Totuus todellisesta ihmisluonnosta

Kaksi lauttaa purjehtii avovedellä. Molemmissa lautoissa istuu nainen. Toisessa istuu lempeä Natali ja siinä toisessa äkäinen Nasti. Nasti omistaa veden ja vahtii sitä. Natali puolestaan haluaisi juoda, koska hänellä on valtavan kova jano.

Lautat purjehtivat vapaana aivan lähellä toisiaan. Kesäpäivä on heleä ja valoisa, se antaa parastaan. Natali tähyilee kimaltelevaan veteen yrittäen edes vähän nauttia kesäpäivän auvosta janosta huolimatta.

Puolestaan Nasti laiha kuivakka akka istuu omalla lautallaan ja tuijottaa varuillaan Nataliin silmääkään räväyttämättä. Hänelle tämä järvi on helvetti, kipeiden tuskien jumalaton temppeli. Nasti ei ennätä veden vahtimiseltaan nauttia kesäpäivästä, koska tuo verenimijä Natali vainoaa ja himoaa hänen vettään.

Natali huomaa Nastin lautan olevan aivan likellä. Kuin lempeästi uhmaten Natali koskettaa vettä tehden kämmenestään kupin. Vettä jää kämmenelle pieneksi maljaksi. Jospa Nasti ei näe tai välitä, Natali ajattelee ja liikuttaa kättä juodakseen veden, mutta Nasti tulistuu ja tönäisee veden pois. – Mitä se tuollaisia! Piru sinut perikööt.

Natali maiskuttaa näivettyvää suutaan. Hän lipoo kieltään ja huuliaan, joiden hän tuntee koko ajan olevan enemmän kuivat. Hän niin haluaisi juoda. Kunpa hän saisi vettä. Vettä, vettä, vettä. Antakaa hyvänen aika vettä. Mikään ei juuri nyt kruunaisi elämää sen koreammin kuin vesitilkkanen. Siinä on kesäpäivän heleyskin saamassa tummat sävynsä, sillä janoisena oleminen kuin vainottuna olemista.

Natali yrittää onneaan toisen mokoman kerran. Laittaa kätensä kupiksi, vilkaisee pikaisesti äkäiseen kumppaniinsa, mutta Nasti tönäisee ja Natalin on luovuttava vesiaikeista. Itse asiassa Nasti osoittaa todellisia kiivastumisen merkkejä. Veteeni et koske. Siihen ei koske kukaan eikä varsinkaan Natali.

Nasti on päättänyt voittaa tämän taistelun, vaikka henki menisi. Hänen eleensä ja ilmeensä ilmoittavat karun ja tylyn tuomion. Hänen sanansa on tämän seudun laki ja sitä on parempi Natalinkin totella. Ei tipu vettä, ei edes yhtä tippaa ja taivaaltakin sitä saa odottaa ison tovin, sillä taivas on repinyt itsensä ihan ilkosilleen.

Pian luontoäiti puuttuu peliin ja Nastin lautta lipuu kauemmas. Natali aavistaa hetkensä tulleen. Hän kumartuu vettä kohti, laittaa kätensä kupiksi ja painaa sen hitaasti veteen.

Hän tuntee kädessään veden hehkeän viileyden, maistaa suussaan jo etukäteen veden vilvoittavan rukouksen kuivassa kitalaessaan ja ikenissään. Mutta Nastipa ottaa käsiinsä pitkän kepin, jolla tökkää Natalia, ettei tämä vaan onnistu aikeessaan. Natali horjahtaa ja vesi roiskahtaa hänen kädestään pois. Ja kun silmä välttää Natali nuolee himokkaasti kosteaksi jääneen kätensä.

Siitä seuraa se, että Nasti tuijottaa taukoamatta Nataliin. Siinä ei naamakarvakaan heilahda, mikä on sinänsä ihme, sillä aivanpa tuota on Nastilla partaakin ruvennut naamaan pukkaamaan. Se on aikuisen naisen merkki se, että on karvaa vähän siellä täällä. Harvan parran keskeltä erottuu viivana Nastin suu ja tuota ilkikurista naamaa täydentää hänen viiltävän epäilevä ja pistävä ilmeensä. Hän on päättänyt vahtia tuota pirulaisen akkaa, joka janoaa hänen omaisuuttaan.

Natali puolestaan päättää ottaa rennommin. Suu on kyllä kuiva kuin maailman ehtynein kaivo, joka on maatunut hiekkaerämaan sydämeen kuivuuden ikuiseksi symboliksi. Natali on toiveikas, kyllä se lempo pian periksi antaa.

