Havaintoja Vaeltajan Tieltä

Uusi elämä

Olemme kaikki tulleet tänne maailmaan suht samalla tavalla. Tai ainakin tällainen on käsitykseni. Olemme kaikki varttuneet tietyn toimituksen ja prosessin seurauksena pimeässä ja lämpimässä äidin nahan uumenissa, kunnes on tullut aikamme kömpiä tähän maailmaan. Maailmassa on ollut meidän mentävä aukko, josta olemme voineet tulla esiin ja alkaa elämisemme.

Keskuudessamme syntyy uutta elämää koko ajan. Kun tämä uusi tulokas, vauvaksikin kutsuttu, tulee maailmaan, onko kyse siitä, että maailma on täällä valmiina ja meidän tehtävämme on opettaa tuolle lapselle tämän maailman tavat, että hän osaa elää täällä – vai tuleeko uusi tulokas opettaaksemme meille jotakin.

Olen hyvin pitkään hieman vieroksuen katsonut kaikkea sitä mitä kutsutaan kasvatukseksi, sillä kasvatustieteitä tarkastellessa huomaa sen räikeänä ja lihavoituna huutavan, että ihminen on tyhjä astia, hänet tulee täyttää tietyillä oikeilla toimenpiteillä, kun kerran hän on tänne maailmaan tullut ja syntynyt.

Neale Donald Walsch sanoo kirjassaan ”Yhteys Jumalaan”, että kasvatus ei tarkoita syöttämistä sisään vaan vetämistä ulos. Lapsessa on kaikki ainutlaatuisuus ja persoonallisuus, se kuuluu saada esiin! Sitä ei kuulu tuhota tai ohjelmoida muuksi.

Tätä vasten voisi ajatella, että se mitä kutsumme kasvatukseksi on joiltain osin hyvin väkivaltaista toimintaa lasta kohtaan. Aivan kuin koneeseen on olemassa käyttöohjeet, ajattelemme, että lapseen on tietyt käyttöohjeet, jolla sen saa toimimaan siten kuten haluamme, ja jolla saamme hänet olemaan sellainen kuin haluamme hänen olevan.

Lasta ei tule niinkään kasvattaa, jos kasvattaminen tarkoittaa tietojen sisään syöttämistä ja lapsen kasvattamista tietynlaiseksi, sillä vauva on jo oma persoonansa. Lapsi ei ole projekti, joka pitää saada onnistumaan tietyllä tavalla. Lapsi on ihminen, johon voimme tutustua ja oppia tuntemaan hänet. Samoin hän oppii tuntemaan meidät.

Mutta mitä sitten tarvitaan? Ruuan, vaatteiden ja sängyn lisäksi – äh tämä kuulostaa niin kliseiseltä, mutta sanon sen silti, tarvitaan rakkautta. RAKKAUTTA? – Mitä se on, he kysyvät, aina sitä samaa rakkautta, mutta mitä se on?

Voisiko rakkaus olla hyväksyntää, ihmisyyttä ja läsnäoloa?
Mutta mitä herran tähden ovat hyväksyntä, ihmisyys ja läsnäolo.

Voisiko hyväksyntä olla sitä, että ei yritetä muuttaa lasta (muitakaan ihmisiä) sellaiseksi kuin haluamme hänen olevan, vaan, että käytämme aikaa ja kärsivällisyyttä oppiaksemme kuka hän on? Millainen hän on? Millaisia me olemme hänen kanssaan?

Voisiko läsnäolo olla puolestaan sitä, että emme raahaa menneisyyttämme tähän hetkeen antaen sen uurtaa tässä hetkessä elämisen kykyämme ja, että pyrimme vapauttamaan itsemme tulevaisuuden uhkien maalailusta ja huolissaan olemisesta. Voisimmeko ainakin pyrkiä elämänasenteessamme simppeliltä kuulostavaan elämä kantaa luottamukseen, että voimme turvallisesti olla tässä ja nyt eikä sählätä ajatusten tai jopa toiminnan tasolla koko ajan jotain epäoleellista.

Erilaiset pelot sitovat meitä elämään tulevaa kohti ja se estää olemasta läsnä. Useat aikuiset ihmiset ovat pelon uurtamia, koska he elävät huolen kautta. Se tekee sokeaksi ja kuuroksi.

Lapsi lähettää tässä hetkessä kaikki ne viestit vanhemmalleen, mikä kertoo sen mitä lapsi tarvitsee. Tarvitaan vain kykyä olla läsnä, jotta voi olla avoin näille viesteille. Ja jos elää muualla, ei voi kuulla näitä viestejä. Mutta ainahan voi katsoa kasvatusoppaasta ja toimia kuin teknisen laitteen kanssa.

Läsnäolossa lapsen kanssa sekä kaikissa muissakin ihmiskontakteissa läsnäolossa syntyy kaikki oleellinen, ei tarvita muuta. Vain läsnäoloa. Ei ole käyttöohjetta ihmisten kohtaamiseen, on vain ihmisyys ja se on meissä. Se on sisäinen koodi, ja tuo koodi saa meidät toimimaan varsin luonnollisesti, ja jos elämme läsnä tässä hetkessä, voimme kuulla tuon koodin ja elää sen mukaisesti.

Jokainen joka syntyy tänne, ansaitsee tulla hyväksytyksi sellaisenaan, antaitsee tulla kuulluksi. Siihen rakentuu myöhempi itsetunto ja tapamme suhtautua elämään ja maailmaan. Jos joillakin elämän alueilla, kuten usein käy, emme tule kuulluiksi tai nähdyiksi, on se vain yksi haasteemme kasvettuamme, johon voimme tarttua mielenkiinnolla: kuka me oikein olemmekaan. Mitä meille tapahtuikaan? Jälleen voimme joko hyväksyä tai hylätä mitä meille on tapahtunut tai mitä olemme olleet. Hyväksyntä on avain sana.

Olen seurannut mielenkiinnolla elämässäni mukana olevia aikuisia, joilla on lapsia ja olen täysin vakuuttunut siitä, että aikuinen saa juuri sellaisen lapsen kuin hän ”tarvitsee” ja lapsi sellaiset vanhemmat kuin mitä ”tarvitsee.” Tuo lapsen ja aikuisen välinen yhtälö on ainutlaatuinen ja millaisena ikinä tuo yhtälö tapahtuukaan, on siinä kuitenkin aina mukana mahdollisuus rakkauden antamiseen ja vastaanottamiseen.

Sari Maanhalla

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s