Itsetuhoinen on menettänyt kosketuksen itseensä

Tämä artikkeli perustuu kuuden henkilön kokemuksiin itsetuhoisuudesta. Kolme miestä ja kolme naista iältään 25 – 45 vuotta, kertovat ajatuksiaan, jotka ovat tekstissä kursiivilla.

Usein huomiomme itsetuhoisuudesta puhuttaessa kiinnittyy itsemurhan tekemiseen: hengen riistämiseen itseltä konkreettisella keinolla. Itsemurhan tekeminen on kuitenkin vain yksi itsetuhoisuuden muoto. Itse itsetuhoisuus on paljon laajempi käsite. Ihminen voi olla monella tapaa itsetuhoinen ja eräänlainen epäsuora itsetuhoisuuden muoto on hyvin yleistä. Epäsuora itsetuhoisuus tarkoittaa sitä, että ihminen ei suoranaisesti tee konkreettista itsensä tappamisen tekoa, vaan lähinnä elää itseään laiminlyöden ja vahingoittaen. Itsetuhoisuus voi olla jopa elämäntapa.
On sitten kyse suorasta itsemurhasta tai epäsuorasta itsetuhoisuudesta, olennaista on ymmärtää, että itsetuhoisuus liittyy itsensä menettämiseen eli jonkinlaiseen henkiseen minättömyyteen tai eksyneisyyteen, mikä useimmiten tarkoittaa sitä, että itsetuhoinen on menettänyt yhteyden itseensä ja tunteisiinsa. Turvallisuuden tunne on saanut kolhuja, samoin luottamus ja itsensä hyväksyminen on vaikeaa. Jatkuva häpeä ja pelko liittyvät keskeisenä piirteenä itsensä menettäneen mielentilaan.

Juuret lapsuudessa

Henkinen kolhu, itsensä menettäminen on voinut tapahtua monessa eri ikävaiheessa ja elämäntilanteessa. Kaikki haastateltavat toivat esiin lapsuusperheessä vallinneen ilmapiirin merkityksen.
– Isäni oli narsistinen luonnehäiriön omaava ihminen, koin emotionaalista ja henkistä hyväksikäyttöä sekä hylkäämistä ja häpäisyä. Ne ovat synnyttäneet arvottomuuden tunteen, jatkuvan pelon ja luottamuksen puutteen. Minkäänlaista itsetuntemusta ei ole päässyt muotoutumaan, joka on ajanut tuhoisiin elämäntapoihin.

Itsetuhoista käyttäytymistä syntyy perheilmapiireissä, joissa vallitsevia tunnetiloja on pelko, häpeä, ja viha.
– Ilmapiiriltään häiriintyneissä perheissä syytellään toisia sekä vaaditaan tietynlaista käyttäytymistä, tunteiden ilmaiseminen on kiellettyä, tällaisessa ympäristössä sosialisoituminen tarkoittaa omasta minuudesta luopumista, mikä luo elämään paljon nimetöntä henkistä kipua.

Lapselle on luontaista kokea kuuluvansa kaikkeen olevaan avoimella uteliaisuudella, toimintakyvyllä ja uuden oppimisella. Tämän vahvan olemassa olon ja luottamisen tunteen säilyttäminen on olennaista itsen säilymisen kannalta, sillä se antaa pohjan kaikelle olemiselle: koemmeko olevamme turvassa, vai elämmekö jatkuvan uhan tunteen alla, jolloin elämästä tulee selviytymistaistelu sen sijaan, että olisimme tasapainoisia ja onnellisia. Useat menettävät lapsuuden turvallisuuden sekä kuulumisen tunteen, mikä on vahingollista, sillä kuulumisen tunne on oleellista itseksi kasvamisen kannalta. Perheessä vallitseva vahingollinen ilmapiiri ottaa lapselta hänen luottamuksensa pois, jolloin itsensä menettäminen saa alkunsa.

– Uskon että jokainen ihminen on elämän alussa oma persoonansa joka tarvitsee tulla nähdyksi juuri sellaisena, häiriintynyt perheilmapiiri kannustaa sulkeutumaan ja kadottamaan minuutensa sen sijaan, että se auttaa ihmistä kasvamaan omaksi itsekseen.

Epätoivoinen selviytymiskeino

Itsensä menettänyt kokee itsessään tyhjiön, jonka hän pyrkii täyttämään keinolla millä hyvänsä. Hän ottaa käyttöön jonkin muodon itsetuhoisesta toiminnasta. Itsetuhoisen toiminnan tunnistaminen voi olla vaikeaa ja useat häilyvätkin huomaamattaan itsetuhoisesti läpi elämänsä.

