Havaintoja Vaeltajan Tieltä

Kun myyrä teki sänkyyn reiän

Viihdytän itseäni toisinaan istumalla nuotion ääressä kuunnellen vanhasta paristokäyttöisestä radiosta Radio Suomen Puhelinlangat laulaa ohjelmaa. Kyseinen ohjelma on älykkään naiivi ja simppeli ja juuri sellaisenaan rentouttavaa hyvää viihdettä. Toisinaan joidenkin soittajien jutut jäävät pidempään mieleen, kuten erään vanhan rouvan, joka toivoi Jari Sillanpään Kuuleeko Eero –kappaletta, koska joku Eero joskus jossain oli ollut hänelle suuri rakastumisen kohde ja tuo tomppeli Eero ei koskaan ollut myöntynyt.

Viimeisin mieltäni askarruttamaan jäänyt soittaja kävi turhautunutta taistelua voikukkia vastaan. Ajattelin kuvailtua taistelua ensin huumoriksi, mutta soittaja olikin tosissaan. Seuraavana päivänä eli tänään lintujen laulaessa, perhosten lentäessä ja makoillessani nurmikolla voikukkien ympäröimänä pohdin yhä uudelleen tuota radiossa esille tullutta voikukkataistelua ihmetellen sitä. Ymmärrän toki erinomaisesti tämän taistelunäkökulman, jos ihanteena on tasainen ainoastaan tiettyä sallittua lajia kasvava täydelliseksi mielletty viheriö. Kyllähän voikukka rikkoo juuri sen idyllin.

Mutta. Kun taas katselen kimalaisia ja mehiläisiä keräämässä siitepölyä somiksi pikkupalleroiksi jalkoihinsa ja mettä mesimasuunsa noiden keltaisten ja kauniiden maa-aurinkojen tarjottimelta, en voi ollenkaan käsittää miten kyseinen kasvi voisi olla riesa tai edes minkäänlainen esteettinen haitta.

Taistelu voikukkia vastaan kuulostaa sekä hölmöläismäiseltä hölmöläisyydeltä että hyvin paljon akuankkamaiselta mahdottomuudelta. Aku taisteli myyriä vastaan tavoitteenaan sama tasaisen täydellinen pihanurmikko. Kun keväällä lumen väistyessä katselin pihamaata, näin valtavia myyrien möyrintöjä ja käytäviä ja paikoin maa oli romahtanut laakeiksi kuopiksi, mutta en käynyt siinä kohden taisteluun myyriä vastaan, sillä myyrät kuuluvat luontoon ja kääntäkööt sekä möyhikööt maata niin paljon kuin sielu sietää, sillä se on niiden työ aivan kuin voikukkien hommaa on kasvaminen ja kukintonsa esille kattaminen.

Myönnettäköön, että jonkinmoisen myyrätaistelun olen kuitenkin käynyt.

Kaikki alkoi siitä kun kerran heräsin yöllä ja haistoin mielestäni eläimen hajun. Lopulta pidin moista aistikokemusta unen luomana harhana ja jatkoin nukkumista, mutta kun aamulla heräsin, vieressäni sängyllä oli muutamana papana. Tässä vaiheessa pidin rohkean röyhkeää yöllistä tunkeutujaa hiirenä. Lienen sen verran haaveillut biologian tunnilla, että pienen paskakikkareen tunnistaminen aamusilmin ei onnistunut laisinkaan.

Seuraavana yönä heräsin järkyttävään meteliin ja löysin yllätysvieraan lattialla olevan pyörälaukun taskusta rouskuttamasta siellä olevan myslipatukan käärettä auki. Luulin kohtaavani hiiren hipsiessäni kaikella oveluudella kohti laukkua työhanskat kädessä pyydystääkseni sen, mutta vierailija olikin metsämyyrä. Huomattavasti hitaampi ja kömpelömpi kuin hiiri, mutta hämmennyksestäni johtuen hilpeän hurmaava ruskea nappisilmä sai liian hyvän etumatkan ja ehti kadota jonnekin ulottumattomiin.

Seuraavana yönä se teki tuttavuutta tietokonelaukkuni kanssa. Silloin lähestyin missiota määrätietoisemmin. Tartuin laukkuun empimättä ja viiletin sen kanssa suoraa päätä pihalle paljain jaloin lumeen ja pakkaseen. Liekö täysikuu tai 15 asteen pakkanen saanut toimintakykyni jotenkin suttaamaan, sillä vaikka vain muutama sekunti sitten siinä pihalla näin myyrän laukussa piuhojen ja tietokoneen ulkoisen aseman seassa, en laukun muusta roinasta tyhjennettyäni löytänyt veijaria enää mistään.

Syksyllä neljä kuukautta aiemmin yöpaidan laskoksiin ilmestyneestä kukansiemenkasasta olisi pitänyt osata jo tulkita alivuokralaisen olemassa olo, mutta tämä tietoisuus kirkastui minulle vasta noina kevättalven öinä, joista muut myöhemmät yöt olivat voitokkaampia, sillä sain myyrän pyydettyä käsiini, mutta huomasin yöllistä vierailijaa pihalle vapauttaessani harrastavani hölmöläisten säkkivalonkantonerokkuuden myyräversiota.

Sittemmin yöllisen veijarin kujeet laajenivat ja se sai temperamenttini kiehahtamaan kunnolla. Tähän liittyen todettakoon, että jos elämä jotain on minulle opettanut, niin sen, että niin kauan kun myyrä tekee reikiä pihamaahan, ovat asiat hyvin ja oikealla tolalla ja minua jopa naurattaa, mutta kun myyrä tekee reiän sänkyyn ja virtsaa maustehyllyyn, on aika Tehdä asioille jotain. Reikä patjassa oli toki komea ja huolella laadittu, mutta mielestäni se oli jo liikaa. Tai reikä yksinkertaisesti oli minun mielestäni väärässä paikassa. Ja eri mausteitten joukosta taatusti puuttui tuo kissan virtsamaisuuden kauheutta lähentelevä myyränkusen katku, mutta silti koin olevani onnellisempi ilman tuota aromia.

Luonto opettaa. Pitäkööt myyrät pihamaa-aukkonsa. Samaa luonnollisuutta myötäilevää oppia voinee soveltaa voikukkiin. Pihamaalla totisesti saavat kukoistaa rauhassa, mutta eivät nurkissa. Salaattikulhooni nämä viheriäiset lehdykäiset ovat erittäin tervetulleita, sillä ne sisältävät kolminkertaisen määrän ravinteita muihin salaattikasveihin verrattuina. Tästä keltaista kukkakruunua kantavasta ruoanilmaisjakelumuodosta eli voikukasta voi käyttää myös kukinnon ja juurakon. Ja nyt kun myös horsman versot ja nokkoset ovat parhaimmillaan, hortoilua (eli villivihannesten/yrttien keräämistä) harrastavan olennon sydän kehrää tyytyväisyydestä. Työntykää pihamaalleni, kasvakaa, rehottakaa.

Sari Maanhalla

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s