Havaintoja Vaeltajan Tieltä

Prinssikala

Auringon jääkuja Sari Maanhalla(Taivalkoskella kalalla kerran)

Ei ollut silloin vielä tytön riepukka tavannut kunnon kalaa. Ahvenen köriläitä, lahnan ja särjen lotjakkeita oli hän toki pikku käsillään avannosta lorkkinut. Sitä paitsi kai se neitonen nukkui pilkkivapa kourassa silmät auki, kun avanto pukkasi jäätymään kiinni. Sen ajatus lenteli jossain haaveiden kyntöpelloilla ja ahomaamansikka-niityillä. Ei siinä ahnasta pilkkijän luontoa ollut piilotettunakaan. Likkatytössä. Kai se enimmäkseen olikin siiman ulkoiluttamista se hänen kalastamisensa.

Likka lähti kyllä mukaan mielellään, luontoa kun rakasti ja metsää. Hän oli kuin mikäkin rahkasammalen varsi, nätti ja koria, mutta siro, sellaista tuulenruokaa. Ja kun se tuli ruualle, se oli kuin itse rantasipi olisi kainosti näykkinyt. Tai hippiäinen.

Oli se joskus saanut hauenkin, likkatyttö, mutta mitä se hauki oli muuta kuin kala. Ei se appiukon kalakuninkuusosaston viisari värähtänyt hauesta mihinkään, vaikka sai siitä kyllä hyvät pihvit. Purotaimen oli oikia kala ja siika. Siika. Coregonus lavaretus.

Mutta mikä se siika muka on, oli tyttö supattanut, eikö se ollut joku joki ja paikkakunta. No siikahan oli kalojen prinssi ja prinsessa, aatelia oikein, kyllä appi tämän tiesi. Lohi oli ehkä kuningas, mutta niin körmy ja jurmu, että siika oli siihen verrattuna hienostoa ja siian kylki kiiltelevä ku lähteen silimä. Siian kyljestä saattoi nähdä jopa oman kuvan. Kerro, kerro kuvastin, ken on maassa kaunehin. Ja siika vastas, että sinä tietysti, sinä juuri, sinä siian pyytäjä.

Siika oli aktiivisen ja viitseliään pyytäjän lihaa kahdella iillä. Joka poika ja likka söi sikaa, mutta liian harva siikaa. Siika oli ruokapöydän kunkku ja joulupöydän ehdoton helmi. Joulunvietto alkoikin jo lokakuussa, silloin kärpäsen toukalla oli koukku suussa, se avantoon pääsi vartomaan, sitä hetkeä kun siian leuat loksahtaa. Siika, sitä appi söi. Jos sai valita. Useimmiten ei saanut.

Kalalle teki mieli tälläkin kertaa. Tai ehkä enempi retkelle. Kukapa sen varmaksi osasi sanoa, mutta matkaan lähdettiin. Hanget hohtivat kuin valakonen vaate. Tuuli oli yön aikana silotellut hangelle hienoa lunta, joka vienosti kimalteli orastavassa auringonpaisteessa. Metsän eläimet olivat kipittäneet runonsa julki. Niin oli lumikon lorut kuin riekon riimit somasti kirjoitettuna ja susikin oli käynyt taiteilemassa nimikirjoituksensa.

hilekorulilja Sari MaanhallaNoilla Taivalkosken takamailla, luontoäidin siveltimenvedoissa vallitsi pyhä hiljaisuus ja ihmisen siihen tuottama luminen narske. Hieno kontrasti. Ikiaikainen äänettömyys ja ihmisen hatara taival. Askeleet olivat kuin nuijat, jotka hankautuivat pakkaslumeen; rouhinta kantautui kauas saakka. Mentiin metsäpolkua ja tien laitaa, sitten joen yli ja löytyihän sieltä jostain viimein järvi, jonka jäätyneeseen orvasketeen kaira iski heti purukalustonsa.

Mitään niin ihanaa ääntä ei maailmassa ollutkaan kuin kairan laulu. Siinä oli runoutta jään kaiussa ja rouskeessa. Muutama veivaus ja siinä se sitten oli, avanto. Vesiaukko. Jääreikä. Pyöreä portti veden valtakuntaan. Sen salaisuutta huokuva olomuoto sai saaliin himon idut värisemään. Toukka koukkuun, takapuoli pilkkijakkaralle ja odottaminen saattoi alkaa.

Järven luonne selvisi yleensä ensikoitolla. Kun laski siiman alas ja jos oli otilla, se pamahti heti. Tällä kertaa pitkä hiljaisuus huilaili siimatuntumassa kuin ohut olematon aave. Kului kotva. Toinenkin jolkotteli.