Natali oikoo hamettaan ja nostelee lihojaan, tuulettaa läskipoimujen alle kertynyttä hikeä ja asettaa kehonsa mukavasti olevaksi. Ah on se ihanaa kun osaa nauttia elämästä niin, että näkyy, että on ihan lihaa luiden ympärillä. Mahtaa elämä olla kurjaa pelkän löysän nahan ja luun kanssa, Natali ajattelee ja arvostelee lempeän katseen varjosta kuivakkaa luisevaa Nasti parkaa.

Mutta kaikki tuo nautinto ja rentous ovat vain hämäysliikkeitä, sillä samalla Natali kärkkyy uutta tilaisuutta tarttua veteen, uutta tilaisuutta, jolloin voisi ottaa vettä kämmenkuppiinsa ja juoda antaumuksella. Juoda, juoda ja juoda. Olla yhtä veden kanssa. Tuntea suussa veden rukous. Yhtyä veteen, joka kirvottaisi hänet ja hänen lihansa. Veteen, joka siunaisi hänet ja kuivuuden hänessä.

Vesi kimaltelee ja liplattaa lauttoja vasten. Ja niinhän siinä käy, että lautat erkaantuvat lisää ja Natali tajuaa hetkensä tulleen. Hän laittaa kädet toisiaan vasten ja aikoo ottaa kaksin käsin. Nyt on kauhottava, juotava maailman edestä, Nasti on sen verran kaukana, eipä se nyt estele, ajattelee Natali ja painaa kädet veteen. Ja sehän on kuin veden henget hänelle soittaisivat harpuillaan ja viuluillaan temppeleistään käsin.

Mutta Nastipa huomaa pahan itse teossa ja lyö soittajille luun kurkkuun. Nämä vesipidot loppuvat nyt. Mitäs tuosta vaikka lautta on kaukana. Luuleeko tuo kurjimus ettei hän ole varautunut kaikkeen. Nasti pujottaa käden helmoihinsa ja ottaa taskun uumenista litteän kiven ja heittää lasauttaa sillä suoraan Natalia takaraivoon.

Natali tuntee kolahduksen päänupissaan. Kipu viiltää kuin myrkkynuoli. Orkesterin soitto lakkaa, päivän kaunis kimmellys haipuu pois. Janon sammuttaminen seisahtuu. Vesi ei ole kangastusta, vaan jotain vieläkin kamalampaa; vesi hänen ulottuvillaan on todellista, mutta vettä vartioi myrkkyäkin väkevämpi kuningatar.

Natali säikähtää kiven osumista ja vihlaisevaa kipua niin kovasti, että nousee lautalla polviensa varaan pidellen takaraivoaan hieman holtittomassa asennossa ja sitten se tapahtuu. Nimittäin hänen tasapainonsa pettää. Lautta keikahtaa ja hän tippuu veteen. Nasti kokee helpotusta, jopa nauraa mustien hampaiden tynkiensä lävitse. Siinä menee emäntä yli laidan. Miten läski suu nyt pannaan.

Nasti on vahingoniloinen sisimpänsä juuria myöten, sillä nyt hän pääsee pahan tekijästä, veden varastajasta. Kierosta akasta, joka vonkaa alituiseen hänen omaansa. Huku moinen akka! Painu pahanen kalojen nokittavaksi, tehkööt ruutanat ja raatanat ahteriin pesänsä! Nasti kiljuu ja tanssii voitonmerkiksi. Siinä muka ollaan niin janoisia, ja keho on pinkeä ja turpea kuin mikäkin maailman leili. Ja tuleehan se tämäkin hetki, kun paha saa palkkansa ja hien polttama liha pääsee likoamaan. Sihinä siinä kuuluu kun pekonikankut ja löllökyynärpäät sulahtavat viileään täydelliseen veteen jäähtymään.

Natali kamppailee vedessä viimeisten voimiensa tunnossa, yrittää hapuilla lautalleen, mutta ei pääse. Hän alkaa painua. Hän räpiköi vedessä. Haukkoo henkeään. Vettä menee hänen suuhunsa. Hän arvailee mielessään, että mikä onkaan hänen viimeinen hengen vetonsa ja yllättyy, kun niitä tulee vielä kuitenkin lisää.

Nastin nauru repii lastuja Natalin pulleasta naamasta. Voisipa hän poimia nuo silmät ja laittaa ne peltimukiin lillumaan muistaakseen tuon katseen, tuon pelokkaan hukkuvan katseen. Tämä on Nastille voiton hetki, riemullinen korkea soitto.

