Havaintoja Vaeltajan Tieltä

Posts tagged “pyöräily

Matka

Luminen vanha auto Sari MaanhallaRakastan matkalla oloa enkä tarkoita tällä painokkaalla sanamuodostelmalla vain ja ainoastaan sitä suurta hullaantumistani siihen ajatukseen, että planeettamme on kuin pienen pieni avaruusalus valtavassa kaikkeudessa, joka on koko ajan matkalla johonkin, vaan myös sitä suurta huumaavaa tunnetta, kun olen itse menossa jonnekin.

Rakastan mm. työmatkoja. Sitä, kun nousen polkupyörän satulaan pakattuani sen laukkuihin kaiken tarpeellisen aina kameroista ja paperinipuista kyniin sekä eväisiin. Sitä, kun olen vapaa liikkumaan ja liikuttamaan itseäni, ja kuinka tunnen sääolosuhteet ja niiden vaihtelut itsessäni. Paras hetki on silloin, kun olen täysin irti lähtöpaikastani, ja kun en ole ajatuksinenikaan vielä suuntautunut oletettuun määränpäähän. Kun vain olen. Matkalla.

Yksi tällainen työmatka suuntautui metsään. Pari vuotta aiemmin olin löytänyt akustiikaltaan täydellisen metsäisen aukion.  Kun sävellystyöni Esiäitien elämänvoiman juurilla näyttelyyn Suomen Metsämuseoon oli siinä vaiheessa, että yhdeksän laulun sanat ja sävelet olivat päässäni valmiina ja tallessa, oli aika suuntautua niiden äänitystyöhön. Ison osan lauluista äänitin lähes satavuotiaan mökkivanhuksen kamarissa, jonne pyöräilin useampia reissuja koko studio mukanani, mutta sekä Luulauluni (Suojeluslaulu) että Metsänneidon Annikin laulu tuntuivat luonnollisemmalta taltioida äänitteelle ja videolle juuri tuolla metsäaukiolla.

Kameran ja sen jalustan sekä mikrofonitelineen lisäksi mukana pyörän päällä olivat myös tietokone, jonkinlainen äänitysmikseri ja sekalainen kasa piuhoja ja vara-akkuja. Mikrofoniteline ja kameran jalusta eivät millään tahtoneet pysyä kyydissä kuoppaisella hiekkatiellä, vaan irtosivat laahaamaan pitkin tietä. Oli omanlaisensa tunnelma yön hämärässä keskellä mystisenä vellovaa sumua pysähtyä kiinnittämään tavaroita paremmin. Kaikkialla vallitsi sumuinen lähes hiljaisuus. Sammakot kurnuttivat. Juuri ollut jykevä ukkoskuuro oli laantunut ja vain sammakoiden tasainen hyrinä kantautui peltoja ja tien laitaa reunustavista ojista. Metsänneidon Annikin lauluun tarvitsin linnunlaulua taustalle. Sammakon kurnutuksessa olisi toki ollut oivallista äänitaustaa, mutta käytännössä tehtävä oli mahdoton. Vaikka tekniikkani olisi ollut vähemmän amatöörimaista ja siepannut sekä lauluni että kurnutuksen talteen, pieleen idea sakutaustasta meni joka tapauksessa, sillä sammakot hiljenivät heti kun aloin laulamisen.

Muutamaa päivää myöhemmin eräällä aikaisen aamuyön pyöräilyreissulla sain Annikin laulun taltioitua. Vaikka aurinko oli vielä suhteellisen matalalla ja sitä peitti pilviharso ja lämpöasteita oli kaikki kolme kappaletta, laulusisareni julistivat seutunsa omistajuutta mahtipontisesti ja onnistuin saamaan äänitteelle peipon, lehtokertun ja pajulinnun säkeen oman luritukseni lisäksi.

Olen tehnyt myös joitakin keikkamatkoja pyöräillen. Olen ollut sitä mieltä, että auto on kyllä kätevä kaveri, mutta joidenkin asioiden suhteen se jouduttaa perille pääsyä aivan turhaan. Matkustaminen eli siirtymä paikasta toiseen on tervetullut silta asioiden välillä. Varsinkin keikoille mennessä energiansa saa kävellen tai pyöräillen viritettyä juuri sopivaksi, kun osallistuu omalla kehollaan mahdollisimman paljon matkaan. Niinpä pisin keikkamatka, jonka olen taittanut pyörällä, on ollut kuusikymmentä kilometriä. Se tapahtui eräänä pääsiäisenä, jolloin olin menossa pääsiäisyöksi laulamaan. Reitti kulki peltojen keskellä, joita jatkui silmän kantamattomiin. Matkalla ei oikeasti ollut mitään muuta kuin peltoja, peltoja ja taas peltoja. Aina välillä maisemaa halkoi tulviva jääpatoinen joki, joka jylisi, suhisi, kahisi ja lirisi ihan omassa kompissaan. Jossain vaiheessa matkaa saavuin kaupunkiin, ja se oli aika aavemainen. Oli pääsiäinen ja kaikki olivat jossain piilossa ilmeisesti syömässä mämmiä ja maalaamassa pääsiäismunia.

