Pimeä vuodenaika on karskikaunis peili

Keskellä laakeaa Pohjanmaata, väkevän tasaisuuden ytimessä, sen erityisesti tuntee. Mitään sanomattomuuden, harmauden, mustan maan. Suora kalpea maantie halkoo karuja maisemia. Likaisen puhdasta paljautta, tanner makaa ilkosillaan. Äkkiseltään näyttäisi, että kaikki mököttää tai öllöttää paikallaan, mutta jotenkin maa tuntuu nauravan. Lumeton maa on karun kaunis ja sitä on silmänkantamattomiin. Taivas roikkuu niin alhaalla, että etäällä taivaanrannassa olevaisuudet ja elementit sekoittuvat toisiinsa luoden häikäilemättömän olemattomuuden.

Siinä keskellä mykkää aavaa alastonta maata, jota on kaikkeuden joka suuntiin, pääsee suustani kömpelö horrostava sammakko: kunpa ei sataisi lunta ollenkaan. Samaan syssyyn yritän unohtaa ihmisyydessä parhaillaan kukoistavan perihokeman, jolla itseä lohdutetaan selviämään pimeän yli: päivä on jo alkanut pidentyä. Kauhistun ajatusta, sillä olen rakastunut hämärään ja sen sallimaan hitauteen ja mönkimiseen. Vallinnut ikuinen yö päivien kirkkaimpienkin hetkien yllä on tuonut ainutlaatuisen mahdollisuuden kähertyä kieppiin kynttilän valoon ja runouden aallon nousuun. Pimeys hellii, sallii, lupaa olla irti.

Siellä missä pakkanen on päässyt tekemään liiton maan kanssa, syntyy kokonainen maatähtien universumi.

Taimi

Pikkutien metsäisimmät kohdat ovat silkkaa jäätä. Synkän liikkumattomuuden ja mykkyyden keskellä näen kuinka liukkaalla hiekkatiellä luistelee oma idolini. Kipitän perään kengillä hiihtäen, sillä tavalla metelöivästi hiissaten. Edelläni pöllöpipo harmaalla ja valkoisella kirkkaudellaan on maiseman liikkuva keskipiste. Kaikki muu on rusehtavan keltaista. Sanon päänmuotoiselle pöllökommuunille päivää ja pipo liikahtaa ja esiin kääntyy kasvot. Polvien huono tola on vuoden sisällä olleista leikkauksista huolimatta edelleen kehno, jonka vuoksi komea varteva nainen on painunut kumaraan.

Fanitan hänen elinvoimaansa. Taimin silmät ovat uskomattomat. Säikähdän myönteisesti joka kerta nähdessäni ne ihmeellisen kirkkaat avoimet planeetat. Verevä kahdeksaakymmentä kohti kömpivä rouva vain on, virtaava ja auki. Se ei ole sellaista pinnallista touhuenergiaa tai myönteisillä mantroilla ja fyysistä olomuotoa kohentavilla ehostuksilla olevaa ponnekkuutta ja koreutta, vaan sellaista pyhää ja karua avoimuutta. Vuosia sitten tapahtuneen ensituttavuutemme aikana yritin kömpelösti selvittää hänen salaisuuttaan, mutta sittemmin olen tullut ymmärtämään sen hiljaisesti.

Kävelemme hiekkatieltä peltojen unikodon poikki mäntymetsään. Maa on polun reunoilta varvikkoinen ja pehmeä. Metsäaukealla syyssienet sojottavat valmiiksi pakastettuina. Mistään ei kuulu mitään. Syvemmällä metsässä on säilynyt pari lumisaareketta. Välillä puhumme ja sanat leijailevat kadoten hiljaisuuteen. Joka ainoa muu olento on ainakin nukkuvinaan. Joki on vedenpaisumuksen tilassa ja suunnittelee jääpatojen takia yllätyskeikkaa pelloille. Joki on kuin keväällä, mutta ei ole kevät. Kaikki painuu yhä syvemmälle pimeyteen ja uneen. Joella on hyvä huumori, kuten Taimilla. Taimi on suomea ja tarkoittaa nuorta kasvia. Englanninkielen sana time, tarkoittaa aikaa ja lausuttaessa se kuulostaa ihan taimilta.

Palaamme takaisin ja huomaan toivomuskaivoon heittämäni ajatuksen toteutumattomuuden: taivas alkaa ripotella pilvijauhoja. Toive lumettomuudesta tuntuu naurettavalta. Siltikään en haluaisi lunta. Se vie pimeän pois. Pimeä on jotenkin lempeä ja oikea.

