Järvi
Saavun järvelle sen päätä myöten. Järvellä on pää, ihmisellä on pää, joella on suu ja merellä selkä. Jos katsoo karttaa ja antaa itselleen mahdollisuuden katsella utuisin silmin, voi järvenmuodossa nähdä norsun, joka seisoo takajaloillaan ja kurottaa kärsällään ylös suoraan pohjoiseen. Saavun järvelle siis norsun kärsän puolelta.
Järvelle saapuminen on aina jotenkin sävähdyttävä hetki. Puiden keskuudessa kulkemisen jälkeen tuntuville avautuu paljaana avaruutena järven aukeama, jolla on joka kerta oma tunnelmansa. Kuin saapuisi salaisen ja piilotetun aukon äärelle metsäisyydestä. Toisinaan aukeaman väri on sumun kutoma harmaa, talviauringon sävyttämä violettisuus tai hohteisuus. Kesällä yhtäaikaisia sävyjä on monenlaisia, kun valkoiset pilvenpallerot ja sinisenä näyttäytyvä taivas peilautuvat järvenpintaan ja kun suomaiset erilaiset rusehtavan vihertävän kukertavat värit ovat näkyvillä.
Tämä järvi ei ole mikä tahansa järvi, vaan tämä on soinen järvi, ja suojärvellä on oma luontonsa. Suojärvi on jotenkin enemmän kuin pelkkä järvi. Sen rannat ovat hyllyvää rahkasammalta, ja hyllymisen laatu ja määrä riippuvat esimerkiksi sateiden määrästä. Joskus järven avaruuden piiriin ei yksinkertaisesti pääse, kun vetinen pehmeys ylettyy viereiseen männikköön asti.
Järvellä on joka kerta täysin erilainen ilme. Se on joka kerta uusi. On sumua, on tuulta, on aaltoja; erisuuntaisia, on tyyntä. Järven leveimmässä kohdassa tuulen käydessä idästä tai lännestä aallot pääsevät hauskasti lompsuttamaan rahkasammaleisia rantoja. Lomps lomps lumps lomps lomps lumps. Ehkä välillä joku limps. Kapeahko järvenkärsä on usein tuulisenakin päivänä vedeltään tyyni, muun osan järvestä väreillessä tai heiluessa aalloista raidallisena.
Olen juossut ja kävellyt tänne. Hiihtänyt, lumikenkäillyt ja liukulumikenkäillyt. Olen tullut tänne valoisalla, pimeällä, päivällä, aamulla, illalla. Olen ollut täällä auringonpaisteessa, vesisateessa, ukkosella, lumisateessa. Toisinaan käyn vain kärsän puolelta kurkkaamassa millainen ilme järvellä tällä kertaa on. Toisinaan viivyn pidempään ja istahdan alas ja vain kuuntelen ja katselen. Kuuntelen veden lompsumista tai lähistöllä keskustelevia korppeja. Tai kerään hillaa, juolukkaa, mustikkaa, karpaloa.
Norsunmuotoiseksi mieltämäni järven selkäpuolelta on valikoitunut itselleni aamupalapaikka. Puolestaan hyvin monia iltaistuntoja olen viettänyt järven mahapuolella. Selkäpuoli on aamupuoli ja mahapuoli on iltapuoli, ja kärsä on ollut se reitti mistä järvelle tullaan.
Järven keskuudesta löytyy muun muassa myös yksi ulkotoimistoistani, jossa työskentelen joskus jopa kokonaisia päiviä. Ulkotoimistopaikaksi on valikoitunut joko jokin kärsänseutu tai vaihtoehtoisesti toimisto on sijainnut järven niskan tai selän alueella.
Selkä- tai mahapuolen valikoitumiseen ei liity mitään sen kummempaa mystiikkaa tai sattumanvaraisuutta. Tuulen suunta ja auringonvalon asettuminen suhteessa järveen ovat ne paikanvalintaa ohjaavat tekijät. Vuodenajasta riippuen ulkotoimistossa tarvitaan joko suoran auringonvalon lämmitystä tai vilvoittavaa tuulta ja puun varjoa. Loppuvuodesta ja sydäntalvella kirjoittamaan tullessa olemus tarkkailee tiitterästi jotain närettä tuulensuojaksi.
Järven kärsäpää on tullut tutuimmaksi, mutta usein kierrän koko järven. Rannan seutu on pääosin hyllyvää rahkasammalta, mutta myös hieman kiinteämpiä yksittäisiä kohtia löytyy. On avarampaa hyllyvää rahkasammalmattoa, jossa voi suhteellisen vapaasti lompsutella, mutta on myös tiheää puustoa, jonka lomitse pujotella ja puroja, joiden yli pomppia.
Joissakin kohti puro tai oja on sen verran leveä, että loikkaamalla ei pääse yli, mutta näihin kohtiin on joku viritellyt puunrunkoja, joita pitkin tasapainoilla yli ja jännittää pitääkö tasapaino vai heilahtaako sitä jorpakkoon. Kerran kala pötkötteli päivälevolla puron suulla. Se säikähti puron yli tasapainoilevaa olentoa ja molskautti vettä, mikä puolestaan säikäytti olentoa, minua. Vähän vain horjahdin.
Yöpynyt olen mahapuolella kesällä siellä jossain takajalan seutuvilla. Sinä iltana oli huumaava kanerva- hilla-juolukka-rahkasammal-suopursu yhteistuoksu. En millään meinannut saada unta. Ehkä aktiivinen nenä piti hereillä.
Järven eteläinen peräpuoli on myös tullut tutuksi. Siellä sijaitsee nuotiopaikka, aivan siellä hännättömän hännän tienoilla, jonne olen toisinaan saapunut rinkan ja polttopuiden kanssa. Ihan vain kuunnellakseni tulta ja tuulta. Katsellakseni tulen kourien ja kiehkuroiden kieppumista pimeässä illassa. Voisi sanoa, että se on yksi maailman parhaista elokuvista, kuten on myös järven monisävyinen ilmeikkyys.
Pakkasten myötä järven koko luonne muuttuu. Tuulet eivät enää liikuttele vettä, vaan liike pysähtyy. Järven vähittäinen hyhmistyvä jäätyminen on kiintoisa ja moniulotteinen tapahtuma, kun jäähän tallentuu kaikenlaisia kuvioita ja koukeroita. Valkoisia eri muotoisia isoja ja pieniä laattoja märällä jään pinnalla. Suonruskeita aivan kuin maalattuja hahmoja pehmeässä jäämassassa. Joskus vedenpintaan muodostuu jonkinlaista nauhamaista vaahtoa tai suoryönää, joka pakastumisen myötä jäätyy jään pintaan kohokuvioiseksi koukeroksi.
Lumen myötä järven koko iho peittyy kauttaaltaan valkoiseen. Aukeaman vaikutelma korostuu. Järvi tuntuu kadonneelta ja aivan kuin sen tilalle olisi asetettu valtava valkoinen laatta. Kuin valtavan suuressa akvarellipaperissa olisi laakea lähes valkoinen kohta, johon kukaan ei ole vielä maalannut. Tai kuten järvi olisi maalattu valkoisen alle piiloon.
Loppuvuoden hämyiset päivät ovat kiehtovia, kun järvenaukeaman tunnelma on jotenkin niin tylppä, pysähtynyt ja mykkä. Pilviset harmaat päivät tuntuvat ja kuulostavat erityisen hartailta, hitailta ja vähäeleisiltä. Toisinaan matala aurinko luo järvenaukeamaan erityistä äänenkaltaista sävyä. Joskus tarjolla on jääsumun ja auringon muodostamia haloja. Silloin tuntuu kuin järvenaukeamassa valo laulaisi tai jotenkin hyräilisi ja vinkuisi.
Sari Maanhalla
Pimeä hiljaisuus
Istun hämärässä lammen rannalla ja katson kuinka aamu vähitellen alkaa. Ketään ei liiku missään. Polut, puut ja tiet ovat valkoisia.
Ensin äänessä on naakka. Sitten varis. Seuraavaksi harakka. Hyvin vähän. Kuin ohimennen yksi huolimaton äänenpäästö jokaiselta. Ja sitten vain hiljaisuus ja pysähtyneinä seisovat puun rungot.
Haluan rakastaa vilpittömästi ja ehdoitta olemassa oloa. Haluan kiitollisuudella ylistää sitä, että saan elää ja tutkia elämää. Pidän hämärästä jopa pimeästä, mutta toisinaan vihaan levottomuuttani, ja sitä etten kykene rakastamaan sitä.
Levottomina hetkinä sisimpäni rääkyy kuin närhi ja tekee levottomia ajatuspyrähdyksiä.
On hetkiä, jolloin levottomuus sysää kiihtyvään ajatuskehäilyyn ja aktiivisuudelta näyttävään passiiviseen toimintaan. Aikataulujuoksuun ja itsensä viihdyttämiseen. Ehkä kuitenkin todellista on vain levottomuus, joka tekee levolliseksi ja levollisuus, joka tekee levottomaksi.
Levottomuus on ovi. Jos vain sietää hetken itseään ja sen tyrmistyttäviä ajatuskuoppia sekä levottomia lepatuksia, saattavat hämärtyvät ja pimeään kietoutuvat hetket vähitellen avautua yltäkylläiseen melankolian aittaan, jolloin koittaa syleilyyn yltymisen hetki hiljaisuuden kanssa, kun sadesumuinen harmaus on ainoa vaate, johon pukeutua.
Ajatukset ovat kelvottomia – vaatteita. Ne peittävät, rajoittavat, juoksuttavat, halkaisevat. Kun ajatukset varisevat, paljastuneisuus avaa jumiutuneimmankin tajunnan sinetin notkeaan eloisuuteensa. Ja niin ajatuksen kaavaan sonnustautunut tajunta alkaa ajattelun menetettyään paljaan vienon kehräyksensä.
Kuka uskaltaa sinne asti. Hyväksyä tajunnanvuodenaika, hyväksyä pimeä. Hyväksyä tyhjyys. Ottaa pimeä kämmenelle ja katsella sen utuisaa karheutta ja melankoliaan yllyttävää ylevyyttä.
Minä – itselle kerrottu tarina itsestä – on olemassa täällä, tässä pimeydessä, vaikka valo ei laukkaakaan pihan poikki, vaikka linnunsuu on mykkä. En voisi puhua hiljaisuudelle ja kirjoittamistakin pahoittelen, sillä tämä myyryinen mönkivä olemisen outous sarastaa niin olemattomana kaiken pimeyden keskellä.
Kylven tyhjyyden estetiikassa – jolla ei ole nimeä eikä tarkoitusta kohti pyrkivää suuntaa. Ei ole olemassa iloa, eikä liioin murhettakaan. Minäksi kutsuttava itse näyttäytyy silkkana tarinallisena kuplana, jonka pinta vääristää ja antaa elämälle jokotai-kahleet.
Vähitellen tarina minästä sulaa hämäriin hetkiin ja pimeyteen. Olemattomuus. Se on hyvä sija planeetalla, äärettömyydessä. Tulla tuta olemattomuus. Siinä on pienen pieni – vain tuulenvirimäinen olemisen rahtu, joka sopivasti hiertää olijan tajunnassa. Olla olematon.
Harakan ääntely pakkasessa kuulostaa jotenkin ironiselta ja nauruun päin olevalta.
Kirjoittanut Sari Maanhalla 10.12.2019
”Sari on naisten käyttämä kansallisvaate Intiassa, Sri Lankassa, Nepalissa ja Bangladeshissä. Sari on noin neljästä yhdeksään metriä pitkä kangas, joka kiedotaan päälle siten, että se peittää koko vartalon. Erilaisia sarimuunnoksia on satoja. Yleisin tapa pukea sari on kietoa se vyötärön ympärille ja nostaa toiselle olalle. Saria käytetään tavallisesti alushameen ja choli-paidan kanssa. Yleensä sari-kangas on näyttävästi kuvioitu. Sarin materiaali, malli ja pukemistapa kertovat naisen etnisestä ryhmästä, siviilisäädystä, uskonnollisesta taustasta sekä kastista.” Lisää Sarista täältä.
Millaiselta Sinä näytät runona?
RUNONNÄKIJÄN TELTTA – runomuotokuvia
Kalevalainen Metsänneito Annikki kutsuu sinua selvittämään Millaiselta Sinä näytät runona? Runomuotokuvien kirjoitusprosessi perustuu hiljaisuuteen ja yhdessä olemiseen. Runoilija katselee runomuotokuvattavaa ja hänessä vallitsevaa ilmapiiriä, ja erilaisten olemispuolien sävyt työstyvät tunnustelevan intuition kautta sanoiksi.
Runomuotokuvan tarkoitus ei ole arvioida toista ihmistä, vaan katsoa avoimesti ja pukea poeettinen tuntuma ja olemus sanoiksi. Sanaton vuorovaikutus ja nähdyksi tuleminen ovat runomuotokuvan keskeiset teemat. Runomuotokuvassa ihminen saa mahdollisuuden olla muusa, runoilijan innoittaja.
Tervetuloa selvittämään, miltä sinä näyttäisit runona!
Lauantaina 14.9.2019 klo 19.00 –>
Metsänneito Annikin asu perustuu filosofian tohtori Kaarina Kailon tutkimustyöhön. Asu on Kailon ja Asta Räsäsen toteuttama. (Kailo, K. 2018. Finnish Goddes mythology and the golden woman-climate change, earth-based indigenous knowledge and the gift. Lore & Loom 2018.)
Runonnäkijän teltta = Ekopsykologi Irma Heiskasen toteuttama Veden emon teltta, joka ilmentää alkuperäiskansojen perinnetietoa. Veen emo on ollut keskeinen hahmo mm. suomalaisessa mytologiassa ja kansanrunoudessa. (Heiskanen, I. 2017. Esiäitien kädenjäljillä – perinne-ekologista viisautta ja ornamenttikieltä. Lore & Loom.)
Runonnäkijänteltta – runomuotokuvat ovat osa Kesän jatkot -tapahtumaa.
KESÄN JATKOT VILLA VIENASSA
Kesän jatkot on poikkitaiteellinen kulttuuri-ilta, jossa juhlistetaan kesän vaihtumista syksyyn tunnelmallisissa merkeissä. Ulkoilmatapahtuma järjestetään Hietasaaren Villa Viena -karjalaiskylän pihapiirissä kalevalaisessa idyllissä, Oulun Hietasaaressa Vaaskiventie 12 .
OHJELMA:
19.30 Runolautakunta
20.00 Nisun Himo!
20.15 Olutjooga
20.45 Director’c Kat
21.00 Tulishow
21.30 Hentilä, Laikari & Salmela
22.00 Kari Tykylevitz Tykkyläinen
22.30 Esa Eloranta
23.15 Maya & Frozen Hippies
Sari Maanhallan runomuotokuvapiste avoinna koko illan.
Pihapiirissä on mahdollisuus omatoimiseen makkaranpaistoon. Omat makkarat siis mukaan!
Liput: 12 € ovelta, ennakkoon 11 €.
Järjestäjät: Huutomerkki ry ja Huvila ry
Tervetuloa!
Pallokala – Jongleerauksesta, pelosta ja hengittämisestä.
Maapallo on pyöreä tai pyöreähkö. Polkupyörän ratas on pyöreä. Nuotion lumeen polttama aukko on pyöreä. Ihmissilmän pupilli on pyöreä. Aurinko on taivaankappaleistamme pyörein. Tätä pyöreyttä myötäillen voisi väittää, että jos jokin kosminen heppu, luonnon voima tai luovuus on olemassa, on se melkoinen jongleeraaja.
Jongleeraustunti paljastaa heikon kohtani. Idea on heittää ensin vasemmassa kädessä oleva pallo ilmaan, ja heti siihen perään heittää myös oikeassa kädessä oleva pallo, ja ottaa ne sitten ristiin kiinni, mutta vasen käteni ei kykene heittämään palloa ilmaan, jos oikeassa kädessä on jo pallo, joka pitäisi heittää heti vasemman pallon jälkeen. Vasen käsi haluaa, että oikea on jo valmiiksi tyhjä, ja vaikka kerron vasemmalle kädelle, että oikea käsi on kyllä aivan kohta tyhjä, heti sitten kun on aika vasemmassa kädessä olleen pallon laskeutua oikeaan. Ei auta.
Seison katsoen johonkin olemattomaan etäisyyteen ja jumitan. Tyhmät kädet ja tyhmä pää. Yhtäkkiä niiden välillä ei olekaan mitään yhteyttä. Ohjaaja ehdottaa, että käännyn seinään päin, etten näe muita palloilijoita. Hän ehdottaa myös, että unohdan pallojen kiinni ottamisen kokonaan. Että heitän pallot ilmaan, ja annan niiden tippua. Kuulostaa kahelilta, mutta päätän keskittyä pelkkään heittämiseen enkä heittämisen ja kiinniottamisen loogiseen yhdenaikaisuuteen. Liika ajattelu on este. Tippumisen varominen on este.
Tiputtaminen opettaa kuulemma eniten.
Huomaan oitis, että jongleeraajana olen kontrollifriikki. Aivan kuin jossain olisi olemassa jokin lopullinen reuna, jonne palloni tipahtavat ja peli on sitten kokonaan pelattu. Olen onnellinen, etten lapsena tiennyt että tikkari tai jäätelöpallo voi tipahtaa tielle, onneksi, sillä olisin varmaan huolehtinut kaikki tikkarini ja jäätelöni pilalle. Mutta mitä itse asiassa pelkään. Pallon tipahtamista maahan. Että kaikki kivuus loppuu liian aikaisin. Että elämä päättyy ennen kuin olen valmis.
Haluaisin päättää itse tippumisestani eikä niin, että puolestani päätetään. Haluaisin hallita palloni, päättää asioista, olla taitava. Olla aina ajan tasalla, valveilla. Tämä hiertävä omavaltaisuuden pakkomielle saa minut toisinaan stressaantumaan ja kun en osaa hellittää ja heittäytyä, alan turvota.
Olenkin minuushoroskoopiltani pallokala. Se veikeä jäykkäleukaisten lahkoon kuuluva luukala, joka uhattuna imee itsensä täyteen vettä pullistuen palloksi säikäyttääkseen uhkaajansa kolminkertaiseksi suurentuneena. Kuolemaa ei voi hämätä näin, vaikka paisuisi kuinka vaikuttavaksi palloksi, mutta hämäysliikkeitä tehdessäni, rientäessäni, teeskennellessäni ettei tipahtamista ole, saan muuta ajateltavaa. Ikään kuin juuri silloin kuoleman voittaa. Pyrkimällä olemaan täydempänä elämää kuin onkaan, mutta tässä täydessä hämäysmaratonissa käy juuri ne pallokalat eli alan turvota.
Pallokalat voidaan jakaa saalistajiin, hiipijöihin ja vaanijoihin. Esimerkiksi aurinkopallokala on utelias ja aktiivinen saalistaja, joka liikkuu helikopterin lailla ylös ja alas sännäten toteuttamaan avoimen vilkkaasti luontoaan. Kuulostaa säpäkän itsetuntoiselta ja karismaattiselta. Kääpiöpallokala puolestaan on hiipijä ja sen luontoon kuuluu uida luolissa äärimmäisen varovaisuuden kanssa, ettei tule itse syödyksi. Vaanijoihin kuuluva pohjapallokala piiloutuu joko kasvien sekaan tai kaivautuu hiekkaan ja syöksyy sieltä oletettujen tarpeellisten kohteiden kimppuun.
Elämäntavaltani olen mitä ilmeisemmin se varovainen luolien hiipijä, joka kyyhöttää rotkon rauhassa sikiöasentoon käpertyen ja tuskaansa potien kuin melankolinen Eino Leino, joka miettii nuorena vanhentumistaan. Toki kerran ma keväästä haaveilin, mut haavehet nuo oli hullut.
Useat pohjapallokalat liikkuvat öisin, kuten tähtipallokala. Tämä myös tähtipussiksi kutsuttu kaveri on täynnä mustia pisteitä, jotka lisääntyvät ja pienenevät sen ikääntyessä. Pallokala pystyy paisuttamaan itsensä vaistonvaraisesti jo kuoriuduttuaan, mutta osaa täydesti hyödyntää tätä ominaisuutta vasta aikuisena. Turpoaminen merelliseksi jongleerauspalloksi palvelee pallokalaa itseään mutta myös hyökkääjää, sillä pallokala sisältää myrkkyä.
Hiilidioksidin tehtävä on vapauttaa happi veren punasoluista. Mikäli ihminen ylihengittää jatkuvasti, hiilidioksidia poistuu elimistöstä liikaa. Tästä johtuen verestä ei vapaudu happea riittävästi elinten ja kudosten käyttöön, joten elimistö alkaa kärsiä hapenpuutteesta. Solutasolla hapenpuute tarkoittaa sitä, että solu ei pysty poistamaan itsestään riittävästi suoloja ja häiriintynyt osmoosi aiheuttaa ylimääräisen nesteen kertymistä soluun. Ja tämä nesteen kertyminen näkyy turvotuksena. Ukrainalaissyntyinen lääketieteen tohtori Konstantin Byteiko toi esiin jo 1950-luvulla krooniseen ylihengittämiseen liittyvät ongelmat, jotka ovat hyvin monien kansansairaudeksi kutsuttavien terveysongelmien taustalla.
Pallokalaominaisuuteni anatomiassa on siis kyse henkisen stressin aiheuttamasta hengittämisen epätasapainosta. Stressaantuneena hengitys karkaa pinnalliseksi pikasuoritukseksi, josta puuttuu syvyys ja rauhallisuus. Aivan kuin pallean ja alavatsan osuus unohtuisi kokonaan, ja hengittäminen toteutuisi lähinnä keuhkojen ylä- ja pintaosissa.
Lähes tunti menee ainoastaan siihen, että heittelen palloja ja noukin niitä vanhalta puulattialta hakien samalla touhuun jonkinlaista tolkkua. Pallot vievät kaiken huomioni tai sanoisinko pikemminkin jonkin uuden sensitiivinen viehätys. Aivojeni valkoisen aineen arkkitehtuuri kokee muutoksia. Päässä käy oivaltava hurina ja löydän käsistäni uusia ulottuvuuksia. Kyse ei ole taidon hyvin oppimisesta, vaan läsnäolosta uuden toiminnan opettelussa. Tipahtaminen opettaa eniten.