Mehiläistarhurina puolestaan erityisesti yksi matka on jäänyt mieleen. Olin hunajan linkoamisen ja ämpäreihin laskemisen jälkeen jäänyt nostalgiahuumassa kuuntelemaan Puhelinlangat laulaa ohjelmaa niin, että pimeä yllätti ja jouduin pyöräilemään kotiin reilun kymmenen kilometrin taipaleelle ilman valoja. Käytännössä siis ajoin pilkkopimeässä yrittäen väistellä hiekkatien pahimpia kuoppia, ettei hunajaämpäri tipahda tarakalta. Kuoppien väistely ja pimeässä suunnistaminen onnistuikin erinomaisesti, mutta jostakin syvästä pimeydestä singahti yhtäkkiä tielle järkyttävällä volyymilla räyhäävä jättiläiskoira, joka ei näyttänyt tykkäävän minusta laisinkaan. Täydellisestä vauhtipyrähdyksestäni huolimatta hunajaämpäri pysyi tipahtamatta kyydissä, vaikka melkoista ropeltamista se kyllä oli.

Jostain kumman syystä onnistuin olemaan pyörän päällä myös Valio -myrskyn aikoihin. Itse asiassa minulla oli täyteläinen oikeus nauttia sen järisyttävästä ytimestä täysin taivas alla. Tuuli kiskoo toisinaan mehiläispesien kattoja irti ja koska koko päivän oli tuullut railakkaasti, päädyin pyörän selkään tarkistaakseni kattojen tilanteen. Vaikka kotoa lähtiessä sähköt olivat olleet poikki jo pari tuntia, ei minulla ollut lainkaan tietoa siitä, että oli annettu varoitus jopa vaarallisen voimakkaasta myrskystä.

Menomatkalla myötätuulessa pyörä rullasi ennätysrailakkaasti. Kun pääsin perille, tuuli alkoi yltyä entisestään ja valtaisa sadekuuro rynnysti kaikkialle täyttäen kaiken hetkessä vedellä. Pienen katoksen alla sateen ja tuulen vihmoessa viihdytin jälleen itseäni Puhelinlangoilla ja kuuntelin kuinka joku nerokas soittaja toivoi Myrskyluodon Maijaa. Siinä hetkessä siinä myrskyn keskiössä oli tunnelma kohdallaan, samoin kuin siinä, kun pilkkopimeässä rankkasateessa ja vastatuulessa hieman myöhemmin risujen ja kaiken muun lennellessä poljin ikuisuudelta tuntuvan ajan silkassa tuntemattomuudessa. En nähnyt tietä, en nähnyt oikeastaan mitään ja jossain mutkaisessa kohdassa ajoinkin tieltä suoraan pellolle.

Sittemmin olen rakastanut myös linja-autolla matkustamista. Jo sinänsä yhdentoista ja puolen tunnin matkassa on mahtava tunnelma, kun voi unohtua täysipainoisesti matkalle ollen irti kaikesta. Kyydissä istumisessa on jotain huumaavaa, kun joku muu vie perille ja itsellä on mahdollisuus viettää aikaa lukien, musiikkia kuunnellen tai maisemiin unohtuen. Joskus innostun kun näen kauriiden ketterät liikkeiden kaaret illan hämärtyessä, tai aamun aikaiset teeret puiden latvoissa tai joutsenien valtavat joukot laakeilla pelloilla.

Tuntemattomilla paikkakunnilla on kaikenlaisia yksityiskohtia, joita voi bongailla tohkeissaan. Esimerkiksi jokaisella kaupungilla ja kunnalla on hyvin omaleimainen tapa sisustaa liikenneympyröiden keskustoja. Niistä löytyy kaikkea tavanomaisista istutuksista taideteoksiin. Liikenneympyrät ovatkin monessa mielessä jonkinlainen mieleen taltioituva käyntikortti.

