Havaintoja Vaeltajan Tieltä

Posliinivati

Maasto oli kallioista. Vasemmalla se vietti alaspäin loivasti ja vaatimattomasti, ja oikealla puolella tarjosi huikeita korkeuseroja jyrkkyydellään ja mahdottomuudellaan. Alhaalla oli lisää kiviä ja kalliota niin kauas kuin jaksoi katsoa, samoin ylhäällä, mutta silloin ei jaksanut katsoa kovin kauas. Ja jos olisi jaksanut, katse olisi löytänyt lisää kiviä ja kalliota kivien ja kallioiden jälkeen. Se oli kulkemista kivien ja kallioiden maassa, ei siinä maassa muuta ollutkaan. Oli teräväreunaisia kiviä, tylppäreunaisia kiviä, irtonaisia kiviä, kiviä, jotka olivat kiinni tukevasti alustassaan, kiviä, jotka lähtivät vierimään ja yrittivät viedä kulkijan matkassaan. Kiviä, jotka olivat tummia, kiviä jotka olivat raidallisia. Ja kaiken alla makasi vakavana ja vaativana äitikallio.

Ylhäällä oli jotain. Kaikkialla oli jotain, mutta en tiennyt mitä. En uskaltanut katsoa ylhäälle kunnolla. Taivasta ei juurikaan näkynyt, sillä se ei ollut minkään värinen. Pilvet roikkuivat raskaina laahuksina vuoren rinteen päällä. Ikään kuin taivas ja maa olisivat yhtyneet yhdeksi, ja että sillä ei ollut väliä missä raja kulki.

Oli sellainen ajaton vuodenaika, mutta sisälläni oli pakenemisen vuodenaika.

Minulla oli pakottava tarve jatkaa matkaa ja paeta. Oli tunne, että pian jokin ottaa minut kiinni, että on mentävä eteenpäin. Se jokin mikä ajoi takaa, oli epämääräistä, mutta sanomattakin oli selvää, että se oli vihollinen, jokin jonka ei kuulunut saada minua kiinni. Ei ollut talvi, mutta ei kesäkään, eikä kevät eikä syksy. Lähinnä vuodenaika oli se kuuluisa väliaika kahden vuoden ajan välissä, kevään ja kesän väli, kun kaikki makasi talven jälkeen kuolleena, mutta mistään ei annettu valoa ja lämpöä niin paljoa, että uusi kasvu olisi voinut alkaa.

Kaikki oli tasaisen harmaata, jotain sellaista mitä ei voinut määritellä tai millä ei ollut mitään väliä. Oli vain sisäinen vuodenaikani, pitkä kivinen polku, ja tunne, joka pakotti kulkemaan kivi kiveltä pakoon. Oli liikuttava eteenpäin. Joskus se oli sellaista. Ensin epäröit matkalle lähtemistä ja kun sitten lähdet, epäröit, mutta tiedät on mentävä.

En ollut yksin matkallani. Kuinka olisin voinutkaan olla. Tämä oli ensimmäinen vuoreni, olisi ollut silkkaa hulluutta lähteä yksin. Vuoret olivat arvaamattomia. Jokaisella askeleella kohosit lähemmäs taivasta ja taivas oli oikukas. Tuulet olivat julmia ja pilvillä oli viiltävä reuna. Ne kylmettivät hetkessä, jos alle jäit. Oli kuljettava sellaisten kanssa, jotka olivat olleet täällä aikaisemminkin.

Reitti ei ollut selvä heillekään, sitä piti hieman etsiä. Siellä täällä oli edellisten kulkijoiden kokoamia kivikasoja merkkeinä, mutta kulkijoita ei ollut ollut niin paljoa, että olisi erottunut jokin selkeä polku. Kaiken aikaa piti tähytä, ja luotta askeliinsa. Se kuljetti eteenpäin. On merkillinen tunne miten sitä voi tuntea hiljaisesti reitin olevan oikea, vaikka ei ole varma. Tai tiesimme sen olevan reitti, jota voimme kulkea, ja että oli kuljettava. Sellaista se oli elämässä ja vuorilla.

Matka oli pitkä. Välillä ilma täyttyi pimeydestä, joka oli täynnä aavistuksia uhasta. Sudet ulvoivat yöllä ja piiskasivat mielikuvitusta. Nahassaan saattoi tuntea kuinka meitä tuijotettiin. Yön pimeys oli täynnä silmiä ja ne silmät vahtivat meitä. Välillä jyrkkiä rinteitä ylemmäs kavutessa olin luovuttaa. Tuntui, että otteeni pettää ja ettei kulkemisessa ollut mitään järkeä. Että olisi ollut paljon parempi päättää kaikki heti nyt jollakin tapaa, kuin elää epävarmuudessa ja jatkaa matkaa tietämättä yhtään minne oli menossa.

