Havaintoja Vaeltajan Tieltä

Maailmankaikkeus

Nokkahuiluvallankumous

Ala-asteella Maskun Kurittulan koululla musiikkituntien oleellinen sisältö oli nokkahuilun soitto. Vihasinko sitä. No en todellakaan, vaan rakastin sydämeni kyllyydestä. Rakkauteni oli jopa niin mittavaa, että kun musiikinopettajamme päätti perustaa innokkaimmille pillin puhaltajille nokkahuilukerhon, joka kokoontui maanantaisin varsinaisen kouluajan jälkeen, liityin minä oitis joukkoon mukaan.

Olin niin innokas, että olin vain kerran pois. Silloin oli niin paljon kuumetta, että ei olisi tainnut huilun puhaltamisesta tulla yhtään mitään, joten pakkorako, vaikka tuskaa se tuotti olla osallistumatta. Yhdestä poissaolokerrasta huolimatta olin kuitenkin koko puhaltajasakin ahkerin ja muistaakseni opettaja palkitsi minut karkkipussilla.

Olin ilmeisen hyvä ja taitava. Kun koko syys- ja kevätlukukausi oli luritettu tuota luunvalkoista mielipiteet jakavaa täyteläistä soitinta, koitti kevätkonsertin aika. Eikä se ollut mikään myötähäpeällisen sympaattinen koulukonsertti vaan jokin oikeampi tapahtuma nuorisoseurantalolla. Opettaja halusi minulle jonkin merkittävän osan esityksessä. Olisin saanut soitettavaksi sellaisen isomman huilun, samalla logiikalla se olisi kuulemma toiminut, kuten nokkahuilukin, mutta sen sijaan, että olisin ollut onneni kukkuloilla päästäkseni parrasvaloihin vetämään kenties ihan oikean soolon, otinkin oikein kunnolla takapakkia.

En nimittäin suostunut harjoituksissa enkä varsinaisessa esityksessäkään soittamaan huilua ollenkaan. Itse asiassa sain puhuttua käsiini palikat. Aivan oikein. Sellaiset pähkinäpuunruskeat puupalikat. Oma roolini koko esityksessä oli lyödä kaikki kuninkaalliset neljä kertaa tietyssä kohdassa kahta palikkaa toisiinsa tietyssä rytmissä. Ensin kaksi lyöntiä, ja välissä yhden rytmin mittainen tauko ja sitten toiset kaksi lyöntiä.

Ja kuinka kävi. Löin kyllä neljä lyöntiä, hurraa, mutta löin juuri siihen väliin mihin ei pitänyt, ja jätin hämmennyksessä seuraavan lyönnin lyömättä ja hätäisesti jotenkin kolautin sen neljännen. Siinä oli nokkahuiluvirtuoosin nokkahuilukerhon huipennus. Totaalinen tyrintä palikoiden kanssa.

Ilmeisesti olin sielultani huilisti, mutta esiintymisjännitys teki minusta epätahtisen palikkakerholaisen. Rintaan pisti, ahisti ja hirvitti, ennen esitystä, sen aikana ja jälkeen.

Perusnokkahuilunsoitto oli koulun arkea. Kaikki oppilaat soittivat musiikkitunnilla nokkahuilua. Huiluja kukaan ei ostanut itse, vaan ne tuli koulun puolesta. Huilun kotelo oli sellaista vaaleansinistä muovia, jonka sisään huilu suojautettiin. Kotelon päässä oleva läppä suljettiin nepparilla kiinni ja arvon huilu oli suojassa ja turvassa. Sattuipa kuitenkin olemaan niin, että tuo kotelo oli sellaista kovaa muovia ja muistaakseni joko se läppä murtui taitekohdasta irti tai nepparin kohta jotenkin hajosi, tai molemmat. Tämä oli niiden koteloiden tyyppivika.

Yrittäjäperheen kasvattina käsityötaitoisten vanhempien luomassa kodissamme oli lukuisia neulekoneita, ompelukoneita, saumureita, lankoja ja kankaita. Se, että minun ja veljeni nokkahuilukotelot hajosivat yhdistettynä sen tosiasian kanssa, että sekä äitini että isäni olivat käsityötaitoisia luovia henkilöitä, tapahtuikin niin, että isäni ompeli minulle ja veljelleni sellaisesta tekokarvaisesta valkoharmaasta kankaasta uudet nokkahuilukotelot. Tai pikemminkin pussukat.

Minä nokkahuilukerhon kömpelö priimus suhtauduin karvaiseen huilun suojukseen kaikista pätevistä häpeätaidoistani käsin ja menin huilu karvaturrikaan käärittynä hieman empien ja madellen kouluun. Mutta aivan turhaan podin karvapussukkahäpeää, sillä koska kaikki ikätoverit olivat samassa nokkahuilun oppimisvelvollisuuden otteessa hajonneiden koteloiden draamassa, hekin halusivat juuri sellaisen kotelon. Karvakotelo olikin kuuminta hottia.

Pikkuveljeni oli tilannetajuisempi ja näin ollen ajan tasalla asian suhteen ja hän ryhtyi kauppamieheksi. Hän otti tilaukset ja rahat vastaan, ja meni kotiin ja kertoi isälle kuinka monta nokkahuilukarvapussukkaa tällä kertaa hän saisi ommella. Ja isä oli ajan tasalla ja ompeli. Pikkupojan bisnesvainu oli aikuisestakin inspiroivaa. Ja ottaen huomioon, että niin monissa kouluissa tuota samaista huilua puhallettiin, olisihan siinä ollut uraa laajemmastikin nokkahuilunyssykkämestariksi.

Minulle jäi takavasemmalle vetäytyvän nokkahuiluinsoiton opiskelijan osa. Ostakaa makkaraa, markalla ja kahdella jo paljon saa. Aika moni lienee tämän kyseisen jankkaavan pätkän äärellä huiluaan tavistunnilla peruspuhallellut. Nokkahuilukerhossa sen sijaan olikin sitten erilaiset kappaleet. Makkaran markkinointi ei ollutkaan siellä keskiössä, vaan banaanien. Siellä nimittäin harjoiteltiin tätä säveltä; banaanimestarilla kaikki on, kaikki on, banaanimestarilla kaikki banaanit on, ei näy siellä makkaraa, eikä juustoja,…

Kun perheemme muutti Turun seudulta Oulun seudulle, nokkahuilu vaihtui viisikieliseen kanteleeseen. Ja tiedättehän miten se sitten eteni. Minun piti päästä varsinaisen kouluajan jälkeen kokoontuvaan kantelekerhoon. Syksy ja kevätkausi ansioitunutta rämpyttelyä ja sitten oli se kevätjuhla, johon opettaja halusi minut soittamaan. Tällä kertaa en kuitenkaan puhunut itselleni palikoita kouraan, vaan halusinkin viisikielisen kanteleen sijasta soittaa 36 kielistä. Ja niin sitten soitin. Tästä ruhtinaallisesta hetkestä on aikaa 27 vuotta.

Niin nokkahuilu kuin kanteleet ovat saaneet olla rauhassa. Toisinaan kokeilen niitä, mutta koska olen sittemmin muuttunut itse huiluksi eli kaikista maailman toiminnoista mieluiten hyräilen, vihellän tai laulan, on ainakin nokkahuilu joutunut toistaiseksi hyllytetyksi karvakääröineen vaatehuoneen pimeään nurkkaan.

Yksi laulettavista lempikappaleistani on tietenkin Oskar Merikannon säveltämä ja Larin-Kyöstin sanoittama Itkevä huilu. Sen tarinassa on koko elämä. Oikeastaan kaikki olennainen. Yrittäessämme liikaa tai pelätessämme epäonnistumista huilu ei yksinkertaisesti soi, vaikka se olisi kuinka hieno. Ja ne hedelmällisimmät hetket elämässä ovat juuri ne, kun heitämme huilun maahan, luovumme pyrkimyksistämme ja suhtaudumme elämiseen vaatimuksista hellittäneenä.

Elämä onkin ilmiselvä nokkahuilukerho, jossa kukin soittelee tyylillään. Joko elämämme on se kaunis lurittava viipyilevä sävelpunos tai sitten se turhautumisen aallossa puhallettu kirkkaan kirkuva yksiääninen soolo, joka rikkoo kaikkien liian lähellä olevien tärykalvot. Tai jotain näiden väliltä. Ainakaan ei kannata unohtaa huiluaan sinne elämättömän elämän hyllylle.

Ex-rumpalin tyttärenä haluan myös muistuttaa, että palikoiden paukuttelu on toki kelpo elämänkulku, mutta jos rakastaa huilua, ei auta valittaa, jos vaihtaa huilunsa palikoihin, vaikka olisi halunnut juurikin huilun kanssa vaeltamisen.

Ja vielä kaihoisan surumielisyyden sekainen huokaus, sillä ikävä kyllä nokkahuiluus on uhanalainen laji. Jos ei vielä, niin ainakin kohta. Juuri luin uutisen, että paikoin koulujen nokkahuilut ovat vaihtuneet ukuleleen. Ukulele, tuttavallisemmin uke on siis syrjäyttämässä nokkahuilun. Kai sitä sitten semmoisia ukulelekerhojakin nykyään järjestetään. Kai jossain sentään joku aikuinen lapsensa agitoimana duunaa ja tuunaa modernilla singerillä ukulelelle karvaista somaa laukkua.

Ja kenties sittenkin pitäisi järjestää mielenosoitus nokkahuilun puolesta.

Lopuksi vielä todettakoon, että meikäläisen eli tämän erityishölmön alias amatööripuuhastelijan huiluton luomulauluversio Itkevä huilu nimisestä kappaleesta löytyy täältä.

