Havaintoja Vaeltajan Tieltä

Posts tagged “luovuus

Laulun alkulähteillä

Vapauden patsas Sari MaanhallaAloitin laulun opiskelun yli kymmenen vuotta sitten. Tietyistä syistä salaa. Kuin vaivihkaa livahdin musiikkikoulun aulaan, joka erehdyttävästi muistutti terveyskeskuksen aulaa fyysisiltä elementeiltään. Sitä se oli minulle myös henkisesti; piinaavaa odotusta, että oma nimi huudetaan ja että voin livahtaa puolinolona sisään, aivan kuin olisin sairastanut jotain todella noloa, jonka kaikki saavat tietää.

Niin sairastinkin. Lapsesta saakka minulla oli ollut aivan erityinen mieltymys laulamiseen. Joo tiedän, se on muodissa nykyään, että kaikki pyrkivät laulamisessa eteenpäin ja tilittävät sitä kuinka ovat syntyneet mikkikädessä ja lauluja tapaillen. Minäkin olen rakastanut laulamista aina, mutta tosi asiassa ei siinä ole mitään ihmeellistä, sillä laulaminen on kaikille luonnollista, yhtä luonnollista kuin hengittäminen.

Voisi luulla, että rakkaus ja intohimo laulamista kohtaan sekä jonkinlainen ansioituminen tällä saralla, toisivat elämään selvät sävelet, mutta tosi asiassa jo kouluaikojen musiikkitunnit olivat lähinnä hämmennystä aiheuttavaa piinaa. Tunsin, että ilmaisuani rajoitettiin ja aikuisiän laulutunnitkin sujahtivat lopulta tähän samaan sarjaan.

Olin toki musiikki- ja laulutunneilla rakkaimman toiminnan parissa, mutta aloin vihata laulamista, mitä enemmän vietin aikaa laulutunneilla. Pianosäestyksen kanssa kaveeraaminen, jatkuva hengittämisen kontrollointi ja nuotteihin sekä sanoihin tuijottaminen eivät vain olleet minun juttuni. Tuntui siltä kuin jokin luova ilmaisija minussa olisi kouluaikojen toisintona saanut osakseen sisäisen kuoliniskun. Siinä siis sairauteni nimi, jokin tuntematon hiertämys luovan ilmaisun äärellä.

Usean vuoden yrittämisen jälkeen lopetin laulutunneilla käymisen, sillä en päässyt niiden ristiriitojen yli, joita minussa heräsi. En vain osannut, en iloinnut, vaan menin enemmän lukkoon. Mutta laulamista kohtaan tuntemani intohimoinen kutsumus ei suinkaan kadonnut vaan oli edelleen olemassa eikä jättänyt minua rauhaan. Tunsin sen kutkan ja palon. Etsin, pohdin ja ihmettelin, mistä kiikastaa. Mikä on tämä vimmainen tila, kuin sairaus. Jopa vihastuin moiselle omituiselle kieroutuneelle intohimolleni, kun olemassa olevista laulusuuntauksista ei näyttänyt löytyvän mitään itselleni sopivaa. Miten muka jatkaa laulamisen parissa, kun joka puolella oli seinä vastassa.

Mutta en lakannut etsimästä. Itse asiassa en tuolloin edes tiennyt mitään etsiväni, minulla oli vain outo aavistus, että laulamiseen liittyy enemmän kuin se miten tänä päivänä laulua viljellään, ja että en tyydy siihen, mitä siihen asti laulamiseen liittyen oli minulle kerrottu. Se olisi aivan liian lattea totuus niinkin jalosta olemassa olon muodosta! Satuin pohtimaan asiaa ääneen lauluopiskelutoverini Pia OrellLiukkusen kuullen, ja hänellä oli minulle ehdotus ja näkökulma. Ja niin minä linnunpoika erinäisten erikoisten polkujen myötä ajauduinkin hänen vinkkaamaan lauluryhmään, jossa käytössä oli niin sanottu luonnollisempi lähestymistapa laulamiseen.

Kyseinen Marja-Liisa Mustosen luotsaama harmonisen laulun ryhmä kokoontui kerran viikossa, ja kuljin tapaamisissa ahkeraan. Löysin laulamisen alkukotiin. Samalla sain ymmärtää mistä ristiriitani aiemmilla laulutunneilla olivat johtuneet; vallitseva laulunopetuksemme ja sen pedagoginen viitekehys eivät vain sopineet minulle. Se oli vain niin suorittamista, niin ulkopuolista, niin mekaanista. Toisin sanoen joku käski käyttämään sahaa ja sirkkeliä palikan pilkkomiseen, kun idea nimenomaan oli säilyttää palikka ehjänä ja tutustua siihen.

Kiinnostuin toden teolla äänen harmoniasta ja syvästä ymmärtämisestä ja pian aivan uudenlainen laulun maailma avautui. Sain tietää, että kyseisen harmonisen laulutavan opetustraditio pohjautuu pariisilaisen professori Iégor Reznikoffin tekemään opetus- ja tutkimustyöhön, joka puolestaan pohjaa syvälle äänen käytön perusjuuriin. Jo 80-luvulla Reznikoff on käynyt ensimmäisen kerran opettamassa Suomessa ja hän käy täällä edelleen. Lukuisat suomalaiset laulusta innostuneet ovat olleet hänen oppilainaan ja ohjaavat nyt itse eri puolilla Suomea harmonisen laulun kursseja ja ryhmiä.

Naantalin luostarikirkko Sari MaanhallaJatkettuani äänen syväymmärtämisen parissa olen saanut huomata, että tuo kaikki laulutieto on meissä jokaisessa jo, mutta meidät on pahimmassa tapauksessa jo lapsesta saakka opetettu pois luonnollisen laulullisuuden piiristä. Onhan mm. koulujärjestelmämme hyvin pitkälle, ollut ainakin, melkoinen ulkoapäin ohjattavien kansalaisten kerho. Jopa luovat aineet ovat järjestelmän kontrollin vallassa.

Nyt olen useamman vuoden opiskellut luonnollisemman äänenkäytön menetelmän äärellä, jossa tulokulma ääneen on eri. Ja oivallukset ovat olleet riemastuttavan avaavia. Kuinka hämmentävää on löytää oma todellinen ääni. Ja kun koko kehomielen järjestelmä on luonnollisessa eheässä symmetriassa ja kun olen soitin, kun soin. Kun laulamisesta puuttuu se fokus, että nyt olen laulaja ja nyt esitän ja viihdytän, kun tilalla onkin avoin avaruus ja laulamisen mahdollisuudet. Kokonaisvaltaisuus. Laulun kanssa yhtä oleminen. Millaisia yllättäviä polkuja ja sävyjä ääni voikaan löytää. Nykyään laulaessa olen itsekin enemmän kuulija ja yleisönä, että ahaa tänään soi näin.

Joku on kritisoinut kyseistä laulutapaa liian hartaaksi ja hengelliseksi. Olenpa kuullut vihjattavan myös siihen suuntaan, että miten tuollainen vanha laulutraditio on tuotavissa tähän päivään, toisin sanoen mitä hyötyä sellaisesta opettelusta ja tutkimusmatkasta ääneen muka on? Tähän voisi vastata, että parasta mitä laulaja ja luova ilmaisija voi löytää, on yhteys omaan sisäiseen itseen ja parasta mitä hänelle voi tapahtua, on tuon yhteyden sisältämän eheyden ja onnellisuuden välittäminen muille hiljaisen rukouslaulun, riehakkaan rokkikappaleen tai maalailevan poptarinalaulun muodossa. Olennaista on löytää äänen alkulähteelle, sillä sen kautta avautuu kaikki muu eikä laulaminen ole enää tiettyä osaamista vaan äänen sointia. Kaikki alkaa soittimeen tutustumisella ja laulaminen onkin enemmän itsetuntemusta, kuuntelemista, läsnäoloa ja hengittämistä kuin niin kutsuttua laulutaitoa.

