Havaintoja Vaeltajan Tieltä

Posts tagged “Luonto

Kun myyrä teki sänkyyn reiän

Viihdytän itseäni toisinaan istumalla nuotion ääressä kuunnellen vanhasta paristokäyttöisestä radiosta Radio Suomen Puhelinlangat laulaa ohjelmaa. Kyseinen ohjelma on älykkään naiivi ja simppeli ja juuri sellaisenaan rentouttavaa hyvää viihdettä. Toisinaan joidenkin soittajien jutut jäävät pidempään mieleen, kuten erään vanhan rouvan, joka toivoi Jari Sillanpään Kuuleeko Eero –kappaletta, koska joku Eero joskus jossain oli ollut hänelle suuri rakastumisen kohde ja tuo tomppeli Eero ei koskaan ollut myöntynyt.

Viimeisin mieltäni askarruttamaan jäänyt soittaja kävi turhautunutta taistelua voikukkia vastaan. Ajattelin kuvailtua taistelua ensin huumoriksi, mutta soittaja olikin tosissaan. Seuraavana päivänä eli tänään lintujen laulaessa, perhosten lentäessä ja makoillessani nurmikolla voikukkien ympäröimänä pohdin yhä uudelleen tuota radiossa esille tullutta voikukkataistelua ihmetellen sitä. Ymmärrän toki erinomaisesti tämän taistelunäkökulman, jos ihanteena on tasainen ainoastaan tiettyä sallittua lajia kasvava täydelliseksi mielletty viheriö. Kyllähän voikukka rikkoo juuri sen idyllin.

Mutta. Kun taas katselen kimalaisia ja mehiläisiä keräämässä siitepölyä somiksi pikkupalleroiksi jalkoihinsa ja mettä mesimasuunsa noiden keltaisten ja kauniiden maa-aurinkojen tarjottimelta, en voi ollenkaan käsittää miten kyseinen kasvi voisi olla riesa tai edes minkäänlainen esteettinen haitta.

Taistelu voikukkia vastaan kuulostaa sekä hölmöläismäiseltä hölmöläisyydeltä että hyvin paljon akuankkamaiselta mahdottomuudelta. Aku taisteli myyriä vastaan tavoitteenaan sama tasaisen täydellinen pihanurmikko. Kun keväällä lumen väistyessä katselin pihamaata, näin valtavia myyrien möyrintöjä ja käytäviä ja paikoin maa oli romahtanut laakeiksi kuopiksi, mutta en käynyt siinä kohden taisteluun myyriä vastaan, sillä myyrät kuuluvat luontoon ja kääntäkööt sekä möyhikööt maata niin paljon kuin sielu sietää, sillä se on niiden työ aivan kuin voikukkien hommaa on kasvaminen ja kukintonsa esille kattaminen.

Myönnettäköön, että jonkinmoisen myyrätaistelun olen kuitenkin käynyt.

Kaikki alkoi siitä kun kerran heräsin yöllä ja haistoin mielestäni eläimen hajun. Lopulta pidin moista aistikokemusta unen luomana harhana ja jatkoin nukkumista, mutta kun aamulla heräsin, vieressäni sängyllä oli muutamana papana. Tässä vaiheessa pidin rohkean röyhkeää yöllistä tunkeutujaa hiirenä. Lienen sen verran haaveillut biologian tunnilla, että pienen paskakikkareen tunnistaminen aamusilmin ei onnistunut laisinkaan.

Seuraavana yönä heräsin järkyttävään meteliin ja löysin yllätysvieraan lattialla olevan pyörälaukun taskusta rouskuttamasta siellä olevan myslipatukan käärettä auki. Luulin kohtaavani hiiren hipsiessäni kaikella oveluudella kohti laukkua työhanskat kädessä pyydystääkseni sen, mutta vierailija olikin metsämyyrä. Huomattavasti hitaampi ja kömpelömpi kuin hiiri, mutta hämmennyksestäni johtuen hilpeän hurmaava ruskea nappisilmä sai liian hyvän etumatkan ja ehti kadota jonnekin ulottumattomiin.

Seuraavana yönä se teki tuttavuutta tietokonelaukkuni kanssa. Silloin lähestyin missiota määrätietoisemmin. Tartuin laukkuun empimättä ja viiletin sen kanssa suoraa päätä pihalle paljain jaloin lumeen ja pakkaseen. Liekö täysikuu tai 15 asteen pakkanen saanut toimintakykyni jotenkin suttaamaan, sillä vaikka vain muutama sekunti sitten siinä pihalla näin myyrän laukussa piuhojen ja tietokoneen ulkoisen aseman seassa, en laukun muusta roinasta tyhjennettyäni löytänyt veijaria enää mistään.

Syksyllä neljä kuukautta aiemmin yöpaidan laskoksiin ilmestyneestä kukansiemenkasasta olisi pitänyt osata jo tulkita alivuokralaisen olemassa olo, mutta tämä tietoisuus kirkastui minulle vasta noina kevättalven öinä, joista muut myöhemmät yöt olivat voitokkaampia, sillä sain myyrän pyydettyä käsiini, mutta huomasin yöllistä vierailijaa pihalle vapauttaessani harrastavani hölmöläisten säkkivalonkantonerokkuuden myyräversiota.

Sittemmin yöllisen veijarin kujeet laajenivat ja se sai temperamenttini kiehahtamaan kunnolla. Tähän liittyen todettakoon, että jos elämä jotain on minulle opettanut, niin sen, että niin kauan kun myyrä tekee reikiä pihamaahan, ovat asiat hyvin ja oikealla tolalla ja minua jopa naurattaa, mutta kun myyrä tekee reiän sänkyyn ja virtsaa maustehyllyyn, on aika Tehdä asioille jotain. Reikä patjassa oli toki komea ja huolella laadittu, mutta mielestäni se oli jo liikaa. Tai reikä yksinkertaisesti oli minun mielestäni väärässä paikassa. Ja eri mausteitten joukosta taatusti puuttui tuo kissan virtsamaisuuden kauheutta lähentelevä myyränkusen katku, mutta silti koin olevani onnellisempi ilman tuota aromia.