Maailma ei ole litteä pannukakku, jonka reunalta voi tipahtaa, mutta kuolema tiputtaa meidät kaikki pois nerokkaasta narratiivistamme olimme sitten eläneet miten tahansa. Tänään olen tallessa. Tänään, juuri nyt hengitän. Pallean ja pallojen kanssa, kaikkia keuhkojeni lohkoja käyttäen, jotta kaikki soluni saavat polttoaineensa. Vaikka jongleerauksen idea on juuri näyttävä ja taidokas pallojen hallinta, tunnin loppua kohti jopa riemuitsen pallon tiputtamisen taidon täydellisessä kaikkeudessa. Isoin elämykseni on tipahtamisen sietäminen. Saavutan ymmärryksen heittämisen vapaudesta, tilan avaruudesta, mahdollisuudesta. Pallokalaminuuteni on oppinut pyörimään kosmis-humoristisen jonglöörin käsissä.
Olen ehkäpä sittenkin mitä ilmeisemmin karttapallokala.
Pallojen hervottomassa pyörityksessä saavutan rentoutuneen pallokalamuodon. Pallokalaparadoksi. Uhattomassa normitilassaan pallokala näyttää veikeän näköiseltä nuijalta, jolla on ilmeikkäät persoonalliset kasvot ja iso pää. Se voi jopa räpytellä silmiään ja päästellä ääniä. Pallokala liikkuu vispaamalla eviään ja nopean pyrähdyksen tarpeessa, se heilauttaa pyrstöään. Rintaevien avulla jopa taaksepäin uinti on mahdollista. Pallokalan hampaat ovat neljä kovaa levyä. Hampaat kasvavat reippaanlaisesti. Luonnonvesissä kova ruokavalio, kuten simpukat, pitävät hampaan kasvun kurissa. Akvaario-oloissa hampaita on leikattava, nukutus tapahtuu neilikkaöljyllä.
Sari Maanhalla
Nokkahuiluvallankumous
Ala-asteella Maskun Kurittulan koululla musiikkituntien oleellinen sisältö oli nokkahuilun soitto. Vihasinko sitä. No en todellakaan, vaan rakastin sydämeni kyllyydestä. Rakkauteni oli jopa niin mittavaa, että kun musiikinopettajamme päätti perustaa innokkaimmille pillin puhaltajille nokkahuilukerhon, joka kokoontui maanantaisin varsinaisen kouluajan jälkeen, liityin minä oitis joukkoon mukaan.
Olin niin innokas, että olin vain kerran pois. Silloin oli niin paljon kuumetta, että ei olisi tainnut huilun puhaltamisesta tulla yhtään mitään, joten pakkorako, vaikka tuskaa se tuotti olla osallistumatta. Yhdestä poissaolokerrasta huolimatta olin kuitenkin koko puhaltajasakin ahkerin ja muistaakseni opettaja palkitsi minut karkkipussilla.
Olin ilmeisen hyvä ja taitava. Kun koko syys- ja kevätlukukausi oli luritettu tuota luunvalkoista mielipiteet jakavaa täyteläistä soitinta, koitti kevätkonsertin aika. Eikä se ollut mikään myötähäpeällisen sympaattinen koulukonsertti vaan jokin oikeampi tapahtuma nuorisoseurantalolla. Opettaja halusi minulle jonkin merkittävän osan esityksessä. Olisin saanut soitettavaksi sellaisen isomman huilun, samalla logiikalla se olisi kuulemma toiminut, kuten nokkahuilukin, mutta sen sijaan, että olisin ollut onneni kukkuloilla päästäkseni parrasvaloihin vetämään kenties ihan oikean soolon, otinkin oikein kunnolla takapakkia.
En nimittäin suostunut harjoituksissa enkä varsinaisessa esityksessäkään soittamaan huilua ollenkaan. Itse asiassa sain puhuttua käsiini palikat. Aivan oikein. Sellaiset pähkinäpuunruskeat puupalikat. Oma roolini koko esityksessä oli lyödä kaikki kuninkaalliset neljä kertaa tietyssä kohdassa kahta palikkaa toisiinsa tietyssä rytmissä. Ensin kaksi lyöntiä, ja välissä yhden rytmin mittainen tauko ja sitten toiset kaksi lyöntiä.
Ja kuinka kävi. Löin kyllä neljä lyöntiä, hurraa, mutta löin juuri siihen väliin mihin ei pitänyt, ja jätin hämmennyksessä seuraavan lyönnin lyömättä ja hätäisesti jotenkin kolautin sen neljännen. Siinä oli nokkahuiluvirtuoosin nokkahuilukerhon huipennus. Totaalinen tyrintä palikoiden kanssa.
Ilmeisesti olin sielultani huilisti, mutta esiintymisjännitys teki minusta epätahtisen palikkakerholaisen. Rintaan pisti, ahisti ja hirvitti, ennen esitystä, sen aikana ja jälkeen.
Perusnokkahuilunsoitto oli koulun arkea. Kaikki oppilaat soittivat musiikkitunnilla nokkahuilua. Huiluja kukaan ei ostanut itse, vaan ne tuli koulun puolesta. Huilun kotelo oli sellaista vaaleansinistä muovia, jonka sisään huilu suojautettiin. Kotelon päässä oleva läppä suljettiin nepparilla kiinni ja arvon huilu oli suojassa ja turvassa. Sattuipa kuitenkin olemaan niin, että tuo kotelo oli sellaista kovaa muovia ja muistaakseni joko se läppä murtui taitekohdasta irti tai nepparin kohta jotenkin hajosi, tai molemmat. Tämä oli niiden koteloiden tyyppivika.
Yrittäjäperheen kasvattina käsityötaitoisten vanhempien luomassa kodissamme oli lukuisia neulekoneita, ompelukoneita, saumureita, lankoja ja kankaita. Se, että minun ja veljeni nokkahuilukotelot hajosivat yhdistettynä sen tosiasian kanssa, että sekä äitini että isäni olivat käsityötaitoisia luovia henkilöitä, tapahtuikin niin, että isäni ompeli minulle ja veljelleni sellaisesta tekokarvaisesta valkoharmaasta kankaasta uudet nokkahuilukotelot. Tai pikemminkin pussukat.
Minä nokkahuilukerhon kömpelö priimus suhtauduin karvaiseen huilun suojukseen kaikista pätevistä häpeätaidoistani käsin ja menin huilu karvaturrikaan käärittynä hieman empien ja madellen kouluun. Mutta aivan turhaan podin karvapussukkahäpeää, sillä koska kaikki ikätoverit olivat samassa nokkahuilun oppimisvelvollisuuden otteessa hajonneiden koteloiden draamassa, hekin halusivat juuri sellaisen kotelon. Karvakotelo olikin kuuminta hottia.
Pikkuveljeni oli tilannetajuisempi ja näin ollen ajan tasalla asian suhteen ja hän ryhtyi kauppamieheksi. Hän otti tilaukset ja rahat vastaan, ja meni kotiin ja kertoi isälle kuinka monta nokkahuilukarvapussukkaa tällä kertaa hän saisi ommella. Ja isä oli ajan tasalla ja ompeli. Pikkupojan bisnesvainu oli aikuisestakin inspiroivaa. Ja ottaen huomioon, että niin monissa kouluissa tuota samaista huilua puhallettiin, olisihan siinä ollut uraa laajemmastikin nokkahuilunyssykkämestariksi.
Minulle jäi takavasemmalle vetäytyvän nokkahuiluinsoiton opiskelijan osa. Ostakaa makkaraa, markalla ja kahdella jo paljon saa. Aika moni lienee tämän kyseisen jankkaavan pätkän äärellä huiluaan tavistunnilla peruspuhallellut. Nokkahuilukerhossa sen sijaan olikin sitten erilaiset kappaleet. Makkaran markkinointi ei ollutkaan siellä keskiössä, vaan banaanien. Siellä nimittäin harjoiteltiin tätä säveltä; banaanimestarilla kaikki on, kaikki on, banaanimestarilla kaikki banaanit on, ei näy siellä makkaraa, eikä juustoja,…
Kun perheemme muutti Turun seudulta Oulun seudulle, nokkahuilu vaihtui viisikieliseen kanteleeseen. Ja tiedättehän miten se sitten eteni. Minun piti päästä varsinaisen kouluajan jälkeen kokoontuvaan kantelekerhoon. Syksy ja kevätkausi ansioitunutta rämpyttelyä ja sitten oli se kevätjuhla, johon opettaja halusi minut soittamaan. Tällä kertaa en kuitenkaan puhunut itselleni palikoita kouraan, vaan halusinkin viisikielisen kanteleen sijasta soittaa 36 kielistä. Ja niin sitten soitin. Tästä ruhtinaallisesta hetkestä on aikaa 27 vuotta.
Niin nokkahuilu kuin kanteleet ovat saaneet olla rauhassa. Toisinaan kokeilen niitä, mutta koska olen sittemmin muuttunut itse huiluksi eli kaikista maailman toiminnoista mieluiten hyräilen, vihellän tai laulan, on ainakin nokkahuilu joutunut toistaiseksi hyllytetyksi karvakääröineen vaatehuoneen pimeään nurkkaan.
Yksi laulettavista lempikappaleistani on tietenkin Oskar Merikannon säveltämä ja Larin-Kyöstin sanoittama Itkevä huilu. Sen tarinassa on koko elämä. Oikeastaan kaikki olennainen. Yrittäessämme liikaa tai pelätessämme epäonnistumista huilu ei yksinkertaisesti soi, vaikka se olisi kuinka hieno. Ja ne hedelmällisimmät hetket elämässä ovat juuri ne, kun heitämme huilun maahan, luovumme pyrkimyksistämme ja suhtaudumme elämiseen vaatimuksista hellittäneenä.
Elämä onkin ilmiselvä nokkahuilukerho, jossa kukin soittelee tyylillään. Joko elämämme on se kaunis lurittava viipyilevä sävelpunos tai sitten se turhautumisen aallossa puhallettu kirkkaan kirkuva yksiääninen soolo, joka rikkoo kaikkien liian lähellä olevien tärykalvot. Tai jotain näiden väliltä. Ainakaan ei kannata unohtaa huiluaan sinne elämättömän elämän hyllylle.
Ex-rumpalin tyttärenä haluan myös muistuttaa, että palikoiden paukuttelu on toki kelpo elämänkulku, mutta jos rakastaa huilua, ei auta valittaa, jos vaihtaa huilunsa palikoihin, vaikka olisi halunnut juurikin huilun kanssa vaeltamisen.
Ja vielä kaihoisan surumielisyyden sekainen huokaus, sillä ikävä kyllä nokkahuiluus on uhanalainen laji. Jos ei vielä, niin ainakin kohta. Juuri luin uutisen, että paikoin koulujen nokkahuilut ovat vaihtuneet ukuleleen. Ukulele, tuttavallisemmin uke on siis syrjäyttämässä nokkahuilun. Kai sitä sitten semmoisia ukulelekerhojakin nykyään järjestetään. Kai jossain sentään joku aikuinen lapsensa agitoimana duunaa ja tuunaa modernilla singerillä ukulelelle karvaista somaa laukkua.
Ja kenties sittenkin pitäisi järjestää mielenosoitus nokkahuilun puolesta.
Lopuksi vielä todettakoon, että meikäläisen eli tämän erityishölmön alias amatööripuuhastelijan huiluton luomulauluversio Itkevä huilu nimisestä kappaleesta löytyy täältä.
Laulu on laulettu ja video tehty koulun nokkahuilutuntien sekä muiden elämän puhallinorkesterikokemusten muistolle. Palkeitakin on tullut pumpattua tukkoisen tulipesän äärellä. Kaikessa on kyse hengittämisestä ja hengityksen liikkeestä. Jos huilu ei nappaa, on meillä kaikilla kuitenkin nokka. Samassa kerhossa kuitenkin ollaan.
Minkälaisiahan muistoja sinulla liittyy nokkahuiluun. Vai kuulutko kenties kantele- tai ukulelekerholaisiin, vai soitettiinko koulussasi käpylehmäharpulla. Entä mikä soitin sinun elämäsi on. Pajupilli on oma valintani. Ja yksinkertaisesti siitä syystä, että kävi tässä elämässä kuinka köpelösti tahansa, aina on mahdollisuus ojaan langettuaan kurottautua sen verran, että taittaa pusikosta oksan ja veistelee siitä itselleen pillin.
Sari Maanhalla
Luola, Aamumörkö ja muut
Aamun peili. Pohjois-Norjan Järvi (Stormyrbassenget) on kirkas, kuulas ja tuuleton. Tässä istun tuntikaupalla. Aamuisin. Päivisin. Iltaisin. Maisema ja valo muuttavat koko ajan muotoaan. Lämpimänä päivänä pulahdan järveen, vaikka vesi on jääkylmää.
Aamumörkö. Järven ranta on täynnä kaikenlaisia karahkoita ja kepakoita. Niin on myös järvenpohja, sen aktiiviuistelija tuntee uistinvalikoimansa hupenemisena.
Kepakkoja ja niiden asetelmia on jos minkälaisia ja niiden luonne muuttuu veden luonteen mukana ja varsinkaan en väsy tutkimaan tätä hirviön päätä rantakalliolla.
Muutamaa päivää aiemmin en ole huomannut koko aamumörköä. Ihmettelen sitä. Tirkistely kameran muistikorttiin kertoo, että kyseinen juurakko on ollut aiempina päivinä ihan eri päin. Jonakin tuulisena ja sateisena iltana hirviö on ilmeisesti kääntänyt kylkeään. Seuraan sen paikoillaan uimista aallokossa ja tyynen veden huomassa.
Vuorivaellus. En väsy hokemaan rakkauttani vuoriin ja vuoristomaisemiin. Vielä enemmän vuorten katselemista, rakastan vuorilla vaeltamista. En koskaan haaveile huipusta, vaan nautin matkalla olosta. Kymmenen tunnin vaelluksella piipahdamme mm. vuoristomökille, jossa annan mielen huoletta maalailla illuusioitaan. Täällä kun saisi asua.
Ylimmällä kohdalla vaellusta toteamme, että vuoristo tarjoaa eteemme yhä vain uusia huippuja, ja leiriydymme siihen. Eväiden syöntiä ja maisemien ihailua.
Kipuan vielä läheiselle huipulta näyttävälle ulokkeelle todetakseni vain, että sen takana on ainakin kaksi tai kolme samanlaista. Portaat taivaaseen ilmeisesti. Maaulokkeiden loppua ei näy. Viimeisimmät osat katoavat pilviin.
Palaan taukopaikalle. Alkaa lapsettaa, vaikka lämpöasteita on kaikki kahdeksan ja vaikuttavan määrätietoinen tuuli käy suoraan luoteesta. Vuorioppaan tämän vuoden lisämauste on vuoristosaippuakuplat. Ja sehän jos mikä on runoilijan mieleen puhallella saippuakuplia vuoristomaisemassa. Joitakin asioita sitä tekee aivan liian harvoin.
Uusia kavereita. Vuorivaelluksella kuulee usein lampaan tai poronkellon kalkatuksen. Tarkkaan kun rinteille tähyää, näkee etäisinä hahmoina eläimet jossakin kaukana. Aina ne väistävät hyvissä ajoin vuorilla kulkevaa ihmistä. Tällä kertaa asialla ovat porot.
Jostakin syystä saan päähäni, että olisi kiva nähdä kunnon porotokka kerrankin lähempää. Päähän juolahtaa idea käden heiluttamisesta poroille merkiksi. Ajatushupia. Spontaani aivojen nyrjähtäminen. Ei kuin käsi ylös ja heiluttamaan. Porotokka lähtee liikkeelle. Ehkä ne vain säikähtävät ja kulkevat vielä kauemmas. Vielä mitä. Sitä saa mitä tilaa. Noin kuusikymmenpäinen tokka rynnistää juoksuun, kiertelee ja kaartelee rinteellä ja tulee lopulta rapsutus etäisyydelle ihan tykö. Vähän jännittää.
Kalastus. Välillä tulee nälkä. Järvellä harrastetaan päivittäin kalastukseksi kutsuttavaa eväänhankintatoimintaa, mutta koska Ahti on pihillä päällä, on pakko lähteä jäämerelle asti kalaan. Tosi asiassa taitomme eivät riitä kalastamiseen pohjoisen kirkasvetisissä järvissä, mutta Jäämerellä on kalastettu jo useina aiempina vuosina, joten sieltä saadaan nostetuksi perunan kavaljeeriksi kattilaan sentään sekä seiti että turska.
Luola. Yhdellä jalankulkuretkellä suuntana on rotko ja kymmenen metriä syvät hiidenkirnut. Varsinainen kohde kyllä huomataan, ja on se ihan vaikuttava, mutta jatkamme sen ohi ja vaellamme seinäjyrkkää metsäpolkua alas kuivaan jokiuomaan ja löydämme erikoisen kivien ja kallioiden maailman.
Etäältä katsottuna kalliossa voi huomata veikeältä näyttäviä mustia aukkoja. Kun vuorioppaani on kiertänyt aukosta toiseen, tajuan minäkin, että kyseessä on luolasto. Pieni ja vaatimaton piipahdus kivisen temppelin uumenissa jättää sisikuntaan oudon jäljen.
Kokemus on jokseenkin hieman omituinen. Kaunis merkillistä upeutta sisällään pitävä kivimassa, jota virtaava vesi on muotoillut, on kuin lunta. Luola on pirun kaunis. Aiemmat luolakokemukseni rajoittuvat muutamiin lapsuuden luoliin Varsinais-Suomessa, mutta tämä vaalean kiviaineksen luola täällä Pohjois-Norjan ytimissä on aivan uusi kokemus. Kuinkahan pitkälle sitä voisi ryömiä.
Kupla. Yhtenä iltana lammella lapsettaa lisää. En ole tiennyt, että saippuakuplat pysyvät vedenpinnalla ja kiitävät pienen tuulenvireen voimasta kuin keveät kuulat vettä pitkin jättäen jälkeensä soman vanan. Vain vana jäi, kun kuplani lähti. On osattava kävellä mielensä veden päällä. Sitä on mielenrauha.
Yönpeili. Lammelle nousee sumu. Ei mikä tahansa paikallaan öllöttävä raskas viitta, vaan keveä valkoinen liikkuva, kuin kuohuva ja röyhelöinen valkeus. Välillä sumu katoaa kokonaan, kunnes alkaa taas nousta ja liikkua. On puolen yön aika ja sumu unohduttaa minut pitkäksi aikaa tälle lammelle, sillä sumun tanssinäytös on kerrassaan mykistävä.
Pian yön eteneminen ja uni vievät voiton ja on aika palata mökille.
Sari Maanhalla
Himmee himmeli
Olen kuullut jonkun joskus aamun kähmässä miettivän kaiken olevaisuutta.
Tänään tässä ja nyt makaan sängyllä ja katson yläpuolellani olevaa himmeliä. Katson sitä, kuten jokaisena aamuna, ja joka aamu sen olemus on jonkinlainen yllätys.
Heti heräämisen jälkeen näyttää siltä, että himmeli on täysin liikkumaton, mutta kun viipyy katseellaan siinä hetken, voi nähdä pienen pientä liikettä. Ensin myötäpäivään. Se on lähes maailman hitain liike. Kaikki osat kulkevat samassa myötäisessä, mutta jokaisella himmelin yksittäisellä solulla on oma liikkeensä. Sitä voisi katsella loputtomiin. Osien vaeltamista yhdessä. Yksityiskohtien nyanssisuutta ja hiljaisuutta. Hiljaisen liikkeen kauneus on kuin musiikkia, jota ei ole musiikkina olemassa.
Olen kuullut jonkun jossain aamun kähmässä miettineen myös, mitä tänään pitäisi tehdä ja saada aikaiseksi, ja mihin mennessä. Himmeli vaihtaa suuntaa. Vastapäivään. Muut osat seuraavat perässä, mutta omassa rytmissään. Erityisen kiehtovaa on se, että suunnanvaihtuminen tapahtuu pysähtymisen kautta. Ensin suurimman himmelielementin liike lakkaa kokonaan. Jonkin aikaa sen jälkeen pienet osat liikkuvat vielä vähän, kunnes nekin seisahtuvat. Koittaa kutkuttavan täysi pysähtyneisyys, jonka jälkeen liike alkaa toiseen suuntaan. Se on yksityisten osien ja kokonaisuuden yhteinen tanssi.
Himmeli on pappani tekemä. Himmeliä katsoessa näen hänen kätensä, jotka katkovat himmelin osia ja pujottelevat niitä lankaan.
Talven jäämaja rytivainiolla.
Materiaali haettiin luonnosta. Yhä näen hänet keräämässä merenrannalta rytiä loppuvuoden hämärtyvässä päivässä, vaikkakin hänen olomuotonsa tänäpäivänä on lähempänä tuonpuoleisia himmelinkentajia. Rytinippu vietiin hänen kotiinsa ja sahalaitaisella puukon terällä hän pätki pitkät varret sopivan pituisiksi. Latvaosat pääsivät pieniin himmelin osiin ja paksusta tyvestä koottiin koko taivasrakennelman runko. Ryteiköstä himmeliksi. Siinäkö evoluution ydin, ihmisen ja heinän?
Olen katsonut himmeliä surullisena, iloisena, unohtuneena, levottomana ja nyt tässä uuden päivän alussa voin huomata, että näyttipä mielenmaisema miltä tahansa, se on vain mieleni maisema. Mikä keskeneräisyys tai asioiden riento ajatusteni laukkaajaa tai tunteitteni oikukasta siiliä riivaakaan, kaikki on koko ajan omalla paikallaan. Kaikella on oma rytminsä, kaikki liikkuu yhtä kauniisti, hitaasti ja luonnollisesti tietyssä syklissään kokonaisuuden vaihtaessa välillä suuntaa ja yksityiskohtien seuratessa perässä samalla herkkyydellä, mutta uniikilla viiveellään ja vireellään.
