Tiimalasivuori

Tiimalasivuorella oli nousemassa myrsky. Päivä oli ollut harvinaisen kuuma ja tuuleton, jopa vuorenlaella vallitsi täysi hiljaisuus, kun ilmavirrat olivat olleet pysähtyneinä. Aurinko oli kiertänyt vuoren jyrkän seinämän puolitse ja kuumentanut tummakivisen vuoren lämpöä hohkaavaksi.

Kuun liikkeistä valpastuneena vesi oli alkanut työntyä takaisin avomereltä vuonoon tuoden mukanaan myös sakeat pilvimassat. Pilvet vyöryivät yhtä matkaa veden kanssa määrätietoisen vahvoina kuin tunnelia pitkin. Ensin ilmavirta heilutteli vain vähän karua vuorikasvillisuutta, kunnes tuulet yltyivät leveäharteisiksi. Pilvimassat turposivat, täyttyivät ja painautuivat vuorta vasten kuin raskaat laahukset.

Salamat värähtelivät ja yltyvä jylinä laittoi liikkeelle kiviä. Kivivyöryn alle saattoi peittyä kokonaisia polkuja ja ne mursivat vuoresta irti jotain ikuisesti paikoillaan ollutta.

Vaikka vielä ei varsinaisesti satanut, kaikki oli kauttaaltaan märkää, sillä raskaat pilvet olivat massaa, joka tukahdutti kaiken muun omaan kosteaan olomuotoonsa. Pienet norot valuivat tärisevien kivien näkymättömissä väliköissä ja kun pilvi vihdoin päästi irti saderepertuaarinsa, vuorenrinteellä virtasi satoja puroja, jotka alempana yhtyivät valtavaksi pauhaavaksi kuohuksi. Taivas pesi ajattoman vuorensa.

Miniatyr oli useat kerrat pohtinut aikaa. Oliko todella niin, että kelloksi nimitetty kaveri oli tuomionkaltainen elämänkumppani, jonka kanssa piti tulla toimeen ja yleensä juuri siten, että se piti selättää ja voittaa. Oliko todella niin, että elämisen ydin oli aina ehtimisessä. Oli sitten kyse pikajuoksijasta, puusepästä, muusikosta tai papittaresta, aina kaikessa kiersi sama kaava, piti ehtiä jotain ennen jotakin. Ajallinen marssi oli viritetty huippuunsa. Kehäänsä kiertävä kello ja sen kompin noudattaminen ei suinkaan ollut ainoa hirttosilmukka. Lisäksi olivat kalenterit, joiden numeroituihin laatikkoihin kirjattiin asioita, jotka piti tehdä. Ja useimmiten oli kyse juuri ehtimisestä.

Oli myös muodostunut muoti-ilmiöksi saarnata suorittamisesta ja alleviivata tarvettaan rentoutua ja elää hitaammin. Silloinkin vaikutti hyvin vahvasti aikaan liittyvä orjuussuhde, jolloin aikaa pyrittiin selättämään jollain tavalla naamioiden se ajattomuudeksi. Siinä oli jälleen yksi professoritasoinen tutkielma luonnottomuudesta. Kuin ihmisen takaraivoon olisi väärällä tavalla tatuoitunut ikuinen kello, joka rienasi olemassaolollaan. Kuin nuo välineet, kellot ja kalenterit, olisivat tehneet suurta väkivaltaa ihmisyyttä kohtaan mitatessaan aikaa ihmisen puolesta.

Miniatyr ei ollut suostunut ottamaan kelloa majaansa. Hänellä oli vain isoisoisän tähtikartta sekä tiedot kuun ja auringonvaiheista. Kalenterissa oli merkattuna lähinnä aurinkoon liittyvät tasauspäivät sekä muut luonnonkierrollisesti oleelliset päivät. Hänen isoisoisänsä oli elänyt kuun ja auringonkierron mukaan. Isoisoisä oli tunnistanut tähdet ja osannut suunnistaa niiden avulla. Hän oli osannut lukea tuulta ja valoa sekä ylipäätään luonnosta ja eläimistä tietoa ja juuri tämä luontainen osallistuva ajantaju toi isoisoisälle hänen ajattomuutensa ja vapautensa.