Luonto opettaa. Pitäkööt myyrät pihamaa-aukkonsa. Samaa luonnollisuutta myötäilevää oppia voinee soveltaa voikukkiin. Pihamaalla totisesti saavat kukoistaa rauhassa, mutta eivät nurkissa. Salaattikulhooni nämä viheriäiset lehdykäiset ovat erittäin tervetulleita, sillä ne sisältävät kolminkertaisen määrän ravinteita muihin salaattikasveihin verrattuina. Tästä keltaista kukkakruunua kantavasta ruoanilmaisjakelumuodosta eli voikukasta voi käyttää myös kukinnon ja juurakon. Ja nyt kun myös horsman versot ja nokkoset ovat parhaimmillaan, hortoilua (eli villivihannesten/yrttien keräämistä) harrastavan olennon sydän kehrää tyytyväisyydestä. Työntykää pihamaalleni, kasvakaa, rehottakaa.

Sari Maanhalla


Auringonkukkapelto

Tarina levottomuudesta ja kärsivällisyyden puutteesta sekä kasvusta ja hyväksymisestä.

Auringonkukkapelto (3)

Mago käveli hiekkaista tietä pitkin ja antoi jalkojensa tuntea mahdollisimman paljon tietä. Maatuntemus lohdutti ja rauhoitti. Mago oli ajatustensa häiritsemä ja kaikki aika, jokainen sekunti, jolloin hän kykeni unohtamaan menneisyyden varjot ja tulevaisuuden haamut, olivat hänelle tilaisuus elpyä solu solulta. Maa jalkojen alla oli hänelle jonkinlainen luottamuslupaus siitä, että elämässä voi käydä hyvin. Samalla se loi hänelle tuntemuksen siitä, että hän on olemassa ja merkillisellä tavalla hän koki olevansa yhtä tuon hiljaisen tien kanssa.

Mago antoi katseensa kulkea kesäisissä puissa. Tammet seisoivat jykevinä ja arvokkaina kuin ikuisina paaluina. Lehtien värisävy oli jo taittunut keväisestä heleän vihreästä tummempaan loppukesän vihreään. Ei vielä, mutta hieman myöhemmin koittaisi aika, jolloin puu alkaisi imeä lehtivihreän talteen ja lehdet alkaisivat kellastumisensa. Magon katse viivähti myös kiihkeimmästä kiivaudestaan luopuneissa linnuissa. Kukaan ei enää laulanut ja puolustanut reviiriään kiivaasti, vaan kaikki oli odottavaa.

Mutta vielä ei ollut syksyn aika ja kun Mago saapui tien kaarteeseen, koki hänen väsynyt ruumiinsa ja uupunut mielensä melkoisen yllätyksen, kun hänen eteensä avautui silmänkantamattomiin jatkuva kukkapelto. Hänen askeleensa seisahtuivat ja hän vain tuijotti sitä kuin epätodellista näkyä. Keltaisia suuria ihmeellisiä kukkia silmänkantamattomiin.

Siitä lähtien hän saapui joka päivä tuolle pellolle. Hän alkoi palvoa noita kukkia eläen niiden keskellä ja viimein hän nukkui jopa yönsä niiden luona.

Mutta eräänä päivänä hänet kohtasi karmiva näky. Kaikki kukat olivat kadonneet. Jäljellä oli vain sekavan näköinen pelto, jossa törrötti vankkojen kukkavarsien torsot. Kukkaosat eli näiden jumalallisten kasvien päät olivat kaikki kadonneet. Jok’ikinen pieni aurinko oli poissa. Maassa oli siellä täällä jäänteitä noista auringoista, puolikkaita palasia tai hädin tuskin niitäkään. Murusia kuin kylvettynä sinne tänne.

Näky oli lohduton. Kylmyys astui Magon sisikuntaan. Hän ei voinut ymmärtää mitä oli tapahtunut.

Koko talven hän piti kiinni tuosta kauneuden näystä, joka oli muuttunut kauheuden tantereeksi. Hän ripustautui olleeseen ihanuuteen, yritti vaalia tuota keltaista ihmeellistä näkyä, mutta vajosi aina mietteissään sitä seuranneeseen kamaluuteen. Muisto oli synkeän lohduton. Katkenneiden kukkakaulojen pelto.

Kun luonnonkiertoinen pimeäkausi alkoi taittua valoisaan ja maa luopua lumipeitteestään, Mago sai vaivoin itsensä irti routaisesta mielentolastaan, hyhmäisten ajatusten luomasta omatoimisesta kurjuudesta. Hän halusi vaalia kurjuuttaan ja synkeytensä syvimpiä aaltoja, mutta pieni aavistuksen omainen muisto keltaisesta kukkamerestä sai hänet kuitenkin lähtemään liikkeelle. Jähmeänä hän kulki pellon laitaan yrittäen nähdä uudelleen kaiken sen lumouksen, mutta lumousta ei ollut, ei ollut, vaikka hän kuinka pinnisti ja toivoi.

Päivä päivältä Mago vaali muistoaan, ohuen ohutta haituvaista aivokuvaansa ja saapui yhä uudelleen tammikujaa pitkin kohdatakseen jälleen sen suloisan keltaisen näyn. Joka ikisenä keväisenä päivänkiertona hän saapui hermostuneena aukiolle tarkistamaan ovatko jumalalliset auringot palanneet, mutta eivät ne olleet.

