Havaintoja Vaeltajan Tieltä

Kiireen alkujuurilla

Sari MaanhallaOlipa kerran Suon Akka, joka eli Metsäjärven laitamilla mökissään suon sydämessä suurten puiden katveessa. Päivät kuluivat rattoisasti suurempia murehtimatta tai kiirehtimättä. Toisinaan Akka lauleskeli ja kulki metsämailla, joissa ääni kaikui hiljaisuudessa kuin aamun raikas runo. Toisinaan hän kalasti tai keräsi marjoja metsästä. Hän nautti luonnosta ja sen kauneudesta eläessään tasapainoista elämäänsä.

Jos aurinko ennätti joskus laskea kesken puiden hakkuun, Akka ei ottanut siitä itselleen huolta, vaan painui pehkuihin hyvillä mielin. Luontoäidin ihmeellisessä maailmassa oli hänellä turvallinen sija maata.

Eräänä päivänä Akka lähti kalaan, sillä aurinko kimalteli veikeänä taivaaltaan ja oli mukavan lämmin. Metsän syli oli kuin satumaailma. Hallan timantit koruttivat varpuja. Silmiään aukova aurinko sai kiteet sulamaan kyyneleiksi, jotka hitain pisaroin valuivat lehdeltä lehdelle, kunnes saavuttivat untuvaisen sammalikon. Kaikkialla kimalteli niin kirkkaasti, että melkein kuuli pisaroiden helisevän. Riemumielin Akka kulki eteenpäin astellen metsänpohjaa. Hän katseli hämähäkin uurastuksia, aamulla ne näkyivät parhaiten. Kaste kirjoi nuo kauniit taideteokset ja aurinko teki niihin pensselillään loppusilauksen. Yön kyyneleet kimaltelivat langalla kuin helmet pujotettuina silkkilankaan.

Järven rantaan päästyään Akka äimistyi, sillä järvi oli kummallisen tasainen. Koskaan ennen hän ei ollut nähnyt moista. Sumu lepäsi rannan tuntumassa, aivan veden päällä ja hiljaisuus maalasi kaiken rauhan värein. Mistään ei kuulunut mitään. Järvi oli kuin suuri valtaisa heijastava peili. Koko ympäröivä luonto näytti olevan paljastettuna tuon suuren avaran totuuden edessä. Ei voinut piilotella pihlajapoika punertuvia lehtiään. Taisipa peilata itseään, hieman ihaillakin.

Punastelevan puolukkamättään kuvajainen heijastui myös veden pintaan. Liekö se odotti aurinkoa osakseen, että kypsyisi loppuun asti, vai kuuliko Akan askeleet, pelästyi. Luuli, että joutuu poimituksi ennen aikojaan. Mitäs Akka raakoja marjoja poimimaan. Punastelkoot viimeisiinsä saakka ihan kaikessa rauhassa. Metsä ja järvi soivat marjoille oivallisen kodin.

Akka katseli ja äimisteli. Aamun virkut linnut virittelivät siipiään tuon kuultavan peilin yllä. Ne kiitivät kuin kilpaillen syttyvän päivän lähteillä. Ne peilasivat höyheniään nukutun yön jälkeen suurta kuvajaista vasten. Sipaisivat veden pintaa kuin nimeään veteen kirjoittaen. Samalla ne joivat itseensä aamun raikkautta, että jaksoivat elää elämää ylistäen kokonaisen päivän. Sitten linnut katosivat puiden syliin. Aamulento oli ohi. Hiljaisesti sumu liikkui ja lainehti, kunnes oli poissa. Lämpö pyyhki peiton pois peilin päältä.

Sitä katseltuaan Akan mielialaa alkoi vallata suuri säikähdys, kuin sisäinen ajatusten värähdys, sillä järvi oli hänestä sangen omituinen. Hän heräsi tiitterästi pohtimaan syytä järven heijastukselle. Ensin hän ajatteli, että järvessä oli joku vika, ja se oli mennyt rikki. Tokkopa siinä enää edes kaloja oli. Ennen olivat laineet ja aallot hipsineet järven selältä rantaan, mutta nyt ne olivat poissa. Järvi oli hajonnut, kadottanut kaiken elämänsä.

Miettiessään näitä tuntojaan Akka sattui huokaisemaan oikein syvään. Huokaus osui järveen ja siitä syntyi pieni vire. Silloin Akka oivalsi, että tuuli oli poissa ja siksi järvi heijasteli taivaansineä ja rannan puita. Oli tyyni ilma.   Tuuleton päivä oli Akan mielestä veikeä ja hassu. Hän viehtyi siitä niin kovin, että päätti kellahtaa selälleen ennen onkimaan alkamista. Rauha luonnossa, rauha Akan mielessä. Akka makasi ja kuunteli luontoa, eikä hän kuullut minkäänlaista ääntä. Yleensä tuuli kuiski ainakin vähän puiden oksilla. Toisinaan tuuli oli ollut pahallakin päällä ja oikein huutanut mahtiaan metsässä, järvellä ja Akan kotimökin kulmilla. Nyt mistään ei kuulunut mitään.

Hetken siinä maattuaan Akalle tuli haikea mieli. Tuuli oli ollut hyvä kaveri hänelle. Akasta alkoi tuntua siltä, että hän oli aivan yksin suuressa luonnossa. Ja kun hän aivan tarkkaan mittasi sisäisiä tuntojaan, huomasi hän, että täysi hiljaisuus puistatti häntä. Hän ei enää viitsinytkään maata paikallaan mokomana hassuna päivänä, vaan päätti ruokkia sisäistä hankaluuden tunnettaan kalastuksella. Mieluisa puuha se mieltä hoitaa, hän ajatteli ja nousi ylös ja kulki lähemmäs järveä ja kurottautui heittämään ongen kohon veteen.