Laulu on laulettu ja video tehty koulun nokkahuilutuntien sekä muiden elämän puhallinorkesterikokemusten muistolle. Palkeitakin on tullut pumpattua tukkoisen tulipesän äärellä. Kaikessa on kyse hengittämisestä ja hengityksen liikkeestä. Jos huilu ei nappaa, on meillä kaikilla kuitenkin nokka. Samassa kerhossa kuitenkin ollaan.

Minkälaisiahan muistoja sinulla liittyy nokkahuiluun. Vai kuulutko kenties kantele- tai ukulelekerholaisiin, vai soitettiinko koulussasi käpylehmäharpulla. Entä mikä soitin sinun elämäsi on. Pajupilli on oma valintani. Ja yksinkertaisesti siitä syystä, että kävi tässä elämässä kuinka köpelösti tahansa, aina on mahdollisuus ojaan langettuaan kurottautua sen verran, että taittaa pusikosta oksan ja veistelee siitä itselleen pillin.

Sari Maanhalla


Luola, Aamumörkö ja muut

Aamun peili. Pohjois-Norjan Järvi (Stormyrbassenget) on kirkas, kuulas ja tuuleton. Tässä istun tuntikaupalla. Aamuisin. Päivisin. Iltaisin. Maisema ja valo muuttavat koko ajan muotoaan. Lämpimänä päivänä pulahdan järveen, vaikka vesi on jääkylmää.

Aamumörkö. Järven ranta on täynnä kaikenlaisia karahkoita ja kepakoita. Niin on myös järvenpohja, sen aktiiviuistelija tuntee uistinvalikoimansa hupenemisena.

Kepakkoja ja niiden asetelmia on jos minkälaisia ja niiden luonne muuttuu veden luonteen mukana ja varsinkaan en väsy tutkimaan tätä hirviön päätä rantakalliolla.

Muutamaa päivää aiemmin en ole huomannut koko aamumörköä. Ihmettelen sitä. Tirkistely kameran muistikorttiin kertoo, että kyseinen juurakko on ollut aiempina päivinä ihan eri päin. Jonakin tuulisena ja sateisena iltana hirviö on ilmeisesti kääntänyt kylkeään. Seuraan sen paikoillaan uimista aallokossa ja tyynen veden huomassa.

Vuorivaellus. En väsy hokemaan rakkauttani vuoriin ja vuoristomaisemiin. Vielä enemmän vuorten katselemista, rakastan vuorilla vaeltamista. En koskaan haaveile huipusta, vaan nautin matkalla olosta. Kymmenen tunnin vaelluksella piipahdamme mm. vuoristomökille, jossa annan mielen huoletta maalailla illuusioitaan. Täällä kun saisi asua.

Ylimmällä kohdalla vaellusta toteamme, että vuoristo tarjoaa eteemme yhä vain uusia huippuja, ja leiriydymme siihen. Eväiden syöntiä ja maisemien ihailua.

Kipuan vielä läheiselle huipulta näyttävälle ulokkeelle todetakseni vain, että sen takana on ainakin kaksi tai kolme samanlaista. Portaat taivaaseen ilmeisesti. Maaulokkeiden loppua ei näy. Viimeisimmät osat katoavat pilviin.


Palaan taukopaikalle. Alkaa lapsettaa, vaikka lämpöasteita on kaikki kahdeksan ja vaikuttavan määrätietoinen tuuli käy suoraan luoteesta. Vuorioppaan tämän vuoden lisämauste on vuoristosaippuakuplat. Ja sehän jos mikä on runoilijan mieleen puhallella saippuakuplia vuoristomaisemassa. Joitakin asioita sitä tekee aivan liian harvoin.
vuoristoporot-sari-maanhalla

Uusia kavereita. Vuorivaelluksella kuulee usein lampaan tai poronkellon kalkatuksen. Tarkkaan kun rinteille tähyää, näkee etäisinä hahmoina eläimet jossakin kaukana. Aina ne väistävät hyvissä ajoin vuorilla kulkevaa ihmistä. Tällä kertaa asialla ovat porot.

Jostakin syystä saan päähäni, että olisi kiva nähdä kunnon porotokka kerrankin lähempää. Päähän juolahtaa idea käden heiluttamisesta poroille merkiksi. Ajatushupia. Spontaani aivojen nyrjähtäminen. Ei kuin käsi ylös ja heiluttamaan. Porotokka lähtee liikkeelle. Ehkä ne vain säikähtävät ja kulkevat vielä kauemmas. Vielä mitä. Sitä saa mitä tilaa. Noin kuusikymmenpäinen tokka rynnistää juoksuun, kiertelee ja kaartelee rinteellä ja tulee lopulta rapsutus etäisyydelle ihan tykö. Vähän jännittää.

Kalastus. Välillä tulee nälkä. Järvellä harrastetaan päivittäin kalastukseksi kutsuttavaa eväänhankintatoimintaa, mutta koska Ahti on pihillä päällä, on pakko lähteä jäämerelle asti kalaan. Tosi asiassa taitomme eivät riitä kalastamiseen pohjoisen kirkasvetisissä järvissä, mutta Jäämerellä on kalastettu jo useina aiempina vuosina, joten sieltä saadaan nostetuksi perunan kavaljeeriksi kattilaan sentään sekä seiti että turska.

Luola. Yhdellä jalankulkuretkellä suuntana on rotko ja kymmenen metriä syvät hiidenkirnut. Varsinainen kohde kyllä huomataan, ja on se ihan vaikuttava, mutta jatkamme sen ohi ja vaellamme seinäjyrkkää metsäpolkua alas kuivaan jokiuomaan ja löydämme erikoisen kivien ja kallioiden maailman.

Etäältä katsottuna kalliossa voi huomata veikeältä näyttäviä mustia aukkoja. Kun vuorioppaani on kiertänyt aukosta toiseen, tajuan minäkin, että kyseessä on luolasto. Pieni ja vaatimaton piipahdus kivisen temppelin uumenissa jättää sisikuntaan oudon jäljen.

Kokemus on jokseenkin hieman omituinen. Kaunis merkillistä upeutta sisällään pitävä kivimassa, jota virtaava vesi on muotoillut, on kuin lunta. Luola on pirun kaunis. Aiemmat luolakokemukseni rajoittuvat muutamiin lapsuuden luoliin Varsinais-Suomessa, mutta tämä vaalean kiviaineksen luola täällä Pohjois-Norjan ytimissä on aivan uusi kokemus. Kuinkahan pitkälle sitä voisi ryömiä.

kupla-sari-maanhallaKupla. Yhtenä iltana lammella lapsettaa lisää. En ole tiennyt, että saippuakuplat pysyvät vedenpinnalla ja kiitävät pienen tuulenvireen voimasta kuin keveät kuulat vettä pitkin jättäen jälkeensä soman vanan. Vain vana jäi, kun kuplani lähti. On osattava kävellä mielensä veden päällä. Sitä on mielenrauha.

Yönpeili. Lammelle nousee sumu. Ei mikä tahansa paikallaan öllöttävä raskas viitta, vaan keveä valkoinen liikkuva, kuin kuohuva ja röyhelöinen valkeus. Välillä sumu katoaa kokonaan, kunnes alkaa taas nousta ja liikkua. On puolen yön aika ja sumu unohduttaa minut pitkäksi aikaa tälle lammelle, sillä sumun tanssinäytös on kerrassaan mykistävä.

Pian yön eteneminen ja uni vievät voiton ja on aika palata mökille.

Aiempia Pohjois-Norjan tunnelmia.

Sari Maanhalla


Himmee himmeli

himmeli-aaro-soini-sari-maanhallaOlen kuullut jonkun joskus aamun kähmässä miettivän kaiken olevaisuutta.

Tänään tässä ja nyt makaan sängyllä ja katson yläpuolellani olevaa himmeliä. Katson sitä, kuten jokaisena aamuna, ja joka aamu sen olemus on jonkinlainen yllätys.

Heti heräämisen jälkeen näyttää siltä, että himmeli on täysin liikkumaton, mutta kun viipyy katseellaan siinä hetken, voi nähdä pienen pientä liikettä. Ensin myötäpäivään. Se on lähes maailman hitain liike. Kaikki osat kulkevat samassa myötäisessä, mutta jokaisella himmelin yksittäisellä solulla on oma liikkeensä. Sitä voisi katsella loputtomiin. Osien vaeltamista yhdessä. Yksityiskohtien nyanssisuutta ja hiljaisuutta. Hiljaisen liikkeen kauneus on kuin musiikkia, jota ei ole musiikkina olemassa.

Olen kuullut jonkun jossain aamun kähmässä miettineen myös, mitä tänään pitäisi tehdä ja saada aikaiseksi, ja mihin mennessä. Himmeli vaihtaa suuntaa. Vastapäivään. Muut osat seuraavat perässä, mutta omassa rytmissään. Erityisen kiehtovaa on se, että suunnanvaihtuminen tapahtuu pysähtymisen kautta. Ensin suurimman himmelielementin liike lakkaa kokonaan. Jonkin aikaa sen jälkeen pienet osat liikkuvat vielä vähän, kunnes nekin seisahtuvat. Koittaa kutkuttavan täysi pysähtyneisyys, jonka jälkeen liike alkaa toiseen suuntaan. Se on yksityisten osien ja kokonaisuuden yhteinen tanssi.

Himmeli on pappani tekemä. Himmeliä katsoessa näen hänen kätensä, jotka katkovat himmelin osia ja pujottelevat niitä lankaan.

merenrantamaja-sari-maanhalla-copy

Talven jäämaja rytivainiolla.