Himmeli tulee germaanisten kielten sanasta himmel ja tarkoittaa taivasta. Siinä se on. Papan kokoama taivas, pienistä kuunvaaleista paloista koostuva universaali alttari, jonka yksittäiset osat linkittyvät kuin planeetat tai solut toisiinsa. Siinä voi kuulla meren ja tuulen sekä hiljaisuuden, ajan ja ajattomuuden. Myös minä olen siinä.
Ainut mitä ihmisheinälle syntymässä luvataan, on kuolema. Tämän minä löydän himmelistä joka aamu, se on kirjoitettu noihin vivahteikkaisiin merenrantaheiniin, pujotettu talteen tuohon luunvalkeuteen kuin soma pieni tarina tai kuin lempeä päähän silitys. Eikä se oli raastinrautakokemus eikä hiekkapaperihetki, ei edes riehakas tuulta purjeisiin hönkivä tuulenonnenkantamoinen. Se vain on. Mitään muuta meille ei ole luvattu, ei edes kuoleman jälkeistä osaa suuressa himmeleiden himmelissä, sillä himmeli on tässä ja nyt eikä missään muualla. Kuulun siihen. Olen kuulunut aina. Tulen aina kuulumaan.
Ja jälleen juuri nyt huomatessani himmelin muuttavan suuntaa, muistan eilisiltaisia revontulia, jotka keskellä pimeyttä syttyivät loistoonsa ja lainehtivat kuin eloisa tuuli. Vihreä tasainen viivamainen valoilmiö halkesi ensin kaksihaaraiseksi, kunnes sen yksittäiset osat alkoivat liikkua vuoroin hitaasti kiertyen ja suoristuen, välillä nopeasti välkkyen ja välähdellen kaikkea olevaisuutta varioiden. Oli viivaa, suoraa, kaarteita, spiraalia, ympyrää, jopa kolmio. Vihreä muuttui välillä punaiseksi ja violetiksi sekä valkeaksi. Universaali näytös oli kuin ajan ajaton tuuli.
Muistan myös sitä hetkeä, kun kevättuuli ravisteli minua minun ravistaessani äitini vaaleita jäännemuruja mereen uurnan uumenista. Monia menneisyyden nimilappua kantavia asioita tulee mieleen hitaan tanssivan liikkeen ja himmelin seesteisen luovuuden äärellä. Elämäntarinoidemme veikeät tuulessa heiluvat tupsupäiset rytielementit lomittuvat toisiinsa.
Jokin minussa heijautuu myös kohti tulevaa.
Paras hetki on nyt. Tunnistaa, että tietyt ajatukset ja tunteet ovat osa minua, menneet ja tulevat ovat osa minua. Kaikki on osa minua ja minä olen kaiken osa. En etsi mitään, en pyydä mitään, mutta kiitän. En pyri symmetriaan, eheyteen, samuuteen tai iäisyyteen, mutta ihmettelen. Ainut mitä ihmisheinälle luvataan, on tuuli ja kuolema. Kaikella on oma liikkeensä, joka on yksityisten osien ja kokonaisuuksien yhteinen tanssi; maailman eleganssein, äärettömin ja sensuellein universaali vaellus.
Onnellisuus on jäistään vapautunut siili.
Sari Maanhalla
Sininen pöytä
Tarina henkisestä etsinnästä, oivaltamisesta ja mielen taipumuksesta laiskotella.
Jokainen ihminen on jokaisen päivänsä alussa kaiken alussa.
Olipa kerran tyttö, jolla oli sininen pöytä. Se oli ollut hänellä aina, ja hän oli tottunut elämään sen kanssa elämäänsä, mutta pöydässä oli yksi vika, nimittäin mikään ei pysynyt sen päällä, vaan kaikki mitä pöydälle asetti, kaatui tai keikahti pois. Se oli siis kaunis pöytä, mutta sitä ei oikein voinut käyttää tai ainakin sen käyttö aiheutti epätasapainollaan mielipahaa ja ylimääräistä työtä.
Tuli hetkiä, jolloin tyttöä harmitti vesilasin kaatuminen tai muun tavaran tippuminen pois pöydältä, mutta hän oppi elämään asian kanssa. Todellakin vallitsevasta asiaintilasta huolimatta hän asetti yhä uudelleen vesilasin pöydälle ja harmistui, kun tuli sotkua ja siivoamista. Näin hän eli elämäänsä.
Tuli aikoja, jolloin harmitus oli suurempi ja silloin hän ajautui pohtimaan, että eihän elämä sinisen pöydän kanssa tällaista voi olla. Pian tyttö saikin ihanan seesteisesti kirjoitetusta Buddhan pöytäopuksesta selville, että pöydän jalat olivat erimittaiset. Oivalluksen ilo täytti tytön, hänelle selvisi mistä epäonniset hetket pöydän kanssa johtuivat.
Pitkään tyttö oli tyytyväinen, jopa onnellinen saamaansa tietoon ja jatkoi pöydänerijalkaisuudesta lukemista. Elämä jatkui tasaisen samanlaisena pöydän epätasapainosta huolimatta, mutta harmituspa palasi eikä sen oivaltaminen, että pöydän jalat olivat epäsuhtaiset ja että siksi vesilasi yhä uudelleen joka aamu kaatui lattialle, ei enää auttanut häntä. Häntä alkoi harmittaa enemmän. Hän googletti pöytäongelmaa ja löysi erään nikkaroijalogin eli PöytäGurun, jolta kysyä neuvoa ongelmaansa.
- Jos haluat toimivan tasapintaisen pöydän, sinun pitää korjata pöydän jalat samanmittaisiksi, sanoi PöytäGuru. Pöytäpinnan tasapuolisuus ja tasapaino muodostuvat pöydän jalkojen tasasuhtaisesta olemuspuolesta toisiinsa nähden.
Niinpä tietysti, miten tyttö ei heti ollut sitä tajunnut. Hän palasi kotiin ja vietti pöytänsä äärellä tämän uuden oivalluksensa kanssa monen tovin ajan jälleen helpottuneena. Jalkojen pitää olla siis samanmittaiset. Vapauttava ahaaelämys voiteli hänen kurjistunutta henkistä kumaraansa kirkkaammaksi, kunnes uusi harmistus nousi mieleen. Vesilasi ei edelleenkään pysynyt pöydällä.
Mitä hänen tulisi tehdä. Ottaisiko yhteyttä pöydänjalka- vaiko jalkapöytäspesialistiin. Ja niin hän päätyi saman PöytäGurun ja pöydänjalkoihin erikoistuneen puuseppämestarin luokse kysymään neuvoa mitä tehdä eripituisten pöydän jalkojen ongelmatiikan kanssa.
- Otat esimerkiksi kaikki jalat irti, asetat ne vierekkäin ja sahaat yhtä mittaiseksi ja kiinnität jalat takaisin.
Nyt tieto alkoi lisätä tuskaa. En minä jaksa, enkä halua, enkä edes osaa. Mikä se oli tämä yhtäkkiä eteen avautunut tuskainen asioiden tila. Ennen tytöllä oli sentään muutakin elämää. Joo vesilasi kaatui toki joka päivä monta kertaa lattialle, mutta siihen oli jo tottunut, se oli aina ollut niin, mutta nyt olisi pitänyt tehdä jotain uutta ja se sai hänet suunniltaan. Ei tullut kuulonkaan, että nyt hän antaisi pöydälle enemmänkin resursseja kallisarvoisesta jalona olemisen ajastaan.
Järjetön hullu pöytä, annanko sen muka hallita elämääni, tyttö ajatteli ja päätti ettei alkanut pöydänjaloille orjaksi. Hän ei niitä sahaisi. Tyttö oli sitä mieltä, että sahaamista ei tarvittu, sanoi pappi, lukkari, talonpoika tai kuppari mitä hyvänsä. Ja näennäinen mielenrauha säilyi. Näin hän vietti elämäänsä pöytänsä ääressä luullen itseään jaloksi mielentyyneyspersoonaksi, joka osasi näyttää pöydälle ja pöytäajatuksille kaapin paikan. Itse asiassa hän sulki kiehuvat aatteensa mielenkammioon ja siellä ne tanssivat villeinä kuin puolihullut luurangot.
Näennäinen mielentyyneys pysyi. Vesilasi toisensa jälkeen keikahti nurin. Mitäs siitä, hän ajatteli ja rallatteli, kunnes hänen mittansa, ei kun siis siivousrättinsä tuli täyteen. Se ei ollut ehtinyt kuivua entisen pyyhkimisen jälkeen. Hän ei kestänyt sitä eikä enää yhtäkään kuppi nurin tilannetta, joten hänen mielenmaljaan nousi myrsky ja sisäisen harmituksen tyrskyt aiheuttivat hänelle jonkinlaista mentaalista merisairautta.
Jälleen hän otti yhteyttä PöytäGuruun ja esitti hänelle saman harmituksensa uudelleen ja sai saman vastauksen, että pöydän jalat ovat erimittaiset ja jos hän haluaa tasapintaisen pöydän, on jalat nikkaroitava samanmittaiseksi.
Sitten tyttö hokasi kysyä miten se tehdään.
- Otat mitan ja sahan, mittaat ja sahaat, kuului vastaus. Ja tyttö hymähti, että mistä ja miten. Eihän hän tiennyt miltä saha näyttää ja miten sitä käytetään saati mistä sellaisia saa.
PöytäGuru kertoi mielellään lisää. Hän kuvaili tarkkaan mitä saha ja sahaaminen ovat kaikkia yksityiskohtia myöten. Ja tyttö palasi kotiin pöytänsä luo uuden tiedon avartamana. Ja teki kuten guru oli kuvaillut. Päivä toisensa jälkeen tyttö istui sinisen pöytänsä ääressä ja ajatuksissaan ajatteli sahaa, mittaa ja sahaamista jokaista yksityiskohtaa myöten. Hän toisti ja toisti ajatteluaan, mutta ei tapahtunut mitään, pöytä ei oiennut. Pöydän jalat pysyivät itsepintaisesti samanlaisina, vaikka hän kuinka teki kaiken täydellisesti oikein. Hänen jokainen vartalonsa karvakin oli täydelliseen meditaatioläsnäoloasentoon suuntautuneena.
Tyttö oli sinnikäs. Neljä vuotta myöhemmin hän päätti jälleen palata PöytäGurun luokse esittääkseen uuden kysymysten kierroksen. Hän oli tehnyt, kuten PöytäGuru oli sanonut, joten hän esitti kysymyksensä hieman tuohtuneena ja pettyneenä. PöytäGuru halusi tietää, millä tyttö oli sahannut, häneltä saadulla ajatuksella vai omalla oikealla sahalla.
Siinä samalla tyttö huomasi erehtyneensä. Kyse ei ollutkaan ajattelusta tai terapeuttisesta analyyttisyydestä saati hyvistä istumalihaksista. Jokaisen oli itse etsittävä työkalunsa ja omaksuttava sen ominaisuudet ja alettava toimiin.
Tämän kuultuaan tyttö täyttyi kaikista selityksistä. Hänenkö tulisi tehdä jotain. En minä osaa, enkä voi, en voi lähteä pöytäni luota mihinkään, sehän on vino, en voi jättää sitä. Minun pitää joka päivä jäädä kuivaamaan kaatunutta vettä, ei minulla ole mahdollisuutta eikä aikaa etsiä työkalua, saati käyttää sitä.
Toiset neljä vuotta kului. Nyt olikin käynyt niin, että tyttö oli uskaltanut avata oven etsiäkseen sahaa. Kun hän viimein löysi sen ja omaksui sen olemuksen, hän luuli löytäneensä pysyvän mielentyyneyden, mutta kävikin juuri päinvastoin. Hänen maailmansa mullistui jälleen, sillä hän tuli ymmärtämään, että pöytä ei ollutkaan pöytä. Hänen pöydäksi luulemansa materiaalinen kohde olikin maalausteline eikä se kyllä ollut sininenkään.
Sari Maanhalla
Blue table
Story of spiritual exploration, insight and the mind tendency to laze around.
Every human being is at the beginning of each day for all at the beginning.
Once upon a time a girl, who had a blue table. It has always been her, and she was accustomed to live with it in her own life, but the table had one fault, namely, nothing remained on the table, everything she put on the table, crashed, or a swipe away. So it was a lovely table, but it could not be used, or at least its use caused by an imbalance of evil mind and extra work.
Came moments when the girl annoyed by a glass of water falling down or dropping other items off the table, but she learned to live with it. Indeed, despite the prevailing state of affairs she set again and again the water glass on the table and was annoyed when it became the clutter and cleaning. Here’s how she lived her life.
There comes a time when the fly in the ointment was higher and he drifted to consider that how life on earth with a blue table like this can be. She began to read and soon, the girl got out with serenity written in the Buddha’s tablemanualbook that the tablelegs were of varying duration. Insight joy filled the girl, she realized the unfortunate moments with the table due to.
For a long time she was satisfied with the information and continued reading about the table legs various lenght. Life continued in a similar asymmetry of table legs all the way down, but the fly in the ointment came back and the realization that the legs were disproportionate, and that is why a glass of water over and over again every morning fell on the floor, does not longer helped her. She was started more annoying. She Googled the problem and found a table-carpenterlogist, some kind of TableGuru from whom to seek advice from her problem.
– If you want an effective and balanced ridge on the table, you will need to fix the table legs the same length, said the TableGuru. Table surface smoothness and the balance of the table consist of table-leg equal proportions, on behalf of the essence with respect to each other.
So, of course, how the girl did not immediately had it figured out. She returned home and She spent time at the table with a new insight wide for a while again, relieved. Tablelegs must be the same length. Releasing aha-experience lubricate and anointed her miserable mental status brighter, until the new water glass grief rose to mind. The water glass did not stay still on the table.
What she should do: Contact in the table-leg-specialist whether or instep of the foot-leg specialist? And so she ended up the same TableGuru who was in the table legs specializing master carpenter to inquire of how to act with very different lengths table legs.
– You take, for example, all the legs off, you put them side by side and cut from the same length and attach the legs back.
Now, the data began to increase the pain. I am not, and I do not want to, and I do not even know how to. What was this anguished state of affairs. Before there was more serenity in her life, after all. Yeah, of course, a glass of water crashed every day, many times on the floor, but it was already accustomed to, it had always been so, but now she should have done something else, and it made her distraught. Hearing did not come at all, that he would give more resources to the table the precious time of being noble.
A lunatic crazy table, do I let it control my life, thought the girl and decided that did not start to be a slave on the table. She did not saw through anything. Girl thought sawing was not needed, said whatever the priest, sacristan, peasant or cupper. And the apparent ease of mind remained. Thus she spent her life at her table, thinking herself a noble equanimity persona who knew how to show place on the table of the cabinet. (How contradictory!) In fact, she closed the boiling chamber of the principle of the mind, and there they danced like a wild half-crazy skeletons.
The apparent equanimity remained. Waterglass after another swipe down the drain. What about it, she thought, and hummed until her body length was filled, sorry, when her cleaning rag was full. It had not had time to dry after wiping the former. She could not bear it, and no longer a single cup bust situation, so in her mindbowl rose to the storm and an internal grievance storm waves caused her mental seasickness.
Again, she contacted an table-expert-Guru and presented him with the same grievance review and got the same answer, that the table legs are in various lengths, and if she wants which commands the table, the legs are the same length corrected.
Then the girl noticed to ask how to do it.
– You take the measure of the sawmill and, measuring and sawing, comes the answer. And the girl smirked where and how. After all, she did not know what it saw looks like and how it is used, let alone where to get any.
TableGuru liked to tell more. He described exactly what saw and sawing are all the smallest detail. And the girl returned home at the table with a new data sanitization. And she did as the guru had described. Day after day, the girl sat at her table and in her thoughts she thought sawmills, measuring and sawing in every detail. She reiterated and reaffirmed her thinking, but nothing happened, the table was not straightened. The feet remained stubbornly similar, even though she did everything perfectly. Even each body hair was in perfect meditation position oriented presence, nothing happened on the table.
The girl was persistent. Four years later, she decided to once again to return to the tableGuru and submit a new round of questions. She had done before, as the guru had said, so she asked a question a little upset and disappointed. Guru wanted to know with which girl was sawn; with the thought that she had received from him or with real saw of her own.
In the process, she discovered her error. It was not thinking at all, or therapeutic analytical, nor good seating muscles. Everyone must themselves find their own tool and using it to embrace and begin the implementation. Thinking was only thinking.
Hearing this girl was filled with all the explanations. Should she do something. I’m not able to, and I can not, I can not leave my table out of the trust, I can not leave it. I need every day to stay dry the spilled water, I do not have the opportunity nor the time to look for a tool, let alone use it and fix the table.
Another four years passed. Now it was gone, so that girl was afraid to open the door and start searching for saw. When she finally found it and adopts its essence, she thought she had found a permanent tranquility of mind, but it turned out just the opposite; her world turned upside down once again, as she came to understand that the table was not a table. Her rest in convenient table material object was an easel and yes it was even not blue.
Sari Maanhalla
Laulun alkulähteillä
Aloitin laulun opiskelun yli kymmenen vuotta sitten. Tietyistä syistä salaa. Kuin vaivihkaa livahdin musiikkikoulun aulaan, joka erehdyttävästi muistutti terveyskeskuksen aulaa fyysisiltä elementeiltään. Sitä se oli minulle myös henkisesti; piinaavaa odotusta, että oma nimi huudetaan ja että voin livahtaa puolinolona sisään, aivan kuin olisin sairastanut jotain todella noloa, jonka kaikki saavat tietää.
Niin sairastinkin. Lapsesta saakka minulla oli ollut aivan erityinen mieltymys laulamiseen. Joo tiedän, se on muodissa nykyään, että kaikki pyrkivät laulamisessa eteenpäin ja tilittävät sitä kuinka ovat syntyneet mikkikädessä ja lauluja tapaillen. Minäkin olen rakastanut laulamista aina, mutta tosi asiassa ei siinä ole mitään ihmeellistä, sillä laulaminen on kaikille luonnollista, yhtä luonnollista kuin hengittäminen.
Voisi luulla, että rakkaus ja intohimo laulamista kohtaan sekä jonkinlainen ansioituminen tällä saralla, toisivat elämään selvät sävelet, mutta tosi asiassa jo kouluaikojen musiikkitunnit olivat lähinnä hämmennystä aiheuttavaa piinaa. Tunsin, että ilmaisuani rajoitettiin ja aikuisiän laulutunnitkin sujahtivat lopulta tähän samaan sarjaan.
Olin toki musiikki- ja laulutunneilla rakkaimman toiminnan parissa, mutta aloin vihata laulamista, mitä enemmän vietin aikaa laulutunneilla. Pianosäestyksen kanssa kaveeraaminen, jatkuva hengittämisen kontrollointi ja nuotteihin sekä sanoihin tuijottaminen eivät vain olleet minun juttuni. Tuntui siltä kuin jokin luova ilmaisija minussa olisi kouluaikojen toisintona saanut osakseen sisäisen kuoliniskun. Siinä siis sairauteni nimi, jokin tuntematon hiertämys luovan ilmaisun äärellä.
Usean vuoden yrittämisen jälkeen lopetin laulutunneilla käymisen, sillä en päässyt niiden ristiriitojen yli, joita minussa heräsi. En vain osannut, en iloinnut, vaan menin enemmän lukkoon. Mutta laulamista kohtaan tuntemani intohimoinen kutsumus ei suinkaan kadonnut vaan oli edelleen olemassa eikä jättänyt minua rauhaan. Tunsin sen kutkan ja palon. Etsin, pohdin ja ihmettelin, mistä kiikastaa. Mikä on tämä vimmainen tila, kuin sairaus. Jopa vihastuin moiselle omituiselle kieroutuneelle intohimolleni, kun olemassa olevista laulusuuntauksista ei näyttänyt löytyvän mitään itselleni sopivaa. Miten muka jatkaa laulamisen parissa, kun joka puolella oli seinä vastassa.
Mutta en lakannut etsimästä. Itse asiassa en tuolloin edes tiennyt mitään etsiväni, minulla oli vain outo aavistus, että laulamiseen liittyy enemmän kuin se miten tänä päivänä laulua viljellään, ja että en tyydy siihen, mitä siihen asti laulamiseen liittyen oli minulle kerrottu. Se olisi aivan liian lattea totuus niinkin jalosta olemassa olon muodosta! Satuin pohtimaan asiaa ääneen lauluopiskelutoverini Pia Orell–Liukkusen kuullen, ja hänellä oli minulle ehdotus ja näkökulma. Ja niin minä linnunpoika erinäisten erikoisten polkujen myötä ajauduinkin hänen vinkkaamaan lauluryhmään, jossa käytössä oli niin sanottu luonnollisempi lähestymistapa laulamiseen.
Kyseinen Marja-Liisa Mustosen luotsaama harmonisen laulun ryhmä kokoontui kerran viikossa, ja kuljin tapaamisissa ahkeraan. Löysin laulamisen alkukotiin. Samalla sain ymmärtää mistä ristiriitani aiemmilla laulutunneilla olivat johtuneet; vallitseva laulunopetuksemme ja sen pedagoginen viitekehys eivät vain sopineet minulle. Se oli vain niin suorittamista, niin ulkopuolista, niin mekaanista. Toisin sanoen joku käski käyttämään sahaa ja sirkkeliä palikan pilkkomiseen, kun idea nimenomaan oli säilyttää palikka ehjänä ja tutustua siihen.
Kiinnostuin toden teolla äänen harmoniasta ja syvästä ymmärtämisestä ja pian aivan uudenlainen laulun maailma avautui. Sain tietää, että kyseisen harmonisen laulutavan opetustraditio pohjautuu pariisilaisen professori Iégor Reznikoffin tekemään opetus- ja tutkimustyöhön, joka puolestaan pohjaa syvälle äänen käytön perusjuuriin. Jo 80-luvulla Reznikoff on käynyt ensimmäisen kerran opettamassa Suomessa ja hän käy täällä edelleen. Lukuisat suomalaiset laulusta innostuneet ovat olleet hänen oppilainaan ja ohjaavat nyt itse eri puolilla Suomea harmonisen laulun kursseja ja ryhmiä.
