Havaintoja Vaeltajan Tieltä

Posts tagged “herkkyys

Blue table

Se kuitenkin liikkuu Sari Maanhalla

Story of spiritual exploration, insight and the mind tendency to laze around.

Every human being is at the beginning of each day for all at the beginning.

Once upon a time a girl, who had a blue table. It has always been her, and she was accustomed to live with it in her own life, but the table had one fault, namely, nothing remained on the table, everything she put on the table, crashed, or a swipe away. So it was a lovely table, but it could not be used, or at least its use caused by an imbalance of evil mind and extra work.

Came moments when the girl annoyed by a glass of water falling down or dropping other items off the table, but she learned to live with it. Indeed, despite the prevailing state of affairs she set again and again the water glass on the table and was annoyed when it became the clutter and cleaning. Here’s how she lived her life.

There comes a time when the fly in the ointment was higher and he drifted to consider that how life on earth with a blue table like this can be. She began to read and soon, the girl got out with serenity written in the Buddha’s tablemanualbook that the tablelegs were of varying duration. Insight joy filled the girl, she realized the unfortunate moments with the table due to.

For a long time she was satisfied with the information and continued reading about the table legs various lenght. Life continued in a similar asymmetry of table legs all the way down, but the fly in the ointment came back and the realization that the legs were disproportionate, and that is why a glass of water over and over again every morning fell on the floor, does not longer helped her. She was started more annoying. She Googled the problem and found a table-carpenterlogist, some kind of TableGuru from whom to seek advice from her problem.

– If you want an effective and balanced ridge on the table, you will need to fix the table legs the same length, said the TableGuru. Table surface smoothness and the balance of the table consist of table-leg equal proportions, on behalf of the essence with respect to each other.

So, of course, how the girl did not immediately had it figured out. She returned home and She spent time at the table with a new insight wide for a while again, relieved. Tablelegs must be the same length. Releasing aha-experience lubricate and anointed her miserable mental status brighter, until the new water glass grief rose to mind. The water glass did not stay still on the table.

What she should do: Contact in the table-leg-specialist whether or instep of the foot-leg specialist? And so she ended up the same TableGuru who was in the table legs specializing master carpenter to inquire of how to act with very different lengths table legs.

– You take, for example, all the legs off, you put them side by side and cut from the same length and attach the legs back.

Sininen Sari MaanhallaNow, the data began to increase the pain. I am not, and I do not want to, and I do not even know how to. What was this anguished state of affairs. Before there was more serenity in her life, after all. Yeah, of course, a glass of water crashed every day, many times on the floor, but it was already accustomed to, it had always been so, but now she should have done something else, and it made her distraught. Hearing did not come at all, that he would give more resources to the table the precious time of being noble.

A lunatic crazy table, do I let it control my life, thought the girl and decided that did not start to be a slave on the table. She did not saw through anything. Girl thought sawing was not needed, said whatever the priest, sacristan, peasant or cupper. And the apparent ease of mind remained. Thus she spent her life at her table, thinking herself a noble equanimity persona who knew how to show place on the table of the cabinet. (How contradictory!) In fact, she closed the boiling chamber of the principle of the mind, and there they danced like a wild half-crazy skeletons.

The apparent equanimity remained. Waterglass after another swipe down the drain. What about it, she thought, and hummed until her body length was filled, sorry, when her cleaning rag was full. It had not had time to dry after wiping the former. She could not bear it, and no longer a single cup bust situation, so in her mindbowl rose to the storm and an internal grievance storm waves caused her mental seasickness.

Again, she contacted an table-expert-Guru and presented him with the same grievance review and got the same answer, that the table legs are in various lengths, and if she wants which commands the table, the legs are the same length corrected.

Then the girl noticed to ask how to do it.

– You take the measure of the sawmill and, measuring and sawing, comes the answer. And the girl smirked where and how. After all, she did not know what it saw looks like and how it is used, let alone where to get any.

TableGuru liked to tell more. He described exactly what saw and sawing are all the smallest detail. And the girl returned home at the table with a new data sanitization. And she did as the guru had described. Day after day, the girl sat at her table and in her thoughts she thought sawmills, measuring and sawing in every detail. She reiterated and reaffirmed her thinking, but nothing happened, the table was not straightened. The feet remained stubbornly similar, even though she did everything perfectly. Even each body hair was in perfect meditation position oriented presence, nothing happened on the table.

Sininen pöytä Sari MaanhallaThe girl was persistent. Four years later, she decided to once again to return to the tableGuru and submit a new round of questions. She had done before, as the guru had said, so she asked a question a little upset and disappointed. Guru wanted to know with which girl was sawn; with the thought that she had received from him or with real saw of her own.

In the process, she discovered her error. It was not thinking at all, or therapeutic analytical, nor good seating muscles. Everyone must themselves find their own tool and using it to embrace and begin the implementation. Thinking was only thinking.

Hearing this girl was filled with all the explanations. Should she do something. I’m not able to, and I can not, I can not leave my table out of the trust, I can not leave it. I need every day to stay dry the spilled water, I do not have the opportunity nor the time to look for a tool, let alone use it and fix the table.

Another four years passed. Now it was gone, so that girl was afraid to open the door and start searching for saw. When she finally found it and adopts its essence, she thought she had found a permanent tranquility of mind, but it turned out just the opposite; her world turned upside down once again, as she came to understand that the table was not a table. Her rest in convenient table material object was an easel and yes it was even not blue.

Sari Maanhalla

Mainokset

Vapaudesta

Vapaus Sari Maanhalla


Itsetunto on itsetuntemusta

Itsetunto on itsetuntemusta Sari Maanhalla

Puhumme usein itsetunnosta kuin se olisi jokin ominaisuus, joka vain annetaan meille ja jolle emme voi itse mitään. Tosi asiassa itsetunto on sitä, että itse tuntee itsensä ja itsetuntoaan voi vahvistaa tutustumalla itseen.

Sari Maanhalla


Satutettu ihmisyys

Te olette herkkä ihminen, Laulava  kuutar Sari Maanhalla
jonka lahjakkuuden itu on rusentunut.

Te olette pianisti, jonka sormet
ovat piikkilangalla yhteen sidotut
laulaja, jonka äänihuulet ovat
arvostelun ruoskalla lamaannutettu
ja tanssija, jonka nilkat on taitettu
ja notkeus halvaannutettu pilkan ivalla.

Vuorenkuninkaanne tanssivat
sementtipunnuksissa
ja lampenne joutsenilla on
lävistykset sydämessään
ja niittivyöt ja kettingit joutsenen kauloissaan,
ankkuroituna maailman kauneimman
veden pohjaan,

menuettinne eloisa hyrrä
ja sen sydänrytmi ontuvat  Havahtumisia  Sari Maanhalla
lahonneilla kainalosauvoilla
pitkin sävelasteikkoa tahdissa,
mutta murtuneena.

Te olette siili,
jonka piikit on katkottu
ja toukka, jonka tuntosarvet
on rusikoitu.

Olette vitriiniin naulittu
noiduttu marionettinukke,
patsas vanhempienne pätevyyspuistossa.

Juoksette kiinni todistuksen
ja pyydätte haaviinne tittelin,
viette ne kotiin ja saatte
päähän silityksen ja risun sivalluksen.

Viilto selän ihossanne
vasten rauhatonta rankaluutanne
on sekä vapautenne että vankilanne ovi.Kosminen lankamestari Sari Maanhalla

Aika näyttää
millainen ritari tai ritaritar te olette,

hänkö, joka luo
tuhkansa väkevyydestä
minuutensa hauraan lippaan,
josta päästää vapaaksi
värisevän rankansa palossa karjuva
taiteilijan luova henki.

Sari Maanhalla


Auringonkukkapelto

Tarina levottomuudesta ja kärsivällisyyden puutteesta sekä kasvusta ja hyväksymisestä.

Auringonkukkapelto (3)

Mago käveli hiekkaista tietä pitkin ja antoi jalkojensa tuntea mahdollisimman paljon tietä. Maatuntemus lohdutti ja rauhoitti. Mago oli ajatustensa häiritsemä ja kaikki aika, jokainen sekunti, jolloin hän kykeni unohtamaan menneisyyden varjot ja tulevaisuuden haamut, olivat hänelle tilaisuus elpyä solu solulta. Maa jalkojen alla oli hänelle jonkinlainen luottamuslupaus siitä, että elämässä voi käydä hyvin. Samalla se loi hänelle tuntemuksen siitä, että hän on olemassa ja merkillisellä tavalla hän koki olevansa yhtä tuon hiljaisen tien kanssa.

Mago antoi katseensa kulkea kesäisissä puissa. Tammet seisoivat jykevinä ja arvokkaina kuin ikuisina paaluina. Lehtien värisävy oli jo taittunut keväisestä heleän vihreästä tummempaan loppukesän vihreään. Ei vielä, mutta hieman myöhemmin koittaisi aika, jolloin puu alkaisi imeä lehtivihreän talteen ja lehdet alkaisivat kellastumisensa. Magon katse viivähti myös kiihkeimmästä kiivaudestaan luopuneissa linnuissa. Kukaan ei enää laulanut ja puolustanut reviiriään kiivaasti, vaan kaikki oli odottavaa.

Mutta vielä ei ollut syksyn aika ja kun Mago saapui tien kaarteeseen, koki hänen väsynyt ruumiinsa ja uupunut mielensä melkoisen yllätyksen, kun hänen eteensä avautui silmänkantamattomiin jatkuva kukkapelto. Hänen askeleensa seisahtuivat ja hän vain tuijotti sitä kuin epätodellista näkyä. Keltaisia suuria ihmeellisiä kukkia silmänkantamattomiin.

Siitä lähtien hän saapui joka päivä tuolle pellolle. Hän alkoi palvoa noita kukkia eläen niiden keskellä ja viimein hän nukkui jopa yönsä niiden luona.

Mutta eräänä päivänä hänet kohtasi karmiva näky. Kaikki kukat olivat kadonneet. Jäljellä oli vain sekavan näköinen pelto, jossa törrötti vankkojen kukkavarsien torsot. Kukkaosat eli näiden jumalallisten kasvien päät olivat kaikki kadonneet. Jok’ikinen pieni aurinko oli poissa. Maassa oli siellä täällä jäänteitä noista auringoista, puolikkaita palasia tai hädin tuskin niitäkään. Murusia kuin kylvettynä sinne tänne.

Näky oli lohduton. Kylmyys astui Magon sisikuntaan. Hän ei voinut ymmärtää mitä oli tapahtunut.

Koko talven hän piti kiinni tuosta kauneuden näystä, joka oli muuttunut kauheuden tantereeksi. Hän ripustautui olleeseen ihanuuteen, yritti vaalia tuota keltaista ihmeellistä näkyä, mutta vajosi aina mietteissään sitä seuranneeseen kamaluuteen. Muisto oli synkeän lohduton. Katkenneiden kukkakaulojen pelto.

