Havaintoja Vaeltajan Tieltä

Minuuden kipu

Piilosta – erilainen Maailman ihanin tyttö kirja

Piilosta Sini YrjänäValokuvataiteilija Sini Yrjänä otti minuun yhteyttä ja kertoi työn alla olevasta Piilosta – Kuuden naisen matka minuuteen –kirjaprojektista. Hän ehdotti minulle runomuotokuvien kirjoittamista projektissa mukana olevista naisista. Idea oli innostava ja lähdin mielenkiinnolla mukaan.

Piilosta on valokuvataiteilija Sini Yrjänän voimauttavaan valokuvaan perustuva projekti, jonka puitteissa Yrjänä on julkaissut mm. Piilosta -nimisen kirjan sekä koonnut samannimisen näyttelyn.

Helmikuussa  2016 ilmestynyt Piilosta -niminen valokuvateos kertoo kuvin ja sanoin häpeästä ja pelosta vapautumisesta. Kirjassa on kuuden naisen puhuttelevat selviytymistarinat, joita yhdistää seksuaalinen hyväksikäyttökokemus ja sen vaikutuksista vapautuminen. Samanniminen valokuvanäyttely kiertää huhti-, touko- ja kesäkuussa Oulun seudulla ja heinäkuussa Jyväskylässä.

Voimauttava valokuva, johon Sini Yrjänän Piilosta teos perustuu, on Miina Savolaisen kehittämä menetelmä, jossa oleellista on se, että kuvattava on aktiivisessa osassa luomassa kuvan tarinaa ja päättämässä siitä mitä, missä ja miten haluaa itsestään näyttää. Savolainen on tunnettu Maailman ihanin tyttö kirjasta.

Piilosta teos Sini YrjänäYrjänän Piilosta – teos on erilainen Maailman ihanin tyttö kirja, joka näyttää valokuvien ja henkilökohtaisten tekstien muodossa henkisen kivun kasvot sekä kertoo häpäisyyn liittyvästä toipumisen prosessista, jossa pääosassa ovat sisäisen lapsen voimautuminen ja kivun kautta kasvaminen.

Lapsi elää luonnostaan avoimen rakkauden ja kuulumisen tunteen ilmapiirissä. Se on hänen ihmemaansa, hänen luonnollinen turvallisuuden tunteensa kuin lempeä alkukoti. Tämä alkuperäinen rakkausminämme voi haavoittua, jos emme saa avointa rakkauden kokemusta niinä lapsuuden hetkinä, jolloin me tutkimme herkkinä olentoina maailmaa. Tämä rikkoutuneen turvallisuuden tunteen tila voi jäädä päälle, ja sen seurauksena moni aikuinen vaeltaa tuntemattoman kaiherruksen kanssa kietoutuen ainoastaan arkiseen ja suorittavaan, hieman hätäiseen ja levottomaankin minäänsä.

Jokainen on uniikki ja kantaa todella kaunista ja maagista henkeä itsessään. Aina meillä itsellämme ei ole kykyä tuntea tätä itsemme voimaa, mutta se ei tarkoita, ettei sitä olisi meissä. Se on olemassa aina. Ainoastaan yhteys siihen rikkoutuu. Niin runomuotokuva kuin voimauttava valokuvakin voivat toimia välineenä löytää yhteys omaan ainutlaatuiseen itseen. Tämä yhteyden löytäminen luo eheyttä ja onnellisuutta. Juuri tästä sisäisestä löytöretkestä Piilosta -teos kertoo.

Minulla oli ilo tutustua kirjan naisiin runomuotokuvien kirjoittamisen muodossa. Yhteisten kohtaamisten kautta syntyi kuusi voimauttavaa runomuotokuvaa. Nämä ensikohtaamisessa kirjoitetut runomuotokuvat löytyvät Piilosta teoksesta. Lisäksi sain kirjoittaa teokseen artikkelin Minä näen Sinut ja antaa yhdelle Piilosta kirjassa olevalle Sini Yrjänän runolle sävelen, josta voi kuulla osan Sinikka Tuomelan tekemältä esittelyvideolta. Video löytyy täältä: https://m.youtube.com/watch?v=An7OX6Rmby4

Sini Yrjänän Piilosta -hanke on nostanut esiin tärkeän aiheen. Seksuaalisen hyväksikäytön ympärillä kuohuu yleensä hyvin latautunut keskusteluilmapiiri, mutta Yrjänä on nimenomaan halunnut huomion pois kauhistelusta, syyttelystä ja syyllisten etsimisestä painottaakseen, että voimautuminen ja vapautuminen ovat mahdollista henkisen ja sisäisen matkan myötä. Jokainen on vastuussa siitä, että lähtee toipumismatkalle hoitamaan sisäistä haavaansa tuoden juuri siten rakentavan panoksen yhteiseen, ettei rikkoutuneen perheilmapiirin perintö siirry enää eteenpäin.

Vastuunottaminen minuutensa pelko- ja häpeäjäljistä ei tarkoita pärjäämistä, sinnittelyä ja keinotekoisesti rakennettua elämänhallintaa ja vahvuutta, vaan pikemminkin kipuunsa ja varjoonsa katsomista ja suostumista niiden kysymyksiin, tarinoihin ja tunteisiin. Piilosta teos antaa luvan hellittää ja hoivata itsessä olevaa haavoitettua puolta. Ja juuri heikkoutensa myöntäminen ja haavoihinsa katsominen elvyttää henkiin.

Piilosta -hanke on yhdistänyt monia ihmisiä ja taiteilijoita. Mm. Piilosta teoksen kuva- ja tekstitarinaa sävyttävät taiteilija Arja Bymanin herkät maalaukset ja kirjantaitto on Idea Illuusian käsialaa.

Lisää Sini Yrjänän projektista:
https://m.facebook.com/piilosta/
http://www.sinisatu.net/

Sari Maanhalla


Satutettu ihmisyys

Te olette herkkä ihminen, Laulava  kuutar Sari Maanhalla
jonka lahjakkuuden itu on rusentunut.

Te olette pianisti, jonka sormet
ovat piikkilangalla yhteen sidotut
laulaja, jonka äänihuulet ovat
arvostelun ruoskalla lamaannutettu
ja tanssija, jonka nilkat on taitettu
ja notkeus halvaannutettu pilkan ivalla.

Vuorenkuninkaanne tanssivat
sementtipunnuksissa
ja lampenne joutsenilla on
lävistykset sydämessään
ja niittivyöt ja kettingit joutsenen kauloissaan,
ankkuroituna maailman kauneimman
veden pohjaan,

menuettinne eloisa hyrrä
ja sen sydänrytmi ontuvat  Havahtumisia  Sari Maanhalla
lahonneilla kainalosauvoilla
pitkin sävelasteikkoa tahdissa,
mutta murtuneena.

Te olette siili,
jonka piikit on katkottu
ja toukka, jonka tuntosarvet
on rusikoitu.

Olette vitriiniin naulittu
noiduttu marionettinukke,
patsas vanhempienne pätevyyspuistossa.

Juoksette kiinni todistuksen
ja pyydätte haaviinne tittelin,
viette ne kotiin ja saatte
päähän silityksen ja risun sivalluksen.

Viilto selän ihossanne
vasten rauhatonta rankaluutanne
on sekä vapautenne että vankilanne ovi.Kosminen lankamestari Sari Maanhalla

Aika näyttää
millainen ritari tai ritaritar te olette,

hänkö, joka luo
tuhkansa väkevyydestä
minuutensa hauraan lippaan,
josta päästää vapaaksi
värisevän rankansa palossa karjuva
taiteilijan luova henki.

Sari Maanhalla


Omenapuutie

Ihminen Sari Maanhalla

Sitten aloin muistaa Sari Maanhalla

 


Särkyminen on kaunista, osa II

Särkyminen on kaunista pisarat Sari Maanhalla

Särkyminen ja mielen rikkoutuminen ovat yhtä kuin kärjistynyt mielen kaaostila, joka tapahtuu ihmisessä vallitsevan luovuuden energian tukahtumisen vuoksi ja juuri herkkyyden kautta. Tosi asiassa mieli ei mene rikki vaan ihmisen lahjakkuus, herkkyys, luovuus ja osallisuus saavat kolhuja ja alkavat toteutua epäterveellä tai tukahtuneella tavalla. Tästä seuraa monia epätasapainoisia mielenprosesseja, joita kutsutaan erilaisilla nimityksillä.

Masentuneen mielen haaste ovat tunteet ja tunnetaidottomuus. Kaikki tunteet ja herkkyys niihin liittyen kuuluvat kaikkien ihmisten sisäisen maiseman repertuaariin. Masennusnimiseen mielen kaaostilaan päätyneellä ihmisellä on ongelmia niissä taidoissa, jotka edistävät sitä, että mielen päälle ei pääse kertymään elämättömiä tunteita. Masennus on useimmiten mielen lamatila, jossa mielen terve energiavirta lukittuu kerääntyneistä tunteista. Kaikki tunteet ovat energiaa ja kun niiden energiaa ei tunneta, syntyy masennusniminen mielenlukko eli lamaannustila. Masennus syntyy siis tunnetaidottomuuden seurauksena ja tunnetaidottomuus on luonnollinen seuraus siitä, ettei kukaan ole opettanut tarvittavia tunnetaitoja. Masentunut mielenkuva syntyy äärimmäisen hienovaraisen luovan herkkyyden tukahtuneista ja vääristyneistä prosesseista. Masennus on päätepiste pitkään jatkuneelle tukahtuneelle mielenprosessille, jonka jäljet voidaan havaita jopa aivoista ja kehosta.