Surukseen Miniatyr itse oli syntynyt keskelle ajallista kautta, joka mittasi aikaa ulkoisin automaattisin välinein. Siinä luonnottomuuden kehässä ihminen menetti ikuisuuden tunteensa. Hyvin tyypillinen piirre tästä oli aikuisolentojen väite, että aika alkoi vanhemmiten kulkea nopeampaan. Sitä huokailtiin ja päiviteltiin. Tosiasiassa aika oli samaa, mutta kun kokija oli ajanorja eli osaton ajannoudattaja eikä aktiivinen osallistuja, seurasi kokemus ajan nopeutumisesta. Tällöin ihminen ei elänyt luonnonlakien hienovaraisen rytmin sykkeessä vaan hitaammin tai nopeammin kuin se tai kokonaan pysähtyneenä suhteessa siihen.

Luonnollisen maailmankaikkeuden sykleihin linkittymisen menetyksen ja ajanmittaamisen omatoimisuuden loppumisen myötä ihminen ei suinkaan saanut ajattomuutta saati lisäaikaa vaan juurikin ajan pallona jalkaansa ja jatkuvan ajanpuutteen ja kiireen tunnun. Jopa lapset valjastettiin aivan liian pieninä avoimina olentoina ajan orjuuteen.

Miniatyr muisti lapsuutensa vuodet, jotka oli saanut viettää täysin luonnollisessa ympäristössä. Hän oli elänyt suurimman osan lapsuuttaan ulkona puiden, kivien, lintujen sekä eläinten katveessa. Hän oli kokenut voimakasta yhteyttä luonnon kanssa ja vaikka elämä oli haastanut häntä jo tuolloin, koki hän aina merkillisellä tavalla olevansa turvassa: joka kevät samat valkoiset kukat nousivat kaivolle. Pimeitä syksyniltoja kohden hiipuneet linnunlaulut räjähtivät soittoonsa uudelleen keväästä toiseen. Pieni oja muuttui joeksi, jonka pinnalla vesikirput juoksivat. Aurinko oli koivumaan puolella aamuisin ja illalla se putosi lehmuspuistikon takana olevan jylhän kallioisen metsän taakse. Ne olivat olleet hyviä ajattomia ajallisia vuosia, jotka vahvistivat sitä mitä hän oli, eivätkä sitä mitä hänen olisi pitänyt olla tai tehdä.

Miniatyr, kuten monet muut lapset, ohjattiin opinahjoon. Se oli ajanluonne. Kaikkien tuli ottaa vastaan jäsenneltyä, suunniteltua ja järjestettyä mekaanista opetusta. Sitä kutsuttiin sivistykseksi. Koskaan Miniatyr ei täysin sopeutunut kouluun. Hän oli aina jotenkin irti. Muu tuntui olevan oleellisempaa, mutta hän oppi myös koulukaavan. Piti tehdä jotain jollain tavalla, josta opettajaksi nimetty henkilö antoi mielipiteensä eli numeronsa. Sen suuruuden tai pienuuden perusteella sai tietää, oliko tehnyt toivotusti vai ei toivotusti.

Kahden maailman kansalaisena Miniatyr varttui ihmetteleväksi aikuisolennoksi, joka kirjaimellisesti tunsi elävänsä kahden maailman välissä. Ja kun hän oli elänyt aikuisvuosinaan aikataulujakson, jossa hän teki työtä kahlittuna kellon ja kalenterin nieluun, asuen laatikon muotoisessa talossa pinnoitetun kuolleen nurmen laaksossa, valpastui hän tunteeseen, että jotain meni väärin ja oli pielessä.

Vähitellen tämä hiertävä tunne herätti hänet sakeasta unesta, nuutuneen ihmisen taipaleettomasta vaelluksesta. Hän huomasi, että hänen hiertävä levottomuutensa oli kuolleen maan lauluja, katkottujen puiden haikuja ja saasteisiin tukahtuneiden lintujen ontuvien jalkojen painamia jälkiä tietoisuuden lihassa, todellisuuden rannalla.

