Siili – Kurkistus sanataiteilijan mielenmaisemaan

Siili

Mies käveli tiellä. Hän oli vapaa ja onnellinen. Varpaat painautuvat tien lempeään hiekkaan, tuulenviri oli juuri sopiva tuulettaakseen pois auringon luomaa korostunutta lämpöä, kaikki oli juuri sopivasti paikoillaan, ei ollut kylmä eikä kuuma. Ei keveyttä tai painavuutta. Kaikki oli silkkaa parasta parhautta. Ja aivan tuo kaihoisankin oloinen auvo sai hänet hetkeksi tuudittautumaan maailmankaikkeuden kehtoon kuin pieni viaton lapsi.

Hän ei ollut mies, jolle ei koskaan tapahtunut mitään, vaikka villit lupiinit kohosivatkin keinuvina pylväinä tien varsilla. Ja sitten se tapahtui. Hän näki jotain lentävän itseään kohti ja ennen kuin hän ehti edes tajuta, hän oli vetänyt sen jonkin nenäänsä. Ja se jokin ei kulkeutunut vain sierainten laaksoon vaan ajautui aina aivopoluille saakka.

Ensimmäisen vuorokauden aikana mies ei huomannut mitään muuta erikoista kuin oudon tuntemuksen nenäonteloissaan, sillä se jokin oli kyntänyt itsepäisellä karheudellaan jättäen jalan jälkensä nenänvärekarvojen sisustamalle anatomiakujalle. Se oli ollut kuin viheliäästi pyörivä kaktus vallatessaan miehen luisen kaikukammion.

Toisen vuorokautisen vaelluksen aikana mies koki ajatuksen jotenkin himmenevän. Suttaavan, menevän sylttyyn. Tähän asti hän oli ollut vapaa olento, jonka väkevä luovuuden virta oli tempaissut aina yhä uudelleen jokaisena uutena aamuna liikkeelle. Nyt jokin laittoi kapuloita rattaisiin, aivan kuin hän olisi kadottanut yhteyden itseensä. Se oli se möykky, se kummajainen, joka oli lentänyt hänen klyyvariinsa.

Tästä epäelämän idusta huolimatta, joka himmensi hänen todellisen minänsä kirkasta lähdettä, mies eleli päiväänsä, mutta hänen elämänkulkunsa luonnollinen komppi koki pienoisia nyrjähdyksiä pitkin arkiaskareita. Puolen yön aikaan kiittäessään olleesta päivästä ja loitsuja karhunkallopuun äärellä lausuessaan, hän huomasi puistattavan pahan olon tsunamin kulkevan itseään pitkin. Hänen olemuksensa tuntui olevan kauttaaltaan ristiriitamadon vallassa. Lähes mitään ei ollut enää jäljellä hänen luontaisesta vapauden tunnostaan.

Kolmantena vuorokausioravanpyöränä hän ei enää muistanut mitään alkuperäisestä itsestään, vaan hän noudatti ruokavaliota, jonka Me tiedämme miten sinun tulee syödä – yhdistys oli laatinut hienolle julisteelle, jossa ruokalautasmalliympyrä levisi näytille litteänä maailmankatsomuskiekkona sisältäen kaikkia oleellisia ruoka-aineita. Näin hän koetti saavuttaa edes jonkinlaisen näennäisen hyvänolon tunteen.

Neljäs vuorokauden luonnoton soolo toi tullessaan sen olemisen sävyn, että hän alkoi säikyksi ja varovaiseksi eikä uskaltanut enää sytyttää pihalle nuotiota, jonka äärellä hänellä oli tapana laulaa ja tehdä luonnontaikoja. Massiivisen globaalin valtiontason yhteistyöryhmittymästä oli tullut ensin sääntö siitä, että tuli piti sytyttää päältä eikä tuohenpalalla koivuhalkojen alta, kunnes tuli säännös, ettei elävää tulta saanut enää ollenkaan käyttää.

Viidentenä avaruudellisena planeetan kierrähdyksenä hän ei enää uskaltanut syödä tai juoda mitään, sillä kaikki oli jonkin mukaan epäterveellistä tai epäpuhdasta. Erilaisten ohjeiden viisauksia ulkoisena tietotankkauksena hankalan olonsa ratkaisemiseksi itseensä sullottuaan hän oli tullut oppimaan, että todella tasapainoiset, älykkäät universaalit nerot eivät tarvinneet ruokaa, nestettä tahi unta. Niinpä hän vannoi itsekurin ja asketismin nimiin. Kaikille ruumiintoiminnoille, jopa erittäminen mukaan lukien, oli hienoja ohjeita ja säännöstöjä kuinka ne tuli hoitaa, jotta sai itselleen täydellisen älykkyyden ja vartalon, ryppyyntymättömän kasvojen ja dekolteen alueen ihon sekä täydelliset vuorovaikutustaidot rakastumisen kohteen valloittamiseksi.