Jatkettuani äänen syväymmärtämisen parissa olen saanut huomata, että tuo kaikki laulutieto on meissä jokaisessa jo, mutta meidät on pahimmassa tapauksessa jo lapsesta saakka opetettu pois luonnollisen laulullisuuden piiristä. Onhan mm. koulujärjestelmämme hyvin pitkälle, ollut ainakin, melkoinen ulkoapäin ohjattavien kansalaisten kerho. Jopa luovat aineet ovat järjestelmän kontrollin vallassa.
Nyt olen useamman vuoden opiskellut luonnollisemman äänenkäytön menetelmän äärellä, jossa tulokulma ääneen on eri. Ja oivallukset ovat olleet riemastuttavan avaavia. Kuinka hämmentävää on löytää oma todellinen ääni. Ja kun koko kehomielen järjestelmä on luonnollisessa eheässä symmetriassa ja kun olen soitin, kun soin. Kun laulamisesta puuttuu se fokus, että nyt olen laulaja ja nyt esitän ja viihdytän, kun tilalla onkin avoin avaruus ja laulamisen mahdollisuudet. Kokonaisvaltaisuus. Laulun kanssa yhtä oleminen. Millaisia yllättäviä polkuja ja sävyjä ääni voikaan löytää. Nykyään laulaessa olen itsekin enemmän kuulija ja yleisönä, että ahaa tänään soi näin.
Joku on kritisoinut kyseistä laulutapaa liian hartaaksi ja hengelliseksi. Olenpa kuullut vihjattavan myös siihen suuntaan, että miten tuollainen vanha laulutraditio on tuotavissa tähän päivään, toisin sanoen mitä hyötyä sellaisesta opettelusta ja tutkimusmatkasta ääneen muka on? Tähän voisi vastata, että parasta mitä laulaja ja luova ilmaisija voi löytää, on yhteys omaan sisäiseen itseen ja parasta mitä hänelle voi tapahtua, on tuon yhteyden sisältämän eheyden ja onnellisuuden välittäminen muille hiljaisen rukouslaulun, riehakkaan rokkikappaleen tai maalailevan poptarinalaulun muodossa. Olennaista on löytää äänen alkulähteelle, sillä sen kautta avautuu kaikki muu eikä laulaminen ole enää tiettyä osaamista vaan äänen sointia. Kaikki alkaa soittimeen tutustumisella ja laulaminen onkin enemmän itsetuntemusta, kuuntelemista, läsnäoloa ja hengittämistä kuin niin kutsuttua laulutaitoa.
Laulaminen on ihmiselle luontainen tapa olla olemassa ja ilmaista itseä. Laulava ihminen on kirjaimellisesti soitin. Äänen syvä ymmärtäminen on keskeinen osa laulamista. Kesäkuussa professori Iégor Reznikoff Pariisista saapuu jälleen Suomeen opettamaan. Valamon luostarissa kesäkuussa toteutuva kurssi on tarkoitettu kaikille luonnollisesta äänestä ja sen tutkimisesta kiinnostuneille.
Kurssilla lauletaan selkeitä vokaaliharjoituksia ja yksinkertaisia syvähenkisiä lauluja. Nuottien lukutaitoa ei tarvita, sillä opetus perustuu suulliseen perinteeseen, joka on ollut valloilla ennenvanhaan. Eli opettaja laulattaa ryhmää ja ohjaa äänenkäytössä, ja ryhmä toistaa kuulemansa. Äänen kuuntelemisen ja laulamisen lisäksi olennaisessa osassa on äänen värähtelyn kuunteleminen ja tunnistaminen omassa kehossa.
Iégor Reznikoff
Iégor Reznikoff (s. 1938) toimii antiikin taiteen professorina Pariisin X Nanterre Yliopistossa. Hänellä on takanaan pitkä opettajan ja tutkijan ura. Tutkijana hän on perehtynyt antiikin traditioihin, gregoriaaniseen lauluun ja pyhään taiteeseen. Kalevala ja vanha suomalainen, suullinen traditio kiinnostavat häntä myös. Hän on opettanut äänen luonnollista käyttöä, harmonista laulua ja ääniterapiaa kohta 30 vuotta. Suomessa hän aloitti opetuksen vuonna 1984 ja on sen jälkeen vieraillut maassamme vuosittain. Lisää: (http://www.harmoninenlaulu.org/kirjasto/iegor.htm)
Harmoninen laulutapa
Harmoninen laulu on yläotsikko äänenkäyttö- ja laulutavalle, jota on kutsuttu mm. seuraavin termein: Hiljaisuuden ääni, Äänen syvä ymmärtäminen ja kokeminen, Hoitava ääni, Hiljainen rukouslaulu, Johdatus varhaisgregoriaanisen lauluun, Antiikin kontemplatiivinen laulu, Äänimeditaatio, Ääniharmonia, Ääni ihmisen voimavarana, Hiljaisuuden syvä ääni, Meditatiivinen laulu, Harmonic voice, Harmonious singing, Healing voice, Therapy of pure sound.
Suomessa kokoontuvat harmonisen laulun ryhmät ovat avoimia, joihin voi tulla tutustumaan ja kuuntelemaan. Lisätietoja laulutavasta ja kokoontuvista ryhmistä sekä kursseista: www.harmoninenlaulu.org
Sari Maanhalla
Kaipaus – Äiti Maa – Elämänpuuemo
Kaipaus
Joskus iltaisin
kun istun pimeää vasten
ja nuotion valotanssi
sivuaa mustan rajoja,
kuulen ohuita haikuja,
jotka liukuvat minuun päin.
Silloin kietoudun tiukemmin vilttiin,
suljen silmäni
tunnen pimeän ja valon aallot
haikut ja itseni.
Alhaalta syvältä maan juurista saakka
alkaa nousta itku,
itku joka pursuaa kiven sisältä
ja vavahduttelee kehoa rytmiin,
rytmiin joka sysää esiin kehon liikkeet,
liikkeet, jotka nostavat ylös kyyneleet,
ja minuun päin kulkevat sanat
saavat kasteensa.
Yö elää rytmissään
elän sen rytmin keskiössä
hengitän kaikkea sisuksiini,
ja olen sylissä, tanssissa.
Istun yöhuoneessa,
lasken tähtiä omakseni
ja tunneryppäät nousevat irti minusta kipinöinä
ne laskeutuvat ohuena yön hartioille.
Ja niin minä katselen pieniä pisaroita
kivien päällä
ja viritän ääntäni
hiljaisille taajuuksille
ja kysyn
oletteko nähneet ne kivien maljat
joihin vesi on tanssinut
vesi on tanssinut kivien päällä.
Äiti Maa
Yö on harmaa laulu vaitelias runo
mustien rantojen punoksissa
soitettu hiljainen ontto luritus
pyhät linnut ovat öissä lentäneet
pyhät luolien linnut ovat
öiden ylle kohonneet
ja tietäneet tarinansa
ja jossain kaukana
maailman ulottumattomissa
ovat toiset maailmat
kutsuneet toisia maailmoita.
Kädet ovat haparoineet
ja yötä tunnustaneet.
Kaikessa sama avaruus
jonka vain yö paljastaa
kaikessa sama
äärettömyyden vuo
kuin ikuinen hiljaisuus.
Oletko sinä ollut
tänään hän, joka hyräilee
planeettamme puolesta,
joka yötä vasten kuulee
pienuutensa värähtelyt
ja jolle maailma on koti,
jonka nimi on
kaikille yksi ja sama.
Elämänpuuemo
Me olemme alkaneet
viimeisen tanssin,
joka on ensimmäinen
mennään tammilaaksoon
keräämään terhoja ja terhonlakkeja
punotaan ne elämänlankaan
ilta on hämärä,
mutta näethän valonkajon
kultaisen himmerryksen
meitä odotetaan alkukotiin.
Yö on kuolemamme
aamu syntymämme
meidät otetaan vastaan.
Aika on punonut kultalankaa
kuninkaallinen pyhä korkea
on kutonut ja meidät laulanut
ja me tanssimme tanssin.
Sari Maanhalla
Muotitietoinen
Muotitietoinen sanataiteilija Sari Maanhalla Pariisissa Lavarunouden MM-kisojen avajaisissa komeasti urheiluhenkisesti urheilupaidassa.
Madagaskarilainen runoilija Tsiky kysyi minulta Pariisin esikaupungin sykkeessä sijaitsevan auditorion pihalla, että mitä paitani teksti röhnisch oikein tarkoittaa vai tarkoittaako mitään. Oli kevät, lämmintä, koivut puskivat vihreitä pursuavia törsöjään esiin vanhasta tottumuksesta. Pariisi sykki mustarastaan taukoamatonta laulutaikaa, alkukesän suloisuutta, kun samaan aikaan Suomessa potkittiin vielä loskapalleroita.
Tsiky oli pieni, pienempi kuin minä, mikä sinänsä on harvinaista, että sain katsoa jotakuta alaviistoon. Alkuun tuntui takeltelevalta, osaanko muodostaa englanninkielisiä sanoja ollenkaan siinä asetelmassa. Hänen kysymyksensä hämmensi ja minä vietin kiusallisen, mutta lyhyen hetken hiljaa ja annoin hölmön ja kömpelöllä englanninkielellä tökkivän vastauksen, että en minä tiedä, ei kai se mitään tarkoita. Tunsin noloutta sekä omasta puolestani että hänen puolestaan. Eikö hän tiennyt, että se on vain vaatemerkki ja mitä ne muka tarkoittivat. Mitä siinä kyselet.
Viisi vuotta myöhemmin paukkupakkasten kiristäessä viiman kompilla joulukiireisten ihmisten ohimoita aamun ollessa vasta syntymässä sain ahaa elämyksen sängyssä ryttääntyneiden lakanoiden katveessa. Yhtäkkiä tajusin tyhmyyteni ja ymmärsin, että röhnisch oli saksaa ja tarkoitti puhdasta. Niin tietysti, miten en ollut sitä tajunnut.
Aina minussa oli ilmennyt taipumus lievälle hidasjättöisyydelle, joka ilmeni siten, että hienojen vieraskielisten kommunikointitilanteiden aikana muistutin lähinnä muumiota ja tilanteiden jälkeen sai mieleen kaikki ne nerokkaat sutkautuksensa. Kuinka englanninkieli luistikaan nokkelasti itsekseen asioita pohtiessa.
Viisi vuotta oli aika pitkä aika. Tajuta, että paidan teksti tarkoitti puhdasta. Sitähän silloinen paitani ei ollut. Ja oivallukseni tuona hämyisenä pakkasaamuna arkisessa asunnossani kaukana lyyrisestä Pariisista, sai minut nauramaan hervottomasti. Vai puhdas. Olin tuona keväänä matkustanut Ranskaan ja ontuva lentoyhtiö oli hukannut matkatavarani ja jouduin olemaan samassa valkoisessa paidassa aivan liian pitkään. Ja paidan teksti oli kuuluttanut kaikkialle tietämättäni koko ajan puhtauttani, jota Tsiky ei ollut ymmärtänyt tai, jos hän olikin ymmärtänyt ja nimenomaan halunnut alleviivata minussa vallitsevan paradoksin.
Tsiky oli yksi kilpakumppaneistani. Osallistuin tuolloin Pariisissa Suomen edustajana lavarunouden maailmanmestaruuskisaan. Meitä oli siellä hyvin monesta maasta kukin runoilemassa omalla kielellään. Lisäksi reissuun kuului muutamia muita esiintymisiä. Kaikki hienot etukäteen maalailemani esiintymisvaatesuunnitelmat olivat menneet mönkään, kun vaatteeni vaelsivat lentoyhtiön myötävaikutuksesta väärässä kaupungissa väärällä liukuhihnalla. Esiinnyin muun muassa lavarunouden maailmanmestaruuskisojen avajaisissa jokilaivassa Seinen sivuhaaralla virttyneessä ja likaisessa t-paidassa, jonka rintamuksilla teksti puhtaudesta parkui irvokkaana suorana lähetyksenä Ranskan televisiossa muotitietoisille ja täydellisille ranskalaisille.
En tuonut kunniakasta runovoittoa koto-Suomeen. Ehkä siksi, että lentoyhtiö pilasi hyvin alkaneen taiteilijan mahdollisuuteni ja pakotti minut esiintymään epätyylillisesti tyylikkäässä Pariisissa tai juurikin päinvastoin. En muuten koskaan ole esiintynyt enää siinä paidassa, kuten en sitäkään ennen, sehän oli urheilupaita, mutta ehkä olisi pitänyt esiintyä. Tai sitten ei.
Samainen paita sai joskus myöhemmin myös erään akateemisesti korkeakoulutetun korostuneen huomion Suomessa. Hänen vaatemerkkitietoisuutensa ja erityisen vahva iloisuutensa paitani tekstistä hämmensi ja aloin ymmärtää, että olin vahingossa ollut muoti- jopa trenditietoinen. Olin vahingossa ostanut itselleni merkkipaidan, mikä sinänsä oli aika erikoista, sillä olin aina enemmänkin samaistunut Göstan lauluun muotitietoisuudesta, jossa ollaan käsittääkseni vähemmän muotitietoisia.
Ehkä pukeutumiseni on vähän tilannetajutonta tai siinä kategoriassa vähintäänkin outoa. Kerran vuorelle kiivettyäni minun piti saada pukeutua tähän valkoiseen mekkoon.
Olin maalta lähtöisin enkä koskaan ollut oikein oppinut Pukeutumaan. Puolestaan pukeutuminen oli onnistunut, sehän oli yleisesti suositeltavaa pukea vaatteet päällensä ihmisten ilmoilla ollessaan ja minulle oli tullut tavaksi pukea vain jotain päälle täyttääkseni yleisen vaatimuksen siitä, että alasti ei ollut sopivaa kulkea. Vaikka olen esteetikko monessa mielessä, ja valitsen tietoisesti vaatteeni, mitään pakkomiellettä tietyllä tavalla pukeutumiseen ei minulla ole koskaan ollut. Vaatteet, nuo kankaasta erinäisten käsityövaiheiden kautta muotoillut systeemit merkitsevät minulle lähinnä käytännöllisyyttä, lämpöä ja itsensä verhoilemista sulojensa peittämiseksi.
Kerran osoitin vahinkomuotitietoisuuttani ostaessani aurinkolasit. Ne olivat siis vain aurinkolasit ja kuka tahansa uv-säteilytietoinen tietää, mihin niitä käytetään ja miksi, mutta erään tuttavan reaktio osoitti niiden olevan Jumalan varvastossuista seuraavat, kun hän huudahti ja alkoi lähes palvovasti hiplata aurinkolasejani kai nuollakseen niitä. Sillä G-salamanlyömällä hetkellä tulin tietoiseksi, että lasini olivat sentään Guccit ja ne olivat (silloin) kuulemma so hot, ellei jopa ekstra spaissit. Minulle ne olivat edelleenkin vain aurinkolasit, joilla suojasin silmäni innokkaalta emotähtemme valolta.
Halusin välttää isäni kokeman kohtalon. Eräänä kirkuvan kirkkaana keväänä pilkkijäillä hän tajusi olevansa sokea ja palasi kotiin käsikopelolla pitkin vanhan Naantalin mutkaisia ja omituisia katuja. Isässä oli annos taistelijaa ja selviytyjää. Siellä niitä oli ukkoja rivissä jääaukkoja tuijottamassa, mutta vahingossakaan isä ei sanonut kenellekään mitään näkökykynsä menetyksestä saati pyytänyt keneltäkään apua kilometrin matkalleen päästäkseen kotiin. Hän vain lähti toimintakykyistä teeskennellen kaikessa hiljaisuudessa. Ensin hän oli hoiperrellut jäältä kohti jyrkän kallion katveeseen pykätyille puuportaille. En edes tiedä mitä kautta hän oli onnistunut nousemaan sieltä ja puolestaan laskeutumaan alamäkeä pitkin sokkeloisten vanhojen talojen lomasta vetäen perässään pulkkaa, jossa kaira ja pilkkireppu saaliineen lekottivat.
Kotiin päästyään hänellä ei mennyt sormi suuhun. Hän oli toiminnan mies. Oli tiedossa, että vävy oli tulossa kylään, jolle hän oli aikonut ennen sokeutumistaan keittää kalapotut. Ja eihän lumisokeus estä keittämästä kalapottuja. Mitä siitä vaikka ei nähnytkään mitään. Ehtihän sitä murehtia sitten myöhemmin. Hän oli sokea reilun viikon ja ei tarvinnut kokemuksen omenan kauaa pudottuaan maassa märehtiä, että jälkikasvu tajusi ostaa itselleen kunnon silmiensuojelijat. Ja täysin vahingossa täyttä muotitietoisuutta noudattaen olin tullut ostaneeksi juuri ne Aurinkolasien aurinkolasit.
Toki sekin loistelias merkkiuskottavuus loppui aikanaan, nimittäin tulin liukastuneeksi eräällä piskuisella sillalla niin, että Quccit koteloineen lensivät kauniilla kaarella Oulujokeen. Plumpsis. Siinä sitten ihailin kuinka kauniisti merkkikotelot kuljettivat merkkilasejani kohti merta. Ja olin aivan liian maallinen, jotta olisin voinut vaan ottaa jalat alleni ja juosta vettä pitkin lasieni perään.
Hankin toiset aurinkolasit, joiden suhteen olin tarkoituksella merkkitietoinen ja vältin ostamasta äänekkäästi nimeään parkuvia laseja. Suhtauduin uusiin arskakakkuloihin naiivin naurettavalla varmistamisella ja lähes sidoin ne kiinni päähän. En halunnut enää heitellä laseja jokeen, koska siitä ei saanut tyylipisteitä ja tyhmyyssaldo oli jo täynnä.
Joskus on käynyt niinkin oudosti, että minua on pyydetty valokuvamalliksi – en siis ole aivan toivoton tapaus. Ja metsässä kasvaneena, mikä olisikaan sopivampi asu kuin Metsänneidon Annikin puku, johon sain pukeutua Koitelissa eräänä kevättalvisena päivänä. Oikeaan tunnelmaan pääsemiseksi päätin poseerata hangessa paljain jaloin. Kuvaaja Sari Koopman. Asu on Kaarina Kailon ja Eija Keräsen taiteellista käsialaa.
Olen myöskin kerran ajattelemattomuuttani onkireissun lomassa hairahtunut kaupunkikahvilaan kaakaolle saappaissa, maastohousuissa ja pappani vanhassa jussipaidassa, jossa roikkui risuja, havuja ja naavanriekaleita. En tullut ajatelleeksi. Kerran teinivuosina puolestaan häpäisin ikätovereiden Levisfarkku-uskonnollisuutta. Olin mennyt ostamaan paikallisesta halpaliikkestä Leviskopiot ja ilmestyin ne jalassa kouluun. Metelihän siitä syntyi. Tuohon mennessä olin kyllä jo oppinut sen, että päälläni oli usein jotain kommentoimisen aihetta. Äitini oli taitava kutoja ja ompelija, joka oli ommellut minulle jopa ne siniset farkut ja paljon muita uniikkeja vaatteita, joita ei tusinakaupoista löytynyt. Äiti oli taiteellinen yrittäjä, hänellä oli oma vaatemallisto ja myymälä Turussa.
Sari Maanhalla the Muotitietoinen
PS. On hyvinkin mahdollista, että röhnisch ei tarkoita yhtikäs mitään. En tiedä mistä sain runoilijan päähäni, että se on saksaa ja tarkoittaa puhdasta…
Talven mystiikkaa – Mystique of winter
The midday sun of January – Tammikuun keskipäivän aurinko. Pateniemi Oulu 2016.
Tammikuussa 2016 Pateniemen rannassa aurinko näyttää tältä. Pakkanen yli -20 C astetta. Valo unenomaista ja hiljaisuus käsittämättömän mykistävä. Ketään ei liiku missään. Tuntuu hirvittävältä kävellä jäällä ja lumella, kun omat askeleet luovat järkyttävää meteliä. Tuntuu, että säikytän ujona killuvan ja mönkivän auringon.
Yön aikana mereltä puhaltanut myrskyinen tuuli on kuorruttanut kaiken erikoiseen marenkimaiseen jääkuorrutukseen. Köyden jääpurje. Laiturin hienot jäähetulat. Naantali. Helmikuu 2015.
Track of the car tyre Hearts – Autonrenkaanjälkisydämet
Ystävänpäiväkävelyn arkinen yllätys. Kohtaan hauskan näyn, kun pyörätiellä kääntymässä käynyt auto on renkaillaan piirtänyt hentoon lumikerrokseen kaksi sydäntä. Helmikuu 2015.
Ice walking; Girl and boymallard on thin ice – Jääkävely; tyttö ja poikasorsa heikoilla jäillä. Naantali 2015.
Muutamaa päivää aiemmin Naantalin Merisalin edustalla vesi oli vielä sulana, mutta pakkanen tekee tehtävänsä ja jäädyttää meren ohueen jäähän. Tässä sorsapoika ja tyttö heikoilla jäillä. Helmikuu 2015.
Explosion of ice and ice swans – Jään räjähdys ja jääjoutsenet. Naantali 2015.
Pakkasen vierailu saa aikaan taideteoksia. Aavistin tämän ja lähdin kiertelemään merenrantoja tutkiakseni millaisia luomuksia on syntynyt. Kävelin Kailonsaareen ja aivan Muumimaailman kupeeseen. Tämä pienoisjäävuoren kärki on kuin jään räjähdys. Sopivan epätodellista tunnelmaa tulee myös noista vaaleista jään hahmoista, jotka ovat kuin jäähän ikuistuneita joutsenia. Naantali. Helmikuu 2015.
Aurinko, lumen ja jään kuuraama mattolaituri sekä Oulujoesta nouseva huuru jaksavat aina innoittaa yhtä paljon valokuvaavaa mieltä. Talvinen jokiranta on kaikkinensa kiehtova kohde näiden sulien läheisyydessä, kun kaikenlainen kuuran ja jään sekä lumen muoto pääsevät luomaan yksityiskohtiaan. Oulu. Helmikuu 2012.