Pian oli istuttu pari tuntia. Yksi nuotiokin oli jo upotettu lumihankeen. Makkara oli hyväillyt nielua ja nokipannukahvit olivat laulaneet sielulle aromiaarioita. Suklaapala kahvin päälle oli taivasten valtakunnan soittoa, kun sen antoi pehmetä ikenien ja kielen leilissä lempeäksi massaksi antaen makunystyröiden uida suloudessa.

Kun pakkanen, niin kuin tulikin, räsäytti puuta ja haikea punatulkun soitin vingahti kuusikon kätköissä, oli kaikki kuin paratiisissa. Niin tai ei ihan. Mikäli olisi noussut edes jotainkalaa ja mikäli koira ei olisi laskenut ilmoille sellaista hajuleijaa. Se toki ajoi seurueen nuotion äärestä nautiskelemasta takaisin olennaisimman eli jääreiän tuijottelun pariin.

Jääaukko Sari MaanhallaLuotolinnulla, sillä likkatytöllä jäätyi avanto umpeen taas ja siima oli jäykkä sormenpaksuisessa jääpalteessaan. On siinäkin, mutta kukin tyylillään. Anoppi istui silmät sirrillään vähäiseen aurinkoon päin. Oli voidellut naamansa porkkanaöljyllä, että saisi edes vähän olemattomasta auringosta väriä naamariinsa. Poika istui ja keräsi ensiviiksiinsä hengityskosteuden punomaa kuuraa. Koira lötkötti viltillä nuotion lämmössä ja appiukko solmi huultensa ja piipun kesken täydellisen liiton. Kunnon tupakkipilvi valui sisäänhengityksen mukana keuhkojen temppeliin. Kiehkura käväisi aivan hengityshuoneen perukoilla juosten solujen tiedonkulkua pitkin veren mukana kaikkialle jäseniin.

Piru tulisi edes pikku siika, olisihan se aika näyttää likkatytölle kunnon kala.

Eikä nykäisyäkään. Se oli aika mieltä matavaa sellainen. Ei kukaan käynyt edes koitolla, härnäämässä. Siinä tuli vähän epätodellinen olo, kuin olisi kellunut avaruuden painottomassa tunnottomuudessa. Aurinko mateli juuri ja juuri taivaanrannassa. Oranssi etana, kaamoksen nuolija.

Kerran oli eräs kaupunkilainen haastellut kateellinen äänenkare suussaan, että se pilkkihomma oli vähän kuin se hölmöläisten valonkanto pimeään ikkunattomaan pirttiin. Ehkä niin. Ehkä appiukon, anopin ja heidän poikansa ja tämän lemmityn eli likkasammaleen pääholvit olivat pimeitä, joihin tämä erämaan ainutlaatuinen värähtävä valo hetkeksi pääsi hipaisemaan, kunnes oli taas pimeää. Mutta jotakin se valo, mitä aurinko säkillisen kantoi aivodynamiikkaan, sai hyvääkin aikaiseksi.

Pilkkiminen oli kuin koko elämä pelkistetyssä pienoiskoossa. Poraat reiän, laitat vieheen sekä syötin ja alat odottaa. Jotain tapahtui aina. Saalis oli konkreettinen kala tai ainakin mentaalinen ahven. Henkisiä saaliita tuli useammin kuin niitä suuhun laitettavia. Ne paistettiin oivalluksen ja mielenrauhan voissa ja tarjoiltiin oman maan peruna-ajatelmien kanssa. Ajatus oli kuin mukula, joka alkoi itää.

Ensin niitä pomppi siinä kymmeniä, jossittelu- ja sittenkupingispalloja edestakaisin kallonluut kolisten. Eilinen sinkoili tajunnassa, nuoli sen pintaa karhealla kielellään. Huomisen huoli oli kuin huonosti voideltu suksi mielenladulla. Mutta sitten kun vaan jatkoi istumistaan antautuen luonnon väkevälle olemassaololle, tiivistyi kaikki yhdeksi läsnäolon suloudeksi. Tämä hetki. Avanto. Siima. Ranneliike. Ja mielen syvimmän ytimen siika oli siinä.

Jäätanssi Sari MaanhallaPilkkiessä minuuden keisari riisui vaatteensa ja antautui erämaan rauhaan, mikä oli silkkaa todellisuutta ja läsnäoloa. Ei mitään riitaisaa ajatuksen laukantaa eikä levottomuuden karuselleja aivosolujen välillä. Vain seesteistä rauhaa, puhtautta, alastomuutta. Minuuskeisari lepäsi. Luonnonrauhassa ego laski osaamis- ja pärjäämisaseensa. Se oli pilkkijän pyhä meditaatio.

Koira nosti päätään. Joku lintu, kuusitiainenko vai mikä lie, kukaan ei ehtinyt nähdä kunnolla, lähti joulukorttimaisemasta lentoon, karisti ohuen ohutta lumihilettä kuin ajan tomua, joka katosi olemattomiin ennen kuin ehti maahan.