Jäisen tieosuuden kohdalla tiemme erkanevat. Minä jatkan heinikkoiselle koivukujalle ja idolini jatkaa hitaasti planeettojensa laulua varovaisin askelin kaltevalla jäällä.

Ilman jääpeitteen kattoa lumi yhtyy veteen. Taivas pesee lakanoitaan virran tulvivassa kuohussa, joka on omituisesti samaan aikaan kuin painottomuudessa vaeltava planeettojen räjähtävä tuli.

Elinvoima

Mehiläispesätarkistus osoittaa silmämääräisesti kaiken olevan ainakin ulkoisesti kunnossa. Myrsky ei ole moukaroinut ja tikka ei ole porannut itseään läpi täydellisen aterian pariin, mutta vielä on kesää jäljellä, sillä yksi mehiläinen lentää vastaan. Otan sen kämmenelle, sillä nollassa oleva lämpötila ei ole mehiläiselle optimaalinen, vaan sen verenkierto seisahtuu muutamassa sekunnissa.

Olen niin liikuttunut sekä keltaisen ystäväni tervehdyseleestä että sen tulevasta väistämättömästä kohtalosta, että päätän pitää sitä käsissäni niin kauan kuin se haluaa olla. Käytännössä haen nuotiopuut, asettelen ne ja paperisytyt paikoilleen yhdellä kädellä mehiläisen ollessa toisella kädellä.

Lumisade ympärillä sakenee. Saan pidettyä ystäväni kuivana, mutta siitä huolimatta pian raitapaita käpertyy periksi antaen siipien ja jalkojen muodostamaksi kimpuksi kämmenelleni. Lasken sen nuotioon palamattoman haapahalon päälle odottamaan. Tuli tulee hitaasti. Mietin miksi se ylipäätään oli lennossa ja liikkeellä. Mittaan omaa tyhmyyttäni pitkittää sen väistämättä tulossa olevaa kohtaloa.

Kaukaisuuteen vaeltanut katseeni tarkentuu takaisin nuotioon ja juuri sillä hetkellä kuulen siipien riemullisen äänen. Mehiläinen virkoaa ja kuulen kuinka se lentää tiehensä. Jossain muutaman hetken, lähinnä parin sekunnin takana, se vaipuu kohmeisena alas, josta lintu sen nappaa. Kaikki muuttuu hetkessä syvemmäksi hiljaisuudeksi.

Yksittäisen mehiläisen sekunneissa mitattava talvi on lyhyt, mutta koko yhdyskunta on loppumaton olentojen ketju.

Ympyrä

Taivas on määrätietoinen. Pienessä tovissa valtavan risukasan palaessa kaikki ympärillä muuttuu valkoiseksi. Nuotio leimaa miljööseen valtavan tumman kraatterin, jonka yli valkea hyökyy päälle. Tulen kädet ulottuvat korkealle saakka. Tunnen kliseisen klassisesti olevani risteyksessä. Pappani vuosikymmeniä vanha auringonkeltainen toppatakki päällä ruttaan vanhoja papereita tuleen. Yksi papereista ei suostu palamaan vaan leijuu nuotiosta virtaavan lämpöenergia tuulahduksesta kauemmas. Poimin sen käsiini ja luen kirkkaalla turkoosilla kirjoittamiani kolmen ja puolen vuoden takaisia pohdintojani. Olenko jo silloin kopitellut itseni kanssa tätä samaa. Olenko siitä asti odottanut oikeaa hetkeä tehdä tietyt valinnat, joita en ole uskaltanut loppuun asti edes ajatella saati katsoa.

Virta on virrannut. Luovuus on kuohunut. Sisäinen avaruus on näyttänyt aurinkotuulensa ja tulensa. Mysteerionsa. Päivien ketjun muodostanut muutaman vuoden mittainen taival on ollut verevän väkevä, karski, kaunis ja herkkä, mutta jotain kuitenkin tuntuu menneen pieleen. Kuin olisin jäänyt liikenneympyrään pyörimään ollen valitsematta niin sanottujen oikeiden asioiden puolesta mitään, kuin odottaen. Nyt olisi tehtävä valinta. Suuri valinta.