Dune of snow – Lumidyyni. 2015.
Pohjois-Pohjanmaan peltolakeuksilla kevään kestohankien päällä rientää edellisen yön tuoretta hötylunta, joka muodostuu dyyneiksi. Maaliskuu 2015.
Maid of the Nord land – Pohjolan neito. Oulu 2012.
Kesämekkokuvaukset ovat hauskaa, mutta on siinä myös haasteensa. Varsinkin kun on talvi, lunta ja pakkasta – 30 astetta. Neito tähyilee Oulun klassista kohdetta Rautasiltaa. Helmikuu 2012.
Jokaisella kuvaajalla on ne hetkensä, kun hurahtaa totaalisesti johonkin paikkaan tai kuvausaiheeseen. Mystisempää ja erikoisempaa kuvauspaikkaa en ole aikoihin löytänyt kuin mitä on Pateniemen ranta ja entinen saha-alue.
Siellä kulkiessaan saa vastaansa erikoiset jättiläisen lyijykyniltä näyttävät puuröykkiöt ja rautahässäkkämöykyt, joita voisi tutkia osana talvista maisemaa loputtomiin.
Sieltä täältä maasta tai rantakivikosta törröttää erikoisen näköisiä rautakyhäelmiä enemmän tai vähemmän talven otteessa. Joulukuu 2015.
Eniten runoilijan sisintäni muljauttavat Pateniemen rannassa tämä näky ja tunnelma. Tämä todellisuus hiekan ja lumen sekoittumisesta toisiinsa. Tunnelma on kuin eri planeetalta. Pakkasta on yli 20 astetta ja tuuli kuljettaa sekä hiekkaa että lunta. Hiekkalumimyrsky vai lumihiekkamyrsky? Oulu. Tammikuu 2016.
Muodonmuuttaja – tarina itsensä kadottamisesta
Hemmo oli sininen mies. Hän rakasti sinistä taivasta, kävi taivashyppykurssit ja hankki jopa lentolupakirjan voidakseen hetken lentää ja olla osa sinisyyttä. Hän hakeutui pohjoisnavalle asumaan, jotta saattoi kokea talvisin ainaisen sinisen hetken, jossa hyräillä tekemiään blues-kappaleita. Jopa ruusuilleen hän juotti sinistä vettä nähdäkseen niiden ihmeenomaiset upeat taivasväriterälehdet. Ja olisittepa nähneet hänen hiuksensa, sinisenä lainehtivat, kun hän kiisi taivaalla.
Sininen oli selvästi hänen juttunsa, siinä hän oli omimmillaan. Hän oli sininen mies.
Mutta tapahtuipa sellaista, että Hemmo tapasi Kiran, joka oli harmaa. Kira oli erilainen. Jotenkin levollisen väritön. Hemmo rakastui, luopui minästään ja sulautui huumassaan toiseen ihmiseen unohtaen täysin itsensä. Ja hän muutti itsensä harmaaksi. Hauska uusi väri tämä väritön väri, Hemmo ajatteli innoissaan. Hän alkoi varoa kirkkaita ilmoja ja meni ulos vain pilvisenä mitään sanomattamana ilmana, sillä nyt hän oli muuttunut mies, hän oli harmaa Hemmo eikä halunnut muistella menneitä sinisyyksiä.
Hän perusti harmaan Kiran kanssa harmaan perheen. He saivat kaksi lasta, aikaisen Aamuharmaan ja Valaan. Lekaharkoista rakennettu kaunis koti antoi suojaa. Lapsia hoidettiin, töitä tehtiin, ja veroja maksettiin, jos muistettiin. Kaikki oli silkkaa suloista harmautta, joka tuntui oikealta. Aluksi lievänä tuntuneet Hemmon kaukokaihot entistä sinisyyttä kohtaan katosivat harmaan upeuteen. Arki rullasi käytännöllisesti kuin soma vaateharja nukkaa kutistetun universumin orvaskedeltä kerien.
Kunnes kauniisti tuhkanharmaalla lasitettuun perheidylliin tuli särö, kun tuntemattomassa levottomuudessaan Hemmo tuli kerran kiivenneeksi utuisella kelillä vahingossa vuorelle: hän rakasti niin pilvien harmautta, että halusi syleillä pilviä. Se oli silkkaa pilvirakkautta, harmaan palvontaa. Hän lähti kulkemaan vuorenrinnettä pitkin tavoittaakseen pilven, mutta varomattomuudessaan hän tuli vaeltaneeksi liian ylös pilven läpi ylös vuorenhuipulle saakka ja siellähän paistoi aurinko! Ja siellä hän näki sinisen taivaan.
Se muutti hänen mielialaansa niin, että alkoi erikoinen sisäinen kaiherrus. Tuntematon kaipaus. Se raaputti. Kiehnäsi. Hiersi eikä jättänyt rauhaan. Ja Hemmo tiesi, ettei hänen vaimonsa kestäisi sitä, että Hemmo halusi edes vähän olla myös sininen. Yhä kiihtyvä oli sen rummutuksen tahti, että Hemmo alkoi kokea tuntemattomana levottomuutena lainehtivaa ahdistusta. Yhä useammin hänen täytyi salaa hakeutua sinisen ääreen pois harmaudesta, koska harmaus ei ollut hänen juttunsa. Ilman salaisia viuhahduksia siniseen hän ei olisi selvinnyt. Kotonakin alkoivat epäilykset herätä lisääntyvien poissaolokohtausten takia.
Lopulta henkisen paineen pakottamana Hemmo sai sanotuksi mielenvängästään kotona. Sillä tavoin lempeästi hän sen sanoi, että hän kaipasi sinistä, että ei se olisi mikään ongelma, eikä uhka yhteiselle harmaudelle, sillä sininen ja harmaahan muodostivat hyvän yhtälön. Hemmon sininen alkuperäisluonto oli vaimolle hieman yllätyksellinen, olihan Hemmo itse nimenomaan vakuuttanut olevansa luontojaan juuri harmaa. Harmaus oli juuri sitä mitä Kira halusi ja juuri se sopi hänen naisen yhtälöönsä, joten sininen oli silkkaa pelleilyä kipakan Kiran mielestä. Kaikki oli rakennettu harmauden varaan, eihän sitä nyt voinut mennä muuttamaan. Petturi. Näin Kira sen ilmaisi.
Hemmon oli valittava harmaa Kira tai oma sinisyys. Eikä Hemmo vaan voinut antaa sinikaipuunsa olla. Hän lähti harmaasta elämästä, jätti sen taakseen ja palasi jälleen siniseksi käytyään toki ensin mustana, sillä ero oli raavaalle Hemmollekin sentään haaste. Mutta hän löysi sinisyytensä ja alkoi elää jälleen sinisenä. Hän kohtasi erään sinisen neidon, mutta ei siitä tullut mitään. Yhdessä kaksi juuri saman sinistä. Siinä hommassa kävi niin, että he katosivat toisiinsa.
Hemmo jatkoi itsekseen elämistä ja sinisenä olemista. Seesteistä ja avointa itsellistä vaellusta. Jopa niin ansiokkaasti, että aivanpa pohjoiselta pallonpuoliskolta löytyy jopa vuori, joka on nimetty hänen mukaansa: Blåmannen – Sininen mies.
Mutta eipä aikaakaan, kun Hemmon sisikunnassa rymähti. Jälleen. Hän tapasi nimittäin Rirrin. Rirri oli nainen. Rirri oli kuningatar. Rirri oli punainen. Ja niin ihana.
Hemmo rakastui päätä pahkaa, kaapi sinisyytensä ja harmautensa rippeet yltään. Hinkkasi rievuilla ja räteillä, tärpäteillä ja muilla aineilla. Ja muuttui punaiseksi. Ihana Rirri kehräsi ja se oli musiikkia Hemmon korville. Hemmo luopui kaikesta muusta, aivan täysin. Hän oli totaalimyöntyjä ja muuntuja. Jäntevillä käsillään hän katkoi sinisen kukkatarhansa, räjäytti nimikkovuorensa ja käytti päivittäin silmälaseja, joilla taivas ei näyttänyt ollenkaan siniseltä, vaan aina punaiselta.
Hän muutti Rirrin luokse toiselle puolelle maapalloa, luopui identiteetistään, ihostaan ja aivoistaan ja antoi jälleen kaikkensa ja perusti Rirrin kanssa perheen. He saivat ihanan lapsen, joka oli syntyessään hieman sinipunainen, mutta se asia saatiin peiteltyä. Onneksi, sillä koko perheen piti olla punainen. Oli niin ihanaa olla yhdessä punainen.
Hemmo unohti kokonaan sinisen ja harmaan menneisyytensä ja alkoi itsekin elää ja uskoa, että oli pohjimmiltaan punainen maalilaikku. Ruma sininen poikanen, joka vain oli joutunut vääränväristen joukkoon ja nyt vihdoin löysi punaisten olioiden planeettansa ja todellisen itsensä.
Elämä jatkui hyvin jopa erinomaisesti täydet panostukset ja latingit piipuissa, mutta yhteiseloon tuli särö. Yhtäkkiä Rirri vain ilmoitti tylsistyneensä Hemmoon ja löytäneensä nyt jotain oikeasti punaista ja jätti siis Hemmon. Hemmo oli ymmällään. Hän oli tehnyt kaikkensa ollakseen juuri sitä mikä hänen mielestään Rirrille sopi juuri täydellisesti. Miksi muka hänen punaisensa ei voinut kelvata.
Jälleen Hemmo joutui lähtemään ja vaipui hetkeksi mustaan. Kunnes hän tapasi Inan, joka oli vihreä. Ja tiedättehän miten se tästä eteenpäin meni. Kun täydellinen vihreiden kasvien laakso ja viherpiipertäjyys oli saavutettu, tapahtui jotain, jota seurasi violettikausi. Violettina oleminen oli sentään jotain.
Viola oli jonkin aikaa ihana. Ja sitten tuli se oranssi Kaita-Liina. Valkoisen Vinjanettan kanssa oli haastetta, ja vaikka Hemmo lillui aivottomassa täydellisessä itsensä kadottamisen kloriittitilassa viikko kaupalla, ei hän millään saanut valkaistua itseään tuon ihanaisen valkoisen olennon mukaiseksi. Ja sekin oli sillä selvä se.
Keuhkojensa kolmanneksi viimeisellä vedollaan vanhuudessaan Hemmo tajusi identiteettihuijariutensa, miellyttäjäkompleksisuutensa ja itsensähylkäämistaipumuksensa, joita oli harjoittanut läpi elämänsä vahingoittaen itseään ja muita. Miksi hän ei vain ollut ollut oma itsensä…
Rollaattorisisko samalta dementiaa kohti kiihdyttävien osastolta totesi myös minuusnyrjähdyksensä eräänlaisena vanhuuden lopputilinpitonaan. Hän oli taistellut kaikkia muita minuusvärejä vastaan pitäen omaansa ainoana oikeana vaatien muita muuttumaan itsensä kaltaisiksi.
Ja jossain joku Näsäviisas parhaillaan tiesi, että se kolmaskin vaihtoehto oli ollut koko ajan olemassa.
Sari Maanhalla
”Minä, joka olin sokea, nyt näen”
Tarina kyynisestä Nicholas Van Ortonista on kiehtovan koukuttava jopa siinä määrin, että olen antanut sen vaikuttaa räikeän suoraan omaan arkipäiväiseen elonkulkuuni ja ajattelumaailmaani. Kummallisten tapahtumien muodossa talousnero ja multimiljonääri Nicholas löytää mm. erikoisen näköisen veivin, jonka hän ottaa talteen ja jota hän yllättäen tarvitseekin myöhemmin pelastautuakseen veteen uppoavasta taksista. Kyse on tietenkin fiktiivisestä tarinasta; Michael Douglasin tähdittämästä ja David Fincherin ohjaamasta elokuvasta nimeltä Game.
Elokuvan myötävaikutuksella vähitellen vuosien varrella minuun on muotoutunut Game-refleksi.
Muutamia viikkoja sitten pyykinpesukoneeni alkoi päästää epätavallisia ja epäterveitä ääniä. Suhtauduin pesukoneen osoittamaan mahdolliseen vian olemassa oloon samalla tavoin kuin aina vastaavanlaisiin asioihin, kuten keittiöhanan juoksuputken falskaavaan tiivisteeseen tai lonksuvaan pyörän keskiöön, eli yritin olla ajattelematta mahdollista vikaa ja toivoin, että ajattelemattomuuteni aikana asia jotenkin ratkeaisi itsestään.
Ensin pesukone raklatti omituisesti vain vähän. Sitten vähän enemmän. Välillä teeskentelin, etten huomannut, kunnes se erään kerran jurrasi ja ulvoi niin sydäntä raastavasti, etten voinut enää olla myöntämättä, että jotain oli vialla ja että tarttis tehdä jotain. Asian hyväksymiseen meni tämän jälkeen vielä useampi päivä, kunnes aloin toimia rakkaan palvelijani diagnoosin selvittämiseksi. Kun diagnoosi oli tiedossa, meni vielä monta päivää ennen kuin sain tunnustettua itselleni, että universaalisti ajateltuna olisi älytön vaihtoehto ostaa kokonaan uusi kone. Että voin ostaa rikkoutuneen osan tilalle uuden. Toisaalta pelkän uuden osan ostaminen ei korjaisi konetta, vaikka olisikin edullista, ja ammattilaiskorjaajan kanssa hinta olisi enemmän kuin uusi kone.
Jokin minussa yllätti itseni tehden vain yhden selkeän päätelmän. Tilaan osan ja asennan sen itse. Ja sillä selvä. Käsittämätön hölmö utopia. Kävin väittelyyn itseni kanssa. Enhän tiennyt pesukoneista, kodinkoneista saati niiden osista ja asentamisesta yhtään mitään. Mutta henkisesti päätös oli jo tehty. Me tilaamme osan ja vaihdamme sen itse. Minun piti vain vikistä ennakkoluulottoman hölmöyteni mukana ja tehdä mitä tarvittiin, että asia hoituisi niin.
Oli selvitettävä mikä osa, mistä ja sitten vaan tilattava se. Onneksi poistopumpun toimituspäivä oli viisi arkipäivää, joten minulla oli aikaa henkisesti valmistaa itseäni koitokseen. Tosi asiassa yritin edelleen kieltää tosiasiat yrittäen elää kuin mitään pesukonehaastetta ei olisikaan. Kun sitten tieto pumpun saapumisesta tuli, en uskaltanut hakea sitä postista heti, vaan vasta seuraavana päivänä. Ja kun viimein vihdoin tulin laatikko kainalossa kotiin ja tohdin avata laatikon, piti minun ensin pitää koko päivä pumppua keittiönpöydällä ja tutustua siihen vähitellen vilkuillen, kunnes olin sinut sen kanssa.
Seuraavana päivänä olin henkisesti valmis ja koitti se hetki, kun kokosin työkalut, pelit ja pensselit kylpyhuoneeseen. Irrotin johdot ja letkut. Siirsin koneen nurkasta keskilattialle ja irrotin pesukoneen takakannen ja katselin sitä tovin ja mietin, että mitähän teen ja miten. Sitten se vain yhtäkkiä selvisi minulle ja aloin toimia.
Suhteellisen pian vanha pumppu oli jo muuten irti koneesta, mutta se yllätys yllätys olikin vielä kiinni jossain. Käsikopelo koneen alapuolelle osoitti, että pari pulttia pohjan puolella piti sitä vielä otteessaan. Ei auttanut kuin hirvittävänmoisen ähräämisen kanssa pyylätä raskas rakas pesukone siten kyljelleen seinää vasten, että varalta pidin konetta toisella kädellä, ettei se kaadu päälleni ja toisella yritin etsiä itselleni työkalupakin virkaa toimittavasta pahvilaatikosta sopivaa työkalua ja siinä sen sitten tajusin, että ei minulla ole sellaista. Siis sopivaa avainta. Olinpa pöljä.
Olin toki muistanut varmistaa, että minulla on takalevyn ruuveihin sopiva tähtiavain ja putkien avaamiseen pihdit, mutta niitä kahta merkittävää pulttia en ollut ollenkaan huomioinut. Ja mikä olikaan minulla tunnelma, pienenä ihmismyttynä solmussa otsalamppu päässä siinä kylpyhuoneen lattialla ruumillani raskasta pesukonetta kyljelleen seinää vasten pyyläten. Olisi ollut niin ihanteellista ottaa vain sopiva työkalu ja hoitaa homma loppuun saakka.
Ajatus kerkesi jo haastatella naapureita läpi, että kuka olisi kotona ja keneltä voisi pyytää, mutta rehellisyyden nimissä en tiennyt työkalujen oikeita nimiä, en tiennyt mitä kysyä lainaan ja minkä kokoista. Vaivuin entistä pienemmäksi mytyksi kylpyhuoneen lattialle pesukonetta syleillen ja elimensiirto-operaation viivästymistä pahoitellen. Olisin niin halunnut, että minulla olisi se avain nyt. NYT, kun olin tässä täydellisessä pesukoneenkorjausmyttyasennossa tässä näin. Ja sitten muistin sen.
Kesän 2014. Kuuma Jyväskyläntie, helteinen ilmanala ja railakas kuudenkymmenenkilometrin mittainen pyöräilymatka hoitamaan mehiläisiä. Olin muutama päivä sitten katsonut seitsemättä kertaa jo mainitun Game elokuvan. Ja viehättynyt jälleen kerran sen koukuttavasta ja älykkäästä tarinasta. Kuinka Nicholas joutui keskelle peliä ja miten hän löysi aina etukäteen jotakin, jota hän myöhemmin tarvitsi kiperästi. Siinä minä pyöräilin ja sitten minä näin, että ajokaistalla kiilteli jotain. Olin ajaa ohi, vauhtia oli myötätuulessa ainakin 33 km/h. Harmitti pelkkä ajatuskin hiljentää upea vauhdin rullaus mokoman tuntemattoman esineen vuoksi, mutta aloin jarruttaa, sillä tajusin, että se oli työkalu, se oli avain joka lojui tiellä. En voisi antaa itselleni ikinä anteeksi, kun tulevaisuudessa elämässäni koittaisi hetki, jolloin tarvitsisin juuri tuollaista työkalua enkä olisi poiminut sitä talteen.
Näin ajattelin ja saman tien Game-refleksini toimi täydellisen tehokkaasti. Hypähdin pyörän päältä lievää yli-innokkuutta potien pientareelle, varmistin avaimen poimimisen turvallisuuden ja nappasin sen talteen alkaen kehrätä mielessäni sen mysteeriota, että missähän tulen sitä tarvitsemaan. Jo samaisena iltana mehiläispesät hoideltuani, kun oli tarkoitus lähteä pyörittämään sama 60 km takaisin päin ja kun pyöräni hajosi, luulin, että pääsen jotenkin hyödyntämään työkalua, mutta ei sentään, avainarvoitus pysyi mysteeriona kaiken kaikkiaan viisitoista ja puoli kuukautta selviten tuona hetkenä, kun olin myttynä kylpyhuoneeni lattialla kiinteässä kontaktissa pesukoneeseeni.
Voisiko se sopia, annoin itseni ajatella. Viehkeä mysteerinen ilmapiiri levisi kaikkialle. Tosin en ollut edes tietoisesti ajatellut mihin olin avaimen silloin joskus viime vuonna laittanut. Se olisi voinut olla missä tahansa, sillä olin mm. muuttanut tässä välissä, mutta avain hymyili kuin hymyilikin työkalupakin virkaa pitävässä pahvilaatikossa ihan siinä vieressäni ja minun ei tarvinnut kuin vain ojentaa pienoinen kätöseni (hieman jännittyneenä) sitä kohti, tarttua siihen, (hieman jännittyneenä) ja kuin elokuvassa hidastettuna kiintolenkkiavainta pitelevä käteni liukui pesukoneen alle kohti pultteja ja ne sopivat täydellisesti toisilleen. Halleluja ja aamen. Ja mitä muuta vielä kaikkea.
En nyt sentään yltänyt mystinen kiintolenkkiavain & pyykinpesukoneseikkaluissani aivan Gamen-kaltaisiin yltiöjännittäviin läheltäpititilanteisiin, joista mystiset avaimet tavalla tai toisella pelastavat henkeni, mutta koin kuitenkin pientä henkistä havahtumista, sillä tuo pitkälliseksi henkiseksi prosessiksi osoittautunut anatominen puuttumiseni pesukoneen elämänkaareen ja elinsiirrollinen toimenpide, jonka sille tein, muuttivat minun ja pesukoneen välistä suhdetta sekä koko maailmankuvaani.
Etukäteen olin ajatellut myös, että moisesta toimenpiteestä selviytyminen siten, ettei ole telonut itseään tai tuhonnut pesukoneen toimintamahdollisuuksia lopullisesti, saisi aikaan suurta voitonriemua ja ilontunnetta onnistumisesta, mutta minä koin lähinnä syvää kummallista haikeutta, jopa pelkoa. Olin menettänyt entisen elämänkatsomukseni. Sen, että kaikki toimii kyllä itsestään, kun vaan uskoo siihen ja kun jotain hajoaa, on tärkeää olla ajattelematta sitä, ja sysätä vain hajonnut vehje pois silmistä. Jokseenkin koko korjausepisodi pyykkärini kanssa paljasti kokonaisen sarjan välinpitämättömyyttäni.
Nyt kun olen avannut koneeni selkäpuolelta ja nähnyt sen sisäelimet, olen sekä kauhuissani että helpottunut. Kauhuissani siksi, että kaikki on vain ihmisen tekemää ja voi hajota minä hetkenä hyvänsä; tieto lisää kirjaimellisesti tuskaa. Kun näkee kuinka hauras ja tavallinen kone kuoriensa sisältä periaatteessa kuitenkin on, joutuu käsittämättömän ohuuden tunteen valtaan. Ja helpottunut lähinnä siksi, että kuinka selkeää ja yksinkertaisesta ainakin pyykinpesukoneen anatomia on. Tunsin myös äärimmäistä tyhmyyttä, kun olin edes yrittänyt hoitaa asiaa toisella tavalla. Niin simppeli koko juttu oli ollut. Tietenkin se piti korjata itse.
