Prinssikala
(Taivalkoskella kalalla kerran)
Ei ollut silloin vielä tytön riepukka tavannut kunnon kalaa. Ahvenen köriläitä, lahnan ja särjen lotjakkeita oli hän toki pikku käsillään avannosta lorkkinut. Sitä paitsi kai se neitonen nukkui pilkkivapa kourassa silmät auki, kun avanto pukkasi jäätymään kiinni. Sen ajatus lenteli jossain haaveiden kyntöpelloilla ja ahomaamansikka-niityillä. Ei siinä ahnasta pilkkijän luontoa ollut piilotettunakaan. Likkatytössä. Kai se enimmäkseen olikin siiman ulkoiluttamista se hänen kalastamisensa.
Likka lähti kyllä mukaan mielellään, luontoa kun rakasti ja metsää. Hän oli kuin mikäkin rahkasammalen varsi, nätti ja koria, mutta siro, sellaista tuulenruokaa. Ja kun se tuli ruualle, se oli kuin itse rantasipi olisi kainosti näykkinyt. Tai hippiäinen.
Oli se joskus saanut hauenkin, likkatyttö, mutta mitä se hauki oli muuta kuin kala. Ei se appiukon kalakuninkuusosaston viisari värähtänyt hauesta mihinkään, vaikka sai siitä kyllä hyvät pihvit. Purotaimen oli oikia kala ja siika. Siika. Coregonus lavaretus.
Mutta mikä se siika muka on, oli tyttö supattanut, eikö se ollut joku joki ja paikkakunta. No siikahan oli kalojen prinssi ja prinsessa, aatelia oikein, kyllä appi tämän tiesi. Lohi oli ehkä kuningas, mutta niin körmy ja jurmu, että siika oli siihen verrattuna hienostoa ja siian kylki kiiltelevä ku lähteen silimä. Siian kyljestä saattoi nähdä jopa oman kuvan. Kerro, kerro kuvastin, ken on maassa kaunehin. Ja siika vastas, että sinä tietysti, sinä juuri, sinä siian pyytäjä.
Siika oli aktiivisen ja viitseliään pyytäjän lihaa kahdella iillä. Joka poika ja likka söi sikaa, mutta liian harva siikaa. Siika oli ruokapöydän kunkku ja joulupöydän ehdoton helmi. Joulunvietto alkoikin jo lokakuussa, silloin kärpäsen toukalla oli koukku suussa, se avantoon pääsi vartomaan, sitä hetkeä kun siian leuat loksahtaa. Siika, sitä appi söi. Jos sai valita. Useimmiten ei saanut.
Kalalle teki mieli tälläkin kertaa. Tai ehkä enempi retkelle. Kukapa sen varmaksi osasi sanoa, mutta matkaan lähdettiin. Hanget hohtivat kuin valakonen vaate. Tuuli oli yön aikana silotellut hangelle hienoa lunta, joka vienosti kimalteli orastavassa auringonpaisteessa. Metsän eläimet olivat kipittäneet runonsa julki. Niin oli lumikon lorut kuin riekon riimit somasti kirjoitettuna ja susikin oli käynyt taiteilemassa nimikirjoituksensa.
Noilla Taivalkosken takamailla, luontoäidin siveltimenvedoissa vallitsi pyhä hiljaisuus ja ihmisen siihen tuottama luminen narske. Hieno kontrasti. Ikiaikainen äänettömyys ja ihmisen hatara taival. Askeleet olivat kuin nuijat, jotka hankautuivat pakkaslumeen; rouhinta kantautui kauas saakka. Mentiin metsäpolkua ja tien laitaa, sitten joen yli ja löytyihän sieltä jostain viimein järvi, jonka jäätyneeseen orvasketeen kaira iski heti purukalustonsa.
Mitään niin ihanaa ääntä ei maailmassa ollutkaan kuin kairan laulu. Siinä oli runoutta jään kaiussa ja rouskeessa. Muutama veivaus ja siinä se sitten oli, avanto. Vesiaukko. Jääreikä. Pyöreä portti veden valtakuntaan. Sen salaisuutta huokuva olomuoto sai saaliin himon idut värisemään. Toukka koukkuun, takapuoli pilkkijakkaralle ja odottaminen saattoi alkaa.
Järven luonne selvisi yleensä ensikoitolla. Kun laski siiman alas ja jos oli otilla, se pamahti heti. Tällä kertaa pitkä hiljaisuus huilaili siimatuntumassa kuin ohut olematon aave. Kului kotva. Toinenkin jolkotteli.
Pian oli istuttu pari tuntia. Yksi nuotiokin oli jo upotettu lumihankeen. Makkara oli hyväillyt nielua ja nokipannukahvit olivat laulaneet sielulle aromiaarioita. Suklaapala kahvin päälle oli taivasten valtakunnan soittoa, kun sen antoi pehmetä ikenien ja kielen leilissä lempeäksi massaksi antaen makunystyröiden uida suloudessa.
Kun pakkanen, niin kuin tulikin, räsäytti puuta ja haikea punatulkun soitin vingahti kuusikon kätköissä, oli kaikki kuin paratiisissa. Niin tai ei ihan. Mikäli olisi noussut edes jotainkalaa ja mikäli koira ei olisi laskenut ilmoille sellaista hajuleijaa. Se toki ajoi seurueen nuotion äärestä nautiskelemasta takaisin olennaisimman eli jääreiän tuijottelun pariin.
Luotolinnulla, sillä likkatytöllä jäätyi avanto umpeen taas ja siima oli jäykkä sormenpaksuisessa jääpalteessaan. On siinäkin, mutta kukin tyylillään. Anoppi istui silmät sirrillään vähäiseen aurinkoon päin. Oli voidellut naamansa porkkanaöljyllä, että saisi edes vähän olemattomasta auringosta väriä naamariinsa. Poika istui ja keräsi ensiviiksiinsä hengityskosteuden punomaa kuuraa. Koira lötkötti viltillä nuotion lämmössä ja appiukko solmi huultensa ja piipun kesken täydellisen liiton. Kunnon tupakkipilvi valui sisäänhengityksen mukana keuhkojen temppeliin. Kiehkura käväisi aivan hengityshuoneen perukoilla juosten solujen tiedonkulkua pitkin veren mukana kaikkialle jäseniin.
Piru tulisi edes pikku siika, olisihan se aika näyttää likkatytölle kunnon kala.
Eikä nykäisyäkään. Se oli aika mieltä matavaa sellainen. Ei kukaan käynyt edes koitolla, härnäämässä. Siinä tuli vähän epätodellinen olo, kuin olisi kellunut avaruuden painottomassa tunnottomuudessa. Aurinko mateli juuri ja juuri taivaanrannassa. Oranssi etana, kaamoksen nuolija.
Kerran oli eräs kaupunkilainen haastellut kateellinen äänenkare suussaan, että se pilkkihomma oli vähän kuin se hölmöläisten valonkanto pimeään ikkunattomaan pirttiin. Ehkä niin. Ehkä appiukon, anopin ja heidän poikansa ja tämän lemmityn eli likkasammaleen pääholvit olivat pimeitä, joihin tämä erämaan ainutlaatuinen värähtävä valo hetkeksi pääsi hipaisemaan, kunnes oli taas pimeää. Mutta jotakin se valo, mitä aurinko säkillisen kantoi aivodynamiikkaan, sai hyvääkin aikaiseksi.
Pilkkiminen oli kuin koko elämä pelkistetyssä pienoiskoossa. Poraat reiän, laitat vieheen sekä syötin ja alat odottaa. Jotain tapahtui aina. Saalis oli konkreettinen kala tai ainakin mentaalinen ahven. Henkisiä saaliita tuli useammin kuin niitä suuhun laitettavia. Ne paistettiin oivalluksen ja mielenrauhan voissa ja tarjoiltiin oman maan peruna-ajatelmien kanssa. Ajatus oli kuin mukula, joka alkoi itää.
Ensin niitä pomppi siinä kymmeniä, jossittelu- ja sittenkupingispalloja edestakaisin kallonluut kolisten. Eilinen sinkoili tajunnassa, nuoli sen pintaa karhealla kielellään. Huomisen huoli oli kuin huonosti voideltu suksi mielenladulla. Mutta sitten kun vaan jatkoi istumistaan antautuen luonnon väkevälle olemassaololle, tiivistyi kaikki yhdeksi läsnäolon suloudeksi. Tämä hetki. Avanto. Siima. Ranneliike. Ja mielen syvimmän ytimen siika oli siinä.
Pilkkiessä minuuden keisari riisui vaatteensa ja antautui erämaan rauhaan, mikä oli silkkaa todellisuutta ja läsnäoloa. Ei mitään riitaisaa ajatuksen laukantaa eikä levottomuuden karuselleja aivosolujen välillä. Vain seesteistä rauhaa, puhtautta, alastomuutta. Minuuskeisari lepäsi. Luonnonrauhassa ego laski osaamis- ja pärjäämisaseensa. Se oli pilkkijän pyhä meditaatio.
Koira nosti päätään. Joku lintu, kuusitiainenko vai mikä lie, kukaan ei ehtinyt nähdä kunnolla, lähti joulukorttimaisemasta lentoon, karisti ohuen ohutta lumihilettä kuin ajan tomua, joka katosi olemattomiin ennen kuin ehti maahan.