Aika kului loistavasti, turhankin ripeään erinäisessä ulkoisen sanelemassa ravissa. Piti tavoitella titteleitä, korkeampaa palkkaa ja maksimaalista nautintoa. Hän alkoi menettää itsetuntemuksensa, muotonsa ja hän ei enää osannut käyttää itseään ilman, että olisi käyttänyt jotain laitetta tai ohjenuoraa. Hän muuttui torsoksi.

Kuudentena planeetan poskenkäännöksenä hän sai omituisen ajatuksen alkaa lukea psykologian opuksia ja selvittää mistä oma kaiherrus ja paha olo johtuivat, sillä ahdistus oli mittava möykky. Se ei ollut vain kottikärryllinen tuskaisia teräväreunaisia kiviä herkän aivolihan ja ihon päällä vaan koko universumin rekkakuormallinen tuskan pläjäys. Kaikilla oli tuskallinen menneisyys, hänen vaan olisi muistettava se.

Kun kuudes vuorokausi taittui illaksi, hän löysi mittavan megaoivalluksen menneisyyden haamuista ja sen vaikutuksesta ihmisen minään. Hän antoi lukemansa psykologian vihertävän kukertava siitepölyn hedelmöittää hänen itseyttään: pyhä sylvi sentään, hän ei ollut saanut kokea tarpeeksi rakkautta, kukaan ei ollut todella nähnyt häntä. Hänen vanhempansa, opettajansa ja se kyläkaupan ponteva Elli, olivat viljelleet hänen taimivuosinaan silkkaa epähyväksyntää. Näin sen täytyi olla, kun itse pyhä ja suuri psykologian kirja niin julisti.

Koko seitsemännen vuorokauden kajon mies käytti oivalluksensa menneisyyden tarinan jankkaamisen innoittamaan askarteluun: hän teki valtavia vanerisia kylttejä, joissa hän kuulutti tukahtunutta tarinaansa tai kerjäsi rakkautta. Minulla on ollut tällaista. Huomatkaa minut. Ymmärtäkää minua. Kaikki seitsemän seuraavaa vuotta hän käytti näihin mielenosoituksiin, jossa hän kaipasi jota kuta piirtämään itselle muodon ja rajat. Aina kun hän löysi jotain, tunsi hän löytäneensä hukassa olevan sen, kunnes se mureni ja hän joutui huutamaan ja etsimään sitä uudestaan.

Mutta psykologian aatteenpalo saati terapeuttinen itsehyväily eivät miestä pelastaneet ja sitten mies ei enää jaksanut, ja hän päätyi kävelemään sille samaiselle villien lupiinien hiekkakujalle, jossa hän oli kävellyt joskus menneisyydessään oltuaan vapaa ja onnellinen.

Hän ajautui istumaan soman pikku ladon seinustalle, johon aurinko paistoi leveästi koko paneelillaan. Hän istui väsyneenä, hellittäneenä ja vaipui hiljaisuuteen kuin taistelun hävinnyt sotilas pää painuksissa. Hän oli yrittänyt osata, täydellinen kuntokuuri ja ravintopyramidi, eikä edes terapeuttinen retriittivaellus tule paremmaksi ihmiseksi kurssilla täydellisen ihmisyyden vuorilla ollut auttanut häntä.

Mikä voisi enää auttaa. Laulumeditaatio erityishevosen selässä silmät sidottuina. Täydellinen joogasolmu kuun ja auringon täydellisessä liitossa. Aistideprivaatiokammiojooga yötuiman neitseellisessä hetkessä.

Ei mikään enää auttaisi, hän oli epäonnistunut, hän ei osannut elämää.

Ja sitten hän koki sen. Ei mitään suurta leimahdusta tai valaistumista, vaan myyttinen siili lyllersi hänen viereensä. Mies kavahti, sillä yhtäkkiä hän muisti tuon vuosien takaisen karmivan todellisuuden hänen anatomiaansa puuttumisesta, kun jokin tukoksia aiheuttava piikkizombie oli lentänyt sisälle häneen ja kääntänyt kaiken mullin mallin.

– Älä minua pelkää, sanoi myyttinen piikkikasa. Minä olen universumin viisaus ja henki.

