Havaintoja Vaeltajan Tieltä

Metsä on muusa

metsä paljastaa Sari Maanhalla Äiti opetti minulle, että vie ihminen metsään, siellä näet hänen luonteensa.

Eräs tuttavani karsii puita ääneen puhumalla sieltä ja täältä. Yksi arvailee koko ajan onko jossakin karhu, joka hyökkää päälle. Joku ei lähde metsään koskaan. On sellainenkin joka ei näytä huomaavan metsässä ollessaan metsää ollenkaan tai joka kaiken aikaa suree niitä toisia metsiä siellä jossain, joita vain kaadetaan. Yksi etsii pakurikääpää ja innostuu kaikesta löytämästään. Toinen käyttää koko metsäisen taipaleen jollekin monologille, kuten sille, että kuinka hirveitä ovatkaan hirvikärpäset. Sitten on heitä, jotka katselevat ja kuuntelevat. Tai niitä, jotka juoksevat, hiihtävät ja touhuavat. On heitäkin, jotka ovat vain hiljaa kuin jonkin pyhän ja maagisen äärelle asettuen.

Riemastuttavinta on lapsen sanallinen hämmennys: oho katso sininen käpy tai täällähän on vaikka kuinka paljon ruokaa, kun juolukat ja mustikat nuokkuvat varvuissa. Tai vanhuksen into, kun viikkojen sisälläolon jälkeen pääsee oikeasti ulos oikeaan tuuleen ja paisteeseen.

Usein nämä metsän virittämät eri maisemat toistuvat meissä jokaisessa. Metsä paljastaa kunkin hetkisen todellisen mielen luontomme eli sen hetkisen tilamme.

Alle kouluikäisenä metsä oli leikkikenttäni. Valtavat itseäni korkeammat saniaiset olivat pienelle pellavapäälle sadun taikaa. Muistan vaahterat, joiden siemenet tuulessa lentäessään olivat kuin helikoptereita tai kuinka voimakkaasti syreeni tuoksui. Koivujen luona vanhalla kaivolla valkovuokkomeren keskellä leikittiin työnjohtajaa. Lehmuspuiden katveessa juostiin puuhippaa. Joskus tuulisina päivinä pelotti, että puut kaatuvat päälle. Elokuussa horsmasta kerättiin niitä vaaleanpunaisia tikkuja, jotka eivät vielä olleet auenneet vapauttaen hahtuviaan. Nuo tikut pinottiin muinaiselle pöydältä näyttävälle kivelle. Idea oli se, että kukin otti vuorollaan yhden tikun siten, etteivät muut tikut liikahda. Se voitti, joka nosti eniten tikkuja.

Punaisen tuvan vieressä keskellä pihaa seistä pöjötti valtava mänty, jota vasten kirkonrotan laskennat laskettiin toisten juostessa piiloon. Yhä vieläkin palaan tuonne lapsuuden maille tarkistamaan onko mäntyni vielä tallella. Mänty on, mutta koti on purettu. Myös omenapuut ovat tallella sekä syvälle koivun ihoon painunut palanen sinistä keinun narua.

Useat muistoni liittyvät juuri puihin ja metsiin. Koti sijaitsi Kankaisten kartanossa Varsinais-Suomessa Maskun kunnassa. Kartanon tie oli kapea hiekkatie, jota reunustivat paksut muhkuraiset tammet ja vaahterat. Kartanon linnan kohdalle ei koskaan pysähdytty pitkäksi aikaa, koska linnassa asui paroni ja paronille piti niiata enkä ollut varma mitä niiaaminen tarkoittaa. Tien jatkuessa halki kartanon rakennusten, saavuttiin metsäiselle taipaleelle, jonka keskellä entisestään pienenevä tie eteni, vieden kohti kotia. Sadunomainen metsäinen lapsuusympäristö tarjosi oivallisen paikan kasvaa ja löytää asioita.

Keväinen metsä oli kotini. Joka päivä saapui uusia tulokkaita, jotka kilpaa laulullaan julistivat olevansa koko seudun kuninkaita. Se oli äärimmäisen riemastuttavaa. Opin tunnistamaan lukuisat linnut juuri laulun perusteella. Kaikenlaiset kasvit ja niiden yksityiskohdat, puiden kolot, juonteet ja kallioiden maljat ja kivet painuivat mieleen vuodenaikojen ketjussa ja painuvat yhä. Kuuloaistin lisäksi tuntoaisti on yksi keskeisimmistä kokemuksista luonnossa. Toki käytän silmiäkin, eri vihreän sävyjen aistiminen, tumma tähtitaivas tai valon taianomainen leikki puiden läpi, on kuin katselisi soittoa, joka on universumin prosesseja.