Skitsofrenia on lahjakkaan ihmisen tragedia: järkijään kaikki ihmiset, joiden mielentilasta on tehty skitsofrenianiminen johtopäätös, ovat hyvin lahjakkaita. Lahjakkuus ei sinänsä ole ongelma vaan se, että kukaan ei ole opettanut miten käyttää lahjakkuutta ja kuinka yhdistää samaan elämään luovuuden syvä vuo ja järkevä velvollisuuksien elämä. Skitsofrenia on kyvyttömyyttä laittaa sisäisesti rajoja erilaisten mielenprosessien välille. Kaikki ihmiset ovat lahjakkaita ja luovia, järkeviä ja osaavia, mutta skitsofreenisen mielentilan omaavan ihmisen olemusta kuvaa erityinen sensitiivinen älykkyys, jossa tarvitaan erityisen vahvoja sisäisiä suunnistustaitoja, jotta luova kuvittelu ja todellisuus voidaan erottaa toisistaan. Kyse ei ole sairaudesta vaan tietyn sisäisen taidon puutteesta.

Herkkyyslintu ja kompassi Sari Maanhalla

Maanisdepressiivinen mielenasetelma puolestaan syntyy siitä, kun ihmisellä on ongelmia suunnata energiaansa terveellä tavalla tasapainoisesti itseen sekä ulkopuoliseen maailmaan. Säilyttääkseen energiatasapainonsa ihminen tarvitsee tietoisia energiansuuntaamistaitoja, jotka useimmilta modernin ajan ihmiseltä puuttuvat. Tästä aiheutuu mielen kärjistyneet tolat. Mielen depressiivinen tila muodostuu siten, että valtava määrä energiaa pakkautuu vähitellen mieleen, joka on omiaan lukittamaan kehoa ja mieltä saaden erilaiset kielteiset tunnetilat korostumaan. Arkipäiväisessä elämässä vallitsevaa energiaa ei osata käyttää vaan se tiivistyy ihmiseen lamaannustilaksi. Maanisuus on sama energiansuuntaamisongelma, mutta siinä sisälle pakkautunut energiamäärä räjähtää ympäristöön vilkkaana ja epäterveenä toimintana.

Kaksisuuntaisessa mielialahäiriössä on siis kyse sellaisten sisäisten taitojen puutteesta, joilla suunata jokapäiväisessä elämässä energiansa oikein: ongelman alkujuuri on yleensä siinä, että omaa elinvoimaa ei edes tiedosteta, omaa sisäistä luovaa toimijan energiaa, jolloin se jää käyttämättä tai suuntautuu vääriin kohteisiin. Näin rakentuu epätasapainoisia mielialojen häiriötiloja. Myös erilaiset addiktiot, kuten alkoholismi ja muut päihdeongelmat tai läheisriippuvuus, ilmentävät samoja kyvyttömyyksiä omistaa oma sisäinen herkkyyden ilmentämä elämänenergia, josta seuraavat vaikeudet suunnata luovuuttaan ja lahjakkuuttaan sisäisestä itsestä ulkopuoliseen maailmaan. Ylipäätään terveysongelmien ydin on juuri tässä.

Useat kärjistyneet mieliruumiin kaaostilat johtuvat siitä, että ihmistä ei ole opetettu lahjakkaaksi toimijaksi, joka tunnistaa omat ainutlaatuiset voimavaransa ja energiansa ja joka suuntaa nämä voimavaransa maailmaan rakentavalla tavalla vaan ennemminkin ihminen on opetettu mekaanisiksi suorittajaksi, joka yrittää arvata, mitä itsestä halutaan toimien sen mukaan. Elämää ei ole tarkoitettu ulkoapäin meihin tulevaksi vaatimusten näyttämöksi, jonka mittarit meidän tulee täyttää vaan meidän on tutustuttava itseemme ja erityislahjakkuuteemme ja tuotava se uniikki lahjakkuuden energia maailmaan omalla tavallamme. Tästä muodostuu onnellisen ja rikkaan elämän yhtälö. Siinä yhtälössä herkkyys on olennainen.

Särkyminen on kaunista sinä olet ainutlaatuinen Sari MaanhallaNykyelämä on täynnä hienoa tekniikkaa ja ulkoista osaamista, mutta kaiken kiivaassa melskeessä syvemmät henkisemmät arvot kokevat kaltoinkohtelun. Se on yhteinen teema kaiken ikäisten ihmisten joukossa elintasosta ja toimeentulosta, koulutuksesta tai muusta ulkoisesta tilasta huolimatta. Tätä yhteistä asioiden ilmapiiriä ja tolaa herkimmät oireilevat eikä se ole ollenkaan ongelma vaan meidän kaikkien mahdollisuus alkaa syventää elämässä olemisen tapaa pintatason puuhastelijasta syväksi kokijaksi ja uniikin lahjakkuutensa toteuttajaksi. Herkkyys on voimavara ja suunnannäyttäjä niin yksilön henkilökohtaisessa elämänimisessä matkassa kuin ylipäätään ihmisen matkassa evoluutioprosessiin kuuluvana oliona.

Herkkyys liittyy keskeisesti luovuuteen ja luovuus puolestaan on olennainen energeettinen tekijä, jotta ihminen voi nivoutua osaksi elämää eli osallistua elämään. Tukahtuneissa mielentiloissa kuten masennuksessa, ahdistuksessa tai piinaavassa levottomuudessa on kyse luovan sisäisen energiansa ongelmista. Joko tämä voima ei ole käytössä tai se suuntautuu väärin. Kun oman luovan herkkyysvoiman saa valjastettua käyttöön, on se valtava luonnollinen voimavara.

Herkkyydestä käsin eläminen ja toimiminen ovat oman syvimmän itsen ja sen ainutlaatuisen lahjakkuuden käyttämistä elämän hyväksi. Tällaista elämisentapaa tarvitsevat kaikki, mutta useimmat meistä on opetettu luopumaan herkkyyden kuuntelemisesta ja elämään suorittamisesta, pätemisestä ja korostuneesta hallinnasta ja järkevyydestä käsin. Näin saa rakennettua itselle ulkoisesti hyvän elämän, mutta se voi olla oudon tyhjä ja mekaaninen ja ajaa kärjistyneisiin kaaostiloihin, jotka voivat ilmetä erilaisina terveysongelmina mieliruumiissa.

Herkkyysyhtälö Sari Maanhalla

Onnellisuuden, hyvinvoinnin ja harmonian yhtälö saadaan aikaan sellaisessa elämänkulussa, jossa oma herkkyys on valjastettu elämää palvelevaan käyttöön. Tämä merkitsee luovuutensa ja lahjakkuutensa tunnistamista ja suuntaamista sellaiseen toimintaan, mikä itselle on ominta. Toiselle se on suuntautuminen auttamistyöhön hoiva-alalle, toiselle taiteellinen työ tai kolmas voi palvella korjaten toisten terveyttä, autoja tai taloja.

Herkkyyden virittämä lahjakkuus ja lahjakkuuden sisältämä herkkyys ovat jokaisessa ihmisessä henkilökohtaisesti tapahtuva prosessi, jonka energia voidaan suunnata mihin tahansa toimintaan. Jos näin ei tapahdu, terveysongelmat ilmenevät väistämättä. Suuri nykyelämänmenon haava aiheutuu siitä, että luovuutta ja herkkyyttä pidetään taiteilijoiden ominaisuutena, jolloin herkkyys kokee väkivallan tekoja, joissa ihminen pakotetaan mekaaniseksi toimijaksi ”vähemmän luovalle alalle” vaikka virtaavaa avointa luovuuden ilmapiiriä tarvitaan kaikessa toiminnassa.

Puuristeys Sari MaanhallaNykyihmisen yksi suurimmista tragedioista on kadottaa yhteys herkkyyteensä. Sen kautta ihminen menettää luovuutensa ja osallisuutensa, sillä herkkyys on kirjaimellisesti ihmisen henkinen iho, kuudes aisti.

Niin sanottuja yliherkkiä ihmisiä ei ole olemassakaan, vaan mielenterveyteen liittyvät ongelmat johtuvat yksinkertaisesti siitä, että kukaan ei ole opettanut elämään herkkyyden kanssa. Tämä ei tarkoita sitä, että ihminen ei osaa jotakin vaan, että hän on elämässään saanut enemmän toistoa sen puolesta, että herkkyys ja luovuus pitää sivuuttaa ja niiden sijasta on ohjattu tarttumaan, saavutukseen, suoritukseen ja palkintoon. Tähän ilmapiiriinhän yleinen päivittäinen elämä perustuu. Tämä on omiaan muuttamaan ihmisen sisäisen käsikirjoituksen ulkoiseksi, jossa juuri herkkyys vahingoittuu. Toisin sanoen kukaan ei ole antanut ihmiselle lupaa herkkyyteen, jolloin siihen liittyviä sisäisiä taitojakaan ei pääse syntymään ja herkkyys jää ominaisuudeksi, joka lähinnä haavoittaa. Kun herkkyys ei ole käytössä, ihminen ajautuu elämään itseään kuormittavasti ja näin tie terveysongelmille on pedattu. Mielen särkyminen on hyvä esimerkki herkkyyden voimasta: se saa ihmisen tuntemaan sisäistä kipua, jotta ihminen ikään kuin särkyisi vapaaksi itsensä kaltoinkohtelusta.