Pitkän kulkemisen ja erään päivän jälkeen tulimme suuren rotkon äärelle. Koska reitti oli määritellyt itsensä meille, olimme varmoja siitä, että tästä kuului jatkaa mahdollisimman pian. Oli mentävä yli, sillä emme voineet pysähtyäkään ja jäädä odottamaan. Takana perässämme tuntui liikkuvan jokin uhka. Jokin tuntematon. Se saattoi aivan hyvin olla vihollisemme tai ystävämme. Se saattoi yhtä hyvin tulla heti tai pitkän ajan päästä ja ottaa meidät. Mutta meidän oli jatkettava.

Olimme korkealla olevan kapean kalliokielekkeen päällä. Kallion kieleke, johon meidän tuli jatkaa, oli huomattavan etäällä meistä ja välissä oli syvä rotko. Meidän tuli siis kulkea yli, mutta emme tienneet miten.

Toisella kielekkeellä oli vanha viisas mies. Me aloimme kutsua häntä guruksi. Hän oli pukeutunut vaaleaan kaapuun ja hänellä ei ollut hiuksia ollenkaan. Hän katsoi meihin ja hänellä oli meille asiaa. Hän puhui meille.

Hänen ohjeensa olivat selkeät. Meidän tuli jokaisen yksitellen henkilökohtaisesti heittää hänelle kivi, ja se oli jokaisen henkilökohtainen mahdollisuus jatkaa matkaa. Huolestuin. Kallio oli isoa kalliota läpeensä saakka, mistä me nyt heittokiviä tähän hätään. Mutta kun tarkemmin maahan katsoi, saikin nähdä, että se oli täynnä pieniä kiviä.

Kukaan ei epäillyt kivien heittämisajatusta, vaan jokainen meistä tiesi, että siinä on mahdollisuus.

Jokainen sai kahden kiven mahdollisuuden, ja jokainen oli vastuussa omasta suorituksestaan. Tilannetta hankaloitti lähenevä ja meitä vaaniva uhka sekä se, että saimme itse päättää kuka heittää ja milloin. En kehdannut heittää ensimmäisenä. Teeskentelin etten pelkää, ja että voin odottaa. Hätäisimmät heittivät ensin. Mutta oli tuskallista odottaa ja katsoa vierestä. Oikeasti en olisi halunnut odottaa.

Homma meni niin, että kun gurulle heitti kiven, hän heitti takaisin sinivalkoisen posliinivadin, jonka kivenheittäjä otti vastaan ja istui siihen, ja vati lennätti hänet turvallisesti toiselle puolelle. Ajatus tuntui kahjolta, mutta loogiselta.

Mies joka heitti ensimmäiseksi, heitti laiskasti. Hän ei välittänyt mahdollisuudestaan ja ajatteli tämän olevan lastenleikkiä. Hänen kivensä ei lentänyt koskaan gurun luokse asti. Guru tarttui posliinivatiin ja heitti sen samalla laiskuudella kohti äsken kiven heittänyttä miestä. Vati ei yltänyt perille vaan tippui suoraan rotkon kitaan ja räsähti siellä sadoiksi pikkupalasiksi. Miehellä oli toinen mahdollisuutensa, mutta hän ei ymmärtänyt käyttää sitä. Hän jäi ilman vatia.

Seurasin toisten heittämistä ja aloin päästä yhä enemmän jyvälle siitä, miten kivi tuli heittää. Pian olin täysin varma siitä, että miten kivi heitetään, siten palautuu myös posliinivati. Kiveä ei saanut heittää liian lujaa, eikä liian hitaasti. Sitä ei saanut heittää itsevarmana, mutta ei nöyristellenkään. Se tuli heittää vapaudella ja rakkaudella, ilolla ja kiitollisuudella, ja mitä pidemmälle seurasin toisten heittämistä, oma pakkomielteeni päästä heittämään väheni. Se väheni jokaisella kivenlennolla.

Jokaisen kiven jälkeen pelkäsin vähemmän vihollistani ja sitä ettei vuoroni ehdi tulla koskaan. Jokaisen kiven jälkeen pelkäsin vähemmän etten saa ikinä heitettyä kiveä ja etten saa vatiani. Opin tietämään miten kivi heitetään ja aloin olla turvassa ja onnellinen itsessäni. Pakkomielle ja pelko hellittivät otettaan.

Kun tuli minun vuoroni heittää, guru heittäytyi pitkälleen makaamaan. Oli hänen lepohetkensä ja sen hän oli päättänyt nauttia. Kesken heittämisen ja juuri ennen minun vuoroani. Epäreilua! Juuri nyt hän halusi levätä eikä vastaanottaa yhtään kiveä.

En voinut ymmärtää, että miten guru saattoikin yhtäkkiä päättää niin. Miten hän saattoi alkaa lepäämään, kun matkamme oli kesken ja minä vielä toisella puolella. Miten hän ei voinut haluta minua. Olin ajatellut, että pääsen heittämään ja sitten vain heitän ja saan vatini, pääsen yli ja ratkaisu on siinä, mutta tapahtui toisin.

Jäin toiselle puolelle. Olin kerännyt kaksi tietynlaista kiveä, mutta laitoin ne pois enkä heittänyt. Odotin. Istuin alas ja odotin, että guru olisi levähtänyt, mutta sen sijaan, että hän olisi levähtänyt, hän meni makaamaan luoksensa tulleen henkilön viereen.