Oli hapuiltava muutosta. Oli murrettava vankila ja illuusio elämästä. Lähinnä se tarkoitti kulkemista metsissä ja meren äärellä. Hän irtaantui orjuuttavasta työn otteesta ja ajautui toiseen äärilaitaan tutkimaan ajattomuutta. Hän antoi olemiselleen ja toiminnalleen rauhailmapiirin. Hän tutkaili sisimmästään nousevia kysymyksiä ja pyrki linkittämään itseään maailmankaikkeuteen laadittujen aikataulujen sijasta.

Ja sitten se tapahtui. Hän oli jokisuiston sydämessä olevalla saarella mittaamassa sykkivän pelkonsa juurevaa mittaa. Hän joi pelkonsa väkevyyttä ja suostui siihen ja sitten se tapahtui. Kaikki muuttui. Aika katosi hänen ympäriltään. Kaikki huolet, pelot, toiveet, unelmat, kaikki kaikkosivat ja hän näki ensi kertaa maiseman, jota ei koskaan ollut nähnyt. Maisema oli sama, mutta se oli syvä, väreilevä, kokonainen ja hän oli sen sisässä. Hän oli se. Puut virtasivat, kevyt tuuli harppoi oksistoissa. Auringonvalo matkusti puiden lomitse ja siinä hän linkittyi maailmankaikkeuteen. Se oli kaunis virta ja sen keskellä hän tunsi sanattoman vihjeen elämän suunnasta.

Tapahtui paljon muutoksia ulkoisesti ja sisäisesti. Miniatyr alkoi laulaa ja viljellä maata. Ja sen jälkeen niitä alkoi tulla, väkeviä ikuisuuden läikähdyksiä, energeettisten virtojen tiivistymisiä, kaikkeuden läsnäoloa. Jotain murtui auki ja irti. Läsnäolo kasvoi oivallukseksi ja havahtumiseksi. Illuusio illuusion jälkeen mursi kuorensa. Kaikkia näitä väkeviä kokemuksia yhdisti valtavan suuri ilo ja vapaus sekä tulevaisuusvihjeet, joita Miniatyr päätti noudattaa.

Miniatyr alkoi kokea ajan aivan uudella tavalla. Suorasta viivasta ja lokeroiduista ruudukkokäsityksestä aika muuttui pyöreäksi. Hokema ihmisen iästä vain numerona muuttui todeksi eikä hän enää mitenkään voinut entisenlailla käsittää ikänsä ilmaisemaa numeroa. Hän hämmästeli vuosien määrää ja olleiden ikuisuuksien ulottuvuuksia. Hän oli ollut aina olemassa. Maailmankaikkeus laajeni kaiken aikaa ja jopa tiedemaailman tutkijoille se oli edelleen mysteerio. Hämmentävää oli, että myös ihminen pystyi laajenemaan ajallisesti ajattomuuteen, josta muotoutui kaunis väkevä ikuisuus. Ehkä juuri se hidastutti ”aikaa, ikää ja vanhenemista” ja oli reitti ikuisen nuoruuden lähteelle.

Mutta ei kaikki aivan niin aivoista ja suloista ollut. Isoisoisän tähtikartat ja tietoisuus kuun vaiheista ja universumin luonteesta olivat kaunis ja väkevä todellisuus, mutta jokin planeetta ei ollut kohdallaan. Oltuaan ensin ajanorja ja nähtyään sittemmin vapauden eli ikuisuuden kasvot, Miniatyr tuli oudon levottomaksi. Ajanorjana hän ei ollut löytänyt paikkaansa ja tehtäväänsä, vaikka oli lahjakas ja osasi hoitaa työnsä kiitettävän hyvin. Pyöreän ajan universumissa hän tiesi vaeltavansa oikeaan suuntaan, mutta koska kaikki oli niin laajenevaa ja merkillistä, hänen levottomuutensa kasvoi. Täytyihän elämällä olla jokin tarkoitus. Pelkkä vapaus ei voinut olla tarkoitus.