Materiaali haettiin luonnosta. Yhä näen hänet keräämässä merenrannalta rytiä loppuvuoden hämärtyvässä päivässä, vaikkakin hänen olomuotonsa tänäpäivänä on lähempänä tuonpuoleisia himmelinkentajia. Rytinippu vietiin hänen kotiinsa ja sahalaitaisella puukon terällä hän pätki pitkät varret sopivan pituisiksi. Latvaosat pääsivät pieniin himmelin osiin ja paksusta tyvestä koottiin koko taivasrakennelman runko. Ryteiköstä himmeliksi. Siinäkö evoluution ydin, ihmisen ja heinän?

Olen katsonut himmeliä surullisena, iloisena, unohtuneena, levottomana ja nyt tässä uuden päivän alussa voin huomata, että näyttipä mielenmaisema miltä tahansa, se on vain mieleni maisema. Mikä keskeneräisyys tai asioiden riento ajatusteni laukkaajaa tai tunteitteni oikukasta siiliä riivaakaan, kaikki on koko ajan omalla paikallaan. Kaikella on oma rytminsä, kaikki liikkuu yhtä kauniisti, hitaasti ja luonnollisesti tietyssä syklissään kokonaisuuden vaihtaessa välillä suuntaa ja yksityiskohtien seuratessa perässä samalla herkkyydellä, mutta uniikilla viiveellään ja vireellään.

Himmeli tulee germaanisten kielten sanasta himmel ja tarkoittaa taivasta. Siinä se on. Papan kokoama taivas, pienistä kuunvaaleista paloista koostuva universaali alttari, jonka yksittäiset osat linkittyvät kuin planeetat tai solut toisiinsa. Siinä voi kuulla meren ja tuulen sekä hiljaisuuden, ajan ja ajattomuuden. Myös minä olen siinä.

jaapurje-sari-maanhalla-naantaliAinut mitä ihmisheinälle syntymässä luvataan, on kuolema. Tämän minä löydän himmelistä joka aamu, se on kirjoitettu noihin vivahteikkaisiin merenrantaheiniin, pujotettu talteen tuohon luunvalkeuteen kuin soma pieni tarina tai kuin lempeä päähän silitys. Eikä se oli raastinrautakokemus eikä hiekkapaperihetki, ei edes riehakas tuulta purjeisiin hönkivä tuulenonnenkantamoinen. Se vain on. Mitään muuta meille ei ole luvattu, ei edes kuoleman jälkeistä osaa suuressa himmeleiden himmelissä, sillä himmeli on tässä ja nyt eikä missään muualla. Kuulun siihen. Olen kuulunut aina. Tulen aina kuulumaan.

Ja jälleen juuri nyt huomatessani himmelin muuttavan suuntaa, muistan eilisiltaisia revontulia, jotka keskellä pimeyttä syttyivät loistoonsa ja lainehtivat kuin eloisa tuuli. Vihreä tasainen viivamainen valoilmiö halkesi ensin kaksihaaraiseksi, kunnes sen yksittäiset osat alkoivat liikkua vuoroin hitaasti kiertyen ja suoristuen, välillä nopeasti välkkyen ja välähdellen kaikkea olevaisuutta varioiden. Oli viivaa, suoraa, kaarteita, spiraalia, ympyrää, jopa kolmio. Vihreä muuttui välillä punaiseksi ja violetiksi sekä valkeaksi. Universaali näytös oli kuin ajan ajaton tuuli.

Muistan myös sitä hetkeä, kun kevättuuli ravisteli minua minun ravistaessani äitini vaaleita jäännemuruja mereen uurnan uumenista. Monia menneisyyden nimilappua kantavia asioita tulee mieleen hitaan tanssivan liikkeen ja himmelin seesteisen luovuuden äärellä. Elämäntarinoidemme veikeät tuulessa heiluvat tupsupäiset rytielementit lomittuvat toisiinsa.

Jokin minussa heijautuu myös kohti tulevaa.

Paras hetki on nyt. Tunnistaa, että tietyt ajatukset ja tunteet ovat osa minua, menneet ja tulevat ovat osa minua. Kaikki on osa minua ja minä olen kaiken osa. En etsi mitään, en pyydä mitään, mutta kiitän. En pyri symmetriaan, eheyteen, samuuteen tai iäisyyteen, mutta ihmettelen. Ainut mitä ihmisheinälle luvataan, on tuuli ja kuolema. Kaikella on oma liikkeensä, joka on yksityisten osien ja kokonaisuuksien yhteinen tanssi; maailman eleganssein, äärettömin ja sensuellein universaali vaellus.

Onnellisuus on jäistään vapautunut siili.

Sari Maanhalla


Ylä- ja alakulo(tus)

Meren munat Sari MaanhallaOman vinon elämänkokemukseni mukaan asioiden hyvin oleminen, ilo ja asioiden sujuminen ovat ihmiselle haasteellisempia kuin menetys, pettymys tai alakulo, sillä ilo ja onnistuminen saavat ihmisen ainoastaan lentämään. Puolestaan alakulossa ja niin kutsutussa epäonnisessa mielentilassa mieli säilyttää sentään jonkinlaisena nöyrän pienuutensa. Tässä mielessä alakulo, jos tarkkaan katsotaan, on avoimempi ja enemmän mahdollisuuksia sisältävä mielentila kuin yläkulo. Alakulossa olemme kuopan pohjalla ja usein saamme mahdollisuuden olla luulematta liikoja. Pienenemme – tosin virheellisesti liian mitättömiksi. Nöyryys muuttuukin alakulossa nöyristelyksi ja häpeäksi. Yläkulossa toki koemme aitoa iloa, mutta niin hiuksen hienosti siinä aivan vieressä kiiluvaisen kuulaana nököttää ylpeys, jonka kainalossa pelko on.

Yläkulo; ilon ja onnen tunne, asioiden sujuminen, voivat saattaa sankarin uinumaan. Tämä tapahtuu sitä kautta, että vaivihkaa ilon kokija rakastuu niihin asioihin ulkoisina muotoina, jotka ovat tuoneet iloa elämään. Hän rakastuu iloon ja asioiden sujumiseen. On kuin terveen pienuutensa tunnustanut ihmisen minä saisi ilosta liikaa voimaa. Voimaa tarvitaan aina lisää – itsen ulkopuolelta – ja elämä muuttuu osaamiseksi, suorittamiseksi ja pärjäämiseksi. Pidemmällä aika välillä oma sisäinen onnellisuuden ja turvallisuuden tunne liukuukin hyvin menemiseen rakastumisen myötä ulkoiseen kiinnittyväksi. Tämä tapahtuu hyvin salakavalasti ja sittenhän se koittaa taas se epäonni, kun onni on kiinnitetty ulkoiseen ja tuo ulkoinen ei enää toimikaan onnen mittarimme mukaan. Tällaisen ansan asioiden sujuminen aiheuttaa jopa harjoittaneelle mielelle. Mutta tuon ansan tarvitsemme.

Suurin erehdys mikä ihmiselle ilossa elämisessä eli lentämisessä tapahtuu, on se että hän rakastuu tuohon tunnetilaan ja jopa sitä aiheuttavaan kohteeseen. Alakulo ja pettymys ovat siitä hyvät kaverit, että vaikka myös niihin on helppoa tottua kodikkaina, mutta rumina mielenhuonekaluina, kuitenkin jossakin määrin onnellisuushakuinen mielemme hylkii niitä eikä halua niitä omakseen. Toisin sanoen alakuloinen mieli pyrkii etsimään jonkin keinon päästä rumalta tuntuvasta tunnetilasta eroon. Puolestaan iloa kohdattuaan mieli haluaa pitää sen itsellään, kiintyy ja kietoutuu siihen. Siinä kuulaana elämään rientäneen onnen niskat katkaistaan omatoimisesti.

Tämä onnen ja tuskan vuorovedessä eläminen on klassinen jokotaivalhe, jossa me ihmiset elämme. Äärimmilleen vietynä tämä jokotaivalhe ilmenee ihmisyhteisössämme kaksisuuntaisena mielialahäiriönä, jonka toisessa päässä on maanisuus eli maantiellä tuhatta ja sataa kaasutteleva riemulta tuntuva moottoripyörä, ja toisessa päässä masennus, lamatila, kun mopo on vitikossa, kun se ei enää käynnisty, kun polttoaineet on loppu, ei ole ajohaluja, ei kykyjä eikä tietoa siitä mihin pitäisi mennä ja miten, ja miten siellä kuopassa millään ajetaankaan.

Iso osa ihmisyhteisömme jäsenistä elää lievemmän tunnetiloihin liittyvän jokotaivalheen vallassa. Tämä on aivan yleisesti käytössä oleva elämisen tapa. Ulkoisen maailman nostattamat surut, murheet, ilot ja onnistumiset taluttavat milloin mihinkin suuntaan. Kun jokin kielteiseksi nimittämämme tunnetila saa alaa mielessämme, nimitämme sitä onnettomuudeksi ja pyrimme pääsemään siitä eroon jollakin tapaa. Jokaisella on keinonsa aina päihteistä suorittamiseen ja muihin narkomanioihin. Toiset juovat ja syövät ylen ja toiset taas analysoivat tunteitaan puhuen suu vaahdossa, toisten takoessa tunnetilaa mantroin ja rukouksin. Kun taas olemme iloisia, jäämme kellumaan, lentämään ja hellimään itseämme tuossa tunnetilassa kutsuen tuota tilaa onnellisuudeksi. Vihdoin kaikki on hyvin, ajattelemme. Tosiasiassa olemme vain rakastuneet mielivaltaisesti ilon ja asioiden hyvin olemisen tunteeseen. Tämä on yhtä kipeää kuin vihassaan katkeroituminen tai masennuksessaan vellominen.