Guru makasi ja alkoi valittaa. Hän valitti kuinka onneton ja yksinäinen hän oli, ja kuinka hän ei ollut koskaan saanut mahdollisuutta kokea aitoa rakkautta. Katsoin ihmeissäni häneen. Eihän guru voinut olla tosissaan. Oliko hän todella sitä mieltä. Eiväthän gurut puhu tuollaisia. Miten hän saattoi valittaa. Eikö hän nähnyt kaikkia noita vastauksia mitä leijui hänen ympärillään, vaikka hän oli tietäjä. Hän makasi ja valitti eikä hän nähnyt vastauksia, jotka suorastaan olivat hänen ulottuvillaan. Minä näin ne. Minä näin mikä oli hänen ongelmansa.

Huomasin ettei hän ollutkaan kaljupäinen, vaan että hänen päässään kasvoi ohuesti hiuksia. Päälaki oli paljas. Siinä vaiheessa minä nousin eisomaan ja ilmoitin gurulle, että olen selvännäkijä, ja että minä näen, mikä hänen ongelmansa on. Guru ei sanonut mitään. Kerroin hänelle, että hän päästi aivan mielivaltaisesti vain tietynlaisia ihmisiä lähelleen. Että hän päästi lähelleen ihmisiä, jotka olivat myyneet sielunsa muualle, ja jotka hakivat hänestä vain hetken helpotusta, ja että guru kerta toisensa jälkeen lankesi samaan vanhaan. Että hän halusi ympärilleen vaan itseään palvovia ihmisiä.

Sanoin hänelle, että olisi hyvä päästää lähelleen erilaisia ihmisiä, kaikenlaisia ihmisiä, suuria ihmisiä, pieniä ihmisiä eikä vain heitä, jotka hän on itselleen valinnut, ja jotka ovat tehneet jo päätöksensä oman itsensä ja paikkansa suhteen. Kaikenlaisten ihmisten kautta saatoimme löytää sen jonkin. Toiset ihmiset ovat peili. Ja vielä ihmisiäkin tärkeämpää oli kosketus omaan itseen. Se oli itsetuntoa, tuntea itsensä. Olennaisinta oli se oliko ihmisellä tajuisuutta itsestään; ymmärrystä kaikissa elämäntilanteissa näkevien ja kuulevien korvien ja silmien kautta yhtenä maailmankaikkeuden jäsenenä. Ei ihmisyhteisön jäsenenä. Täällä vallitsi vain yksi yhteisö, ja se oli universumin yhteisö.

Olin tyytyväinen oivallukseeni. Joskin se ei ollut aivan viaton ja puhdas. Huonommuuden tunne sävytti sitä, sillä minusta tuntui pahalta ettei minulle oltu annettu edes mahdollisuutta, että hän sillä tavalla mielivaltaisesti hylkäsi minut ja jätti minut ilman.

Guru jatkoi makaamistaan. Hänen silmänsä pyöristyivät sanojeni osumasta hieman, mutta hän ei liikahtanutkaan. Hän mietti sanojani, mutta hän ei noussut ylös. Hän ei katsonut minuun. Hän katsoi jonnekin ylöspäin, ja makasi selällään kädet pään takana. Tajusin, että minä en enää tule heittämään kiviä. Mahdollisuuteni oli mennyt, tai sitä ei edes ollut.

Mutta en enää surrut kiviäni ja sitä etten päässyt heittämään, sillä siinä samassa, kun guru käytti valtaansa minua vastaan ja päätti olla vastaanottamatta kiviäni, tajusin ettei minun tarvitse heittää, ettei elämäni ole riippuvainen gurusta tai kivien heittämisestä. Että olen vapaa. Tajusin etten tarvitse posliinivatia ettei minun ole pakko päästä toiselle puolelle.

Käännyin kulkeakseni pois ja yhtäkkiä ymmärsin siinä, kun taivas alkoi aueta harmaasta tunnostaan, että miehen päätös ei ollutkaan mielivaltaa minua vastaan, vaan minua myöten. Ymmärsin, että olin löytänyt peilini, ja että tieni oli käyvä jonnekin muualle. Hän oli tiennyt mitä teki, hän oli antanut minulle enemmän kuin vadin, hän oli antanut minulle oivalluksen, jolla liukua toiselle puolelle.

Pujotin kivet taskuun talteen pahemman päivän varalle, ja viritin elämän uteliaisuuteen heränneet jalkani taipaleelleen. Sumu hälveni huipun yltä ja alhaalta laaksosta, ja siellä missä kivien raja sekoittui meren rajaan, tiesin olevan suuntani. Maisema avautui avarana ja lukuisten vuorien ketjut täyttivät maisemaa, universumi jatkui loputtomiin saakka.

Jatkoin kiitollisin mielin.

Sari Maanhalla

Mainokset

One response

  1. Päivitysilmoitus: Siili – Kurkistus sanataiteilijan mielenmaisemaan | Maailmankaikkeuden lähteillä - Sari Maanhalla

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s