Vastaavasti ihminen voi kovettaa itsensä, mutta yleensä herkkyys on sen verran elinvoimaista, että se onnistuu erinäisin oirein huutamaan ihmisen tekemän muurin yli saadakseen huomion, saadakseen ihmisen palaamaan elämään herkkyydestään käsin. Kovettuminen ei ole mikään ihanneratkaisu, mutta moni valitsee sen ratkaistakseen herkkyyden pitämän sisäisen metelin. Herkkyys metelöi tietysti aiheesta, mutta sen terve huomiontarve voi pohjimmiltaan tuntua syvänä sisäisenä kauhuna. Näin voi tulla helpommaksi vaihtoehdoksi kovettaa itsensä. Jotta herkkyys voi olla ihmiselle voimavara, tarvitsee ihminen sisäisiä taitoja vetääkseen rajoja itsen ja maailman välille, mutta tämä on tervettä ja täysin eri asia kuin itsensä kovettaminen.

Jääsiili Sari Maanhalla

Rikkoutuminen eli tasapainon menetys ja oireiden ilmaantuminen ovat mahdollisuus, sillä rikkoutuminen murtaa ihmisessä vallitsevan epäterveen pintamuurin ja paljastaa esiin uniikin hauraan ja aidon minuuden, joka yleensä on muurin tai naamion alla joutunut elämään tukahtuneena eli laiminlyötynä. Tällainen elämäntapa on tiedottomuuteen perustuvaa ja tietoisuus puolestaan on keskeistä onnellisuuden ja terveyden kannalta.

Kaikki ihmiset ovat herkkiä ja herkkyys on jokaisen ihmisen aidon minän ohut ja kaunis erikoislaatuinen olomuoto. Tämä ihmisen minuus, syvin olemus ja olomuoto, ei sinänsä voi koskaan mennä rikki, vaan itse asiassa sen edessä oleva muuri, joka on rakennettu suorittamisesta, osaamisesta ja pärjäämisestä ja mielen pintatason elämänhallinta-ajatuksista, jotka ovat kauniit, mutta karheat tiilet. Murtuminen tuntuu usein kivuliaalta, ahdistavalta, kaoottiselta kauhulta, lähinnä siltä kuin ihminen olisi tulossa sairaaksi ja hulluksi menettäessään hallinnan tunteen.

Oli kyseessä fyysinen tai henkinen murtuminen, ne ovat tarpeen ja kuuluvat yhtenä vaiheena elämänimiseen prosessiin, jonka tarkoituksena on saatella ihminen eteenpäin kohti aidoimman minän toteuttamista henkilökohtaisessa yhteiseen ja yleiseen nivoutuvassa elämänkulussa.

Kauhulta tuntuva kärjistynyt mielentilarikko on useimmiten kärjistynyttä ja käsittelemätöntä sisäistä pelkoa. Tämä pelkokokemus on ihmisessä olemassa yleensä vallitsevan lapsiominaisuuden kautta. Tällaisessa tilassa ihminen tarvitsee ensisijaisesti läheisyyttä, rakkautta, kuulluksi tulemista ja täysin kaikesta vapaan täydellisen huomion ilman toipumistavoitteita. Mielen oireet ovat yleensä oireita siitä, että ihminen on tavalla tai toisella joutunut menettämään todellisen itseensä eli kadottanut kosketuksen herkkyyteensä. Tällainen minähaava on niin suuri ja liittyy usein jo lapsuusvuosiin, mutta lapsuuden ei ole tarvinnut olla traumaattinen, jotta herkkyys vaurioituu. Itse asiassa hyvin usein juuri kliinisen kunnollinen elämä vahingoittaa jopa enemmän herkkyyttä ja ihmisen luovuutta kuin traumaattinen säröinen elämä. Ailahtelevaisen alkoholistin lapsella on voinut olla runsaasti tilaa luovuuteen ja kekseliäisyyteen kun taas täydellisen järjestelmällisellä lastentarhanopettajan jälkikasvulla on ollut tilaa kasvaa intuitiivisesti vähemmän. Mielen rikkoutumiseen eli sen kärjistyneeseen kaaostilaan tarvitaan luovuuden ja herkkyyden haava ja se voi syntyä millaisessa tahansa elämänyhtälössä.

Hyvin useat nykyelämän aikuiset opettavat järkijään lapsensa yksipuoliseen ulkoiseen elämäasetukseen. Tässä jalossa sivistämisen, kasvattamisen ja opettamisen tiimellyksessä juuri herkkyys, herkkyyden käyttäminen ja niihin liittyvä luovuus saavat vahvoja iskuja eli saavat ihmisen vaipumaan jäähän. Rikkimeneminen ja/tai herkkyydellä muutoin reagoiminen kehomielitasolla, ovat loogisen toistoprosessin tulos eivätkä näin ollen voi olla sairautta, vaan terve oire siitä, kun on opetettu elämään syvimmän ihmisluonnon vastaisesti. Ihminen itse ei ole syyllinen, mutta hän on toimija joka voi aloittaa muutoksen. Hänen on itse tehtävä asioille jotakin ja alettava sisäiseen prosessiin, johon oireilu saattelee.

Näkökulma Sari Maanhalla

Mielen kärjistyneinä ongelmina ilmenevä sisäinen kauhun tunne on syvä jälki ihmisen herkkyydessä, jonka kielteiset vaikutukset raukeavat vain siinä äärimmäisen kauhuun suostumisen prosessissa eli rikkimenemiseen suostumisessa. Tämä kärjistynyt hätä ja kauhu mielletään virallisen hoidon piirissä usein hulluudeksi ja poistettavaksi oireeksi, kun se onkin oikeasti tie ja mahdollisuus virittää elämässä henkiin se elämisen voima, joka tukahtuneena uinuessaan aiheuttaa juurikin kaikki hankalat oireensa. Jollakin tapaa ihmisen on tunnettava syvä tuhoutumisen kauhunsa vapautuakseen. Kokemus on sen verran vahva ja väkevä, että yleensä siihen tarvitaan toista ihmistä tueksi. Kyse voi olla terapiasta tai terapeuttisesta keskustelusta ja toiminnasta.

Oireilu on mahdollisuus päästä kosketuksiin omien uniikkien voimavarojen lähteelle. Onnekkaita ovat he, vaikka eivät he todellakaan helpolla pääse, joiden sisäinen muurivarustus on herkempi murtumaan, sillä herkkyys ei voi koskaan olla väärässä. Se voi pelastaa ihmisen elämään syvempää elämää täällä kaiken keskellä missä elämä tapahtuu.

Värähtely Sari MaanhallaKun rikkimeneminen, jonkinlainen terveydellinen, kehollinen tai mielellinen haaste tai kaaos, kohtaa ihmisen elämän, voi ihminen itse valita mille tielle siitä lähtee. Tärkeintä on kuitenkin muistaa, että pohjimmiltaan rikkimenemisessä on kyse kadotetusta henkilökohtaisesta voimasta. Siksi kehomielen ongelmien ilmetessä kyse tulee olla enemmän siitä, että ihminen antaa nuolen murtaa mielensä ja sydämensä. Ne eivät mene rikki vaan murtuvat auki, jolloin henkilökohtainen onnellisuuden löytäminen tulee mahdolliseksi. Rikkimeneminen sysää ihmistä virittämään itsensä virtaavan elämänvoiman ilmentymäksi, jonka yhtälössä kehomieli ja henki ovat yhtä ja jossa sisäinen luova herkkyys saa luvan kokemuksilleen ja seikkailuilleen järkevän tiedollisen minäpuolensa tuella.

– Sari Maanhalla –

Aukimurtuminen Sari Maanhalla


Sinä, ihminen

Sinä olet tärkeä Sari Maanhalla

Olen tullut tähän
kuulemaan teidän tarinaanne,
kantamaan ihonne raskaita arpia
taivaskivestä koverretussa astiassa

olkaa hyvä ja laulakaa kipunne tähän

voitte istua siinä ja
sanoilla maalata kaikki mustan ulottuvuudet
eikä teidän tarvitse pelätä,

että jotain särkyy

taivas eheytyy jokaisesta kipeästä sanasta
jonka jaatte pois

jokaisesta jaetusta lauseesta
ritariperhonen sahaa auki haarniskaansa

mitään ei mene koskaan rikki tässä näin
kun olemme lähteellänne
paikkaamassa ajan haavaa

te ette ole hullu
te ette ole edes mielisairas
teidän harmonianne on rikkoutunut
ja siitä kaikki kivun juonteet sisäisyytenne ulapalla

teidän mielen maljanne on täynnä

te olette kapaloineet minuutenne
pelkokankaaseen

ja pakottaneet kasvonne
imitoimaan kivivenettä
ja olette hävenneet intohimoanne
lentää ja olla taivaskauris.

Te olette terve mieli kaaoksessa,
jonka tuulia voimme opetella lukemaan
ja saada teidät kulkemaan pystypäin
vaikka vastatuulen lehdossa.

Te nauroitte paljon
niinä aiempina aikoina

ja minä teen mitä vain antaakseni teille
takaisin tämän naurunne idun,
jonka löysin kipurannalta
sormenjälkienne keväästä.