Tarkoituksen miettiminen sai hänet miettimään elämää ja kuolemaa. Kuolema sai miettimään aikaa ja aika ajattomuutta. Syklinen spiraalinomainen todellisuus kietoi sisäänsä paljon salaisuuksia. Ja silloin hän muisti sen. Hänen tuli vaeltaa vuorelle. Hän oli kuullut jykevästä Tiimalasivuoresta, jonka taival oli raskas, mutta joka tarjosi kulkijalleen pienenkin taipaleen jälkeen huikean elämyksen. Tuolle vuorelle hän tiesi, että hänen kuuluu matkustaa. Ja kun hän juuri nyt oli nähnyt myrskyn nousevan ja vellovan vuorenrinteen seinillä, oli hän alkanut epäröidä, mutta hän tiesi, ettei voinut enää perääntyä.

Myrsky laantui ja hän päätti lähteä matkaan. Laskuveden myötä pilvet olivat alkaneet liukumäkimäisen matkansa veden mukana vuonoa pitkin avomerelle. Kevyt tuuli kuivasi rinteet ja kivillä oli turvallinen kulkea. Jostain kivikon seasta lehahti lentoon kimeästi vinkuva lintu. Purovesi solisi etäällä. Vasta huomattavasti ylempänä hän alkoi kuulla merenäänen, kun se suolaisina nuoluina kävi rinteelle ja nousi jylynä vuoren kaikupintaa ylös saakka. Vuori oli saanut ilmeisesti nimensä siitä, että meriveden karhea kuohu oli vuosituhansien aikana syövyttänyt vuorta siten, että sen keskivaiheilla jyrkällä rannanpuoleisella sivulla oli tiimalasimainen uuma. Vuoroveden aikana vesi kiipesi tiimalasivuoren juuresta ylös kohti keskikohtaa kuin aikaa mitaten. Milloinkaan Miniatyr ei ollut nähnyt elementtien niin voimakkaasti käyvän toisiaan vasten. Jumalatar rakasteli Jumalan kanssa.

Vuorenhuipulle lähdettiin nousemaan tiimalasin keskikohdasta ja laskuveden aikana onnekas pääsi halutessaan käymään sen muulloin merenpeitossa olevan tyven äärellä. Miniatyr oli päättänyt nousta ylös, se tuntui oikealta ja kolmen tiiman jälkeen hän tavoitti jo ohuen pilvikaistaleen. Siitä hän jatkoi vielä yhden eli neljännen tiiman, kunnes saapui laakealle huipulle.

Maisema avartui sinisenä ja avarana joka suuntaan. Siellä missä oli pilviä, valkean massan seasta törröttivät lukuisat vuorenhuiput. Jäämeri jatkui loputtomiin ja sekoittui etäämpänä taivaaseen.

Miniatyr painoi paljaat jalkansa vuorenhuipun kuumaa kivimassaa vasten ja lauloi. Hän katseli kaikkeutta laulullaan, silmillään ja jaloillaan, ja huomasi ympärillään käyvän hiekan tanssin.

Laakean huipun keskellä oli suuri reikä, johon tuuli kuljetti irti hiomaansa hiekkaa. Siinä Miniatyr muisti kaikki elämässään kääntämänsä tiimalasit ja niiden valkeat hiekat sekä kuuli kaikkien seuraamiensa kellojen tikitykset. Vuori oli kenties sittenkin saanut nimensä sisäänsä virtaavan hiekan perusteella.

Tiimalasin toiminta perustui siihen, että tietyssä ajassa hiekka valui tiimalasin yläosasta alaosaan, jonka jälkeen lasi käännettiin ja jälleen sama aika meni hiekan valumiseen. Vuorta ei voinut kääntää, mutta ainakin se mittasi koko ajan maailmanaikaa siinä prosessissa, missä tuuli nuoli sen lakea ja sai liikkeelle hienoa hiekkaa, joka kulkeutui aukkoon keskellä vuorta. Mutta mihin hiekka oikein valui ja voisiko aika loppua. Jos tuuli loppuisi, loppuisiko maailmakin. Ajan ajatteleminen turhautti. Miksi aika korostui kaikessa. Ehkä aika loppui vasta sitten, kun vuori kului täysin maan tasalle. Meri söi sitä toiselta laidalta ja tuuli toiselta. Laki oli nyt tasainen, arvatenkin se oli joskus ollut terävä ja jyrkkä. Jos ei ollut olemassa maailmanpuuta, joka kannatteli taivasta, vaan maailmanvuori.

