Rikottu lapsi

On hyvin surullista kun lapsen aito minuus joutuu kasvuympäristönsä aikuisten tallaamaksi. Tässä henkisessä perhetragediassa ihminen menettää sisäisesti kosketuksensa itseensä, joka vaikuttaa kaikkeen hänen myöhempään elämiseen ja olemiseen. Kyse on eräänlaisesta henkisestä kuolemasta.

Jokainen ihminen on luonnostaan luottava ja sädehtivä persoonallisuus, jolla on rajattomat määrät luovia ja rakkaudellisia voimavaroja. Kuitenkin katsoessamme laajemmin aikamme ihmismielten ilmapiirejä, voi tehdä tulkinnan, että kipeitä, satutettuja epätasapainoisia ihmisiä on tällä planeetalla kulkemassa paljon. Moni on tullut vahingoitetuksi.

Erilaiset aikamme vihamuodot ja pinnalliset elämäntavat ovat tulosta ihmisen henkisestä kuolemasta, itsensä menettämisestä, mikä tapahtuu useimmiten ihmiselle hänen ollessa lapsi. On vaikea sanoa mistä kaikki on saanut alkunsa, mutta sukupolvelta toiselle muotoaan muuttaen tämä sisäinen kipu siirtyy.

Olemme havahtuneet päihde- ja mielenterveysongelma- sekä väkivaltaperheiden todellisuuteen ja lasten rikkinäisiin kasvuolosuhteisiin. Tiedämme mikä vaikutus tällaisilla kaaottisilla kokemuksilla on lapsen mieleen ja kasvuun.

Rikkoutuminen on pelkoon kasvamista. Pelon vastakohta on rakkaus. Jokainen lapsi tarvitsee rakkautta kasvaakseen. Mitään muuta ei tarvita, mutta rakkautta ei voi välittää sellainen ihminen, jolla ei ole kokemusta rakastamisesta. Rakkaus on sisäinen kokemus, mielen ja hengen laatu. Omilta vanhemmilta saatu rakkaudettomuus välittyy aina omille lapsille ellei omaa rakkaudettomuutta ole henkisen työ kautta elvytetty rakkaudeksi.

Rikottu lapsi on joutunut menettämään oman aidon rakkaudellisen itsensä sellaisen aikuisen toimesta, joka ei ole kyennyt rakastamaan.

Jokainen lapsi, joka ei saa kasvaa omaksi itsekseen tai tavalla tai toisella joutuu nujerretuksi lapsuudessa, menettää kosketuksen itseensä. Tällainen yhtälö voi tapahtua räikeiden ongelmien perheessä yhtä hyvin kuin perheessä, jossa vanhemmat yrittävät tehdä parhaansa.

Kaikki mitä lapsi tarvitsee aikuisen taholta on läsnäolo, sillä elämä on alati muuttuvaa. Tänään lapsi voi tarvita tiukkoja rajoja ja selkeää ei sanaa, mutta huomenna tuo sana voi repiä lapsen kahtia. Hyvä on myös miettiä, mistä lasta edes kielletään. Jos hän luovuutensa ja kekseliäisyytensä nimissä tekee jotain, mikä näyttää vanhempien silmissä kepposelta, lapsi kuullessaan ei sanan, voi ymmärtää, että hänen ilonsa ja kekseliäisyytensä on väärin.

Rajoja tarvitaan ennen kaikkea siihen, että lapsi voi kasvaa turvallisesti ja turvassa, ei siihen että vanhemmilla olisi mukavampi olo.

Vaahteranmäen Eemeli tarinassa tämä asetelma tulee hyvin näkyviin. Kaikki Eemelin teot ovat lapsen luontaiseen uteliaisuuteen ja vilkkauteen liittyviä tekoja, joissa sattuu ja tapahtuu, mutta aikuisten silmissä teot ovat ilkeyttä ja kurittomuutta. Ajatelkaa sitä hetkeä, kun Eemeli haluaa selvittää mitkä kengät pitävät vettä ja mitkä eivät. Hänen omansa kastuvat läheisellä purolla, mutta mikä oivalluksen ilo siihen liittyykään, että vaikka laittaa isän saappaan täyteen vettä, se ei vuoda mistään. Vesi unohtuu saappaaseen, ja se saa isän silmissä kepposen leiman. Isä suuttuu ja lapsi teljetään vajaan.