– Sari Maanhalla –


Särkyminen on kaunista, osa 1

Teksti pohjautuu niihin kohtaamisiin, joissa olen ollut näkemässä mitä ihmisessä tapahtuu, kun mieli menee rikki, ja millainen mielen prosessi rikkoutumisesta parhaimmillaan seuraa, kun prosessi saa tapahtua.

Kun kone lakkaa toimimasta, sanomme sen menneen rikki. Myös ihmisen mieli voi rikkoutua. Samaa ilmiötä voi kutsua masennukseksi, ahdistukseksi, särkymiseksi tai itsensä menettämiseksi. Sillä on monta nimeä ja se pitää sisällään erilaisia oireita. Itse asiassa meillä on läjäpäin nimikkeitä mielen ongelmien kuvaamiseksi sekä valtavat määrät käsityksiä, jotka kuvaavat mielenterveysongelmien luonnetta. Näitä yleisiä käsityksiä ei pidä ottaa liian kirjaimellisesti, ne ovat lääketieteen näkemyksiä mielenongelmista. Niiden lisäksi mieleltään särkyneen on nähtävä mielen oirehdinnan syvemmät syyt.

Yleinen mielipide mielenongelmista on se, että mielen oireilu on sairautta. Tämä on harhaanjohtava käsitys mielen epätasapainosta. Olen saanut nähdä mielenrikkoutumisesta toisenlaisen maiseman. Hyvin monessa mielenoireilutapauksessa oireilu onkin ollut terveyttä. Tästä näkökulmasta käsin mielenterveysongelmat muuttuvat asioiksi, jotka voidaan kohdata, ja joiden läpi voidaan kulkea ja kasvaa. Mielen oireet ovatkin terve oire ihmisessä vallitsevasta epätasapainosta.

Kun mieli särkyy

Mielen oireilussa on kyse mielen epätasapainotilasta, jonka alkujuuret voivat olla lapsuudessa saakka. Epätasapainotila on siis ihmisessä aiheutuneena jostain jo elämässä olleesta ja tapahtuneesta. Näin ollen mielen oireet eivät ole sairautta, joka tulee sattumalta omalle kohdalle, vaan tulosta elämässä toteutuneista olosuhteista. Taustalla voi olla vuosia kestänyt prosessi. Ihminen saattaa elää ihan kelpo elämää, mutta lopulta vuosien kuluessa oireet kärjistyvät. Useimmiten oireilu tiivistyy akuuttiin hätään, jolloin mieli näyttää rikkoutuvan. Se hetki on pelottava, suoranainen kauhun ja kaaoksen paikka, mutta tarpeen.

Koska rikkoutumisella voi olla pitkä taustatarina, on päivän selvää, että mielen rikkoutuminen on kutsu itsensä äärelle. Se pysäyttää ja hätkäyttää tekemään asioille jotain. Tällä tavoin katsottuna ihmismielen rikkoutuminen onkin kaunis ja tarpeellinen tapahtuma.

Nähtyäni mielen rikkoutumista ja siihen liittyvää oivaltamista, olen tullut huomaamaan rikkimenemisen kauneuden, ja sen, etteivät täydellisyys ja eheys ole hyveitä. Mittaamme vahvuutta ihmisen pärjäämisellä, mutta mitä jos vahvin onkin hän, joka on mennyt rikki.

Myös se, että puhutaan eheytymisestä fanaattisesti, on arveluttavaa. Tai, että ihmisiä jaotellaan terveiksi tai heiksi, jotka ovat menneet mieleltään rikki, ja niiksi, jotka ovat toipuneet. Kaikenlaiset yksipuoliset diagnoosijaottelut ja oireluetteloihin tuijottamiset johtavat vain enemmän harhaan. Kaikki nämä vetävät epäaitoja rajoja ihmisyyteen.

Se, että ihmisiä määritellään näin, määritellään samalla rikkimeneminen heikkouden tilaksi, josta pitää päästä pois. Tästä aiheutuu tuhoisa kierre, jossa ihminen ei koskaan todellisesti kohtaa sisäistä haastettaan vaan jää siihen ikään kuin kiinni.

Mielen rikkoutuminen on täysin kohdattavissa oleva ihmisyyden ongelma, joka on vain yksi etappi ihmisen elämässä. Se tuntuu umpikujalta, päätepysäkiltä, mutta itse asiassa se on ovi.

Rikkimeneminen antaa mahdollisuuden

Olen tavannut pääasiassa kahdenlaisia rikkimenneitä ihmisiä. Niitä, jotka pitävät rikkimenemistään elämänsä suurimpana epäonnistumisena, ja niitä, joille rikkoutuminen on ollut parasta mitä heille on tapahtunut.

Jälkimmäiset näistä ovat kulkeneet rikkimenemistä seuranneen prosessin läpi ja löytäneet merkittäviä oivalluksia. Tällaisten oivallusten löytäminen on tärkeää. Ne paljastavat, että mielen rikkoutuminen ei ole huonoutta eikä edes sairautta, vaan että rikkimeneminen on mahdollisuus löytää syvempi elämän tarkoitus. Sellainen todellakin on olemassa.

Mielen rikkoutumisessa on aina kyse laajemmasta kokonaisuudesta kuin mitä yleisesti ajatellaan tai miltä se rikkoutuneesta itsestään tuntuu.

Mielen rikkoutuminen tarjoaa löytämisen mahdollisuuden jokaiselle, mutta joidenkin kohdalla rikkimeneminen johtaa epäonnistumisen ja huonommuuden tunteisiin. Tämä liittyy siihen, että mieli lukkiutuu epätasapainotilaansa. Tähän vaikuttaa mm. se, että onko keskuudessamme mahdollista kohdata mielenprosessinsa yksilöllisesti. Jos mielen oireita ajatellaan sairautena, on lähtökohta jo ihan väärä, ja tämä edistää mielen tasapainottomuuden pitkittymistä.

Myös erilaiset yleiset käsitykset vaikuttavat: millaiseksi miellämme mielen rikkoutumisen ja miten siihen suhtaudumme. Esimerkiksi jos oireita ajatellaan sairautena, niitä aletaan hoitaa sen mukaisesti, ja hoito voi jopa piilottaa alleen alkuperäisen oireilun syyn pahentaen mielentilaa.

Tärkeä kysymys on myös, se että voiko mieli olla sairas. Eikö mielenongelmissa pohjimmiltaan ole kyse tunne-elämän lukoista ja turvallisuuden tunteen haavoista eikä sen omituisemmasta.

Mielenoireilu on terveyttä

Ihminen saa olla rikki eikä siinä ole mitään pahaa tai väärää. Olen tavannut onnellisia ihmisiä, jotka ovat mieluummin rikki, sillä se mitä rikkoutuminen yhteiskunnan kannalta merkitsee, saattaa merkitä yksilön kannalta terveyttä.

Esimerkiksi hyvin herkät ihmiset eivät kykene toimimaan nykytyöelämän pyörityksessä ilman mielen näkyvää oirehdintaa. Tästä seuraa tulkinta ihmisen yliherkkyydestä ja siitä, että ihminen on ongelmallinen, kun ei pärjää. Mutta ei kai ole tervettä selvitä oireitta epäinhimillisissä olosuhteissa, eikö silloin juuri ole tervettä mennä rikki.

Useimmiten rikkimeneminen on luonnollista. Meillä sitä kutsutaan sairaudeksi eri diagnoosinimillä. Se hämää ajattelemaan, että ihmisessä on jotain vikaa, ja että rikkimeneminen on heikkous. On myös otettava huomioon, että yksittäinen ihminen on osa suurta kokonaisuutta. Kun yksilö oireilee, on se myös oiretta laajemman kokonaisuuden epätasapainosta. Mielen rikkoutumisessa on henkilökohtaisen ulottuvuuden lisäksi aina kyse myös aikaisemman sukupolven antamasta henkisestä perinnöstä, meneillään olevan ajan vaatimuksista sekä yleisestä ilmapiiristä mikä ihmisyhteisöjen keskellä vallitsee.

Itse asiassa ihmisen mekanismi toimii loistavasti rikkoutumalla. Tämä voi näkyä mm. masennuksena tai ahdistuksena. Tämä on terveyttä ja oireita ei tule saada pois, vaan löytää niiden kautta mielen rikkoutumisen syvempi maisema. Kaikenlaiset mielen oireet kutsuvat pysähtymään ja katsomaan mitä itsessä ja omassa elämässä on meneillään.

Hyväksyntä on avainsana

Ihmismielen rikkoutumiseen suhtaudutaan tuottoisan yhteiskunta-ajattelun näkökulmasta jopa niiden toimijoiden joukossa, jotka ovat mieleltään särkyneiden asialla. Puhutaan toipumisesta ja eheytymisestä. Tarkoitus on hyvä ja aikaan saadaan hyvää, mutta taustalla on ajatus, että kaikkien kuuluu saada toipua. Tämä puolestaan tarkoittaa sitä, että toipumista pidetään tavoiteltavana ja suotavana. Tämä voi olla tietyssä mielessä rikkimenneen syyllistämistä.

Näyttääkin siltä, että mieleltään oirehtiminen nimetään kulttuurissamme epäelämäksi, joka täytyy suorittaa nopeasti läpi kohti toipumista, että voi taas alkaa elää. Tämä ei pidä paikkaansa. Jokainen elämän hetki ja tapahtuma kuuluu elämäotsikon alle. Se, että ihminen särkyy, on yhtä paljon elämää kuin kaikki muukin.

