Mehiläistarhaus

Kaikkeen mielenterveystietouteeni pohjautuen olen tullut tässä parin kesän aikana oivaltaneeksi, että lääketieteellisestä diagnoosiluokituksesta puuttuu yksi diagnoosi, johon itse olen sairastunut ja joka itse asiassa on jo hyvin vanha mielenhäiriö.

Aloitin uuden harrastuksen noin kolme vuotta sitten ja päänuppini on surissut tuosta lähtien enemmän kuin kaikki universumissa vallitsevat ötökät yhteensä. Tätä nupissa surisemista voi luonnehtia jonkin sortin hulluudeksi, mutta kyllähän suutarin lapsilla on kengät vai mitä.

Kyseessä on mielenhäiriö nimeltään mehiläistarhaus.

Ensimmäiset oireet ovat mitättömiä ja voivat toteutua kenen tahansa päiväunelmissa, joita ääneen ohi mennen puoli huolimattomasti huokaistaan. Siksi kattavaa kuvausta ensioireista on vaikea antaa, mutta esimerkiksi hunajapurkin hypistely haahuilevan katseen kanssa suoritettuna, kertoo jo tarkkasilmäisimmälle, ettei kyse ole tavallisesta hunajan ottamisesta purkista.

Yksi merkittävä alkuoire on, kun ihminen alkaa käydä mehiläisiä ja hunajaa koskevilla nettisivustoilla. Tällainen on vierestä katsojan näkökulmasta helposti todettava oire siinä tapauksessa, jos hurahtaneen henkilön tietokoneen nettiselaimen sivuhistoria säilyy eikä pyyhkiydy pois ohjelmaa suljettaessa. Merkittävä seikka diagnoosin tekemisessä heti alkuvaiheessa on myös se, että henkilö tekee tutustumislennonkaltaisen käynnin kirjastossa mehiläishoitokirjojen äärelle, mutta harvoin kukaan olennainen ulkopuolinen on tätä tutustumislentoa näkemässä.

Selkeä ensioire on tietenkin asiasta puhuminen ääneen perheenjäsenille, kavereille tai muille ihmisille. Muuten ensioireet ovat hieman piileviä, eivätkä välttämättä paljasta todellisen tartunnan saanutta. Yleisesti ottaen kaikenlainen energian käyttäminen sen selvittämiseen mistä saada mehiläisiin liittyvä tietoa, on selvää oiretta siitä mitä ihmisessä on tapahtumassa. Yksi tartunnasta kertova oire onkin opistojen kurssitietojen selaaminen, mehiläiskurssin etsiminen ja sille ilmoittautuminen.

Tartuntatapakin vaihtelee. Joku saattaa kiihottua kyseiseen mielenhäiriöön maisteltuaan hunajaa suukanavan kautta. Toinen saattaa näköaistimusreittiä saada hullun päähän pistoksen vierailemalla hunajatilalla. Elämän vaiheet, joissa on tilaa ajatella, ovat erittäin pahoja itämisalustoja tälle mielenhäiriölle. Tällöin mieli saa vapaana vaeltaa ideoiden kennoissa, ja juuri hunajaan ja mehiläisiin liittyvä aivojen kennosto alkaakin täyttyä mehiläistenhoitoon tähtäävästä tietoisesta oivalluksesta.

On heitäkin, jotka kaiholla muistelevat Nalle Puhin tarinoita ja luonnonkullan keräämistä, tai Aku Ankan edesottamuksia mehiläispönttöjen kanssa. Itu sairauteen on siis saattanut itää jo lapsuudessa, jolloin henkilö on tullut jonkin materiaalin tai kokemuksen kautta suuntautuneeksi myöhemmän iän mehiläismielenhäiriöön. Toisille on riittänyt lapsuuden kontakti sukulaiseen, jolla oli tämä mielenhäiriö ja tauti on selkeä sukuvika.

Mehiläisilläkin on verenkierto ja omissa mehiläisissäni virtaa italialainen veri. Kuuman kesäpäivän tiimellyksessä, kun avaa mehiläispesän, saattaa törmätä ei niin hämmentävään näkyyn: siellä niitä on valtava monen kilon massa laiskottelemassa ollen tekemättä mitään.