– En minä sinua pelkää, pyh.

– Mutta säikähdit kuitenkin, viisasteli siili.

– Tottahan toki, eiköhän se ollut teikäläisiä se takiaispallohirvitys, joka tunkeutui itseyteeni vapauteni autuaana hetkenä, jona olin herkkä, luottavainen ja avoin.

Myytti hymyili lempeästi. Miestä puklautti hieman.

– En se minä ollut, mutta joku ismi joka oli naamioitunut minuksi.

– Mikä muka. Huijareita olette kaikki.

Seurasi pitkä kirkas hiljaisuus, jonka aikana kiivaat kärpäset alkoivat pöristä leikaten pieniksi palasiksi juuri vallinneen autuaan hiljaisuuden.

– En se minä ollut, se oli ulkoisen tiedon takiaispallo. Minä, minä olen sinun arkkityyppisi, ja ilmestyin kertomaan sinulle, mitä sinulle on tapahtunut.

Miestä otti päähän, kismitti, risoi. Että kehtasi tulla selittämään, kaveri oli juuri saman näköinen petollinen piikkipallo kuin se toinenkin, että oli pokkaa. Olihan näitä helppoheikkejä nähty, kauppasivat ismejään ohimot väristen.

– En osta sinua, sanoi mies määrätietoisesti.

– En ole myytävänä, minä olen jo sinussa. Se takiaispallo vain syrjäytti minut. Minä, minä olen se oikea tieto ja viisaus.

– En osta mitään, tajuatko, mies huusi . Etova kaiherrus hänen sisällään yltyi.

– Minä en ole myytävänä, kimitti siili.

– No mitä siinä sitten vielä tuhiset. Tämä maailma on jo näyttänyt prostituoidut kasvonsa saaden minut itsenikin myymään itseni, olen ostanut siitä kaiken, repinyt planeetasta irti mitä olen kourillani irti saanut ja olen tyhjennyt ja täynnä, en osta enää mitään, painu helvettiin.

Siili lähti lyllertämään, mutta ei helvettiin. Mies jäi aloilleen istumaan ja kun veikeä piikkipallo oli kadonnut horisonttiin yhdessä oranssin auringon, maailmankaikkeuden jojon kanssa, mies alkoi oksentaa. Nöyhtäinen ulkoisen tiedon katkera pallero raapiutui ulos hänestä.

Hetken aikaa hänellä oli olo kuin juuri kuoriutuneella untuvikolla: hän tiesi olevansa sekä lintu että eläin, mutta hän ei osannut lentää edes unissaan ja hän tiesi myös maan olevan kotinsa.

Mies asteli keventyneenä kotiinsa, yön hämärässä. Hän muisti sisäisen viisautensa ja näkijä-äidiltään ja mystikkoisältään oppimansa hiljaisen tiedon. Niin, niin sehän se oli ollut se hukassa oleva tietoisuus. Miten hän saattoikin muuttua ulkoisen palvojaksi, elottomaksi patsaaksi turhuuksien torilla. Se oli se yksi itseriittoinen ja laiska itsestäänselvyyden hetki, jona hän altistui.

Mutta nyt, nyt hän oli onnistunut irrottamaan itsestään kylmän ulkoisen tiedon syövän, keuhkoahtaumaliman ja reuman liiman. Hän oli onnistunut saamaan takaisin raajansa, jotka ulkoa ohjautuva passiivinen elämänkulku oli hänestä amputoinut.

Ja nyt hän tiesi, että jossain tepasteli hänen maailmansa luonut siili, että tuo sama siili, vuosimiljoonia mönkinyt otus, asui luontaisesti hänessä, tuo sama itseyssiili, elävä fossiili tahtoi elää luonnollisesti luovuuden alkulimaisesta ytimestä käsin. Sitä tietoa hänen oli noudatettava, itsessään olevaa siilin henkeä ja siihen sai tulla mikä tahansa ulkoinen ismipallero kuuluttamaan totuuksiaan ja hänen oli noudatettava vain sitä yhtä, piikikästä, tuhisevaa olentoa.

Elämä ei ollutkaan ulkoisen takiaispallon tai iilimatoismin mukaan marssimista, vaan vapaata tepastelutanssia sisäisen eläimensä luonnonasteikon sävellajin mukaan. Kuka oli merisiili, kuka karhu, kuka luhtahuittinen tai viiksitimali. Kenties kenen tahansa olennon luovuus, vapaus, rakkaus, läsnäolo, ovat jatkuvaa tasapainoilua kosmosen siilin kanssa. Sen pituinen siilinpiikki se.