Toimiva ensilääke mielen rikkoontumiseen on ehdoton hyväksyntä, mutta jos mielen rikkoutumisen yhteydessä ajatellaan aina eheytymistä, kalskahtaa se siltä, että rikkimeneminen ei ole hyväksyttävää. Rikkimenemisen hyväksyntä tarkoittaa täydellistä hyväksymistä ja katsomista siihen mistä mielen oireilu kertoo. Oireet ovat terve signaali, joita seuraamalla löydetään oman aidon itsen äärelle.

Hyväksyntä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että mielen oireisiin jäädään passiivisesti. Hyväksyntä on sillä tavalla aktiivista, että ihminen alkaa toimia mielen yhtälönsä ratkaisemiseksi.

Oireileva mieli tarvitsee pysähtymistä, oireiden äärelle seisahtumista, omaan itseen tutustumista. Itsetutkiskelu ja elämän arvojen uudelleen sovittaminen onkin keskeinen piirre mielen solmujen avaamisessa. Kun mielen rikkoutumiseen suhtaudutaan terveenä oireena, joka kutsuu omaan sisäiseen itseen kohdistuvalle tutkimusmatkalle, johtaa se väistämättä aina tietynlaiseen eheytymiseen ja uusien mahdollisuuksien avautumiseen.

Mielen solmujen avautuminen voi tapahtua hyvin yksinkertaisesti ja nopeastikin, kun taustalla on aito hyväksyntä mielen epätasapainoa kohtaan. Juuri silloin tarvitaan ne hetket, jolloin ihmisellä on lupa olla rikki.

Herkkyys on vahvuutta

Mielen oirehtiminen on ihmismielen herkkyyden kautta tapahtuva ”hälytys:” jotain pielessä.

Herkkyys on keskeistä ihmisyydessä, mutta herkkyyttä ajatellaan usein heikkoutena. Ihmisten suusta tulee lauseita, joissa he määrittelevät itsensä herkiksi pitäen tätä huonona ominaisuutenaan.

Yleisesti ajatellaan, että herkkyys on syyllinen mielen särkymiseen, vaikka mieli oireilee juuri herkkyyden ansiosta. Herkkyys suojaa ihmistä.

Fyysinen iho ja tuntoaisti suojaavat ihmistä satuttamasta itseään. Tuntiessamme sormen päässä kuumaa vedämme käden vaistomaisesti pois. Ilman ihon herkkyyttä poltamme kätemme vahingollisesti ja menetämme osan toimintakyvystämme.

Herkkyys luonteenpiirteenä on mielen ihomme. Se suojaa meitä tilanteissa, joissa voimme vahingoittaa itseämme. Herkkyyden kautta voimme kuunnella omaa itseämme ja vetäytyä, kun olemme tulossa satutetuiksi.

Lapsena koettu liian voimakas ja turvallisen aikuisen huomiota vaille jäänyt pelko- tai häpeäkokemus sairastuttaa herkkyyden. Ihmisestä tulee säikky tai tukahtunut eikä herkkyys enää toimi suojaavana. Myös myöhemmän elämänvaiheen voimakkaat kokematta jääneet vahvat tunnekokemukset vaikuttavat ihmiseen juuri herkkyyden kautta, ja kun tarpeelliset henkiset tunne- ja vuorovaikutustaidot puuttuvat, joutuu ihminen epätasapainoon. Tällöin yhteys sisäiseen herkkyyteen, joka toimi oppaana elämässä, katkeaa.

Tukahtunut herkkyys vie ihmisen toistuvasti tilanteisiin, jossa hän tavalla tai toisella satuttaa itsensä. Pelko puolestaan ylivirittää herkkyyden, jolloin elämä muuttuu varomistaisteluksi. Syy ei ole herkkyydessä vaan käsittelemättömässä pelossa. Pelot ja tukahdutetut tunteet pääsevät kertymään ja aiheuttavan vuosien saatossa sen, että jossakin vaiheessa mieli alkaa näkyvästi oireille eli menee ns. rikki.

Herkkyys auttaa ihmistä olemaan läsnä elämässään tässä ja nyt. Tämä  herkkyyteen liittyvä elämäntaito muodostaa ihmisen henkisen toimintailmapiirin. Sen tukahtuminen johtaa mielenterveysongelmiin. Mielen epätasapainotilan purkaminen puolestaan on ihmisen ”hengen” elpymistä.

Kutsu elämään

Tunne-elämä liittyy olennaisesti herkkyyteen. Rikkimenemisessä on kyse mm. siitä, että herkkyys ja tunteet ovat tulleet kaltoin kohdelluksi. Ihmisen mieli on kuin lasinen astia, johon kokematta jääneet tunteet kertyvät. Kun astia täyttyy, se helähtää rikki, mutta juuri tässä on se mahdollisuus korjata vuosiakin jatkunut tukahtunut elämän kierre.

Mielen rikkoutuminen on pysäyttänyt useat ihmiset herkkyyteen. Eikö se ole äärimmäisen kaunista; tulla sillä tavoin herätetyksi. Se on sitä, että elämä kutsuu olemaan läsnä ja tuntemaan.

Pahin ihmismielen menetys on ehdottomasti kovettuminen ja herkkyytensä menettäminen, ei niinkään osaamisen tai tasapainoisuuden menetys. Mielen oireilu on kutsu elvyttämään omaa itsessä vallitsevaa luovuutta ja persoonallista herkkyyttä. Yleensä mielen oireet kertovat juuri siitä, että ihminen on menettänyt kosketuksen itseensä ja herkkyyteensä.

Mielen oireita ei tule ajatella sairautena, sillä rikkimeneminen avaa mahdollisuuden löytää voimavaraisuutensa ja itsensä uudelleen.

Me olemme ihmisiä ja mielellämme on alati vaihtuva maisema. Maisema muuttaa muotoaan ja on erilainen eri aikoina. Olennaista on hyväksymmekö erilaisuutemme ja elämän syklien vaihtelut, jopa mielen särkymisen, elämään kuuluvina. Mielen oirehtimista ei kuulu ajatella sairautena vaan kutsuna syvemmän elämän lähteille.

Sari Maanhalla

sari.maanhalla(at)gmail.com


Rikottu


Sinä ojennat tumman kuvan,
olet maalannut sen elämästäsi,
mustalla pohjalla pelon pyörteet,
johon kyyneleet ovat tähtivöitä punoneet.

Sinussa asuu rikottu lapsi,
sinussa kysyy kaikkia noita
mielesi uljaita kysymyksiä
eksynyt rikottu ihminen.

Oletko milloinkaan ajatellut tutustua pelkoosi,
sen vahva kovertava liemi muuttuu lauluksi,
joka hyväilee mielesi nukkapampuloita.

Oletko milloinkaan ajatellut tutustua vihaasi,
sen vahva väkevä liemi muuttuu taiaksi,
joka kertoo uudeksi koko elämän kevään.

Sinussa asuu rikottu lapsi,
sinussa lausuu kaikkia noita
mielesi kauniita ihmettelyjä
eksynyt herkkä ihminen.

Oletko milloinkaan ajatellut kätellä häpeääsi,
sen peittävä musta nöyhtä muuttuu runoksi,
joka vapauttaa sisäiset valkoiset linnut.

– Sari Maanhalla –


Rikottu lapsi

On hyvin surullista kun lapsen aito minuus joutuu kasvuympäristönsä aikuisten tallaamaksi. Tässä henkisessä perhetragediassa ihminen menettää sisäisesti kosketuksensa itseensä, joka vaikuttaa kaikkeen hänen myöhempään elämiseen ja olemiseen. Kyse on eräänlaisesta henkisestä kuolemasta.

Jokainen ihminen on luonnostaan luottava ja sädehtivä persoonallisuus, jolla on rajattomat määrät luovia ja rakkaudellisia voimavaroja. Kuitenkin katsoessamme laajemmin aikamme ihmismielten ilmapiirejä, voi tehdä tulkinnan, että kipeitä, satutettuja epätasapainoisia ihmisiä on tällä planeetalla kulkemassa paljon. Moni on tullut vahingoitetuksi.

Erilaiset aikamme vihamuodot ja pinnalliset elämäntavat ovat tulosta ihmisen henkisestä kuolemasta, itsensä menettämisestä, mikä tapahtuu useimmiten ihmiselle hänen ollessa lapsi. On vaikea sanoa mistä kaikki on saanut alkunsa, mutta sukupolvelta toiselle muotoaan muuttaen tämä sisäinen kipu siirtyy.

Olemme havahtuneet päihde- ja mielenterveysongelma- sekä väkivaltaperheiden todellisuuteen ja lasten rikkinäisiin kasvuolosuhteisiin. Tiedämme mikä vaikutus tällaisilla kaaottisilla kokemuksilla on lapsen mieleen ja kasvuun.

Rikkoutuminen on pelkoon kasvamista. Pelon vastakohta on rakkaus. Jokainen lapsi tarvitsee rakkautta kasvaakseen. Mitään muuta ei tarvita, mutta rakkautta ei voi välittää sellainen ihminen, jolla ei ole kokemusta rakastamisesta. Rakkaus on sisäinen kokemus, mielen ja hengen laatu. Omilta vanhemmilta saatu rakkaudettomuus välittyy aina omille lapsille ellei omaa rakkaudettomuutta ole henkisen työ kautta elvytetty rakkaudeksi.