Eräänä päivänä jotain kuitenkin tapahtuikin. Keltaisten kukkien hautausmaa oli elpynyt kuohkeaksi mullaksi, josta pilkisti esiin pienen pieniä vihreitä juttuja. Mikä yllätys. Ei se entisen veroista ollut, pienet olemattomat ja hintelät vihreät rääpäleet olivat kaukana keltaisten jättikukkien kuninkaallisuudesta, mutta saivat ne uteliaaksi.

Mago mietti noita vihreitä maasta pilkistäviä juttuja. Yönsäkin hän kieriskeli miettien asianlaitaa ja sitten hän sen keksi. Seuraavana aamuna hän riensi pellolle ja alkoi toteuttaa ideaansa. Tietysti kukkien kuninkaat ja kuningattaret tuli kiskoa esiin. Nehän olivat maan uumenissa piilossa. Vain vihreä alku pilkotti mullasta. Se oli vihje, kuin narunpää; vedä tästä. Miten hän ei sitä heti tajunnut. Ja niin Mago tarttui toimeen. Oli hänen tehtävänsä vapauttaa kukat mullan vankilasta ja palvella luontoa juuri siten.

Kaikissa vihreissä jutuissa eli taimissa oli kaksi pyöreänsoikeaa pientä lehteä vastakkain toisiinsa nähden. Hän tarttui ensimmäisen taimen toiseen lehteen ja veti, mutta lehti katkesi irti hänen käteensä. Hän tarttui saman taimen toiseen lehteen ja kiskoi, mutta sekin katkesi ja multaan jäi sojottamaan silkka vihreä pieni tikku. Näin hän jatkoi. Tarttui kaikkien taimien lehtiin ja toisti samaa, mutta aina tapahtui vain niin, että sirkkalehdet katkesivat irti.

Hän ei saanut kiskottua kukkia esiin, vaikka hän veti molemmista lehdistä yhtä aikaa aivan erityisen nerokkaalla taktiikalla; hän sijoitti lehden huolella peukalon ja etusormen väliin ja nosti suoraan ylöspäin. Mutta ei. Aina lehdet jäivät vetäjän käteen.

Ehkä hän teki sen väärin, Mago ajatteli. Hän keskitti kaikki ajatuksensa, otti käyttöönsä kaikki meditatiiviset kykynsä ja taitonsa. Hän ammensi energiaa maasta ja maailmankaikkeudesta, avasi ruumiinsa energiapisteet ja tarttui yhä uusiin ja uusiin taimiin voidakseen vetää esiin niitä jumalaisia suuria kukkia, joita hän oli nähnyt edellisenä vuonna.

Viidensadan taimen jälkeen Mago keksi, että kasviin täytyy tarttua varresta lehtien alapuolelta ja siten, että vihreä juttu ikään kuin ujutetaan hellästi esiin. Näin hän jatkoi, mutta ei saanut kauniita suuria keltaisia kukkia esiin. Hän kiskoi ja kiskoi, jopa lehdettömäksi kynityt vihreät varret hän ronkki esiin. Ja aina jokainen taimi ikään kuin loppui kesken. Vartta tuli vain lyhyen matkaa ja sen päässä oli ohut ruma olematon juuri. Yksikään ei työntynyt vedettäessä esiin kauniina suurena auringonkukkana.

Lopen uupuneena kaikki taimet esiin revittyään Mago vaipui maahan. Hän ei saisi kauniita ihmeellisiä kukkiaan. Hän ei saisi iloaan ja toivoaan. Vaikka hän istui ja meditoi, rukoili ja vaali harrasta kiitollista mieltä vääntäytyen erikoisiin joogasolmuihin, hän ei saanut kukkia esiin. Hänen kätensä olivat hellät ja arat, selkä oli kipeä, niskaan ja päähän sattui. Hän oli antanut ja tehnyt kaikkensa saadakseen kukkansa. Saadakseen tuon ihmeellisen kauniin tuokion elämässään toistumaan.

Voimattomana Mago kadotti kaiken elämisen halunsa. Hänellä ei ollut enää sädehtivän kaunista kukkamerta, itse asiassa pellolla vallitsi aika sekavannäköinen lohduton maa. Mago samastui siihen. Kuin hänetkin olisi loppuun kynitty. Hänellä ei ollut mitään. Hän oli elämässä yrittänyt, hän oli ollut ahkera ja toimelias, aina valmis tarttumaan puuhaan kuin puuhaan. Ideoita oli noussut, kuten taimia, mutta miksi mikään ei onnistunut, miksi hän ei saanut palkintoaan; kosmos pilaili hänen kanssaan. Epäreilu itseriittoinen typerä kosmos. Kostoksi hän hakkasi nyrkeillään maata ja lausui kaikki tietämänsä maailman rumimmat sanat osoittaakseen mieltään.

Pienenä vihaisena maasykkyränä Mago vajosi sumuisten ajatustensa äärelle ja koki voimiensa heikkenevän. Lopulta hänellä ei ollut enää voimia pitää käsiään nyrkissä saati kiduttaa äänihuuliaan lohduttomalla parulla. Hän vain vaipui hiljaiseen hiljaisuuteen. Kevyt tuuli sipaisi hiuksia. Pienet pilven lonkareet purjehtivat taivaalla sopivan matkan päässä toisistaan saaden taivaansinen näyttämään entistä sinisemmältä. Mutta ei Mago sitä nähnyt. Siellä täällä lenteli perhosia, kärpäsiä ja kimalaisia. Elämä jatkui. Kaikki tapahtui. Jokunen lintu kierteli hänen yllään, mutta Mago makasi maassa pienellä kerällä kasvot multaista maata vasten eikä nähnyt mitään.