Laulaminen on ihmiselle luontainen tapa olla olemassa ja ilmaista itseä. Laulava ihminen on kirjaimellisesti soitin. Äänen syvä ymmärtäminen on keskeinen osa laulamista. Kesäkuussa professori Iégor Reznikoff Pariisista saapuu jälleen Suomeen opettamaan. Valamon luostarissa kesäkuussa toteutuva kurssi on tarkoitettu kaikille luonnollisesta äänestä ja sen tutkimisesta kiinnostuneille.

Kurssilla lauletaan selkeitä vokaaliharjoituksia ja yksinkertaisia syvähenkisiä lauluja. Nuottien lukutaitoa ei tarvita, sillä opetus perustuu suulliseen perinteeseen, joka on ollut valloilla ennenvanhaan. Eli opettaja laulattaa ryhmää ja ohjaa äänenkäytössä, ja ryhmä toistaa kuulemansa. Äänen kuuntelemisen ja laulamisen lisäksi olennaisessa osassa on äänen värähtelyn kuunteleminen ja tunnistaminen omassa kehossa.

iegor-reznikoffIégor Reznikoff

Iégor Reznikoff (s. 1938) toimii antiikin taiteen professorina Pariisin X Nanterre Yliopistossa. Hänellä on takanaan pitkä opettajan ja tutkijan ura. Tutkijana hän on perehtynyt antiikin traditioihin, gregoriaaniseen lauluun ja pyhään taiteeseen. Kalevala ja vanha suomalainen, suullinen traditio kiinnostavat häntä myös. Hän on opettanut äänen luonnollista käyttöä, harmonista laulua ja ääniterapiaa kohta 30 vuotta. Suomessa hän aloitti opetuksen vuonna 1984 ja on sen jälkeen vieraillut maassamme vuosittain. Lisää: (http://www.harmoninenlaulu.org/kirjasto/iegor.htm)

Harmoninen laulutapa

Harmoninen laulu on yläotsikko äänenkäyttö- ja laulutavalle, jota on kutsuttu mm. seuraavin termein: Hiljaisuuden ääni, Äänen syvä ymmärtäminen ja kokeminen, Hoitava ääni, Hiljainen rukouslaulu, Johdatus varhaisgregoriaanisen lauluun, Antiikin kontemplatiivinen laulu, Äänimeditaatio, Ääniharmonia, Ääni ihmisen voimavarana, Hiljaisuuden syvä ääni, Meditatiivinen laulu, Harmonic voice, Harmonious singing, Healing voice, Therapy of pure sound.

Suomessa kokoontuvat harmonisen laulun ryhmät ovat avoimia, joihin voi tulla tutustumaan ja kuuntelemaan. Lisätietoja laulutavasta ja kokoontuvista ryhmistä sekä kursseista: www.harmoninenlaulu.org

Sari Maanhalla


Satutettu ihmisyys

Te olette herkkä ihminen, Laulava  kuutar Sari Maanhalla
jonka lahjakkuuden itu on rusentunut.

Te olette pianisti, jonka sormet
ovat piikkilangalla yhteen sidotut
laulaja, jonka äänihuulet ovat
arvostelun ruoskalla lamaannutettu
ja tanssija, jonka nilkat on taitettu
ja notkeus halvaannutettu pilkan ivalla.

Vuorenkuninkaanne tanssivat
sementtipunnuksissa
ja lampenne joutsenilla on
lävistykset sydämessään
ja niittivyöt ja kettingit joutsenen kauloissaan,
ankkuroituna maailman kauneimman
veden pohjaan,

menuettinne eloisa hyrrä
ja sen sydänrytmi ontuvat  Havahtumisia  Sari Maanhalla
lahonneilla kainalosauvoilla
pitkin sävelasteikkoa tahdissa,
mutta murtuneena.

Te olette siili,
jonka piikit on katkottu
ja toukka, jonka tuntosarvet
on rusikoitu.

Olette vitriiniin naulittu
noiduttu marionettinukke,
patsas vanhempienne pätevyyspuistossa.

Juoksette kiinni todistuksen
ja pyydätte haaviinne tittelin,
viette ne kotiin ja saatte
päähän silityksen ja risun sivalluksen.

Viilto selän ihossanne
vasten rauhatonta rankaluutanne
on sekä vapautenne että vankilanne ovi.Kosminen lankamestari Sari Maanhalla

Aika näyttää
millainen ritari tai ritaritar te olette,

hänkö, joka luo
tuhkansa väkevyydestä
minuutensa hauraan lippaan,
josta päästää vapaaksi
värisevän rankansa palossa karjuva
taiteilijan luova henki.

Sari Maanhalla


Vapaus

Vapaus Sari Maanhalla


Lemmenrunous – K.A. Gottlund runopalkinto

K.A.Gottlund runopalkinto Sari Maanhallalle

Kaarle Aksel Gottlund (1796 – 1875) oli kirjailija ja suomen kielen lehtori. Hän oli ansioitunut kansanrunouden kerääjä ja kirjoittaja, mutta joutui kirjailijana Elias Lönnrotin varjoon, sillä kun Kalevala ilmestyi, se syrjäytti Gottlundin Otava julkaisun. Gottlund ei saanut tarvitsemaansa tunnustusta kansanrunouden kerääjänä ja kansaneeposidean esittäjänä ja tämä hänen ylleen langennut varjo on kantautunut näihin päiviin saakka.

Onneksi tätä jo runouden vankilaksikin muodostunutta varjoa on alettu purkaa Kaarlen yltä. Juvalaiset ovat kunnostautuneet asiassa ja merkittävä runouden ja kulttuurin hahmo Kaarle Aksel Gottlund on saanut oman tapahtumaviikon. Yksi osa tapahtumaviikkoa oli runokilpailu, joka huipentui Juvalla Partalan Kuninkaankartanossa 2.7.2014 runokilpailutulosten julkistamiseen.

Gottlund runokilpailun 2014 teemana olivat lemmenlaulut ja eroottiset runot mukaillen sitä Gottlundin vireää piirrettä, jonka innoittamana hän keräsi mm. seksuaalisia kansanrunoja. Tämä oli Gottlundin eittämättä kiintoisin ja rohkein piirre, sillä hänen aikanaan hyvin monet runonkerääjät välttivät eroottisia teemoja muutellen ja mukaillen kirjaustyössään eloisien ja villien suomalaisten tosiluontoa. Gottlund kunnostautui seksuaalissävytteisten runojen ja kertomusten osalta kirjoittaen niitä myös itse.

K.A. Gottlund runopalkinto ”Luomupörrölle”

Inspiroivaa aihetta kantavan K.A.Gottlund runokilpailun voitti sanataiteilija Sari Maanhalla, joka runoili nimimerkillä Luomupörrö. Kilpailun tuomaristo aisti Maanhallan runosta kaikuja Gottlundin tuntemuksista ja mielenmaisemasta. Puolestaan Länsi-Savon Sanomissa voittajarunoa luonnehditaan loitsumaiseksi luontorunoksi.

Laulu kasteen ja madon nostattamiseksi onkin loitsuruno vahvojen lemmentuntojen nostattamiseksi eli teksti on kirjaimellisesti ihmisen eroottista mielentuntoa kuvaava LUONTOruno.