Muistan edelleen kuinka lapsena en luottanut enkä uskonut mihinkään muuhun kuin luontoon ja vuodenaikoihin. Kaikki muut asiat muuttivat muotoaan kotona ja koulussa, ja olivat epämääräisiä tai eivät toteutuneet, mutta samat sinivuokot saman kivikon laidalla tulivat keväästä toiseen. Muistan jopa tietoisesti ajatelleeni, etten luota ihmisiin, että ihmiset olivat olemukseltaan epämääräisiä ja holtittomia, kun taas luonto saattoi olla ankara ja kaaottinen, mutta kuitenkin aina looginen. Tänä päivänä elämänkatsomukseni on samansuuntainen. Luotan luontoon ja sen prosesseihin, maailmankaikkeudessa vallitsevaan luonnolliseen luovuuteen, joka olemme me. Luonto ja ihminen eivät ole erilliset, vaikka usein ovatkin erillään. Meissä pätee edelleen samat luonnonlait kuten aina, vaikka luonnollinen luonto ympärillämme onkin muuttunut hienoksi rakennelmiksi ja tekniikaksi.

Puut ja ihmiset Sari MaanhallaMetsä on minulle paikka, jossa voi rytmittää sisimpänsä kohdalleen. Arkisessa aherruksessa rytmi kiivastuu ja sisin jää fyysisestä rientäjästä jälkeen. Metsä on paikka, jossa voi ankkuroida itsensä itseen. Lempipuuhaani on kävely. Kutsun sitä metsämeditaatioksi: kävelen ja katselen kaikkea tarkasti. Kuuntelen, tunnustelen, haistelen ja maistelen. Jokaisella päivällä on metsässä oma maailmansa. Rakastan kallioita, puita ja puiden juuria. Tai vettä joka lirisee kallionhalkeamassa. Kaamos aika suomalaisessa metsässä on häkellyttävä: valon myötä viikoiksi katoaa myös kaikki äänet, mistään ei kuulu mitään.

Useimmiten lähden metsään löytöretkelle. Luontoon linkittyminen virittää jotain alkukantaista esiin. Aina en tiedä mitä etsin. Ehkä kyse onkin enemmän muistamisesta kuin löytämisestä ja löytöretkestä, tosin muistaminen on eräänlaista unohdetun löytämistä. Juuri metsässä ja luonnossa ihminen alkaa muistaa sitä mitä hän todella on. Että olen osa sitä, mikä muodostaa kalliot, puut, metsät ja järvet. Ne ovatkin ihmisen ainut ja alkuperäinen koti.

Sanataiteilijana metsä on minulle kirjoituspöytä, meditaatiotyyny ja laulualttari sekä valokuvamalli. Runouden kirjoittaminen on minulle usein dialogia luonnon ja kaiken olevaisen kanssa. Minä menen ja olen läsnä metsässä, se on minun vuoropuheluni ja metsä vastaa. Luonnossa kaikki elämän prosessit ovat nähtävissä, kaikki ne lait, jotka vaikuttavat kaikkialla muuallakin. Metsään katsomalla voi katsoa kuin peiliin. Sanataiteilijana tuon katselmuksen tulos tai ainakin siitä virinnyt oivallus on usein konkreettisen tekstin kirjoittamisen pohjana. Useimmiten kirjoitan päässäni sisällä, mutta metsässä pyrin myös tästä eroon, jolloin pääsee jotain muuta tilalle, jokin tiedostamaton pääsee puhumaan.

Varsinaisesti en kirjoita metsässä mitään paperille enkä kovinkaan paljon kirjoita erityistä luontorunouttakaan, mutta luonto on runouden koti ja osa tekstejäni, eräänlainen alkulähde. Runous on luonnon äidinkieli. Suomalaista runoperinnettä katsoessa voi nähdä pyhän kolminaisuuden: luonto, kokija ja runo. Nämä ovat mielestäni yksi ja sama universumi, toisistaan erottamattomat. Luonto ei olekaan jotain, mikä on olemassa erikseen sitten kun menen luontoon tai josta olen poissa. Luonto on kaikki ja kaikkialla aina olemassa minusta riippumatta. Aina ihmisellä ei vain ole mahdollisuutta olla läsnä luontokokemuksessa ja luonnossa, kun on jotain muka parempaa tekemistä.