Pääasia on elää ja jättää analysoinnit pois. Elää sitä mitä on. Itsetuntemuksellinen tie on siitä palkitsevaa, että tie taatusti opettaa eikä mitkään itsehuijaamisen keinot pääse kukoistamaan ainakaan kovin pitkään. Eli aikansa laitojaan rymyttyään löytyy jokin keskitie, kenties piskuinen poluton polku, mutta joku selkeä tola kuitenkin.

Jokotaivalhe voi päättyä vasta kun sankarilla on mopo mennyt metsään ja ollut metsässä tienposkessa/kuopan pohjalla sekä ilon että tuskan kautta. Eli elämäntiellä tarvittavia askelluksen taitoja ei opita täydellisessä jooga-asennossa tai mietiskelyjakkaralla, vaan elämällä elämää ja elämä on toiminnallinen luova prosessi. Ajankohtaisista ilmiöistämme Lauri Tähkän Morsian kappale kuvaa erinomaisesti sitä, miten elämässä käy kuin vain ajattelee ja aikoo eikä elä ja toimi. Laulun minä on vähän ajatellut ja miettinyt, että joku tietty daami voisi olla hänen morsiammensa. Kaiken kaikkiaan 16 vuottahan siinä ajatellessa on vierähtänyt.

KuplaPelkkä ajatuksissa tai tunteissa vellominen muodostaa elämään helposti kuplan, jossa voi kotoisasti kellua pientäkin tuulenvirettä peläten. Pääasia on siis elää ja toimia, mutta kuten tiedämme, pelkkä rymistely pusikkoon ja siellä rypeminen tai maaninen vapautuminen maantielle ja tämän kehän itsetunnoton päätön toistaminen, mitä useat meistä tekevät, eivät yksistään riitä, vaan tarvitaan sitä itsetutkiskelua, jotta tie, mopo ja ennen kaikkea kuskin mielelliset taipumukset tulevat tutuiksi. Eksyttäjämme eli nuo moninaiset tunnetilat, vauhkoonnuttajamme ja lamaannuttajamme ovat myös olennainen oppaamme.

Jossakin vaiheessa jokotaivalhe lakkaa toimimasta. Se on se hetki, kun nousemme metsästä takaisin tielle emmekä enää rakastu vapautumiseemme ja siitä kirpoavaan onnentunteeseemme ja asioiden sujumiseen valjastaen niitä vauhkoksi mopoksi, vaan se on se hetki, jolloin vain olemme tiellämme. Se on se hetki, kun emme enää sido pettymyksen ja epäonnistumisen punnuksia jalkoihimme alakuloisina maakuopassa maatessamme tai tiellä raahustaessamme, vaan vain elämme tiellämme.

Jokotaivalhe päättyy ja vapautemme hetki koittaa silloin, kun olemme onnellisia surullisina, epävarmoina, iloisina, kateellisina, jne…. Se on se hetki, kun emme samaistu enää tunteisiimme emme niihin kielteisiksi nimittämiimme emmekä edes niihin ns. myönteisiin. Tosi asiassa kielteisiä ja myönteisiä tunteita ei ole edes olemassa, vaan on mielen tuntemia tiloja, joita se arvottaa mielivaltaisesti johtaen meitä harhaan. Mutta tie on sama kujeilevine yksityiskohtineen ja variaatioineen ja oi sitä iloa, mikä on olemassa ilman mitään syytä, joka kumpuaa silkasta olemassa olemisesta. Tosi asiassa se ei ole iloa eikä iloisuutta, ei edes riemullisuutta. Se ei ole keveyttä eikä painavuutta, eikä kaihoisuutta eikä surullisuutta, ei edes kiitollisuutta. Se ei ole asioiden hyvin olemista eikä huonosti olemista, se ei ole tasaisuutta tai epätasaisuutta. Se vain on olemassa olemista.

Ainut mikä on varmaa, on se, että kaikki on epävarmaa, ja jos jotain ajatusta haluaa sallia mielensä rakastavan, niin juuri tuo suloinen epävarmuuden olemassa olo ja kaiken jatkuva liike ja muutos, ovat vain niin. Todellista.

Vapaus saa mahdollisuuden kun ihminen luopuu mielensä luomasta illuusiosta, että ihminen on minänä maailmankaikkeudesta erillinen.

Alun perin tämä teksti on kommentti Hannu Mörtin Tietoinen elämä blogin tekstiin Ennen ja nyt, kun elämästä tuli täyttä. Kannattaa sekin käydä lukemassa. Siinä on ehkä enemmän elämänajotaitoon liittyvää maantie-teellistä tolokkua kuin tässä.

Sari Maanhalla


Sininen pöytä

Se kuitenkin liikkuu Sari MaanhallaTarina henkisestä etsinnästä, oivaltamisesta ja mielen taipumuksesta laiskotella.

Jokainen ihminen on jokaisen päivänsä alussa kaiken alussa.

Olipa kerran tyttö, jolla oli sininen pöytä. Se oli ollut hänellä aina, ja hän oli tottunut elämään sen kanssa elämäänsä, mutta pöydässä oli yksi vika, nimittäin mikään ei pysynyt sen päällä, vaan kaikki mitä pöydälle asetti, kaatui tai keikahti pois. Se oli siis kaunis pöytä, mutta sitä ei oikein voinut käyttää tai ainakin sen käyttö aiheutti epätasapainollaan mielipahaa ja ylimääräistä työtä.

Tuli hetkiä, jolloin tyttöä harmitti vesilasin kaatuminen tai muun tavaran tippuminen pois pöydältä, mutta hän oppi elämään asian kanssa. Todellakin vallitsevasta asiaintilasta huolimatta hän asetti yhä uudelleen vesilasin pöydälle ja harmistui, kun tuli sotkua ja siivoamista. Näin hän eli elämäänsä.

Tuli aikoja, jolloin harmitus oli suurempi ja silloin hän ajautui pohtimaan, että eihän elämä sinisen pöydän kanssa tällaista voi olla. Pian tyttö saikin ihanan seesteisesti kirjoitetusta Buddhan pöytäopuksesta selville, että pöydän jalat olivat erimittaiset. Oivalluksen ilo täytti tytön, hänelle selvisi mistä epäonniset hetket pöydän kanssa johtuivat.

Pitkään tyttö oli tyytyväinen, jopa onnellinen saamaansa tietoon ja jatkoi pöydänerijalkaisuudesta lukemista. Elämä jatkui tasaisen samanlaisena pöydän epätasapainosta huolimatta, mutta harmituspa palasi eikä sen oivaltaminen, että pöydän jalat olivat epäsuhtaiset ja että siksi vesilasi yhä uudelleen joka aamu kaatui lattialle, ei enää auttanut häntä. Häntä alkoi harmittaa enemmän. Hän googletti pöytäongelmaa ja löysi erään nikkaroijalogin eli PöytäGurun, jolta kysyä neuvoa ongelmaansa.

  • Jos haluat toimivan tasapintaisen pöydän, sinun pitää korjata pöydän jalat samanmittaisiksi, sanoi PöytäGuru. Pöytäpinnan tasapuolisuus ja tasapaino muodostuvat pöydän jalkojen tasasuhtaisesta olemuspuolesta toisiinsa nähden.

Niinpä tietysti, miten tyttö ei heti ollut sitä tajunnut. Hän palasi kotiin ja vietti pöytänsä äärellä tämän uuden oivalluksensa kanssa monen tovin ajan jälleen helpottuneena. Jalkojen pitää olla siis samanmittaiset. Vapauttava ahaaelämys voiteli hänen kurjistunutta henkistä kumaraansa kirkkaammaksi, kunnes uusi harmistus nousi mieleen. Vesilasi ei edelleenkään pysynyt pöydällä.

Mitä hänen tulisi tehdä. Ottaisiko yhteyttä pöydänjalka- vaiko jalkapöytäspesialistiin. Ja niin hän päätyi saman PöytäGurun ja pöydänjalkoihin erikoistuneen puuseppämestarin luokse kysymään neuvoa mitä tehdä eripituisten pöydän jalkojen ongelmatiikan kanssa.

  • Otat esimerkiksi kaikki jalat irti, asetat ne vierekkäin ja sahaat yhtä mittaiseksi ja kiinnität jalat takaisin.

Sininen Sari MaanhallaNyt tieto alkoi lisätä tuskaa. En minä jaksa, enkä halua, enkä edes osaa. Mikä se oli tämä yhtäkkiä eteen avautunut tuskainen asioiden tila. Ennen tytöllä oli sentään muutakin elämää. Joo vesilasi kaatui toki joka päivä monta kertaa lattialle, mutta siihen oli jo tottunut, se oli aina ollut niin, mutta nyt olisi pitänyt tehdä jotain uutta ja se sai hänet suunniltaan. Ei tullut kuulonkaan, että nyt hän antaisi pöydälle enemmänkin resursseja kallisarvoisesta jalona olemisen ajastaan.

Järjetön hullu pöytä, annanko sen muka hallita elämääni, tyttö ajatteli ja päätti ettei alkanut pöydänjaloille orjaksi. Hän ei niitä sahaisi. Tyttö oli sitä mieltä, että sahaamista ei tarvittu, sanoi pappi, lukkari, talonpoika tai kuppari mitä hyvänsä. Ja näennäinen mielenrauha säilyi. Näin hän vietti elämäänsä pöytänsä ääressä luullen itseään jaloksi mielentyyneyspersoonaksi, joka osasi näyttää pöydälle ja pöytäajatuksille kaapin paikan. Itse asiassa hän sulki kiehuvat aatteensa mielenkammioon ja siellä ne tanssivat villeinä kuin puolihullut luurangot.

Näennäinen mielentyyneys pysyi. Vesilasi toisensa jälkeen keikahti nurin. Mitäs siitä, hän ajatteli ja rallatteli, kunnes hänen mittansa, ei kun siis siivousrättinsä tuli täyteen. Se ei ollut ehtinyt kuivua entisen pyyhkimisen jälkeen. Hän ei kestänyt sitä eikä enää yhtäkään kuppi nurin tilannetta, joten hänen mielenmaljaan nousi myrsky ja sisäisen harmituksen tyrskyt aiheuttivat hänelle jonkinlaista mentaalista merisairautta.

