Havaintoja Vaeltajan Tieltä

Pimeä hiljaisuus

mdeIstun hämärässä lammen rannalla ja katson kuinka aamu vähitellen alkaa. Ketään ei liiku missään. Polut, puut ja tiet ovat valkoisia.

Ensin äänessä on naakka. Sitten varis. Seuraavaksi harakka. Hyvin vähän. Kuin ohimennen yksi huolimaton äänenpäästö jokaiselta. Ja sitten vain hiljaisuus ja pysähtyneinä seisovat puun rungot.

Haluan rakastaa vilpittömästi ja ehdoitta olemassa oloa. Haluan kiitollisuudella ylistää sitä, että saan elää ja tutkia elämää. Pidän hämärästä jopa pimeästä, mutta toisinaan vihaan levottomuuttani, ja sitä etten kykene rakastamaan sitä.

Levottomina hetkinä sisimpäni rääkyy kuin närhi ja tekee levottomia ajatuspyrähdyksiä.

On hetkiä, jolloin levottomuus sysää kiihtyvään ajatuskehäilyyn ja aktiivisuudelta näyttävään passiiviseen toimintaan. Aikataulujuoksuun ja itsensä viihdyttämiseen. Ehkä kuitenkin todellista on vain levottomuus, joka tekee levolliseksi ja levollisuus, joka tekee levottomaksi.

Levottomuus on ovi. Jos vain sietää hetken itseään ja sen tyrmistyttäviä ajatuskuoppia sekä levottomia lepatuksia, saattavat hämärtyvät ja pimeään kietoutuvat hetket vähitellen avautua yltäkylläiseen melankolian aittaan, jolloin koittaa syleilyyn yltymisen hetki hiljaisuuden kanssa, kun sadesumuinen harmaus on ainoa vaate, johon pukeutua.

Ajatukset ovat kelvottomia – vaatteita. Ne peittävät, rajoittavat, juoksuttavat, halkaisevat. Kun ajatukset varisevat, paljastuneisuus avaa jumiutuneimmankin tajunnan sinetin notkeaan eloisuuteensa. Ja niin ajatuksen kaavaan sonnustautunut tajunta alkaa ajattelun menetettyään paljaan vienon kehräyksensä.

En tiedä Markku Siivola Sari MaanhallaKuka uskaltaa sinne asti. Hyväksyä tajunnanvuodenaika, hyväksyä pimeä. Hyväksyä tyhjyys. Ottaa pimeä kämmenelle ja katsella sen utuisaa karheutta ja melankoliaan yllyttävää ylevyyttä.

Minä – itselle kerrottu tarina itsestä – on olemassa täällä, tässä pimeydessä, vaikka valo ei laukkaakaan pihan poikki, vaikka linnunsuu on mykkä. En voisi puhua hiljaisuudelle ja kirjoittamistakin pahoittelen, sillä tämä myyryinen mönkivä olemisen outous sarastaa niin olemattomana kaiken pimeyden keskellä.

Kylven tyhjyyden estetiikassa – jolla ei ole nimeä eikä tarkoitusta kohti pyrkivää suuntaa. Ei ole olemassa iloa, eikä liioin murhettakaan. Minäksi kutsuttava itse näyttäytyy silkkana tarinallisena kuplana, jonka pinta vääristää ja antaa elämälle jokotai-kahleet.

Vähitellen tarina minästä sulaa hämäriin hetkiin ja pimeyteen. Olemattomuus. Se on hyvä sija planeetalla, äärettömyydessä. Tulla tuta olemattomuus. Siinä on pienen pieni – vain tuulenvirimäinen olemisen rahtu, joka sopivasti hiertää olijan tajunnassa. Olla olematon.

Harakan ääntely pakkasessa kuulostaa jotenkin ironiselta ja nauruun päin olevalta.

Kirjoittanut Sari Maanhalla 10.12.2019

”Sari on naisten käyttämä kansallisvaate Intiassa, Sri Lankassa, Nepalissa ja Bangladeshissä. Sari on noin neljästä yhdeksään metriä pitkä kangas, joka kiedotaan päälle siten, että se peittää koko vartalon. Erilaisia sarimuunnoksia on satoja. Yleisin tapa pukea sari on kietoa se vyötärön ympärille ja nostaa toiselle olalle. Saria käytetään tavallisesti alushameen ja choli-paidan kanssa. Yleensä sari-kangas on näyttävästi kuvioitu. Sarin materiaali, malli ja pukemistapa kertovat naisen etnisestä ryhmästä, siviilisäädystä, uskonnollisesta taustasta sekä kastista.” Lisää Sarista täältä.

Clarity behind Darkness_Sari Maanhalla (2)

 

 

 

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s