Mutta ei kai kukaan jaksa kauaa mököttää ja murjottaa. Pitää yllä vihansa muuria. Ja niin Magon mieleen saapui herättävä sade. Hän havahtui siihen, että itkee. Kuuma kasvoja polttava vesi valui hänen silmistään. Kun ne hetket olivat useammat ja pidempiaikaisemmat, jolloin hänen silmänsä olivat enemmän auki kuin kiinni, alkoi hän nähdä jotain keltaista ja erityistä. Kyyneleiden läpi maailma näytti sumuiselta ja kun enin itkuvesi oli haihtunut pois, alkoi hän nähdä sen selvemmin. Suoraan hänen edessään pienen matkan päässä kasvoi yksittäinen auringonkukka.

Mago nousi istumaan ja katseli kukkaa. Todellakin, nyt siinä oli hänen odottamansa kukka. Mitä siitä, että se oli vain ainut, mutta siinä se oli. Hän nousi ylös ja käveli kukan luokse, tanssi sen ympärillä, lauloi sille ja katseli sitä. Ja vietettyään aikaa vain ja ainoastaan siinä hetkessä katsellen kukkaa, oppi hän näkemään, että sen ruskeaan keskustaan muodostui tummakuorisia siemeniä. Se oli hänestä riemastuttavaa ja kun hän seuraavana keväänä tuli samalle paikalle ja näki maassa ne vihreät somat pienet taimet, ymmärsi hän, että siemenillä olikin merkitys ja nyt ne kasvoivat uusia taimia.

Uudet taimet saivat hänet toiveikkaaksi ja touhukkaaksi. Aijai, se on paha. Kuka tahansa jaksaa kantaa masennuksensa taakan tai vetää tuskansa rekeä, mutta ilo ja riemu ovat vaikeita. Innostuneisuus. Onnesta humaltuminen. Ne saavat holtittomaksi.

Pari tainta Mago repi edelleen maasta odottaen saavansa kukan esiin, mutta nyt hän jo tiesi ettei se niin mennyt. Lopulta hän antoi taimien olla. Kyllä hän kokeili kaikkia tietoisuustaitojaan ja piehtaroi tekoitkua puskien maassa saadakseen aikaiseksi edes yhden kyyneleen, jonka draamalla luoda edes yksi kukka, mutta eihän se mitään auttanut.

Lopulta hän tajusi, että hänen tuli vain elää menemään ja kaikki tapahtuisi siinä samalla. Kukka tulisi esiin mullasta ajallaan. Tai ei tulisi. Niin yksinkertaista, mutta vaikeaa.

Eräänä päivänä pelto olikin juuri samanlaisena kuin mitä hän oli sen ensimmäisen kerran nähnyt. Täydessä loistossaan. Hän riensi vapaana ja innokkaana kukkien sekaan, viipyi kauan, lauloi, runoili ollen täynnä onnea, kunnes eräänä aamuna hän joutui jälleen yllättymään. Hän näki puolet pellosta tuhoutuneena. Hän tuijotti kauhuissaan käynyttä tuhoa, jälleen ilmennyttä kukkien kaulojen katkeamista, kunnes hän erotti jonkun leikkaavan kukkia.

Mago oli jo rientämässä estämään Leikkaajaa, mutta sitten suurien tammien lomasta astui Eihwaz hänen luokseen hymyä virkkoen. Tämä ehdotti Magoa jäämään vierelleen katselemaan. Mago koki moisen ehdotuksen suurena hulluutena, mutta tunsi merkillisellä tavalla, että hänen oli kuunneltava tuota viisautta. Ja niinä hän jäi Eihwazin vierelle katsomaan kuinka joku leikkasi auringonkukkien kaulat poikki. Ei hän tuota näkyä tyynenä voinut hyväksyä, vaan Magoa ahdisti, miten Eihwaz saattoikin katsoa kaikkea niin rauhallisesti!

– Hän on hieman erilainen kuin sinä, Eihwaz sanoi yllättäen ja hymyili ystävällisesti: – Hän haluaa omistaa tuon kauneuden niin palavasti, että leikkaa kaikki kukat irti ja vie ne kotiinsa ja sitten yllättyy, kun ne kuolevat ja kuihtuvat. Hän ei ole vielä oppinut, hän tekee tämän jo kolmannen kerran. Sinä olet erilainen. Sinä annoit kauneuden olla, tulit katsomaan sitä etkä yrittänyt omistaa. Tosin sidoit kaikkesi siihen sokeutuen kaikelle muulle ja kun kukat olivat kadonneet, koit tuhoutuvasi, menettäneesi kaiken. Olit sen verran pakkomielteinen, että tulit tänne uudelleen.

Mago nyökkäsi. Niin juuri hän oli tehnyt, kunnes oli saanut opetuksen, että nämä jumalalliset maa-auringot kasvavat ilman ihmisen tekoja. Tämä ajatus sai Magon kiihtymään ja rientämään kukkia katkovan luokse. Hän tajusi, että kukat myös tuhoutuvat ihmisen levottomista ja pakkomielteisistä teoista.

– Anna hänen olla. Hänen on itse opittava, Eihwaz ehdotti. – Mutta hän tuhoaa kaiken, Mago voihkaisi. – Ei kukilla ole vaaraa, Eihwaz viljeli lohdun sanoja. Voimattomana Mago istui tammipuuta vasten. Hän katsoi pellolla riehuvaa ihmistä ja nimitti tätä raivohulluksi. – Suurta hulluutta ja me annamme sen tapahtua, Mago jankkasi. Mago kärsi, mutta ilmeisesti hänen oli katsottava tämä näytelmä läpi, katsottava kuinka hullu ihminen tuhoaa kaiken hänen silmiensä edessä.

– Sinä olit aivan samanlainen, ehkä jopa pahempi kiskoessasi kaikki pienet taimet irti, sanoi Eihwaz lempeästi. Niin niinhän se oli ollut.