Miniatyr uskaltautui aivan aukon äärelle ja tunsi siinä vienon imun. Jokin imi hiekkaa vuoren sisään. Ja koska hän oli tullut tänne asti, ei hän voinut malttaa mieltään ja hän päätti laskeutua aukkoon. Hän laskeutui yhä syvemmälle, kunnes saavutti luolan ja näki sen pohjalla hiekkakasoja.

Hän antoi katseensa kiertää luolassa ja sitten hän kohtasi kauniin näyn: siniseen pukuun sonnustautunut hahmo keräsi hiekkaa kouraansa suoraan hiekkaputouksista. Hahmo lausui sanoja, joita Miniatyr ei ymmärtänyt, mutta jotka olivat kauniita sanoja kuin lauluja. Annettuaan kouransa täyttyä hiekasta hän lausui nuo laululliset sanansa puristaen hiekkaa hennosti nyrkkiin, jonka jälkeen hän valutti hiekat jonkinlaiseen astiaan.

Siinä kohti hahmo havahtui siihen, ettei ollut yksin. Kirkas ilme ja hymyn kare juoksivat noille vahvoille kasvoille. Miniatyr katsoi hahmoa ja katsoi sitten maahan, kunnes hahmo ennätti vapauttamaan Miniatyrin kiusaantumisen tunteesta toivottamalla hänet tervetulleeksi Tiimalasivuoren sisään. Hahmo vinkkasi tulemaan lähemmäs, sillä Miniatyria näytti hyvinkin kiinnostavan, mitä vuoren sisässä tapahtui.

Hahmo täytti jälleen nyrkkinsä hiekalla, loitsusi sen ja laski hitaasti vaalean putkilon sisään. Maailman ohuimmasta luusta valmistetut tiimalasit seisoivat päättymättömänä ketjuna vuoren ulokkeiden uumenissa odottaen hiekkatäyttöä. Tiimalasiluita oli pystyssä, kumossa, päällekkäin, riveittäin. Niitä oli mahdottoman paljon. Hahmo tarttui aina yhteen niistä ja otti hiekkaa putouksesta nyrkkiinsä, lausui sanansa ja laski hiekan keskittyneesti syvässä lempeyden tilassa onttoon luumaljaan.

Toimitus näytti kauniilta ja pyhältä, mutta mitä hahmo oikein kuvitteli tekevänsä. Hän toisti tuota samaa koko ajan ja aina kun yksi tiimalasiluu oli täytetty, hän sulki sen ja laittoi suurelle laakealle kivelle. Siinä niitä oli valtavat määrät hiekasta täytettyjä tiimaluulaseja sikin sokin toisiinsa nähden.

Yllättäen hahmo lopetti työskentelynsä. Hän sanoi kuusi kuun askelta tulevan kohta täyteen. Aikataulut vuorenkin sisässä, Miniatyr hymähti sisäänpäin tuskastuneena, mutta suostui kuitenkin kuuntelemaan, sillä hahmo viittasi häntä kuuntelemaan. Tuulenviri teki täyskäännöksen ja sitten Miniatyrkin kuuli sen. Vesi oli oudon lähellä.

Hahmo nousi ylemmälle tasanteelle ja viittoi Miniatyria tekemään samoin. Seurasi jännittynyt hiljaisuus, jota kurlaava vedenääni säesti. Sitten alkoi tapahtua. Tiimaluukeko alkoi elää ja liikkua. Osa niistä pyörähti keon päältä ja särkyi vasten kiveä. Suurin osa tiimalasiluista vain liikkui ja kasa ikään kuin alkoi levitä. Pian Miniatyrille selvisi mistä oli kysymys. Oli nousuveden aika ja vesi levisi laakealle luolan lattialle alhaalta päin. Ensin pienenä norona, suuremmaksi kasvaen. Vesi nousi ja sai tiimalasit liikkeelle ja kun vesi oli työntynyt vuoren sisään täydesti, avautui heidän edessään pienoismeri, jossa seilasi satojen tiimalasiluiden joukko.