Rikottu lapsi on joutunut menettämään oman aidon rakkaudellisen itsensä sellaisen aikuisen toimesta, joka ei ole kyennyt rakastamaan.

Jokainen lapsi, joka ei saa kasvaa omaksi itsekseen tai tavalla tai toisella joutuu nujerretuksi lapsuudessa, menettää kosketuksen itseensä. Tällainen yhtälö voi tapahtua räikeiden ongelmien perheessä yhtä hyvin kuin perheessä, jossa vanhemmat yrittävät tehdä parhaansa.

Kaikki mitä lapsi tarvitsee aikuisen taholta on läsnäolo, sillä elämä on alati muuttuvaa. Tänään lapsi voi tarvita tiukkoja rajoja ja selkeää ei sanaa, mutta huomenna tuo sana voi repiä lapsen kahtia. Hyvä on myös miettiä, mistä lasta edes kielletään. Jos hän luovuutensa ja kekseliäisyytensä nimissä tekee jotain, mikä näyttää vanhempien silmissä kepposelta, lapsi kuullessaan ei sanan, voi ymmärtää, että hänen ilonsa ja kekseliäisyytensä on väärin.

Rajoja tarvitaan ennen kaikkea siihen, että lapsi voi kasvaa turvallisesti ja turvassa, ei siihen että vanhemmilla olisi mukavampi olo.

Vaahteranmäen Eemeli tarinassa tämä asetelma tulee hyvin näkyviin. Kaikki Eemelin teot ovat lapsen luontaiseen uteliaisuuteen ja vilkkauteen liittyviä tekoja, joissa sattuu ja tapahtuu, mutta aikuisten silmissä teot ovat ilkeyttä ja kurittomuutta. Ajatelkaa sitä hetkeä, kun Eemeli haluaa selvittää mitkä kengät pitävät vettä ja mitkä eivät. Hänen omansa kastuvat läheisellä purolla, mutta mikä oivalluksen ilo siihen liittyykään, että vaikka laittaa isän saappaan täyteen vettä, se ei vuoda mistään. Vesi unohtuu saappaaseen, ja se saa isän silmissä kepposen leiman. Isä suuttuu ja lapsi teljetään vajaan.

Suren jokaista Eemeliä, joka joutuu menettämään lahjakkuutensa ja eloisuutensa vain sen tähden, että aikuiset päättävät, että hän on kauhea kakara.

Tarvitaan rakkautta, mutta rakkaus ei ole kauniita sanoja ja hymyjä, selkeitä rajoja ja kasvatusmenetelmiä. Rakkaus on rakkautta. Hengittämämme ilma on happea, me vain hengitämme sitä. Sitä joko on olemassa tai ei ole, ja se voi sisältää myrkkyä, jolloin ilman koostumus muuttuu. Rakkaus on rakkautta. Rakkaus on ilmaa, jota minuus hengittää.

Lapset ovat eloisia, se on ihmisen terve luontainen luonto. Aikuinen joka ei ole kosketuksissa itseensä, ei voi olla läsnä omassa eikä näin ollen lapsenkaan elämässä. Suurin vahinko mikä lapselle tapahtuu hänen henkisyytensä turmeltuessa on se, ettei häntä nähdä. Jokainen lapsi on syntyessään oma persoonansa – jos tätä persoonaa ei nähdä eikä tueta, lapsi ei opi tuntemaan itseään. Ja itsetuntemus on juuri sitä paljon puhuttua itsentuntoa, jonka alhaisuuteen monet aikuisten ongelmat liittyvät.

Rikotun lapsen ongelma on väkevä elämän ongelma, joka heijastuu kaikkeen olemiseen. Kun rikottu lapsi kasvaa aikuiseksi, on hänen päällään valtava taakka: hänen kasvuympäristönsä ei ole opettanut itsetuntemukseen. Tällöin kosketus omiin tunteisiin puuttuu, käsitys omasta itsestä on vääränlainen. Tällainen minän alusta on otollinen erilaisille ääriongelmille riippuvuuksille, syömishäiriöille ja mielenterveyden epätasapainotiloille.

Rikotut lapset elävät aikuistuttuaan ns. normaalia elämää. Mitä se kenelläkin tarkoittaa. He opiskelevat, menevät töihin, perustavat perheen ja koittavat pärjätä. Elämä menee jopa hyvin, mutta rikkoutuneisuuden perintö ei häviä mihinkään, vaan se on mielessä, itsetunnossa, turvallisuudessa ja tunnetaidoissa. Tuntematon kaipaus, kaiherrus pysäyttää toisinaan, mutta huomion saa suunnattua aina muualle. Joku katoaa projektielämänsä pyörteisiin, joku lohduttautuu päihteeseen jne… Mutta rikkoutuminen ei jätä rauhaan, ja mielen ongelmat kerääntyvät ja kärjistyvät.

Rikkoutuneen lapsen, aikuiseksi kasvaneen ihmisen perusongelma on turvattomuuden eli pelon ongelma. Ihminen, jonka perusturvallisuuden tunne eli sisäinen turvassaolemisen tunne puuttuu, elää elämäänsä aina pelosta ja epävarmuudesta käsin. Tällainen ihminen arvioi kaikkea olemassa olevaa aina sen kannalta onko se uhka hänelle vai ei.
Viime kädessä uhkien määrä kasvaa hallitsemattomaksi. On mahdotonta itsensä kiusaamista vaatia elämältä hallintaa ja itseltä täydellistä pärjäämistä.

Rikkonainen menneisyyden vaikutukset voidaan purkaa terapeuttisen itsetutkiskeluprosessin muodossa. Rikotun sisäinen kauhu ja pelko elvytetään rakkaudeksi ja luottamukseksi psyykkisen työn avulla, johon kuuluu lapsuuden kokemusten läpikäyminen.

Pelkkä mekaaninen tilityö ja asioiden toteaminen ei riitä, vaan tarvitaan tunnetasoista työstämistä. Hyvä lähtökohta on toisen ihmisen kanssa tehtävä pelko, häpeä ja vihainventaario. Psyykkisen työn myötä ihmisen itsetuntemus lisääntyy eli itsetunto kohoaa ja hän kykenee elämään tasapainoista onnellista elämää ilman riippuvuuksia tai ponnistelujen tarpeita.

Toivon, että jokainen rikottu saa jossain vaiheessa elämäänsä mahdollisuuden eheytymisen kokemukseen. Se tulee kivun kautta, henkinen tai fyysinen kipu ilmoittaa, että jotain on sisäisesti pielessä. Matka voi alkaa juuri siitä ja silloin: iteensä katsomisen matka.

Tuo matka kannattaa tehdä.

Sari Maanhalla


Itsetuhoinen on menettänyt kosketuksen itseensä

Tämä artikkeli perustuu kuuden henkilön kokemuksiin itsetuhoisuudesta. Kolme miestä ja kolme naista iältään 25 – 45 vuotta, kertovat ajatuksiaan, jotka ovat tekstissä kursiivilla.

Tule meille keinumaan Sari Maanhalla

Usein huomiomme itsetuhoisuudesta puhuttaessa kiinnittyy itsemurhan tekemiseen: hengen riistämiseen itseltä konkreettisella keinolla. Itsemurhan tekeminen on kuitenkin vain yksi itsetuhoisuuden muoto. Itse itsetuhoisuus on paljon laajempi käsite. Ihminen voi olla monella tapaa itsetuhoinen ja eräänlainen epäsuora itsetuhoisuuden muoto on hyvin yleistä. Epäsuora itsetuhoisuus tarkoittaa sitä, että ihminen ei suoranaisesti tee konkreettista itsensä tappamisen tekoa, vaan lähinnä elää itseään laiminlyöden ja vahingoittaen. Itsetuhoisuus voi olla jopa elämäntapa.
On sitten kyse suorasta itsemurhasta tai epäsuorasta itsetuhoisuudesta, olennaista on ymmärtää, että itsetuhoisuus liittyy itsensä menettämiseen eli jonkinlaiseen henkiseen minättömyyteen tai eksyneisyyteen, mikä useimmiten tarkoittaa sitä, että itsetuhoinen on menettänyt yhteyden itseensä ja tunteisiinsa. Turvallisuuden tunne on saanut kolhuja, samoin luottamus ja itsensä hyväksyminen on vaikeaa. Jatkuva häpeä ja pelko liittyvät keskeisenä piirteenä itsensä menettäneen mielentilaan.

Juuret lapsuudessa

Henkinen kolhu, itsensä menettäminen on voinut tapahtua monessa eri ikävaiheessa ja elämäntilanteessa. Kaikki haastateltavat toivat esiin lapsuusperheessä vallinneen ilmapiirin merkityksen.
– Isäni oli narsistinen luonnehäiriön omaava ihminen, koin emotionaalista ja henkistä hyväksikäyttöä sekä hylkäämistä ja häpäisyä. Ne ovat synnyttäneet arvottomuuden tunteen, jatkuvan pelon ja luottamuksen puutteen. Minkäänlaista itsetuntemusta ei ole päässyt muotoutumaan, joka on ajanut tuhoisiin elämäntapoihin.

Itsetuhoista käyttäytymistä syntyy perheilmapiireissä, joissa vallitsevia tunnetiloja on pelko, häpeä, ja viha.
– Ilmapiiriltään häiriintyneissä perheissä syytellään toisia sekä vaaditaan tietynlaista käyttäytymistä, tunteiden ilmaiseminen on kiellettyä, tällaisessa ympäristössä sosialisoituminen tarkoittaa omasta minuudesta luopumista, mikä luo elämään paljon nimetöntä henkistä kipua.