Auringonkukkapelto (4)

Seuraavana keväänä Mago saapui jälleen pellolle ja näki jonkun kiskovan kukkataimia mustasta mullasta. Tämä ei voi olla totta, Mago ajatteli ja oli rientää kiskojan luokse, mutta päätti jäädä katsomaan. Ja kun se aika koittaisi, että pellon pitäisi olla täysissä auringonkukinnoissaan, pelto ammottaisikin tyhjänä. Pellon tyhjyys ei enää sattunut häneen niin kipeästi ja kun hän paljon myöhemmin näki Kukkienleikkaajan saapuvan, sai hän nähdä jotain aivan erityisen mielenkiintoista. Leikkaaja vaipui raivon vallassa maahan, hakkasi maata nyrkeillään ja potki sitä jaloillaan.

Samassa Mago näki kuinka Eihwaz ilmestyi tammikujalta kaunis puuastia käsissään. Siitä hän kylvi maahan suuren määrän auringonkukan siemeniä. Kun virvoittava taivainen vesi ja auringonvalo jälleen loisivat sopivat olosuhteet, alkaisivat siemenet itää.

Ja aina tulisi malttamattomia Kiskojia, omistushaluisia Leikkaajia ja ahkeria Istuttajia ja aina olisi niitä, jotka lempeästi katselisivat ja antaisivat toisten käydä sotaansa kasvaen ja etsien suurempaa tietoisuutta ja viisautta.

Teksti: Sari Maanhalla

 


Mehiläistarhaus

Kaikkeen mielenterveystietouteeni pohjautuen olen tullut tässä parin kesän aikana oivaltaneeksi, että lääketieteellisestä diagnoosiluokituksesta puuttuu yksi diagnoosi, johon itse olen sairastunut ja joka itse asiassa on jo hyvin vanha mielenhäiriö.

Aloitin uuden harrastuksen noin kolme vuotta sitten ja päänuppini on surissut tuosta lähtien enemmän kuin kaikki universumissa vallitsevat ötökät yhteensä. Tätä nupissa surisemista voi luonnehtia jonkin sortin hulluudeksi, mutta kyllähän suutarin lapsilla on kengät vai mitä.

Kyseessä on mielenhäiriö nimeltään mehiläistarhaus.

Auringon herättämä sankaritar Sari MaanhallaEnsimmäiset oireet ovat mitättömiä ja voivat toteutua kenen tahansa päiväunelmissa, joita ääneen ohi mennen puoli huolimattomasti huokaistaan. Siksi kattavaa kuvausta ensioireista on vaikea antaa, mutta esimerkiksi hunajapurkin hypistely haahuilevan katseen kanssa suoritettuna, kertoo jo tarkkasilmäisimmälle, ettei kyse ole tavallisesta hunajan ottamisesta purkista.

Yksi merkittävä alkuoire on, kun ihminen alkaa käydä mehiläisiä ja hunajaa koskevilla nettisivustoilla. Tällainen on vierestä katsojan näkökulmasta helposti todettava oire siinä tapauksessa, jos hurahtaneen henkilön tietokoneen nettiselaimen sivuhistoria säilyy eikä pyyhkiydy pois ohjelmaa suljettaessa. Merkittävä seikka diagnoosin tekemisessä heti alkuvaiheessa on myös se, että henkilö tekee tutustumislennonkaltaisen käynnin kirjastossa mehiläishoitokirjojen äärelle, mutta harvoin kukaan olennainen ulkopuolinen on tätä tutustumislentoa näkemässä.

Selkeä ensioire on tietenkin asiasta puhuminen ääneen perheenjäsenille, kavereille tai muille ihmisille. Muuten ensioireet ovat hieman piileviä, eivätkä välttämättä paljasta todellisen tartunnan saanutta. Yleisesti ottaen kaikenlainen energian käyttäminen sen selvittämiseen mistä saada mehiläisiin liittyvä tietoa, on selvää oiretta siitä mitä ihmisessä on tapahtumassa. Yksi tartunnasta kertova oire onkin opistojen kurssitietojen selaaminen, mehiläiskurssin etsiminen ja sille ilmoittautuminen.

Tartuntatapakin vaihtelee. Joku saattaa kiihottua kyseiseen mielenhäiriöön maisteltuaan hunajaa suukanavan kautta. Toinen saattaa näköaistimusreittiä saada hullun päähän pistoksen vierailemalla hunajatilalla. Elämän vaiheet, joissa on tilaa ajatella, ovat erittäin pahoja itämisalustoja tälle mielenhäiriölle. Tällöin mieli saa vapaana vaeltaa ideoiden kennoissa, ja juuri hunajaan ja mehiläisiin liittyvä aivojen kennosto alkaakin täyttyä mehiläistenhoitoon tähtäävästä tietoisesta oivalluksesta.

On heitäkin, jotka kaiholla muistelevat Nalle Puhin tarinoita ja luonnonkullan keräämistä, tai Aku Ankan edesottamuksia mehiläispönttöjen kanssa. Itu sairauteen on siis saattanut itää jo lapsuudessa, jolloin henkilö on tullut jonkin materiaalin tai kokemuksen kautta suuntautuneeksi myöhemmän iän mehiläismielenhäiriöön. Toisille on riittänyt lapsuuden kontakti sukulaiseen, jolla oli tämä mielenhäiriö ja tauti on selkeä sukuvika.

Italialainen tarhamehiläinen kukan kimpussa Sari Maanhalla

Mehiläisilläkin on verenkierto ja omissa mehiläisissäni virtaa italialainen veri. Kuuman kesäpäivän tiimellyksessä, kun avaa mehiläispesän, saattaa törmätä ei niin hämmentävään näkyyn: siellä niitä on valtava monen kilon massa laiskottelemassa ollen tekemättä mitään.