Yleisimmät nykyään Suomessa tarhattavat mehiläiset ovat italialainen, krainilainen ja Buckfast. Kaikilla lajeilla on laiskuus- ja temperamenttieronsa. Buckfastin loi Lounais-Englannissa Buckfastin luostarin munkki Veli Adam teesinsä mukaisesti: mahdollisimman paljon hunajaa mahdollisimman vähällä työllä.

Mehiläistarhausmielenhäiriön ensimmäistä vaihetta kutsutaan nimellä haksahtaminen. Kyseessä on eräänlainen ajatusnyrjähtäminen, jossa ihminen saa idean alkaa hoitamaan mehiläisiä. Ensimmäisessä vaiheessa sairaus on ns. munavaiheessaan. Mehiläistarhurin peruskurssille hakeutumista voidaan pitää jo varmana merkkinä haksahtamisesta. Tällaisia kursseja todellakin järjestetään taudin kiihottamiseksi ja etenemiseksi. Näiden kurssien opettajat ovat mehiläishoitoyhdyskunnan eräänlaisia tiedottajia, jotka saattavat ihmistä syvemmälle mielenhäiriöön tarjoamalla tietynlaista tietotanssia.

On kuitenkin otettava huomioon, että kaikki tällaisille kursseille osallistuneet eivät välttämättä koskaan ala mehiläistenhoitajiksi eli he paranevat kurssilla. Tätä kutsutaan myös kuhnuri-ilmiöksi, mikä tarkoittaa sitä, että mehiläishoitoon liittyvä innostuksen munanen on hedelmöittymätön hengailija. Mutta enemmistöllä kursseilla olleista tauti etenee seuraavaan vaiheeseen hyvin rajuna ja nopeana heti ensimmäisen satokauden koittaessa tai viimeistään seuraavana.

Taudin ensimmäinen vaihe on tiedon hankintaa mehiläisistä, mehiläisten hoidosta ja hunajan tuottamisesta. Ensimmäisen ja toisen vaiheen rajat eivät ole selkeät, mutta toisen vaiheen selvin merkki on mehiläisten hankkiminen. Haksahtamisvaiheessa munituksi tullut ideamunanen kypsyy toukaksi, jota suuri tietosiitepölyn määrä ruokkii. Tähän asti oireet ovat voineet kyteä vain ihmisen pään sisällä ja kaikista läheisimmätkään ihmiset eivät välttämättä ole huomanneet mitään – kenties epähuomiossa paperinkulmiin piirrellyt kennojen muotoiset kuviot olisivat voineet paljastaa, mutta harva läheinen kiinnittää tällaiseen huomiota.

Useat sairastuneet puhuvat jo ensioireiden ilmaannuttua asiasta läheisimmilleen, mutta on myös olemassa ihmisiä, jotka eivät niin avoimesti jaa päänsä sisältöä, jolloin ensioireet ovat täysin huomaamattomat, ellei mielenhäiriön saanut henkilö satu unissaan surisemaan poikkeuksellisen paljon kuten mehiläinen. Mutta yleensä viimeistään taudin toinen vaihe alkaa näkyä ulospäin: mehiläispesän kuljettaminen tontille on jo aika näkyvä projekti ja näin ollen selvä merkki mielenhäiriöstä nimeltä mehiläistenhoito. Sitä ennen on ilmaantunut epämääräisiä messinkilankakeriä ja laatikoita, vahaläpysköitä ja puukehikoita akkuviritelmineen. Varsinkin akkuviritelmä saattaa herättää läheisissä suurta huolta. Myös mehiläishoitajan haalarit ovat yksi varma merkki, tosin kaikki eivät käytä niitä, joten tämän ei kannata antaa hämätä.

Se epämääräinen suriseva laatikko tontin kulmalla, se on jo niin selvä merkki, että se ei voi kanssaihmisiltä jäädä huomaamatta. Tämän näkyvän oireen perusteella on siis jo lähes sata prosenttisen varmaa, että mikä mielenhäiriö on kyseessä. Useimmiten ihminen itse jo tässä vaiheessa tietää missä on itsensä ja mielentilansa kanssa menossa, mutta läheisille asia saattaa konkretisoitua vasta nyt.