Ja sitten se tapahtui. Hiljaisuus ja painottomuus jotenkin repesivät tai narahtivat. Likkatyttö, hippiäinen, se sammalheinä, näpähti hereille horroksestaan ja sadan vuoden prinsessaunestaan. Ensin näytti siltä, että pilkkijakkaralla pysyminen yltyy sen tason missioksi, että siinä oli tytöllä taistelujen taistelu, mutta kyllä sillä oli kala kiinni, eikä se aivan tyhjää siimaa näpeillään ylös haronut.
Muut kyräilivät. Katsoivat muka omaan avantoon. Kyttäsivät vaivihkaa. Eivät kehdanneet katsoa suoraan, että mikä ruutana tai kolmipiikki siellä koukussa irvistää. Tai jos vaikka se olikin likkatytön voimakas mielikuvitus, joka viehettä nykäisi. Oli turha kiskoa innostuksen haalareita paljaan mielensä päälle liian varhain. Kukaan ei ollut valmis tekemään johtopäätöksiä tulijasta ennen kuin se oli varmasti tällä puolella vedetöntä universumia.
Vähin elein ja vaatimattomasti se likkasammal siimaansa nosti. Kaikkia jännitti. Saalista avannon kuilusta esiin kiskova pilkkijä oli kuin kätilö konsanaan. Mitä lie suuri tuntematon Vesi tällä kertaa aukostaan antaisi. Kukaan ei ollut vielä saanut kalan kalaa ja kun sen joku sai, ollen mikä hyvänsä pyrstökäs, kilpailuhenki laukkasi välittömästi hirveällä tohinalla kanssapilkkijöiden tietoisuuteen. Kukaan ei halunnut olla se, joka ei saa mitään.
Mutta ei se ollutkaan mikään sintti. Sehän oli se vetten prinssi, siika itte. Rasvaevä. Kunnon kala ja melekokokone ja hyvänsorttine. Appikin innostui. Tyttö tuijotti tulokasta, elämänsä ensimmäistä oikeaa kalaa. Siinä se nyt oli. Sorjasuomu. Siikasippura, kalakippura.
Ensin hymyn kare tuntui pienenä sipaisuna tai kutkana kasvojen lihasten syvyydessä kuin kalan nykäisy. Se oli kuin pientä väreilyä aivojen synapsien välillä, joka vähitellen yltyi ymmärtämisen ilotulitukseksi ja kasvojen lihastoiminnaksi. Hampaiden ja ikenien pimeään muodostui ensin pikkuhämärä, kun huulet aukenivat somaan hymykomppiin. Sitten hymy muuntui naurun siemeneksi, joka hetkessä revähti lievästä ujoudestaan ja alkuvarovaisuudestaan auki koko kukoistukseensa. Valo täytti koko suun, jokaisen onkalon ja nielunportin. Nauru parahti pakkaseen eikä paleltunut.
Siika. Siika. Hengityksen viri soitti äänihuulia. Siika. Ai, että se olikin kaunis sana. Sana, joka oli paljon enemmän hymyltä vaikuttava kuin muikku, joka sanottiin valokuvaa otettaessa. Tästä edespäin likkatyttö sanoisi aina siika. Huulet ja kasvot rakastivat sitä sanaa. Siika. Siika. S I I K A.
Eikä ollut likkasammalen elämä enää entisensä. Hän siirtyi heti kerralla jalokalastajien kastiin. Hän oli lompsinut sinne Jumalan selän taakse pakkasen viitan alla huurrepuiden katveessa. Oli mitannut jokaisella hankeen uppoavalla askeleella hulluutensa määrää, oliko mieltä, erämaajärvelle keskelle ei mitään kulkemisessa. Mutta nuori rakkaus veti minne hyvänsä ja koska elämän nimissä oli ollut monenlaista pyyntiviehettä ja siimaa viritettynä, olihan tämä kalojen kala kruunaus kaikelle itseyden etsinnälle.
Ja olihan siinä appiukon silmäin kirkkaudessakin sen verran näkemistä, että siitä riitti mielen kehräilyjä pitkälle kevääseen. Pääsipä likkaheinä yllättämään, nuokkuva rahkasammal, sillä eihän se appiukko edes tiennyt, että siinä järvessä oli tuon moisia siikoja.
Suolakalaksi se kalojen kala päätyi. Ruisleivän päälle ehdalle voipedille sipulisilpun kera. Kyllä nassikat tykkäsi. Kitapurje kehräsi ja aivojen mielihyväkeskus hoilasi hoosiannaa.
Koko kala pääsi hyötykäyttöön. Perkkuukset jätettiin mökin kuistille pienelle posliini-lautaselle. Olivat niin hyvät makupalat, että elukka vei mennessään myös lautasen.
Kirjoittaja:
Sanataiteilija Sari Maanhalla (julkaistu Maaseudun tulevaisuus lehdessä)
Lemmenrunous – K.A. Gottlund runopalkinto
K.A.Gottlund runopalkinto Sari Maanhallalle
Kaarle Aksel Gottlund (1796 – 1875) oli kirjailija ja suomen kielen lehtori. Hän oli ansioitunut kansanrunouden kerääjä ja kirjoittaja, mutta joutui kirjailijana Elias Lönnrotin varjoon, sillä kun Kalevala ilmestyi, se syrjäytti Gottlundin Otava julkaisun. Gottlund ei saanut tarvitsemaansa tunnustusta kansanrunouden kerääjänä ja kansaneeposidean esittäjänä ja tämä hänen ylleen langennut varjo on kantautunut näihin päiviin saakka.
Onneksi tätä jo runouden vankilaksikin muodostunutta varjoa on alettu purkaa Kaarlen yltä. Juvalaiset ovat kunnostautuneet asiassa ja merkittävä runouden ja kulttuurin hahmo Kaarle Aksel Gottlund on saanut oman tapahtumaviikon. Yksi osa tapahtumaviikkoa oli runokilpailu, joka huipentui Juvalla Partalan Kuninkaankartanossa 2.7.2014 runokilpailutulosten julkistamiseen.
Gottlund runokilpailun 2014 teemana olivat lemmenlaulut ja eroottiset runot mukaillen sitä Gottlundin vireää piirrettä, jonka innoittamana hän keräsi mm. seksuaalisia kansanrunoja. Tämä oli Gottlundin eittämättä kiintoisin ja rohkein piirre, sillä hänen aikanaan hyvin monet runonkerääjät välttivät eroottisia teemoja muutellen ja mukaillen kirjaustyössään eloisien ja villien suomalaisten tosiluontoa. Gottlund kunnostautui seksuaalissävytteisten runojen ja kertomusten osalta kirjoittaen niitä myös itse.
K.A. Gottlund runopalkinto ”Luomupörrölle”
Inspiroivaa aihetta kantavan K.A.Gottlund runokilpailun voitti sanataiteilija Sari Maanhalla, joka runoili nimimerkillä Luomupörrö. Kilpailun tuomaristo aisti Maanhallan runosta kaikuja Gottlundin tuntemuksista ja mielenmaisemasta. Puolestaan Länsi-Savon Sanomissa voittajarunoa luonnehditaan loitsumaiseksi luontorunoksi.
Laulu kasteen ja madon nostattamiseksi onkin loitsuruno vahvojen lemmentuntojen nostattamiseksi eli teksti on kirjaimellisesti ihmisen eroottista mielentuntoa kuvaava LUONTOruno.
Runokilpailun tulostenjulkistamistilaisuudessa lausuja Marja-Liisa Happonen esitti Maanhallan runon; – Lausuntaesitys oli oikealla tavalla herkkä ja aistillinen, tekstiä lähestyttiin kauneudella ja läsnäololla ja juuri tämä sopii runooni, joka kertoo erotiikan kauneudesta kehollisena ja hengellisenä ilmiönä, kuvailee Sari Maanhalla.
”…Tule villi metsän prinssi, tule himoinen olento
neito sulle mettä keittää, kiimauumenkammiossa
halulumpareen kolossa…
…Tule poikamieli, tule miehen varsi
likka sulle järven laittaa
kuulaan pyyntiapajan, melamiehen pimppilammen
soman lutakon vetisen, jonka viertä lipsutella…” (Sari Maanhalla)
Leena Orro (vas), Gottlund-runokilpailun emo, pitelee käsissään taiteilija Kari Kärkkäisen tekemää kultaisilla maalauksilla koristeltua kuksaa. Vieressä Kärkkäinen itse (keskellä) veistämänsä Gottlund piäpalkinto patsaan kanssa.
Sanataiteilija Sari Maanhalla (oikealla) valmistautuu vastaanottamaan (hieman malttamattomana) puuGottlundin ottaakseen sen asuintoverikseen vuoden ajaksi, sillä kyseessä on Gottlund runokilpailun kiertopalkinto.
<– Kuva: Johanna Seppäläinen.