Kun luonnonkiertoinen pimeäkausi alkoi taittua valoisaan ja maa luopua lumipeitteestään, Mago sai vaivoin itsensä irti routaisesta mielentolastaan, hyhmäisten ajatusten luomasta omatoimisesta kurjuudesta. Hän halusi vaalia kurjuuttaan ja synkeytensä syvimpiä aaltoja, mutta pieni aavistuksen omainen muisto keltaisesta kukkamerestä sai hänet kuitenkin lähtemään liikkeelle. Jähmeänä hän kulki pellon laitaan yrittäen nähdä uudelleen kaiken sen lumouksen, mutta lumousta ei ollut, ei ollut, vaikka hän kuinka pinnisti ja toivoi.

Päivä päivältä Mago vaali muistoaan, ohuen ohutta haituvaista aivokuvaansa ja saapui yhä uudelleen tammikujaa pitkin kohdatakseen jälleen sen suloisan keltaisen näyn. Joka ikisenä keväisenä päivänkiertona hän saapui hermostuneena aukiolle tarkistamaan ovatko jumalalliset auringot palanneet, mutta eivät ne olleet.

Eräänä päivänä jotain kuitenkin tapahtuikin. Keltaisten kukkien hautausmaa oli elpynyt kuohkeaksi mullaksi, josta pilkisti esiin pienen pieniä vihreitä juttuja. Mikä yllätys. Ei se entisen veroista ollut, pienet olemattomat ja hintelät vihreät rääpäleet olivat kaukana keltaisten jättikukkien kuninkaallisuudesta, mutta saivat ne uteliaaksi.

Mago mietti noita vihreitä maasta pilkistäviä juttuja. Yönsäkin hän kieriskeli miettien asianlaitaa ja sitten hän sen keksi. Seuraavana aamuna hän riensi pellolle ja alkoi toteuttaa ideaansa. Tietysti kukkien kuninkaat ja kuningattaret tuli kiskoa esiin. Nehän olivat maan uumenissa piilossa. Vain vihreä alku pilkotti mullasta. Se oli vihje, kuin narunpää; vedä tästä. Miten hän ei sitä heti tajunnut. Ja niin Mago tarttui toimeen. Oli hänen tehtävänsä vapauttaa kukat mullan vankilasta ja palvella luontoa juuri siten.

Kaikissa vihreissä jutuissa eli taimissa oli kaksi pyöreänsoikeaa pientä lehteä vastakkain toisiinsa nähden. Hän tarttui ensimmäisen taimen toiseen lehteen ja veti, mutta lehti katkesi irti hänen käteensä. Hän tarttui saman taimen toiseen lehteen ja kiskoi, mutta sekin katkesi ja multaan jäi sojottamaan silkka vihreä pieni tikku. Näin hän jatkoi. Tarttui kaikkien taimien lehtiin ja toisti samaa, mutta aina tapahtui vain niin, että sirkkalehdet katkesivat irti.

Hän ei saanut kiskottua kukkia esiin, vaikka hän veti molemmista lehdistä yhtä aikaa aivan erityisen nerokkaalla taktiikalla; hän sijoitti lehden huolella peukalon ja etusormen väliin ja nosti suoraan ylöspäin. Mutta ei. Aina lehdet jäivät vetäjän käteen.

Ehkä hän teki sen väärin, Mago ajatteli. Hän keskitti kaikki ajatuksensa, otti käyttöönsä kaikki meditatiiviset kykynsä ja taitonsa. Hän ammensi energiaa maasta ja maailmankaikkeudesta, avasi ruumiinsa energiapisteet ja tarttui yhä uusiin ja uusiin taimiin voidakseen vetää esiin niitä jumalaisia suuria kukkia, joita hän oli nähnyt edellisenä vuonna.

Viidensadan taimen jälkeen Mago keksi, että kasviin täytyy tarttua varresta lehtien alapuolelta ja siten, että vihreä juttu ikään kuin ujutetaan hellästi esiin. Näin hän jatkoi, mutta ei saanut kauniita suuria keltaisia kukkia esiin. Hän kiskoi ja kiskoi, jopa lehdettömäksi kynityt vihreät varret hän ronkki esiin. Ja aina jokainen taimi ikään kuin loppui kesken. Vartta tuli vain lyhyen matkaa ja sen päässä oli ohut ruma olematon juuri. Yksikään ei työntynyt vedettäessä esiin kauniina suurena auringonkukkana.

Lopen uupuneena kaikki taimet esiin revittyään Mago vaipui maahan. Hän ei saisi kauniita ihmeellisiä kukkiaan. Hän ei saisi iloaan ja toivoaan. Vaikka hän istui ja meditoi, rukoili ja vaali harrasta kiitollista mieltä vääntäytyen erikoisiin joogasolmuihin, hän ei saanut kukkia esiin. Hänen kätensä olivat hellät ja arat, selkä oli kipeä, niskaan ja päähän sattui. Hän oli antanut ja tehnyt kaikkensa saadakseen kukkansa. Saadakseen tuon ihmeellisen kauniin tuokion elämässään toistumaan.

Voimattomana Mago kadotti kaiken elämisen halunsa. Hänellä ei ollut enää sädehtivän kaunista kukkamerta, itse asiassa pellolla vallitsi aika sekavannäköinen lohduton maa. Mago samastui siihen. Kuin hänetkin olisi loppuun kynitty. Hänellä ei ollut mitään. Hän oli elämässä yrittänyt, hän oli ollut ahkera ja toimelias, aina valmis tarttumaan puuhaan kuin puuhaan. Ideoita oli noussut, kuten taimia, mutta miksi mikään ei onnistunut, miksi hän ei saanut palkintoaan; kosmos pilaili hänen kanssaan. Epäreilu itseriittoinen typerä kosmos. Kostoksi hän hakkasi nyrkeillään maata ja lausui kaikki tietämänsä maailman rumimmat sanat osoittaakseen mieltään.

Pienenä vihaisena maasykkyränä Mago vajosi sumuisten ajatustensa äärelle ja koki voimiensa heikkenevän. Lopulta hänellä ei ollut enää voimia pitää käsiään nyrkissä saati kiduttaa äänihuuliaan lohduttomalla parulla. Hän vain vaipui hiljaiseen hiljaisuuteen. Kevyt tuuli sipaisi hiuksia. Pienet pilven lonkareet purjehtivat taivaalla sopivan matkan päässä toisistaan saaden taivaansinen näyttämään entistä sinisemmältä. Mutta ei Mago sitä nähnyt. Siellä täällä lenteli perhosia, kärpäsiä ja kimalaisia. Elämä jatkui. Kaikki tapahtui. Jokunen lintu kierteli hänen yllään, mutta Mago makasi maassa pienellä kerällä kasvot multaista maata vasten eikä nähnyt mitään.

Mutta ei kai kukaan jaksa kauaa mököttää ja murjottaa. Pitää yllä vihansa muuria. Ja niin Magon mieleen saapui herättävä sade. Hän havahtui siihen, että itkee. Kuuma kasvoja polttava vesi valui hänen silmistään. Kun ne hetket olivat useammat ja pidempiaikaisemmat, jolloin hänen silmänsä olivat enemmän auki kuin kiinni, alkoi hän nähdä jotain keltaista ja erityistä. Kyyneleiden läpi maailma näytti sumuiselta ja kun enin itkuvesi oli haihtunut pois, alkoi hän nähdä sen selvemmin. Suoraan hänen edessään pienen matkan päässä kasvoi yksittäinen auringonkukka.

Mago nousi istumaan ja katseli kukkaa. Todellakin, nyt siinä oli hänen odottamansa kukka. Mitä siitä, että se oli vain ainut, mutta siinä se oli. Hän nousi ylös ja käveli kukan luokse, tanssi sen ympärillä, lauloi sille ja katseli sitä. Ja vietettyään aikaa vain ja ainoastaan siinä hetkessä katsellen kukkaa, oppi hän näkemään, että sen ruskeaan keskustaan muodostui tummakuorisia siemeniä. Se oli hänestä riemastuttavaa ja kun hän seuraavana keväänä tuli samalle paikalle ja näki maassa ne vihreät somat pienet taimet, ymmärsi hän, että siemenillä olikin merkitys ja nyt ne kasvoivat uusia taimia.

Uudet taimet saivat hänet toiveikkaaksi ja touhukkaaksi. Aijai, se on paha. Kuka tahansa jaksaa kantaa masennuksensa taakan tai vetää tuskansa rekeä, mutta ilo ja riemu ovat vaikeita. Innostuneisuus. Onnesta humaltuminen. Ne saavat holtittomaksi.

Pari tainta Mago repi edelleen maasta odottaen saavansa kukan esiin, mutta nyt hän jo tiesi ettei se niin mennyt. Lopulta hän antoi taimien olla. Kyllä hän kokeili kaikkia tietoisuustaitojaan ja piehtaroi tekoitkua puskien maassa saadakseen aikaiseksi edes yhden kyyneleen, jonka draamalla luoda edes yksi kukka, mutta eihän se mitään auttanut.

Lopulta hän tajusi, että hänen tuli vain elää menemään ja kaikki tapahtuisi siinä samalla. Kukka tulisi esiin mullasta ajallaan. Tai ei tulisi. Niin yksinkertaista, mutta vaikeaa.

Eräänä päivänä pelto olikin juuri samanlaisena kuin mitä hän oli sen ensimmäisen kerran nähnyt. Täydessä loistossaan. Hän riensi vapaana ja innokkaana kukkien sekaan, viipyi kauan, lauloi, runoili ollen täynnä onnea, kunnes eräänä aamuna hän joutui jälleen yllättymään. Hän näki puolet pellosta tuhoutuneena. Hän tuijotti kauhuissaan käynyttä tuhoa, jälleen ilmennyttä kukkien kaulojen katkeamista, kunnes hän erotti jonkun leikkaavan kukkia.

Mago oli jo rientämässä estämään Leikkaajaa, mutta sitten suurien tammien lomasta astui Eihwaz hänen luokseen hymyä virkkoen. Tämä ehdotti Magoa jäämään vierelleen katselemaan. Mago koki moisen ehdotuksen suurena hulluutena, mutta tunsi merkillisellä tavalla, että hänen oli kuunneltava tuota viisautta. Ja niinä hän jäi Eihwazin vierelle katsomaan kuinka joku leikkasi auringonkukkien kaulat poikki. Ei hän tuota näkyä tyynenä voinut hyväksyä, vaan Magoa ahdisti, miten Eihwaz saattoikin katsoa kaikkea niin rauhallisesti!

– Hän on hieman erilainen kuin sinä, Eihwaz sanoi yllättäen ja hymyili ystävällisesti: – Hän haluaa omistaa tuon kauneuden niin palavasti, että leikkaa kaikki kukat irti ja vie ne kotiinsa ja sitten yllättyy, kun ne kuolevat ja kuihtuvat. Hän ei ole vielä oppinut, hän tekee tämän jo kolmannen kerran. Sinä olet erilainen. Sinä annoit kauneuden olla, tulit katsomaan sitä etkä yrittänyt omistaa. Tosin sidoit kaikkesi siihen sokeutuen kaikelle muulle ja kun kukat olivat kadonneet, koit tuhoutuvasi, menettäneesi kaiken. Olit sen verran pakkomielteinen, että tulit tänne uudelleen.