Yleisimmät nykyään Suomessa tarhattavat mehiläiset ovat italialainen, krainilainen ja Buckfast. Kaikilla lajeilla on laiskuus- ja temperamenttieronsa. Buckfastin loi Lounais-Englannissa Buckfastin luostarin munkki Veli Adam teesinsä mukaisesti: mahdollisimman paljon hunajaa mahdollisimman vähällä työllä.

Mehiläistarhausmielenhäiriön ensimmäistä vaihetta kutsutaan nimellä haksahtaminen. Kyseessä on eräänlainen ajatusnyrjähtäminen, jossa ihminen saa idean alkaa hoitamaan mehiläisiä. Ensimmäisessä vaiheessa sairaus on ns. munavaiheessaan. Mehiläistarhurin peruskurssille hakeutumista voidaan pitää jo varmana merkkinä haksahtamisesta. Tällaisia kursseja todellakin järjestetään taudin kiihottamiseksi ja etenemiseksi. Näiden kurssien opettajat ovat mehiläishoitoyhdyskunnan eräänlaisia tiedottajia, jotka saattavat ihmistä syvemmälle mielenhäiriöön tarjoamalla tietynlaista tietotanssia.

On kuitenkin otettava huomioon, että kaikki tällaisille kursseille osallistuneet eivät välttämättä koskaan ala mehiläistenhoitajiksi eli he paranevat kurssilla. Tätä kutsutaan myös kuhnuri-ilmiöksi, mikä tarkoittaa sitä, että mehiläishoitoon liittyvä innostuksen munanen on hedelmöittymätön hengailija. Mutta enemmistöllä kursseilla olleista tauti etenee seuraavaan vaiheeseen hyvin rajuna ja nopeana heti ensimmäisen satokauden koittaessa tai viimeistään seuraavana.

Taudin ensimmäinen vaihe on tiedon hankintaa mehiläisistä, mehiläisten hoidosta ja hunajan tuottamisesta. Ensimmäisen ja toisen vaiheen rajat eivät ole selkeät, mutta toisen vaiheen selvin merkki on mehiläisten hankkiminen. Haksahtamisvaiheessa munituksi tullut ideamunanen kypsyy toukaksi, jota suuri tietosiitepölyn määrä ruokkii. Tähän asti oireet ovat voineet kyteä vain ihmisen pään sisällä ja kaikista läheisimmätkään ihmiset eivät välttämättä ole huomanneet mitään – kenties epähuomiossa paperinkulmiin piirrellyt kennojen muotoiset kuviot olisivat voineet paljastaa, mutta harva läheinen kiinnittää tällaiseen huomiota.

Useat sairastuneet puhuvat jo ensioireiden ilmaannuttua asiasta läheisimmilleen, mutta on myös olemassa ihmisiä, jotka eivät niin avoimesti jaa päänsä sisältöä, jolloin ensioireet ovat täysin huomaamattomat, ellei mielenhäiriön saanut henkilö satu unissaan surisemaan poikkeuksellisen paljon kuten mehiläinen. Mutta yleensä viimeistään taudin toinen vaihe alkaa näkyä ulospäin: mehiläispesän kuljettaminen tontille on jo aika näkyvä projekti ja näin ollen selvä merkki mielenhäiriöstä nimeltä mehiläistenhoito. Sitä ennen on ilmaantunut epämääräisiä messinkilankakeriä ja laatikoita, vahaläpysköitä ja puukehikoita akkuviritelmineen. Varsinkin akkuviritelmä saattaa herättää läheisissä suurta huolta. Myös mehiläishoitajan haalarit ovat yksi varma merkki, tosin kaikki eivät käytä niitä, joten tämän ei kannata antaa hämätä.

Se epämääräinen suriseva laatikko tontin kulmalla, se on jo niin selvä merkki, että se ei voi kanssaihmisiltä jäädä huomaamatta. Tämän näkyvän oireen perusteella on siis jo lähes sata prosenttisen varmaa, että mikä mielenhäiriö on kyseessä. Useimmiten ihminen itse jo tässä vaiheessa tietää missä on itsensä ja mielentilansa kanssa menossa, mutta läheisille asia saattaa konkretisoitua vasta nyt.

Mehiläistarhaajilla on oma yhdistyksensä, johon he voivat liittyä potemaan mielentilaansa ja saada tukea ja tietoa toisiltaan oireittensa hoitoon eli ylläpitämiseen ja mahdollisimman suuren hulluuteen. Mehiläistarhureiden omaisten yhdistystä tai edes vertaisryhmää ei tiettävästi ainakaan kovin virallisena ole vielä perustettu. Tällainen pitäisi ehdottomasti olla ja sen jäsenmaksuun tulisi kuulua terapiaetu, joka kattaisi sekä henkisten että ruumiillisten vaivojen hoidattamisen, jota mehiläistarhurin mielenhäiriö hänen omaisilleen aiheuttaa. Aina puhutaan vaan mehiläisistä, satokasveista tai hunajan hinnoista; tästä aiheutuu merkittävää psyykkistä rasitetta lähipiirille. Lisäksi tulee selkäsärkyä laatikoista, joita on pitänyt nostella kaverina, rannevamma hunajan linkoamisesta tai sydämentykytyksiä sisälle kulkeutuneista mehiläisistä.

Kun mehiläispesä tai useampi on saapunut, sairaus etenee vähitellen ns. kotelovaiheeseen. Tämän vaiheen keskeinen piirre on se, että sairastunut on kovin kiinnostunut noiden koteloiden eli pesälaatikoiden sisällöstä. Hän varjelee laatikoita muurahaisilta ja käy säännöllisesti avaamassa laatikoita ja toteamassa omituiset varusteet päällään mehiläispesän tolaa. Tämä on mielenhäiriön aktiiviaikaa, jossa kaikenlaisia oireita tulee ja menee kuin mehiläisiä edestakaisin.