Sari Maanhalla

Jälkisanat

Vapaudessa ja luovuudessa on kyse kyvystä heittäytyä ja omistaa oma terve hulluus. Näin tulemme immuuneiksi meitä hallitseville ulkopuolisille mielipiteille, ismeille ja muille pöpöille.

Monien elokuvien yhteydessä esitellään sitä prosessia, miten elokuva on tehty. Nämä jälkisanat kertovat siitä, miten Siilitarina on syntynyt yhdeltä istumalta mitään suunnittelematta.

Siili-niminen tarina syntyi kirjoittajayhdistys Huutomerkki ry:n 24 tuntia kestävässä työpajassa, jonka tarkoituksena oli yhden vuorokauden aikana koota Hallaus sanataidelehden seuraava numero teksteineen ja kuvineen. Mitään ei ollut valmiina. Koviin laajoihin arpajaisiin siitä, että mitä kirjoitan ja en kirjoita, ei siis ollut aikaa. Oli vain toimittava.

Pajassa työskenneltiin kirjaimellisesti 24 tuntia putkeen. Työstettävän lehden teema oli myytit. Sekä teema että oma rooli lehden teossa tulivat tietoon vasta paikan päällä, kun olimme kaikki koolla. Kirjoittajana minulle oli selvää, että mm. kirjoitan ja hieman haastaen itseäni eli en tarttunut hienoihin opuksiin tarkistaen mitä ne sanoivat myyteistä, vaan päätin antaa mieleni myyttisen tason suoltaa sanottavansa.

Lehden myyttiteema toi sanana ensimmäisenä mieleen piikkisen salamyhkäisen palleron. Tämä mielikuva tempaisi minut valtaansa ja sitten vaan aloin kirjoittaa. Mies kävelee tiellä…. Kirjoitin heittäytymisen tekniikalla eli hyppäsin teeman kyytiin ja annoin sen viedä, joten Siilitarina on kirjoitettu yhdeltä istumalta taukoja pitämättä. Teksti syntyi sitä kirjoittaessa ja vain kirjoitusvirheet ja yksittäiset ylimääräiset sanat tai sanamuodot on muokkausvaiheessa käsitelty. Samaisessa työpajassa kirjoitin myös muita tekstejä, valokuvasin, oikoluin toisten kirjoittajien tekstejä, haastattelin ihmisiä sekä kävin mittavaa taistelua väsymystä vastaan, 24 tuntia valveilla oloa raukeiden tekstirivien äärillä oli paikoin unettavaa puuhaa.

Heittäytymiseen perustuva kirjoitustekniikka on vapauttava ja riemastuttava kokemus, sillä siinä teksti todellakin luo itse itsensä. Jopa kirjoittajana itsekin kirjoittaessaan yllättyy ja viihtyy, että ahaa tällaista tulee nyt, kuin seuraten itsekin sivusta tekstin syntymistä. Tuntui käsittämättömän hölmöltä välillä, kun teksti halusi mennä ihan omiin suuntiin. Päätin mennä mukana ja katsoa, että voiko tällainen vapaa tekniikka tuottaa kokonaisen tarinan, jossa olisi edes joku tolkku. Yllättäen edessäni olikin Siiliniminen tarina, joka kertoo ihmisestä, joka kyllä osaa meditaatioharjoitteensa, terapeuttiset voimarituaalinsa ja psykologiset itseyslauseensa, mutta joka menettää vapautensa ja läsnäolonsa, kun jotain hänen ulkopuolisesta maailmasta tunkeutuu voimallisesti häneen. Kai jonkinlainen alkuajatukseni oli, että myytit, valmiit ajatusmallit ja ismit pitävät sisällään syvää todellisuutta, mutta väärin nautittuna niistä seuraa ongelmia.

En millään tavalla miettinyt tekstiin noussutta teemaa tietoisesti kirjoittamaan ryhtyessäni. Kaikki Siilitekstiin liittyvät jalot ihanat analyysit ovat nyt jälkikäteen mässäiltyä, mutta toki olin pohtinut vapausteemaa paljonkin siltä kannalta, että minkälainen kulttuuri kulttuurissamme vallitsee tällä hetkellä henkiseen vapautumiseen liittyen. Moni aikamme ihminen tarttuu terapeuttisiin itsehoito-oppaisiinsa länsimaalaisella tehokkuudella ja on sanallisesti taidokas puhuessaan läsnäolosta ja onnellisuudesta. On ollut jo vuosia muodissa, että kaikki puhuvat menneisyyden traumoistaan ja yksi jos toinen taitaa psykologisen sana- ja ajatuskikkailun, mutta onni jää oudon ohueksi tässä henkisen nerokkuuden ajattelukikkailussa. Ja tietysti jää, sillä onnellisuus, rakkaus, vapaus, läsnäolo, todellisuus, ne eivät ole ajatuksia ja sanahelinää. Siellä missä on ajattelu, asuu myös järki ja ajatus ja järki eivät luo onnellisuutta, rakkautta, vapautta eivätkä läsnäoloa. Tämä teema oli ollut pohdinnoissani intensiivisemmin lähi viikkoina ja siinä se sitten purkautui tarinaan.