Runokilpailun tulostenjulkistamistilaisuudessa lausuja Marja-Liisa Happonen esitti Maanhallan runon; – Lausuntaesitys oli oikealla tavalla herkkä ja aistillinen, tekstiä lähestyttiin kauneudella ja läsnäololla ja juuri tämä sopii runooni, joka kertoo erotiikan kauneudesta kehollisena ja hengellisenä ilmiönä, kuvailee Sari Maanhalla.

”…Tule villi metsän prinssi, tule himoinen olento

neito sulle mettä keittää, kiimauumenkammiossa

halulumpareen kolossa…

…Tule poikamieli, tule miehen varsi

likka sulle järven laittaa

kuulaan pyyntiapajan, melamiehen pimppilammen

soman lutakon vetisen, jonka viertä lipsutella…” (Sari Maanhalla)

Gottlund Maanhalla Seppäläinen (1)

Leena Orro (vas), Gottlund-runokilpailun emo, pitelee käsissään taiteilija Kari Kärkkäisen tekemää kultaisilla maalauksilla koristeltua kuksaa. Vieressä Kärkkäinen itse (keskellä) veistämänsä Gottlund piäpalkinto patsaan kanssa.

Sanataiteilija Sari Maanhalla (oikealla) valmistautuu vastaanottamaan (hieman malttamattomana) puuGottlundin ottaakseen sen asuintoverikseen vuoden ajaksi, sillä kyseessä on Gottlund runokilpailun kiertopalkinto.

<– Kuva: Johanna Seppäläinen.

runokilpai_(c)Juvan Lehti_Miina Hakala – Kopio

Saatte suudella sulhasta. Gottlundin saa kuulemma viedä kanssaan vaikkapa saunaan, näin lupailee veistoksen loihtinut Gottlundina paikan päällä luontevasti toiminut taiteilija Kari Kärkkäinen. Kuva: Miina Hakala.–>

Moni on kysellyt Maanhallalta hänen nimimerkistään, että mikä ihmeen Luomupörrö? Runossa itsessään mainitaan mm. luomupörrölovi. Sari Maanhalla avaa viehkeää sanamuodostelmaa hieman: Muutamia vuosia sitten uimahallissa havahduin järkyttävään todellisuuteen, että yhä useammat ihmiset (naiset?) eivät tyydy trimmaamaan vain yläpääkarvoitustaan, vaan myös alapään karvapinta-ala on erilaisten leikkaus, muotoilu- ja värjäystoimenpiteiden kohteena. Gottlund runokilpailussa käytetty nimimerkki Luomupörrö onkin oodi luonnonmukaisuudelle. Liekö alapääluomupörröt peräti jo uhanalainen ihmiselämänmuoto?

runokilpailu_(c)Juvan Lehti_Miina Hakala – Kopio

Näiden runoilijoiden lemmen/erotiikan status on kohdallaan: Markku Huhta Helsingistä, sanataiteilija Sari Maanhalla ja Reijo Cederlöf Vaasasta palkittiin Gottlund runokilpailussa. Kuva Miina Hakala.

Kärkkäinen Gottlund Oulujoen rannalla Sari Maanhalla

Kärkkäisen Gottlund Sari Maanhalla

Kirjailija ja kansanrunoustaiteilija K.A. Gottlund matkusti turvallisesti Sari Maanhallan mukana linja-auton ikkunapaikalla 2.7.2014 Etelä-Savosta Pohjois-Pohjanmaalle.

Kun pitkä, reilun seitsemän tunnin bussimatka oli ohi, tarjosi Maanhalla Gottlundille kyytiä Gottlundin tyyliin: loppumatka 4,5 kilometriä taitettiin jalan. Matkalla kesäöisessä hiljenneessä kaupungissa pysähdyttiin tietysti tunnelmoimaan Oulujoen rantaan.


Särkyminen on kaunista, osa II

Särkyminen on kaunista pisarat Sari Maanhalla

Särkyminen ja mielen rikkoutuminen ovat yhtä kuin kärjistynyt mielen kaaostila, joka tapahtuu ihmisessä vallitsevan luovuuden energian tukahtumisen vuoksi ja juuri herkkyyden kautta. Tosi asiassa mieli ei mene rikki vaan ihmisen lahjakkuus, herkkyys, luovuus ja osallisuus saavat kolhuja ja alkavat toteutua epäterveellä tai tukahtuneella tavalla. Tästä seuraa monia epätasapainoisia mielenprosesseja, joita kutsutaan erilaisilla nimityksillä.

Masentuneen mielen haaste ovat tunteet ja tunnetaidottomuus. Kaikki tunteet ja herkkyys niihin liittyen kuuluvat kaikkien ihmisten sisäisen maiseman repertuaariin. Masennusnimiseen mielen kaaostilaan päätyneellä ihmisellä on ongelmia niissä taidoissa, jotka edistävät sitä, että mielen päälle ei pääse kertymään elämättömiä tunteita. Masennus on useimmiten mielen lamatila, jossa mielen terve energiavirta lukittuu kerääntyneistä tunteista. Kaikki tunteet ovat energiaa ja kun niiden energiaa ei tunneta, syntyy masennusniminen mielenlukko eli lamaannustila. Masennus syntyy siis tunnetaidottomuuden seurauksena ja tunnetaidottomuus on luonnollinen seuraus siitä, ettei kukaan ole opettanut tarvittavia tunnetaitoja. Masentunut mielenkuva syntyy äärimmäisen hienovaraisen luovan herkkyyden tukahtuneista ja vääristyneistä prosesseista. Masennus on päätepiste pitkään jatkuneelle tukahtuneelle mielenprosessille, jonka jäljet voidaan havaita jopa aivoista ja kehosta.

Skitsofrenia on lahjakkaan ihmisen tragedia: järkijään kaikki ihmiset, joiden mielentilasta on tehty skitsofrenianiminen johtopäätös, ovat hyvin lahjakkaita. Lahjakkuus ei sinänsä ole ongelma vaan se, että kukaan ei ole opettanut miten käyttää lahjakkuutta ja kuinka yhdistää samaan elämään luovuuden syvä vuo ja järkevä velvollisuuksien elämä. Skitsofrenia on kyvyttömyyttä laittaa sisäisesti rajoja erilaisten mielenprosessien välille. Kaikki ihmiset ovat lahjakkaita ja luovia, järkeviä ja osaavia, mutta skitsofreenisen mielentilan omaavan ihmisen olemusta kuvaa erityinen sensitiivinen älykkyys, jossa tarvitaan erityisen vahvoja sisäisiä suunnistustaitoja, jotta luova kuvittelu ja todellisuus voidaan erottaa toisistaan. Kyse ei ole sairaudesta vaan tietyn sisäisen taidon puutteesta.

Herkkyyslintu ja kompassi Sari Maanhalla

Maanisdepressiivinen mielenasetelma puolestaan syntyy siitä, kun ihmisellä on ongelmia suunnata energiaansa terveellä tavalla tasapainoisesti itseen sekä ulkopuoliseen maailmaan. Säilyttääkseen energiatasapainonsa ihminen tarvitsee tietoisia energiansuuntaamistaitoja, jotka useimmilta modernin ajan ihmiseltä puuttuvat. Tästä aiheutuu mielen kärjistyneet tolat. Mielen depressiivinen tila muodostuu siten, että valtava määrä energiaa pakkautuu vähitellen mieleen, joka on omiaan lukittamaan kehoa ja mieltä saaden erilaiset kielteiset tunnetilat korostumaan. Arkipäiväisessä elämässä vallitsevaa energiaa ei osata käyttää vaan se tiivistyy ihmiseen lamaannustilaksi. Maanisuus on sama energiansuuntaamisongelma, mutta siinä sisälle pakkautunut energiamäärä räjähtää ympäristöön vilkkaana ja epäterveenä toimintana.