Yhtäkkinen vahva kiinnostus siitepölyistä ja kasvien kukinta-ajoista, oman pihapiirin ja tontin kasvustosta, ovat tautiin kuuluvaa. Olennaista ja huomattavaa on myös ihmisessä tapahtuva selvä persoonan muutos. Edellisenä kesänä pajukoita varten hankittu pelastus nimeltä raivaussaha saakin yhtäkkiä pölyttyä varastossa hämähäkin seittien sekaan. Aiempien vuosien kirotut pajukot ovatkin nyt yhtäkkiä kultaa. Sairastunut käy jopa useaan kertaan päivän aikana pajunkissoja silittämässä, josko ne alkaisivat kehräämään eli kukkimaan. Pihaa ei enää niitetä tai ajella ruohonleikkurilla, vaan annetaan siellä täällä rehottaa luonnon omaa kukkasatoa. Ihminen alkaa toden teolla vaalia jopa rentunruusuja.

Äärimmäisyyksiin menevissä tämän vaiheen oireissa on mm. kipeää havahtumista jokaiseen tallattuun kukkaan, syvää tietoisuutta naapurustojen marjapensaiden ym. kasvien tilasta, ärsyttävä tapa todeta joka kerta kesävieraille tietyn taajuuden omaavan surinan saapuessa lähelle: katsokaa minun mehiläinen, pakkomielteenomainen tapa luetella sitä minkä värisiä siitepölypalleroita pesään lentäneillä mehiläisillä oli tällä kertaa jaloissaan, jne. Eli siis henkilöllä pörisee kaikin puolin erikoisesti ja uusi elämän ulottuvuus on nielaissut hänet mukaansa jokaista sielun kehäkakkua myöten.Siitepölynkerääjä Sari Maanhalla

Jokaisella kasvilla luonnossa on oman värisensä siitepöly ja periaatteessa kesän etenemisen pystyy päättelemään pelkästään seuraamalla mehiläispesään lentävien mehiläisten jaloissa roikkuvia siitepölypalleroita. Alkukesän pajun vaalean keltainen sekä tuomen harmaanvihertävänkukertava eroavat merkittävästi loppukesällä pesään kulkevista tummanruskeista palleroista. Voikukasta saatava siitepöly on oranssia. Ja ne pallerot mehiläisen jalassa ovat todellakin siitepölyä eivätkä hunajaämpäri, kuten monessa fiktiivisessä animaatiossa esitetään. Meden mehiläinen kerää mesimahaansa.

Ja mielenhäiriö sen kuin etenee. On vaikea tarkkaan tulkita mitä häiriön saaneen pääkotelossa tapahtuu mehiläispesän aktivoimana, mutta kun tullaan mielenhäiriön neljänteen vaiheeseen, on luvassa lisää erilaisia oireita. Keskeisesti ilmenee parvihysteriaa, jaokejappasua ja laatikoiden pinoamista torniksi: puupalikoita päällekkäin kuin lapsena konsanaan.

Lisäksi esiintyy säätiedotusten tiheää katsomista ja sateen sekä kylmän sadattelua, sokerin kilohintatietoisuutta, emopohdintoja, muurahaisvihaa, ampiais- ja kimalaistietoisuutta, yleistä hermostuneisuutta, turvonneita silmäkulmia, kennojen kyttäämistä, savuttimella tupsuttelua, punkkien laskemista, pesälaatikoiden nostelua pois ja paikoilleen, sikiöpuheita, pesäkakuston tiirailua, jne. Näitä esiintyy erittäin todennäköisesti kaikissa täyteen terään ja satokauteen ehtineissä taudin kuluissa.

Olennaista tässä vaiheessa on myös se, että kaikenlainen epätavallisen suuri surina yms. äänet saavat sairastuneen ihan sevoksi. Yleistä on pelko, että mehiläiset ottavat ja lähtevät parveilun nimissä ja jättävät tarhurin nuolemaan hunajattomia näppejään. Näyttääkin aivan kuin mehiläisparven levoton surinaenergia tarttuisi suoraan hoitajaansa. Mikäli haluat tässä taudin vaiheessa leikkiä hieman psykolookia ja varmistaa sairastaako läheisesi kyseistä mehiläisten hoivaamiseen liittyvää mielenhäiriötä, huudahda hänen vierellään sana parvi. Jos oire-epäilty säntää hermostuneeseen juoksuun ja alkaa silmämunat levottomasti keikkuen huutaa jopa paniikinomaisesti, voidaan varmuudella sanoa; sitä se on.

Jaokeoire on huomattava oire taudinkulussa, sillä se liittyy haluun lisätä mehiläispesien määrää, johon liittyy jälleen liuta omanlaisia kirjavia oireita, jotka ovat jonottamassa ihmisen käytökseen ja mielenjuoksuun. Esimerkkinä mainittakoon valmius ajaa autolla pitkäkin matka hakeakseen emomehiläinen tai vaihtoehtoisesti pikkuruisten emokennonyyttien kerääminen pesästä ja niiden helliminen lämmöllä odottaen yliaktiivisena kuningattaren syntymää. Siitä puolestaan seuraa häälentoarvailut ja tussikynällä mehiläiseen piirtäminen.

Sanotaan, että varsinainen sisäinen mehiläishoitajuusmielenhäiriö täydentyy siinä kohdassa, kun sairaus on kiertänyt koko kierroksen eli sen, mikä myötäilee mehiläisenkin muodonmuutoksen vaiheita. Tämän jälkeenkin mehiläistarhaukseen sairastunut henkilö on vielä pitkään haparoiva ja epävarma pesästä poistumaton untuvikko, jonka elinpiiri laajenee myöhemmin varsinaisen työläismehiläisen tasoiseksi.