Yhtäkkiä olin vastuussa. Yhtäkkiä aloin ajatella koneita. Huonekaluja. Vaatteita. Yhtäkkiä aloin välittää niistä enemmän kuin ennen ja potea tuskaa siitä kuinka kaikkea vaan heitettiin pois, jopa sellaista mikä ei ollut rikki. En ollut väittämässä, että koneella tai pöydällä oli sielu, mutta eivätkö ne kuitenkin palvelleet meitä hyvin. Eikö niitä kohtaan voisi osoittaa vähän enemmän jos ei kunnioitusta niin ainakin kiitollisuutta.
Suunnannäyttäjinä korjaamisessa ja tavaroiden kunnioittamisessa ovat olleet mm. omat vanhempani, jotka ovat tehneet paljon käsillään ja korjanneet myös itse. Jos jotain osaa johonkin vempeleeseen ei ole ollut saatavilla, jopa sekin on itse valmistettu. Innoittajani on ollut myös pariisilainen laulunopettajani, ympäri maailmaa konsertoinut antiikin taiteen professori ja akustisen arkeologian taitaja, joka viime kesänä Suomeen saavuttuaan kohtasi tilanteen, jossa hänen musta nahkakenkänsä hajosi. Ensin saatavilla oli vain harmaata jeesusteippiä, jolla kenkä saatiin häthätää paikattua kasaan, mutta koska hänellä oli konsertti illalla kirkossa, nähtiin parhaaksi toimia niin, että hankittiin harmaan teipin tilalle vastaavaa mustaa. Olen nähnyt myös virsikirjoja paikattavan jeesusteipillä ja mikäs siinä, sehän on moisessa viitekehyksessä suorastaan teemateippi.
Onko sinulla mielenkiintoa tai aikaa korjata rikkoontunutta villasukkaa, kuluneita housun polvia tai vaihtaa hajonnutta vetoketjua. Niinpä niin. Emme viitsi. Emme osaa. Ei kannata. Ei kiinnosta eikä ole aikaakaan. Juuri tämä paljastaa paljon elämänkatsomuksestamme ja asenteestamme. Toki on olemassa ammattikorjaajat, mutta kovin moni meistä valittaa korjaajasta aiheutuvia kuluja jopa sellaisissa hommissa, jotka voisi aivan hyvin tehdä itse. Olen kuullut myös välinpitämättömyydestä, jonka filosofia menee niin, että jotain heitetään pois vain, koska se ei miellytä enää silmää ja tilalle hankitaan vastaavaa uutta.
Game-elokuvan päähenkilö Nicholas joutuu räikeästi kasvotusten elämänrikkoutumisen eli kuoleman kanssa oman välinpitämättömyytensä kautta. Jos emme välitä mistään ympärillämme tai välitämme vain rajoittuneesti ja osittain vain jostain, emmekö juuri siten saa aikaiseksi myös henkistä välinpitämättömyyttä, joka on kuin syöpä vapauden ja onnellisuuden kannalta.
Sari Maanhalla
Kun myyrä teki sänkyyn reiän
Viihdytän itseäni toisinaan istumalla nuotion ääressä kuunnellen vanhasta paristokäyttöisestä radiosta Radio Suomen Puhelinlangat laulaa ohjelmaa. Kyseinen ohjelma on älykkään naiivi ja simppeli ja juuri sellaisenaan rentouttavaa hyvää viihdettä. Toisinaan joidenkin soittajien jutut jäävät pidempään mieleen, kuten erään vanhan rouvan, joka toivoi Jari Sillanpään Kuuleeko Eero –kappaletta, koska joku Eero joskus jossain oli ollut hänelle suuri rakastumisen kohde ja tuo tomppeli Eero ei koskaan ollut myöntynyt.
Viimeisin mieltäni askarruttamaan jäänyt soittaja kävi turhautunutta taistelua voikukkia vastaan. Ajattelin kuvailtua taistelua ensin huumoriksi, mutta soittaja olikin tosissaan. Seuraavana päivänä eli tänään lintujen laulaessa, perhosten lentäessä ja makoillessani nurmikolla voikukkien ympäröimänä pohdin yhä uudelleen tuota radiossa esille tullutta voikukkataistelua ihmetellen sitä. Ymmärrän toki erinomaisesti tämän taistelunäkökulman, jos ihanteena on tasainen ainoastaan tiettyä sallittua lajia kasvava täydelliseksi mielletty viheriö. Kyllähän voikukka rikkoo juuri sen idyllin.
Mutta. Kun taas katselen kimalaisia ja mehiläisiä keräämässä siitepölyä somiksi pikkupalleroiksi jalkoihinsa ja mettä mesimasuunsa noiden keltaisten ja kauniiden maa-aurinkojen tarjottimelta, en voi ollenkaan käsittää miten kyseinen kasvi voisi olla riesa tai edes minkäänlainen esteettinen haitta.
Taistelu voikukkia vastaan kuulostaa sekä hölmöläismäiseltä hölmöläisyydeltä että hyvin paljon akuankkamaiselta mahdottomuudelta. Aku taisteli myyriä vastaan tavoitteenaan sama tasaisen täydellinen pihanurmikko. Kun keväällä lumen väistyessä katselin pihamaata, näin valtavia myyrien möyrintöjä ja käytäviä ja paikoin maa oli romahtanut laakeiksi kuopiksi, mutta en käynyt siinä kohden taisteluun myyriä vastaan, sillä myyrät kuuluvat luontoon ja kääntäkööt sekä möyhikööt maata niin paljon kuin sielu sietää, sillä se on niiden työ aivan kuin voikukkien hommaa on kasvaminen ja kukintonsa esille kattaminen.
Myönnettäköön, että jonkinmoisen myyrätaistelun olen kuitenkin käynyt.
Kaikki alkoi siitä kun kerran heräsin yöllä ja haistoin mielestäni eläimen hajun. Lopulta pidin moista aistikokemusta unen luomana harhana ja jatkoin nukkumista, mutta kun aamulla heräsin, vieressäni sängyllä oli muutamana papana. Tässä vaiheessa pidin rohkean röyhkeää yöllistä tunkeutujaa hiirenä. Lienen sen verran haaveillut biologian tunnilla, että pienen paskakikkareen tunnistaminen aamusilmin ei onnistunut laisinkaan.
Seuraavana yönä heräsin järkyttävään meteliin ja löysin yllätysvieraan lattialla olevan pyörälaukun taskusta rouskuttamasta siellä olevan myslipatukan käärettä auki. Luulin kohtaavani hiiren hipsiessäni kaikella oveluudella kohti laukkua työhanskat kädessä pyydystääkseni sen, mutta vierailija olikin metsämyyrä. Huomattavasti hitaampi ja kömpelömpi kuin hiiri, mutta hämmennyksestäni johtuen hilpeän hurmaava ruskea nappisilmä sai liian hyvän etumatkan ja ehti kadota jonnekin ulottumattomiin.
Seuraavana yönä se teki tuttavuutta tietokonelaukkuni kanssa. Silloin lähestyin missiota määrätietoisemmin. Tartuin laukkuun empimättä ja viiletin sen kanssa suoraa päätä pihalle paljain jaloin lumeen ja pakkaseen. Liekö täysikuu tai 15 asteen pakkanen saanut toimintakykyni jotenkin suttaamaan, sillä vaikka vain muutama sekunti sitten siinä pihalla näin myyrän laukussa piuhojen ja tietokoneen ulkoisen aseman seassa, en laukun muusta roinasta tyhjennettyäni löytänyt veijaria enää mistään.
Syksyllä neljä kuukautta aiemmin yöpaidan laskoksiin ilmestyneestä kukansiemenkasasta olisi pitänyt osata jo tulkita alivuokralaisen olemassa olo, mutta tämä tietoisuus kirkastui minulle vasta noina kevättalven öinä, joista muut myöhemmät yöt olivat voitokkaampia, sillä sain myyrän pyydettyä käsiini, mutta huomasin yöllistä vierailijaa pihalle vapauttaessani harrastavani hölmöläisten säkkivalonkantonerokkuuden myyräversiota.
Sittemmin yöllisen veijarin kujeet laajenivat ja se sai temperamenttini kiehahtamaan kunnolla. Tähän liittyen todettakoon, että jos elämä jotain on minulle opettanut, niin sen, että niin kauan kun myyrä tekee reikiä pihamaahan, ovat asiat hyvin ja oikealla tolalla ja minua jopa naurattaa, mutta kun myyrä tekee reiän sänkyyn ja virtsaa maustehyllyyn, on aika Tehdä asioille jotain. Reikä patjassa oli toki komea ja huolella laadittu, mutta mielestäni se oli jo liikaa. Tai reikä yksinkertaisesti oli minun mielestäni väärässä paikassa. Ja eri mausteitten joukosta taatusti puuttui tuo kissan virtsamaisuuden kauheutta lähentelevä myyränkusen katku, mutta silti koin olevani onnellisempi ilman tuota aromia.
Luonto opettaa. Pitäkööt myyrät pihamaa-aukkonsa. Samaa luonnollisuutta myötäilevää oppia voinee soveltaa voikukkiin. Pihamaalla totisesti saavat kukoistaa rauhassa, mutta eivät nurkissa. Salaattikulhooni nämä viheriäiset lehdykäiset ovat erittäin tervetulleita, sillä ne sisältävät kolminkertaisen määrän ravinteita muihin salaattikasveihin verrattuina. Tästä keltaista kukkakruunua kantavasta ruoanilmaisjakelumuodosta eli voikukasta voi käyttää myös kukinnon ja juurakon. Ja nyt kun myös horsman versot ja nokkoset ovat parhaimmillaan, hortoilua (eli villivihannesten/yrttien keräämistä) harrastavan olennon sydän kehrää tyytyväisyydestä. Työntykää pihamaalleni, kasvakaa, rehottakaa.
Sari Maanhalla
Heräilevän valon aika
Ihmisen ajatus voi liikkua valoa nopeammin ja sen tähden päänupissa voi tuntua synkkyydeltä.
Olen pohtinut aikaa. Onko todella niin, että kelloksi nimitetty kaveri on tuomionkaltainen elämänkumppani, jonka kanssa pitää tulla toimeen ja yleensä juuri siten, että se tulee selättää ja voittaa. Onko todella niin, että elämisen ydin on aina ehtimisessä. On sitten kyse pikajuoksijasta, puusepästä, muusikosta tai papittaresta, aina kaikessa kiertää sama kaava, pitää ehtiä jotain ennen jotakin. Kuin ihmisen takaraivoon olisi väärällä tavalla tatuoitunut ikuinen kello, joka rienaa olemassaolollaan.
Vastapainona tälle on muodostunut muoti-ilmiöksi saarnata suorittamisesta ja alleviivata tarvettaan rentoutua ja elää hitaammin. Tällöinkin vaikuttaa hyvin vahvasti aikaan liittyvä orjuussuhde, jolloin aikaa pyritään selättämään naamioiden se ajattomuudeksi. Siinä on jälleen yksi professoritasoinen nerokkaan typerä tutkielma luonnottomuudesta.
Olla kahlittu vapaudessa ja olla vapaa vankeudessa on helpompaa kuin olla vapaa vapaudessa.
Ilmeisesti merkittävin menetyksemme toteutuu juuri ajanmittaamisessa: luopuessaan aktiivisesta osallistumisesta ajanmittaamiseen, ihminen on menettänyt paljon. Siinä luonnottomuuden kehässä katoaa tunne ikuisuudesta. Tämän tragedian kohteeksi kukin joutuu lapsesta aikuisen kasvamisen prosessissa, jolloin aikakäsitys keskeisesti muuttuu. Hyvin tyypillinen piirre tästä on väite, että aika alkaa vanhemmiten kulkea nopeampaan. Sitä huokaillaan ja päivitellään. Tosiasiassa aika on samaa, mutta on mahdollista, että kun kokija on ajanorja eli osaton ajannoudattaja eikä aktiivinen osallistuja, seuraa kokemus ajan nopeutumisesta. Tällöin ihminen ei elä luonnonlakien hienovaraisen rytmin sykkeessä vaan hitaammin tai nopeammin kuin se tai kokonaan pysähtyneenä suhteessa siihen.
Eriskummallisella tavalla vempeleet, jotka mittaavat aikaa puolestamme eivät suinkaan luo elämäämme puitteita, että aikaa olisi enemmän, vaan käy päinvastoin, kujanjuoksu ajanmittaajien valtaväylällä on tihenevä pikamarssi, jonka tiimellyksessä mitään ei ehdi. Luonnollisen maailmankaikkeuden sykleihin linkittymisen menetyksen ja ajanmittaamisen omatoimisuuden loppumisen myötä ihminen ei suinkaan ole saanut ajattomuutta saati lisäaikaa vaan juurikin ajan pallona jalkaansa ja jatkuvan ajanpuutteen ja kiireen tunnun.
Tarkkaan mitattavaa aikaa käytetään systeemissämme luomaan rajoja ja mahdollistamaan asioiden sujumista. Yksilön on kuitenkin mahdollista asettaa itsensä ajattomuuden asetukseen, jolloin kello-orjuus päättyy ja ajasta tulee täydempää, eräällä tavalla pyöreämpää. Tänä päivänä naureskelemme entisaikojen ihmiselle, joka luuli maapalloa litteäksi ja pelkäsi tipahtamista sen reunalta. Kaikista hienoista keksinnöistämme huolimatta aikakäsityksemme on kuitenkin edelleen litteää, vaikka tosiasiassa universaalin tietoisuuden tasolla aika on pyöreää ja laajenevaa.
Melankolia tekee ihmisestä luomualkemistin.
Loppuvuoden pimeät virittävät ihailtavalla tavalla jotain sisäistä kaipauksellista ohuutta esiin. Se on ainutlaatuisinta mitä tiedän. Voi vetäytyä luvan kanssa pimeän kieppiin, olla rauhallisemmin, syleillä ajattomuutta. Aivan kuin poissaoleva aurinko sallisi unohtaa kiivaimman kellolaukan Ja näinhän se onkin: aikana jolloin ihminen eli luonnossa osana sen syklejä, tämä aika ei suinkaan ollut suorittavan ja kuluttavan työn aikaa.
Pimeys myös haastaa. Pimeä vuodenaika on karski peili. Kiivaana valon ja kasvun aikana kuka tahansa pystyy pelaamaan itsensä syvää levottomuutta herättävistä sisäisistä kysymyksistä pois erinäisten verukeherkkujen kera. Oma sisäinen pimeä yö ajoitettuna tähän planetaariseen vuodenaikaan, jolloin planeettamme on toinen poski poiskäännettynä valosta enimmän aikaa, luo melkoisen yhtälön: On tultava täydesti tuta kaikkinensa se, mikä on todellista ja totta, vaikka juurikaan se ei tunnu hyvältä.
Onnellisuuden kaavaan liittyy keskeisesti levottomuus, joka tekee levolliseksi ja levollisuus, joka tekee levottomaksi.
Sisäinen levottomuus pakottaa palaamaan kaikkeen siihen mikä on oleellista. Pimeä havahduttaa pysähtymään, mikä aiheuttaa sen, että kiertorata pyrkii muuttumaan ja kierretty ajanjuoksun kehä avautuu spiraaliksi, joka alkaa viedä uuteen suuntaan. Se on myös lohdullinen ajatus, vaikka kiertäisit kehää, ei se koskaan ole kehä, siitä avaruus pitää huolen. Millään planeetalla eikä olennolla ole vakituista samaa kiertorataa. Kaikki on ikuista spiraalia, joka kietoo sisäänsä paljon salaisuuksia.
Pimeys riisuu kaiken turhan pois. Täydessä eimitääntömyydessä karu maa räjähtää eloon. Silloin aika vapauttaa kaulamme lineaarisesta ja hiertävästä hirttoköydestä ja sen yksiulotteisesta silmukasta ikuiseksi liikkeeksi ja spiraaliksi, jonka kiitävässä seinättömässä kehdossa voi kehrätä olemisensa mahlaa. Minän värisevästä alkulimallisesta kerroksesta puklahtaa esiin oivallus: oman sisimmän haastavaa jodlausta on kuunneltava. Ei ole mitään muuta kuin se, ei ole ollutkaan eikä tule olemaan.
Päivä on saavuttanut lyhimmän teränsä, pimeän vakuuttava monologi on ollut vahvimmillaan, aurinko on syvimmillään kuopassaan ja aloittaa nyt paluunsa.
Hyvää heräilevän valon aikaa.
Sari Maanhalla
Mieskin voi sairastua rintasyöpään
Naiset on opetettu tutkimaan rintansa säännöllisesti sekä heille on seulontoja, joissa tätä tautia seurataan, mutta harva tietää, että tämä sairaus voi koskettaa myös miessukupuolta.
Miesten rintasyöpää kutsutaan haasteelliseksi harvinaisuudeksi. Vuosittain Suomessa todetaan yli 3500 rintasyöpätapausta ja tuosta määrästä noin 15 on miehiä. Haasteellista miesten rintasyövässä on se, että koska se on harvinainen, sen havaitseminen viivästyy ja näin ollen syöpä voi ennättää kasvaa suureksikin.
Kuten naisilla, myös miehillä tyypillisin oire on kyhmy ja ihomuutokset rinnan alueella. Hoitona ovat usein leikkaus sekä lääke- ja sädehoito.
25 km vaellus miehen rintasyövän puolesta
Sanataiteilija Sari Maanhalla kävelee lauantaina 25.10. Naantalissa miehen rintasyövän puolesta. – Kävelen paljon, yleensä eri asioiden puolesta. Miehen rintasyöpä aiheena tuli lähelle ja päätin nostaa sen teemaksi, kun osallistun Armonlaakson vaeltajien järjestämään Jaakobin vaellukseen.
Viimeisen vuoden aikana Maanhallalle on kertynyt kävelykilometrejä 2300, eikä tähän ole laskettu arkisia kauppaan, kirjastoon tai bussipysäkeille tapahtuvia kävelymatkoja, joten laskuista on poissa lukuisia yksittäisiä 2 -5 kilometrin tassutteluja.
– Kaksi kertaa kuussa teen 21 kilometrin lenkin. Muina päivinä kävelen 5 – 7 kilometriä. Suosin täyden tai uuden kuun öitä, niissä on syksyisin ja talvisin erityistä taikaa. Mitä hankalampi sää tai omituisemmat olosuhteet muuten, sitä mieluummin kävelen.
Kenkiä ei kulu ihan niin paljon kuin voisi luulla, sillä Maanhalla kävelee näistä reissuista paljain jaloin niin paljon kuin mahdollista . Syyskaudella on jo pakko alkaa opettaa jalat tottumaan kenkiin.
25. päivä ja 25 kilometriä
Naantalissa toteutuva Jaakobin kävely tapahtuu siis kengät jalassa. 25 kilometrin vaellus starttaa Naantalin eli Armonlaakson luostarikirkolta lauantaiaamuna ja päättyy Rymättylän kirkkoon.
– En halua, että Suomen maassa tai missään muuallakaan on olemassa yhtään miestä, joka ei tiedä rintasyövän mahdollisuudesta.
Kaikkihan me kuolemme lopulta jossain vaiheessa jollain tavalla, mutta eikös se olisi toivottavaa jokaisen kohdalla , että joku syövän kaltainen vihulainen tulisi ajoissa löydetyksi.
Siispä mies, tutki rintasi!
Saarna
Otteita Sari Maanhallan Saarnasta. (Kaltio 2/14)
Universumi on elävä olento, joka on sekä mies että nainen, Jumala että Jumalatar.
52 kilometrin kohdalla Pohjanmaan lakeuksia palvovaa pyöräilyäni pysähdyn kyläkauppaan ostaakseni juotavaa. Käteeni valikoituu pieneen nestekartonkilaatikkoon huljutettu metsämarjamehu. Seivästettyäni tylsällä pillin kärjellä folioaukon ja asetellessani onttomuovisen putkilon huulteni väliin harjoittaakseni nesteen imentää janoiseen ruumiiseeni kohtaan pettymysten täyteisen oivalluksen: litkussa on lähinnä jäänteitä metsämarjoista eli käytännössä se on yhden puolukan pesuvettä.
Juurikin tuona laimeana hetkenä tulen ynnänneeksi ihmisyyden evoluutioprosessin valloillaan olevan vaiheen syvän todellisuuden; kaikki on luonnotonta ja laimennettua. Ihmisyyden eri puolet, luonnon kanssa väkevästi komppaavat karskeuden ja herkkyyden liitot ovat muuttuneet haaleiksi haamukuviksi jostakin olleesta väkevyydestä. Ihminen on karsinut itsensä, kuten on karsinut metsänsä, karvansa sekä pyhyytensä.
Uskonto ja psykologia ovat saattaneet ihmisen sekoittamaan kaksi asiaa: naisena ja miehenä olemisen sekä feminiinisyyden ja maskuliinisuuden. Kautta ihmisveren rantain ihmisestä on tullut laimean kliininen kuvaelma, josta on erinäisin karvan, liman, veren, lihan ja luunpoistomenetelmin poistettu kaikki oleellinen.
Miehissä ihaillaan tiettyä munattomuutta eli naisten projektien mukaan elämistä, hempeilyä ja oman identiteetin kadottamista. Naiset ovat nousseet esiin ja porskuttavat johtotehtävissä, mutta millaisin eväin, lähinnä pyrkien olemaan sitä mitä miehet ehkä olivat kivikaudella. Näin ollen naisistakin on tullut täysin värkittömiä ja tuloksena on väkevyytensä ja herkkyytensä menettäneiden ihmisten kalpea populaatio.
Naisolennot ottavat miesolentoja projekteikseen kesyttääkseen heidät, kuten myös toisin päin. Mies antaa aivonsa ja pallinsa naiselle ja nainen ruhjoo ne tai unohtaa jonnekin ja ne katoavat. Nainen antaa sydämensä ja mies epähuomiossa syö sen.