Kaksisuuntaisessa mielialahäiriössä on siis kyse sellaisten sisäisten taitojen puutteesta, joilla suunata jokapäiväisessä elämässä energiansa oikein: ongelman alkujuuri on yleensä siinä, että omaa elinvoimaa ei edes tiedosteta, omaa sisäistä luovaa toimijan energiaa, jolloin se jää käyttämättä tai suuntautuu vääriin kohteisiin. Näin rakentuu epätasapainoisia mielialojen häiriötiloja. Myös erilaiset addiktiot, kuten alkoholismi ja muut päihdeongelmat tai läheisriippuvuus, ilmentävät samoja kyvyttömyyksiä omistaa oma sisäinen herkkyyden ilmentämä elämänenergia, josta seuraavat vaikeudet suunnata luovuuttaan ja lahjakkuuttaan sisäisestä itsestä ulkopuoliseen maailmaan. Ylipäätään terveysongelmien ydin on juuri tässä.

Useat kärjistyneet mieliruumiin kaaostilat johtuvat siitä, että ihmistä ei ole opetettu lahjakkaaksi toimijaksi, joka tunnistaa omat ainutlaatuiset voimavaransa ja energiansa ja joka suuntaa nämä voimavaransa maailmaan rakentavalla tavalla vaan ennemminkin ihminen on opetettu mekaanisiksi suorittajaksi, joka yrittää arvata, mitä itsestä halutaan toimien sen mukaan. Elämää ei ole tarkoitettu ulkoapäin meihin tulevaksi vaatimusten näyttämöksi, jonka mittarit meidän tulee täyttää vaan meidän on tutustuttava itseemme ja erityislahjakkuuteemme ja tuotava se uniikki lahjakkuuden energia maailmaan omalla tavallamme. Tästä muodostuu onnellisen ja rikkaan elämän yhtälö. Siinä yhtälössä herkkyys on olennainen.

Särkyminen on kaunista sinä olet ainutlaatuinen Sari MaanhallaNykyelämä on täynnä hienoa tekniikkaa ja ulkoista osaamista, mutta kaiken kiivaassa melskeessä syvemmät henkisemmät arvot kokevat kaltoinkohtelun. Se on yhteinen teema kaiken ikäisten ihmisten joukossa elintasosta ja toimeentulosta, koulutuksesta tai muusta ulkoisesta tilasta huolimatta. Tätä yhteistä asioiden ilmapiiriä ja tolaa herkimmät oireilevat eikä se ole ollenkaan ongelma vaan meidän kaikkien mahdollisuus alkaa syventää elämässä olemisen tapaa pintatason puuhastelijasta syväksi kokijaksi ja uniikin lahjakkuutensa toteuttajaksi. Herkkyys on voimavara ja suunnannäyttäjä niin yksilön henkilökohtaisessa elämänimisessä matkassa kuin ylipäätään ihmisen matkassa evoluutioprosessiin kuuluvana oliona.

Herkkyys liittyy keskeisesti luovuuteen ja luovuus puolestaan on olennainen energeettinen tekijä, jotta ihminen voi nivoutua osaksi elämää eli osallistua elämään. Tukahtuneissa mielentiloissa kuten masennuksessa, ahdistuksessa tai piinaavassa levottomuudessa on kyse luovan sisäisen energiansa ongelmista. Joko tämä voima ei ole käytössä tai se suuntautuu väärin. Kun oman luovan herkkyysvoiman saa valjastettua käyttöön, on se valtava luonnollinen voimavara.

Herkkyydestä käsin eläminen ja toimiminen ovat oman syvimmän itsen ja sen ainutlaatuisen lahjakkuuden käyttämistä elämän hyväksi. Tällaista elämisentapaa tarvitsevat kaikki, mutta useimmat meistä on opetettu luopumaan herkkyyden kuuntelemisesta ja elämään suorittamisesta, pätemisestä ja korostuneesta hallinnasta ja järkevyydestä käsin. Näin saa rakennettua itselle ulkoisesti hyvän elämän, mutta se voi olla oudon tyhjä ja mekaaninen ja ajaa kärjistyneisiin kaaostiloihin, jotka voivat ilmetä erilaisina terveysongelmina mieliruumiissa.

Herkkyysyhtälö Sari Maanhalla

Onnellisuuden, hyvinvoinnin ja harmonian yhtälö saadaan aikaan sellaisessa elämänkulussa, jossa oma herkkyys on valjastettu elämää palvelevaan käyttöön. Tämä merkitsee luovuutensa ja lahjakkuutensa tunnistamista ja suuntaamista sellaiseen toimintaan, mikä itselle on ominta. Toiselle se on suuntautuminen auttamistyöhön hoiva-alalle, toiselle taiteellinen työ tai kolmas voi palvella korjaten toisten terveyttä, autoja tai taloja.

Herkkyyden virittämä lahjakkuus ja lahjakkuuden sisältämä herkkyys ovat jokaisessa ihmisessä henkilökohtaisesti tapahtuva prosessi, jonka energia voidaan suunnata mihin tahansa toimintaan. Jos näin ei tapahdu, terveysongelmat ilmenevät väistämättä. Suuri nykyelämänmenon haava aiheutuu siitä, että luovuutta ja herkkyyttä pidetään taiteilijoiden ominaisuutena, jolloin herkkyys kokee väkivallan tekoja, joissa ihminen pakotetaan mekaaniseksi toimijaksi ”vähemmän luovalle alalle” vaikka virtaavaa avointa luovuuden ilmapiiriä tarvitaan kaikessa toiminnassa.

Puuristeys Sari MaanhallaNykyihmisen yksi suurimmista tragedioista on kadottaa yhteys herkkyyteensä. Sen kautta ihminen menettää luovuutensa ja osallisuutensa, sillä herkkyys on kirjaimellisesti ihmisen henkinen iho, kuudes aisti.

Niin sanottuja yliherkkiä ihmisiä ei ole olemassakaan, vaan mielenterveyteen liittyvät ongelmat johtuvat yksinkertaisesti siitä, että kukaan ei ole opettanut elämään herkkyyden kanssa. Tämä ei tarkoita sitä, että ihminen ei osaa jotakin vaan, että hän on elämässään saanut enemmän toistoa sen puolesta, että herkkyys ja luovuus pitää sivuuttaa ja niiden sijasta on ohjattu tarttumaan, saavutukseen, suoritukseen ja palkintoon. Tähän ilmapiiriinhän yleinen päivittäinen elämä perustuu. Tämä on omiaan muuttamaan ihmisen sisäisen käsikirjoituksen ulkoiseksi, jossa juuri herkkyys vahingoittuu. Toisin sanoen kukaan ei ole antanut ihmiselle lupaa herkkyyteen, jolloin siihen liittyviä sisäisiä taitojakaan ei pääse syntymään ja herkkyys jää ominaisuudeksi, joka lähinnä haavoittaa. Kun herkkyys ei ole käytössä, ihminen ajautuu elämään itseään kuormittavasti ja näin tie terveysongelmille on pedattu. Mielen särkyminen on hyvä esimerkki herkkyyden voimasta: se saa ihmisen tuntemaan sisäistä kipua, jotta ihminen ikään kuin särkyisi vapaaksi itsensä kaltoinkohtelusta.