– Minun kohdalla totta on ollut passiivinen itsetuhoisuus: masennus, alakuloisuus, eristäytyminen, yksinäisyys. Olin arka lapsi, nuorena jännittynyt sekä hiljainen ihmisten joukossa. Se oli sellainen itsetuhoisuuden hiljainen muoto.

– Päihteiden käyttö. Piti saada pää sekaisin keinolla millä hyvänsä. Imppaaminen oli yksi keino mopo-iässä, tupakointi ja alkoholin käyttö jatkui pitkälle aikuisikään saakka. jonkun verran pilven polttoa ja muutamia viina ja lääkkeet kokeiluja.

Itsetuhoinen toiminta voi liittyä arkipäiväisiin elämämme asioihin, mutta itsetuhoisuuden piirteet täyttyvät kun ihminen vahingoittaa itseään elämäntavoillaan. Ruoka, päihteet, työ; mitä tahansa liikaa tai vastaavasti passiivisesti esimeriksi liikuntaa ja unta liian vähän, on omaa terveyttä ja itseä tuhoavaa, jonka juuret ovat itsensä menettämisessä.
– Olen syönyt liikaa ja huolehtinut itsestäni muutenkin huonosti, seurauksena paino-ongelmia, yms. vastapainona olen painanut töitä kuin hullu.

Tämä ei ole puhtaalla tietoisuudella valittu prosessi vaan ihminen ikään kuin ajautuu toimimaan tietyllä tavalla. Yleensä itsetuhoinen eli itsensä menettämiseen pohjautuva prosessi alkaa hienovaraisena ja etenee kohti itsensä suurempaa vahingoittamista. Keskeinen teema tässä itsetuhoisuuden prosessissa on itsetuntemuksen puute mikä edistää tunneilmaisun tukahtumista ja ihmissuhdesotkuja. Tukahdutetut tunteet kertyvät vähitellen ja toistuvat epäonnistumiset saavat lopulta vihan muodon, joka kääntyy omaa itseä kohti. Joidenkin kohdalla itsetuhoinen kierre kärjistyy itsemurhaan tai sen yrityksiin. – Olen elänyt hyvin riskialttiisti, itsemurha-ajatuksia on ollut paljon, kunnes lopulta yritin itsemurhaa. 

Siinä missä toinen syö tai juo liikaa, toinen saattaa valita konkreettisen itsemurhan hitaan itsensä tuhoamisen sijasta. Syy on sama; itsensä menettäminen, minuuden tilalle syöpyneen häpeän tukahduttaminen ja ratkaiseminen.

Itsensä menettänyt kokee itsessään tyhjiön, jonka hän pyrkii täyttämään keinolla millä hyvänsä.

Itsetuhoisuuden luonnollisuus

Vaikka itsetuhoisuus on elämänvastaista, on sillä kuitenkin luonnollinen puolensa, kun ajatellaan millaisessa elämäntilassa ihminen ajautuu siihen. – Kun ihminen on sisäisesti rikki, hän tuntee, että jotain on vialla. Tällöin tuntuu luontevalta ratkaisulta elää siten, että tuhoaa loputkin itsestään.

Tällaisessa tilanteessa itsetuho tuntuu toimivalta ratkaisulta, varsinkin kun tässä mielentilassa usein ulospääsytien hahmottaminen on mahdotonta. – Itsetuhoinen elämäntapa on usein edellisen sukupolven perintö seuraavalle: ihminen ei välttämättä osaa muuta tapaa elää.

Kivulla ja huomion saamisella itseään vahingoittamalla on myös oma merkityksensä. Itsetuhoisella käytöksellä aikaan saatu kipu tuo rajoja, lisäksi se on keino saada huomiota sekä nimi omalle pahalle ololle. Itsensä menettämisen tila on nimetön ahdistava tila, jossa ihminen ei koe mitään konkreettista.