Mago nyökkäsi. Niin juuri hän oli tehnyt, kunnes oli saanut opetuksen, että nämä jumalalliset maa-auringot kasvavat ilman ihmisen tekoja. Tämä ajatus sai Magon kiihtymään ja rientämään kukkia katkovan luokse. Hän tajusi, että kukat myös tuhoutuvat ihmisen levottomista ja pakkomielteisistä teoista.

– Anna hänen olla. Hänen on itse opittava, Eihwaz ehdotti. – Mutta hän tuhoaa kaiken, Mago voihkaisi. – Ei kukilla ole vaaraa, Eihwaz viljeli lohdun sanoja. Voimattomana Mago istui tammipuuta vasten. Hän katsoi pellolla riehuvaa ihmistä ja nimitti tätä raivohulluksi. – Suurta hulluutta ja me annamme sen tapahtua, Mago jankkasi. Mago kärsi, mutta ilmeisesti hänen oli katsottava tämä näytelmä läpi, katsottava kuinka hullu ihminen tuhoaa kaiken hänen silmiensä edessä.

– Sinä olit aivan samanlainen, ehkä jopa pahempi kiskoessasi kaikki pienet taimet irti, sanoi Eihwaz lempeästi. Niin niinhän se oli ollut.

Auringonkukkapelto (4)

Seuraavana keväänä Mago saapui jälleen pellolle ja näki jonkun kiskovan kukkataimia mustasta mullasta. Tämä ei voi olla totta, Mago ajatteli ja oli rientää kiskojan luokse, mutta päätti jäädä katsomaan. Ja kun se aika koittaisi, että pellon pitäisi olla täysissä auringonkukinnoissaan, pelto ammottaisikin tyhjänä. Pellon tyhjyys ei enää sattunut häneen niin kipeästi ja kun hän paljon myöhemmin näki Kukkienleikkaajan saapuvan, sai hän nähdä jotain aivan erityisen mielenkiintoista. Leikkaaja vaipui raivon vallassa maahan, hakkasi maata nyrkeillään ja potki sitä jaloillaan.

Samassa Mago näki kuinka Eihwaz ilmestyi tammikujalta kaunis puuastia käsissään. Siitä hän kylvi maahan suuren määrän auringonkukan siemeniä. Kun virvoittava taivainen vesi ja auringonvalo jälleen loisivat sopivat olosuhteet, alkaisivat siemenet itää.

Ja aina tulisi malttamattomia Kiskojia, omistushaluisia Leikkaajia ja ahkeria Istuttajia ja aina olisi niitä, jotka lempeästi katselisivat ja antaisivat toisten käydä sotaansa kasvaen ja etsien suurempaa tietoisuutta ja viisautta.

Teksti: Sari Maanhalla

 


Heräilevän valon aika

Ihmisen ajatus voi liikkua valoa nopeammin ja sen tähden päänupissa voi tuntua synkkyydeltä.

Auringon pyörä Sari Maanhalla

Olen pohtinut aikaa. Onko todella niin, että kelloksi nimitetty kaveri on tuomionkaltainen elämänkumppani, jonka kanssa pitää tulla toimeen ja yleensä juuri siten, että se tulee selättää ja voittaa. Onko todella niin, että elämisen ydin on aina ehtimisessä. On sitten kyse pikajuoksijasta, puusepästä, muusikosta tai papittaresta, aina kaikessa kiertää sama kaava, pitää ehtiä jotain ennen jotakin. Kuin ihmisen takaraivoon olisi väärällä tavalla tatuoitunut ikuinen kello, joka rienaa olemassaolollaan.

Vastapainona tälle on muodostunut muoti-ilmiöksi saarnata suorittamisesta ja alleviivata tarvettaan rentoutua ja elää hitaammin. Tällöinkin vaikuttaa hyvin vahvasti aikaan liittyvä orjuussuhde, jolloin aikaa pyritään selättämään naamioiden se ajattomuudeksi. Siinä on jälleen yksi professoritasoinen nerokkaan typerä tutkielma luonnottomuudesta.

Olla kahlittu vapaudessa ja olla vapaa vankeudessa on helpompaa kuin olla vapaa vapaudessa.

Ilmeisesti merkittävin menetyksemme toteutuu juuri ajanmittaamisessa: luopuessaan aktiivisesta osallistumisesta ajanmittaamiseen, ihminen on menettänyt paljon. Siinä luonnottomuuden kehässä katoaa tunne ikuisuudesta. Tämän tragedian kohteeksi kukin joutuu lapsesta aikuisen kasvamisen prosessissa, jolloin aikakäsitys keskeisesti muuttuu. Hyvin tyypillinen piirre tästä on väite, että aika alkaa vanhemmiten kulkea nopeampaan. Sitä huokaillaan ja päivitellään. Tosiasiassa aika on samaa, mutta kun kokija on ajanorja eli osaton ajannoudattaja eikä aktiivinen osallistuja, seuraa kokemus ajan nopeutumisesta. Tällöin ihminen ei elä luonnonlakien hienovaraisen rytmin sykkeessä vaan hitaammin tai nopeammin kuin se tai kokonaan pysähtyneenä suhteessa siihen.

Eriskummallisella tavalla vempeleet, jotka mittaavat aikaa puolestamme eivät suinkaan luo elämäämme puitteita, että aikaa olisi enemmän, vaan käy juurikin päinvastoin, kujanjuoksu ajanmittaajien valtaväylällä on tihenevä pikamarssi, jonka tiimellyksessä mitään ei ehdi. Luonnollisen maailmankaikkeuden sykleihin linkittymisen menetyksen ja ajanmittaamisen omatoimisuuden loppumisen myötä ihminen ei suinkaan ole saanut ajattomuutta saati lisäaikaa vaan juurikin ajan pallona jalkaansa ja jatkuvan ajanpuutteen ja kiireen tunnun.

Tarkkaan mitattavaa aikaa käytetään systeemissämme luomaan rajoja ja mahdollistamaan asioiden sujumista. Yksilön on kuitenkin mahdollista asettaa itsensä ajattomuuden asetukseen, jolloin kello-orjuus päättyy ja ajasta tulee täydempää, eräällä tavalla pyöreämpää. Tänä päivänä naureskelemme entisaikojen ihmiselle, joka luuli maapalloa litteäksi ja pelkäsi tipahtamista sen reunalta. Kaikista hienoista keksinnöistämme huolimatta aikakäsityksemme on kuitenkin edelleen litteää, vaikka tosiasiassa universaalin tietoisuuden tasolla aika on pyöreää ja laajenevaa.

Tulirumpu Sari Maanhalla

Melankolia tekee ihmisestä luomualkemistin.

Loppuvuoden pimeät virittävät ihailtavalla tavalla jotain sisäistä kaipauksellista ohuutta esiin. Se on ainutlaatuisinta mitä tiedän. Voi vetäytyä luvan kanssa pimeän kieppiin, olla rauhallisemmin, syleillä ajattomuutta. Aivan kuin poissaoleva aurinko sallisi unohtaa kiivaimman kellolaukan Ja näinhän se onkin: aikana jolloin ihminen eli luonnossa osana sen syklejä, tämä aika ei suinkaan ollut suorittavan ja kuluttavan työn aikaa.

Pimeys myös haastaa. Pimeä vuodenaika on karski peili. Kiivaana valon ja kasvun aikana kuka tahansa pystyy pelaamaan itsensä syvää levottomuutta herättävistä sisäisistä kysymyksistä pois erinäisten verukeherkkujen kera. Oma sisäinen pimeä yö ajoitettuna tähän planetaariseen vuodenaikaan, jolloin planeettamme on toinen poski poiskäännettynä valosta enimmän aikaa, luo melkoisen yhtälön: On tultava täydesti tuta kaikkinensa se, mikä on todellista ja totta, vaikka juurikaan se ei tunnu hyvältä.

Onnellisuuden kaavaan liittyy keskeisesti levottomuus, joka tekee levolliseksi ja levollisuus, joka tekee levottomaksi.

Sisäinen levottomuus pakottaa palaamaan kaikkeen siihen mikä on oleellista. Pimeä havahduttaa pysähtymään, mikä aiheuttaa sen, että kiertorata pyrkii muuttumaan ja kierrety ajanjuoksun kehä avautuu spiraaliksi, joka alkaa viedä uuteen suuntaan. Se on myös lohdullinen ajatus, vaikka kiertäisit kehää, ei se koskaan ole kehä, siitä avaruus pitää huolen. Millään planeetalla eikä olennolla ole vakituista samaa kiertorataa. Kaikki on ikuista spiraalia, joka kietoo sisäänsä paljon salaisuuksia.

Pimeys riisuu kaiken turhan pois. Täydessä eimitääntömyydessä karu maa räjähtää eloon. Silloin aika vapauttaa kaulamme lineaarisesta ja hiertävästä hirttoköydestä ja sen yksiulotteisesta silmukasta ikuiseksi liikkeeksi ja spiraaliksi, jonka kiitävässä seinättömässä kehdossa voi kehrätä olemisensa mahlaa. Minän värisevästä alkulimallisesta kerroksesta puklahtaa esiin oivallus: oman sisimmän haastavaa jodlausta on kuunneltava. Ei ole mitään muuta kuin se, ei ole ollutkaan eikä tule olemaan.

Valopyörä Sari Maanhalla

Päivä on saavuttanut lyhimmän teränsä, pimeän vakuuttava monologi on ollut vahvimmillaan, aurinko on syvimmillään kuopassaan ja aloittaa nyt paluunsa.

Hyvää heräilevän valon aikaa.

Sari Maanhalla


Vapaus

Vapaus Sari Maanhalla


Tiimalasivuori

Naurava Jumala Sari Maanhalla

Tiimalasivuorella oli nousemassa myrsky. Päivä oli ollut harvinaisen kuuma ja tuuleton, jopa vuorenlaella vallitsi täysi hiljaisuus, kun ilmavirrat olivat olleet pysähtyneinä. Aurinko oli kiertänyt vuoren jyrkän seinämän puolitse ja kuumentanut tummakivisen vuoren lämpöä hohkaavaksi.

Kuun liikkeistä valpastuneena vesi oli alkanut työntyä takaisin avomereltä vuonoon tuoden mukanaan myös sakeat pilvimassat. Pilvet vyöryivät yhtä matkaa veden kanssa määrätietoisen vahvoina kuin tunnelia pitkin. Ensin ilmavirta heilutteli vain vähän karua vuorikasvillisuutta, kunnes tuulet yltyivät leveäharteisiksi. Pilvimassat turposivat, täyttyivät ja painautuivat vuorta vasten kuin raskaat laahukset.

Salamat värähtelivät ja yltyvä jylinä laittoi liikkeelle kiviä. Kivivyöryn alle saattoi peittyä kokonaisia polkuja ja ne mursivat vuoresta irti jotain ikuisesti paikoillaan ollutta.