Pimeä vuodenaika on karski peili. Kiivaana valon ja kasvun aikana kuka tahansa pystyy pelaamaan itsensä syvää levottomuutta herättävistä sisäisistä kysymyksistä pois erinäisten verukeherkkujen kera. Oma sisäinen pimeä yö, muutosten aikaa paukkuva rumpusoolo ajoitettuna tähän planetaariseen vuodenaikaan, jolloin planeettamme on toinen poski poiskäännettynä valosta enimmän aikaa, luo melkoisen yhtälön: On tultava täydesti tuta kaikkinensa se, mikä on todellista ja totta, vaikka juurikaan se ei ollenkaan tunnu hyvältä.

Pysähtyminen ja jonkinlainen irrottautuminen aiheuttavat sen, että kiertorata pyrkii muuttumaan ja toivottu kehä avautuu spiraaliksi, joka alkaa viedä uuteen suuntaan. Se on myös lohdullinen ajatus, vaikka kiertäisit kehää, ei se koskaan ole kehä, siitä avaruus pitää huolen. Millään planeetalla eikä olennolla ole vakituista samaa kiertorataa. Kaikki on ikuista spiraalia.

Luonnollinen liike

Nuotio palaa ja tekee tehtävänsä. Vapautuu valtavasti energiaa. Parhaassa tolassaan ihminen virtaa yhtä elinvoimaisena kuin tuli tai meri. Olennaista on liike. Itsekuri on kiva kaveri, jonka miekalla muutoksiin usein pyritään, mutta lopputulos on karun valju, jossa ummehtunut sankari tai sankaritar lähinnä kiillottaa kahleitaan ja nuolee muuriaan. Se on tulettoman nuotion kaihoisa laulu. Kaikessa on kyse sisäisestä avaruudesta. Muutos on murtumista, alkuräjähdystä, vaipumista ja syntymistä eräänlaiseen hiljaisuuteen ja tyhjyyteen. Suostumista pimeään. Suomeksi ja suoraan sanottuna se on sitä, että tuntuu tukalalta ja hankalalta ja juurikin tuo olo pusertaa sankarin tai sankarittaren matkaan.

Sisäinen levottomuus pakottaa palaamaan kaikkeen siihen mikä on oleellista. Turha riisuutuu pois. Täydessä eimitääntömyydessä karu maa räjähtää eloon. Silloin on aika vapauttaa kaulamme lineaarisesta ja hiertävästä hirttoköydestä ja sen yksiulotteisesta silmukasta ikuiseksi liikkeeksi ja spiraaliksi, jonka kiitävässä seinättömässä kehdossa voi kehrätä olemisensa mahlaa. Minähahmotelman värisevästä alkulima-kerroksesta puklahtaa esiin oivallus: oman sisimmän haastavaakin jodlausta on vain kuunneltava. Ei ole mitään muuta kuin se, ei ole ollutkaan eikä tule olemaan.

Tulen universumissa jotain palaa, mutta ei lopu, vaan muuttuu energiaksi. Pimeän aiheuttama karski sisäinen hankaus polttaa ihmisestä kaiken turhan pois.

Oleellista elämässä on luonnollisuus. Idolini on asunut koko elämänsä keskellä luontoa luonnollisesti. Siinä hänen salaisuutensa. Jo vuosia hän on asunut yksin mörön perällä eli keskellä metsää kaiken luonnottoman ulottumattomissa. Joka kerta kaupungista palatessani ja hänet nähdessäni saan värähtää niiden silmien edessä.

Elämässä tulee usein toveja, jolloin monet asiat niittävät olemista ja niiden keskellä miettii, mihin uskoa, mistä tietää mikä teko tai valinta on oikein. Mikä on oleellista. Idolini syvänsinisiä planeettoja katsoessa ja hänen sanoessa ihan vain ohimennen, että kaupunki ei ole ihmisen paikka, koen hetken aikaa kuulevani todellisuuden kuun spiraalimaisen kiertoradan kehräyksen. Taimilla on hyvä taiming, ajoitus. Näitä kysymyksiähän juurikin olen uittanut olemassaoloni virrassa. Mene ja tiedä. Omat valinnat, ovat ne mitä hyvänsä, on vain tehtävä, itse. Vallinnaton ajelehtivuus on toivottomin tila ja luonnoton elämänkulku kuuluu samaan kurjuussarjaan.

Nimetön sisäinen kaipaus on sormeillut todellisuutta. Sen laulua on kuunneltava ja niin sankaritar lähtee pimeän saattelemana matkaan,….