Vastaavasti ihminen voi kovettaa itsensä, mutta yleensä herkkyys on sen verran elinvoimaista, että se onnistuu erinäisin oirein huutamaan ihmisen tekemän muurin yli saadakseen huomion, saadakseen ihmisen palaamaan elämään herkkyydestään käsin. Kovettuminen ei ole mikään ihanneratkaisu, mutta moni valitsee sen ratkaistakseen herkkyyden pitämän sisäisen metelin. Herkkyys metelöi tietysti aiheesta, mutta sen terve huomiontarve voi pohjimmiltaan tuntua syvänä sisäisenä kauhuna. Näin voi tulla helpommaksi vaihtoehdoksi kovettaa itsensä. Jotta herkkyys voi olla ihmiselle voimavara, tarvitsee ihminen sisäisiä taitoja vetääkseen rajoja itsen ja maailman välille, mutta tämä on tervettä ja täysin eri asia kuin itsensä kovettaminen.

Jääsiili Sari Maanhalla

Rikkoutuminen eli tasapainon menetys ja oireiden ilmaantuminen ovat mahdollisuus, sillä rikkoutuminen murtaa ihmisessä vallitsevan epäterveen pintamuurin ja paljastaa esiin uniikin hauraan ja aidon minuuden, joka yleensä on muurin tai naamion alla joutunut elämään tukahtuneena eli laiminlyötynä. Tällainen elämäntapa on tiedottomuuteen perustuvaa ja tietoisuus puolestaan on keskeistä onnellisuuden ja terveyden kannalta.

Kaikki ihmiset ovat herkkiä ja herkkyys on jokaisen ihmisen aidon minän ohut ja kaunis erikoislaatuinen olomuoto. Tämä ihmisen minuus, syvin olemus ja olomuoto, ei sinänsä voi koskaan mennä rikki, vaan itse asiassa sen edessä oleva muuri, joka on rakennettu suorittamisesta, osaamisesta ja pärjäämisestä ja mielen pintatason elämänhallinta-ajatuksista, jotka ovat kauniit, mutta karheat tiilet. Murtuminen tuntuu usein kivuliaalta, ahdistavalta, kaoottiselta kauhulta, lähinnä siltä kuin ihminen olisi tulossa sairaaksi ja hulluksi menettäessään hallinnan tunteen.

Oli kyseessä fyysinen tai henkinen murtuminen, ne ovat tarpeen ja kuuluvat yhtenä vaiheena elämänimiseen prosessiin, jonka tarkoituksena on saatella ihminen eteenpäin kohti aidoimman minän toteuttamista henkilökohtaisessa yhteiseen ja yleiseen nivoutuvassa elämänkulussa.

Kauhulta tuntuva kärjistynyt mielentilarikko on useimmiten kärjistynyttä ja käsittelemätöntä sisäistä pelkoa. Tämä pelkokokemus on ihmisessä olemassa yleensä vallitsevan lapsiominaisuuden kautta. Tällaisessa tilassa ihminen tarvitsee ensisijaisesti läheisyyttä, rakkautta, kuulluksi tulemista ja täysin kaikesta vapaan täydellisen huomion ilman toipumistavoitteita. Mielen oireet ovat yleensä oireita siitä, että ihminen on tavalla tai toisella joutunut menettämään todellisen itseensä eli kadottanut kosketuksen herkkyyteensä. Tällainen minähaava on niin suuri ja liittyy usein jo lapsuusvuosiin, mutta lapsuuden ei ole tarvinnut olla traumaattinen, jotta herkkyys vaurioituu. Itse asiassa hyvin usein juuri kliinisen kunnollinen elämä vahingoittaa jopa enemmän herkkyyttä ja ihmisen luovuutta kuin traumaattinen säröinen elämä. Ailahtelevaisen alkoholistin lapsella on voinut olla runsaasti tilaa luovuuteen ja kekseliäisyyteen kun taas täydellisen järjestelmällisellä lastentarhanopettajan jälkikasvulla on ollut tilaa kasvaa intuitiivisesti vähemmän. Mielen rikkoutumiseen eli sen kärjistyneeseen kaaostilaan tarvitaan luovuuden ja herkkyyden haava ja se voi syntyä millaisessa tahansa elämänyhtälössä.

Hyvin useat nykyelämän aikuiset opettavat järkijään lapsensa yksipuoliseen ulkoiseen elämäasetukseen. Tässä jalossa sivistämisen, kasvattamisen ja opettamisen tiimellyksessä juuri herkkyys, herkkyyden käyttäminen ja niihin liittyvä luovuus saavat vahvoja iskuja eli saavat ihmisen vaipumaan jäähän. Rikkimeneminen ja/tai herkkyydellä muutoin reagoiminen kehomielitasolla, ovat loogisen toistoprosessin tulos eivätkä näin ollen voi olla sairautta, vaan terve oire siitä, kun on opetettu elämään syvimmän ihmisluonnon vastaisesti. Ihminen itse ei ole syyllinen, mutta hän on toimija joka voi aloittaa muutoksen. Hänen on itse tehtävä asioille jotakin ja alettava sisäiseen prosessiin, johon oireilu saattelee.

Näkökulma Sari Maanhalla

Mielen kärjistyneinä ongelmina ilmenevä sisäinen kauhun tunne on syvä jälki ihmisen herkkyydessä, jonka kielteiset vaikutukset raukeavat vain siinä äärimmäisen kauhuun suostumisen prosessissa eli rikkimenemiseen suostumisessa. Tämä kärjistynyt hätä ja kauhu mielletään virallisen hoidon piirissä usein hulluudeksi ja poistettavaksi oireeksi, kun se onkin oikeasti tie ja mahdollisuus virittää elämässä henkiin se elämisen voima, joka tukahtuneena uinuessaan aiheuttaa juurikin kaikki hankalat oireensa. Jollakin tapaa ihmisen on tunnettava syvä tuhoutumisen kauhunsa vapautuakseen. Kokemus on sen verran vahva ja väkevä, että yleensä siihen tarvitaan toista ihmistä tueksi. Kyse voi olla terapiasta tai terapeuttisesta keskustelusta ja toiminnasta.

Oireilu on mahdollisuus päästä kosketuksiin omien uniikkien voimavarojen lähteelle. Onnekkaita ovat he, vaikka eivät he todellakaan helpolla pääse, joiden sisäinen muurivarustus on herkempi murtumaan, sillä herkkyys ei voi koskaan olla väärässä. Se voi pelastaa ihmisen elämään syvempää elämää täällä kaiken keskellä missä elämä tapahtuu.

Värähtely Sari MaanhallaKun rikkimeneminen, jonkinlainen terveydellinen, kehollinen tai mielellinen haaste tai kaaos, kohtaa ihmisen elämän, voi ihminen itse valita mille tielle siitä lähtee. Tärkeintä on kuitenkin muistaa, että pohjimmiltaan rikkimenemisessä on kyse kadotetusta henkilökohtaisesta voimasta. Siksi kehomielen ongelmien ilmetessä kyse tulee olla enemmän siitä, että ihminen antaa nuolen murtaa mielensä ja sydämensä. Ne eivät mene rikki vaan murtuvat auki, jolloin henkilökohtainen onnellisuuden löytäminen tulee mahdolliseksi. Rikkimeneminen sysää ihmistä virittämään itsensä virtaavan elämänvoiman ilmentymäksi, jonka yhtälössä kehomieli ja henki ovat yhtä ja jossa sisäinen luova herkkyys saa luvan kokemuksilleen ja seikkailuilleen järkevän tiedollisen minäpuolensa tuella.