Jälleen hän otti yhteyttä PöytäGuruun ja esitti hänelle saman harmituksensa uudelleen ja sai saman vastauksen, että pöydän jalat ovat erimittaiset ja jos hän haluaa tasapintaisen pöydän, on jalat nikkaroitava samanmittaiseksi.

Sitten tyttö hokasi kysyä miten se tehdään.

  • Otat mitan ja sahan, mittaat ja sahaat, kuului vastaus. Ja tyttö hymähti, että mistä ja miten. Eihän hän tiennyt miltä saha näyttää ja miten sitä käytetään saati mistä sellaisia saa.

PöytäGuru kertoi mielellään lisää. Hän kuvaili tarkkaan mitä saha ja sahaaminen ovat kaikkia yksityiskohtia myöten. Ja tyttö palasi kotiin pöytänsä luo uuden tiedon avartamana. Ja teki kuten guru oli kuvaillut. Päivä toisensa jälkeen tyttö istui sinisen pöytänsä ääressä ja ajatuksissaan ajatteli sahaa, mittaa ja sahaamista jokaista yksityiskohtaa myöten. Hän toisti ja toisti ajatteluaan, mutta ei tapahtunut mitään, pöytä ei oiennut. Pöydän jalat pysyivät itsepintaisesti samanlaisina, vaikka hän kuinka teki kaiken täydellisesti oikein. Hänen jokainen vartalonsa karvakin oli täydelliseen meditaatioläsnäoloasentoon suuntautuneena.

Tyttö oli sinnikäs. Neljä vuotta myöhemmin hän päätti jälleen palata PöytäGurun luokse esittääkseen uuden kysymysten kierroksen. Hän oli tehnyt, kuten PöytäGuru oli sanonut, joten hän esitti kysymyksensä hieman tuohtuneena ja pettyneenä. PöytäGuru halusi tietää, millä tyttö oli sahannut, häneltä saadulla ajatuksella vai omalla oikealla sahalla.

Sininen pöytä Sari MaanhallaSiinä samalla tyttö huomasi erehtyneensä. Kyse ei ollutkaan ajattelusta tai terapeuttisesta analyyttisyydestä saati hyvistä istumalihaksista. Jokaisen oli itse etsittävä työkalunsa ja omaksuttava sen ominaisuudet ja alettava toimiin.

Tämän kuultuaan tyttö täyttyi kaikista selityksistä. Hänenkö tulisi tehdä jotain. En minä osaa, enkä voi, en voi lähteä pöytäni luota mihinkään, sehän on vino, en voi jättää sitä. Minun pitää joka päivä jäädä kuivaamaan kaatunutta vettä, ei minulla ole mahdollisuutta eikä aikaa etsiä työkalua, saati käyttää sitä.

Toiset neljä vuotta kului. Nyt olikin käynyt niin, että tyttö oli uskaltanut avata oven etsiäkseen sahaa. Kun hän viimein löysi sen ja omaksui sen olemuksen, hän luuli löytäneensä pysyvän mielentyyneyden, mutta kävikin juuri päinvastoin. Hänen maailmansa mullistui jälleen, sillä hän tuli ymmärtämään, että pöytä ei ollutkaan pöytä. Hänen pöydäksi luulemansa materiaalinen kohde olikin maalausteline eikä se kyllä ollut sininenkään.

Sari Maanhalla


Blue table

Se kuitenkin liikkuu Sari Maanhalla

Story of spiritual exploration, insight and the mind tendency to laze around.

Every human being is at the beginning of each day for all at the beginning.

Once upon a time a girl, who had a blue table. It has always been her, and she was accustomed to live with it in her own life, but the table had one fault, namely, nothing remained on the table, everything she put on the table, crashed, or a swipe away. So it was a lovely table, but it could not be used, or at least its use caused by an imbalance of evil mind and extra work.

Came moments when the girl annoyed by a glass of water falling down or dropping other items off the table, but she learned to live with it. Indeed, despite the prevailing state of affairs she set again and again the water glass on the table and was annoyed when it became the clutter and cleaning. Here’s how she lived her life.

There comes a time when the fly in the ointment was higher and he drifted to consider that how life on earth with a blue table like this can be. She began to read and soon, the girl got out with serenity written in the Buddha’s tablemanualbook that the tablelegs were of varying duration. Insight joy filled the girl, she realized the unfortunate moments with the table due to.

For a long time she was satisfied with the information and continued reading about the table legs various lenght. Life continued in a similar asymmetry of table legs all the way down, but the fly in the ointment came back and the realization that the legs were disproportionate, and that is why a glass of water over and over again every morning fell on the floor, does not longer helped her. She was started more annoying. She Googled the problem and found a table-carpenterlogist, some kind of TableGuru from whom to seek advice from her problem.

– If you want an effective and balanced ridge on the table, you will need to fix the table legs the same length, said the TableGuru. Table surface smoothness and the balance of the table consist of table-leg equal proportions, on behalf of the essence with respect to each other.

So, of course, how the girl did not immediately had it figured out. She returned home and She spent time at the table with a new insight wide for a while again, relieved. Tablelegs must be the same length. Releasing aha-experience lubricate and anointed her miserable mental status brighter, until the new water glass grief rose to mind. The water glass did not stay still on the table.

What she should do: Contact in the table-leg-specialist whether or instep of the foot-leg specialist? And so she ended up the same TableGuru who was in the table legs specializing master carpenter to inquire of how to act with very different lengths table legs.

– You take, for example, all the legs off, you put them side by side and cut from the same length and attach the legs back.

Sininen Sari MaanhallaNow, the data began to increase the pain. I am not, and I do not want to, and I do not even know how to. What was this anguished state of affairs. Before there was more serenity in her life, after all. Yeah, of course, a glass of water crashed every day, many times on the floor, but it was already accustomed to, it had always been so, but now she should have done something else, and it made her distraught. Hearing did not come at all, that he would give more resources to the table the precious time of being noble.

A lunatic crazy table, do I let it control my life, thought the girl and decided that did not start to be a slave on the table. She did not saw through anything. Girl thought sawing was not needed, said whatever the priest, sacristan, peasant or cupper. And the apparent ease of mind remained. Thus she spent her life at her table, thinking herself a noble equanimity persona who knew how to show place on the table of the cabinet. (How contradictory!) In fact, she closed the boiling chamber of the principle of the mind, and there they danced like a wild half-crazy skeletons.

The apparent equanimity remained. Waterglass after another swipe down the drain. What about it, she thought, and hummed until her body length was filled, sorry, when her cleaning rag was full. It had not had time to dry after wiping the former. She could not bear it, and no longer a single cup bust situation, so in her mindbowl rose to the storm and an internal grievance storm waves caused her mental seasickness.

Again, she contacted an table-expert-Guru and presented him with the same grievance review and got the same answer, that the table legs are in various lengths, and if she wants which commands the table, the legs are the same length corrected.

Then the girl noticed to ask how to do it.

– You take the measure of the sawmill and, measuring and sawing, comes the answer. And the girl smirked where and how. After all, she did not know what it saw looks like and how it is used, let alone where to get any.

TableGuru liked to tell more. He described exactly what saw and sawing are all the smallest detail. And the girl returned home at the table with a new data sanitization. And she did as the guru had described. Day after day, the girl sat at her table and in her thoughts she thought sawmills, measuring and sawing in every detail. She reiterated and reaffirmed her thinking, but nothing happened, the table was not straightened. The feet remained stubbornly similar, even though she did everything perfectly. Even each body hair was in perfect meditation position oriented presence, nothing happened on the table.

Sininen pöytä Sari MaanhallaThe girl was persistent. Four years later, she decided to once again to return to the tableGuru and submit a new round of questions. She had done before, as the guru had said, so she asked a question a little upset and disappointed. Guru wanted to know with which girl was sawn; with the thought that she had received from him or with real saw of her own.

In the process, she discovered her error. It was not thinking at all, or therapeutic analytical, nor good seating muscles. Everyone must themselves find their own tool and using it to embrace and begin the implementation. Thinking was only thinking.

Hearing this girl was filled with all the explanations. Should she do something. I’m not able to, and I can not, I can not leave my table out of the trust, I can not leave it. I need every day to stay dry the spilled water, I do not have the opportunity nor the time to look for a tool, let alone use it and fix the table.

Another four years passed. Now it was gone, so that girl was afraid to open the door and start searching for saw. When she finally found it and adopts its essence, she thought she had found a permanent tranquility of mind, but it turned out just the opposite; her world turned upside down once again, as she came to understand that the table was not a table. Her rest in convenient table material object was an easel and yes it was even not blue.

Sari Maanhalla


Laulun alkulähteillä

Vapauden patsas Sari MaanhallaAloitin laulun opiskelun yli kymmenen vuotta sitten. Tietyistä syistä salaa. Kuin vaivihkaa livahdin musiikkikoulun aulaan, joka erehdyttävästi muistutti terveyskeskuksen aulaa fyysisiltä elementeiltään. Sitä se oli minulle myös henkisesti; piinaavaa odotusta, että oma nimi huudetaan ja että voin livahtaa puolinolona sisään, aivan kuin olisin sairastanut jotain todella noloa, jonka kaikki saavat tietää.

Niin sairastinkin. Lapsesta saakka minulla oli ollut aivan erityinen mieltymys laulamiseen. Joo tiedän, se on muodissa nykyään, että kaikki pyrkivät laulamisessa eteenpäin ja tilittävät sitä kuinka ovat syntyneet mikkikädessä ja lauluja tapaillen. Minäkin olen rakastanut laulamista aina, mutta tosi asiassa ei siinä ole mitään ihmeellistä, sillä laulaminen on kaikille luonnollista, yhtä luonnollista kuin hengittäminen.