Saatte suudella sulhasta. Gottlundin saa kuulemma viedä kanssaan vaikkapa saunaan, näin lupailee veistoksen loihtinut Gottlundina paikan päällä luontevasti toiminut taiteilija Kari Kärkkäinen. Kuva: Miina Hakala.–>
Moni on kysellyt Maanhallalta hänen nimimerkistään, että mikä ihmeen Luomupörrö? Runossa itsessään mainitaan mm. luomupörrölovi. Sari Maanhalla avaa viehkeää sanamuodostelmaa hieman: Muutamia vuosia sitten uimahallissa havahduin järkyttävään todellisuuteen, että yhä useammat ihmiset (naiset?) eivät tyydy trimmaamaan vain yläpääkarvoitustaan, vaan myös alapään karvapinta-ala on erilaisten leikkaus, muotoilu- ja värjäystoimenpiteiden kohteena. Gottlund runokilpailussa käytetty nimimerkki Luomupörrö onkin oodi luonnonmukaisuudelle. Liekö alapääluomupörröt peräti jo uhanalainen ihmiselämänmuoto?
Näiden runoilijoiden lemmen/erotiikan status on kohdallaan: Markku Huhta Helsingistä, sanataiteilija Sari Maanhalla ja Reijo Cederlöf Vaasasta palkittiin Gottlund runokilpailussa. Kuva Miina Hakala.
Kirjailija ja kansanrunoustaiteilija K.A. Gottlund matkusti turvallisesti Sari Maanhallan mukana linja-auton ikkunapaikalla 2.7.2014 Etelä-Savosta Pohjois-Pohjanmaalle.
Kun pitkä, reilun seitsemän tunnin bussimatka oli ohi, tarjosi Maanhalla Gottlundille kyytiä Gottlundin tyyliin: loppumatka 4,5 kilometriä taitettiin jalan. Matkalla kesäöisessä hiljenneessä kaupungissa pysähdyttiin tietysti tunnelmoimaan Oulujoen rantaan.
Suomen parasta lavarunoutta
Lauantaina 6.4.2013 kello 19.00 Pub Merikulmassa
Oulun Tuirassa pääset kuulemaan Suomen parasta lavarunoutta.
Jouko Saksio, Poetry Slamin Suomen mestari vuosilta 2006 ja 2007 ja lajin loppukilpailun 2. sijalle vuonna 2007 edennyt Sari Maanhalla esittävät puhuttelevimpia tekstejään.
Sanataiteilija Maanhalla maalaa sanoilla sekä lausumalla että laulamalla. Ohjelmassa ovat esimerkiksi runot Sinä, ihminen, Satutettu ihmisyys, Siipirikkovirus, Aamu on sinun lintusi, Olet tullut huomaamaan, Hiili piirtää ihoon viivan, Hiekkatien hauta, Rakastellaaanko aikaa sormenpäillä ja Joku sellainen. Luvassa on matkaa ihmisen mielen maisemassa. ”Viilto selän ihossanne vasten rauhatonta rankaluutanne on sekä vapautenne että vankilanne ovi.” Erityisesti Maanhallan runoissa kuullaan vapauden mahdollisuudesta ihmismielen maisemana.
Saksion ohjelmassa ovat Vappuaatto, Kaukovainio, Herrat, Aivot, Viipalekoulun määräaikaisopettajan puolivallaton kesäloma ilman leikattua konjakkia, Lisääntymisterveys, Astianpesukone, Ystävä, Nuket, Kynä, Peto, Törmäyskurssi, Dysvisio, Mestarin laulu, Runoilija, Totaalikieltäytyjä, Vapaa-ajattelija, Ovet, Niilo, Ikääntyminen ja Loppurääkki.
Vapaa pääsy.
Tervetuloa elävän runouden pariin!
Tanssi
Kellutaan aamussa
oi siskojen siskot
kellutaan aamussa
Jumalan tyttäret ja pojat
tulkaa kaikki veljeni
näettekö elämästä on
tehty pirun kaunis
tulkaa juostaan noille vuorille
siskot ja veljet
juostaan ylös asti
juostaan vuorelle
pilviin saakka
noustaan kohotaan
nähdään valo
niiden yläpuolella oleva
ja lintujen kiihkeät siiven iskut
siiven iskut
tullaan alas kukkalaaksoon
puiden runkojen vahvaan syliin
äitimaahan
tulkaa siskot ja veljet
tanssitaan kuin heiluvat hullut järkensä menettäneet
heilutaan niin että hiukset liehuvat irti
kastetaan itsemme jääkylmään veteen
jääntuoksuiseen kirpeään
herätään elämään oi veljet oi siskot.
Sari Maanhalla
Julkaistu Sanomalehti Kaleva 2009; runo tanssin muusalle
Itsetuhoinen on menettänyt kosketuksen itseensä
Tämä artikkeli perustuu kuuden henkilön kokemuksiin itsetuhoisuudesta. Kolme miestä ja kolme naista iältään 25 – 45 vuotta, kertovat ajatuksiaan, jotka ovat tekstissä kursiivilla.
Usein huomiomme itsetuhoisuudesta puhuttaessa kiinnittyy itsemurhan tekemiseen: hengen riistämiseen itseltä konkreettisella keinolla. Itsemurhan tekeminen on kuitenkin vain yksi itsetuhoisuuden muoto. Itse itsetuhoisuus on paljon laajempi käsite. Ihminen voi olla monella tapaa itsetuhoinen ja eräänlainen epäsuora itsetuhoisuuden muoto on hyvin yleistä. Epäsuora itsetuhoisuus tarkoittaa sitä, että ihminen ei suoranaisesti tee konkreettista itsensä tappamisen tekoa, vaan lähinnä elää itseään laiminlyöden ja vahingoittaen. Itsetuhoisuus voi olla jopa elämäntapa.
On sitten kyse suorasta itsemurhasta tai epäsuorasta itsetuhoisuudesta, olennaista on ymmärtää, että itsetuhoisuus liittyy itsensä menettämiseen eli jonkinlaiseen henkiseen minättömyyteen tai eksyneisyyteen, mikä useimmiten tarkoittaa sitä, että itsetuhoinen on menettänyt yhteyden itseensä ja tunteisiinsa. Turvallisuuden tunne on saanut kolhuja, samoin luottamus ja itsensä hyväksyminen on vaikeaa. Jatkuva häpeä ja pelko liittyvät keskeisenä piirteenä itsensä menettäneen mielentilaan.
Juuret lapsuudessa
Henkinen kolhu, itsensä menettäminen on voinut tapahtua monessa eri ikävaiheessa ja elämäntilanteessa. Kaikki haastateltavat toivat esiin lapsuusperheessä vallinneen ilmapiirin merkityksen.
– Isäni oli narsistinen luonnehäiriön omaava ihminen, koin emotionaalista ja henkistä hyväksikäyttöä sekä hylkäämistä ja häpäisyä. Ne ovat synnyttäneet arvottomuuden tunteen, jatkuvan pelon ja luottamuksen puutteen. Minkäänlaista itsetuntemusta ei ole päässyt muotoutumaan, joka on ajanut tuhoisiin elämäntapoihin.
Itsetuhoista käyttäytymistä syntyy perheilmapiireissä, joissa vallitsevia tunnetiloja on pelko, häpeä, ja viha.
– Ilmapiiriltään häiriintyneissä perheissä syytellään toisia sekä vaaditaan tietynlaista käyttäytymistä, tunteiden ilmaiseminen on kiellettyä, tällaisessa ympäristössä sosialisoituminen tarkoittaa omasta minuudesta luopumista, mikä luo elämään paljon nimetöntä henkistä kipua.
Lapselle on luontaista kokea kuuluvansa kaikkeen olevaan avoimella uteliaisuudella, toimintakyvyllä ja uuden oppimisella. Tämän vahvan olemassa olon ja luottamisen tunteen säilyttäminen on olennaista itsen säilymisen kannalta, sillä se antaa pohjan kaikelle olemiselle: koemmeko olevamme turvassa, vai elämmekö jatkuvan uhan tunteen alla, jolloin elämästä tulee selviytymistaistelu sen sijaan, että olisimme tasapainoisia ja onnellisia. Useat menettävät lapsuuden turvallisuuden sekä kuulumisen tunteen, mikä on vahingollista, sillä kuulumisen tunne on oleellista itseksi kasvamisen kannalta. Perheessä vallitseva vahingollinen ilmapiiri ottaa lapselta hänen luottamuksensa pois, jolloin itsensä menettäminen saa alkunsa.
– Uskon että jokainen ihminen on elämän alussa oma persoonansa joka tarvitsee tulla nähdyksi juuri sellaisena, häiriintynyt perheilmapiiri kannustaa sulkeutumaan ja kadottamaan minuutensa sen sijaan, että se auttaa ihmistä kasvamaan omaksi itsekseen.
Epätoivoinen selviytymiskeino
Itsensä menettänyt kokee itsessään tyhjiön, jonka hän pyrkii täyttämään keinolla millä hyvänsä. Hän ottaa käyttöön jonkin muodon itsetuhoisesta toiminnasta. Itsetuhoisen toiminnan tunnistaminen voi olla vaikeaa ja useat häilyvätkin huomaamattaan itsetuhoisesti läpi elämänsä.
– Minun kohdalla totta on ollut passiivinen itsetuhoisuus: masennus, alakuloisuus, eristäytyminen, yksinäisyys. Olin arka lapsi, nuorena jännittynyt sekä hiljainen ihmisten joukossa. Se oli sellainen itsetuhoisuuden hiljainen muoto.