– Sari Maanhalla –

Aukimurtuminen Sari Maanhalla


Sillan alla

Sillan alla Sari Maanhalla

Vaali unelmaasi, vaikka karhein käsin. Vaali matkaasi, valitsemaasi tietä, vaikka luut esiin kantapäistä. – Sari Maanhalla –


Runomuotokuva

Mitä on runomuotokuva?

Runomuotokuvassa runoilija katselee toista ihmistä ja tekee hänestä näköisrunon. Ihminen, joka on katseltavana, voi istua aloillaan ja paikoillaan tai puhua ja liikkua, kunhan runoilija saa jonkinlaisen katsomisen mahdollisuuden elävässä tässä ja nyt tapahtuvassa kontaktissa. Runomuotokuva on runoilijan tulkinta toisesta ihmisestä, runomuotoinen lopputulema siitä, että ”minä näen sinut tällaisena juuri tässä ja nyt.”

Tapoja tehdä runomuotokuvia on varmasti yhtä paljon kuin tekijöitäkin. Keskiössä on toisen ihmisen katsominen ja hänen olemuksensa ja minuutensa saavuttaminen. Olennaista on viipyminen ja huomionsa keskittäminen juuri siihen ihmiseen, jota parhaillaan katselee. Syntyy sen hetken luomus ja ihmiskuvaelma, jota voi kutsua runomuotokuvaksi, näköis- tai nimikkorunoksi, olen kuullut käytettävän myös nimitystä ”runomuotoinen analyysi.”

Tärkeintä runomuotokuvassa on elävä ihmiskontakti, kohtaaminen kasvotusten ja kirjoittamisen tapahtuminen tässä ja nyt. Näin päästään kohtaamisen luomaan ainutlaatuiseen tilaisuuteen tavoittaa ihmisestä juuri sillä hetkellä olennainen.

Runomuotokuvani eivät ole ihmisen kuvaamista siitä mitä hän suoraan yksityiskohdiltaan fyysisesti on, vaan runokielen kautta pyrin kuvaamaan ihmisessä olevan tunnelman. On kiehtovaa miten jokaisella ihmisellä on aivan oma ainutlaatuinen tunnelmansa, joka paljastuu hyvin lyhyenkin katselmuksen jälkeen. Se on kuin ihmisen olemuksessa ja ympärillä leijuisi kaiken aikaa se hänen näköisrunonsa, ja minä poimin sen talteen. Runoilija omistautuu katseltavalle ihmiselle kokonaan. Tärkeää on kyky päästää kaikesta muusta irti, kadottaa jopa ympärillä oleva häly pois. On nähtävä vain tämä ihminen ja hänessä vallitseva ilmapiiri ja olemisen tasot.

Miten runomuotokuva syntyy?

Itse olen runomuotokuvailijana tunnelmaorientoitunut. Ihmisen olemuksesta, ilmapiiristä, hengestä, kehon kantamisen tavasta, katseesta, yms. syntyy yhteisvaikutelma, jota kutsun lähinnä tunnelmaksi. Päällimmäisenä näen ihmisestä sen mitä hän on konkreettisesti fyysisesti, mutta on tärkeää nähdä kaiken sen taakse. Olennaisempaa on nähdä enemmän kuin se mitä ihminen näyttää olevan fyysisesti. Runomuotokuvani harvoin koostuvat ulkoisen olemuksen yksiselitteisestä kuvaamisesta.

Tämä ns. taakse näkeminen on runomuotokuvan tekemisessä kaikista riemastuttavinta. Olen saanut kohdata runomuotokuvia tehdessä ihania ihmisiä ja persoonia, jotka runomuotokuvaan suostumalla antavat minulle mahdottoman paljon; ikkunan itseensä. Kaikki runomuotokuvien äärellä kohtaamani ihmiset ovat tarjonneet minulle ainutlaatuisia kokemuksia pysähtyä ja kokea heidän tunnelmansa. Se on riemastuttavaa ja kiitollista toimintaa.

Jokainen ihminen on kaunis ja ainutlaatuinen. Jokaisessa ihmisessä vallitsee säteilevä persoonallisuus, jolla on omat ihmeelliset piirteensä. Minulle on tärkeää löytää runomuotokuvaan jotain juuri tästä ihmisen aidoimmasta ytimestä.

Runomuotokuvien tekeminen on kuin virtaan heittäytymistä. Useimmiten tiedän ihmisestä vain hänen etunimensä ja sen, että juuri hän on pyytänyt minulta runomuotokuvan. Aluksi pää on ihan tyhjä, ihmettelevä, mutta hyvin vastaanottavainen. On merkillistä kuinka toinen ihminen ollessaan siinä katseltavana saa aikaan kaiken sen sanojen vuon. Se on kuin ihmisen lukemista, joka muuttuu sanoiksi.

Missä ja milloin runomuotokuva tehdään?

Yleensä runomuotokuva tehdään sen ihmisen pyynnöstä, josta runomuotokuva kirjoitetaan. Esimerkiksi erilaiset tapahtumat ovat oivallinen kenttä runomuotokuvalle: ihmiset ovat paikan päällä muun ohjelman vuoksi, ja olen ollut siellä ihan runomuotokuvia varten. Ihmiset voivat siinä samalla tulla sanomaan, että hei minä tahdon itsestäni runomuotokuvan.

Olen ollut hyvin erilaisissa tilanteissa, tilaisuuksissa ja tapahtumissa oheistoimintana runomuotokuvailemassa. Kaikenlaiset hyvin erilaiset ihmiset tulevat pyytämään runomuotokuvaa. Tilanne on ainutlaatuinen molemmille. Minä en tiedä mitään valmiiksi eikä tiedä runomuotokuvan tilaajakaan.

Käytännössä tämä merkitsee runoilijan ja muotokuvan tilaajan istahtamista aloilleen. Olen katsellut ihmistä, tavoitellut hänen tunnelmaansa ja alkanut sen jälkeen kirjoittaa. Kohtaamisen lopuksi olen kirjoittanut runon puhtaaksi ja antanut ihmiselle. Runomuotokuvassa liikutaan henkilökohtaisilla hyvin herkillä alueilla juuri siksi, että ihminen asettuu tuntemattoman katseltavaksi, ja antaa tämän laatia itsestään tekstin. Se on hyvin rohkeaa!

Olen vahvasti ja syvästi kiitollinen jokaiselle ihmiselle josta olen saanut kirjoittaa runomuotokuvan. Heovat olleet rohkeita ja koskettanut minua jokainen.  Koen olevani etuoikeutettu saadessani katsoa ihmistä ja luoda hänet runoksi.

Muotokuvien kirjoittaminen on ehdottomasti runouden riemustuttavin muoto: runous on tarkoitetutu ihmisille ja runoilijan tulisi elävää runoutta tehdäkseen saada runonsa jaettua ihmisille. Muotokuvarunouden julkaisuprosentti on täysi sata ja kontakti ihmisiin täydellinen.

Toistuuko runomuotokuvissa tietyt teemat?

Ehkäpä jokainen muotokuvapiirtäjä joka kerta ihmistä kuvatessaan piirtää kuvaan silmät, nenän, suun, korvat, jne.. mahdollisesti juuri sen tähden, että kaikilla ihmisellä jotakuinkin on nämä elementit itsessään. Toki ne ovat persoonallisen näköiset ja juuri siitä ihmisen tunnistaa. Näyttää myös siltä, että ihmisestä löytyy myös runomuotokuvaan tiettyjä samanlaisia ajatusmantereita, henkisiä ilmapiirejä ja maanosia, jolloin kyllä tietyt samankaltaiset elementit runokuvissa toistuvat.