Voisi luulla, että rakkaus ja intohimo laulamista kohtaan sekä jonkinlainen ansioituminen tällä saralla, toisivat elämään selvät sävelet, mutta tosi asiassa jo kouluaikojen musiikkitunnit olivat lähinnä hämmennystä aiheuttavaa piinaa. Tunsin, että ilmaisuani rajoitettiin ja aikuisiän laulutunnitkin sujahtivat lopulta tähän samaan sarjaan.

Olin toki musiikki- ja laulutunneilla rakkaimman toiminnan parissa, mutta aloin vihata laulamista, mitä enemmän vietin aikaa laulutunneilla. Pianosäestyksen kanssa kaveeraaminen, jatkuva hengittämisen kontrollointi ja nuotteihin sekä sanoihin tuijottaminen eivät vain olleet minun juttuni. Tuntui siltä kuin jokin luova ilmaisija minussa olisi kouluaikojen toisintona saanut osakseen sisäisen kuoliniskun. Siinä siis sairauteni nimi, jokin tuntematon hiertämys luovan ilmaisun äärellä.

Usean vuoden yrittämisen jälkeen lopetin laulutunneilla käymisen, sillä en päässyt niiden ristiriitojen yli, joita minussa heräsi. En vain osannut, en iloinnut, vaan menin enemmän lukkoon. Mutta laulamista kohtaan tuntemani intohimoinen kutsumus ei suinkaan kadonnut vaan oli edelleen olemassa eikä jättänyt minua rauhaan. Tunsin sen kutkan ja palon. Etsin, pohdin ja ihmettelin, mistä kiikastaa. Mikä on tämä vimmainen tila, kuin sairaus. Jopa vihastuin moiselle omituiselle kieroutuneelle intohimolleni, kun olemassa olevista laulusuuntauksista ei näyttänyt löytyvän mitään itselleni sopivaa. Miten muka jatkaa laulamisen parissa, kun joka puolella oli seinä vastassa.

Mutta en lakannut etsimästä. Itse asiassa en tuolloin edes tiennyt mitään etsiväni, minulla oli vain outo aavistus, että laulamiseen liittyy enemmän kuin se miten tänä päivänä laulua viljellään, ja että en tyydy siihen, mitä siihen asti laulamiseen liittyen oli minulle kerrottu. Se olisi aivan liian lattea totuus niinkin jalosta olemassa olon muodosta! Satuin pohtimaan asiaa ääneen lauluopiskelutoverini Pia OrellLiukkusen kuullen, ja hänellä oli minulle ehdotus ja näkökulma. Ja niin minä linnunpoika erinäisten erikoisten polkujen myötä ajauduinkin hänen vinkkaamaan lauluryhmään, jossa käytössä oli niin sanottu luonnollisempi lähestymistapa laulamiseen.

Kyseinen Marja-Liisa Mustosen luotsaama harmonisen laulun ryhmä kokoontui kerran viikossa, ja kuljin tapaamisissa ahkeraan. Löysin laulamisen alkukotiin. Samalla sain ymmärtää mistä ristiriitani aiemmilla laulutunneilla olivat johtuneet; vallitseva laulunopetuksemme ja sen pedagoginen viitekehys eivät vain sopineet minulle. Se oli vain niin suorittamista, niin ulkopuolista, niin mekaanista. Toisin sanoen joku käski käyttämään sahaa ja sirkkeliä palikan pilkkomiseen, kun idea nimenomaan oli säilyttää palikka ehjänä ja tutustua siihen.

Kiinnostuin toden teolla äänen harmoniasta ja syvästä ymmärtämisestä ja pian aivan uudenlainen laulun maailma avautui. Sain tietää, että kyseisen harmonisen laulutavan opetustraditio pohjautuu pariisilaisen professori Iégor Reznikoffin tekemään opetus- ja tutkimustyöhön, joka puolestaan pohjaa syvälle äänen käytön perusjuuriin. Jo 80-luvulla Reznikoff on käynyt ensimmäisen kerran opettamassa Suomessa ja hän käy täällä edelleen. Lukuisat suomalaiset laulusta innostuneet ovat olleet hänen oppilainaan ja ohjaavat nyt itse eri puolilla Suomea harmonisen laulun kursseja ja ryhmiä.

Naantalin luostarikirkko Sari MaanhallaJatkettuani äänen syväymmärtämisen parissa olen saanut huomata, että tuo kaikki laulutieto on meissä jokaisessa jo, mutta meidät on pahimmassa tapauksessa jo lapsesta saakka opetettu pois luonnollisen laulullisuuden piiristä. Onhan mm. koulujärjestelmämme hyvin pitkälle, ollut ainakin, melkoinen ulkoapäin ohjattavien kansalaisten kerho. Jopa luovat aineet ovat järjestelmän kontrollin vallassa.

Nyt olen useamman vuoden opiskellut luonnollisemman äänenkäytön menetelmän äärellä, jossa tulokulma ääneen on eri. Ja oivallukset ovat olleet riemastuttavan avaavia. Kuinka hämmentävää on löytää oma todellinen ääni. Ja kun koko kehomielen järjestelmä on luonnollisessa eheässä symmetriassa ja kun olen soitin, kun soin. Kun laulamisesta puuttuu se fokus, että nyt olen laulaja ja nyt esitän ja viihdytän, kun tilalla onkin avoin avaruus ja laulamisen mahdollisuudet. Kokonaisvaltaisuus. Laulun kanssa yhtä oleminen. Millaisia yllättäviä polkuja ja sävyjä ääni voikaan löytää. Nykyään laulaessa olen itsekin enemmän kuulija ja yleisönä, että ahaa tänään soi näin.

Joku on kritisoinut kyseistä laulutapaa liian hartaaksi ja hengelliseksi. Olenpa kuullut vihjattavan myös siihen suuntaan, että miten tuollainen vanha laulutraditio on tuotavissa tähän päivään, toisin sanoen mitä hyötyä sellaisesta opettelusta ja tutkimusmatkasta ääneen muka on? Tähän voisi vastata, että parasta mitä laulaja ja luova ilmaisija voi löytää, on yhteys omaan sisäiseen itseen ja parasta mitä hänelle voi tapahtua, on tuon yhteyden sisältämän eheyden ja onnellisuuden välittäminen muille hiljaisen rukouslaulun, riehakkaan rokkikappaleen tai maalailevan poptarinalaulun muodossa. Olennaista on löytää äänen alkulähteelle, sillä sen kautta avautuu kaikki muu eikä laulaminen ole enää tiettyä osaamista vaan äänen sointia. Kaikki alkaa soittimeen tutustumisella ja laulaminen onkin enemmän itsetuntemusta, kuuntelemista, läsnäoloa ja hengittämistä kuin niin kutsuttua laulutaitoa.

Laulaminen on ihmiselle luontainen tapa olla olemassa ja ilmaista itseä. Laulava ihminen on kirjaimellisesti soitin. Äänen syvä ymmärtäminen on keskeinen osa laulamista. Kesäkuussa professori Iégor Reznikoff Pariisista saapuu jälleen Suomeen opettamaan. Valamon luostarissa kesäkuussa toteutuva kurssi on tarkoitettu kaikille luonnollisesta äänestä ja sen tutkimisesta kiinnostuneille.

Kurssilla lauletaan selkeitä vokaaliharjoituksia ja yksinkertaisia syvähenkisiä lauluja. Nuottien lukutaitoa ei tarvita, sillä opetus perustuu suulliseen perinteeseen, joka on ollut valloilla ennenvanhaan. Eli opettaja laulattaa ryhmää ja ohjaa äänenkäytössä, ja ryhmä toistaa kuulemansa. Äänen kuuntelemisen ja laulamisen lisäksi olennaisessa osassa on äänen värähtelyn kuunteleminen ja tunnistaminen omassa kehossa.

iegor-reznikoffIégor Reznikoff

Iégor Reznikoff (s. 1938) toimii antiikin taiteen professorina Pariisin X Nanterre Yliopistossa. Hänellä on takanaan pitkä opettajan ja tutkijan ura. Tutkijana hän on perehtynyt antiikin traditioihin, gregoriaaniseen lauluun ja pyhään taiteeseen. Kalevala ja vanha suomalainen, suullinen traditio kiinnostavat häntä myös. Hän on opettanut äänen luonnollista käyttöä, harmonista laulua ja ääniterapiaa kohta 30 vuotta. Suomessa hän aloitti opetuksen vuonna 1984 ja on sen jälkeen vieraillut maassamme vuosittain. Lisää: (http://www.harmoninenlaulu.org/kirjasto/iegor.htm)

Harmoninen laulutapa

Harmoninen laulu on yläotsikko äänenkäyttö- ja laulutavalle, jota on kutsuttu mm. seuraavin termein: Hiljaisuuden ääni, Äänen syvä ymmärtäminen ja kokeminen, Hoitava ääni, Hiljainen rukouslaulu, Johdatus varhaisgregoriaanisen lauluun, Antiikin kontemplatiivinen laulu, Äänimeditaatio, Ääniharmonia, Ääni ihmisen voimavarana, Hiljaisuuden syvä ääni, Meditatiivinen laulu, Harmonic voice, Harmonious singing, Healing voice, Therapy of pure sound.