– Päihteiden käyttö. Piti saada pää sekaisin keinolla millä hyvänsä. Imppaaminen oli yksi keino mopo-iässä, tupakointi ja alkoholin käyttö jatkui pitkälle aikuisikään saakka. jonkun verran pilven polttoa ja muutamia viina ja lääkkeet kokeiluja.
Itsetuhoinen toiminta voi liittyä arkipäiväisiin elämämme asioihin, mutta itsetuhoisuuden piirteet täyttyvät kun ihminen vahingoittaa itseään elämäntavoillaan. Ruoka, päihteet, työ; mitä tahansa liikaa tai vastaavasti passiivisesti esimeriksi liikuntaa ja unta liian vähän, on omaa terveyttä ja itseä tuhoavaa, jonka juuret ovat itsensä menettämisessä.
– Olen syönyt liikaa ja huolehtinut itsestäni muutenkin huonosti, seurauksena paino-ongelmia, yms. vastapainona olen painanut töitä kuin hullu.
Tämä ei ole puhtaalla tietoisuudella valittu prosessi vaan ihminen ikään kuin ajautuu toimimaan tietyllä tavalla. Yleensä itsetuhoinen eli itsensä menettämiseen pohjautuva prosessi alkaa hienovaraisena ja etenee kohti itsensä suurempaa vahingoittamista. Keskeinen teema tässä itsetuhoisuuden prosessissa on itsetuntemuksen puute mikä edistää tunneilmaisun tukahtumista ja ihmissuhdesotkuja. Tukahdutetut tunteet kertyvät vähitellen ja toistuvat epäonnistumiset saavat lopulta vihan muodon, joka kääntyy omaa itseä kohti. Joidenkin kohdalla itsetuhoinen kierre kärjistyy itsemurhaan tai sen yrityksiin. – Olen elänyt hyvin riskialttiisti, itsemurha-ajatuksia on ollut paljon, kunnes lopulta yritin itsemurhaa.
Siinä missä toinen syö tai juo liikaa, toinen saattaa valita konkreettisen itsemurhan hitaan itsensä tuhoamisen sijasta. Syy on sama; itsensä menettäminen, minuuden tilalle syöpyneen häpeän tukahduttaminen ja ratkaiseminen.
Itsensä menettänyt kokee itsessään tyhjiön, jonka hän pyrkii täyttämään keinolla millä hyvänsä.
Itsetuhoisuuden luonnollisuus
Vaikka itsetuhoisuus on elämänvastaista, on sillä kuitenkin luonnollinen puolensa, kun ajatellaan millaisessa elämäntilassa ihminen ajautuu siihen. – Kun ihminen on sisäisesti rikki, hän tuntee, että jotain on vialla. Tällöin tuntuu luontevalta ratkaisulta elää siten, että tuhoaa loputkin itsestään.
Tällaisessa tilanteessa itsetuho tuntuu toimivalta ratkaisulta, varsinkin kun tässä mielentilassa usein ulospääsytien hahmottaminen on mahdotonta. – Itsetuhoinen elämäntapa on usein edellisen sukupolven perintö seuraavalle: ihminen ei välttämättä osaa muuta tapaa elää.
Kivulla ja huomion saamisella itseään vahingoittamalla on myös oma merkityksensä. Itsetuhoisella käytöksellä aikaan saatu kipu tuo rajoja, lisäksi se on keino saada huomiota sekä nimi omalle pahalle ololle. Itsensä menettämisen tila on nimetön ahdistava tila, jossa ihminen ei koe mitään konkreettista.
On olennaista ottaa myös huomioon, että elämän rajallisuuskysymykset ja kuolemateema kuuluvat keskeisesti ihmiselonkulkuun. Kulttuurimme on vain niin kovin kliininen ja kuolemaa ja sen hyväksymistä ei missään opeteta. Päin vastoin meidät ohjataan vaikenemaan näissä kysymyksissä. Koska elämällä kuitenkin on tietyt rajansa ja lainalaisuutensa, olisi elintärkeää, että jokaisella olisi lupa ajatella kuolemaa. Jokaisella on luontainen tarve saada puhua kuolemasta ja kohdata kuoleman pelkonsa. Jos näin ei tapahdu, tukahdutetut kuolemanpohdinnat ja kysymykset saattavat jo sinänsä kärjistyä itsetuhoisuudeksi. Ihmisellä tulisi olla mahdollisuus puhua myös itsemurha-ajatuksistaan. Ellei näin tapahdu, konkreettinen itsemurha tai epäsuora itsetuhoisuus voi tulla ratkaisuksi, jolloin kuolemisella ikään kuin ”leikitään”, kun se kuolema sieltä on kuitenkin tulossa.
Pahinta mitä ihmiselle voi tapahtua, on menettää itsensä. On tärkeää kokea omat rajansa sekä tuntea oman minuutensa kokonaisvaltainen olemassaolo.
Itsensä voi löytää uudelleen
Itsetuhoinen elämäntapa on kaikille itsensä menettäneille yhteistä. Itsetuhoista elämäntapaa voi jatkaa, mutta se johtaa nimensä mukaisesti itsetuhoon. Kyseessä on itsetuhoinen kierre, joka pahenee ajan kuluessa ja vie mennessään. Itsensä tuhoaminen ei kuitenkaan ole ainut vaihtoehto kaoottisessa mielentilanteessa, vaikka se siltä tuntuukin.
– Suurimman tuskan hetkellä mieleni taka-alalla kaikui viesti, lopeta itsesi. Se viesti on valhetta ja petosta. Tuota viestiä ei tule kuunnella.
Itsensä tuhoaminen on yksi vaihtoehto, mutta on olemassa myös itsensä takaisin saamisen mahdollisuus itsessä olevan hyvän elvyttämisen kautta. Se mikä on menetetty, on mahdollista löytää uudelleen. – Kun omaa itsetuhoisuutta alkaa ymmärtää, se ei enää ole elämäntapa. Tilalle on tullut muuta. Kun itsetuhon ongelma ratkeaa, tilalle tulee elämäniloa ja kiitollisuutta. Tässä auttaa elämänsä läpikäyminen terapian, vertaisryhmän, itsehoitomenetelmän, terapeuttisten tai muiden toimintojen avulla.
– Oleellista on saada mahdollisuus rakentaa omaa elämäntarinaa ja käydä läpi sitä mitä itselle on tapahtunut. Olennaista ei ole taistella vapaaksi tuhoisasta elämäntavasta vaan alkaa elvyttää itsessä olevaa hyvää. – Kyllä se on siellä kaiken sen nöyhdän alla. Pitää vaan käydä se nöyhtä läpi.
Kohti eheytymistä
– Näen itsetuhoisuuden rakkaudettomuuden sairautena. Hyväksyvä ilmapiiri (itsehoitoryhmän) on antanut rohkeuden katsoa omaan elämänhistoriaan ja sitä kautta oivaltamaan tosiasiallisia syitä omiin itsetuhoisiin valintoihin.
Yhtä oikeaa tapaa kohdata ongelmia ei ole, mutta keskeistä on luottamuksellisen ihmissuhteen rakentuminen, jossa on turvallista käydä asioita läpi. Samalla vahvistuu myös oma sisäinen turvallisuuden tunne ja luottamus. – Luottamaan opetteleminen on ollut välttämätön voimanlähde. Hiljalleen minulle on selvinnyt mitä minulle on tapahtunut ja millaisessa emotionaalisessa ympäristössä olen lapsuuteni viettänyt. Tunnetyöskentely on auttanut.
Itsetuhoisuus on elämäntapa, joka aiheutuu pelko ja häpeäidentiteetistä, itsensä menettämisestä. Todellisena vaihtoehtona on löytää itsensä takaisin itselleen. Tämä on henkinen prosessi, joka pitää sisällään itsetutkiskelua ja kokemusten jakamista.
– Se on eräänlainen minän eheytymisprosessi, jossa itsetunto ja terve tunne-elämä palautuu, jossa ihmissuhdetaidot, luovuus elpyvät, jossa oppii hyväksymään itsensä, jolloin voi olla onnellinen tässä ja nyt. Levotonta ponnistelua tai tuskallista sisäistä taistelua ei enää tarvita, kuin ei ole enää mitään tyhjiötä mitä täyttää. Minä on vihdoin löytänyt kotiin.
Käsi kädessä lehti 1/2011
Teksti ja kuvat: Sari Maanhalla
Mustasukkaisuudella on pelon kasvot, Tiinan tarina
– En ymmärtänyt olevani mustasukkainen. Mielestäni epäileminen oli tervettä, sillä puoliso oli epäluotettavan oloinen, nelikymppinen Tiina kertoo.
Tiina sanoo laittaneensa kontrolloimisen ja tietämisenhalun rakkauden piikkiin. – Halusin rakastaa kunnolla ja jakaa parisuhteessa kaiken. Olin täynnä kysymyksiä: mitä teit ja kenen kanssa.
Mustasukkaisuus on Tiinan mielestä yleistä, mutta vain ääritapaukset tulevat julkisuuteen ns. intohimorikoksina. Kulttuurissamme mustasukkaisuutta ajatellaan ihmisyyteen kuuluvaksi piirteeksi, joka joidenkin kohdalla äityy pahaksi.