Ja sitten hän tosissaan säikähti.

Hän näki itsensä vedessä. Itsensä seisoa tönöttämässä siinä omana itsenään. Akka kosketteli päätään ja pelästyi. Olenko minä näin pieni ja olematon, olenko minä tuommoinen, Akka tuumi ja tuijotti omaa kuvaansa. Hän näki pienen kehonsa heijastuvan veteen ja hän kauhistui. Kauhistus kouraisi hänen sisintään ja hän hätääntyi. Merkillinen levottomuus valtasi hänen mielen ja hän heitti ongenvavan pois ja alkoi juosta. Hän juoksi suopursujen ohi ja tallasi huomaamattaan kypsymässä olevia marjoja. Hän rikkoi hämähäkin seittiluomuksen ja potkaisi juoksuaskelillaan riekkoa.

Hän juoksi ympäri kotimetsäänsä eikä olisi halunnut pysähtyä, sillä juostessaan hän unohti oman pienuutensa ja huolensa siitä. Hän juoksi ja juoksi. On selvää ettei yhdenkään Akan voimat riitä sellaiseen ryntäämiseen ja pian hänen täytyi pysähtyä mättäälle levähtämään. Kauhistuksen paikka. Heti hän muisti näkemänsä, joten hän laittoi tietoisesti huolen aiheensa jemmaan aivojen perimmäiseen nurkkaan. Hän ei tahtonut muistaa

Ratkaistakseen minuutensa ongelman hän alkoi suunnitella elämäänsä huomiseen nähden. Itse asiassa hänen oli elettävä koko ajan muualla kuin tässä ja nyt, ettei hän vain muistaisi mitättömyyttään. Hän hylkäsi läsnäolemisen ja ryhtyi elämään elämää, jossa hän jatkuvasti oli siirtänyt mielensä tulevaisuuteen ja suorittamiseen.

Akka suunnitteli itse asiassa päivätolkulla elämäänsä eteenpäin. Kun suunnitelmat oli tehty, hän alkoi kiireisen touhuamisen. Akka pesi vaatteita, siivosi, pilkkoi puita, keräsi sieniä ja kuivasi ne ja teki kaiken useaan kertaan päivässä ellei muuta hommaa itselleen keksinyt. Tai ainakin hän murehti tekemisiään, jos kaikki oli jo tehty. Jotain täytettä oli oltava.

Ihan sama miten aikansa käytti, kunhan sen ahtoi täyteen. Kalassa hän kävi tiheään, mutta varoi tuuletonta päivää. Hän ei kaivannut enää muistuttajaa omasta mitättömyydestään. Hän ei tahtonut enää ikinä katsoa itseään ja samalla tunnustaa elämän tosiasioita. Akka keksi jokaiseen sekunnin rakoseen jotakin eikä hän enää koskaan rentoutunut. Hän väsyi, mutta lisäsi kierroksiaan. Hän nukkui huonosti ja kaipasi uniensa pienissä syvissä hetkissä kipeästi jotain elvyttävää ja eheyttävää, jotain minkä hän oli unohtanut ja kadottanut. Hän eli elämänsä rauhattomuuden vankina.

Näin sai alkunsa kiireinen elämänmuoto, jossa ihmiset ryntäävät sinne tänne suurempia ajattelematta. Suon Akka tuli tietämättään luoneeksi elämäntavan, joka siirtyi jälkipolville aiheuttaen suurta rauhattomuutta ja luonnosta vieraantumista. Suon Akkaan perustuu myös nykyihmisten tarve hakeutua luontoon metsien ja järvien äärelle. Jossakin syvällä ihmisen sisimmässä on kaipuu rauhaan. Se mitä suuri esiäitimme mystinen Suon Akka koki aikoinaan, halutaan tavoittaa uudestaan.

Ihminen on osa luontoa, ja tarve kokea kuuluvansa luontaisiin miljöisiin, on meihin sisäänkirjoitettua. Hakeudumme elämyksellisten luontomaisemien äärelle saadaksemme sisäiset kierroksemme lakkaamaan. Luonto koetaan meditatiivisena kokemuksena. Haluamme tavoittaa juuri tuon alkuperäisen Suon akan kokemuksen luonnon moninaisuudesta ja läsnäolosta.

Me rauhoitumme saadessamme olla osa jotain suurta. Luontoon liittyvä kauneuden kokemus eheyttää meitä sisältäpäin. Hengen ravinnon lisäksi voimme kerätä fyysisen kehomme hyväksi moninaisia metsän antimia. Näinhän Akkakin eli ennen suurta säikähdystään.

Kuljen Valkiaisjärven rantaan. Näen sumun järven yllä, joka kuin varkain hiipii pitkin peiliä, kunnes pakenee rannoilta joen suuntaan lämmittävän auringon ottaessa päivästä kiinni. Luonto on suuri ja ihmeellinen peili. Sen kauneutta vasten voin katsoa omiin sisäisiin maailmoihini.

Luonto katsoo peiliinsä avoimen rehellisenä, ihmettelevänä. Mieleeni tulee kysymys, uskallanko itse katsoa suuresta peilistä, minä Suon Akan jälkeläinen. Uskallanko katsoa rauhan ja avoimuuden peiliin, olla läsnä, olla minä. Olla osa luontoa, minä Valkiaisjärven neito.

Sari Maanhalla

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s