Lapselle on luontaista kokea kuuluvansa kaikkeen olevaan avoimella uteliaisuudella, toimintakyvyllä ja uuden oppimisella. Tämän vahvan olemassa olon ja luottamisen tunteen säilyttäminen on olennaista itsen säilymisen kannalta, sillä se antaa pohjan kaikelle olemiselle: koemmeko olevamme turvassa, vai elämmekö jatkuvan uhan tunteen alla, jolloin elämästä tulee selviytymistaistelu sen sijaan, että olisimme tasapainoisia ja onnellisia. Useat menettävät lapsuuden turvallisuuden sekä kuulumisen tunteen, mikä on vahingollista, sillä kuulumisen tunne on oleellista itseksi kasvamisen kannalta. Perheessä vallitseva vahingollinen ilmapiiri ottaa lapselta hänen luottamuksensa pois, jolloin itsensä menettäminen saa alkunsa.

– Uskon että jokainen ihminen on elämän alussa oma persoonansa joka tarvitsee tulla nähdyksi juuri sellaisena, häiriintynyt perheilmapiiri kannustaa sulkeutumaan ja kadottamaan minuutensa sen sijaan, että se auttaa ihmistä kasvamaan omaksi itsekseen.

ItsetuhoisuusEpätoivoinen selviytymiskeino

Itsensä menettänyt kokee itsessään tyhjiön, jonka hän pyrkii täyttämään keinolla millä hyvänsä. Hän ottaa käyttöön jonkin muodon itsetuhoisesta toiminnasta. Itsetuhoisen toiminnan tunnistaminen voi olla vaikeaa ja useat häilyvätkin huomaamattaan itsetuhoisesti läpi elämänsä.

– Minun kohdalla totta on ollut passiivinen itsetuhoisuus: masennus, alakuloisuus, eristäytyminen, yksinäisyys. Olin arka lapsi, nuorena jännittynyt sekä hiljainen ihmisten joukossa. Se oli sellainen itsetuhoisuuden hiljainen muoto.

– Päihteiden käyttö. Piti saada pää sekaisin keinolla millä hyvänsä. Imppaaminen oli yksi keino mopo-iässä, tupakointi ja alkoholin käyttö jatkui pitkälle aikuisikään saakka. jonkun verran pilven polttoa ja muutamia viina ja lääkkeet kokeiluja.

Itsetuhoinen toiminta voi liittyä arkipäiväisiin elämämme asioihin, mutta itsetuhoisuuden piirteet täyttyvät kun ihminen vahingoittaa itseään elämäntavoillaan. Ruoka, päihteet, työ; mitä tahansa liikaa tai vastaavasti passiivisesti esimeriksi liikuntaa ja unta liian vähän, on omaa terveyttä ja itseä tuhoavaa, jonka juuret ovat itsensä menettämisessä.
– Olen syönyt liikaa ja huolehtinut itsestäni muutenkin huonosti, seurauksena paino-ongelmia, yms. vastapainona olen painanut töitä kuin hullu.

Tämä ei ole puhtaalla tietoisuudella valittu prosessi vaan ihminen ikään kuin ajautuu toimimaan tietyllä tavalla. Yleensä itsetuhoinen eli itsensä menettämiseen pohjautuva prosessi alkaa hienovaraisena ja etenee kohti itsensä suurempaa vahingoittamista. Keskeinen teema tässä itsetuhoisuuden prosessissa on itsetuntemuksen puute mikä edistää tunneilmaisun tukahtumista ja ihmissuhdesotkuja. Tukahdutetut tunteet kertyvät vähitellen ja toistuvat epäonnistumiset saavat lopulta vihan muodon, joka kääntyy omaa itseä kohti. Joidenkin kohdalla itsetuhoinen kierre kärjistyy itsemurhaan tai sen yrityksiin. – Olen elänyt hyvin riskialttiisti, itsemurha-ajatuksia on ollut paljon, kunnes lopulta yritin itsemurhaa. 

Siinä missä toinen syö tai juo liikaa, toinen saattaa valita konkreettisen itsemurhan hitaan itsensä tuhoamisen sijasta. Syy on sama; itsensä menettäminen, minuuden tilalle syöpyneen häpeän tukahduttaminen ja ratkaiseminen.

Itsensä menettänyt kokee itsessään tyhjiön, jonka hän pyrkii täyttämään keinolla millä hyvänsä.

Itsetuhoisuuden luonnollisuus

Vaikka itsetuhoisuus on elämänvastaista, on sillä kuitenkin luonnollinen puolensa, kun ajatellaan millaisessa elämäntilassa ihminen ajautuu siihen. – Kun ihminen on sisäisesti rikki, hän tuntee, että jotain on vialla. Tällöin tuntuu luontevalta ratkaisulta elää siten, että tuhoaa loputkin itsestään.

Tällaisessa tilanteessa itsetuho tuntuu toimivalta ratkaisulta, varsinkin kun tässä mielentilassa usein ulospääsytien hahmottaminen on mahdotonta. – Itsetuhoinen elämäntapa on usein edellisen sukupolven perintö seuraavalle: ihminen ei välttämättä osaa muuta tapaa elää.

Kivulla ja huomion saamisella itseään vahingoittamalla on myös oma merkityksensä. Itsetuhoisella käytöksellä aikaan saatu kipu tuo rajoja, lisäksi se on keino saada huomiota sekä nimi omalle pahalle ololle. Itsensä menettämisen tila on nimetön ahdistava tila, jossa ihminen ei koe mitään konkreettista.

On olennaista ottaa myös huomioon, että elämän rajallisuuskysymykset ja kuolemateema kuuluvat keskeisesti ihmiselonkulkuun. Kulttuurimme on vain niin kovin kliininen ja kuolemaa ja sen hyväksymistä ei missään opeteta. Päin vastoin meidät ohjataan vaikenemaan näissä kysymyksissä. Koska elämällä kuitenkin on tietyt rajansa ja lainalaisuutensa, olisi elintärkeää, että jokaisella olisi lupa ajatella kuolemaa. Jokaisella on luontainen tarve saada puhua kuolemasta ja kohdata kuoleman pelkonsa. Jos näin ei tapahdu, tukahdutetut kuolemanpohdinnat ja kysymykset saattavat jo sinänsä kärjistyä itsetuhoisuudeksi. Ihmisellä tulisi olla mahdollisuus puhua myös itsemurha-ajatuksistaan. Ellei näin tapahdu, konkreettinen itsemurha tai epäsuora itsetuhoisuus voi tulla ratkaisuksi, jolloin kuolemisella ikään kuin ”leikitään”, kun se kuolema sieltä on kuitenkin tulossa.

Pahinta mitä ihmiselle voi tapahtua, on menettää itsensä. On tärkeää kokea omat rajansa sekä tuntea oman minuutensa kokonaisvaltainen olemassaolo.

Lehtisydän Sari MaanhallaItsensä voi löytää uudelleen

Itsetuhoinen elämäntapa on kaikille itsensä menettäneille yhteistä. Itsetuhoista elämäntapaa voi jatkaa, mutta se johtaa nimensä mukaisesti itsetuhoon. Kyseessä on itsetuhoinen kierre, joka pahenee ajan kuluessa ja vie mennessään. Itsensä tuhoaminen ei kuitenkaan ole ainut vaihtoehto kaoottisessa mielentilanteessa, vaikka se siltä tuntuukin.
 – Suurimman tuskan hetkellä mieleni taka-alalla kaikui viesti, lopeta itsesi. Se viesti on valhetta ja petosta. Tuota viestiä ei tule kuunnella.

Itsensä tuhoaminen on yksi vaihtoehto, mutta on olemassa myös itsensä takaisin saamisen mahdollisuus itsessä olevan hyvän elvyttämisen kautta. Se mikä on menetetty, on mahdollista löytää uudelleen. – Kun omaa itsetuhoisuutta alkaa ymmärtää, se ei enää ole elämäntapa. Tilalle on tullut muuta. Kun itsetuhon ongelma ratkeaa, tilalle tulee elämäniloa ja kiitollisuutta. Tässä auttaa elämänsä läpikäyminen terapian, vertaisryhmän, itsehoitomenetelmän, terapeuttisten tai muiden toimintojen avulla.

– Oleellista on saada mahdollisuus rakentaa omaa elämäntarinaa ja käydä läpi sitä mitä itselle on tapahtunut. Olennaista ei ole taistella vapaaksi tuhoisasta elämäntavasta vaan alkaa elvyttää itsessä olevaa hyvää. – Kyllä se on siellä kaiken sen nöyhdän alla. Pitää vaan käydä se nöyhtä läpi.

Kohti eheytymistä

– Näen itsetuhoisuuden rakkaudettomuuden sairautena. Hyväksyvä ilmapiiri (itsehoitoryhmän) on antanut rohkeuden katsoa omaan elämänhistoriaan ja sitä kautta oivaltamaan tosiasiallisia syitä omiin itsetuhoisiin valintoihin.

Yhtä oikeaa tapaa kohdata ongelmia ei ole, mutta keskeistä on luottamuksellisen ihmissuhteen rakentuminen, jossa on turvallista käydä asioita läpi. Samalla vahvistuu myös oma sisäinen turvallisuuden tunne ja luottamus. – Luottamaan opetteleminen on ollut  välttämätön voimanlähde. Hiljalleen minulle on selvinnyt mitä minulle on tapahtunut ja millaisessa emotionaalisessa ympäristössä olen lapsuuteni viettänyt. Tunnetyöskentely on auttanut.