Suomessa kokoontuvat harmonisen laulun ryhmät ovat avoimia, joihin voi tulla tutustumaan ja kuuntelemaan. Lisätietoja laulutavasta ja kokoontuvista ryhmistä sekä kursseista: www.harmoninenlaulu.org

Sari Maanhalla


Kaipaus – Äiti Maa – Elämänpuuemo

Kaipaus

Joskus iltaisin
kun istun pimeää vasten
ja nuotion valotanssi
sivuaa mustan rajoja,

kuulen ohuita haikuja,
jotka liukuvat minuun päin.

Silloin kietoudun tiukemmin vilttiin,
suljen silmäni
tunnen pimeän ja valon aallot
haikut ja itseni.

Alhaalta syvältä maan juurista saakka
alkaa nousta itku,
itku joka pursuaa kiven sisältä
ja vavahduttelee kehoa rytmiin,
rytmiin joka sysää esiin kehon liikkeet,

liikkeet, jotka nostavat ylös kyyneleet,
ja minuun päin kulkevat sanat
saavat kasteensa.

Yö elää rytmissään
elän sen rytmin keskiössä
hengitän kaikkea sisuksiini,
ja olen sylissä, tanssissa.

Istun yöhuoneessa,
lasken tähtiä omakseni
ja tunneryppäät nousevat irti minusta kipinöinä
ne laskeutuvat ohuena yön hartioille.

Ja niin minä katselen pieniä pisaroita
kivien päällä
ja viritän ääntäni
hiljaisille taajuuksille

ja kysyn

oletteko nähneet ne kivien maljat
joihin vesi on tanssinut
vesi on tanssinut kivien päällä.

Äiti Maa

Yö on harmaa laulu vaitelias runo
mustien rantojen punoksissa
soitettu hiljainen ontto luritus

pyhät linnut ovat öissä lentäneet
pyhät luolien linnut ovat
öiden ylle kohonneet
ja tietäneet tarinansa

ja jossain kaukana
maailman ulottumattomissa
ovat toiset maailmat
kutsuneet toisia maailmoita.

Kädet ovat haparoineet
ja yötä tunnustaneet.

Kaikessa sama avaruus
jonka vain yö paljastaa
kaikessa sama
äärettömyyden vuo
kuin ikuinen hiljaisuus.

Oletko sinä ollut
tänään hän, joka hyräilee
planeettamme puolesta,
joka yötä vasten kuulee
pienuutensa värähtelyt
ja jolle maailma on koti,
jonka nimi on
kaikille yksi ja sama.

Elämänpuuemo

Me olemme alkaneet
viimeisen tanssin,
joka on ensimmäinen

mennään tammilaaksoon
keräämään terhoja ja terhonlakkeja

punotaan ne elämänlankaan

ilta on hämärä,
mutta näethän valonkajon
kultaisen himmerryksen
meitä odotetaan alkukotiin.

Yö on kuolemamme
aamu syntymämme
meidät otetaan vastaan.

Aika on punonut kultalankaa
kuninkaallinen pyhä korkea
on kutonut ja meidät laulanut

ja me tanssimme tanssin.

Sari Maanhalla


Muotitietoinen

Poetry Slam Pariisi avajaiset (9) Sari Maanhalla

Muotitietoinen sanataiteilija Sari Maanhalla Pariisissa Lavarunouden MM-kisojen avajaisissa komeasti urheiluhenkisesti urheilupaidassa.

Madagaskarilainen runoilija Tsiky kysyi minulta Pariisin esikaupungin sykkeessä sijaitsevan auditorion pihalla, että mitä paitani teksti röhnisch oikein tarkoittaa vai tarkoittaako mitään. Oli kevät, lämmintä, koivut puskivat vihreitä pursuavia törsöjään esiin vanhasta tottumuksesta. Pariisi sykki mustarastaan taukoamatonta laulutaikaa, alkukesän suloisuutta, kun samaan aikaan Suomessa potkittiin vielä loskapalleroita.

Tsiky oli pieni, pienempi kuin minä, mikä sinänsä on harvinaista, että sain katsoa jotakuta alaviistoon. Alkuun tuntui takeltelevalta, osaanko muodostaa englanninkielisiä sanoja ollenkaan siinä asetelmassa. Hänen kysymyksensä hämmensi ja minä vietin kiusallisen, mutta lyhyen hetken hiljaa ja annoin hölmön ja kömpelöllä englanninkielellä tökkivän vastauksen, että en minä tiedä, ei kai se mitään tarkoita. Tunsin noloutta sekä omasta puolestani että hänen puolestaan. Eikö hän tiennyt, että se on vain vaatemerkki ja mitä ne muka tarkoittivat. Mitä siinä kyselet.

Viisi vuotta myöhemmin paukkupakkasten kiristäessä viiman kompilla joulukiireisten ihmisten ohimoita aamun ollessa vasta syntymässä sain ahaa elämyksen sängyssä ryttääntyneiden lakanoiden katveessa. Yhtäkkiä tajusin tyhmyyteni ja ymmärsin, että röhnisch oli saksaa ja tarkoitti puhdasta. Niin tietysti, miten en ollut sitä tajunnut.

Aina minussa oli ilmennyt taipumus lievälle hidasjättöisyydelle, joka ilmeni siten, että hienojen vieraskielisten kommunikointitilanteiden aikana muistutin lähinnä muumiota ja tilanteiden jälkeen sai mieleen kaikki ne nerokkaat sutkautuksensa. Kuinka englanninkieli luistikaan nokkelasti itsekseen asioita pohtiessa.

Viisi vuotta oli aika pitkä aika. Tajuta, että paidan teksti tarkoitti puhdasta. Sitähän silloinen paitani ei ollut. Ja oivallukseni tuona hämyisenä pakkasaamuna arkisessa asunnossani kaukana lyyrisestä Pariisista, sai minut nauramaan hervottomasti. Vai puhdas. Olin tuona keväänä matkustanut Ranskaan ja ontuva lentoyhtiö oli hukannut matkatavarani ja jouduin olemaan samassa valkoisessa paidassa aivan liian pitkään. Ja paidan teksti oli kuuluttanut kaikkialle tietämättäni koko ajan puhtauttani, jota Tsiky ei ollut ymmärtänyt tai, jos hän olikin ymmärtänyt ja nimenomaan halunnut alleviivata minussa vallitsevan paradoksin.

Tsiky oli yksi kilpakumppaneistani. Osallistuin tuolloin Pariisissa Suomen edustajana lavarunouden maailmanmestaruuskisaan. Meitä oli siellä hyvin monesta maasta kukin runoilemassa omalla kielellään. Lisäksi reissuun kuului muutamia muita esiintymisiä. Kaikki hienot etukäteen maalailemani esiintymisvaatesuunnitelmat olivat menneet mönkään, kun vaatteeni vaelsivat lentoyhtiön myötävaikutuksesta väärässä kaupungissa väärällä liukuhihnalla. Esiinnyin muun muassa lavarunouden maailmanmestaruuskisojen avajaisissa jokilaivassa Seinen sivuhaaralla virttyneessä ja likaisessa t-paidassa, jonka rintamuksilla teksti puhtaudesta parkui irvokkaana suorana lähetyksenä Ranskan televisiossa muotitietoisille ja täydellisille ranskalaisille.

En tuonut kunniakasta runovoittoa koto-Suomeen. Ehkä siksi, että lentoyhtiö pilasi hyvin alkaneen taiteilijan mahdollisuuteni ja pakotti minut esiintymään epätyylillisesti tyylikkäässä Pariisissa tai juurikin päinvastoin. En muuten koskaan ole esiintynyt enää siinä paidassa, kuten en sitäkään ennen, sehän oli urheilupaita, mutta ehkä olisi pitänyt esiintyä. Tai sitten ei.

Samainen paita sai joskus myöhemmin myös erään akateemisesti korkeakoulutetun korostuneen huomion Suomessa. Hänen vaatemerkkitietoisuutensa ja erityisen vahva iloisuutensa paitani tekstistä hämmensi ja aloin ymmärtää, että olin vahingossa ollut muoti- jopa trenditietoinen. Olin vahingossa ostanut itselleni merkkipaidan, mikä sinänsä oli aika erikoista, sillä olin aina enemmänkin samaistunut Göstan lauluun muotitietoisuudesta, jossa ollaan käsittääkseni vähemmän muotitietoisia.

Emäntä vuorella Sari Maanhalla

Ehkä pukeutumiseni on vähän tilannetajutonta tai siinä kategoriassa vähintäänkin outoa. Kerran vuorelle kiivettyäni minun piti saada pukeutua tähän valkoiseen mekkoon.

Olin maalta lähtöisin enkä koskaan ollut oikein oppinut Pukeutumaan. Puolestaan pukeutuminen oli onnistunut, sehän oli yleisesti suositeltavaa pukea vaatteet päällensä ihmisten ilmoilla ollessaan ja minulle oli tullut tavaksi pukea vain jotain päälle täyttääkseni yleisen vaatimuksen siitä, että alasti ei ollut sopivaa kulkea. Vaikka olen esteetikko monessa mielessä, ja valitsen tietoisesti vaatteeni, mitään pakkomiellettä tietyllä tavalla pukeutumiseen ei minulla ole koskaan ollut. Vaatteet, nuo kankaasta erinäisten käsityövaiheiden kautta muotoillut systeemit merkitsevät minulle lähinnä käytännöllisyyttä, lämpöä ja itsensä verhoilemista sulojensa peittämiseksi.

Kerran osoitin vahinkomuotitietoisuuttani ostaessani aurinkolasit. Ne olivat siis vain aurinkolasit ja kuka tahansa uv-säteilytietoinen tietää, mihin niitä käytetään ja miksi, mutta erään tuttavan reaktio osoitti niiden olevan Jumalan varvastossuista seuraavat, kun hän huudahti ja alkoi lähes palvovasti hiplata aurinkolasejani kai nuollakseen niitä. Sillä G-salamanlyömällä hetkellä tulin tietoiseksi, että lasini olivat sentään Guccit ja ne olivat (silloin) kuulemma so hot, ellei jopa ekstra spaissit. Minulle ne olivat edelleenkin vain aurinkolasit, joilla suojasin silmäni innokkaalta emotähtemme valolta.