Vaikka vielä ei varsinaisesti satanut, kaikki oli kauttaaltaan märkää, sillä raskaat pilvet olivat massaa, joka tukahdutti kaiken muun omaan kosteaan olomuotoonsa. Pienet norot valuivat tärisevien kivien näkymättömissä väliköissä ja kun pilvi vihdoin päästi irti saderepertuaarinsa, vuorenrinteellä virtasi satoja puroja, jotka alempana yhtyivät valtavaksi pauhaavaksi kuohuksi. Taivas pesi ajattoman vuorensa.

Miniatyr oli useat kerrat pohtinut aikaa. Oliko todella niin, että kelloksi nimitetty kaveri oli tuomionkaltainen elämänkumppani, jonka kanssa piti tulla toimeen ja yleensä juuri siten, että se piti selättää ja voittaa. Oliko todella niin, että elämisen ydin oli aina ehtimisessä. Oli sitten kyse pikajuoksijasta, puusepästä, muusikosta tai papittaresta, aina kaikessa kiersi sama kaava, piti ehtiä jotain ennen jotakin. Ajallinen marssi oli viritetty huippuunsa. Kehäänsä kiertävä kello ja sen kompin noudattaminen ei suinkaan ollut ainoa hirttosilmukka. Lisäksi olivat kalenterit, joiden numeroituihin laatikkoihin kirjattiin asioita, jotka piti tehdä. Ja useimmiten oli kyse juuri ehtimisestä.

Oli myös muodostunut muoti-ilmiöksi saarnata suorittamisesta ja alleviivata tarvettaan rentoutua ja elää hitaammin. Silloinkin vaikutti hyvin vahvasti aikaan liittyvä orjuussuhde, jolloin aikaa pyrittiin selättämään jollain tavalla naamioiden se ajattomuudeksi. Siinä oli jälleen yksi professoritasoinen tutkielma luonnottomuudesta. Kuin ihmisen takaraivoon olisi väärällä tavalla tatuoitunut ikuinen kello, joka rienasi olemassaolollaan. Kuin nuo välineet, kellot ja kalenterit, olisivat tehneet suurta väkivaltaa ihmisyyttä kohtaan mitatessaan aikaa ihmisen puolesta.

Miniatyr ei ollut suostunut ottamaan kelloa majaansa. Hänellä oli vain isoisoisän tähtikartta sekä tiedot kuun ja auringonvaiheista. Kalenterissa oli merkattuna lähinnä aurinkoon liittyvät tasauspäivät sekä muut luonnonkierrollisesti oleelliset päivät. Hänen isoisoisänsä oli elänyt kuun ja auringonkierron mukaan. Isoisoisä oli tunnistanut tähdet ja osannut suunnistaa niiden avulla. Hän oli osannut lukea tuulta ja valoa sekä ylipäätään luonnosta ja eläimistä tietoa ja juuri tämä luontainen osallistuva ajantaju toi isoisoisälle hänen ajattomuutensa ja vapautensa.

Surukseen Miniatyr itse oli syntynyt keskelle ajallista kautta, joka mittasi aikaa ulkoisin automaattisin välinein. Siinä luonnottomuuden kehässä ihminen menetti ikuisuuden tunteensa. Hyvin tyypillinen piirre tästä oli aikuisolentojen väite, että aika alkoi vanhemmiten kulkea nopeampaan. Sitä huokailtiin ja päiviteltiin. Tosiasiassa aika oli samaa, mutta kun kokija oli ajanorja eli osaton ajannoudattaja eikä aktiivinen osallistuja, seurasi kokemus ajan nopeutumisesta. Tällöin ihminen ei elänyt luonnonlakien hienovaraisen rytmin sykkeessä vaan hitaammin tai nopeammin kuin se tai kokonaan pysähtyneenä suhteessa siihen.

Luonnollisen maailmankaikkeuden sykleihin linkittymisen menetyksen ja ajanmittaamisen omatoimisuuden loppumisen myötä ihminen ei suinkaan saanut ajattomuutta saati lisäaikaa vaan juurikin ajan pallona jalkaansa ja jatkuvan ajanpuutteen ja kiireen tunnun. Jopa lapset valjastettiin aivan liian pieninä avoimina olentoina ajan orjuuteen.

Maailmanpuu Sari Maanhalla

Miniatyr muisti lapsuutensa vuodet, jotka oli saanut viettää täysin luonnollisessa ympäristössä. Hän oli elänyt suurimman osan lapsuuttaan ulkona puiden, kivien, lintujen sekä eläinten katveessa. Hän oli kokenut voimakasta yhteyttä luonnon kanssa ja vaikka elämä oli haastanut häntä jo tuolloin, koki hän aina merkillisellä tavalla olevansa turvassa: joka kevät samat valkoiset kukat nousivat kaivolle. Pimeitä syksyniltoja kohden hiipuneet linnunlaulut räjähtivät soittoonsa uudelleen keväästä toiseen. Pieni oja muuttui joeksi, jonka pinnalla vesikirput juoksivat. Aurinko oli koivumaan puolella aamuisin ja illalla se putosi lehmuspuistikon takana olevan jylhän kallioisen metsän taakse. Ne olivat olleet hyviä ajattomia ajallisia vuosia, jotka vahvistivat sitä mitä hän oli, eivätkä sitä mitä hänen olisi pitänyt olla tai tehdä.

Miniatyr, kuten monet muut lapset, ohjattiin opinahjoon. Se oli ajanluonne. Kaikkien tuli ottaa vastaan jäsenneltyä, suunniteltua ja järjestettyä mekaanista opetusta. Sitä kutsuttiin sivistykseksi. Koskaan Miniatyr ei täysin sopeutunut kouluun. Hän oli aina jotenkin irti. Muu tuntui olevan oleellisempaa, mutta hän oppi myös koulukaavan. Piti tehdä jotain jollain tavalla, josta opettajaksi nimetty henkilö antoi mielipiteensä eli numeronsa. Sen suuruuden tai pienuuden perusteella sai tietää, oliko tehnyt toivotusti vai ei toivotusti.

Miniatyr neito Sari Maanhalla

Kahden maailman kansalaisena Miniatyr varttui ihmetteleväksi aikuisolennoksi, joka kirjaimellisesti tunsi elävänsä kahden maailman välissä. Ja kun hän oli elänyt aikuisvuosinaan aikataulujakson, jossa hän teki työtä kahlittuna kellon ja kalenterin nieluun, asuen laatikon muotoisessa talossa pinnoitetun kuolleen nurmen laaksossa, valpastui hän tunteeseen, että jotain meni väärin ja oli pielessä.

Vähitellen tämä hiertävä tunne herätti hänet sakeasta unesta, nuutuneen ihmisen taipaleettomasta vaelluksesta. Hän huomasi, että hänen hiertävä levottomuutensa oli kuolleen maan lauluja, katkottujen puiden haikuja ja saasteisiin tukahtuneiden lintujen ontuvien jalkojen painamia jälkiä tietoisuuden lihassa, todellisuuden rannalla.

Oli hapuiltava muutosta. Oli murrettava vankila ja illuusio elämästä. Lähinnä se tarkoitti kulkemista metsissä ja meren äärellä. Hän irtaantui orjuuttavasta työn otteesta ja ajautui toiseen äärilaitaan tutkimaan ajattomuutta. Hän antoi olemiselleen ja toiminnalleen rauhailmapiirin. Hän tutkaili sisimmästään nousevia kysymyksiä ja pyrki linkittämään itseään maailmankaikkeuteen laadittujen aikataulujen sijasta.

Ja sitten se tapahtui. Hän oli jokisuiston sydämessä olevalla saarella mittaamassa sykkivän pelkonsa juurevaa mittaa. Hän joi pelkonsa väkevyyttä ja suostui siihen ja sitten se tapahtui. Kaikki muuttui. Aika katosi hänen ympäriltään. Kaikki huolet, pelot, toiveet, unelmat, kaikki kaikkosivat ja hän näki ensi kertaa maiseman, jota ei koskaan ollut nähnyt. Maisema oli sama, mutta se oli syvä, väreilevä, kokonainen ja hän oli sen sisässä. Hän oli se. Puut virtasivat, kevyt tuuli harppoi oksistoissa. Auringonvalo matkusti puiden lomitse ja siinä hän linkittyi maailmankaikkeuteen. Se oli kaunis virta ja sen keskellä hän tunsi sanattoman vihjeen elämän suunnasta.

Tapahtui paljon muutoksia ulkoisesti ja sisäisesti. Miniatyr alkoi laulaa ja viljellä maata. Ja sen jälkeen niitä alkoi tulla, väkeviä ikuisuuden läikähdyksiä, energeettisten virtojen tiivistymisiä, kaikkeuden läsnäoloa. Jotain murtui auki ja irti. Läsnäolo kasvoi oivallukseksi ja havahtumiseksi. Illuusio illuusion jälkeen mursi kuorensa. Kaikkia näitä väkeviä kokemuksia yhdisti valtavan suuri ilo ja vapaus sekä tulevaisuusvihjeet, joita Miniatyr päätti noudattaa.

Miniatyr alkoi kokea ajan aivan uudella tavalla. Suorasta viivasta ja lokeroiduista ruudukkokäsityksestä aika muuttui pyöreäksi. Hokema ihmisen iästä vain numerona muuttui todeksi eikä hän enää mitenkään voinut entisenlailla käsittää ikänsä ilmaisemaa numeroa. Hän hämmästeli vuosien määrää ja olleiden ikuisuuksien ulottuvuuksia. Hän oli ollut aina olemassa. Maailmankaikkeus laajeni kaiken aikaa ja jopa tiedemaailman tutkijoille se oli edelleen mysteerio. Hämmentävää oli, että myös ihminen pystyi laajenemaan ajallisesti ajattomuuteen, josta muotoutui kaunis väkevä ikuisuus. Ehkä juuri se hidastutti ”aikaa, ikää ja vanhenemista” ja oli reitti ikuisen nuoruuden lähteelle.

Miniatyr vesitanssi Sari Maanhalla

Mutta ei kaikki aivan niin aivoista ja suloista ollut. Isoisoisän tähtikartat ja tietoisuus kuun vaiheista ja universumin luonteesta olivat kaunis ja väkevä todellisuus, mutta jokin planeetta ei ollut kohdallaan. Oltuaan ensin ajanorja ja nähtyään sittemmin vapauden eli ikuisuuden kasvot, Miniatyr tuli oudon levottomaksi. Ajanorjana hän ei ollut löytänyt paikkaansa ja tehtäväänsä, vaikka oli lahjakas ja osasi hoitaa työnsä kiitettävän hyvin. Pyöreän ajan universumissa hän tiesi vaeltavansa oikeaan suuntaan, mutta koska kaikki oli niin laajenevaa ja merkillistä, hänen levottomuutensa kasvoi. Täytyihän elämällä olla jokin tarkoitus. Pelkkä vapaus ei voinut olla tarkoitus.