Mehiläistarhaajilla on oma yhdistyksensä, johon he voivat liittyä potemaan mielentilaansa ja saada tukea ja tietoa toisiltaan oireittensa hoitoon eli ylläpitämiseen ja mahdollisimman suuren hulluuteen. Mehiläistarhureiden omaisten yhdistystä tai edes vertaisryhmää ei tiettävästi ainakaan kovin virallisena ole vielä perustettu. Tällainen pitäisi ehdottomasti olla ja sen jäsenmaksuun tulisi kuulua terapiaetu, joka kattaisi sekä henkisten että ruumiillisten vaivojen hoidattamisen, jota mehiläistarhurin mielenhäiriö hänen omaisilleen aiheuttaa. Aina puhutaan vaan mehiläisistä, satokasveista tai hunajan hinnoista; tästä aiheutuu merkittävää psyykkistä rasitetta lähipiirille. Lisäksi tulee selkäsärkyä laatikoista, joita on pitänyt nostella kaverina, rannevamma hunajan linkoamisesta tai sydämentykytyksiä sisälle kulkeutuneista mehiläisistä.

Kun mehiläispesä tai useampi on saapunut, sairaus etenee vähitellen ns. kotelovaiheeseen. Tämän vaiheen keskeinen piirre on se, että sairastunut on kovin kiinnostunut noiden koteloiden eli pesälaatikoiden sisällöstä. Hän varjelee laatikoita muurahaisilta ja käy säännöllisesti avaamassa laatikoita ja toteamassa omituiset varusteet päällään mehiläispesän tolaa. Tämä on mielenhäiriön aktiiviaikaa, jossa kaikenlaisia oireita tulee ja menee kuin mehiläisiä edestakaisin.

Yhtäkkinen vahva kiinnostus siitepölyistä ja kasvien kukinta-ajoista, oman pihapiirin ja tontin kasvustosta, ovat tautiin kuuluvaa. Olennaista ja huomattavaa on myös ihmisessä tapahtuva selvä persoonan muutos. Edellisenä kesänä pajukoita varten hankittu pelastus nimeltä raivaussaha saakin yhtäkkiä pölyttyä varastossa hämähäkin seittien sekaan. Aiempien vuosien kirotut pajukot ovatkin nyt yhtäkkiä kultaa. Sairastunut käy jopa useaan kertaan päivän aikana pajunkissoja silittämässä, josko ne alkaisivat kehräämään eli kukkimaan. Pihaa ei enää niitetä tai ajella ruohonleikkurilla, vaan annetaan siellä täällä rehottaa luonnon omaa kukkasatoa. Ihminen alkaa toden teolla vaalia jopa rentunruusuja.

Äärimmäisyyksiin menevissä tämän vaiheen oireissa on mm. kipeää havahtumista jokaiseen tallattuun kukkaan, syvää tietoisuutta naapurustojen marjapensaiden ym. kasvien tilasta, ärsyttävä tapa todeta joka kerta kesävieraille tietyn taajuuden omaavan surinan saapuessa lähelle: katsokaa minun mehiläinen, pakkomielteenomainen tapa luetella sitä minkä värisiä siitepölypalleroita pesään lentäneillä mehiläisillä oli tällä kertaa jaloissaan, jne. Eli siis henkilöllä pörisee kaikin puolin erikoisesti ja uusi elämän ulottuvuus on nielaissut hänet mukaansa jokaista sielun kehäkakkua myöten.

Jokaisella kasvilla luonnossa on oman värisensä siitepöly ja periaatteessa kesän etenemisen pystyy päättelemään pelkästään seuraamalla mehiläispesään lentävien mehiläisten jaloissa roikkuvia siitepölypalleroita. Alkukesän pajun vaalean keltainen sekä tuomen harmaanvihertävänkukertava eroavat merkittävästi loppukesällä pesään kulkevista tummanruskeista palleroista. Voikukasta saatava siitepöly on oranssia. Ja ne pallerot mehiläisen jalassa ovat todellakin siitepölyä eivätkä hunajaämpäri, kuten monessa fiktiivisessä animaatiossa esitetään. Meden mehiläinen kerää mesimahaansa.

Ja mielenhäiriö sen kuin etenee. On vaikea tarkkaan tulkita mitä häiriön saaneen pääkotelossa tapahtuu mehiläispesän aktivoimana, mutta kun tullaan mielenhäiriön neljänteen vaiheeseen, on luvassa lisää erilaisia oireita. Keskeisesti ilmenee parvihysteriaa, jaokejappasua ja laatikoiden pinoamista torniksi: puupalikoita päällekkäin kuin lapsena konsanaan.