Herkkyys ja luovuus eri muodoissaan ja sävyissään tulee yleensä kaikista ihmisistä esiin runomuotokuvaa tehdessä. Ehkä ne ovat luonteemme silmät ja korvat sekä suu. Ne ovat meillä kaikilla. Muuten runomuotokuvat ovat yksilöllisiä, ja yllättävät yleensä tekijänkin, että ahaa tällainen ihminen on siis kyseessä. Jokainen ihminen tuo jotain ainutlaatuista mukanaan, jotain aivan omaa ja tarkoitus on löytää sille sopivat sanat. Aina sanoja ei ole, silloin on maalailtava.

Runomuotokuvassa minulle onkin tärkeää tavoittaa jotain tietämisen ja yksiselitteisen kuvaamisen takaa. Usein ihmisistä välittyykin tunnelmia ja ulottuvuuksia, joille ei meinaa edes löytyä sanoja. Tällöin on maalattava sanoilla ja käytettävä runouden mahdollisuuksia maalata muotokuva ihmisestä sanoin. Runouden mahdollisuudet tässä ovat aivan erityisen ihmeelliset. Ja ehdottomasti paras puoli koko runomuotokuvailussa. Mekaaninen esimerkiksi suoraa kuvailua sisältävä sanojen käyttö ei tule kysymykseenkään – jokainen persoona on sen verran ihmeellinen ja ainutlaatuinen. On maalattava sanoin, kirjoittaminen ei riitä.

Runomuotokuvan alkuperä

Runomuotokuvia/ näköis- ja nimikkorunoja lienee ollut olemassa niin kauan kuin on ollut runoilijoitakin. Ja runoilijoitahan on ollut ainakin niin kauan, kuin on ollut ihmisiä. Suomessa toimii lukuisia runomuotokuvan kirjoittajia, joista kukin on omallaan tavallaan asiaansa orientoitunut ja vihkiytynyt. Tässä tekstissä esitetyt näkemykset edustavat omaa tapaani tehdä runomuotokuvaa.

Kirjoittamiseen liittyvässä kirjallisuudessa runomuotokuvien tekemistä on esitelty jo 80-luvulla. Niin ikään 80- 90-luvuilla erinäisillä kirjoittajakursseilla on yhtenä harjoitusmuotona sovellettu runomuotokuvien kirjoittamista. On opeteltu katsomaan toista ihmistä ja kirjoittamaan hänestä. Elävää runoutta syntyy elämää kuvaamalla ja yksi keskeinen elementti elämässä ovat toiset ihmiset. Katsomalla toista, katsot itseäsi ja opit itsestäsi. Runoilijoiden halu kuvata toista ihmistä runoin on yhtä sisäänrakennettua ja luonnollista kuin kuvataiteilijan kyky, halu ja tarve maalata toinen ihminen paperille kuvallisesti.

Turkulainen kirjoittajaryhmä Tapiiri on myös ottanut runomuotokuvien tekemisen kulttuurissa merkittäviä askelia viemällä eteenpäin tämän runouden muodon viestikapulaa. Kuten sanoin, runomuotokuvia on varmasti kirjoitettu yhtä kauan kuin on ollut olemassa runoilijoitakin. Kuka teki ensimmäisen runomuotokuvan, sitä ei kai voida tietää, mutta luulisin, että runouden historia on pullollaan runokuvauksia toisesta ihmisestä, joita tehdessään runoilija ei ensisijaisesti ajatellut tekevänsä runomuotokuvaa vaan silkasta inspiroituneesta tekemisen ja runouden hengestä halusi laatia toisesta ihmisestä runon. Runoilijana itselleni on aina ollut luontainen tapa lähteä liikkeelle toisesta ihmisestä.

Omat ensimmäiset runomuotokuvani kirjoitin 90-luvulla Kontinkankaan päiväkodin lapsista. Se oli runoilijan sisäsyntyistä kutsumusta ja luontainen tapa tallentaa lapsen olemuskuva paperille sanoin. Oli riemastuttava tunne nähdä lapsen persoonallinen tunnelma ja saada se sanoiksi paperille. Tämän jälkeen runomuotokuvan ovat kätteni ja aivojeni muodostaman yhtälön kautta saaneet palvelutalojen vanhukset, yksittäiset ihmiset runokeikkojen ja tilaisuuksien ohessa eri puolilla pohjoista Suomea. Myös erilaisten tapahtumien kylkiäisinä olen ollut kirjoittamassa runomuotokuvia.

Se on ainutlaatuinen tapa olla ihmisten kanssa vuorovaikutuksessa: istua kasvokkain ja antaa runon tapahtua. Kiitokset kaikille niille rohkeille ja ihmeellisille ihmisille, jotka ovat antaneet minulle mahdollisuuden kirjoittaa heistä runon.

Sari Maanhalla


Liikkuminen hoitaa kehoa ja mieltä

”Kaiken aikaa keho puhuu meille, mutta me olemme lopettaneet kuuntelemisen.”

Jokainen ihminen on saanut käyttöönsä oman kehon. Kehollisuuden myötä meillä on liikkumisen lahja, joka on kautta aikojen ollut ihmiselle tärkeä ominaisuus.
Me tarvitsemme liikkumista. Emme ainoastaan siksi, että se on fyysisesti hyväksi vaan se on olennaista myös mielen hyvinvoinnin kannalta.

– Mieli ja keho ovat yhtenäisiä. Jos keho on jumissa, mieli ei voi liihotella eloisana. Sama on toisin päin, kuvailee oululainen terapeutti ja kouluttaja Pia Orell-Liukkunen. – Kun kehoa saadaan joustavaksi ja auki lukoista, saadaan myös mieli joustavaksi ja aukeamaan.

Ihmisen keho on instrumentti, joka kaipaa monipuolista huoltoa. Kehon kautta löytyy monenlaisia yhteyksiä mieleen. Itseään voi hoitaa kehollisuuden avulla. – Tämä on kuin oven avaus omaan itseemme. Kun olemme omassa itsessämme läsnä, olemme hyvinvoivempia ja luottavaisempia.
Pian näkemykset ihmisen kehollisuudesta nivoutuvat luonnolliseksi osaksi kaikkea ihmisen olemassaoloa.

Liikkuminen on luontaista

Ihmisellä on luontainen tarve ja osaaminen liikkumiseen. Ihmiset ovat vain keskittyneet liikkumisessa suorittamiseen ja liikunnan tekniikkaan. – Liikkumisen suorituskeskeisyys nujertaa liikkumisen ilon. Olennaista ei ole pelkkä ulkoinen tekniikka ja tapahtuma vaan keskeisessä asemassa on juuri liikkujan oma sisäinen kokemus ja kehon sisäisen liikkeen maailma, Pia painottaa.

Pia on huolissaan siitä, jos lasten liikunnan opetus tähtää tekniseen osaamiseen ja suorittamiseen ja liikkumisen toinen puoli luonnollisuus, luovuus ja riemu unohtuvat.
– Liikkumisen ilo ja siihen liittyvä innokkuus voidaan nujertaa jo lapsuudessa. Ulkoisen pakon tunne lisää liikkumisen vastenmielisyyttä ja kynnys lähteä liikkeelle kasvaa.

Pian omaan liikuntahistoriaan kuuluu vahva suorituskeskeisyys. Opettaessaan lapsia hän näki heidän ilonsa, kun he saivat liikkua vapaasti. Näin hänessä avautui ovet suorituspaineettomalle liikkumiselle.
– Lasten spontaanius toi minulle kokemuksen liikkumisen riemusta. Lapsena on luontaista, että ilmaisu on kokonaisvaltaista ja iloista, mutta sitten meille tapahtuu jotain ja alamme käpertyä ja elää pääkeskeisesti, kertoo Pia.

