Hautausmaasta nousee riemun käsi

Hautausmaan omin vuodenaika on ehdottomasti syksy. Kaikki ne lumoavat värikkäät lehdet hautojen päällä muodostavat täydellisen kuvan. Olinkin yllättynyt, kun keltaisten ja oranssien lehtimerien keskellä kävellessäni kohtasinkin tumman rapatun maan. Joku oli siis käynyt haravoimassa – ja mietin syyllisyyskö saa  jopa haravoimaan lehdetkin haudalta, tai sitten meidän ihmisten kauneuskäsitykset ovat yksinkertaisesti vain niin erilaisia.

Eniten ihailen hautausmaiden mustia lintuja. Siellä ne loikkivat kotoisasti hautojen välissä. Välillä ne intoutuvat lentämään toistensa perässä, kunnes taas laskeutuvat alas pompottelemaan. Erityisen kaunis kuvajainen muodostuu siitä, kun mustalintu istuu sellaisen vanhan pylväsmäisen  hautakiven päässä. Kun hautakiven pinnassa on aavistuksia luonnon omavaltaisuudesta; sammalta ja jäkälää, ja kun kiveen kirjoitettu on jo haalistunut ja aikaa nähnyt.

Myös oravat touhuavat täydessä vireessä hautakivien hiljaisessa laaksossa. Lintuja ja eläimiä on mielin määrin, ja sitten ovat ne suuret uljaat kauniit puut. Ehkä ne ovat niin kauniita ja uljaita juuri siksi, että ravinteet ovat taattuja niiden imettyä vettä maasta, jossa ovat maatuneet rakkaittemme lihat ja luut. Puita koskettaessaan on liikuttavaa ajatella siinä puussa olevan juuri sen ja sen ihmisen elämännesteitä, joka kyseisen puun alla on ainakin joskus levännyt.

Hautamerkkejä on monenlaisia. Puiset ristit ovat erityisen elämää nähneitä. Vanhat kivet tuovat tarinaa pitkien aikojen takaa. Samalla kun ymmärrän niin myös ihmettelen ihmisen tarvetta pystyttää nämä jykevät raskaat kivet hautojensa painoksi. Ennen kivi laitettiin siksi, ettei vainaja pääse tulemaan takaisin, nykyään kivet lienevät rutiiniksi muodostunut tapa, jota kukaan ei kyseenalaista. Pariisin hautausmailla ollaan luovempia. Erityisesti mieleeni on jäänyt valtaisankokoinen mosaiikkitekniikalla toteutettu lintu. Eri väriset peililasinpalaset muodostamassa linnun vahvan, mutta niin herkän olemuksen, oli huumaava näky jykevien kivien keskellä.

Ehkä kivi on se viimeinen ja ainut mahdollisuus niin vainajalle kuin tämän läheisille jättää jokin todiste siitä, että toinen eli joskus täällä. Ihmisen elämä on auttamattoman lyhyt huokauksen omainen aavistus isossa maailmankaikkeudellisessa kuorsauksessa. Jotain jykevää on jätettävä, että jälki säilyisi edes jonkin aikaa. Tarve jättää jälki on hyvin suuri. Väkevintä elämän puuhaa onkin kävellä hautausmailla ja lukea nimiä ja vuosilukuja hautamerkeistä. Ihminen on  hävinnyt, liekö kukaan muistaa enää häntä, mutta merkintä on hänen hautansa päällä. I was here.

Ihmisiä tulee ja menee. Jokaisella on ainutlaatuinen persoonallisuus ja oma tarina, mutta kuoleman jälkeen kaikki häipyy. Eri mittaisiksi ajoiksi nuo kuolleet jäävät elämään ajatuksiimme ja tunteisiimme,  kirjoihin ja kansiin, mutta sadan vuoden akselilla jäädyt todistettavat jäljet ovat jo harvassa. Vaikutamme toki elämämme valinnoilla ratkaisevasti tulevien sukupolvien elämään, mutta erikoismerkintää näistä pienistä tai suurista liikuistamme ei meidän nimiimme jää. Jätämme siis isoa jälkeä koko ajan. Ajan saatossa yksittäiset ihmiset muuttuvat kuitenkin tulevien sukupolvien puheissa yhdeksi samaksi möykyksi, jonka nimi on ”ne kuolleet, ne joskus eläneet.” Persoonat on riisuttu pois, pois on pyyhitty kaikki se mikä teki minästä minän.

Käyn usein päänsisäistä ajatusleikkiä itseni kanssa siitä, että millaisethan olisivat omat hautajaiset, hautamerkki tai muistotilaisuus. Sitä ajatusta voi joko kauhistella, omaa henkilökohtaista kuolemaa, tai sitten pohdiskella uteliaana. Uteliaisuus on hauskempaa. Erityisesti kuoleman ajatteleminen lisää elämän riemullisuuden määrää. Arjessa pölyttynyt tajunnan vakava seinä saa kummasti eloa ja väriä, kun  muistaa ettei elämää kestä ikuisesti.

Kuka kestää sen ajatuksen kuka ei. Sanotaan, että itsemurhaajat eivät tekisi tekoaan, jos heille pystyttäisiin vakuuttamaan etteivät he koskaan kuole. Useat ihmiset niittaavat oman henkensä vain siksi etteivät kestä odottaa epätietoisina päiviensä päättymistä. Useat myös elävät henkisesti itseään kiduttaen tai henkistä kuolemaa mukanansa kantaen samasta syystä. On helpompaa olla mekaaninen rutiinien täyteinen kone, kuin ihminen, joka on tietoinen omasta rajallisuudestaan ja maailmankaikkeuden laajuudesta.

Ihmisen kokema elämän tuska ja ahdistus ovatkin ihmisen luonnollisia tunteita, eivätkä masennusta tai ahdistusta. Espanjalainen filosofi Miguel de Unamuno on sitä mieltä, että ihmisen luontaisin ydin on juuri epätoivon olemus. Näin ollen ihmisen hyvinvoinnin ja niin sanotun onnellisuuden salaisuus piileekin omassa valinnassa; virittyäkö perusepätoivoonsa vai valitako elämäänsä sisältöjä, jotka antavat tunteen toivosta.

Hautausmaalta löydän aina ilon ja toivon tunteen, joka kumpuaa väkevästä kuoleman ja epätoivon läikähdyksestä. Siinä ne ovat rinnakkain. Kaikki elämän liemet. Niistä tahdon juoda janoisena ollen sammuttamatta yhtäkään aitoa elämän virettä itsestäni. Olkoon kuolema ja olkoon elämä. Olkoon ahdistus, josta kumpuaa kiljuva kaiken täyttävä riemu. Olkoon epätoivo, jonka voimme omilla mielemme sudeilla maalata toivoksi, mutta älkää suinkaan tuudittautuko toivoon, sillä juuri epätoivo pitää meidät luovina ja liikkeessä. Juuri kuoleman uljas kuulas käsi on antava meille syvemmän riemun.

Sari Maanhalla