Lisäksi esiintyy säätiedotusten tiheää katsomista ja sateen sekä kylmän sadattelua, sokerin kilohintatietoisuutta, emopohdintoja, muurahaisvihaa, ampiais- ja kimalaistietoisuutta, yleistä hermostuneisuutta, turvonneita silmäkulmia, kennojen kyttäämistä, savuttimella tupsuttelua, punkkien laskemista, pesälaatikoiden nostelua pois ja paikoilleen, sikiöpuheita, pesäkakuston tiirailua, jne. Näitä esiintyy erittäin todennäköisesti kaikissa täyteen terään ja satokauteen ehtineissä taudin kuluissa.

Olennaista tässä vaiheessa on myös se, että kaikenlainen epätavallisen suuri surina yms. äänet saavat sairastuneen ihan sevoksi. Yleistä on pelko, että mehiläiset ottavat ja lähtevät parveilun nimissä ja jättävät tarhurin nuolemaan hunajattomia näppejään. Näyttääkin aivan kuin mehiläisparven levoton surinaenergia tarttuisi suoraan hoitajaansa. Mikäli haluat tässä taudin vaiheessa leikkiä hieman psykolookia ja varmistaa sairastaako läheisesi kyseistä mehiläisten hoivaamiseen liittyvää mielenhäiriötä, huudahda hänen vierellään sana parvi. Jos oire-epäilty säntää hermostuneeseen juoksuun ja alkaa silmämunat levottomasti keikkuen huutaa jopa paniikinomaisesti, voidaan varmuudella sanoa; sitä se on.

Jaokeoire on huomattava oire taudinkulussa, sillä se liittyy haluun lisätä mehiläispesien määrää, johon liittyy jälleen liuta omanlaisia kirjavia oireita, jotka ovat jonottamassa ihmisen käytökseen ja mielenjuoksuun. Esimerkkinä mainittakoon valmius ajaa autolla pitkäkin matka hakeakseen emomehiläinen tai vaihtoehtoisesti pikkuruisten emokennonyyttien kerääminen pesästä ja niiden helliminen lämmöllä odottaen yliaktiivisena kuningattaren syntymää. Siitä puolestaan seuraa häälentoarvailut ja tussikynällä mehiläiseen piirtäminen.

Sanotaan, että varsinainen sisäinen mehiläishoitajuusmielenhäiriö täydentyy siinä kohdassa, kun sairaus on kiertänyt koko kierroksen eli sen, mikä myötäilee mehiläisenkin muodonmuutoksen vaiheita. Tämän jälkeenkin mehiläistarhaukseen sairastunut henkilö on vielä pitkään haparoiva ja epävarma pesästä poistumaton untuvikko, jonka elinpiiri laajenee myöhemmin varsinaisen työläismehiläisen tasoiseksi.

Mielenhäiriön eräänlaisen täyttymysvaiheen loppupuolta voidaan kutsua mesimasu-vaiheeksi, sillä se huipentuu siihen kun kyseiseen diagnoosiin sairastuneen ihmisen kodista alkaa löytyä kultaista hunajanimistä ainetta, jota on lingottu ja sekoitettu, ja joka loppujaan on pakattuna pienehköihin purnukoihin, joista henkilö on autuaan jopa naiivin ylpeä ja onnellinen. Tämä taudin vaihe päättyy purnukoiden vaalimiseen ja niiden oikeassa lämpötilassa säilyttämiseen ja myymiseen/lahjoittamiseen lähipiirille. Jotkut laajemman taudinkuvan omaavat istuvat jopa messuilla ja toreilla myymässä purnukoitaan, keltaista kultaansa. Erityisen huomattavaa on se, että hunajat menevät hyvin kaupaksi, joten mielenhäiriö ikään kuin mahdollistuu näin, kun lopputuote on arvostettu hyödyke.

Heinäkuussa pesässä voi olla jopa satatuhatta mehiläistä. Talvella määrän ollessa noin 20 000.

 Pesässä on yksi kuningatar, muutama sata kuhnuria ja tuhansia työläisiä. Työläiset ovat tyttöjä ja nimensä mukaisesti tekevät kaikki työt; mm. keräävät mettä ja siitepölyä, tiedottavat, ruokkivat toukkia ja juuri kuoriutuneita mehiläisvauvoja. Kuhnurit ovat miehiä ja niiden olennaisin tehtävä on lentää tyynenä lämpimänä kesäiltana useiden kilometrien päähän vartomaan, josko seudulla olisi nuori kuningatar.