Natali kamppailee tuskissaan, kunnes tajuaa saavansa kerrankin juodakseen.

Jano helpottaa. Kamppailu lakkaa. Suu ei ole enää kuiva, vettä on yllin kyllin juotavaksi asti. Veteen joutuminen on jopa nautinnollista pitkän paahteessa istumisen jälkeen. Ja siihen sitä sitten Nastin nauru hyytyykin, kun hän näkee, että Natalin kasvoille leviää kauhun sijasta iloinen ilme. Nyt Natali saa vettä. Nastin omaa vettä. Nyt Natali voi vetää keuhkonsakin täyteen vaikkapa vain kostoksi. Nyt tämä voi saattaa pernansa, maksansa ja kaikkensa juomaan hänen vettä. Juoda oikein kylläiseksi asti, mitä siitä, vaikka kuolisi, kunhan saa vettä. Nastin vettä.

Nasti mittailee onnellista voittajahymyä Natalin kasvoilla. Liian leveä. Ei, ei hän voi antaa sellaisen tapahtua. Että antaa nyt Natalin vetää pidemmän korren ja nauraa viimeiseksi kaikkein makeimmin. Vihan määrä kasvaa. Estettävä se on. On estettävä mokomaa juomasta.

Koettaa päämäärätietoisen toiminnan aika. Nasti kauhoo lauttansa Natalin luo. Hän on päättänyt kiskoa Natalin ylös vedestä, ettei tämä voi juoda hänen vettään, kuolla hänen veteensä ja mädännyttää sitä lopullisesti.

Ja kun Natali vihdoin makaa lautan päällä mahallaan, alkaa Nasti hakata tätä selkään. Nasti työntää jopa sormensa Natalin kurkkuun, että tämä oksentaisi aivan kaikki viimeisetkin vedet rippeet ulos sisuksistaan. Näin on homma hoidettu ja vesi sillä kenelle se kuuluukin.

Jälleen ollaan tilanteessa, jossa Nasti vahtii Natalia, ettei tämä vaan juo hänen vettään. Että Natali vaan nyt pysyisi kurissa. Tajuaisiko tuo. Olisihan se kaikkien edun mukaista, ajattelee Nasti ja tuijottaa Natalia kuin partahaukka.

Jottei tuo pulska elämänkuva, isokokoinen nainen yrittäisi enää päihittää Nastia, kaivaa tämä esiin kankaaseen kääritystä nyytistä haulikon. Näin hän alleviivaa valtaansa. Haulikko olalla hän alkaa vahtia vettään.

Haulikon piippu kiiltelee kuin unelma auringon ja toivon tuulien suudellessa sitä. Nasti tietää, että valta oli hänellä äskenkin hyppysissään ja tämä jalkoväli täällä on koko seudun valtias, mutta haulikko on ikään kuin symboli siitä, että tälle akalle ei kannata ruveta ellei sitten väen vängällä halua saada ruutia häpynsä täytteeksi.

Aika kuluu. Natalissa nousee levottomuuden kipuileva tila. Takaraivossa jomottaa vielä kivenosuma. Paholaisen leima. Kehossa tuntuu nihkeältä ja tunkkaiselta oksentamisen jälkeen. On kaikin puolin kauhun olotila. Vettä on saatava, ajattelee Natali, mutta on otettava huomioon, että haulikko luo entistä kireämpää ilmapiiriä, ja etäännyttää veden saamisen mahdollisuuden kauemmaksi.

Natali hermostuu. Virottuaan ja pelastuttuaan hukkumakuolemalta hän päättää uhmata Nastia ja juoda vaikka henki menisi. Vaikka tämä ampuisi. Vaikka tulisi kuulaa takaraivoon, hän on päättänyt juoda, sillä mikä loppu se sellainen olisi, että antaa periksi tuollaiselle tikulle. Mikä näky se olisikaan, hän kuivuneena ruotona lautallaan, olisi se nyt ainakin kunniakkaampi loppu kuolla haulit takaraivossa.

Natali katsoo Nastiin uhmaten ja polvistuu veden äärelle ja kerää vettä kämmenkuppiinsa. Nasti ottaa aseen, painaa sitä poskea vasten ja tähtää Natalin käteen, jossa on vettä. Natali katsoo syrjäsilmällä Nastiin ja aseeseen. Antaa silmiensä haaleanharmaiden pallukoiden vaihtaa kohdetta edestakaisin.

