Herkkyyden sanoma

Muistan kun 10-vuotiaana kaverini Katariinan kanssa sovittiin, että annamme molemmat toisillemme joululahjan. Sen kummempia asiasta ei sovittu. Loppujen lopuksi minun kohdallani lahjan antaminen muodostui varsinaiseksi ahdistusvyörytykseksi, halusinhan varmistua, että lahjani on varmasti hyvä, ja etten ainakaan anna huonompaa lahjaa kuin hän.

Ensin lahjaan kuului vain yksi tavara. Sitten toinen. Loppujen lopuksi lahjan vaihtamispäivänä minulla oli muovikassillinen hänelle vietäviä. Vähitellen asia oli vain paisunut paisumistaan. Vein hänelle kassin ja sain tilalle pienen pienen paketin, jota tuijotin mekaanisen hölmistyneenä. En muista olleeni pettynyt pieneen lahjaan, vaan hämmästynyt asian yksinkertaisuudesta; näin iisisti sen saattoi hoitaa. Antaa pakettinsa asiaa suurentelematta.

Pakettia ravistaessa sieltä kuului helinää. Kyllä mielessäni kyti, että ehkä se oli arvokas lahja. Ajatukseni menivät tähän suuntaan, sillä aloin tajuta oman lahjani mittasuhteet. Tajusin, että olin vetänyt överit ja kaverin lahja oli aika pieni oman satsaukseni rinnalla.

Kun jouluaatto sitten tuli ja paketista avautui esiin turkoosin sininen pieni häkki, jossa oli pieni lintu, olin hölmistynyt. Oliko se lelu vai mitä se oli. Nyt ajatellessani tuota lahjaa, minua huvittaa. Huomaan, että olin kuin tuo häkkilintu epävarma ja lukossa itseni kanssa. Kahlittuna käsittelemään epävarmuuttani ylitse menevällä materiaalisella antamisella.

Useana viime vuosien aikuisena joulunani olen kaivannut rauhallisempaa joulua. Yhä vahvemmin alettuani kokea joulusanoman rakkauden, herkkyyden ja luovuuden sanomana, olen tullut vakuuttuneeksi enemmän lahjojen antamistradition suureellisuuden turhuudesta, jopa niin paljon, että lopulta sain siitä tarpeekseni. Päätin etten anna yhtään joululahjaa, joka on annettavaa materiaa ja/tai jonka antamisen motiivi perustuu epävarmuuteen tai muihin tuloksettomiin toimintatapoihin.

Kaikki on muuttunut joulunajan osalta erilaiseksi. Olen voinut antaa itselleni luvan vaalia joulua eri tavalla. Ei tavaraa, ei pakotteita, ei sääntöjä. Vain onnellinen tasapainoinen mieli. Se on aika hieno tunne. Sitä paitsi se tuntuikin hieman oudolta, että Joulunaika rikkoo mielenrauhan, kun sen kuuluisi olla hiljentymisen ja ilon juhlaa.

Olen myös sitä mieltä, että sisäisesti ihmisen tulee luopua pakotteistaan. Jouluksi ihmisen ei pidä saada lietsottua itseään tiettyyn herkkään ja rakkaudelliseen joulumielen tilaan. Joulunaikana saa tuntua ihan miltä hyvänsä, ei siihenkään ole sääntöjä. Onnellisuuden keskeinen ydin on ottaa elämä vastaan kunakin  hetkenä sellaisena kuin se tulee, eikä yrittää sisäisesti tai ulkoisesti vääntää asioita väkisin.

Lapsenomainen joulumieli kuuluu ihmisen perusolemukseen kaikkina vuodenpäivinä. Siinä ei ole kyse siitä, että mieli olisi iloinen tai surullinen tai haikea, vaan siitä, että ihminen on aidosti läsnä kaikessa siitä mitä on juuri sillä hetkellä. Ihmettelyä. Läsnäolemista. Herkkyyttä. Herkkyyden ja rakkauden sanoma on jokapäiväinen elämän sanoma. Jos sitä ei saavuta elämänsä muinakaan päivinä, tuskin tietyt rituaalit läpipuskettunakaan mitään aitoa sisäistä tunnetta tulee kokeneeksi.

Jokainen päivä, mutta edes joulun ajan, tulisi ihmisellä olla mahdollisuus vaalia herkkyyttään ja omaa aitoa minuuttaan. Siihenhän joulunsanoma kutsuu. Olemme saaneet herkkyytemme lahjaksi maailmankaikkeudelta. Se on minuutemme ydin. Siihen sisältyvät vahvat tunteemme, unelmamme ja lahjakkuutemme.

Mutta uskon, että herkkyyden ja innoituksen säilyttäminen maailmantilassa, joka perustuu hyvin pitkälle ilonpilaamiselle, on hyvin haasteellinen tehtävä. Tehtävä, jonka edessä useimmat lannistuvat ja vaihtoehdoksi jää pinnallisempi puurtaminen elämänsä päivinä tai Joulumielen tavoittelusta tulee ulkoisten olosuhteiden pakotekenttä. Ulkoisiin olosuhteisiin satsaaminen sisäisen onnellisuuden ja tasapainon hinnalla on varma tapa pilata se ainutkin mahdollisuus aitoon Jouluiloon. Kaikki stressi ja ärtymys ovat suuri alleviivattu ilonpilaamistapahtuma.

Elämme aikaa, jolloin oman sisimmän kuunteleminen on suorastaan unohtunut. Ulkoapäin meille tulee koko ajan ohjeita ja haastetta elää jollakin tietyllä tavalla. Sinne se herkkyys jonnekin nujertuu.

Uskon vilpittömästi , että syntyessään lapsi on oma valmis persoonansa, joka omaa tietyt piirteet. Kasvattamisen sijaan lapsi tarvitsee rakkautta säilyttääkseen herkkyytensä ja ottaakseen oman minuutensa käyttöön, suuntautuakseen sen mukaiseen elämään. Tämä on herkkyyden ja rakkauden sanoman ydin. Se, että ihminen tulee nähdyksi omana itsenään ja saa rakkautensa ilman ehtoja. Tämä on mielestäni myös Joulusanoman ydin.

Kaikilla syntyvillä lapsilla on oma erityislahjakkuutensa, tuo lahja, se on hänen elämän tehtävänsä. Ollakseen onnellinen ihmisen tulee seurata omaa elämäntehtäväänsä, ja voidakseen seurata sitä, ihmisen tulee säilyttää herkkyytensä.

Herkkyyden säilyttäminen maailmantilassa, joka perustuu kovuudelle, on haasteellista, mutta ei mahdotonta.

Vaikka ihminen elää elämässä millä tavalla hyvänsä, olennaista on säilyttää herkkyytensä. Siinä on onnellisuuden salaisuus. Oma henkilökohtainen herkkyys on kartta ja kompassi elämänimisellä matkalla. Herkkyys ohjaa meitä siihen, mikä on kutsumuksemme, mikä on tiemme.

Minulle Joulun sanoma on herkkyyden sanoma, joka pätee jokaisena vuoden päivänä. Joulutunnelmaan virittäytymisessä on kyse elämän perushengestä ja herkkyyteen virittäytymisestä, joka on elämän jumalallista ydintä, sitä oleellista.

Joulu on minulle juhlaa siitä, että herkkyyteni ja luovuuteni saavat olla olemassa kaikkina elämäni päivinä. Loppuvuosi on oivallista aikaa juhlistaa ja kiittää sitä, lapsenmielen syntymistä mieleen hiljaiseen.

Sari Maanhalla