– Mustasukkaisuudesta puhuttaessa tuntuu, että sitä pidetään yliluonnollisena mystisenä voimana, joka vie ihmisen mennessään. Viehän se mennessään, mutta ei siinä mitään yliluonnollista ole, painottaa Tiina.
Uhkia näköpiirissä
Mustasukkainen käyttää paljon energiaa epävarmoihin pohdintoihin. – Onko se tosiaan niin, ettei miehellä ole naispuolisia työtovereita, Tiina muistaa ajatelleensa.
– Kun oli rakentajamessut, mieheni oli siellä tekemässä maalausesittelyä. Menin paikan päälle ja löysin messuosastolta kaksi hyvännäköistä naista mieheni kanssa maalaamassa. Koin, että minua oli huijattu, kun mies ei ollut kertonut mitään. Minusta se oli pöyristyttävää, Tiina kuvailee.
Mustasukkaiselle toisen ihmisen teot, olemiset ja menemiset ovat uhka. Hän pelkää menettävänsä toisen ja puntaroi kaikkea ympärillä tapahtuvaa tämän kautta.
– Minulla oli uhkien suhteen tutka täysillä koko ajan päällä. Kun uhka oli havaittu, hälytys oli annettu ja hulluuteen verrattava käyttäytyminen alkoi, Tiina kiteyttää.
Mustasukkainen ihminen käyttää paljon energiaa epävarmuuden aiheuttamiin varmisteluihin.
Ihmissuhteen alussa voi olla niin ettei mustasukkaisuutta ilmene tai jos ilmenee, se ajatellaan ”söpönä” asiana. Ongelmat ilmaantuvat yleensä sitten, kun symbioottinen parisuhdevaihe jää taakse ja pari opettelee yhdessäolon rinnalla elämään omaa elämää.
Puolison mustasukkaisuus voi jopa yllättää toisen osapuolen ja mustasukkaisen itsensäkin. – Se tuntui siltä, kuin itsestä olisi vyörynyt ulos hallitsematon puoli, joka laittoi toimimaan, kertoo Tiina. – Kyseisen pyörremyrskyn jälkeen oli itselläkin olo, että ohoh mitä tapahtui.
Pelon kasvot
Mustasukkaisuus on menettämisen pelkoa ja sen juuret ovat yleensä lapsuuden ihmissuhteissa. Terveessä äiti – isä – lapsi -asetelmassa lapsi saa harjoitella mustasukkaisuutta, rakastamista ja olemista yhteydessä toisiin ihmisiin. Epäterve perheympäristö vääristää ihmissuhteiden luonnetta.
Lapsi oppii pelkäämään, että hänet hylätään. Lapselle se merkitsee tuhoutumista. Aikuiselle tällainen pelko ei ole realistinen, mutta mustasukkaiset aikuiset oireilevat ihmissuhteissa lapsuuden pelkoaan. – Siksi he joko eristäytyvät muista tai haluavat omistaa heidät varmistaakseen etteivät tuhoudu, Tiina miettii.
– Oma kokemukseni on, että sotaisat suhteet, erot ja ihmisten yhteentörmäykset ovat hyvin pitkälle mustasukkaisuutta. Naputtava vaimo, räyhäävä mies, kukaan ei tunnista eikä tunnusta, mutta käyttäytyy kuin oikutteleva lapsi, pohtii Tiina.
Myös häpeän ja huonommuuden tunteet ovat Tiinalle tuttuja. – Koin itseni huonoksi ihmiseksi kohtausteni takia. Yritin peitellä ailahtelevaisuuttani, mutta se pahensi kaikkea. Siitä muodostui omituinen näytelmä, jossa yritin esittää rakastavaa ja varmistaa samalla etten tule satutetuksi, muistelee Tiina.
– Myöhemmin ymmärsin mustasukkaisuuden pelkona. Samalla tiesin, ettei mustasukkaisuuteni liittynyt siihen, että olen huono ihminen, vaan että olen pelokas ihminen. Siinä on olennainen ero.
Turvallisuuden tunne löytyy
– Ihminen, jonka perusturvallisuuden tunne on epätasapainossa, on taipuvainen panikoimaan ihmissuhteissaan pelkokäyttäytymisellä, sanoo Tiina. Lääke tähän on turvallisuuden tunteen elvyttäminen. Kyseessä on henkinen prosessi, jossa kohdataan tunnetasolla lapsenomainen pelko.
– Tarvitaan mustasukkaisuuden ytimessä olemista ja suostumista kulkemaan pelon läpi. Minun kohdalla se tarkoitti itku- ja raivokohtauksia sekä unihäiriöitä. Tuntui, kuin olisin ollut uudelleen lapsi, kun vanhat tunteet tulivat pintaan.
Tällaiseen henkiseen työstämiseen tarvitaan neutraali ihmissuhde. – Henkilöä, johon oma mustasukkaisuus liittyy, ei kannata ottaa luottohenkilökseen käsitellessään mustasukkaisuuttaan. On hyvä kääntyä terapeutin, psykologin, hoitajan tai jonkun muun puoleen, jolle mustasukkaisuuden luonne ja siihen liittyvä toipumisprosessi on tuttu.
– Minun prosessissa oli mukana tukihenkilö, joka tuli elämääni AAL:n (Alkoholistien aikuiset lapset) ryhmätoiminnan kautta, kertoo Tiina.
Tilaa tulee rakastamiselle omistamisen sijaan.
Pelon läpi kulkeminen tarkoittaa sitä, että mustasukkaisuuden noustessa pintaan, se opetellaan huomaamaan ja pysäyttämään tunteeseen liittyvä reaktio. Pystyäkseen tähän ihmisellä voi mennä vielä monta mustasukkaisuuskohtausta entisellään, mutta vähitellen tunnistaminen ja ilmiön ymmärtäminen lisääntyy.
– Tärkeää on muuttaa tunnekuohuun liittyvää toimintaa. Luopua entisestä riehumisesta ja siirtyä uuteen toimintatapaan. Tämä on keino päästä tuhoisasta kehästä vapaaksi, Tiina kertoo.
Uusi toimintatapa tarkoittaa yhteyden ottamista tukihenkilöön ja oman mustasukkaisuutensa myöntämistä ääneen. – Se tietää itkua ja hammasten kiristystä, mutta se kannattaa. Olennaista on jakaa luotettavassa ihmissuhteessa tämä voimakas tunne, kun se on päällä. Se on sisimpään koteloituneen pelkonsa läpielämistä.
Hätä ja ärtymys muuttuvat ensin suruksi ja sen jälkeen oivallukseksi; en tuhoutunutkaan! Pelkonsa läpi eläminen toistuvasti vahvistaa ihmisen luottamusta elämään. – Se on ihmismielen henkistä ja hengellistä elpymistä.
Tiina kertoo, että eräänä päivänä vaan huomaa, että pelko on poissa. – Perusolemukseen lipuu vapautuminen ja rentous. Pelon mielentila ja varuillaan olo jää pois. Ihmissuhteet elpyvät ja tilaa tulee rakastamiselle omistamisen sijaan.
Tiina on huomannut, miten hänen sisimmästään on löytynyt uskomattoman paljon vahvuutta ja luovuutta. – Se on ollut elämäni paras oivallus ja löytöretki.
Käsi kädessä lehti 3/2011
Teksti ja kuvat Sari Maanhalla
Liikkuminen hoitaa kehoa ja mieltä
”Kaiken aikaa keho puhuu meille, mutta me olemme lopettaneet kuuntelemisen.”
Jokainen ihminen on saanut käyttöönsä oman kehon. Kehollisuuden myötä meillä on liikkumisen lahja, joka on kautta aikojen ollut ihmiselle tärkeä ominaisuus.
Me tarvitsemme liikkumista. Emme ainoastaan siksi, että se on fyysisesti hyväksi vaan se on olennaista myös mielen hyvinvoinnin kannalta.
– Mieli ja keho ovat yhtenäisiä. Jos keho on jumissa, mieli ei voi liihotella eloisana. Sama on toisin päin, kuvailee oululainen terapeutti ja kouluttaja Pia Orell-Liukkunen. – Kun kehoa saadaan joustavaksi ja auki lukoista, saadaan myös mieli joustavaksi ja aukeamaan.
Ihmisen keho on instrumentti, joka kaipaa monipuolista huoltoa. Kehon kautta löytyy monenlaisia yhteyksiä mieleen. Itseään voi hoitaa kehollisuuden avulla. – Tämä on kuin oven avaus omaan itseemme. Kun olemme omassa itsessämme läsnä, olemme hyvinvoivempia ja luottavaisempia.
Pian näkemykset ihmisen kehollisuudesta nivoutuvat luonnolliseksi osaksi kaikkea ihmisen olemassaoloa.
Liikkuminen on luontaista
Ihmisellä on luontainen tarve ja osaaminen liikkumiseen. Ihmiset ovat vain keskittyneet liikkumisessa suorittamiseen ja liikunnan tekniikkaan. – Liikkumisen suorituskeskeisyys nujertaa liikkumisen ilon. Olennaista ei ole pelkkä ulkoinen tekniikka ja tapahtuma vaan keskeisessä asemassa on juuri liikkujan oma sisäinen kokemus ja kehon sisäisen liikkeen maailma, Pia painottaa.