Nasti ottaa aseesta tiukemman otteen. Hän on ampumassa oikeasti.  Se on ampumassa oikeasti ja käteen, tajuaa Natali ja miettii voisiko sitä pyytää ampumaan suoraan päähän.

Mustaviiruinen pupu pujahtaa Natalin pöksyihin ja sitoo karvat umpisolmuun. Olkoon tällä kertaa. Hänhän jäisi kitumaan ilman kättä. Verinen tynkä heilumassa hänen mielikuvituksensa aavalla aavikolla saa aikaan puistatusta. Natali antaa periksi ja kaataa veden kämmeneltään pois. Istuu lautalle ja alkaa miettiä.

Kuluu tovi. Lautat lipuvat jälleen lähellä toisiaan. Nasti tarkkailee Natalia. Natali katselee muka aavalle, mutta tarkkailee samalla ympäristöä. Yhtäkkiä Natali huomaa vedessä kelluvan kuolleen sorsan. Jos siihen tarttuisi ja löisi akalta tajun kankaalle, ja sitten joisi sielunsa kyllyydestä toisen maatessa tajuttomana ja ollessa kyvytön vahtimaan vettään. Siinäpä vastan suunnitelmien suunnitelma.

Hetken hän on ihan varma toimistaan, mutta hänpä ei tartukaan sorsaan, sillä Nastihan heräisi pian tokkurastaan ja Natali saisi palkkansa. Ehkä Nasti sitten ampuisi ja tappaisi hänet, ja söisi hänen lihansa. Ei kai hän sellaista riskiä ottaisi.

Aikaa kuuluu ja Natali ei tee elettäkään, tunnelma tiivistyy. Tajunnan rummut ja pillit soittavat fanfaarimusiikkia. Natalin jano kovenee ja janoinen orkesteri soittaa entistä kovempaa. Aivosolujen ne itsekurillisimmatkin ja harkitsevimmat komppaniat alkavat marssia janon puolesta, ja pitää mielenosoitusta sen puolesta, että vettä ja äkkiä.

Viekoittelevana ja komeana vesi uhkuu kuin nuori prinssi ilojensa pariin. Kun vaan saisi juoda. Kun vaan saisi. Vähitellen Natali vaipuu puolittain lautalle huonovointisena makaamaan. Hieman teatteria peliin mukaan ja maailma on kohta hänen.

Kun sitten Nasti itse kurottautuu vettä kohti ja ottaa sitä peltiseen mukiinsa ryystäen äänekkäästi, ei Natali enää voi pidätellä itseään. Jostakin takaraivosta käsin alkaa toimia sisäinen koodi, joka suorastaan käskee juomaan, vaikka tappamaan ja juomaan.

Lempeä kiltti kukkaleninkinen Natali, joka tahtoo kaikille vain pelkkää hyvää, tarttuu salaman nopeasti sorsan raatoa kaulasta ja täräyttää sillä Nastia niskaan. Nasti kuukahtaa sievästi norjahtaen alas ja ote aseesta irtoaa. Peltimuki kierähtää rämähtäen lautalle. Natali kurottautuu aseeseen ja ampuu sillä laukauksen voiton merkiksi.

Ammuttuaan ja haisteltuaan ruudin runollista tuoksua Natali venyttää kätensä kohti Nastin peltimukia ja omii sen täysin oikeuksin itselleen. Sitten Natali nousee lautalleen ja huutaa ja tanssii, ja sitten polvistuu juomaan. Kurlaa ja juo pitkään ja hartaasti ahmien vettä Nastin peltimukista. Aijai tätä iloa ja kesäpäivää ja veden riemua.

Nasti makaa lautallaan tajuttomana. Nyt Natali on veden kuningatar. Nyt Natali määrää, sillä hänellä on ase, peltimuki ja kuollut sorsa, josta hän voi repiä lihakkaita palasia syödäkseen.

Nyt Natali ei voi silmäänsä räpäyttää, hänen täytyy olla varuillaan. Hänellä on vettä yllin kyllin juoda janoonsa, mutta hän ei tiedä minä hetkenä hyvänsä Nasti saattaa yllättää hänet, ja tilanne olisi taas toisin päin.

Hänen on siis oltava varuillaan. Asettakin hän on valmis käyttämään. Hän on valmis vaikka ampumaan tuon röyhkeän kuivakan akan, jos se vain häntä uhkaisi ja hänen vettään. Eihän tuossa syötävää ole, mutta lonkkaluista saisi ihan hyvät melat, joilla voisi soutaa.

Sari Maanhalla