Ja sitten se tapahtui. Hiljaisuus ja painottomuus jotenkin repesivät tai narahtivat. Likkatyttö, hippiäinen, se sammalheinä, näpähti hereille horroksestaan ja sadan vuoden prinsessaunestaan. Ensin näytti siltä, että pilkkijakkaralla pysyminen yltyy sen tason missioksi, että siinä oli tytöllä taistelujen taistelu, mutta kyllä sillä oli kala kiinni, eikä se aivan tyhjää siimaa näpeillään ylös haronut.

Muut kyräilivät. Katsoivat muka omaan avantoon. Kyttäsivät vaivihkaa. Eivät kehdanneet katsoa suoraan, että mikä ruutana tai kolmipiikki siellä koukussa irvistää. Tai jos vaikka se olikin likkatytön voimakas mielikuvitus, joka viehettä nykäisi. Oli turha kiskoa innostuksen haalareita paljaan mielensä päälle liian varhain. Kukaan ei ollut valmis tekemään johtopäätöksiä tulijasta ennen kuin se oli varmasti tällä puolella vedetöntä universumia.

Pilkintää Sari MaanhallaVähin elein ja vaatimattomasti se likkasammal siimaansa nosti. Kaikkia jännitti. Saalista avannon kuilusta esiin kiskova pilkkijä oli kuin kätilö konsanaan. Mitä lie suuri tuntematon Vesi tällä kertaa aukostaan antaisi. Kukaan ei ollut vielä saanut kalan kalaa ja kun sen joku sai, ollen mikä hyvänsä pyrstökäs, kilpailuhenki laukkasi välittömästi hirveällä tohinalla kanssapilkkijöiden tietoisuuteen. Kukaan ei halunnut olla se, joka ei saa mitään.

Mutta ei se ollutkaan mikään sintti. Sehän oli se vetten prinssi, siika itte. Rasvaevä. Kunnon kala ja melekokokone ja hyvänsorttine. Appikin innostui. Tyttö tuijotti tulokasta, elämänsä ensimmäistä oikeaa kalaa. Siinä se nyt oli. Sorjasuomu. Siikasippura, kalakippura.

Ensin hymyn kare tuntui pienenä sipaisuna tai kutkana kasvojen lihasten syvyydessä kuin kalan nykäisy. Se oli kuin pientä väreilyä aivojen synapsien välillä, joka vähitellen yltyi ymmärtämisen ilotulitukseksi ja kasvojen lihastoiminnaksi. Hampaiden ja ikenien pimeään muodostui ensin pikkuhämärä, kun huulet aukenivat somaan hymykomppiin. Sitten hymy muuntui naurun siemeneksi, joka hetkessä revähti lievästä ujoudestaan ja alkuvarovaisuudestaan auki koko kukoistukseensa. Valo täytti koko suun, jokaisen onkalon ja nielunportin. Nauru parahti pakkaseen eikä paleltunut.

Siika. Siika. Hengityksen viri soitti äänihuulia. Siika. Ai, että se olikin kaunis sana. Sana, joka oli paljon enemmän hymyltä vaikuttava kuin muikku, joka sanottiin valokuvaa otettaessa. Tästä edespäin likkatyttö sanoisi aina siika. Huulet ja kasvot rakastivat sitä sanaa. Siika. Siika. S I I K A.

Eikä ollut likkasammalen elämä enää entisensä. Hän siirtyi heti kerralla jalokalastajien kastiin. Hän oli lompsinut sinne Jumalan selän taakse pakkasen viitan alla huurrepuiden katveessa. Oli mitannut jokaisella hankeen uppoavalla askeleella hulluutensa määrää, oliko mieltä, erämaajärvelle keskelle ei mitään kulkemisessa. Mutta nuori rakkaus veti minne hyvänsä ja koska elämän nimissä oli ollut monenlaista pyyntiviehettä ja siimaa viritettynä, olihan tämä kalojen kala kruunaus kaikelle itseyden etsinnälle.

Ja olihan siinä appiukon silmäin kirkkaudessakin sen verran näkemistä, että siitä riitti mielen kehräilyjä pitkälle kevääseen. Pääsipä likkaheinä yllättämään, nuokkuva rahkasammal, sillä eihän se appiukko edes tiennyt, että siinä järvessä oli tuon moisia siikoja.

Suolakalaksi se kalojen kala päätyi. Ruisleivän päälle ehdalle voipedille sipulisilpun kera. Kyllä nassikat tykkäsi. Kitapurje kehräsi ja aivojen mielihyväkeskus hoilasi hoosiannaa.

Koko kala pääsi hyötykäyttöön. Perkkuukset jätettiin mökin kuistille pienelle posliini-lautaselle. Olivat niin hyvät makupalat, että elukka vei mennessään myös lautasen.

Kirjoittaja:

Sanataiteilija Sari Maanhalla (julkaistu Maaseudun tulevaisuus lehdessä)

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s