Pia on huolissaan siitä, jos lasten liikunnan opetus tähtää tekniseen osaamiseen ja suorittamiseen ja liikkumisen toinen puoli luonnollisuus, luovuus ja riemu unohtuvat.
– Liikkumisen ilo ja siihen liittyvä innokkuus voidaan nujertaa jo lapsuudessa. Ulkoisen pakon tunne lisää liikkumisen vastenmielisyyttä ja kynnys lähteä liikkeelle kasvaa.
Pian omaan liikuntahistoriaan kuuluu vahva suorituskeskeisyys. Opettaessaan lapsia hän näki heidän ilonsa, kun he saivat liikkua vapaasti. Näin hänessä avautui ovet suorituspaineettomalle liikkumiselle.
– Lasten spontaanius toi minulle kokemuksen liikkumisen riemusta. Lapsena on luontaista, että ilmaisu on kokonaisvaltaista ja iloista, mutta sitten meille tapahtuu jotain ja alamme käpertyä ja elää pääkeskeisesti, kertoo Pia.
Itseään voi hoitaa liikkumalla
Ihminen kohtaa elämässään monenlaisia vastoinkäymisiä, jotka voivat aiheuttaa erilaisia kehon ja mielen lukkoja. Itseään voi myös tietoisesti hoitaa liikkumalla.
Pia kuvailee, että ihmisen elämää voi verrata kukkaan. – Vauvoina olemme nuppuja, joilla on kaikki mahdollisuudet lähteä kasvamaan ja elämään. Mutta nuppumme auetessa ympäristö alkaa muokata kukkaa mieleisekseen, ole sellainen ja tällainen, älä tuollainen.
Ihminen oppii elämään kieltämisen kautta ja kaikki mitä ihminen joutuu kieltämään jää häneen kuin tiiviiseen kammioon.
– Tukahdutettuna eläminen pakkaa kehoon sekä energiaa että tunteita. Myös kulttuuriin kuuluva hillitty olemisen tapamme sekä kasvatus, joka ohjaa ihmistä olemaan kiltti, saa aikaan monenlaisia lukkoja.
– Kaikki sanomattomat sanat ja tuntematta jääneet tunteet kerääntyvät ihmiseen aiheuttaen höyrykattilailmiön. Pihisemme täytenä kansi tiukasti kiinni. Verenpaine nousee, pahoinvointi lisääntyy, kuvailee Pia ja lisää, että ohittamalla kehon luontaiset tarpeet aiheutamme itse oman pahoinvointimme. – Kaiken aikaa keho puhuu meille, mutta me olemme lopettaneet kuuntelemisen.
Liikkumisen kautta ihminen hoitaa itseään sekä fyysisesti että henkisesti. Kehon luontainen tarve liikunnalle tulee tällöin kuuluville: keho kutsuu liikkumaan ja ihminen voi vastata sen kutsuun.
Luova liike antaa ruokaa keholle ja mielelle
Luova liike tai tanssi voi olla yksi tapa lähteä etsimään suhdetta omaan kehoon ja mieleen sekä löytämään mieluisia tapoja liikkua ja olla olemassa.
Osallistuttuaan tanssiterapian kurssille, Pia sai henkilökohtaisen oivalluksen vapaasta liikeilmaisusta. – Sain huomata miten luova liike avaa kehoa ja mieltä. Ymmärsin, että juuri sitä me aikuiset tarvitsemme. Aloin tarjota luovan liikkeen palveluita aikuisille, sillä huomasin, että me olemme unohtaneet oman kehomme olemassa olon.
Vapaa liikeilmaisu perustuu luovuuteen sekä ihmisen oman kehon kuuntelemiseen ja luontaiseen liikkumiseen, johon sisältyy itsetuntemuksen elementtejä. – Liike lähtee ihmisestä itsestään käsin. Luovassa liikkeessä voi liikkua miten tahansa, mikä tuntuu itsestä luonnolliselta. Tämän kautta voi löytää itsestä lapsenkaltaisen ilon, kuvailee Pia.
Pia hoitaa itseään arkisessa elämässä hengitys- ja liikeharjoitusten keinoin. – Saatan olla makuulla ja antaa jonkin pienen liikkeen levitä luonnollisesti ja aaltomaisesti koko kehoon. Liikun sen aikaa kun keholla on tarve liikkua, jonka jälkeen pidän avoimen huomioinnin vaiheen ja kuulostelen onko keholla vielä jotakin sanottavaa.
Myös omien tunteiden kohdalla Pia kehottaa kiinnittämään huomiota omaan kehoon. – Saatamme sanoa, että meitä jännittää tai raivostuttaa, mutta itse tunteen kohtaaminen unohtuu. Voimme kuulostella missä kohti kehoa tunne on ja miltä se tuntuu.
Musiikin mukaan liikkuminen tai äänteleminen on myös hyvä tapa etsiä yhteyttä itseensä ja tuntumaa kehoonsa. Aina ei tarvita musiikkia. – Persuuksista asti huutaminen ja kaikenlainen äänen tuottaminen voivat olla äärimmäisen terapeuttista, kertoo Pia.
Yhteys sisäiseen lapseen löytyy
Liikkumalla ihminen voi luoda yhteyden omaan itseensä. – Kehossa tapahtuva luonnollinen liike tai ääntely palauttavat tähän hetkeen, Pia sanoo. – Voimme olla läsnä elämässä ja kuulla kehon antamia viestejä. Nämä viestit puolestaan ohjaavat meitä hyvinvointiin ja onnellisuuteen.
Usein yhteys omaan itseen on kateissa. – Ihmisen keho on kaikessa mukana, mutta emme huomioi sitä vasta kun siinä on jotain vikaa. Menemme lääkäriin ja odotamme, että hän tekee asialle jotakin emmekä ole vieläkään itse valmiit ottamaan vastuuta kehostamme.
Ihmisen hyvinvoinnin kannalta olennaista on löytää jotain josta saada kiinni. – Olisi tärkeä saada ydin esiin kukoistamaan suojauksen alta, sanoo Pia.
– Kun liikumme itsestämme käsin, se saa sisällämme jotain elpymään ja liikkumaan. Yhteys, jonka luontainen liike saa aikaiseksi sisäiseen lapseemme, tulee elämäämme sisäiseksi oppaaksi, kuvailee Pia.
Tuota yhteyttä on tärkeää elvyttää ja pitää yllä. – Kaikista yksinkertaisin ja selkein ohjaus mitä elämässämme voimme saada, on oman kehon ja sisäisen lapsen ääni meissä. Kun kuuntelemme kehoamme enemmän, olemme terveempiä, toteaa Pia.
Pia tuo esille myös sen, että elämme pääkeskeisesti: – Ihmiset käyvät vuosia psykoterapiassa ratkomassa mielen ongelmia päänsä sisässä. Kehollisuuden huomioiminen ja liikkuminen voivat avata sellaisia teitä ihmisen sisäiseen maailmaan, joita pelkästään puhumalla ja analysoimalla ei tavoiteta.
Liikkumalla löytöretki itseen
Luovaan liikkeeseen liittyviä henkilökohtaisia oivalluksen hetkiä Pialla on ollut lukuisia.
Usein luovan liikkeen harjoitusten jälkeen tunteet purkautuvat itkuna, mutta yhtenä kertana Pia kertoo, että hänestä tuli niin paljon ulos naurua, että se oli ihan uskomatonta.
– Yhden ohjatun harjoituksen kautta löysin myös omaan olemassa oloon liittyvän häpeän kokemuksen.
Luovan liikkeen harjoittamiseen liittyy myös ajatusten suuntaaminen toisella tavalla. – Esimerkiksi ihminen, jolla on kipuja saattaa olla niin kipuunsa keskittynyt, että kipu vain vahvistuu, Pia kertoo. – Luovan liikkeen kautta voi suunnata huomion pois kivusta samoin kuin huolesta ja stressistä. Luova liikkuminen on Pialle eheyttävä itsetuntemusmatka.
”Liikkumisen tulisi lähteä ihmisestä sisältä päin omaa kehoa kuuntelemalla, sanoo terapeutti ja kouluttaja Pia Orell-Liukkunen.”
”Liikkuminen voi laittaa liikkeelle jotain sellaista mikä on meissä kokonaisvaltaisesti lukossa.”
” Kehossa tapahtuva luonnollinen liike palauttaa tähän hetkeen.”
”Kun kuuntelemme kehoamme enemmän, olemme terveempiä.”
Julkaistu Käsi kädessä lehdessä 3/2009
Kuvat ja teksti: Sari Maanhalla
Uusi näkökulma elämään uupumisen jälkeen – Vauhtikierteestä tasapainoon
Uupuminen on mahdollisuus, joka avaa uusia näkymiä elämään.
Ylivastuullisuus ja epäonnistumisen pelko voivat saada aikaan tuhoisan kierteen, jonka lopputuloksena on uupuminen.
Kaarina sai huomata, että uupuminen voi olla myös lahja. Siitä toivuttuaan voi nähdä elämän toisesta näkökulmasta, rikkaampana ja onnellisempana.
Kaarina, 37, nimittää itseään uupujaksi. Sellainen on hänen mielestään ihminen, jonka tyypillinen olemassa olemisen tapa on levoton puuhasteleminen ja rauhaton mieli.