Tarkoituksen miettiminen sai hänet miettimään elämää ja kuolemaa. Kuolema sai miettimään aikaa ja aika ajattomuutta. Syklinen spiraalinomainen todellisuus kietoi sisäänsä paljon salaisuuksia. Ja silloin hän muisti sen. Hänen tuli vaeltaa vuorelle. Hän oli kuullut jykevästä Tiimalasivuoresta, jonka taival oli raskas, mutta joka tarjosi kulkijalleen pienenkin taipaleen jälkeen huikean elämyksen. Tuolle vuorelle hän tiesi, että hänen kuuluu matkustaa. Ja kun hän juuri nyt oli nähnyt myrskyn nousevan ja vellovan vuorenrinteen seinillä, oli hän alkanut epäröidä, mutta hän tiesi, ettei voinut enää perääntyä.

Myrsky laantui ja hän päätti lähteä matkaan. Laskuveden myötä pilvet olivat alkaneet liukumäkimäisen matkansa veden mukana vuonoa pitkin avomerelle. Kevyt tuuli kuivasi rinteet ja kivillä oli turvallinen kulkea. Jostain kivikon seasta lehahti lentoon kimeästi vinkuva lintu. Purovesi solisi etäällä. Vasta huomattavasti ylempänä hän alkoi kuulla merenäänen, kun se suolaisina nuoluina kävi rinteelle ja nousi jylynä vuoren kaikupintaa ylös saakka. Vuori oli saanut ilmeisesti nimensä siitä, että meriveden karhea kuohu oli vuosituhansien aikana syövyttänyt vuorta siten, että sen keskivaiheilla jyrkällä rannanpuoleisella sivulla oli tiimalasimainen uuma. Vuoroveden aikana vesi kiipesi tiimalasivuoren juuresta ylös kohti keskikohtaa kuin aikaa mitaten. Milloinkaan Miniatyr ei ollut nähnyt elementtien niin voimakkaasti käyvän toisiaan vasten. Jumalatar rakasteli Jumalan kanssa.

Vuorenhuipulle lähdettiin nousemaan tiimalasin keskikohdasta ja laskuveden aikana onnekas pääsi halutessaan käymään sen muulloin merenpeitossa olevan tyven äärellä. Miniatyr oli päättänyt nousta ylös, se tuntui oikealta ja kolmen tiiman jälkeen hän tavoitti jo ohuen pilvikaistaleen. Siitä hän jatkoi vielä yhden eli neljännen tiiman, kunnes saapui laakealle huipulle.

Vuorenhuipulla Sari Maanhalla

Maisema avartui sinisenä ja avarana joka suuntaan. Siellä missä oli pilviä, valkean massan seasta törröttivät lukuisat vuorenhuiput. Jäämeri jatkui loputtomiin ja sekoittui etäämpänä taivaaseen.

Miniatyr painoi paljaat jalkansa vuorenhuipun kuumaa kivimassaa vasten ja lauloi. Hän katseli kaikkeutta laulullaan, silmillään ja jaloillaan, ja huomasi ympärillään käyvän hiekan tanssin.

Laakean huipun keskellä oli suuri reikä, johon tuuli kuljetti irti hiomaansa hiekkaa. Siinä Miniatyr muisti kaikki elämässään kääntämänsä tiimalasit ja niiden valkeat hiekat sekä kuuli kaikkien seuraamiensa kellojen tikitykset. Vuori oli kenties sittenkin saanut nimensä sisäänsä virtaavan hiekan perusteella.

Tiimalasin toiminta perustui siihen, että tietyssä ajassa hiekka valui tiimalasin yläosasta alaosaan, jonka jälkeen lasi käännettiin ja jälleen sama aika meni hiekan valumiseen. Vuorta ei voinut kääntää, mutta ainakin se mittasi koko ajan maailmanaikaa siinä prosessissa, missä tuuli nuoli sen lakea ja sai liikkeelle hienoa hiekkaa, joka kulkeutui aukkoon keskellä vuorta. Mutta mihin hiekka oikein valui ja voisiko aika loppua. Jos tuuli loppuisi, loppuisiko maailmakin. Ajan ajatteleminen turhautti. Miksi aika korostui kaikessa. Ehkä aika loppui vasta sitten, kun vuori kului täysin maan tasalle. Meri söi sitä toiselta laidalta ja tuuli toiselta. Laki oli nyt tasainen, arvatenkin se oli joskus ollut terävä ja jyrkkä. Jos ei ollut olemassa maailmanpuuta, joka kannatteli taivasta, vaan maailmanvuori.

Tiimalasivuoren luola

Miniatyr uskaltautui aivan aukon äärelle ja tunsi siinä vienon imun. Jokin imi hiekkaa vuoren sisään. Ja koska hän oli tullut tänne asti, ei hän voinut malttaa mieltään ja hän päätti laskeutua aukkoon. Hän laskeutui yhä syvemmälle, kunnes saavutti luolan ja näki sen pohjalla hiekkakasoja.

Hän antoi katseensa kiertää luolassa ja sitten hän kohtasi kauniin näyn: siniseen pukuun sonnustautunut hahmo keräsi hiekkaa kouraansa suoraan hiekkaputouksista. Hahmo lausui sanoja, joita Miniatyr ei ymmärtänyt, mutta jotka olivat kauniita sanoja kuin lauluja. Annettuaan kouransa täyttyä hiekasta hän lausui nuo laululliset sanansa puristaen hiekkaa hennosti nyrkkiin, jonka jälkeen hän valutti hiekat jonkinlaiseen astiaan.

Siinä kohti hahmo havahtui siihen, ettei ollut yksin. Kirkas ilme ja hymyn kare juoksivat noille vahvoille kasvoille. Miniatyr katsoi hahmoa ja katsoi sitten maahan, kunnes hahmo ennätti vapauttamaan Miniatyrin kiusaantumisen tunteesta toivottamalla hänet tervetulleeksi Tiimalasivuoren sisään. Hahmo vinkkasi tulemaan lähemmäs, sillä Miniatyria näytti hyvinkin kiinnostavan, mitä vuoren sisässä tapahtui.

Hahmo täytti jälleen nyrkkinsä hiekalla, loitsusi sen ja laski hitaasti vaalean putkilon sisään. Maailman ohuimmasta luusta valmistetut tiimalasit seisoivat päättymättömänä ketjuna vuoren ulokkeiden uumenissa odottaen hiekkatäyttöä. Tiimalasiluita oli pystyssä, kumossa, päällekkäin, riveittäin. Niitä oli mahdottoman paljon. Hahmo tarttui aina yhteen niistä ja otti hiekkaa putouksesta nyrkkiinsä, lausui sanansa ja laski hiekan keskittyneesti syvässä lempeyden tilassa onttoon luumaljaan.

Toimitus näytti kauniilta ja pyhältä, mutta mitä hahmo oikein kuvitteli tekevänsä. Hän toisti tuota samaa koko ajan ja aina kun yksi tiimalasiluu oli täytetty, hän sulki sen ja laittoi suurelle laakealle kivelle. Siinä niitä oli valtavat määrät hiekasta täytettyjä tiimaluulaseja sikin sokin toisiinsa nähden.

Pöytäkivi Sari Maanhalla

Yllättäen hahmo lopetti työskentelynsä. Hän sanoi kuusi kuun askelta tulevan kohta täyteen. Aikataulut vuorenkin sisässä, Miniatyr hymähti sisäänpäin tuskastuneena, mutta suostui kuitenkin kuuntelemaan, sillä hahmo viittasi häntä kuuntelemaan. Tuulenviri teki täyskäännöksen ja sitten Miniatyrkin kuuli sen. Vesi oli oudon lähellä.

Hahmo nousi ylemmälle tasanteelle ja viittoi Miniatyria tekemään samoin. Seurasi jännittynyt hiljaisuus, jota kurlaava vedenääni säesti. Sitten alkoi tapahtua. Tiimaluukeko alkoi elää ja liikkua. Osa niistä pyörähti keon päältä ja särkyi vasten kiveä. Suurin osa tiimalasiluista vain liikkui ja kasa ikään kuin alkoi levitä. Pian Miniatyrille selvisi mistä oli kysymys. Oli nousuveden aika ja vesi levisi laakealle luolan lattialle alhaalta päin. Ensin pienenä norona, suuremmaksi kasvaen. Vesi nousi ja sai tiimalasit liikkeelle ja kun vesi oli työntynyt vuoren sisään täydesti, avautui heidän edessään pienoismeri, jossa seilasi satojen tiimalasiluiden joukko.

Luolan nielu Sari Maanhalla

Vuoren sisään työntynyt vesi piti erikoista ääntä liikuttaen tiimaluita. Aikansa ne kiersivät rytmisesti ja verkkaisesti kehää, etsien suuntaansa, törmäten toisiinsa, kunnes kuun suuntaansa muuttavat askeleet lauloivat merelle ja se alkoi vetäytyä vieden luut mukanaan, kunnes jäljellä ei ollut enää kuin tyhjä laakea kivi. Vesi oli puhdistanut luolan ja vienyt mennessään myös kaiken irtonaisen ajanhiekan. Ja heti siinä vaiheessa hahmo nousi ylös ja alkoi täyttää tuulen tuomalla hiekalla lisää tiimalasiluumaljoja.

Jokainen tiimalasiluu vastasi yhtä ihmiselämää. Hahmon tehtävä oli täyttää kaikki samalla hiekkamäärällä ja lähettää veden vietäväksi. Osa särkyi jo heti alussa. Iso osa tavoitti meren, järven tai joen ja alkoi siitä matkansa. Useat seilasivat pitkiä matkoja. Myrskytuulten ja tyynten jaksojen vuorottelut käänsivät tiimalasiluuta sopivasti eikä hiekanvirta koskaan pysähtynyt. Oli elämiä, jotka jäivät paikoilleen, jolloin aika alkoi juosta menettäessään luonnollisen virtansa. Hahmo kutsui sellaista elämää turvallisuusmiinaksi. Vaikka virrassa oli paljon voimaa, virtaamattomuus tuhosi kantajansa olemattomiin paljon todennäköisemmin.

Kaikenlaiset maailmankaikkeuden lait vuosituhansista toiseen olivat kuljettaneet ihmiselämän tiimaluita. Virtaaminen, liikkeessä oleminen ja kaikkeuden todellisuuksien mukaan eläminen oli ollut hallitseva osa olentojen elämää, kunnes oli koettanut tämä rantaan kahliutuneiden ihmisten aikakausi. Kääntyessään ylösalaisin tiimalasi teki puolikkaan ympyrän ja kääntyessään jälleen, ympyrästä tuli täysi. Sama hiekka ja aika virtasi, mutta se edellytti muutosta ja käännöstä tiettyjen sisäisten syklien välein.