Suren jokaista Eemeliä, joka joutuu menettämään lahjakkuutensa ja eloisuutensa vain sen tähden, että aikuiset päättävät, että hän on kauhea kakara.

Tarvitaan rakkautta, mutta rakkaus ei ole kauniita sanoja ja hymyjä, selkeitä rajoja ja kasvatusmenetelmiä. Rakkaus on rakkautta. Hengittämämme ilma on happea, me vain hengitämme sitä. Sitä joko on olemassa tai ei ole, ja se voi sisältää myrkkyä, jolloin ilman koostumus muuttuu. Rakkaus on rakkautta. Rakkaus on ilmaa, jota minuus hengittää.

Lapset ovat eloisia, se on ihmisen terve luontainen luonto. Aikuinen joka ei ole kosketuksissa itseensä, ei voi olla läsnä omassa eikä näin ollen lapsenkaan elämässä. Suurin vahinko mikä lapselle tapahtuu hänen henkisyytensä turmeltuessa on se, ettei häntä nähdä. Jokainen lapsi on syntyessään oma persoonansa – jos tätä persoonaa ei nähdä eikä tueta, lapsi ei opi tuntemaan itseään. Ja itsetuntemus on juuri sitä paljon puhuttua itsentuntoa, jonka alhaisuuteen monet aikuisten ongelmat liittyvät.

Rikotun lapsen ongelma on väkevä elämän ongelma, joka heijastuu kaikkeen olemiseen. Kun rikottu lapsi kasvaa aikuiseksi, on hänen päällään valtava taakka: hänen kasvuympäristönsä ei ole opettanut itsetuntemukseen. Tällöin kosketus omiin tunteisiin puuttuu, käsitys omasta itsestä on vääränlainen. Tällainen minän alusta on otollinen erilaisille ääriongelmille riippuvuuksille, syömishäiriöille ja mielenterveyden epätasapainotiloille.

Rikotut lapset elävät aikuistuttuaan ns. normaalia elämää. Mitä se kenelläkin tarkoittaa. He opiskelevat, menevät töihin, perustavat perheen ja koittavat pärjätä. Elämä menee jopa hyvin, mutta rikkoutuneisuuden perintö ei häviä mihinkään, vaan se on mielessä, itsetunnossa, turvallisuudessa ja tunnetaidoissa. Tuntematon kaipaus, kaiherrus pysäyttää toisinaan, mutta huomion saa suunnattua aina muualle. Joku katoaa projektielämänsä pyörteisiin, joku lohduttautuu päihteeseen jne… Mutta rikkoutuminen ei jätä rauhaan, ja mielen ongelmat kerääntyvät ja kärjistyvät.

Rikkoutuneen lapsen, aikuiseksi kasvaneen ihmisen perusongelma on turvattomuuden eli pelon ongelma. Ihminen, jonka perusturvallisuuden tunne eli sisäinen turvassaolemisen tunne puuttuu, elää elämäänsä aina pelosta ja epävarmuudesta käsin. Tällainen ihminen arvioi kaikkea olemassa olevaa aina sen kannalta onko se uhka hänelle vai ei.
Viime kädessä uhkien määrä kasvaa hallitsemattomaksi. On mahdotonta itsensä kiusaamista vaatia elämältä hallintaa ja itseltä täydellistä pärjäämistä.

Rikkonainen menneisyyden vaikutukset voidaan purkaa terapeuttisen itsetutkiskeluprosessin muodossa. Rikotun sisäinen kauhu ja pelko elvytetään rakkaudeksi ja luottamukseksi psyykkisen työn avulla, johon kuuluu lapsuuden kokemusten läpikäyminen.

Pelkkä mekaaninen tilityö ja asioiden toteaminen ei riitä, vaan tarvitaan tunnetasoista työstämistä. Hyvä lähtökohta on toisen ihmisen kanssa tehtävä pelko, häpeä ja vihainventaario. Psyykkisen työn myötä ihmisen itsetuntemus lisääntyy eli itsetunto kohoaa ja hän kykenee elämään tasapainoista onnellista elämää ilman riippuvuuksia tai ponnistelujen tarpeita.

Toivon, että jokainen rikottu saa jossain vaiheessa elämäänsä mahdollisuuden eheytymisen kokemukseen. Se tulee kivun kautta, henkinen tai fyysinen kipu ilmoittaa, että jotain on sisäisesti pielessä. Matka voi alkaa juuri siitä ja silloin: iteensä katsomisen matka.

Tuo matka kannattaa tehdä.

Sari Maanhalla