Valokuviini luonto päätyy usein, mutta kamera on mukana vain harkitusti ja erityisesti, kun haluan zoomaamalla metsästää talteen jonkin tunnelman. Valokuvatessa maailmankatsomus muuttuu tietynlaiseksi jatkumoksi ja näkökyky tietynlaiseksi. Isot laajat kokonaisuudet ja maisemat, tai pienet yksityiskohdat, ne kertovat ihmisestä ja ovat hänen anatomiaansa. Erityisesti puut ovat sisariamme, jotka symboloivat eri asioita elämässä. Myös maalla on suuri merkitys. Luonto kasvaa maasta ja luonnossa ihminen voi maadoittaa itsensä takaisin olevaiseksi olennaiseen. Näiden poimiminen kuvaan suo mahdollisuuden muistuttaa itselle ja muille luonnosta, kun välitöntä kontaktia aitoon luontoon ei ole saatavissa. Erinomaisen valokuvaajan ja hyvän valokuvaajan välinen ero on vain se, että erinomainen kuvaaja osaa liikkua kuvattavissa ympäristöissä myös ilman kameraa unohtaen ainaisen fokusoitumisen kuvaamiseen. Keskeinen osa valokuvaamista tapahtuukin monesti juuri niinä aikoina, jolloin ei kuvaa. Sama on tekstien kirjoittamisen kanssa.

Olen myös laulanut luonnossa. Tuulettomana päivänä jotkut metsät omaavat aivan ainutlaatuisen akustiikan. Eri puolilta Suomea löytyy kallioisia ja kivikkoisia metsiä, joissa on täydellinen lauluakustiikka. Myös järvet ovat lumovoimainen kaikukammio. Olen opiskellut pyhiä antiikin aikaisia lauluja, joita pääasiassa laulettiin keskiajalla luostareissa ja kirkoissa. Myös suomalainen runonlauluperinne on tullut tutuksi. Nämä laulutavat soivat hyvin metsässä ja sopivat juuri luontoon ja sen maagisiin temppeileihin. Ei siihen ihmisen rakentamia huoneita tarvita.

Ensimmäinen laulukokeiluni luonnossa tapahtui ihan tavanomaisella niityllä Suomen suven yössä. Tuulettomana iltana luonnossa on hämmentävä määrä luonnollista akustiikkaa. Toinen merkittävä luontolauluni tapahtui vuoren huipulla, jolle nousin heinäkuussa 2013. Kalliot ja kivet ovat loistava temppeli laululle. Vuoren huiput, jotka ovat olleet iäisyyksiä olemassa, ovat kiehtova kohde.

Kolmas luontolaulukokeilu toteutui Oulun seudulla Linnamaan muinaisjäännöksellä. Kyseessä on laaja kiviröykkiökokoelma, jota kutsutaan jätinkirkoksi. Jätinkirkot ovat Suomen kivikauden suurimpia monumentteja. Niitä tehtiin noin vuodesta 3000 vuoteen 1800 ennen ajanlaskun alkua Pohjanlahden rantojen korkeimmille kohoumille. Jättikirkkojen rakentajat suuntasivat ne aurinkoon samalla tavoin kuin Stonehengen luojat omat suuret kivensä.

Linnamaa jätinkirkko Maanhalla 2Näillä muinaisilla paikoilla on oma erityinen tunnelmansa. Ensimmäinen nouseva luontainen miete on aina hiljentyminen, mutta pian sen jälkeen näillä paikoilla ollessa, istuessa ja ihmetellessä, herää luontainen tarve laulaa. Huomattuani näiden paikkojen akustiikan, olen tietoisesti hakeutunut niiden äärelle juuri laulamaan eikä tuo tapa heitä ollenkaan kauas siitä, miten noita paikkoja kenties on muinaisina aikoina käytetty.

Monet luonnon erityiset paikat ja kivet ovat olleet uhrauspaikkoja, joissa on luettu loitsuja tiettyjen asioiden puolesta. Laulu sinänsä on jo oiva uhraus; henkiolentojen puhuttelutapa. Sittemmin olen laulannut monenlaisissa luontoympäristöissä. Olennaista ei ole itse laulu, vaan kuunteleminen ja asettuminen alttiiksi tunnelmalle ja äänelle. Metsässä laulaessa en koe olevani laulaja, vaan instrumentti ja itsekin olen kokijana ja kuulijana, että mitä tällä kertaa tulee kuuluville.

Hämmentävintä esimerkiksi Linnamaan jätinkirkolla oli tietysti se, että antautuessani ääneen ja lauluun siten, että itse asettuu instrumentiksi, ääni vain tulee ja jopa laulu. Siis ne tulevat kuin itsestään sanoineen ja sävelineen. Paikka ikään kuin luo äänen ja laulun.