Itsetuhoisuus on  elämäntapa, joka aiheutuu pelko ja häpeäidentiteetistä, itsensä menettämisestä. Todellisena vaihtoehtona on löytää itsensä takaisin itselleen. Tämä on henkinen prosessi, joka pitää sisällään itsetutkiskelua ja kokemusten jakamista.

    – Se on eräänlainen minän eheytymisprosessi, jossa itsetunto ja  terve tunne-elämä palautuu, jossa ihmissuhdetaidot, luovuus elpyvät, jossa oppii hyväksymään itsensä, jolloin voi olla onnellinen tässä ja nyt. Levotonta ponnistelua tai tuskallista sisäistä taistelua ei enää tarvita, kuin ei ole enää mitään tyhjiötä mitä täyttää. Minä on vihdoin löytänyt kotiin.

Valotar Sari Maanhalla

Käsi kädessä lehti 1/2011
Teksti ja kuvat: Sari Maanhalla


Mustasukkaisuudella on pelon kasvot, Tiinan tarina

– En ymmärtänyt olevani mustasukkainen. Mielestäni epäileminen oli tervettä, sillä puoliso oli epäluotettavan oloinen, nelikymppinen Tiina kertoo.
Tiina sanoo laittaneensa kontrolloimisen ja tietämisenhalun rakkauden piikkiin. – Halusin rakastaa kunnolla ja jakaa parisuhteessa kaiken. Olin täynnä kysymyksiä: mitä teit ja kenen kanssa.

Mustasukkaisuus on Tiinan mielestä yleistä, mutta vain ääritapaukset tulevat julkisuuteen ns. intohimorikoksina. Kulttuurissamme mustasukkaisuutta ajatellaan ihmisyyteen kuuluvaksi piirteeksi, joka joidenkin kohdalla äityy pahaksi.
– Mustasukkaisuudesta puhuttaessa tuntuu, että sitä pidetään yliluonnollisena mystisenä voimana, joka vie ihmisen mennessään. Viehän se mennessään, mutta ei siinä mitään yliluonnollista ole, painottaa Tiina.

Uhkia näköpiirissä

Mustasukkainen käyttää paljon energiaa epävarmoihin pohdintoihin. – Onko se tosiaan niin, ettei miehellä ole naispuolisia työtovereita, Tiina muistaa ajatelleensa.
– Kun oli rakentajamessut, mieheni oli siellä tekemässä maalausesittelyä. Menin paikan päälle ja löysin messuosastolta kaksi hyvännäköistä naista mieheni kanssa maalaamassa. Koin, että minua oli huijattu, kun mies ei ollut kertonut mitään. Minusta se oli pöyristyttävää, Tiina kuvailee.

Mustasukkaiselle toisen ihmisen teot, olemiset ja menemiset ovat uhka. Hän pelkää menettävänsä toisen ja puntaroi kaikkea ympärillä tapahtuvaa tämän kautta.
– Minulla oli uhkien suhteen tutka täysillä koko ajan päällä. Kun uhka oli havaittu, hälytys oli annettu ja hulluuteen verrattava käyttäytyminen alkoi, Tiina kiteyttää.

Mustasukkainen ihminen käyttää paljon energiaa epävarmuuden aiheuttamiin varmisteluihin.

Ihmissuhteen alussa voi olla niin ettei mustasukkaisuutta ilmene tai jos ilmenee, se ajatellaan ”söpönä” asiana. Ongelmat ilmaantuvat yleensä sitten, kun symbioottinen parisuhdevaihe jää taakse ja pari opettelee yhdessäolon rinnalla elämään omaa elämää.
Puolison mustasukkaisuus voi jopa yllättää toisen osapuolen ja mustasukkaisen itsensäkin. – Se tuntui siltä, kuin itsestä olisi vyörynyt ulos hallitsematon puoli, joka laittoi toimimaan, kertoo Tiina. – Kyseisen pyörremyrskyn jälkeen oli itselläkin olo, että ohoh mitä tapahtui.

MustasukkaisuusPelon kasvot

Mustasukkaisuus on menettämisen pelkoa ja sen juuret ovat yleensä lapsuuden ihmissuhteissa. Terveessä äiti – isä – lapsi -asetelmassa lapsi saa harjoitella mustasukkaisuutta, rakastamista ja olemista yhteydessä toisiin ihmisiin. Epäterve perheympäristö vääristää ihmissuhteiden luonnetta.
Lapsi oppii pelkäämään, että hänet hylätään. Lapselle se merkitsee tuhoutumista. Aikuiselle tällainen pelko ei ole realistinen, mutta mustasukkaiset aikuiset oireilevat ihmissuhteissa lapsuuden pelkoaan. – Siksi he joko eristäytyvät muista tai haluavat omistaa heidät varmistaakseen etteivät tuhoudu, Tiina miettii.

– Oma kokemukseni on, että sotaisat suhteet, erot ja ihmisten yhteentörmäykset ovat hyvin pitkälle mustasukkaisuutta. Naputtava vaimo, räyhäävä mies, kukaan ei tunnista eikä tunnusta, mutta käyttäytyy kuin oikutteleva lapsi, pohtii Tiina.

Myös häpeän ja huonommuuden tunteet ovat Tiinalle tuttuja. – Koin itseni huonoksi ihmiseksi kohtausteni takia. Yritin peitellä ailahtelevaisuuttani, mutta se pahensi kaikkea. Siitä muodostui omituinen näytelmä, jossa yritin esittää rakastavaa ja varmistaa samalla etten tule satutetuksi, muistelee Tiina.
– Myöhemmin ymmärsin mustasukkaisuuden pelkona. Samalla tiesin, ettei mustasukkaisuuteni liittynyt siihen, että olen huono ihminen, vaan että olen pelokas ihminen. Siinä on olennainen ero.

Turvallisuuden tunne löytyy

– Ihminen, jonka perusturvallisuuden tunne on epätasapainossa, on taipuvainen panikoimaan ihmissuhteissaan pelkokäyttäytymisellä, sanoo Tiina. Lääke tähän on turvallisuuden tunteen elvyttäminen. Kyseessä on henkinen prosessi, jossa kohdataan tunnetasolla lapsenomainen pelko.

– Tarvitaan mustasukkaisuuden ytimessä olemista ja suostumista kulkemaan pelon läpi. Minun kohdalla se tarkoitti itku- ja raivokohtauksia sekä unihäiriöitä. Tuntui, kuin olisin ollut uudelleen lapsi, kun vanhat tunteet tulivat pintaan.
Tällaiseen henkiseen työstämiseen tarvitaan neutraali ihmissuhde. – Henkilöä, johon oma mustasukkaisuus liittyy, ei kannata ottaa luottohenkilökseen käsitellessään mustasukkaisuuttaan. On hyvä kääntyä terapeutin, psykologin, hoitajan tai jonkun muun puoleen, jolle mustasukkaisuuden luonne ja siihen liittyvä toipumisprosessi on tuttu.
– Minun prosessissa oli mukana tukihenkilö, joka tuli elämääni AAL:n (Alkoholistien aikuiset lapset) ryhmätoiminnan kautta, kertoo Tiina.

Tilaa tulee rakastamiselle omistamisen sijaan.

Pelon läpi kulkeminen tarkoittaa sitä, että mustasukkaisuuden noustessa pintaan, se opetellaan huomaamaan ja pysäyttämään tunteeseen liittyvä reaktio. Pystyäkseen tähän ihmisellä voi mennä vielä monta mustasukkaisuuskohtausta entisellään, mutta vähitellen tunnistaminen ja ilmiön ymmärtäminen lisääntyy.
– Tärkeää on muuttaa tunnekuohuun liittyvää toimintaa. Luopua entisestä riehumisesta ja siirtyä uuteen toimintatapaan. Tämä on keino päästä tuhoisasta kehästä vapaaksi, Tiina kertoo.

Uusi toimintatapa tarkoittaa yhteyden ottamista tukihenkilöön ja oman mustasukkaisuutensa myöntämistä ääneen. – Se tietää itkua ja hammasten kiristystä, mutta se kannattaa. Olennaista on jakaa luotettavassa ihmissuhteessa tämä voimakas tunne, kun se on päällä. Se on sisimpään koteloituneen pelkonsa läpielämistä.
Hätä ja ärtymys muuttuvat ensin suruksi ja sen jälkeen oivallukseksi; en tuhoutunutkaan! Pelkonsa läpi eläminen toistuvasti vahvistaa ihmisen luottamusta elämään. – Se on ihmismielen henkistä ja hengellistä elpymistä.

Luostarikirkon puiston rakastavaiset Sari MaanhallaTiina kertoo, että eräänä päivänä vaan huomaa, että pelko on poissa. – Perusolemukseen lipuu vapautuminen ja rentous. Pelon mielentila ja varuillaan olo jää pois. Ihmissuhteet elpyvät ja tilaa tulee rakastamiselle omistamisen sijaan.
Tiina on huomannut, miten hänen sisimmästään on löytynyt uskomattoman paljon vahvuutta ja luovuutta. – Se on ollut elämäni paras oivallus ja löytöretki.

Käsi kädessä lehti 3/2011
Teksti ja kuvat Sari Maanhalla