Aiheutuu väkivaltaisia fallisia pyörremyrskyjä ja vulvaanisia tulivuorenpurkauksia, joiden pistävässä miekkatuulessa keskitytään murisemaan siitä, mikä on naisten ja miestentyötä, täyttääkö jokin tasa-arvokriteerit, miten kenenkin tulee pukeutua ja onko homous saatanasta, vaikka seksuaalivaltavirrasta poikkeavissa elämänkuluissa virtaa usein enemmän jumaluutta eli rakkautta kuin jumalattomissa heterosodissa.
Jossakin vaiheessa omenapuunkolo ja osmankäämitanko ovat menneet sekaisin. Vapaasta, villistä virtaavasta maskuliinisesta ja feminiinisestä olennosta on kasvanut karsinansa eltaantumisprosessiin ahtautunut olento nimeltään liiskaantunut mies/naisjäärä.
Kaupunkien asfalttiviidakoissa, riviin zoomatuissa täydellisissä taloissa katulamppujen kuiden ja tähtien loisteessa lymyää monta villiä luonnon lasta, jotka ovat ulkoisella pätevyydellään valjastaneet itsensä palvomaan valtakuntaa, joka samalla tuhoaa luontaista. Luonnollisesti juurikin näin luonnollisuus eli jumala kokee kuoleman eli luonnottomuuden.
Se, että mies on mies ja nainen on nainen, tarkoittaa lähinnä sitä, että tietty kalusto, ruumiillinen varustelu on tietynlainen. Muusta ei sitten olekaan olemassa mitään säännönmukaisuuksia. Nainen, naisena oleminen tai naiseus eivät ole yhtä kuin feminiinisyys eikä liioin samat sfäärit miesversioina tarkoita maskuliinisuutta.
Maskuliinisuus ja feminiinisyys ovat energiasanoja, jotka liittyvät ihmisen kokonaisvaltaiseen olemisen piiriin. Ne ovat sitä jumalallista muovailuvahaa, josta meidät on muotoiltu. Elämässä on kyse näiden kahden energian liitosta, kietoutumisesta yhteen yksilössä. Molemmissa ruumiillisesti määriteltävissä mies/nainen olennoissa vallitsee molemmat energiaulottuvuudet.
Kun yksittäisessä ihmisessä toteutuvat vain jommankumman väkevän energian karsitut kapea-alaiset muodot, saadaan aikaan moneen kertaan laimennettu mehu, alkulimansa ja -peräisyytensä kadottanut amebamainen harsomössö, josta ei ole edes hölmöläisen valonkantoon säkiksi.
Kun ihminen virittyy tasapainoiseen olemisentilaan luopuen ulkoisen maailman liian loogisesta otteesta eli luopuu väärinkäsityksistään, hänessä elpyy luonnollinen sisäinen universaali tieto, joka pohjaa maailmankaikkeuden lakeihin, joiden mukaan sekä maskuliininen että feminiininen olemassa olon voima eli jumaluus tunnustetaan. Maailmankaikkeus on luova prosessi, joka pyrkii toteutumaan näiden molempien energialatausten tasoilla.
Jumala ja Jumalatar eli jumaluus eli rakkaus on alkemian eli luovan prosessin kemiallinen kaava. Jokainen elävä olento on osa tätä kaavaa. Jokainen on jumaluuden, rakkauden sekä kosmisen alkemian persoonallinen, mutta yhtenäiset energialait omaava koktaili.
Kirjoittaja:
Sanataiteilija Sari Maanhalla
Sari Maanhallan Saarna kokonaisuudessaan Kulttuurilehti Kaltio 2/2014: lue sieltä loput
(<– kuva: Kaltio 2/14 kansi kuvataiteilija Tuuli Mukka: ”Saint”
Prinssikala
(Taivalkoskella kalalla kerran)
Ei ollut silloin vielä tytön riepukka tavannut kunnon kalaa. Ahvenen köriläitä, lahnan ja särjen lotjakkeita oli hän toki pikku käsillään avannosta lorkkinut. Sitä paitsi kai se neitonen nukkui pilkkivapa kourassa silmät auki, kun avanto pukkasi jäätymään kiinni. Sen ajatus lenteli jossain haaveiden kyntöpelloilla ja ahomaamansikka-niityillä. Ei siinä ahnasta pilkkijän luontoa ollut piilotettunakaan. Likkatytössä. Kai se enimmäkseen olikin siiman ulkoiluttamista se hänen kalastamisensa.
Likka lähti kyllä mukaan mielellään, luontoa kun rakasti ja metsää. Hän oli kuin mikäkin rahkasammalen varsi, nätti ja koria, mutta siro, sellaista tuulenruokaa. Ja kun se tuli ruualle, se oli kuin itse rantasipi olisi kainosti näykkinyt. Tai hippiäinen.
Oli se joskus saanut hauenkin, likkatyttö, mutta mitä se hauki oli muuta kuin kala. Ei se appiukon kalakuninkuusosaston viisari värähtänyt hauesta mihinkään, vaikka sai siitä kyllä hyvät pihvit. Purotaimen oli oikia kala ja siika. Siika. Coregonus lavaretus.
Mutta mikä se siika muka on, oli tyttö supattanut, eikö se ollut joku joki ja paikkakunta. No siikahan oli kalojen prinssi ja prinsessa, aatelia oikein, kyllä appi tämän tiesi. Lohi oli ehkä kuningas, mutta niin körmy ja jurmu, että siika oli siihen verrattuna hienostoa ja siian kylki kiiltelevä ku lähteen silimä. Siian kyljestä saattoi nähdä jopa oman kuvan. Kerro, kerro kuvastin, ken on maassa kaunehin. Ja siika vastas, että sinä tietysti, sinä juuri, sinä siian pyytäjä.
Siika oli aktiivisen ja viitseliään pyytäjän lihaa kahdella iillä. Joka poika ja likka söi sikaa, mutta liian harva siikaa. Siika oli ruokapöydän kunkku ja joulupöydän ehdoton helmi. Joulunvietto alkoikin jo lokakuussa, silloin kärpäsen toukalla oli koukku suussa, se avantoon pääsi vartomaan, sitä hetkeä kun siian leuat loksahtaa. Siika, sitä appi söi. Jos sai valita. Useimmiten ei saanut.
Kalalle teki mieli tälläkin kertaa. Tai ehkä enempi retkelle. Kukapa sen varmaksi osasi sanoa, mutta matkaan lähdettiin. Hanget hohtivat kuin valakonen vaate. Tuuli oli yön aikana silotellut hangelle hienoa lunta, joka vienosti kimalteli orastavassa auringonpaisteessa. Metsän eläimet olivat kipittäneet runonsa julki. Niin oli lumikon lorut kuin riekon riimit somasti kirjoitettuna ja susikin oli käynyt taiteilemassa nimikirjoituksensa.
Noilla Taivalkosken takamailla, luontoäidin siveltimenvedoissa vallitsi pyhä hiljaisuus ja ihmisen siihen tuottama luminen narske. Hieno kontrasti. Ikiaikainen äänettömyys ja ihmisen hatara taival. Askeleet olivat kuin nuijat, jotka hankautuivat pakkaslumeen; rouhinta kantautui kauas saakka. Mentiin metsäpolkua ja tien laitaa, sitten joen yli ja löytyihän sieltä jostain viimein järvi, jonka jäätyneeseen orvasketeen kaira iski heti purukalustonsa.
Mitään niin ihanaa ääntä ei maailmassa ollutkaan kuin kairan laulu. Siinä oli runoutta jään kaiussa ja rouskeessa. Muutama veivaus ja siinä se sitten oli, avanto. Vesiaukko. Jääreikä. Pyöreä portti veden valtakuntaan. Sen salaisuutta huokuva olomuoto sai saaliin himon idut värisemään. Toukka koukkuun, takapuoli pilkkijakkaralle ja odottaminen saattoi alkaa.
Järven luonne selvisi yleensä ensikoitolla. Kun laski siiman alas ja jos oli otilla, se pamahti heti. Tällä kertaa pitkä hiljaisuus huilaili siimatuntumassa kuin ohut olematon aave. Kului kotva. Toinenkin jolkotteli.
Pian oli istuttu pari tuntia. Yksi nuotiokin oli jo upotettu lumihankeen. Makkara oli hyväillyt nielua ja nokipannukahvit olivat laulaneet sielulle aromiaarioita. Suklaapala kahvin päälle oli taivasten valtakunnan soittoa, kun sen antoi pehmetä ikenien ja kielen leilissä lempeäksi massaksi antaen makunystyröiden uida suloudessa.
Kun pakkanen, niin kuin tulikin, räsäytti puuta ja haikea punatulkun soitin vingahti kuusikon kätköissä, oli kaikki kuin paratiisissa. Niin tai ei ihan. Mikäli olisi noussut edes jotainkalaa ja mikäli koira ei olisi laskenut ilmoille sellaista hajuleijaa. Se toki ajoi seurueen nuotion äärestä nautiskelemasta takaisin olennaisimman eli jääreiän tuijottelun pariin.
Luotolinnulla, sillä likkatytöllä jäätyi avanto umpeen taas ja siima oli jäykkä sormenpaksuisessa jääpalteessaan. On siinäkin, mutta kukin tyylillään. Anoppi istui silmät sirrillään vähäiseen aurinkoon päin. Oli voidellut naamansa porkkanaöljyllä, että saisi edes vähän olemattomasta auringosta väriä naamariinsa. Poika istui ja keräsi ensiviiksiinsä hengityskosteuden punomaa kuuraa. Koira lötkötti viltillä nuotion lämmössä ja appiukko solmi huultensa ja piipun kesken täydellisen liiton. Kunnon tupakkipilvi valui sisäänhengityksen mukana keuhkojen temppeliin. Kiehkura käväisi aivan hengityshuoneen perukoilla juosten solujen tiedonkulkua pitkin veren mukana kaikkialle jäseniin.
Piru tulisi edes pikku siika, olisihan se aika näyttää likkatytölle kunnon kala.
Eikä nykäisyäkään. Se oli aika mieltä matavaa sellainen. Ei kukaan käynyt edes koitolla, härnäämässä. Siinä tuli vähän epätodellinen olo, kuin olisi kellunut avaruuden painottomassa tunnottomuudessa. Aurinko mateli juuri ja juuri taivaanrannassa. Oranssi etana, kaamoksen nuolija.
Kerran oli eräs kaupunkilainen haastellut kateellinen äänenkare suussaan, että se pilkkihomma oli vähän kuin se hölmöläisten valonkanto pimeään ikkunattomaan pirttiin. Ehkä niin. Ehkä appiukon, anopin ja heidän poikansa ja tämän lemmityn eli likkasammaleen pääholvit olivat pimeitä, joihin tämä erämaan ainutlaatuinen värähtävä valo hetkeksi pääsi hipaisemaan, kunnes oli taas pimeää. Mutta jotakin se valo, mitä aurinko säkillisen kantoi aivodynamiikkaan, sai hyvääkin aikaiseksi.
Pilkkiminen oli kuin koko elämä pelkistetyssä pienoiskoossa. Poraat reiän, laitat vieheen sekä syötin ja alat odottaa. Jotain tapahtui aina. Saalis oli konkreettinen kala tai ainakin mentaalinen ahven. Henkisiä saaliita tuli useammin kuin niitä suuhun laitettavia. Ne paistettiin oivalluksen ja mielenrauhan voissa ja tarjoiltiin oman maan peruna-ajatelmien kanssa. Ajatus oli kuin mukula, joka alkoi itää.
Ensin niitä pomppi siinä kymmeniä, jossittelu- ja sittenkupingispalloja edestakaisin kallonluut kolisten. Eilinen sinkoili tajunnassa, nuoli sen pintaa karhealla kielellään. Huomisen huoli oli kuin huonosti voideltu suksi mielenladulla. Mutta sitten kun vaan jatkoi istumistaan antautuen luonnon väkevälle olemassaololle, tiivistyi kaikki yhdeksi läsnäolon suloudeksi. Tämä hetki. Avanto. Siima. Ranneliike. Ja mielen syvimmän ytimen siika oli siinä.
Pilkkiessä minuuden keisari riisui vaatteensa ja antautui erämaan rauhaan, mikä oli silkkaa todellisuutta ja läsnäoloa. Ei mitään riitaisaa ajatuksen laukantaa eikä levottomuuden karuselleja aivosolujen välillä. Vain seesteistä rauhaa, puhtautta, alastomuutta. Minuuskeisari lepäsi. Luonnonrauhassa ego laski osaamis- ja pärjäämisaseensa. Se oli pilkkijän pyhä meditaatio.
Koira nosti päätään. Joku lintu, kuusitiainenko vai mikä lie, kukaan ei ehtinyt nähdä kunnolla, lähti joulukorttimaisemasta lentoon, karisti ohuen ohutta lumihilettä kuin ajan tomua, joka katosi olemattomiin ennen kuin ehti maahan.
Ja sitten se tapahtui. Hiljaisuus ja painottomuus jotenkin repesivät tai narahtivat. Likkatyttö, hippiäinen, se sammalheinä, näpähti hereille horroksestaan ja sadan vuoden prinsessaunestaan. Ensin näytti siltä, että pilkkijakkaralla pysyminen yltyy sen tason missioksi, että siinä oli tytöllä taistelujen taistelu, mutta kyllä sillä oli kala kiinni, eikä se aivan tyhjää siimaa näpeillään ylös haronut.
Muut kyräilivät. Katsoivat muka omaan avantoon. Kyttäsivät vaivihkaa. Eivät kehdanneet katsoa suoraan, että mikä ruutana tai kolmipiikki siellä koukussa irvistää. Tai jos vaikka se olikin likkatytön voimakas mielikuvitus, joka viehettä nykäisi. Oli turha kiskoa innostuksen haalareita paljaan mielensä päälle liian varhain. Kukaan ei ollut valmis tekemään johtopäätöksiä tulijasta ennen kuin se oli varmasti tällä puolella vedetöntä universumia.
Vähin elein ja vaatimattomasti se likkasammal siimaansa nosti. Kaikkia jännitti. Saalista avannon kuilusta esiin kiskova pilkkijä oli kuin kätilö konsanaan. Mitä lie suuri tuntematon Vesi tällä kertaa aukostaan antaisi. Kukaan ei ollut vielä saanut kalan kalaa ja kun sen joku sai, ollen mikä hyvänsä pyrstökäs, kilpailuhenki laukkasi välittömästi hirveällä tohinalla kanssapilkkijöiden tietoisuuteen. Kukaan ei halunnut olla se, joka ei saa mitään.
Mutta ei se ollutkaan mikään sintti. Sehän oli se vetten prinssi, siika itte. Rasvaevä. Kunnon kala ja melekokokone ja hyvänsorttine. Appikin innostui. Tyttö tuijotti tulokasta, elämänsä ensimmäistä oikeaa kalaa. Siinä se nyt oli. Sorjasuomu. Siikasippura, kalakippura.
Ensin hymyn kare tuntui pienenä sipaisuna tai kutkana kasvojen lihasten syvyydessä kuin kalan nykäisy. Se oli kuin pientä väreilyä aivojen synapsien välillä, joka vähitellen yltyi ymmärtämisen ilotulitukseksi ja kasvojen lihastoiminnaksi. Hampaiden ja ikenien pimeään muodostui ensin pikkuhämärä, kun huulet aukenivat somaan hymykomppiin. Sitten hymy muuntui naurun siemeneksi, joka hetkessä revähti lievästä ujoudestaan ja alkuvarovaisuudestaan auki koko kukoistukseensa. Valo täytti koko suun, jokaisen onkalon ja nielunportin. Nauru parahti pakkaseen eikä paleltunut.
Siika. Siika. Hengityksen viri soitti äänihuulia. Siika. Ai, että se olikin kaunis sana. Sana, joka oli paljon enemmän hymyltä vaikuttava kuin muikku, joka sanottiin valokuvaa otettaessa. Tästä edespäin likkatyttö sanoisi aina siika. Huulet ja kasvot rakastivat sitä sanaa. Siika. Siika. S I I K A.
Eikä ollut likkasammalen elämä enää entisensä. Hän siirtyi heti kerralla jalokalastajien kastiin. Hän oli lompsinut sinne Jumalan selän taakse pakkasen viitan alla huurrepuiden katveessa. Oli mitannut jokaisella hankeen uppoavalla askeleella hulluutensa määrää, oliko mieltä, erämaajärvelle keskelle ei mitään kulkemisessa. Mutta nuori rakkaus veti minne hyvänsä ja koska elämän nimissä oli ollut monenlaista pyyntiviehettä ja siimaa viritettynä, olihan tämä kalojen kala kruunaus kaikelle itseyden etsinnälle.
Ja olihan siinä appiukon silmäin kirkkaudessakin sen verran näkemistä, että siitä riitti mielen kehräilyjä pitkälle kevääseen. Pääsipä likkaheinä yllättämään, nuokkuva rahkasammal, sillä eihän se appiukko edes tiennyt, että siinä järvessä oli tuon moisia siikoja.
Suolakalaksi se kalojen kala päätyi. Ruisleivän päälle ehdalle voipedille sipulisilpun kera. Kyllä nassikat tykkäsi. Kitapurje kehräsi ja aivojen mielihyväkeskus hoilasi hoosiannaa.
Koko kala pääsi hyötykäyttöön. Perkkuukset jätettiin mökin kuistille pienelle posliini-lautaselle. Olivat niin hyvät makupalat, että elukka vei mennessään myös lautasen.
Kirjoittaja:
Sanataiteilija Sari Maanhalla (julkaistu Maaseudun tulevaisuus lehdessä)
Lemmenrunous – K.A. Gottlund runopalkinto
K.A.Gottlund runopalkinto Sari Maanhallalle
Kaarle Aksel Gottlund (1796 – 1875) oli kirjailija ja suomen kielen lehtori. Hän oli ansioitunut kansanrunouden kerääjä ja kirjoittaja, mutta joutui kirjailijana Elias Lönnrotin varjoon, sillä kun Kalevala ilmestyi, se syrjäytti Gottlundin Otava julkaisun. Gottlund ei saanut tarvitsemaansa tunnustusta kansanrunouden kerääjänä ja kansaneeposidean esittäjänä ja tämä hänen ylleen langennut varjo on kantautunut näihin päiviin saakka.
Onneksi tätä jo runouden vankilaksikin muodostunutta varjoa on alettu purkaa Kaarlen yltä. Juvalaiset ovat kunnostautuneet asiassa ja merkittävä runouden ja kulttuurin hahmo Kaarle Aksel Gottlund on saanut oman tapahtumaviikon. Yksi osa tapahtumaviikkoa oli runokilpailu, joka huipentui Juvalla Partalan Kuninkaankartanossa 2.7.2014 runokilpailutulosten julkistamiseen.
Gottlund runokilpailun 2014 teemana olivat lemmenlaulut ja eroottiset runot mukaillen sitä Gottlundin vireää piirrettä, jonka innoittamana hän keräsi mm. seksuaalisia kansanrunoja. Tämä oli Gottlundin eittämättä kiintoisin ja rohkein piirre, sillä hänen aikanaan hyvin monet runonkerääjät välttivät eroottisia teemoja muutellen ja mukaillen kirjaustyössään eloisien ja villien suomalaisten tosiluontoa. Gottlund kunnostautui seksuaalissävytteisten runojen ja kertomusten osalta kirjoittaen niitä myös itse.
K.A. Gottlund runopalkinto ”Luomupörrölle”
Inspiroivaa aihetta kantavan K.A.Gottlund runokilpailun voitti sanataiteilija Sari Maanhalla, joka runoili nimimerkillä Luomupörrö. Kilpailun tuomaristo aisti Maanhallan runosta kaikuja Gottlundin tuntemuksista ja mielenmaisemasta. Puolestaan Länsi-Savon Sanomissa voittajarunoa luonnehditaan loitsumaiseksi luontorunoksi.
Laulu kasteen ja madon nostattamiseksi onkin loitsuruno vahvojen lemmentuntojen nostattamiseksi eli teksti on kirjaimellisesti ihmisen eroottista mielentuntoa kuvaava LUONTOruno.
Runokilpailun tulostenjulkistamistilaisuudessa lausuja Marja-Liisa Happonen esitti Maanhallan runon; – Lausuntaesitys oli oikealla tavalla herkkä ja aistillinen, tekstiä lähestyttiin kauneudella ja läsnäololla ja juuri tämä sopii runooni, joka kertoo erotiikan kauneudesta kehollisena ja hengellisenä ilmiönä, kuvailee Sari Maanhalla.
”…Tule villi metsän prinssi, tule himoinen olento
neito sulle mettä keittää, kiimauumenkammiossa
halulumpareen kolossa…
…Tule poikamieli, tule miehen varsi
likka sulle järven laittaa
kuulaan pyyntiapajan, melamiehen pimppilammen
soman lutakon vetisen, jonka viertä lipsutella…” (Sari Maanhalla)
Leena Orro (vas), Gottlund-runokilpailun emo, pitelee käsissään taiteilija Kari Kärkkäisen tekemää kultaisilla maalauksilla koristeltua kuksaa. Vieressä Kärkkäinen itse (keskellä) veistämänsä Gottlund piäpalkinto patsaan kanssa.
Sanataiteilija Sari Maanhalla (oikealla) valmistautuu vastaanottamaan (hieman malttamattomana) puuGottlundin ottaakseen sen asuintoverikseen vuoden ajaksi, sillä kyseessä on Gottlund runokilpailun kiertopalkinto.
<– Kuva: Johanna Seppäläinen.
Saatte suudella sulhasta. Gottlundin saa kuulemma viedä kanssaan vaikkapa saunaan, näin lupailee veistoksen loihtinut Gottlundina paikan päällä luontevasti toiminut taiteilija Kari Kärkkäinen. Kuva: Miina Hakala.–>
Moni on kysellyt Maanhallalta hänen nimimerkistään, että mikä ihmeen Luomupörrö? Runossa itsessään mainitaan mm. luomupörrölovi. Sari Maanhalla avaa viehkeää sanamuodostelmaa hieman: Muutamia vuosia sitten uimahallissa havahduin järkyttävään todellisuuteen, että yhä useammat ihmiset (naiset?) eivät tyydy trimmaamaan vain yläpääkarvoitustaan, vaan myös alapään karvapinta-ala on erilaisten leikkaus, muotoilu- ja värjäystoimenpiteiden kohteena. Gottlund runokilpailussa käytetty nimimerkki Luomupörrö onkin oodi luonnonmukaisuudelle. Liekö alapääluomupörröt peräti jo uhanalainen ihmiselämänmuoto?