Varsinkin tämä tapahtuu luontoympäristöissä, joissa on jotain joka kantaa aikaa eli jotain, mikä on ollut koskemattomana pitkään. Näissä paikoissa tulee erityinen olo, että niissä kuuluukin laulaa. Kallioiset paikat ja erilaiset kiviröykkiöt varsinkin ovat tällaisia. Näillä paikoilla on erityinen voima ja energia, jotka auttavat ihmistä muistamaan alkuperänsä. Hiljentyminen, kuten luonnossa laulaminenkin ovat virittymistä kuuntelemaan ja olemaan osa luontoa.

Metsä on lähinnä metsä. Luonto on luonto. Yhä uudelleen nykypäivän ihminen keksii metsän ja luonnon uudelleen, vaikka metsä on ollut olemassa ennen meitä. Metsä on koko ajan, me vain olemme välillä metsästä poissa. Lähinnä olemme amputoituja irti luonnosta, mikä on ehkä väkevin ihmisen tragedia, josta useat pahoinvointimme muodot ovat peräisin. Muinainen ihminen esimerkiksi tällä maaperällä, jota nyt Suomeksi kutsutaan, oli osa metsää, hänen elämänarvonsa ja uskonsa perustuivat luontoon ja sen kiertokulkuun. Ravinto hankittiin itse suoraan luonnosta ja maasta. Erilaiset juhlat linkittyivät planeettojen liikkeisiin ja vuodenkierron kulkuun. Luonto oli koti ja huone, jossa elettiin ja joka määritteli olemisen.

Nykyihmisen rytmi on enemmän itse rakennettua ja hyvin kiivastempoinen ja kaavamainen. Juuri tämä satuttaa ihmistä eniten. Esimerkiksi  kaamoksen aikana ei ole tervettä paahtaa yhtä tehokkaasti kuin mitä valoisa kevään ja kesän aika tuovat luonnostaan. Syksyllä ihminen saa hidastua, se on luonnollista. Lisääntynyt väsymys on osin oiretta siitä, että kiivas valon ja touhuamisen aika on takana ja nyt on aika levätä sekä siitä, että ihmist eivät osaa hiljentää tahtiaan syksyä kohden vaan jatkavat samalla vauhdilla. Väsymyksen tunne ja tunne siitä, että on tarve hieman vetäytyä, kuuluvat luontoon ja ovat siksi tervettä. Kirkasvalolamput toimivat taatusti, mutta sillä on terveysvaikutuksensa, että lietsotaan itseä luonnon olosuhteista piittaamatta toteuttamaan jotain luonnotonta aikataulua; että pitäisi olla muka aina jaksava ja pirteä. Luonto ei ole koskaan aikatauluissaan kaavamainen vaan jatkuvaa variaatiota rytmissä tapahtuu koko ajan. Luonto onkin oiva kohde oppia ja muistuttaa itsellemme, että keitä oikein olemme.

Metsä, kuten järvi, niitty tai mikä tahansa luonnonvarainen paikka, on muusa, joka auttaa ihmistä muistamaan oman itsensä. Luonnon terapeuttisuus ei perustu siihen, että luonto olisi rauhallinen paikka, johon rauhaton ihminen vie itsensä, vaan se perustuu erityisesti siihen, että me olemme osa luontoa ja luontoon mennessämme menemme kotiin. Ihmisolennon historiassa se aika, jona olemme asuneet modernin sivistyksen parissa rakennetuissa ympäristöissämme, on verrattain lyhyt. Me olemmekin syvimmältä luonnoltamme edelleen enemmän metsänolentoja, luonnon kasvatteja kuin mitään muuta. Luontoon mennessään ihminen menee kotiin ja muistaa siellä todellisen itsensä. Olemme kuin puita, jotka on aikonaan sivistyksen nimissä kiskaistu irti kasvualustaltamme ja jotka nyt hieman hämillään kävelemme juuret kipeinä rakennetun ympäristön haavassa. Luontoon palatessa jalkamme, juuremme ja energiamme alkavat kehrätä. Sisäinen metsäolento meissä haluaa loputtomasti seikkailla kotikonnuillaan. Se etsii jatkuvasti keinoja kokea aito ja alkuperäinen koti.

Sari Maanhalla

Mainokset

One response

  1. Hansu

    Kaunis teksti! Todella samanlaisia ajatuksia minullakin.. Metsä on kuin koti, paikka johon tietää jollain tapaa, hyvin kaukaisesti kuuluvansa..

    5.6.2014 23.31

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s