Halusin välttää isäni kokeman kohtalon. Eräänä kirkuvan kirkkaana keväänä pilkkijäillä hän tajusi olevansa sokea ja palasi kotiin käsikopelolla pitkin vanhan Naantalin mutkaisia ja omituisia katuja. Isässä oli annos taistelijaa ja selviytyjää. Siellä niitä oli ukkoja rivissä jääaukkoja tuijottamassa, mutta vahingossakaan isä ei sanonut kenellekään mitään näkökykynsä menetyksestä saati pyytänyt keneltäkään apua kilometrin matkalleen päästäkseen kotiin. Hän vain lähti toimintakykyistä teeskennellen kaikessa hiljaisuudessa. Ensin hän oli hoiperrellut jäältä kohti jyrkän kallion katveeseen pykätyille puuportaille. En edes tiedä mitä kautta hän oli onnistunut nousemaan sieltä ja puolestaan laskeutumaan alamäkeä pitkin sokkeloisten vanhojen talojen lomasta vetäen perässään pulkkaa, jossa kaira ja pilkkireppu saaliineen lekottivat.

Kotiin päästyään hänellä ei mennyt sormi suuhun. Hän oli toiminnan mies. Oli tiedossa, että vävy oli tulossa kylään, jolle hän oli aikonut ennen sokeutumistaan keittää kalapotut. Ja eihän lumisokeus estä keittämästä kalapottuja. Mitä siitä vaikka ei nähnytkään mitään. Ehtihän sitä murehtia sitten myöhemmin. Hän oli sokea reilun viikon ja ei tarvinnut kokemuksen omenan kauaa pudottuaan maassa märehtiä, että jälkikasvu tajusi ostaa itselleen kunnon silmiensuojelijat. Ja täysin vahingossa täyttä muotitietoisuutta noudattaen olin tullut ostaneeksi juuri ne Aurinkolasien aurinkolasit.

Toki sekin loistelias merkkiuskottavuus loppui aikanaan, nimittäin tulin liukastuneeksi eräällä piskuisella sillalla niin, että Quccit koteloineen lensivät kauniilla kaarella Oulujokeen. Plumpsis. Siinä sitten ihailin kuinka kauniisti merkkikotelot kuljettivat merkkilasejani kohti merta. Ja olin aivan liian maallinen, jotta olisin voinut vaan ottaa jalat alleni ja juosta vettä pitkin lasieni perään.

Hankin toiset aurinkolasit, joiden suhteen olin tarkoituksella merkkitietoinen ja vältin ostamasta äänekkäästi nimeään parkuvia laseja. Suhtauduin uusiin arskakakkuloihin naiivin naurettavalla varmistamisella ja lähes sidoin ne kiinni päähän. En halunnut enää heitellä laseja jokeen, koska siitä ei saanut tyylipisteitä ja tyhmyyssaldo oli jo täynnä.

Metsänneito Annikki Sari Maanhalla Kuvaaja Sari Koopman

Joskus on käynyt niinkin oudosti, että minua on pyydetty valokuvamalliksi – en siis ole aivan toivoton tapaus. Ja metsässä kasvaneena, mikä olisikaan sopivampi asu kuin Metsänneidon Annikin puku, johon sain pukeutua Koitelissa eräänä kevättalvisena päivänä. Oikeaan tunnelmaan pääsemiseksi päätin poseerata hangessa paljain jaloin. Kuvaaja Sari Koopman. Asu on Kaarina Kailon ja Eija Keräsen taiteellista käsialaa.

Olen myöskin kerran ajattelemattomuuttani onkireissun lomassa hairahtunut kaupunkikahvilaan kaakaolle saappaissa, maastohousuissa ja pappani vanhassa jussipaidassa, jossa roikkui risuja, havuja ja naavanriekaleita. En tullut ajatelleeksi. Kerran teinivuosina puolestaan häpäisin ikätovereiden Levisfarkku-uskonnollisuutta. Olin mennyt ostamaan paikallisesta halpaliikkestä Leviskopiot ja ilmestyin ne jalassa kouluun. Metelihän siitä syntyi. Tuohon mennessä olin kyllä jo oppinut sen, että päälläni oli usein jotain kommentoimisen aihetta. Äitini oli taitava kutoja ja ompelija, joka oli ommellut minulle jopa ne siniset farkut ja paljon muita uniikkeja vaatteita, joita ei tusinakaupoista löytynyt. Äiti oli taiteellinen yrittäjä, hänellä oli oma vaatemallisto ja myymälä Turussa.

Sari Maanhalla the Muotitietoinen

PS. On hyvinkin mahdollista, että röhnisch ei tarkoita yhtikäs mitään. En tiedä mistä sain runoilijan päähäni, että se on saksaa ja tarkoittaa puhdasta…


Talven mystiikkaa – Mystique of winter

The January midday sun Tammikuun keskipäivän Aurinko

The midday sun of January – Tammikuun keskipäivän aurinko. Pateniemi Oulu 2016.

Tammikuussa 2016 Pateniemen rannassa aurinko näyttää tältä. Pakkanen yli -20 C astetta. Valo unenomaista ja hiljaisuus käsittämättömän mykistävä. Ketään ei liiku missään. Tuntuu hirvittävältä kävellä jäällä ja lumella, kun omat askeleet luovat järkyttävää meteliä. Tuntuu, että säikytän ujona killuvan ja mönkivän auringon.

Yön aikana mereltä puhaltanut myrskyinen tuuli on kuorruttanut kaiken erikoiseen marenkimaiseen jääkuorrutukseen. Köyden jääpurje. Laiturin hienot jäähetulat. Naantali. Helmikuu 2015.

Track of the Car tyre Hearts Autonrenkaan sydänjäljet Sari Maanhalla

Track of the car tyre Hearts – Autonrenkaanjälkisydämet

Ystävänpäiväkävelyn arkinen yllätys. Kohtaan hauskan näyn, kun pyörätiellä kääntymässä käynyt auto on renkaillaan piirtänyt hentoon lumikerrokseen kaksi sydäntä. Helmikuu 2015.

Icewalking Jääkävely Sari Maanhalla

Ice walking;  Girl and boymallard on thin ice – Jääkävely; tyttö ja poikasorsa heikoilla jäillä. Naantali 2015.

Muutamaa päivää aiemmin Naantalin Merisalin edustalla vesi oli vielä sulana, mutta pakkanen tekee tehtävänsä ja jäädyttää meren ohueen jäähän. Tässä sorsapoika ja tyttö heikoilla jäillä. Helmikuu 2015.

Explosion of ice and ice swans Jään räjähdys ja jääjoutsenet Sari Maanhalla

Explosion of ice and ice swans – Jään räjähdys ja jääjoutsenet. Naantali 2015.

Pakkasen vierailu saa aikaan taideteoksia. Aavistin tämän ja lähdin kiertelemään merenrantoja tutkiakseni millaisia luomuksia on syntynyt. Kävelin Kailonsaareen ja aivan Muumimaailman kupeeseen. Tämä pienoisjäävuoren kärki on kuin jään räjähdys. Sopivan epätodellista tunnelmaa tulee myös noista vaaleista jään hahmoista, jotka ovat kuin jäähän ikuistuneita joutsenia. Naantali. Helmikuu 2015.

Aurinko, lumen ja jään kuuraama mattolaituri sekä Oulujoesta nouseva huuru jaksavat aina innoittaa yhtä paljon valokuvaavaa mieltä. Talvinen jokiranta on kaikkinensa kiehtova kohde näiden sulien läheisyydessä, kun kaikenlainen kuuran ja jään sekä lumen muoto pääsevät luomaan yksityiskohtiaan. Oulu. Helmikuu 2012.

Dune of snow Lumidyynit Sari Maanhalla

Dune of snow – Lumidyyni. 2015.

Pohjois-Pohjanmaan peltolakeuksilla kevään kestohankien päällä rientää edellisen yön tuoretta hötylunta, joka muodostuu dyyneiksi. Maaliskuu 2015.

Maid of the nord land Pohjolan neito Sari Maanhalla

Maid of the Nord land – Pohjolan neito. Oulu 2012.

Kesämekkokuvaukset ovat hauskaa, mutta on siinä myös haasteensa. Varsinkin kun on talvi, lunta ja pakkasta – 30 astetta. Neito tähyilee Oulun klassista kohdetta Rautasiltaa. Helmikuu 2012.

Jokaisella kuvaajalla on ne hetkensä, kun hurahtaa totaalisesti johonkin paikkaan tai kuvausaiheeseen. Mystisempää ja erikoisempaa kuvauspaikkaa en ole aikoihin löytänyt kuin mitä on Pateniemen ranta ja entinen saha-alue.

Siellä kulkiessaan saa vastaansa erikoiset jättiläisen lyijykyniltä näyttävät puuröykkiöt ja rautahässäkkämöykyt, joita voisi tutkia osana talvista maisemaa loputtomiin.

Sieltä täältä maasta tai rantakivikosta törröttää erikoisen näköisiä rautakyhäelmiä enemmän tai vähemmän talven otteessa. Joulukuu 2015.

Eniten runoilijan sisintäni muljauttavat Pateniemen rannassa tämä näky ja tunnelma. Tämä todellisuus hiekan ja lumen sekoittumisesta toisiinsa. Tunnelma on kuin eri planeetalta. Pakkasta on yli 20 astetta ja tuuli kuljettaa sekä hiekkaa että lunta. Hiekkalumimyrsky vai lumihiekkamyrsky? Oulu. Tammikuu 2016.