Linja-autokuskit muodostavat omia mielenkiintoisia ja erilaisia laji-ilmentymiä eri puolilla Suomea. Siinä missä toinen kuljettaja kesken matkan käy kysymässä tarkenenko, toinen kiireisempi lajiedustaja ei huomaa edes päästää ulos linja-autosta, vaikka näkee ja tietää, että olen jäämässä pois.

Pidempien arkimatkojen hauskuus liittyy mm. siihen, että lähden pienestä kylästä peltojen ja metsän keskeltä, jossa aamun ainoa ja ensimmäinen kohtaamani ihminen on juurikin se hymyilevä tyyppi linja-auton ratissa ja satojen kilometrien jälkeen saavun kaupunkiin, jonka kirjamessuilla vilisee ihmisiä 112 kertaa enemmän kuin koko kotikylässäni on asukkaita. Helsingin messukeskuksessa kirjojen ja ihmisten vilskeessä tunnen oloni kotoisaksi. Olenhan tutkimusmatkalla.

Helsingin lisäksi lähihistoriassa olen vieraillut mm. Turussa, Naantalissa, Maskussa, Rymättylässä, Jyväskylässä, Kempeleessä, Oulussa, Yli-Iissä, Limingassa, Ruukissa, Ylivieskassa ja Alavieskassa. Olen kulkenut linja-autolla, junalla, metrolla, henkilöautolla, raitiovaunulla, pyörällä, kävellen, juosten, kelkkaillen, laulaen. Olen itkenyt, nauranut, kaivannut, odottanut, kysynyt, vastannut, ollut hiljaa. Vesisateessa. Auringonpaisteessa. Vastatuulessa. Räntäsateessa. Saappaissa. Lenkkareissa. Vaelluskengissä. Paljain jaloin. Tossuissa. Lukkopoljin ajokengissä.

Pienet tavalliset arkiset matkat ovat ehdottomasti hauskimpia. Se, kun periaatteessa ei mene erityisemmin minnekään. Yksi tällainen pieni matka on jäänyt mieleeni erityisesti. Se tapahtui lähes vuosi sitten joulun aikaan. Oli jouluaatoksi nimitetty päivä. Kello oli kaksi iltapäivällä, kun pakkasin pyörän päälle vaatteita, ruokaa ja vettä. Ajoin 13 kilometriä hämärtyvässä iltapäivässä lumista ja möykkyistä tietä Hakoperälle päin niin pitkästi kuin tietä riitti. Kun tie loppui, jätin pyörän hankeen ja kokosin tavarat tarakalta selkäreppuun ja aloin kävellä.

  Kauas on pitkä matka Sari Maanhalla Parin kilometrin lumessa kahlaamisen jälkeen saavuin metsäiselle nuotiopaikalle, jonne sytytin tulet. Kuuntelin syvää hiljaisuutta ja pimeyttä. Lämmittelin eväitä nuotiolla sekä join kauniiksi hileiksi jäätynyttä vettä. -18 asteen pakkanen teki tehtävänsä. Katselin tulta ja välillä hyräilin niitä lauluja, tai lähinnä niiden aihioita, laulujen, jotka olivat vasta muotoutumassa päässäni, jotka myöhemmin ilmojen lämmetessä tulisin äänittämään metsässä talteen.

Sari Maanhalla


”Minä, joka olin sokea, nyt näen”

Minä, joka olin sokea, nyt näen - Rikkoutunut Pinokkio Sari Maanhalla (1) copy

Tarina kyynisestä Nicholas Van Ortonista on kiehtovan koukuttava jopa siinä määrin, että olen antanut sen vaikuttaa räikeän suoraan omaan arkipäiväiseen elonkulkuuni ja ajattelumaailmaani. Kummallisten tapahtumien muodossa talousnero ja multimiljonääri Nicholas löytää mm. erikoisen näköisen veivin, jonka hän ottaa talteen ja jota hän yllättäen tarvitseekin myöhemmin pelastautuakseen veteen uppoavasta taksista. Kyse on tietenkin fiktiivisestä tarinasta; Michael Douglasin tähdittämästä ja David Fincherin ohjaamasta elokuvasta nimeltä Game.

Elokuvan myötävaikutuksella vähitellen vuosien varrella minuun on muotoutunut Game-refleksi.