Vuoren sisään työntynyt vesi piti erikoista ääntä liikuttaen tiimaluita. Aikansa ne kiersivät rytmisesti ja verkkaisesti kehää, etsien suuntaansa, törmäten toisiinsa, kunnes kuun suuntaansa muuttavat askeleet lauloivat merelle ja se alkoi vetäytyä vieden luut mukanaan, kunnes jäljellä ei ollut enää kuin tyhjä laakea kivi. Vesi oli puhdistanut luolan ja vienyt mennessään myös kaiken irtonaisen ajanhiekan. Ja heti siinä vaiheessa hahmo nousi ylös ja alkoi täyttää tuulen tuomalla hiekalla lisää tiimalasiluumaljoja.

Jokainen tiimalasiluu vastasi yhtä ihmiselämää. Hahmon tehtävä oli täyttää kaikki samalla hiekkamäärällä ja lähettää veden vietäväksi. Osa särkyi jo heti alussa. Iso osa tavoitti meren, järven tai joen ja alkoi siitä matkansa. Useat seilasivat pitkiä matkoja. Myrskytuulten ja tyynten jaksojen vuorottelut käänsivät tiimalasiluuta sopivasti eikä hiekanvirta koskaan pysähtynyt. Oli elämiä, jotka jäivät paikoilleen, jolloin aika alkoi juosta menettäessään luonnollisen virtansa. Hahmo kutsui sellaista elämää turvallisuusmiinaksi. Vaikka virrassa oli paljon voimaa, virtaamattomuus tuhosi kantajansa olemattomiin paljon todennäköisemmin.

Kaikenlaiset maailmankaikkeuden lait vuosituhansista toiseen olivat kuljettaneet ihmiselämän tiimaluita. Virtaaminen, liikkeessä oleminen ja kaikkeuden todellisuuksien mukaan eläminen oli ollut hallitseva osa olentojen elämää, kunnes oli koettanut tämä rantaan kahliutuneiden ihmisten aikakausi. Kääntyessään ylösalaisin tiimalasi teki puolikkaan ympyrän ja kääntyessään jälleen, ympyrästä tuli täysi. Sama hiekka ja aika virtasi, mutta se edellytti muutosta ja käännöstä tiettyjen sisäisten syklien välein.

Mutta ihminen ei ollut enää jaksanutkaan olla osallistuja vaan hän oli päättänyt ankkuroitua pois virroista elämään helposti ja turvallisesti, minkä seurauksena hiekka ei enää liikkunut. Kyllä Miniatyr sen ymmärsi, olihan hän itsekin elänyt niin ja kokenut sen passivoivalla tavalla ihanteellisen turvalliseksi. Ei ollut vaaraa, että hiekka loppuisi tai malja särkyisi. Liike oli tuolloin pysähdyksissä. Siitä sai hallinnan tunteen ja juurikin kaikki tämä oli opetettu sivistyksen nimissä; minän todellinen suu oli pesty aivopesusaippualla.

– Missä ajattelet tiimaluumaljasi nyt olevan? kysyi hahmo yllättäen. Miniatyr mietti hetken ja arveli sen olevan rannasta irrottautumista seuranneen hämmennyksen vallassa jossain virran ytimessä vapaassa riennossa. Hahmo hymyili lempeästi. Miniatyrille tuli palava tarve tietää, mitä tulisi tapahtumaan, päättyisikö hänen aikansa nyt, alkaisiko kaikki vai loppuisiko, kun hän nyt viimein oli vapauttanut itsensä ja uskaltautunut virtaan mukaan.