On olennaista ottaa myös huomioon, että elämän rajallisuuskysymykset ja kuolemateema kuuluvat keskeisesti ihmiselonkulkuun. Kulttuurimme on vain niin kovin kliininen ja kuolemaa ja sen hyväksymistä ei missään opeteta. Päin vastoin meidät ohjataan vaikenemaan näissä kysymyksissä. Koska elämällä kuitenkin on tietyt rajansa ja lainalaisuutensa, olisi elintärkeää, että jokaisella olisi lupa ajatella kuolemaa. Jokaisella on luontainen tarve saada puhua kuolemasta ja kohdata kuoleman pelkonsa. Jos näin ei tapahdu, tukahdutetut kuolemanpohdinnat ja kysymykset saattavat jo sinänsä kärjistyä itsetuhoisuudeksi. Ihmisellä tulisi olla mahdollisuus puhua myös itsemurha-ajatuksistaan. Ellei näin tapahdu, konkreettinen itsemurha tai epäsuora itsetuhoisuus voi tulla ratkaisuksi, jolloin kuolemisella ikään kuin ”leikitään”, kun se kuolema sieltä on kuitenkin tulossa.

Pahinta mitä ihmiselle voi tapahtua, on menettää itsensä. On tärkeää kokea omat rajansa sekä tuntea oman minuutensa kokonaisvaltainen olemassaolo.

Itsensä voi löytää uudelleen

Itsetuhoinen elämäntapa on kaikille itsensä menettäneille yhteistä. Itsetuhoista elämäntapaa voi jatkaa, mutta se johtaa nimensä mukaisesti itsetuhoon. Kyseessä on itsetuhoinen kierre, joka pahenee ajan kuluessa ja vie mennessään. Itsensä tuhoaminen ei kuitenkaan ole ainut vaihtoehto kaoottisessa mielentilanteessa, vaikka se siltä tuntuukin.
 – Suurimman tuskan hetkellä mieleni taka-alalla kaikui viesti, lopeta itsesi. Se viesti on valhetta ja petosta. Tuota viestiä ei tule kuunnella.

Itsensä tuhoaminen on yksi vaihtoehto, mutta on olemassa myös itsensä takaisin saamisen mahdollisuus itsessä olevan hyvän elvyttämisen kautta. Se mikä on menetetty, on mahdollista löytää uudelleen. – Kun omaa itsetuhoisuutta alkaa ymmärtää, se ei enää ole elämäntapa. Tilalle on tullut muuta. Kun itsetuhon ongelma ratkeaa, tilalle tulee elämäniloa ja kiitollisuutta. Tässä auttaa elämänsä läpikäyminen terapian, vertaisryhmän, itsehoitomenetelmän, terapeuttisten tai muiden toimintojen avulla.

– Oleellista on saada mahdollisuus rakentaa omaa elämäntarinaa ja käydä läpi sitä mitä itselle on tapahtunut. Olennaista ei ole taistella vapaaksi tuhoisasta elämäntavasta vaan alkaa elvyttää itsessä olevaa hyvää. – Kyllä se on siellä kaiken sen nöyhdän alla. Pitää vaan käydä se nöyhtä läpi.

Kohti eheytymistä

– Näen itsetuhoisuuden rakkaudettomuuden sairautena. Hyväksyvä ilmapiiri (itsehoitoryhmän) on antanut rohkeuden katsoa omaan elämänhistoriaan ja sitä kautta oivaltamaan tosiasiallisia syitä omiin itsetuhoisiin valintoihin.

Yhtä oikeaa tapaa kohdata ongelmia ei ole, mutta keskeistä on luottamuksellisen ihmissuhteen rakentuminen, jossa on turvallista käydä asioita läpi. Samalla vahvistuu myös oma sisäinen turvallisuuden tunne ja luottamus. – Luottamaan opetteleminen on ollut  välttämätön voimanlähde. Hiljalleen minulle on selvinnyt mitä minulle on tapahtunut ja millaisessa emotionaalisessa ympäristössä olen lapsuuteni viettänyt. Tunnetyöskentely on auttanut.

Itsetuhoisuus on  elämäntapa, joka aiheutuu pelko ja häpeäidentiteetistä, itsensä menettämisestä. Todellisena vaihtoehtona on löytää itsensä takaisin itselleen. Tämä on henkinen prosessi, joka pitää sisällään itsetutkiskelua ja kokemusten jakamista.

    – Se on eräänlainen minän eheytymisprosessi, jossa itsetunto ja  terve tunne-elämä palautuu, jossa ihmissuhdetaidot, luovuus elpyvät, jossa oppii hyväksymään itsensä, jolloin voi olla onnellinen tässä ja nyt. Levotonta ponnistelua tai tuskallista sisäistä taistelua ei enää tarvita, kuin ei ole enää mitään tyhjiötä mitä täyttää. Minä on vihdoin löytänyt kotiin.

Käsi kädessä lehti 1/2011
Teksti ja kuvat: Sari Maanhalla