Itseään voi hoitaa liikkumalla

Ihminen kohtaa elämässään monenlaisia vastoinkäymisiä, jotka voivat aiheuttaa erilaisia kehon ja mielen lukkoja. Itseään voi myös tietoisesti hoitaa liikkumalla.
Pia kuvailee, että ihmisen elämää voi verrata kukkaan. – Vauvoina olemme nuppuja, joilla on kaikki mahdollisuudet lähteä kasvamaan ja elämään. Mutta nuppumme auetessa ympäristö alkaa muokata kukkaa mieleisekseen, ole sellainen ja tällainen, älä tuollainen.
Ihminen oppii elämään kieltämisen kautta ja kaikki mitä ihminen joutuu kieltämään jää häneen kuin tiiviiseen kammioon.

– Tukahdutettuna eläminen pakkaa kehoon sekä energiaa että tunteita. Myös kulttuuriin kuuluva hillitty olemisen tapamme sekä kasvatus, joka ohjaa ihmistä olemaan kiltti, saa aikaan monenlaisia lukkoja.

– Kaikki sanomattomat sanat ja tuntematta jääneet tunteet kerääntyvät ihmiseen aiheuttaen höyrykattilailmiön. Pihisemme täytenä kansi tiukasti kiinni. Verenpaine nousee, pahoinvointi lisääntyy, kuvailee Pia ja lisää, että ohittamalla kehon luontaiset tarpeet aiheutamme itse oman pahoinvointimme. – Kaiken aikaa keho puhuu meille, mutta me olemme lopettaneet kuuntelemisen.

Liikkumisen kautta ihminen hoitaa itseään sekä fyysisesti että henkisesti. Kehon luontainen tarve liikunnalle tulee tällöin kuuluville: keho kutsuu liikkumaan ja ihminen voi vastata sen kutsuun.

Luova liike antaa ruokaa keholle ja mielelle

Luova liike tai tanssi voi olla yksi tapa lähteä etsimään suhdetta omaan kehoon ja mieleen sekä löytämään mieluisia tapoja liikkua ja olla olemassa.

Osallistuttuaan tanssiterapian kurssille, Pia sai henkilökohtaisen oivalluksen vapaasta liikeilmaisusta.  – Sain huomata miten luova liike avaa kehoa ja mieltä. Ymmärsin, että juuri sitä me aikuiset tarvitsemme. Aloin tarjota luovan liikkeen palveluita aikuisille, sillä huomasin, että me olemme unohtaneet oman kehomme olemassa olon.

Vapaa liikeilmaisu perustuu luovuuteen sekä ihmisen oman kehon kuuntelemiseen ja luontaiseen liikkumiseen, johon sisältyy itsetuntemuksen elementtejä. – Liike lähtee ihmisestä itsestään käsin. Luovassa liikkeessä voi liikkua miten tahansa, mikä tuntuu itsestä luonnolliselta. Tämän kautta voi löytää itsestä lapsenkaltaisen ilon, kuvailee Pia.

Pia hoitaa itseään arkisessa elämässä hengitys- ja liikeharjoitusten keinoin. – Saatan olla makuulla ja antaa jonkin pienen liikkeen levitä luonnollisesti ja aaltomaisesti koko kehoon. Liikun sen aikaa kun keholla on tarve liikkua, jonka jälkeen pidän avoimen huomioinnin vaiheen ja kuulostelen onko keholla vielä jotakin sanottavaa.

Myös omien tunteiden kohdalla Pia kehottaa kiinnittämään huomiota omaan kehoon. – Saatamme sanoa, että meitä jännittää tai raivostuttaa, mutta itse tunteen kohtaaminen unohtuu. Voimme kuulostella missä kohti kehoa tunne on ja miltä se tuntuu.

Musiikin mukaan liikkuminen tai äänteleminen on myös hyvä tapa etsiä yhteyttä itseensä ja tuntumaa kehoonsa. Aina ei tarvita musiikkia. – Persuuksista asti huutaminen ja kaikenlainen äänen tuottaminen voivat olla äärimmäisen terapeuttista, kertoo Pia.

Yhteys sisäiseen lapseen löytyy

Liikkumalla ihminen voi luoda yhteyden omaan itseensä. – Kehossa tapahtuva luonnollinen liike tai ääntely palauttavat tähän hetkeen, Pia sanoo. – Voimme olla läsnä elämässä ja kuulla kehon antamia viestejä. Nämä viestit puolestaan ohjaavat meitä hyvinvointiin ja onnellisuuteen.

Usein yhteys omaan itseen on kateissa. – Ihmisen keho on kaikessa mukana, mutta emme huomioi sitä vasta kun siinä on jotain vikaa. Menemme lääkäriin ja odotamme, että hän tekee asialle jotakin emmekä ole vieläkään itse valmiit ottamaan vastuuta kehostamme.

Ihmisen hyvinvoinnin kannalta olennaista on löytää jotain josta saada kiinni. – Olisi tärkeä saada ydin esiin kukoistamaan suojauksen alta, sanoo Pia.
– Kun liikumme itsestämme käsin, se saa sisällämme jotain elpymään ja liikkumaan. Yhteys, jonka luontainen liike saa aikaiseksi sisäiseen lapseemme, tulee elämäämme sisäiseksi oppaaksi, kuvailee Pia.

Tuota yhteyttä on tärkeää elvyttää ja pitää yllä. – Kaikista yksinkertaisin ja selkein ohjaus mitä elämässämme voimme saada, on oman kehon ja sisäisen lapsen ääni meissä. Kun kuuntelemme kehoamme enemmän, olemme terveempiä, toteaa Pia.

Pia tuo esille myös sen, että elämme pääkeskeisesti: – Ihmiset käyvät vuosia psykoterapiassa ratkomassa mielen ongelmia päänsä sisässä. Kehollisuuden huomioiminen ja liikkuminen voivat avata sellaisia teitä ihmisen sisäiseen maailmaan, joita pelkästään puhumalla ja analysoimalla ei tavoiteta.

Liikkumalla löytöretki itseen

Luovaan liikkeeseen liittyviä henkilökohtaisia oivalluksen hetkiä Pialla on ollut lukuisia.
Usein luovan liikkeen harjoitusten jälkeen tunteet purkautuvat itkuna, mutta yhtenä kertana Pia kertoo, että hänestä tuli niin paljon ulos naurua, että se oli ihan uskomatonta.
– Yhden ohjatun harjoituksen kautta löysin myös omaan olemassa oloon liittyvän häpeän kokemuksen.

Luovan liikkeen harjoittamiseen liittyy myös ajatusten suuntaaminen toisella tavalla. – Esimerkiksi ihminen, jolla on kipuja saattaa olla niin kipuunsa keskittynyt, että kipu vain vahvistuu, Pia kertoo. – Luovan liikkeen kautta voi suunnata huomion pois kivusta samoin kuin huolesta ja stressistä. Luova liikkuminen on Pialle eheyttävä itsetuntemusmatka.

”Liikkumisen tulisi lähteä ihmisestä sisältä päin omaa kehoa kuuntelemalla, sanoo terapeutti ja kouluttaja Pia Orell-Liukkunen.”

”Liikkuminen voi laittaa liikkeelle jotain sellaista mikä on meissä kokonaisvaltaisesti lukossa.”

” Kehossa tapahtuva luonnollinen liike palauttaa tähän hetkeen.”

”Kun kuuntelemme kehoamme enemmän, olemme terveempiä.”

Julkaistu Käsi kädessä lehdessä 3/2009
Kuvat ja teksti: Sari Maanhalla