Mutta ihminen ei ollut enää jaksanutkaan olla osallistuja vaan hän oli päättänyt ankkuroitua pois virroista elämään helposti ja turvallisesti, minkä seurauksena hiekka ei enää liikkunut. Kyllä Miniatyr sen ymmärsi, olihan hän itsekin elänyt niin ja kokenut sen passivoivalla tavalla ihanteellisen turvalliseksi. Ei ollut vaaraa, että hiekka loppuisi tai malja särkyisi. Liike oli tuolloin pysähdyksissä. Siitä sai hallinnan tunteen ja juurikin kaikki tämä oli opetettu sivistyksen nimissä; minän todellinen suu oli pesty aivopesusaippualla.

Sumunuppu Sari Maanhalla

– Missä ajattelet tiimaluumaljasi nyt olevan? kysyi hahmo yllättäen. Miniatyr mietti hetken ja arveli sen olevan rannasta irrottautumista seuranneen hämmennyksen vallassa jossain virran ytimessä vapaassa riennossa. Hahmo hymyili lempeästi. Miniatyrille tuli palava tarve tietää, mitä tulisi tapahtumaan, päättyisikö hänen aikansa nyt, alkaisiko kaikki vai loppuisiko, kun hän nyt viimein oli vapauttanut itsensä ja uskaltautunut virtaan mukaan.

Hahmo oli hetken aikaa mietteliäs ja hymyili jälleen. – Et ole alussa etkä lopussa. Kaikki ikään kuin odottaa, hahmo vastasi. Miniatyr halusi tietää, mitä kaikki tarkoitti ja mitä se odotti, mutta ei saanut suoraa vastausta. – Eheys on ihan mukavaa ja varmuus kivaa, mutta maailma alkaa murtumisesta, hahmo sanoi ja jatkoi maljojen täyttämistä ja kertoi Miniatyrille toisen reitin vuorelta alas. Miniatyr ehtisi tuolla reitillään nähdä kuinka uusi nousuvesi kohoaa pitkin vuorta ja kulkea yhdessä alas asti sen mukana. – Seuraa virtaa, oli hahmo sanonut.

Matkalla Miniatyr havahtui voimakkaaseen kohinaan, joka ei tullut merestä vaan hän löysi vuorenrinnettä laskeutuvan leveän vuoristopuron. Siellä täällä harvakseltaan puron virrassa kulki yksittäisiä luisia tiimalaseja. Hän lähti seuraamaan puroa, joka tasaisella maalla kesyyntyi lauhkeaksi joeksi. Osa tiimalasiluista jäi kiinni rannan juurakkoihin ja kiviin. Hän viehättyi näkemästään. Osa elämistä vaelsi merille, osa nousi metsiin. Ja kaikilla oli sama todellisuus, aika, muutos, kierros, kehä, spiraali. Ilma, maa, tuli, vesi ja henki.

Joen varsi oli vehmas. Suuret saniaiset vankoilla varsillaan kasvoivat tiheänä mattona. Puut olivat vanhoja ja jylhiä. Sammal oli peittänyt kivikon, siitä oli aikaa, kun ukonilmat olivat saaneet kiviä liikkeelle vuorenrinteeltä tänne asti. Virta leveni välillä suureksi ja verkkaiseksi, kunnes sen syke alkoi käydä kiihkeämmäksi.

Miniatyr kiihdytti askeleitaan. Hänen katseensa kiinnittyi yhteen erityiseen luiseen tiimalasiin. Hän rauhoitteli itseään, eihän hän mitenkään kaikkien tiimalasiluiden joukosta voinut löytää juuri omaansa. Ajatus tuntui typerältä, mutta se vain itsepintaisesti vahvistui hänen mielessään, kunnes hän oli ihan varma, että luumalja, jota hänen katseensa oli alkanut määrätietoisesti seurata, oli hänen oma elämänsä.

Mitä hänen tuli tehdä. Siinä se meni, virrassa, vapaana, huolettomana. Tuliko hänen pyydystää se, sitäkö koko reissu tarkoitti, sitäkö hahmo oli tarkoittanut. Aivan niin, sitä se varmasti oli, sillä hahmohan kertoi joidenkin ihmisten löytäneen maljansa ja palaavan vuorelle täyttämään sitä, että saisi lisäaikaa, että elämä jatkuisi. Siinäkö oli ikuisen elämän salaisuus. Nousta ajanportaita ajan vuorelle, täyttää yhä uudelleen maljansa, varmistaa sen kestävyys, vuodesta toiseen, tunnista ja sekunnista toiseen. Hän ajatteli kaikkia niitä guruja, maageja ja mystikkoja, jotka olivat puhuneet vuorelle nousemisesta, niin tietysti, sitä kaikki oli!

Intonsa kiihottamana Miniatyr yritti pyydystää luista ajanmittariaan. Hänen oli saatava se kiinni, sillä hänen aikansa oli vaarassa päättyä. Hän ponnisti kaiken tahdonvoimansa ja taitonsa tulen saadakseen kiinni tiimansa ja kantaakseen sen takaisin vuorelle tiimalasiluuntäyttäjän korjattavaksi.

Vuoristopuro Sari Maanhalla

Pian hän saikin oksan kärjellä kiinni siitä ja näki sen kurjan tilan: luu oli lohkeillut ja oli pian särkymässä. Sitä oli toki paikkailtu, olihan hän yrittänyt hakea etsinnöilleen apua, ratkaisua levottomuuteensa. Hänen mielensä oli pitänyt häntä hereillä rauhattomana ja hän oli tehnyt kaikkensa, opiskellut psykologiset mantransa ollakseen ehyt, järkevä ja osaava hiljentääkseen sisäisen puhujansa.

Kateellisena hän katseli joenrantasammalikkoon asettuneita toverielämiä. Ei naarmuja, ei kolhuja. Ja siinä epähuomionsa tolassa hän horjahti ja kepin nokassa ollut tiimalasiluu tipahti takaisin virtaan. Hän alkoi juosta tavoittaakseen tiimalasiluunsa uudelleen, mutta kompastui törröttävään sammaleiseen kiveen. Maan iskun kamppaamana hän makasi sammaleiden ja saniaisten seassa nöyryytettynä ja vihaisena. Kaikki menee pieleen, enkö vieläkään osaa!

Kyynärpäät säkenöivinä ja sykkivinä hän päätti nousta, yrittää vielä kerran juosta ajan kanssa kilpaa, mutta joki muuttui valtavaksi kuohuksi, jota seurasi järkyttävä putous. Siinä hän seisoi ja kuunteli kosken mylvivää kuohua kuin manaavaa rukousta ja näki tiimalasiluunsa helähtävän kiveen. Sirpaleet räjähtivät ja mursivat hänen hiekkansa vapaaksi. Vedenääni voimistui ja alkoi kiertää sakeana hänen kuuloluillaan. Vuori nauroi. Vereslihalle auennut kyynärpääiho paloi ja sykki sydämen tulta. Virta kuljetti luusirut ja hiekan ties minne.

Miniatyr luhistui maahan ja hänen silmänsä täyttyivät suolaisesta vedestä, nousuvesi. Hänen kurkkuaan kuristi, käsiä ja jalkoja pisteli. Ne olivat veltot ja hervottomat. Hän kirosi, valitti, vaikersi ja huusi kuin eläin, kunnes ravistellut kauhu vaimeni ohueksi ja kalpeaksi viiruksi hänen väsyneeseen nieluunsa. Äänihuulet värähtelivät enää vain vähän. Sieraimissa vaelsi sammalen syvä tuoksu. Maailmankaikkeus sai tunkea auringon, kuun ja tähtikarttansa omaan mustaan aukkoonsa.

Sisäinen sota oli päättynyt. Raunioilla makasi luhistunut olento. Kaikki mikä oli ollut merkityksellistä, räjähti merkityksettömyyteensä. Miniatyr menetti käytännössä kaiken, mitä ihminen voi menettää, mutta hänen aikansa tai elämänsä ei suinkaan päättynyt. Hiekan, liikkeen ja aikaluun muodostama liitto oli kyllä symboli fyysiselle elämälle ja sen ehdoille, mutta omaksi itseksi tuleminen ja oman sisäisen muodon paljastuminen tapahtuivat vasta murtumisen kautta, kun hiekka vapautti itsensä kahleistaan.

Miniatyrneito ja siivet Sari Maanhalla

Miniatyr oli nähnyt kuinka osa maljoista särkyi jo tiimalasiluuluolassa, osa murtui matkalla ja osa ei koskaan. Ehkä eheys ja tieto, osaaminen ja hallinta eivät olleet tarkoituskaan. Ehkä juuri niiden ansiosta ihmisolento koki suurimman tragediansa.

Oltiin jo kaukana aikakaudesta, jolloin ihmisolento viimein suostui uskomaan, että maapallo on pyöreä, mutta useimpien olentojen aikakäsitys oli edelleen litteä. Haudan uumeniin saateltiin täydellisissä kuorissa joukko epäperhosia ja antikorentoja, jotka oli saateltu vaimentamaan sisäinen kaiherruksensa ja välttelemään rikkoutumista saaden aikaiseksi yhden vahvimmista elämänvastaisista hallintaan pyrkivistä yhtälöistä ollen koskaan murtautumatta vapaaksi kotelomakuupussinsa uumenista.

Sari Maanhalla


Pimeä vuodenaika on karskikaunis peili

Keskellä laakeaa Pohjanmaata, väkevän tasaisuuden ytimessä, sen erityisesti tuntee. Mitään sanomattomuuden, harmauden, mustan maan. Suora kalpea maantie halkoo karuja maisemia. Likaisen puhdasta paljautta, tanner makaa ilkosillaan. Äkkiseltään näyttäisi, että kaikki mököttää tai öllöttää paikallaan, mutta jotenkin maa tuntuu nauravan. Lumeton maa on karun kaunis ja sitä on silmänkantamattomiin. Taivas roikkuu niin alhaalla, että etäällä taivaanrannassa olevaisuudet ja elementit sekoittuvat toisiinsa luoden häikäilemättömän olemattomuuden.

Siinä keskellä mykkää aavaa alastonta maata, jota on kaikkeuden joka suuntiin, pääsee suustani kömpelö horrostava sammakko: kunpa ei sataisi lunta ollenkaan. Samaan syssyyn yritän unohtaa ihmisyydessä parhaillaan kukoistavan perihokeman, jolla itseä lohdutetaan selviämään pimeän yli: päivä on jo alkanut pidentyä. Kauhistun ajatusta, sillä olen rakastunut hämärään ja sen sallimaan hitauteen ja mönkimiseen. Vallinnut ikuinen yö päivien kirkkaimpienkin hetkien yllä on tuonut ainutlaatuisen mahdollisuuden kähertyä kieppiin kynttilän valoon ja runouden aallon nousuun. Pimeys hellii, sallii, lupaa olla irti.

Jäämaatähdet Sari Maanhalla

Siellä missä pakkanen on päässyt tekemään liiton maan kanssa, syntyy kokonainen maatähtien universumi.