Muutamia viikkoja sitten pyykinpesukoneeni alkoi päästää epätavallisia ja epäterveitä ääniä. Suhtauduin pesukoneen osoittamaan mahdolliseen vian olemassa oloon samalla tavoin kuin aina vastaavanlaisiin asioihin, kuten keittiöhanan juoksuputken falskaavaan tiivisteeseen tai lonksuvaan pyörän keskiöön, eli yritin olla ajattelematta mahdollista vikaa ja toivoin, että ajattelemattomuuteni aikana asia jotenkin ratkeaisi itsestään.

Ensin pesukone raklatti omituisesti vain vähän. Sitten vähän enemmän. Välillä teeskentelin, etten huomannut, kunnes se erään kerran jurrasi ja ulvoi niin sydäntä raastavasti, etten voinut enää olla myöntämättä, että jotain oli vialla ja että tarttis tehdä jotain. Asian hyväksymiseen meni tämän jälkeen vielä useampi päivä, kunnes aloin toimia rakkaan palvelijani diagnoosin selvittämiseksi. Kun diagnoosi oli tiedossa, meni vielä monta päivää ennen kuin sain tunnustettua itselleni, että universaalisti ajateltuna olisi älytön vaihtoehto ostaa kokonaan uusi kone. Että voin ostaa rikkoutuneen osan tilalle uuden. Toisaalta pelkän uuden osan ostaminen ei korjaisi konetta, vaikka olisikin edullista, ja ammattilaiskorjaajan kanssa hinta olisi enemmän kuin uusi kone.

Jokin minussa yllätti itseni tehden vain yhden selkeän päätelmän. Tilaan osan ja asennan sen itse. Ja sillä selvä. Käsittämätön hölmö utopia. Kävin väittelyyn itseni kanssa. Enhän tiennyt pesukoneista, kodinkoneista saati niiden osista ja asentamisesta yhtään mitään. Mutta henkisesti päätös oli jo tehty. Me tilaamme osan ja vaihdamme sen itse. Minun piti vain vikistä ennakkoluulottoman hölmöyteni mukana ja tehdä mitä tarvittiin, että asia hoituisi niin.

Oli selvitettävä mikä osa, mistä ja sitten vaan tilattava se. Onneksi poistopumpun toimituspäivä oli viisi arkipäivää, joten minulla oli aikaa henkisesti valmistaa itseäni koitokseen. Tosi asiassa yritin edelleen kieltää tosiasiat yrittäen elää kuin mitään pesukonehaastetta ei olisikaan. Kun sitten tieto pumpun saapumisesta tuli, en uskaltanut hakea sitä postista heti, vaan vasta seuraavana päivänä. Ja kun viimein vihdoin tulin laatikko kainalossa kotiin ja tohdin avata laatikon, piti minun ensin pitää koko päivä pumppua keittiönpöydällä ja tutustua siihen vähitellen vilkuillen, kunnes olin sinut sen kanssa.

Seuraavana päivänä olin henkisesti valmis ja koitti se hetki, kun kokosin työkalut, pelit ja pensselit kylpyhuoneeseen. Irrotin johdot ja letkut. Siirsin koneen nurkasta keskilattialle ja irrotin pesukoneen takakannen ja katselin sitä tovin ja mietin, että mitähän teen ja miten. Sitten se vain yhtäkkiä selvisi minulle ja aloin toimia.

Suhteellisen pian vanha pumppu oli jo muuten irti koneesta, mutta se yllätys yllätys olikin vielä kiinni jossain. Käsikopelo koneen alapuolelle osoitti, että pari pulttia pohjan puolella piti sitä vielä otteessaan. Ei auttanut kuin hirvittävänmoisen ähräämisen kanssa pyylätä raskas rakas pesukone siten kyljelleen seinää vasten, että varalta pidin konetta toisella kädellä, ettei se kaadu päälleni ja toisella yritin etsiä itselleni työkalupakin virkaa toimittavasta pahvilaatikosta sopivaa työkalua ja siinä sen sitten tajusin, että ei minulla ole sellaista. Siis sopivaa avainta. Olinpa pöljä.

Game-refleksi Sari Maanhalla (1)

Olin toki muistanut varmistaa, että minulla on takalevyn ruuveihin sopiva tähtiavain ja putkien avaamiseen pihdit, mutta niitä kahta merkittävää pulttia en ollut ollenkaan huomioinut. Ja mikä olikaan minulla tunnelma, pienenä ihmismyttynä solmussa otsalamppu päässä siinä kylpyhuoneen lattialla ruumillani raskasta pesukonetta kyljelleen seinää vasten pyyläten. Olisi ollut niin ihanteellista ottaa vain sopiva työkalu ja hoitaa homma loppuun saakka.