Ihminen tarvitsee mielekästä tekemistä, mutta uupujan asenne tekemiseen on vääristynyt, Kaarina sanoo kokemuksen äänellä. Hänen elämäänsä uupumus tuli täydellä painollaan laittaen koko elämän uusiksi.
Uupujalle on tyypillistä, että kun yksi velvollisuus on hoidettu, on jonossa odottamassa uusia. Flunssat ja vatsapöpöt yrittävät hidastaa vauhtia. Myös muita selittämättömiä fyysisiä oireita löytyy ja henkilö on altis pienille onnettomuuksille. Nyrjäytetty nilkka hidastaa hetkeksi menemistä. Pakollinen lepo auttaa akuuttiin fyysiseen ja henkiseen uupumiseen. Mutta kun sairaudesta on toivuttu, vauhti jatkuu taas.
Pakko pysähtyä
Uupuja pakotetaan pysähtymään. Silloin kaikki se minkä tähden on ponnistellut ja pitänyt kierroksia yllä, menettää merkityksensä. Ei ole enää väliä sillä tekeekö työnsä hyvin ja saako siitä hyväk-syntää, kun tulee toisenlaiset tosiasiat tarkasteltavaksi.
Vauhtikierre päättyy siinä vaiheessa, kun voimat loppuvat kokonaan. Uupujan rehkiminen voi päättyä masennukseen tai hän voi sairastua johonkin vakavaan fyysiseen sairauteen. Kaarinan kohdalla kävi niin, että uupumus valahti päälle täydellisenä. Hän ei jaksanut enää nousta sängystä ylös ja jopa suihkuun meneminen oli suuri saavutus, jos sen jaksoi tehdä.
Uupumisen jälkeen on mahdollista nähdä asiat toisin. Mieli saa mahdollisuuden levätä jo yksinkertaisesti siitä syystä, että ei ole enää jäljellä voimia, joilla ponnistella. Se on samanaikaisesti valtaisa helpotus, mutta myös järkyttävä kauhun tila, Kaarina kuvaa.
Ylitunnollinen uupuu
Ylikorostunut tunnollisuus ja epäonnistumisen pelko ovat uupujan ominaispiirteitä. Tekemisiä sävyttää täydellisyyden tavoittelu ja kauhu asioiden pieleen menemisestä. Tällöin on vaara ponnistella enemmän kuin jaksaisi. Levottomuus astuu kuvioihin ja saa aikaan ”touhuamista.”
Kaarina kertoo, että touhuaminen saattaa tuntua jopa mahtavalta; olla niin monessa täysillä mukana. Ongelma on siinä, että kierrokset jäävät päälle. Silloin kun on aikaa hengähtää, on mielen päällä edelleen jatkuva kestojännitys ja huoli tekemättömistä asioista, kuvailee Kaarina.
Keskeiseksi uupumiseen johtavaksi tekijäksi Kaarina nimeääkin pakkomielteisen suhtautumisensa tekemiseen. Asiat on ollut pakko tehdä mahdollisimman pian valmiiksi.
Pakkomielteisen ihmisen ongelma on siinä, että ajatukset ovat niin kiinni tekemättömissä asioissa, että vapaa-aikanakaan ei pääse palautumaan. Kaarina kertookin, että lepääminen on taito, joka häneltä on puuttunut. Vaikka hän osaa fyysisesti laiskotella, lepo ei auta mieltä, koska mieli työstää jatkuvasti jotakin. Puuttuu taito osata päästää irti. Mieli tarvitsee omat hengähdystaukonsa.
Suorittajan elämäntapa
Usein ajatellaan, että työ aiheuttaa uupumisen. Kaarina kuitenkin painottaa, että uupumisen taustalla voi olla vuosien, jopa vuosikymmenten tuhoisa elämäntapa. Suorittamiseen taipuvainen luonne on suorittaja jo yleensä kouluaikana ja huolehtii koko ajan jostain. Tällainen ihminen ajautuu tekemisen kierteeseen, jossa juoksee itsensä näännyksiin.
Uupuminen on se lopullinen äänekäs oire, jonka ihminen kuulee ja silloin hän pysähtyy.
Kaarina vertaa uupumista päihteiden käyttöön. Päihdeongelmainen ratkaisee mielen tuskansa juomalla pullosta.
Uupuja käyttää tekemistä, se on ollut minun päihteeni, Kaarina kuvailee.
Koska Kaarina pitää uupumusta syvempien ongelmien oireena, on hän sitä mieltä, että onnekkaita ovat he, jotka uupuvat. Hän ei toivo uupumista kenellekään ja toteaa, etteivät sellaiset ihmiset uuvukaan, joilla on ”palikat kohdallaan.”
Meillä, jotka uuvumme, on itsetunto-ongelmia tai muuta vastaavaa. On onni uupua, koska sitten on mahdollisuus alkaa käsitellä asioita.
Kohti elpymistä
Uupumisen voittaminen on vaatinut paljon psyykkistä ponnistelua. Kaarina kertoo, että on olennaista tietää minkä keskellä elää, mutta tieto ei riitä.
Elpymisen avain on siinä, että kerii vuosien aikana muodostuneen tuhoisan vyyhdin pois itsestään.
Kaarinalle tuli tarve tarkistaa elämänsä. Hän haki ja sai keskusteluapua. Hän kertoo puhuneensa ensin uupumisestaan ja alakulostaan, mutta myöhemmin uupumisen alta löytyi muita ongelmia. Erityisenä löytönä Kaarina pitää taipumustaan ylivastuullisuuteen.
Jatkuva huolehtiminen on ollut tapani olla olemassa. Se puolestaan liittyy sisäisiin pelkoihini, Kaarina tietää.
Kaarina alkoi opetella toisenlaista tapaa olla olemassa. Uupumiseen liittyi myös pettymystä ja itsesyytöksiä, paljon sisäistä kipua. Mutta minun elämäänihän tämä on, uupumisen syvimpiä hetkiä myöten, hän tiivistää.
Kaarina kertoo, että asioiden jakamisen lisäksi mielen lepo on ollut osa elpymistä. Nykyihminen käyttää työssään enemmän mieltään kuin kehoaan ja ihmisen mielenkin pitää palautua. Pelkkä lepo uupumuksen hoitona on Kaarinan mielestä kyseenalaista. Levon jälkeen uupuja on taipuvainen solahtamaan tuhoisaan kierteeseen takaisin.
Sisäisesti onnellinen
Kaarina kertoo välillä yhä havahtuvansa tekemisen kierteen keskeltä ja kuulee itsensä sanomassa itselleen: se tekee sitä taas. Nykyään hän saa kierrokset poikki suhteellisen pian. Tässä auttaa uupumuksen mukanaan tuoma keskeinen oppi: vaikka ravaa maailman ääriin mitä tahansa saavuttamassa ja saa sen, niin ei kuitenkaan voi olla sisäisesti onnellinen.
Auttaa, kun tietää ettei mitään aarretta tai suurta palkintoa ole olemassa. Minulla on jo kaikki edellytykset olla onnellinen tässä juuri nyt, Kaarina kiteyttää uuden filosofiansa.
Elpymisessä Kaarinaa auttaa tunnemaalaaminen. Hän harrastaa myös mietiskelyä ja musiikkia.
Ihmisen mieli tarvitsee myönteistä elvyttävää toimintaa joka päivä.
Kaarina etsii tasapainoista suhtautumista elämään: lepoa tai toiminta sopivassa suhteessa. Toisille uupujille Kaarina haluaa sanoa, että olennaista on ymmärtää, että levon lisäksi tarvitsee oman elämänsä henkistä työstämistä, sillä uupumisen juuret ovat syvemmällä.
Kaarina tunnustaa, että uupumisen jälkeen häntä pelotti alkaa taas toimivaksi ihmiseksi. Olisi ollut houkuttelevampaa jäädä passiiviseksi. Ei olisi ollut sitä riskiä, että menee pieleen taas.
Lopulta itsetutkiskelu, johon uupuminen minut pakotti, sai minusta esiin sellaisia piirteitä, joita en tiennyt olevan olemassakaan. Se herätti elämänhaluni ja uteliaisuuteni. Yhdessä nämä ovat kutsuneet minut takaisin elämään.
Kuva ja teksti: Sari Maanhalla
Julkaistu Käsi kädessä lehti 2/2011
Oman rytmin löytäminen tuo levollisen olon
Jokaisella ihmisellä on jokaisena päivänä luontainen rytminsä. Oululainen kriisityöntekijä Marjo Männistö pohdiskelee, että ihmisessä olevaa hyväntuntuista rytmiä voisi verrata terveeseen sydämeen.
– Se lyö vahvasti, mutta ei jäykästi. Se on joustava. Välillä pulssi saattaa kiihtyä tai hiljentyä luontevasti.
Elämässä on tilanteita, joissa tarvitaan toimintaa ja rytmi voi olla nopeampi.
– Idea on siinä, ettei jää nopeuden tai hitauden vangiksi, vaan pystyy palaamaan. Oman rytmin voi myös kadottaa. Elämässä voi jäädä rytmistä jälkeen, kun elää hitaalla vaihteella tai toisaalta voi vauhdilla pyrkiä koko ajan asioiden edelle. Rytminsä löytäminen tai sen päivittäminen on joskus vaikeaa, mutta ei mahdotonta, Marjo Männistö sanoo.