Pitkälle edenneen mielenhäiriön kuvaan kuuluu vielä myös hirvittävän sokerimäärän kanssa läträäminen loppukesällä sekä tymoltyynyily mehiläisten punkkien häätämiseksi. Huomattavaa helpotusta ainakin kanssaihmisille on siinä, että tauti menee syksyn koittaessa ikään kuin talviunille, tosin loppuvuodesta käy sellainen oksaalihappomainen piikki taudinkulkua kuvaavassa käyrässä, kun jälleen punkit ei toivottuina vuokralaisina häädetään mehiläisten valtakunnasta.

Useiden tartunnan saaneiden kohdalla sama luonnonkiertoon liittyvä rundi käynnistyy uudelleen heti seuraavana keväänä. Oireet ovat joka vuosi samat, mutta sairauden ensimmäinen vuosi on yleensä hyvin kaoottinen. Taudin edetessä kokemus kouluttaa ihmisen tähän tautiin, jolloin tauti käy kaikki vaiheensa kaikkine oireineen mehiläisvuoden mukaisesti läpi joka vuosi, mutta pahimmat suuret heilahtelut eli hysteeriset oirepiikit jäävät pois.

On myös tärkeää huomata, että oireiden suhteen on persoonallisia vivahde-eroja ja oireita löytyy vielä läjäpäin muita, mitä tässä ei mainita. Haluan myös muistuttaa, että tässä kuvattu mielenhäiriönkuva on ns. tavallisen mehiläistarhurin oireisto, jonka jokainen kyseiseen häiriöön sairastunut jossain määrin käy läpi häiriön alkuvuosina. Tauti voi edetä ja erikoistua vuosia jatkuessaan vielä eriskummallisempana jos minkälaisiin suuntiin.

Ilmeisesti hunaja on riippuvuutta aiheuttavaa, ja se edistää taudin jatkumista vuosikymmeniä, jopa niin, että useiden tartunnan saaneiden on vuodesta toiseen tuotettava enemmän hunajaa useammilla ja taas useammilla pesillä. Joidenkin kohdalla tauti paranee henkilön elinaikana. Toisten kohdalla toteutuu taudin niin sanottu viimeinen vaihe eli se kun testamentissa, tai muuten yleisesti kerrottuna mehiläistenhoitoon hurahtanut on ilmoittanut viimeisenä tahtonaan, että hautajaisissa laulatte sitten sitä Maija Mehiläistä. Myös klassinen kappale Kimalaisen lento on toivomusten joukossa, vaikkakin välisoitollisen oopperaviisun päähenkilö onkin väärän lajin edustaja eikä ollenkaan mehiläinen.

Ja toivoa sopii, – suutarin lapsilla ei ole kuulemma kenkiä, että mehiläistarhurin ipanoilla on hunajaa – muutakin kuin sitä vahasakkaista siitepölyistä roskaista jäännettä, joka linkoamisessa jää jäljelle, kun varsinainen upea hunaja menee muille.

Mehiläistenhoito on maatalouden runoutta, kuten Alfred Mäkinen on Mehiläishoitajain liiton ensimmäisessä perustamiskokouksessa todennut. Mielestäni hulluus on elämisen runoutta.

Mehiläistarhurilla surisee kaikin puolin erikoisesti, mutta onneksi asu on kohdallaan ja asianmukainen.

Nähdessäni ensimmäisen ilmoituksen mehiläistarhurien illanvietosta, häkellyin. Ilmoituksen jälkihuomautuksena luki, että illan aikana halukkaat voivat vaihtaa keskenään emokennoja.

Käytännössä tämä merkitsee sitä, että tapahtumaan osallistuva tuo mukanaan jossakin lämpimässä paikassa, kuten rintaliiveissään (miesten tapaa en tiedä) mehiläiskuningatarkennon – pienen mehiläisvahaisen pötkylän, jonka sisässä odottaa kuoriutumisensa hoohetkeä ehta mehiläiskuningatar.

Kirjoittaja/Kuvaaja: Sanataiteileva mehiläistarhuri Sari Maanhalla