Ajatus kerkesi jo haastatella naapureita läpi, että kuka olisi kotona ja keneltä voisi pyytää, mutta rehellisyyden nimissä en tiennyt työkalujen oikeita nimiä, en tiennyt mitä kysyä lainaan ja minkä kokoista. Vaivuin entistä pienemmäksi mytyksi kylpyhuoneen lattialle pesukonetta syleillen ja elimensiirto-operaation viivästymistä pahoitellen. Olisin niin halunnut, että minulla olisi se avain nyt. NYT, kun olin tässä täydellisessä pesukoneenkorjausmyttyasennossa tässä näin. Ja sitten muistin sen.

Kesän 2014. Kuuma Jyväskyläntie, helteinen ilmanala ja railakas kuudenkymmenenkilometrin mittainen pyöräilymatka hoitamaan mehiläisiä. Olin muutama päivä sitten katsonut seitsemättä kertaa jo mainitun Game elokuvan. Ja viehättynyt jälleen kerran sen koukuttavasta ja älykkäästä tarinasta. Kuinka Nicholas joutui keskelle peliä ja miten hän löysi aina etukäteen jotakin, jota hän myöhemmin tarvitsi kiperästi. Siinä minä pyöräilin ja sitten minä näin, että ajokaistalla kiilteli jotain. Olin ajaa ohi, vauhtia oli myötätuulessa ainakin 33 km/h. Harmitti pelkkä ajatuskin hiljentää upea vauhdin rullaus mokoman tuntemattoman esineen vuoksi, mutta aloin jarruttaa, sillä tajusin, että se oli työkalu, se oli avain joka lojui tiellä. En voisi antaa itselleni ikinä anteeksi, kun tulevaisuudessa elämässäni koittaisi hetki, jolloin tarvitsisin juuri tuollaista työkalua enkä olisi poiminut sitä talteen.

Näin ajattelin ja saman tien Game-refleksini toimi täydellisen tehokkaasti. Hypähdin pyörän päältä lievää yli-innokkuutta potien pientareelle, varmistin avaimen poimimisen turvallisuuden ja nappasin sen talteen alkaen kehrätä mielessäni sen mysteeriota, että missähän tulen sitä tarvitsemaan. Jo samaisena iltana mehiläispesät hoideltuani, kun oli tarkoitus lähteä pyörittämään sama 60 km takaisin päin ja kun pyöräni hajosi, luulin, että pääsen jotenkin hyödyntämään työkalua, mutta ei sentään, avainarvoitus pysyi mysteeriona kaiken kaikkiaan viisitoista ja puoli kuukautta selviten tuona hetkenä, kun olin myttynä kylpyhuoneeni lattialla kiinteässä kontaktissa pesukoneeseeni.

Game-refleksi Sari Maanhalla (2)

Voisiko se sopia, annoin itseni ajatella. Viehkeä mysteerinen ilmapiiri levisi kaikkialle. Tosin en ollut edes tietoisesti ajatellut mihin olin avaimen silloin joskus viime vuonna laittanut. Se olisi voinut olla missä tahansa, sillä olin mm. muuttanut tässä välissä, mutta avain hymyili kuin hymyilikin työkalupakin virkaa pitävässä pahvilaatikossa ihan siinä vieressäni ja minun ei tarvinnut kuin vain ojentaa pienoinen kätöseni (hieman jännittyneenä) sitä kohti, tarttua siihen, (hieman jännittyneenä) ja kuin elokuvassa hidastettuna kiintolenkkiavainta pitelevä käteni liukui pesukoneen alle kohti pultteja ja ne sopivat täydellisesti toisilleen. Halleluja ja aamen. Ja mitä muuta vielä kaikkea.

En nyt sentään yltänyt mystinen kiintolenkkiavain & pyykinpesukoneseikkaluissani aivan Gamen-kaltaisiin yltiöjännittäviin läheltäpititilanteisiin, joista mystiset avaimet tavalla tai toisella pelastavat henkeni, mutta koin kuitenkin pientä henkistä havahtumista, sillä tuo pitkälliseksi henkiseksi prosessiksi osoittautunut anatominen puuttumiseni pesukoneen elämänkaareen ja elinsiirrollinen toimenpide, jonka sille tein, muuttivat minun ja pesukoneen välistä suhdetta sekä koko maailmankuvaani.