Hahmo oli hetken aikaa mietteliäs ja hymyili jälleen. – Et ole alussa etkä lopussa. Kaikki ikään kuin odottaa, hahmo vastasi. Miniatyr halusi tietää, mitä kaikki tarkoitti ja mitä se odotti, mutta ei saanut suoraa vastausta. – Eheys on ihan mukavaa ja varmuus kivaa, mutta maailma alkaa murtumisesta, hahmo sanoi ja jatkoi maljojen täyttämistä ja kertoi Miniatyrille toisen reitin vuorelta alas. Miniatyr ehtisi tuolla reitillään nähdä kuinka uusi nousuvesi kohoaa pitkin vuorta ja kulkea yhdessä alas asti sen mukana. – Seuraa virtaa, oli hahmo sanonut.

Matkalla Miniatyr havahtui voimakkaaseen kohinaan, joka ei tullut merestä vaan hän löysi vuorenrinnettä laskeutuvan leveän vuoristopuron. Siellä täällä harvakseltaan puron virrassa kulki yksittäisiä luisia tiimalaseja. Hän lähti seuraamaan puroa, joka tasaisella maalla kesyyntyi lauhkeaksi joeksi. Osa tiimalasiluista jäi kiinni rannan juurakkoihin ja kiviin. Hän viehättyi näkemästään. Osa elämistä vaelsi merille, osa nousi metsiin. Ja kaikilla oli sama todellisuus, aika, muutos, kierros, kehä, spiraali. Ilma, maa, tuli, vesi ja henki.

Joen varsi oli vehmas. Suuret saniaiset vankoilla varsillaan kasvoivat tiheänä mattona. Puut olivat vanhoja ja jylhiä. Sammal oli peittänyt kivikon, siitä oli aikaa, kun ukonilmat olivat saaneet kiviä liikkeelle vuorenrinteeltä tänne asti. Virta leveni välillä suureksi ja verkkaiseksi, kunnes sen syke alkoi käydä kiihkeämmäksi.

Miniatyr kiihdytti askeleitaan. Hänen katseensa kiinnittyi yhteen erityiseen luiseen tiimalasiin. Hän rauhoitteli itseään, eihän hän mitenkään kaikkien tiimalasiluiden joukosta voinut löytää juuri omaansa. Ajatus tuntui typerältä, mutta se vain itsepintaisesti vahvistui hänen mielessään, kunnes hän oli ihan varma, että luumalja, jota hänen katseensa oli alkanut määrätietoisesti seurata, oli hänen oma elämänsä.

Mitä hänen tuli tehdä. Siinä se meni, virrassa, vapaana, huolettomana. Tuliko hänen pyydystää se, sitäkö koko reissu tarkoitti, sitäkö hahmo oli tarkoittanut. Aivan niin, sitä se varmasti oli, sillä hahmohan kertoi joidenkin ihmisten löytäneen maljansa ja palaavan vuorelle täyttämään sitä, että saisi lisäaikaa, että elämä jatkuisi. Siinäkö oli ikuisen elämän salaisuus. Nousta ajanportaita ajan vuorelle, täyttää yhä uudelleen maljansa, varmistaa sen kestävyys, vuodesta toiseen, tunnista ja sekunnista toiseen. Hän ajatteli kaikkia niitä guruja, maageja ja mystikkoja, jotka olivat puhuneet vuorelle nousemisesta, niin tietysti, sitä kaikki oli!

Intonsa kiihottamana Miniatyr yritti pyydystää luista ajanmittariaan. Hänen oli saatava se kiinni, sillä hänen aikansa oli vaarassa päättyä. Hän ponnisti kaiken tahdonvoimansa ja taitonsa tulen saadakseen kiinni tiimansa ja kantaakseen sen takaisin vuorelle tiimalasiluuntäyttäjän korjattavaksi.

Pian hän saikin oksan kärjellä kiinni siitä ja näki sen kurjan tilan: luu oli lohkeillut ja oli pian särkymässä. Sitä oli toki paikkailtu, olihan hän yrittänyt hakea etsinnöilleen apua, ratkaisua levottomuuteensa. Hänen mielensä oli pitänyt häntä hereillä rauhattomana ja hän oli tehnyt kaikkensa, opiskellut psykologiset mantransa ollakseen ehyt, järkevä ja osaava hiljentääkseen sisäisen puhujansa.