Jokainen joskus jotain kirjoittanut tietää millaista se on. Aloittaminen. Aiheen päättäminen. Joskus sitä pähkäilee aivan liikaa. Siksi tuo rajoitettu aika ja vieras toimintaympäristö vieraine ihmisineen olikin loistava kirjoittamisviitekehys. Se toikin vapautta kirjoittamiseen eikä suinkaan rajoitteita. Ei ollut aikaa ja mahdollisuutta ajatella. Siilitarina onkin kirjoitettu täydessä kirjoittajan vapaudessa ja ehkäpä sen pääteemaksi näyttää (juuri siksi?) muotoutuneen mielen vapaus.

Heittäytymisen kautta syntyneessä tarinassa ajatuksen käänteet ovat paikoin tiiviitä ja sanavalinnat monimutkaisia, ja koska teemakaan ei ole helppo, tarinan joutuu lukemaan kenties pariinkin kertaan, että se avautuu. Jotkin Siilitarinan kohdat ovat jopa kömpelöitä, mutta ideana on ollut luoda teksti ilman ennakkosuunnitelmia ja antaa tajunnan rakenteiden näkyä. Muokkausvaiheessa tekstinhän voisi muovata lähes mihin muotoon tahansa, mutta silloin myös katoaa jotain. Suuri menetys tämän päivän (sana)taiteessa onkin se, että me taiteilijat emme ammenna myyttisistä aivo- ja perslihaksistamme käsin, vaan järkeilemme liikaa. Tällöin tekstissä näkyy vain järjen prosessit eikä luovuuden vallattomuus, mikä tarttuu persoonallisena äänenä tekstiin yleensä juuri niistä myyttisistä lihaksista.

Toisinaan kirjoittaessamme olemme huolimattomia ja suurpiirteisiä tai sitten äärimmäisiä kontrollifriikkejä, ja viilaamme kaiken järjellisesti liian kohdalleen. Nämä kaksi ääripäätä vallitsevat kaikessa olemisessamme, tasapainoilemme niiden välillä. Ehkä Siilitarina on tarina enemmänkin aivojen toiminnasta kuin sinänsä sanataiteilijan työstä tai vapaudesta. Niin kirjoittaa kuin elää voi myös niin, ettei järki hallitse kaikkea eli vähän järjettömästi täydessä vapaudessa terveen toimijuutensa kuitenkin säilyttäen ja Siiliteksti on (tyyli)näyte siitä.

Kiehtovinta oli huomata tarinan valmistuttua miten aivot yhdistelivät eri asioita läheltä ja kaukaa. Vastaavanlaista tapahtuu unimaailmassa, esimerkiksi kun olen päivän aikana sytyttänyt tulen sekä uunin pesään että käynyt mehiläispesällä, unessa tuli onkin mehiläispesän alla. Siilitarinassa yhdistyivät hiljattain näkemäni dokumentti, jossa mainittiin deprivaatiokammio ja selaamani lintukirja. Olin myös hiljattain tullut tehneeksi laulutekstin, jossa laulun päähenkilö nukkuu yönsä siilin päällä ja seuraavana päivänä valittaa, kun selkään koskee. Villit lupiinit ja tie puskivat tarinaan yksinkertaisesti siksi, että olin edellisenä päivän versioinut kitaran kanssa J.Karjalaista. Tie, joka tarinan alussa on, on muuten lapsuuteni tie Rajakorvesta. Siis mielikuvissani käväisin kirjoittaessa jostain syystä siellä. Muu tarinassa oleva materiaali näyttää puhtaasti imitoivan niin omia kuin kanssaeläjien ominaisuuksia.

Tunnustettakoon, että näillä sivustoilla oleva Auringonkukkapelto, Posliinivati sekä Totuus todellisesta ihmisluonnosta, on myös kirjoitettu samalla heittäytymistekniikalla.

Sari Maanhalla