Etukäteen olin ajatellut myös, että moisesta toimenpiteestä selviytyminen siten, ettei ole telonut itseään tai tuhonnut pesukoneen toimintamahdollisuuksia lopullisesti, saisi aikaan suurta voitonriemua ja ilontunnetta onnistumisesta, mutta minä koin lähinnä syvää kummallista haikeutta, jopa pelkoa. Olin menettänyt entisen elämänkatsomukseni. Sen, että kaikki toimii kyllä itsestään, kun vaan uskoo siihen ja kun jotain hajoaa, on tärkeää olla ajattelematta sitä, ja sysätä vain hajonnut vehje pois silmistä. Jokseenkin koko korjausepisodi pyykkärini kanssa paljasti kokonaisen sarjan välinpitämättömyyttäni.

Kosminen masiina Sari Maanhalla (1)

Nyt kun olen avannut koneeni selkäpuolelta ja nähnyt sen sisäelimet, olen sekä kauhuissani että helpottunut. Kauhuissani siksi, että kaikki on vain ihmisen tekemää ja voi hajota minä hetkenä hyvänsä; tieto lisää kirjaimellisesti tuskaa. Kun näkee kuinka hauras ja tavallinen kone kuoriensa sisältä periaatteessa kuitenkin on, joutuu käsittämättömän ohuuden tunteen valtaan. Ja helpottunut lähinnä siksi, että kuinka selkeää ja yksinkertaisesta ainakin pyykinpesukoneen anatomia on. Tunsin myös äärimmäistä tyhmyyttä, kun olin edes yrittänyt hoitaa asiaa toisella tavalla. Niin simppeli koko juttu oli ollut. Tietenkin se piti korjata itse.

Yhtäkkiä olin vastuussa. Yhtäkkiä aloin ajatella koneita. Huonekaluja. Vaatteita. Yhtäkkiä aloin välittää niistä enemmän kuin ennen ja potea tuskaa siitä kuinka kaikkea vaan heitettiin pois, jopa sellaista mikä ei ollut rikki. En ollut väittämässä, että koneella tai pöydällä oli sielu, mutta eivätkö ne kuitenkin palvelleet meitä hyvin. Eikö niitä kohtaan voisi osoittaa vähän enemmän jos ei kunnioitusta niin ainakin kiitollisuutta.

Suunnannäyttäjinä korjaamisessa ja tavaroiden kunnioittamisessa ovat olleet mm. omat vanhempani, jotka ovat tehneet paljon käsillään ja korjanneet myös itse. Jos jotain osaa johonkin vempeleeseen ei ole ollut saatavilla, jopa sekin on itse valmistettu. Innoittajani on ollut myös pariisilainen laulunopettajani, ympäri maailmaa konsertoinut antiikin taiteen professori ja akustisen arkeologian taitaja, joka viime kesänä Suomeen saavuttuaan kohtasi tilanteen, jossa hänen musta nahkakenkänsä hajosi. Ensin saatavilla oli vain harmaata jeesusteippiä, jolla kenkä saatiin häthätää paikattua kasaan, mutta koska hänellä oli konsertti illalla kirkossa, nähtiin parhaaksi toimia niin, että hankittiin harmaan teipin tilalle vastaavaa mustaa. Olen nähnyt myös virsikirjoja paikattavan jeesusteipillä ja mikäs siinä, sehän on moisessa viitekehyksessä suorastaan teemateippi.

Onko sinulla mielenkiintoa tai aikaa korjata rikkoontunutta villasukkaa, kuluneita housun polvia tai vaihtaa hajonnutta vetoketjua. Niinpä niin. Emme viitsi. Emme osaa. Ei kannata. Ei kiinnosta eikä ole aikaakaan. Juuri tämä paljastaa paljon elämänkatsomuksestamme ja asenteestamme. Toki on olemassa ammattikorjaajat, mutta kovin moni meistä valittaa korjaajasta aiheutuvia kuluja jopa sellaisissa hommissa, jotka voisi aivan hyvin tehdä itse. Olen kuullut myös välinpitämättömyydestä, jonka filosofia menee niin, että jotain heitetään pois vain, koska se ei miellytä enää silmää ja tilalle hankitaan vastaavaa uutta.

Game-elokuvan päähenkilö Nicholas joutuu räikeästi kasvotusten elämänrikkoutumisen eli kuoleman kanssa oman välinpitämättömyytensä kautta. Jos emme välitä mistään ympärillämme tai välitämme vain rajoittuneesti ja osittain vain jostain, emmekö juuri siten saa aikaiseksi myös henkistä välinpitämättömyyttä, joka on kuin syöpä vapauden ja onnellisuuden kannalta.

Sari Maanhalla