Kateellisena hän katseli joenrantasammalikkoon asettuneita toverielämiä. Ei naarmuja, ei kolhuja. Ja siinä epähuomionsa tolassa hän horjahti ja kepin nokassa ollut tiimalasiluu tipahti takaisin virtaan. Hän alkoi juosta tavoittaakseen tiimalasiluunsa uudelleen, mutta kompastui törröttävään sammaleiseen kiveen. Maan iskun kamppaamana hän makasi sammaleiden ja saniaisten seassa nöyryytettynä ja vihaisena. Kaikki menee pieleen, enkö vieläkään osaa!

Kyynärpäät säkenöivinä ja sykkivinä hän päätti nousta, yrittää vielä kerran juosta ajan kanssa kilpaa, mutta joki muuttui valtavaksi kuohuksi, jota seurasi järkyttävä putous. Siinä hän seisoi ja kuunteli kosken mylvivää kuohua kuin manaavaa rukousta ja näki tiimalasiluunsa helähtävän kiveen. Sirpaleet räjähtivät ja mursivat hänen hiekkansa vapaaksi. Vedenääni voimistui ja alkoi kiertää sakeana hänen kuuloluillaan. Vuori nauroi. Vereslihalle auennut kyynärpääiho paloi ja sykki sydämen tulta. Virta kuljetti luusirut ja hiekan ties minne.

Miniatyr luhistui maahan ja hänen silmänsä täyttyivät suolaisesta vedestä, nousuvesi. Hänen kurkkuaan kuristi, käsiä ja jalkoja pisteli. Ne olivat veltot ja hervottomat. Hän kirosi, valitti, vaikersi ja huusi kuin eläin, kunnes ravistellut kauhu vaimeni ohueksi ja kalpeaksi viiruksi hänen väsyneeseen nieluunsa. Äänihuulet värähtelivät enää vain vähän. Sieraimissa vaelsi sammalen syvä tuoksu. Maailmankaikkeus sai tunkea auringon, kuun ja tähtikarttansa omaan mustaan aukkoonsa.

Sisäinen sota oli päättynyt. Raunioilla makasi luhistunut olento. Kaikki mikä oli ollut merkityksellistä, räjähti merkityksettömyyteensä. Miniatyr menetti käytännössä kaiken, mitä ihminen voi menettää, mutta hänen aikansa tai elämänsä ei suinkaan päättynyt. Hiekan, liikkeen ja aikaluun muodostama liitto oli kyllä symboli fyysiselle elämälle ja sen ehdoille, mutta omaksi itseksi tuleminen ja oman sisäisen muodon paljastuminen tapahtuivat vasta murtumisen kautta, kun hiekka vapautti itsensä kahleistaan.

Miniatyr oli nähnyt kuinka osa maljoista särkyi jo tiimalasiluuluolassa, osa murtui matkalla ja osa ei koskaan. Ehkä eheys ja tieto, osaaminen ja hallinta eivät olleet tarkoituskaan. Ehkä juuri niiden ansiosta ihmisolento koki suurimman tragediansa.

Oltiin jo kaukana aikakaudesta, jolloin ihmisolento viimein suostui uskomaan, että maapallo on pyöreä, mutta useimpien olentojen aikakäsitys oli edelleen litteä. Haudan uumeniin saateltiin täydellisissä kuorissa joukko epäperhosia ja antikorentoja, jotka oli saateltu vaimentamaan sisäinen kaiherruksensa ja välttelemään rikkoutumista saaden aikaiseksi yhden vahvimmista elämänvastaisista hallintaan pyrkivistä yhtälöistä ollen koskaan murtautumatta vapaaksi kotelomakuupussinsa uumenista.

Sari Maanhalla

15.1.2014 | Categories: Elementit, Maailmankaikkeus, Tarinapuu | Tags: herkkyys, läsnäolo, onnellisuus, vapaus | Jätä kommentti