Näiden runoilijoiden lemmen/erotiikan status on kohdallaan: Markku Huhta Helsingistä, sanataiteilija Sari Maanhalla ja Reijo Cederlöf Vaasasta palkittiin Gottlund runokilpailussa. Kuva Miina Hakala.
Kirjailija ja kansanrunoustaiteilija K.A. Gottlund matkusti turvallisesti Sari Maanhallan mukana linja-auton ikkunapaikalla 2.7.2014 Etelä-Savosta Pohjois-Pohjanmaalle.
Kun pitkä, reilun seitsemän tunnin bussimatka oli ohi, tarjosi Maanhalla Gottlundille kyytiä Gottlundin tyyliin: loppumatka 4,5 kilometriä taitettiin jalan. Matkalla kesäöisessä hiljenneessä kaupungissa pysähdyttiin tietysti tunnelmoimaan Oulujoen rantaan.
Mehiläistarhaus
Kaikkeen mielenterveystietouteeni pohjautuen olen tullut tässä parin kesän aikana oivaltaneeksi, että lääketieteellisestä diagnoosiluokituksesta puuttuu yksi diagnoosi, johon itse olen sairastunut ja joka itse asiassa on jo hyvin vanha mielenhäiriö.
Aloitin uuden harrastuksen noin kolme vuotta sitten ja päänuppini on surissut tuosta lähtien enemmän kuin kaikki universumissa vallitsevat ötökät yhteensä. Tätä nupissa surisemista voi luonnehtia jonkin sortin hulluudeksi, mutta kyllähän suutarin lapsilla on kengät vai mitä.
Kyseessä on mielenhäiriö nimeltään mehiläistarhaus.
Ensimmäiset oireet ovat mitättömiä ja voivat toteutua kenen tahansa päiväunelmissa, joita ääneen ohi mennen puoli huolimattomasti huokaistaan. Siksi kattavaa kuvausta ensioireista on vaikea antaa, mutta esimerkiksi hunajapurkin hypistely haahuilevan katseen kanssa suoritettuna, kertoo jo tarkkasilmäisimmälle, ettei kyse ole tavallisesta hunajan ottamisesta purkista.
Yksi merkittävä alkuoire on, kun ihminen alkaa käydä mehiläisiä ja hunajaa koskevilla nettisivustoilla. Tällainen on vierestä katsojan näkökulmasta helposti todettava oire siinä tapauksessa, jos hurahtaneen henkilön tietokoneen nettiselaimen sivuhistoria säilyy eikä pyyhkiydy pois ohjelmaa suljettaessa. Merkittävä seikka diagnoosin tekemisessä heti alkuvaiheessa on myös se, että henkilö tekee tutustumislennonkaltaisen käynnin kirjastossa mehiläishoitokirjojen äärelle, mutta harvoin kukaan olennainen ulkopuolinen on tätä tutustumislentoa näkemässä.
Selkeä ensioire on tietenkin asiasta puhuminen ääneen perheenjäsenille, kavereille tai muille ihmisille. Muuten ensioireet ovat hieman piileviä, eivätkä välttämättä paljasta todellisen tartunnan saanutta. Yleisesti ottaen kaikenlainen energian käyttäminen sen selvittämiseen mistä saada mehiläisiin liittyvä tietoa, on selvää oiretta siitä mitä ihmisessä on tapahtumassa. Yksi tartunnasta kertova oire onkin opistojen kurssitietojen selaaminen, mehiläiskurssin etsiminen ja sille ilmoittautuminen.
Tartuntatapakin vaihtelee. Joku saattaa kiihottua kyseiseen mielenhäiriöön maisteltuaan hunajaa suukanavan kautta. Toinen saattaa näköaistimusreittiä saada hullun päähän pistoksen vierailemalla hunajatilalla. Elämän vaiheet, joissa on tilaa ajatella, ovat erittäin pahoja itämisalustoja tälle mielenhäiriölle. Tällöin mieli saa vapaana vaeltaa ideoiden kennoissa, ja juuri hunajaan ja mehiläisiin liittyvä aivojen kennosto alkaakin täyttyä mehiläistenhoitoon tähtäävästä tietoisesta oivalluksesta.
On heitäkin, jotka kaiholla muistelevat Nalle Puhin tarinoita ja luonnonkullan keräämistä, tai Aku Ankan edesottamuksia mehiläispönttöjen kanssa. Itu sairauteen on siis saattanut itää jo lapsuudessa, jolloin henkilö on tullut jonkin materiaalin tai kokemuksen kautta suuntautuneeksi myöhemmän iän mehiläismielenhäiriöön. Toisille on riittänyt lapsuuden kontakti sukulaiseen, jolla oli tämä mielenhäiriö ja tauti on selkeä sukuvika.
Mehiläisilläkin on verenkierto ja omissa mehiläisissäni virtaa italialainen veri. Kuuman kesäpäivän tiimellyksessä, kun avaa mehiläispesän, saattaa törmätä ei niin hämmentävään näkyyn: siellä niitä on valtava monen kilon massa laiskottelemassa ollen tekemättä mitään.
Yleisimmät nykyään Suomessa tarhattavat mehiläiset ovat italialainen, krainilainen ja Buckfast. Kaikilla lajeilla on laiskuus- ja temperamenttieronsa. Buckfastin loi Lounais-Englannissa Buckfastin luostarin munkki Veli Adam teesinsä mukaisesti: mahdollisimman paljon hunajaa mahdollisimman vähällä työllä.
Mehiläistarhausmielenhäiriön ensimmäistä vaihetta kutsutaan nimellä haksahtaminen. Kyseessä on eräänlainen ajatusnyrjähtäminen, jossa ihminen saa idean alkaa hoitamaan mehiläisiä. Ensimmäisessä vaiheessa sairaus on ns. munavaiheessaan. Mehiläistarhurin peruskurssille hakeutumista voidaan pitää jo varmana merkkinä haksahtamisesta. Tällaisia kursseja todellakin järjestetään taudin kiihottamiseksi ja etenemiseksi. Näiden kurssien opettajat ovat mehiläishoitoyhdyskunnan eräänlaisia tiedottajia, jotka saattavat ihmistä syvemmälle mielenhäiriöön tarjoamalla tietynlaista tietotanssia.
On kuitenkin otettava huomioon, että kaikki tällaisille kursseille osallistuneet eivät välttämättä koskaan ala mehiläistenhoitajiksi eli he paranevat kurssilla. Tätä kutsutaan myös kuhnuri-ilmiöksi, mikä tarkoittaa sitä, että mehiläishoitoon liittyvä innostuksen munanen on hedelmöittymätön hengailija. Mutta enemmistöllä kursseilla olleista tauti etenee seuraavaan vaiheeseen hyvin rajuna ja nopeana heti ensimmäisen satokauden koittaessa tai viimeistään seuraavana.
Taudin ensimmäinen vaihe on tiedon hankintaa mehiläisistä, mehiläisten hoidosta ja hunajan tuottamisesta. Ensimmäisen ja toisen vaiheen rajat eivät ole selkeät, mutta toisen vaiheen selvin merkki on mehiläisten hankkiminen. Haksahtamisvaiheessa munituksi tullut ideamunanen kypsyy toukaksi, jota suuri tietosiitepölyn määrä ruokkii. Tähän asti oireet ovat voineet kyteä vain ihmisen pään sisällä ja kaikista läheisimmätkään ihmiset eivät välttämättä ole huomanneet mitään – kenties epähuomiossa paperinkulmiin piirrellyt kennojen muotoiset kuviot olisivat voineet paljastaa, mutta harva läheinen kiinnittää tällaiseen huomiota.
Useat sairastuneet puhuvat jo ensioireiden ilmaannuttua asiasta läheisimmilleen, mutta on myös olemassa ihmisiä, jotka eivät niin avoimesti jaa päänsä sisältöä, jolloin ensioireet ovat täysin huomaamattomat, ellei mielenhäiriön saanut henkilö satu unissaan surisemaan poikkeuksellisen paljon kuten mehiläinen. Mutta yleensä viimeistään taudin toinen vaihe alkaa näkyä ulospäin: mehiläispesän kuljettaminen tontille on jo aika näkyvä projekti ja näin ollen selvä merkki mielenhäiriöstä nimeltä mehiläistenhoito. Sitä ennen on ilmaantunut epämääräisiä messinkilankakeriä ja laatikoita, vahaläpysköitä ja puukehikoita akkuviritelmineen. Varsinkin akkuviritelmä saattaa herättää läheisissä suurta huolta. Myös mehiläishoitajan haalarit ovat yksi varma merkki, tosin kaikki eivät käytä niitä, joten tämän ei kannata antaa hämätä.
Se epämääräinen suriseva laatikko tontin kulmalla, se on jo niin selvä merkki, että se ei voi kanssaihmisiltä jäädä huomaamatta. Tämän näkyvän oireen perusteella on siis jo lähes sata prosenttisen varmaa, että mikä mielenhäiriö on kyseessä. Useimmiten ihminen itse jo tässä vaiheessa tietää missä on itsensä ja mielentilansa kanssa menossa, mutta läheisille asia saattaa konkretisoitua vasta nyt.
Mehiläistarhaajilla on oma yhdistyksensä, johon he voivat liittyä potemaan mielentilaansa ja saada tukea ja tietoa toisiltaan oireittensa hoitoon eli ylläpitämiseen ja mahdollisimman suuren hulluuteen. Mehiläistarhureiden omaisten yhdistystä tai edes vertaisryhmää ei tiettävästi ainakaan kovin virallisena ole vielä perustettu. Tällainen pitäisi ehdottomasti olla ja sen jäsenmaksuun tulisi kuulua terapiaetu, joka kattaisi sekä henkisten että ruumiillisten vaivojen hoidattamisen, jota mehiläistarhurin mielenhäiriö hänen omaisilleen aiheuttaa. Aina puhutaan vaan mehiläisistä, satokasveista tai hunajan hinnoista; tästä aiheutuu merkittävää psyykkistä rasitetta lähipiirille. Lisäksi tulee selkäsärkyä laatikoista, joita on pitänyt nostella kaverina, rannevamma hunajan linkoamisesta tai sydämentykytyksiä sisälle kulkeutuneista mehiläisistä.
Kun mehiläispesä tai useampi on saapunut, sairaus etenee vähitellen ns. kotelovaiheeseen. Tämän vaiheen keskeinen piirre on se, että sairastunut on kovin kiinnostunut noiden koteloiden eli pesälaatikoiden sisällöstä. Hän varjelee laatikoita muurahaisilta ja käy säännöllisesti avaamassa laatikoita ja toteamassa omituiset varusteet päällään mehiläispesän tolaa. Tämä on mielenhäiriön aktiiviaikaa, jossa kaikenlaisia oireita tulee ja menee kuin mehiläisiä edestakaisin.
Yhtäkkinen vahva kiinnostus siitepölyistä ja kasvien kukinta-ajoista, oman pihapiirin ja tontin kasvustosta, ovat tautiin kuuluvaa. Olennaista ja huomattavaa on myös ihmisessä tapahtuva selvä persoonan muutos. Edellisenä kesänä pajukoita varten hankittu pelastus nimeltä raivaussaha saakin yhtäkkiä pölyttyä varastossa hämähäkin seittien sekaan. Aiempien vuosien kirotut pajukot ovatkin nyt yhtäkkiä kultaa. Sairastunut käy jopa useaan kertaan päivän aikana pajunkissoja silittämässä, josko ne alkaisivat kehräämään eli kukkimaan. Pihaa ei enää niitetä tai ajella ruohonleikkurilla, vaan annetaan siellä täällä rehottaa luonnon omaa kukkasatoa. Ihminen alkaa toden teolla vaalia jopa rentunruusuja.
Äärimmäisyyksiin menevissä tämän vaiheen oireissa on mm. kipeää havahtumista jokaiseen tallattuun kukkaan, syvää tietoisuutta naapurustojen marjapensaiden ym. kasvien tilasta, ärsyttävä tapa todeta joka kerta kesävieraille tietyn taajuuden omaavan surinan saapuessa lähelle: katsokaa minun mehiläinen, pakkomielteenomainen tapa luetella sitä minkä värisiä siitepölypalleroita pesään lentäneillä mehiläisillä oli tällä kertaa jaloissaan, jne. Eli siis henkilöllä pörisee kaikin puolin erikoisesti ja uusi elämän ulottuvuus on nielaissut hänet mukaansa jokaista sielun kehäkakkua myöten.
Jokaisella kasvilla luonnossa on oman värisensä siitepöly ja periaatteessa kesän etenemisen pystyy päättelemään pelkästään seuraamalla mehiläispesään lentävien mehiläisten jaloissa roikkuvia siitepölypalleroita. Alkukesän pajun vaalean keltainen sekä tuomen harmaanvihertävänkukertava eroavat merkittävästi loppukesällä pesään kulkevista tummanruskeista palleroista. Voikukasta saatava siitepöly on oranssia. Ja ne pallerot mehiläisen jalassa ovat todellakin siitepölyä eivätkä hunajaämpäri, kuten monessa fiktiivisessä animaatiossa esitetään. Meden mehiläinen kerää mesimahaansa.
Ja mielenhäiriö sen kuin etenee. On vaikea tarkkaan tulkita mitä häiriön saaneen pääkotelossa tapahtuu mehiläispesän aktivoimana, mutta kun tullaan mielenhäiriön neljänteen vaiheeseen, on luvassa lisää erilaisia oireita. Keskeisesti ilmenee parvihysteriaa, jaokejappasua ja laatikoiden pinoamista torniksi: puupalikoita päällekkäin kuin lapsena konsanaan.
Lisäksi esiintyy säätiedotusten tiheää katsomista ja sateen sekä kylmän sadattelua, sokerin kilohintatietoisuutta, emopohdintoja, muurahaisvihaa, ampiais- ja kimalaistietoisuutta, yleistä hermostuneisuutta, turvonneita silmäkulmia, kennojen kyttäämistä, savuttimella tupsuttelua, punkkien laskemista, pesälaatikoiden nostelua pois ja paikoilleen, sikiöpuheita, pesäkakuston tiirailua, jne. Näitä esiintyy erittäin todennäköisesti kaikissa täyteen terään ja satokauteen ehtineissä taudin kuluissa.
Olennaista tässä vaiheessa on myös se, että kaikenlainen epätavallisen suuri surina yms. äänet saavat sairastuneen ihan sevoksi. Yleistä on pelko, että mehiläiset ottavat ja lähtevät parveilun nimissä ja jättävät tarhurin nuolemaan hunajattomia näppejään. Näyttääkin aivan kuin mehiläisparven levoton surinaenergia tarttuisi suoraan hoitajaansa. Mikäli haluat tässä taudin vaiheessa leikkiä hieman psykolookia ja varmistaa sairastaako läheisesi kyseistä mehiläisten hoivaamiseen liittyvää mielenhäiriötä, huudahda hänen vierellään sana parvi. Jos oire-epäilty säntää hermostuneeseen juoksuun ja alkaa silmämunat levottomasti keikkuen huutaa jopa paniikinomaisesti, voidaan varmuudella sanoa; sitä se on.
Jaokeoire on huomattava oire taudinkulussa, sillä se liittyy haluun lisätä mehiläispesien määrää, johon liittyy jälleen liuta omanlaisia kirjavia oireita, jotka ovat jonottamassa ihmisen käytökseen ja mielenjuoksuun. Esimerkkinä mainittakoon valmius ajaa autolla pitkäkin matka hakeakseen emomehiläinen tai vaihtoehtoisesti pikkuruisten emokennonyyttien kerääminen pesästä ja niiden helliminen lämmöllä odottaen yliaktiivisena kuningattaren syntymää. Siitä puolestaan seuraa häälentoarvailut ja tussikynällä mehiläiseen piirtäminen.
Sanotaan, että varsinainen sisäinen mehiläishoitajuusmielenhäiriö täydentyy siinä kohdassa, kun sairaus on kiertänyt koko kierroksen eli sen, mikä myötäilee mehiläisenkin muodonmuutoksen vaiheita. Tämän jälkeenkin mehiläistarhaukseen sairastunut henkilö on vielä pitkään haparoiva ja epävarma pesästä poistumaton untuvikko, jonka elinpiiri laajenee myöhemmin varsinaisen työläismehiläisen tasoiseksi.
Mielenhäiriön eräänlaisen täyttymysvaiheen loppupuolta voidaan kutsua mesimasu-vaiheeksi, sillä se huipentuu siihen kun kyseiseen diagnoosiin sairastuneen ihmisen kodista alkaa löytyä kultaista hunajanimistä ainetta, jota on lingottu ja sekoitettu, ja joka loppujaan on pakattuna pienehköihin purnukoihin, joista henkilö on autuaan jopa naiivin ylpeä ja onnellinen. Tämä taudin vaihe päättyy purnukoiden vaalimiseen ja niiden oikeassa lämpötilassa säilyttämiseen ja myymiseen/lahjoittamiseen lähipiirille. Jotkut laajemman taudinkuvan omaavat istuvat jopa messuilla ja toreilla myymässä purnukoitaan, keltaista kultaansa. Erityisen huomattavaa on se, että hunajat menevät hyvin kaupaksi, joten mielenhäiriö ikään kuin mahdollistuu näin, kun lopputuote on arvostettu hyödyke.
Heinäkuussa pesässä voi olla jopa satatuhatta mehiläistä. Talvella määrän ollessa noin 20 000.
Pesässä on yksi kuningatar, muutama sata kuhnuria ja tuhansia työläisiä. Työläiset ovat tyttöjä ja nimensä mukaisesti tekevät kaikki työt; mm. keräävät mettä ja siitepölyä, tiedottavat, ruokkivat toukkia ja juuri kuoriutuneita mehiläisvauvoja. Kuhnurit ovat miehiä ja niiden olennaisin tehtävä on lentää tyynenä lämpimänä kesäiltana useiden kilometrien päähän vartomaan, josko seudulla olisi nuori kuningatar.
Pitkälle edenneen mielenhäiriön kuvaan kuuluu vielä myös hirvittävän sokerimäärän kanssa läträäminen loppukesällä sekä tymoltyynyily mehiläisten punkkien häätämiseksi. Huomattavaa helpotusta ainakin kanssaihmisille on siinä, että tauti menee syksyn koittaessa ikään kuin talviunille, tosin loppuvuodesta käy sellainen oksaalihappomainen piikki taudinkulkua kuvaavassa käyrässä, kun jälleen punkit ei toivottuina vuokralaisina häädetään mehiläisten valtakunnasta.
Useiden tartunnan saaneiden kohdalla sama luonnonkiertoon liittyvä rundi käynnistyy uudelleen heti seuraavana keväänä. Oireet ovat joka vuosi samat, mutta sairauden ensimmäinen vuosi on yleensä hyvin kaoottinen. Taudin edetessä kokemus kouluttaa ihmisen tähän tautiin, jolloin tauti käy kaikki vaiheensa kaikkine oireineen mehiläisvuoden mukaisesti läpi joka vuosi, mutta pahimmat suuret heilahtelut eli hysteeriset oirepiikit jäävät pois.
On myös tärkeää huomata, että oireiden suhteen on persoonallisia vivahde-eroja ja oireita löytyy vielä läjäpäin muita, mitä tässä ei mainita. Haluan myös muistuttaa, että tässä kuvattu mielenhäiriönkuva on ns. tavallisen mehiläistarhurin oireisto, jonka jokainen kyseiseen häiriöön sairastunut jossain määrin käy läpi häiriön alkuvuosina. Tauti voi edetä ja erikoistua vuosia jatkuessaan vielä eriskummallisempana jos minkälaisiin suuntiin.
Ilmeisesti hunaja on riippuvuutta aiheuttavaa, ja se edistää taudin jatkumista vuosikymmeniä, jopa niin, että useiden tartunnan saaneiden on vuodesta toiseen tuotettava enemmän hunajaa useammilla ja taas useammilla pesillä. Joidenkin kohdalla tauti paranee henkilön elinaikana. Toisten kohdalla toteutuu taudin niin sanottu viimeinen vaihe eli se kun testamentissa, tai muuten yleisesti kerrottuna mehiläistenhoitoon hurahtanut on ilmoittanut viimeisenä tahtonaan, että hautajaisissa laulatte sitten sitä Maija Mehiläistä. Myös klassinen kappale Kimalaisen lento on toivomusten joukossa, vaikkakin välisoitollisen oopperaviisun päähenkilö onkin väärän lajin edustaja eikä ollenkaan mehiläinen.
Ja toivoa sopii, – suutarin lapsilla ei ole kuulemma kenkiä, että mehiläistarhurin ipanoilla on hunajaa – muutakin kuin sitä vahasakkaista siitepölyistä roskaista jäännettä, joka linkoamisessa jää jäljelle, kun varsinainen upea hunaja menee muille.
Mehiläistenhoito on maatalouden runoutta, kuten Alfred Mäkinen on Mehiläishoitajain liiton ensimmäisessä perustamiskokouksessa todennut. Mielestäni hulluus on elämisen runoutta.
Mehiläistarhurilla surisee kaikin puolin erikoisesti, mutta onneksi asu on kohdallaan ja asianmukainen.
Nähdessäni ensimmäisen ilmoituksen mehiläistarhurien illanvietosta, häkellyin. Ilmoituksen jälkihuomautuksena luki, että illan aikana halukkaat voivat vaihtaa keskenään emokennoja.
Käytännössä tämä merkitsee sitä, että tapahtumaan osallistuva tuo mukanaan jossakin lämpimässä paikassa, kuten rintaliiveissään (miesten tapaa en tiedä) mehiläiskuningatarkennon – pienen mehiläisvahaisen pötkylän, jonka sisässä odottaa kuoriutumisensa hoohetkeä ehta mehiläiskuningatar.
Kirjoittaja/Kuvaaja: Sanataiteileva mehiläistarhuri Sari Maanhalla
Maailmankaikkeuden lähteillä 