Oman rytmin noudattamisesta seuraa levollinen mieli. Se lisää ihmisen kokonaisvaltaista hyvinvointia kaikilla elämän alueilla.
” Elämämme muodostuu tässä ja nyt.”
Kiire on tapa selviytyä
Nykyaikana on paljon puhetta kiireestä. Marjo on miettinyt mitä kiire hänelle sanana merkitsee.
– Minulla on harvoin kiire. On eri asia, että kiire on kokonaisvaltaisesti ihmisessä kuin, että käsillä on työntäyteinen päivä monine tehtävineen, mutta sisällä vallitsee levollisuus.
Kiirettä Marjo kuvaa ihmisessä olevaksi hätätilaksi. Sen tulisi viestittää henkilölle itselleen, että minussa on nyt meneillään jotain, jota kannattaisi tutkailla. Jatkuvassa hätätilassa ihminen ei ehdi palautua henkisesti tai fyysisesti. Kiihtyneet kierrokset ovatkin merkki oman rytmin ja olemassaolon raiteiltaan menosta.
Mitä ihmettä kiire sitten oikein tarkoittaa? – Mieli on taipuvainen luomaan kiireen kaltaisen ahtaan tilan, johon se yrittää sopia. Tämä alkaa ahdistaa ja pahentaa kiireen tunnetta. Marjo puhuu kiireestä tiedostamattomasti ylläpidettynä tilana.
– Se voi olla turvallinen syy olla tekemättä valintoja, olla sanomatta ei tai kyllä elämän tärkeiden asioiden kohdalla. Kiireeseen vetoamalla ei tarvitse sanoa mielipiteitä tai olla läsnä – ainahan voi vedota kiireeseen. Sitä voi elää turvallisesti jossain muualla. Touhukkuus ja se, että elämässä on paljon toimintaa, on eri asia kuin kiire. Kiire on elämän melskeessä omaksuttu tapa selviytyä.
Nopeus ja hitaus
Kiireen rinnalle on noussut vastakkaisia käsitteitä, kuten hitaus ja elämän rytmin leppoisuus. Oman rytmin ottaminen huomioon ei kuitenkaan tarkoita hitautta ja passiivisuutta.
Marjo onkin pohdiskellut, että tarkemmin katsottuna äärimmäinen hitaus ja kiireeseen perustuvat ylikierrokset ovatkin saman asian kaksi erilaista puolta. Ne ovat ihmisen rytmin ääripäät.
– On olemassa ihmisiä, joiden rytmi on niin hidas, ettei se pidä yllä elämää. Samoin on nopeilla: on niin kiire, ettei ehdi elää. Molempien ääripäiden ihmisiä kuvaa sama ilmiö kuin he olisivat automaattiohjauksella ulkoapäin tulevien ohjeiden ja rytmien armoilla.
Omaa elämisen tapaa ja rytmiä voi opetella. Hitaus ja passiivisuus sekä nopeus ja kiire voivat olla keinoja olla olemassa ja välttää asioita. Siellä jossakin välimaastossa on omannäköinen kultainen keskitie. – On tärkeää elää tässä hetkessä, sillä tässä hetkessä teemme valintamme. Elämämme muodostuu tässä ja nyt.
Elämme aikaa, jolloin ympärillämme on monenlaisia mahdollisuuksia, joihin tarttua.
– Valinnat ja elämässä läsnäolo ovat minulle tärkeitä omassa rytmissä pysymisen kannalta. Olen valmis pysähtymään, muuttumaan, kuuntelemaan, tuntemaan.
Marjo puhuukin mielellään hereillä olosta ja tietoisuudesta arkielämäntilanteissa.
– Laitan merkille mitä milloinkin teen, kyseenalaistan rutiinejani. Valintojen tekeminen valpastuttaa. Siitä seuraa se, että voi elää itselle suotuisan rytmin mukaisesti.
Työ – luonteva osa elämää
Rytmittääkö työ arkea vai arki työtä? – Ennen katsoin elämää jotenkin sillä tavalla, että on työelämä ja sitten muu elämä. Nyt ajattelen, että minulla on ELÄMÄ, jossa eri asiat ovat omalla paikallaan, Marjo kertoo.
Marjo kertoo tämän tarkoittavan sitä, että kun hän on työssä hän on sataprosenttisesti läsnä, tekee hommansa sekä huolehtii omista rajoistaan ja jaksamisestaan. – Kun olen muilla elämäni alueilla, se on silloin sitä. Työn tekeminen on muuttunut luontevaksi osaksi elämää.
– Työssä on tärkeää se, että siitä löytyy jokin mielenkiinnon kohde. Sillä ei ole väliä, tekeekö vapaaehtoistyötä vai palkkatyötä, juttu on siinä, että työssä on jokin oma juttu, Marjo pohdiskelee.
– Koen, että omaa tämän hetkistä työtäni kohtaan liittyy tietynlainen intohimo. Elämän palaset ovat loksahtaneet kohdalleen niin, että tällä hetkellä juuri tämä työ on se juttu. Sen kautta koenkin, että elämässä vallitsevat rytmit ovat kohdallaan.
Marjo tekee työtä Oulun kriisikeskuksessa kriisityöntekijänä. Käytännössä hänen työnsä on keskustelutilanteita asiakkaiden kanssa.
– Työ täällä kriisikeskuksessa on sitä, että ihmiset tulevat tänne hakemaan tukea elämän ja mielen kaaokseen selvitäkseen eteenpäin. Hienoa työssäni on nähdä kuinka ihminen voimaantuu ja pääsee elämässä eteenpäin.
Oma rytmi auttaa työssä
Keskusteluun perustuvan työn tekemisessä työntekijän oma persoona on työkalu. Marjo pitääkin tärkeänä oman sisäisen rytminsä huomioon ottamista.
– Ei ole mielekästä, että asiakkaalla on vastassa ihminen, jolla on kaaos omassa päässään. Kun itse on työntekijänä tietoinen itsestään, on myös kykenevä olemaan läsnä. Näin asiakkaan oma tarina ja henkilökohtainen rytmi saavat tulla esille, kertoo Marjo.
Hiljattain Marjo osallistui koulutukseen, josta hänelle jäivät mieleen sanat:
– Ihminen, joka saa työssään ottaa huomioon omaa rytmiään, on yritykselle kuin timantti. Kun ihmisen oma rytmi on väärässä vireessä suhteessa työhön, ihmisen henkilökohtaiset vahvuudet eivät ehkä koskaan pääse esiin.
Nykyään puhutaan töiden paljoudesta suhteessa käytettävissä olevaan työaikaan.
– Tällä hetkellä koen olevani hyvin onnekas, kun olen työpaikassa, jonka esimies on ymmärtänyt jokaisen työntekijän tarpeen löytää oma työskentelyrytminsä ja että itsekin saan mahdollisuuden toimia sen mukaan, kertoo Marjo ja vinkkaa kiitokset esimiehen suuntaan.
Oman rytmin ottaminen huomioon tuokin työhön mielekkyyttä, sillä se edesauttaa omien vahvuuksien käyttöönottoa.
– Olemme jokainen tavallamme taitavia ja pystyviä toimimaan. Itseään kuuntelemalla saamme nämä taidot parhaiten esiin ja työkäyttöön, kertoo Marjo. Oman työtavan ottaminen huomioon vahvistaa myös työhön sitoutumista.
– Se vahvistaa sitä, että haluan tehdä työni hyvin. Se mahdollistaa myös vaativan kriisityön tekemisen niin, ettei itse uuvu vaan työtä tekemällä uusintaa samalla voimiaan.
On muodikasta puhua myös työn kehittämisestä. Oman työtavan ja rytmin kautta sekin tulee työhön luonnostaan. – Olen kiinnostunut kokeilemaan uusia menetelmiä ja uusia ideoita. Työote säilyy avoimena. Työhön tulee luonnostaan työn kehittämisen ja työssä oppimisen ote, Marjo kertoo.
Marjo tuo esiin sen, että ihmisen rytmi muuttuu eri elämänvaiheissa ja jopa päivittäin. On tärkeää, ettei jää kiinni joihinkin jäykkiin käsityksiin itsestä.
– Pidin aikaisemmin kiinni siitä käsityksestä, että olen aamu-uninen, mutta olenkin huomannut ettei se enää pidä paikkaansa. Oma olemassaolo ei ole rutiininomaista vakiota, vaan rytmi muuttuu. Ihminen ei ole vain jotain ja jotain toista ei.
– Elämä on mielenkiintoista. Tietynlainen uteliaisuuden säilyttäminen elämää kohtaan on tärkeää, Marjo sanoo pilke silmäkulmassa.
” Omaa elämisen tapaa ja rytmiä voi opetella.”
– Tunteet ovat osa elämän virtaa, Marjo Männistö sanoo. – Jos tunteet eivät saa olla olemassa, ihmisen rytmi häiriintyy. Ihmiselle on tyypillistä ajatella tunteen ilmaantuessa, että sille pitää tehdä jotain. Ei sille täydy tehdä mitään. Tunteet tulevat ja menevät eikä niiden vangiksi tarvitse jäädä.
Teksti ja kuvat: Sari Maanhalla
Julkaistu Käsi kädessä 2/2009
Maailmankaikkeuden lähteillä 