Taimi

Pikkutien metsäisimmät kohdat ovat silkkaa jäätä. Synkän liikkumattomuuden ja mykkyyden keskellä näen kuinka liukkaalla hiekkatiellä luistelee oma idolini. Kipitän perään kengillä hiihtäen, sillä tavalla metelöivästi hiissaten. Edelläni pöllöpipo harmaalla ja valkoisella kirkkaudellaan on maiseman liikkuva keskipiste. Kaikki muu on rusehtavan keltaista. Sanon päänmuotoiselle pöllökommuunille päivää ja pipo liikahtaa ja esiin kääntyy kasvot. Polvien huono tola on vuoden sisällä olleista leikkauksista huolimatta edelleen kehno, jonka vuoksi komea varteva nainen on painunut kumaraan.

Fanitan hänen elinvoimaansa. Taimin silmät ovat uskomattomat. Säikähdän myönteisesti joka kerta nähdessäni ne ihmeellisen kirkkaat avoimet planeetat. Verevä kahdeksaakymmentä kohti kömpivä rouva vain on, virtaava ja auki. Se ei ole sellaista pinnallista touhuenergiaa tai myönteisillä mantroilla ja fyysistä olomuotoa kohentavilla ehostuksilla olevaa ponnekkuutta ja koreutta, vaan sellaista pyhää ja karua avoimuutta. Vuosia sitten tapahtuneen ensituttavuutemme aikana yritin kömpelösti selvittää hänen salaisuuttaan, mutta sittemmin olen tullut ymmärtämään sen hiljaisesti.

Kävelemme hiekkatieltä peltojen unikodon poikki mäntymetsään. Maa on polun reunoilta varvikkoinen ja pehmeä. Metsäaukealla syyssienet sojottavat valmiiksi pakastettuina. Mistään ei kuulu mitään. Syvemmällä metsässä on säilynyt pari lumisaareketta. Välillä puhumme ja sanat leijailevat kadoten hiljaisuuteen. Joka ainoa muu olento on ainakin nukkuvinaan. Joki on vedenpaisumuksen tilassa ja suunnittelee jääpatojen takia yllätyskeikkaa pelloille. Joki on kuin keväällä, mutta ei ole kevät. Kaikki painuu yhä syvemmälle pimeyteen ja uneen. Joella on hyvä huumori, kuten Taimilla. Taimi on suomea ja tarkoittaa nuorta kasvia. Englanninkielen sana time, tarkoittaa aikaa ja lausuttaessa se kuulostaa ihan taimilta.

Palaamme takaisin ja huomaan toivomuskaivoon heittämäni ajatuksen toteutumattomuuden: taivas alkaa ripotella pilvijauhoja. Toive lumettomuudesta tuntuu naurettavalta. Siltikään en haluaisi lunta. Se vie pimeän pois. Pimeä on jotenkin lempeä ja oikea.

Jäisen tieosuuden kohdalla tiemme erkanevat. Minä jatkan heinikkoiselle koivukujalle ja idolini jatkaa hitaasti planeettojensa laulua varovaisin askelin kaltevalla jäällä.

Joen lakana Sari MaanhallaIlman jääpeitteen kattoa lumi yhtyy veteen. Taivas pesee lakanoitaan virran tulvivassa kuohussa, joka on omituisesti samaan aikaan kuin painottomuudessa vaeltava planeettojen räjähtävä tuli.

Elinvoima

Mehiläispesätarkistus osoittaa silmämääräisesti kaiken olevan ainakin ulkoisesti kunnossa. Myrsky ei ole moukaroinut ja tikka ei ole porannut itseään läpi täydellisen aterian pariin, mutta vielä on kesää jäljellä, sillä yksi mehiläinen lentää vastaan. Otan sen kämmenelle, sillä nollassa oleva lämpötila ei ole mehiläiselle optimaalinen, vaan sen verenkierto seisahtuu muutamassa sekunnissa.

Olen niin liikuttunut sekä keltaisen ystäväni tervehdyseleestä että sen tulevasta väistämättömästä kohtalosta, että päätän pitää sitä käsissäni niin kauan kuin se haluaa olla. Käytännössä haen nuotiopuut, asettelen ne ja paperisytyt paikoilleen yhdellä kädellä mehiläisen ollessa toisella kädellä.

Lumisade ympärillä sakenee. Saan pidettyä ystäväni kuivana, mutta siitä huolimatta pian raitapaita käpertyy periksi antaen siipien ja jalkojen muodostamaksi kimpuksi kämmenelleni. Lasken sen nuotioon palamattoman haapahalon päälle odottamaan. Tuli tulee hitaasti. Mietin miksi se ylipäätään oli lennossa ja liikkeellä. Mittaan omaa tyhmyyttäni pitkittää sen väistämättä tulossa olevaa kohtaloa.

Kaukaisuuteen vaeltanut katseeni tarkentuu takaisin nuotioon ja juuri sillä hetkellä kuulen siipien riemullisen äänen. Mehiläinen virkoaa ja kuulen kuinka se lentää tiehensä. Jossain muutaman hetken, lähinnä parin sekunnin takana, se vaipuu kohmeisena alas, josta lintu sen nappaa. Kaikki muuttuu hetkessä syvemmäksi hiljaisuudeksi.

Vielä on kesää jäljellä Sari MaanhallaYksittäisen mehiläisen sekunneissa mitattava talvi on lyhyt, mutta koko yhdyskunta on loppumaton olentojen ketju.

Ympyrä

Taivas on määrätietoinen. Pienessä tovissa valtavan risukasan palaessa kaikki ympärillä muuttuu valkoiseksi. Nuotio leimaa miljööseen valtavan tumman kraatterin, jonka yli valkea hyökyy päälle. Tulen kädet ulottuvat korkealle saakka. Tunnen kliseisen klassisesti olevani risteyksessä. Pappani vuosikymmeniä vanha auringonkeltainen toppatakki päällä ruttaan vanhoja papereita tuleen. Yksi papereista ei suostu palamaan vaan leijuu nuotiosta virtaavan lämpöenergia tuulahduksesta kauemmas. Poimin sen käsiini ja luen kirkkaalla turkoosilla kirjoittamiani kolmen ja puolen vuoden takaisia pohdintojani. Olenko jo silloin kopitellut itseni kanssa tätä samaa. Olenko siitä asti odottanut oikeaa hetkeä tehdä tietyt valinnat, joita en ole uskaltanut loppuun asti edes ajatella saati katsoa.

Virta on virrannut. Luovuus on kuohunut. Sisäinen avaruus on näyttänyt aurinkotuulensa ja tulensa. Mysteerionsa. Päivien ketjun muodostanut muutaman vuoden mittainen taival on ollut verevän väkevä, karski, kaunis ja herkkä, mutta jotain kuitenkin tuntuu menneen pieleen. Kuin olisin jäänyt liikenneympyrään pyörimään ollen valitsematta niin sanottujen oikeiden asioiden puolesta mitään, kuin odottaen. Nyt olisi tehtävä valinta. Suuri valinta.

Pimeä vuodenaika on karski peili. Kiivaana valon ja kasvun aikana kuka tahansa pystyy pelaamaan itsensä syvää levottomuutta herättävistä sisäisistä kysymyksistä pois erinäisten verukeherkkujen kera. Oma sisäinen pimeä yö, muutosten aikaa paukkuva rumpusoolo ajoitettuna tähän planetaariseen vuodenaikaan, jolloin planeettamme on toinen poski poiskäännettynä valosta enimmän aikaa, luo melkoisen yhtälön: On tultava täydesti tuta kaikkinensa se, mikä on todellista ja totta, vaikka juurikaan se ei ollenkaan tunnu hyvältä.

Pysähtyminen ja jonkinlainen irrottautuminen aiheuttavat sen, että kiertorata pyrkii muuttumaan ja toivottu kehä avautuu spiraaliksi, joka alkaa viedä uuteen suuntaan. Se on myös lohdullinen ajatus, vaikka kiertäisit kehää, ei se koskaan ole kehä, siitä avaruus pitää huolen. Millään planeetalla eikä olennolla ole vakituista samaa kiertorataa. Kaikki on ikuista spiraalia.

Auringonkeltaista Sari Maanhalla

Luonnollinen liike

Nuotio palaa ja tekee tehtävänsä. Vapautuu valtavasti energiaa. Parhaassa tolassaan ihminen virtaa yhtä elinvoimaisena kuin tuli tai meri. Olennaista on liike. Itsekuri on kiva kaveri, jonka miekalla muutoksiin usein pyritään, mutta lopputulos on karun valju, jossa ummehtunut sankari tai sankaritar lähinnä kiillottaa kahleitaan ja nuolee muuriaan. Se on tulettoman nuotion kaihoisa laulu. Kaikessa on kyse sisäisestä avaruudesta. Muutos on murtumista, alkuräjähdystä, vaipumista ja syntymistä eräänlaiseen hiljaisuuteen ja tyhjyyteen. Suostumista pimeään. Suomeksi ja suoraan sanottuna se on sitä, että tuntuu tukalalta ja hankalalta ja juurikin tuo olo pusertaa sankarin tai sankarittaren matkaan.

Sisäinen levottomuus pakottaa palaamaan kaikkeen siihen mikä on oleellista. Turha riisuutuu pois. Täydessä eimitääntömyydessä karu maa räjähtää eloon. Silloin aika vapauttaa kaulamme lineaarisesta ja hiertävästä hirttoköydestä ja sen yksiulotteisesta silmukasta ikuiseksi liikkeeksi ja spiraaliksi, jonka kiitävässä seinättömässä kehdossa voi kehrätä olemisensa mahlaa. Minän värisevästä alkulimallisesta kerroksesta puklahtaa esiin oivallus: oman sisimmän haastavaakin jodlausta on vain kuunneltava. Ei ole mitään muuta kuin se, ei ole ollutkaan eikä tule olemaan.

Aurinkotuli Sari MaanhallaTulen universumissa jotain palaa, mutta ei lopu, vaan muuttuu energiaksi. Pimeän aiheuttama karski sisäinen hankaus polttaa ihmisestä kaiken turhan pois.

Oleellista elämässä on luonnollisuus. Idolini on asunut koko elämänsä keskellä luontoa luonnollisesti. Siinä hänen salaisuutensa. Jo vuosia hän on asunut yksin mörön perällä eli keskellä metsää kaiken luonnottoman ulottumattomissa. Joka kerta kaupungista palatessani ja hänet nähdessäni saan värähtää niiden silmien edessä.

Elämässä tulee usein toveja, jolloin monet asiat niittävät mieltä ja niiden keskellä miettii, mihin uskoa, mistä tietää mikä teko tai valinta on oikein. Mikä on oleellista. Idolini syvänsinisiä planeettoja katsoessa ja hänen sanoessa ihan vain ohimennen, että kaupunki ei ole ihmisen paikka, koen hetken aikaa kuulevani todellisuuden kuun spiraalimaisen kiertoradan kehräyksen. Taimilla on hyvä taiming, ajoitus. Näitä kysymyksiähän juurikin olen uittanut mieleni virrassa. Mene ja tiedä. Omat valinnat, ovat ne mitä hyvänsä, on vain tehtävä, itse. Vallinnaton ajelehtivuus on toivottomin tila ja luonnoton elämänkulku kuuluu samaan kurjuussarjaan.