Mielenhäiriön eräänlaisen täyttymysvaiheen loppupuolta voidaan kutsua mesimasu-vaiheeksi, sillä se huipentuu siihen kun kyseiseen diagnoosiin sairastuneen ihmisen kodista alkaa löytyä kultaista hunajanimistä ainetta, jota on lingottu ja sekoitettu, ja joka loppujaan on pakattuna pienehköihin purnukoihin, joista henkilö on autuaan jopa naiivin ylpeä ja onnellinen. Tämä taudin vaihe päättyy purnukoiden vaalimiseen ja niiden oikeassa lämpötilassa säilyttämiseen ja myymiseen/lahjoittamiseen lähipiirille. Jotkut laajemman taudinkuvan omaavat istuvat jopa messuilla ja toreilla myymässä purnukoitaan, keltaista kultaansa. Erityisen huomattavaa on se, että hunajat menevät hyvin kaupaksi, joten mielenhäiriö ikään kuin mahdollistuu näin, kun lopputuote on arvostettu hyödyke.

Mehiläisjoukko Sari MaanhallaHeinäkuussa pesässä voi olla jopa satatuhatta mehiläistä. Talvella määrän ollessa noin 20 000.

 Pesässä on yksi kuningatar, muutama sata kuhnuria ja tuhansia työläisiä. Työläiset ovat tyttöjä ja nimensä mukaisesti tekevät kaikki työt; mm. keräävät mettä ja siitepölyä, tiedottavat, ruokkivat toukkia ja juuri kuoriutuneita mehiläisvauvoja. Kuhnurit ovat miehiä ja niiden olennaisin tehtävä on lentää tyynenä lämpimänä kesäiltana useiden kilometrien päähän vartomaan, josko seudulla olisi nuori kuningatar.

Pitkälle edenneen mielenhäiriön kuvaan kuuluu vielä myös hirvittävän sokerimäärän kanssa läträäminen loppukesällä sekä tymoltyynyily mehiläisten punkkien häätämiseksi. Huomattavaa helpotusta ainakin kanssaihmisille on siinä, että tauti menee syksyn koittaessa ikään kuin talviunille, tosin loppuvuodesta käy sellainen oksaalihappomainen piikki taudinkulkua kuvaavassa käyrässä, kun jälleen punkit ei toivottuina vuokralaisina häädetään mehiläisten valtakunnasta.

Useiden tartunnan saaneiden kohdalla sama luonnonkiertoon liittyvä rundi käynnistyy uudelleen heti seuraavana keväänä. Oireet ovat joka vuosi samat, mutta sairauden ensimmäinen vuosi on yleensä hyvin kaoottinen. Taudin edetessä kokemus kouluttaa ihmisen tähän tautiin, jolloin tauti käy kaikki vaiheensa kaikkine oireineen mehiläisvuoden mukaisesti läpi joka vuosi, mutta pahimmat suuret heilahtelut eli hysteeriset oirepiikit jäävät pois.

On myös tärkeää huomata, että oireiden suhteen on persoonallisia vivahde-eroja ja oireita löytyy vielä läjäpäin muita, mitä tässä ei mainita. Haluan myös muistuttaa, että tässä kuvattu mielenhäiriönkuva on ns. tavallisen mehiläistarhurin oireisto, jonka jokainen kyseiseen häiriöön sairastunut jossain määrin käy läpi häiriön alkuvuosina. Tauti voi edetä ja erikoistua vuosia jatkuessaan vielä eriskummallisempana jos minkälaisiin suuntiin.

Ilmeisesti hunaja on riippuvuutta aiheuttavaa, ja se edistää taudin jatkumista vuosikymmeniä, jopa niin, että useiden tartunnan saaneiden on vuodesta toiseen tuotettava enemmän hunajaa useammilla ja taas useammilla pesillä. Joidenkin kohdalla tauti paranee henkilön elinaikana. Toisten kohdalla toteutuu taudin niin sanottu viimeinen vaihe eli se kun testamentissa, tai muuten yleisesti kerrottuna mehiläistenhoitoon hurahtanut on ilmoittanut viimeisenä tahtonaan, että hautajaisissa laulatte sitten sitä Maija Mehiläistä. Myös klassinen kappale Kimalaisen lento on toivomusten joukossa, vaikkakin välisoitollisen oopperaviisun päähenkilö onkin väärän lajin edustaja eikä ollenkaan mehiläinen.

Ja toivoa sopii, – suutarin lapsilla ei ole kuulemma kenkiä, että mehiläistarhurin ipanoilla on hunajaa – muutakin kuin sitä vahasakkaista siitepölyistä roskaista jäännettä, joka linkoamisessa jää jäljelle, kun varsinainen upea hunaja menee muille.

Mehiläistenhoito on maatalouden runoutta, kuten Alfred Mäkinen on Mehiläishoitajain liiton ensimmäisessä perustamiskokouksessa todennut. Mielestäni hulluus on elämisen runoutta.

Mehiläistarhaajan todellisuus Sari MaanhallaMehiläistarhurilla surisee kaikin puolin erikoisesti, mutta onneksi asu on kohdallaan ja asianmukainen.

Nähdessäni ensimmäisen ilmoituksen mehiläistarhurien illanvietosta, häkellyin. Ilmoituksen jälkihuomautuksena luki, että illan aikana halukkaat voivat vaihtaa keskenään emokennoja.

Käytännössä tämä merkitsee sitä, että tapahtumaan osallistuva tuo mukanaan jossakin lämpimässä paikassa, kuten rintaliiveissään (miesten tapaa en tiedä) mehiläiskuningatarkennon – pienen mehiläisvahaisen pötkylän, jonka sisässä odottaa kuoriutumisensa hoohetkeä ehta mehiläiskuningatar.

Kirjoittaja/Kuvaaja: Sanataiteileva mehiläistarhuri Sari Maanhalla