Nimetön sisäinen kaipaus on sormeillut todellisuutta. Sen laulua on kuunneltava ja niin sankaritar lähtee pimeän saattelemana matkaan, ja jättää kaupungin taakseen.


Luulaulu

Onnellisuuden yhtälöön kuuluu osallisuus: se, että ihollaan, verellään, luullaan, luovuudellaan, seksuaalisuudellaan ja ajattelullaan osallistuu elämään ollen osa kokonaisuutta. Osattomuus ja osallistumattomuus ovat läsnäolottomuutta, tiedottomuutta ja kyvyttömyyttä päästää asioista irti ja fokusoitua siihen mikä avautuu kulloinkin edessä. Osallistumista ei mitata tekojen määrällä tai aikaansaannoksilla, vaan sillä kuinka paljon uskallamme antaa elämän tuntua ja kuinka olemme kokemuksissa läsnä. Läsnäolo on ytimensä ja olemuksensa täyttä tunnustamista.

Läsnäolo ja tietoisuus ovat näkökykyä, jolla nähdään sisään ja ulos. Lopulta ne ovat yksi ja sama elementti, jonka kokija on harmiton, huoleton vapaa luidensa levotonta hymni- ja oodivaihteluita komppaava läsnäolio.

Ehkä juuri nyt on hyvä aika juhlia täydellä läsnäololla alkuperäämme; elementtejä, jotka muodostavat sen mitä kutsumme elämäksi.

1 vuoriluut Sari Maanhalla

Noustessani eräälle vuorelle, toisellekin ja kolmannelle, sitten en ole enää laskenut, tulin huomaamaan, että, ihmisen suurin arkipäivän ansa on osallisuuden kadottaminen. Osallistumme näennäisesti paljonkin, mutta kaikki ihmisenä olemisen kannalta oleellinen osallistuminen eli osallisuus on kuolemassa sukupuuttoon.

Kuka osaa suunnistaa metsässä tai merellä luonnonmerkkien, auringon, universumin sykkeen ja tähtien avulla. Kuka osaa lukea säätä ja ilmanalaa. Kuka osaa määritellä ajankulun itse ilman, että mikään laite kertoo sitä. Nykymetsästäjä menee metsään ja kalastaja vesille osallistuen mahdollisimman vähän: laitteet paljastavat ja kertovat saaliin olinpaikan. Kuinka moni edes uskaltaa mennä metsään, asettua olosuhteisiin, joissa päästää kaikesta irti ja altistua luonnonlaeille. Juuri tämä ulottuvuus antaa osallisuuden.

Olemme keksineet hienoja vempeleitä ja sehän on hieno asia, mutta toisaalta menetämme siten myös luonnollista osallisuuttamme. Olemme jo pitkään eläneet aikaa, jossa aikaa, suuntaa ja olemistamme mitataan automaattisesti meidän tarvitsematta olla tietoisia maailmankaikkeuden peruslaeista. Tämän rinnalle ovat tulleet liikunta, virikkeet ja toiminta, joita runnotaan aikatauluihimme elämästä erillisinä toimintoina ja jos oma toimintakyky on alentunut, toiset järjestävät osallistumista. Liian monet lapset ja vanhukset elävät luonnollisista elämänympäristöistä erillään kaiken ollessa aivan liian valmiiksi mietittyä aiheuttaen totaalisen osattomuuden. Sitten ovat tämän ikähaitarin väliin jäävät muun ikäiset, jotka luulevat osallistuvansa.

Valaistus, lämpö, raikas vesi tulevat useimmille itsestään. Ei tarvitsisi elämännälkää kaivella sisimpänsä kuilun syvyyksistä erikoismenetelmillä, jos kaikki ei olisi niin valmista; yön aikana 14 asteeseen tippunut huoneenlämpö takuulla nappaa jalasta kiinni ja kiskoo ylös. Hakemaan puita, sytyttämään tulen eli osallistumaan. Koska luonnolliseen osallistumiseen ei ole mahdollisuutta, joudumme keksimään mielekkään elämän laskukaavan ja käyttämään psykologiseen jumiutumiseen asti vieviä terapia- ja meditaatioresursseja sen ratkaisemiseksi.

Menneeseen ei tule pakittaa, mutta kai menneillä viisauksilla ja luonnollisella osallisuudella on meille jotain opetettavaa; emmekö voisi nykyteknologian ja helpotusten avulla luoda kaunista luonnollista ja osallistavaa elämää mekaanisen ja elämästä eristävän kehityssuunnan sijaan. Läsnäolo ja tietoisuus, herkkyys ja luovuus, osallistuminen ja osallisuus, ne ovat kaiken aikaa mahdollista, mutta oleminen nimeltään eläminen näyttää pääasiassa perustuvan hyvin pitkälle pikamielihyvätavoittelun ohjaamaan tiedottoman tien kulkemiseen.

3 vuoriluut

Osallistuminen on jotain, mitä ihminen tekee omasta luovuudestaan käsin eikä jotain, mitä joku toinen ihminen tai yhteiskunta järjestää. Luovuus ei ole karkkia, jonka joku jakaa joillekin elämän alkumetreillä ja toisille ei, vaan luovuus on meissä ja maailmankaikkeudessa vallitsevaa alkulimaa, energiaa, jonka elämää palvelevaan käyttöön kaikki elämä perustuu. Onnellisuuden yhtälöön kuuluu osallisuus, että voi verellään, luullaan, hengityksellään, luovuudellaan, seksuaalisuudellaan ja ajattelullaan osallistua ja olla toimiva osa kokonaisuutta. Elämä on ainetta ja energiaa, jonka lakeja ei pidemmän päälle ilman seurauksia voi ohittaa. Osattomuuden ja osallistumattomuuden syntyjuuret lienevät elämänkuluissa, joissa kaikki pyritään ulkoisesti rakentamaan pelottomaksi ja kliiniseksi. Pelotonta ihmistä ei ole. Kaikki olemme samoille elämänlaeille alaisia; kaikki synnymme, elämme, kuolemme. Maan uumeniin ja tulen nieluun saatellaan ihmisiä, jotka elivät, mutta eivät osallistuneet. Osallistuminen ei ole sitä, että tekee paljon, vaan että Osallistuu.

Noustessani viime kesänä eräälle vuorelle näin ontuvan peuran. Päivää myöhemmin samalla maaulokkeella kohtasin peuran, joka oli vahvalla intensiteetillä luopunut hengestään. Kyseessä ei ollut sama ontuva peura, vaan se asteli edelleen verkkaisesti lähistöllä, mutta hänen toveristaan oli jäljellä kuumalla rinteellä pelkät hiljaiset luut. Jäämereltä kävi raikas tuulenviuhka. Alhaalla mainingit meuhkasivat suuria kiviä vasten. Merikotka kaarteli yllä aterian toivossa, mutta kuolleesta peurasta oli jäljellä vain luut, jotka olivat häkellyttävän valkoisia ja puhtaita. Peura oli aikansa osallistunut omalla panoksellaan ja osallistui yhä. Jokin elementti siitä oli jäänyt kaiken jälkeen elämän päätyttyä.

Aikanamme kuolema on siivottu etäiseksi epämääräisyydeksi tämänpäiväisyydestä. Vaikka uutisten muodossa luoksemme saapuu päivittäin kirjava joukko tietoa erilaisista kuolemista, on kuolema kaukana omasta tietoisesta todellisuudestamme. Kavahdamme jopa luuta. Lihansyöjät haluavat ostaa kaupasta lihansa tuotteina, josta ei millään tavalla enää tavoita tuotteen alkuperää; sitä että se on ollut eläin, joka on kuollut tullakseen ateriaksi. Ihminen on leijona, joka sekä kuvittelee olevansa että haluaa olla luuton ja vaatii tuota samaa selkärangattomuutta itsensä lisäksi myös muilta. Veltto eläin.

Luu ja pelko ovat siitä yhtäläiset, että ne tuovat molemmat mieleen kuoleman. Jokainen pelkää, mutta ongelma on hänellä joka pelkää pelkoaan. Lopulta pelon juonnetta seuratessaan, kaikki saapuvat yhden ja saman pelon lähteelle, nimittäin kuoleman pelon. Se on kaikkea hallitseva epämääräinen ydin, jonka kohtaamista koetamme eri konstein vältellä.

Vuorella ollessa kaikki ylimääräinen murtuu ihmisestä pois. Jokaisen askeleen on oltava tietoinen. Koko keho osallistuu ja mieli komppaa mukana ilman vaeltavia turhia ajatuksia. Kaikki tiivistyy yhdeksi tietoisuudeksi. Se tuntuu kokemukselta, joka kuorii ihon pois päältä. Ydinkokemusluu. Sitä kutsutaan mm. tietoisuudeksi ja läsnäoloksi. Se tuntuu usein murtumiselta ja kuolemiselta. Se on kaunein tunne mitä tiedän, sillä sen ytimessä virtaa kuolematon onnellisuus eli ikuisuus.

2 vuoriluut Sari Maanhalla

Luu on äärimmäisen kaunis elementti. Se on jotenkin pyhä, kaunis ja erityinen. Taivaallisia tikapuita muistuttava rankamme jo sinänsä on taideteos, pääkallosta puhumattakaan. Tämän runollisen materiaalin ansiosta olen ihastunut suomalaiseen sanaan luu. Lisäksi luu muistuttaa oleellisesta. Luusta tulee mieleen maa ja maasta ylipäätään elämässä vallitsevat elementit.

Sogyal Rinpoche kirjoittaa teoksessa Tiibetiläinen kirja elämästä ja kuolemasta: Koko olemassaoloamme määräävät elementit: maa, vesi, tuli, ilma ja tila… Tunnemme ulkoiset elementit, jotka ehdollistavat tapaamme elää, mutta kiinnostavaa on se, millä tavoin ulkoiset elementit toimivat yhdessä fyysisen ruumiimme sisäisten elementtien kanssa. Näiden viiden elementin potentiaali ja ominaisuudet ovat olemassa myös omassa mielessämme. Mielen kyky toimia kaikkien kokemusten perustana on maan ominaisuus; sen jatkuvuus ja mukautumiskyky veden; sen kirkkaus ja havainnointikyky tulen; sen jatkuva liike on ilman ominaisuus: ja sen rajaton tyhjyys tilan ominaisuus.

Pohjana tälle kokonaiskäsitykselle elementeistä ihmisen moniulotteiset ulottuvuudet mukaan lukien on ikivanha tiibetiläisen lääketieteen näkemys asiasta. Sen mukaan: Aistien tajuisuus nousee omasta mielestä. Liha, luut aistielin, joka tuntee hajut ja tuoksut sekä itse hajut tulevat maaelementistä. Veri, makuaistin, maut ja ruumiin nesteet muodostuvat vesielementistä. Lämpö, selkeä väri, näköaistimet ja muodot muodostuvat tulielementistä. Hengitys, tuntoaistin ja ruumiin tuntemukset muodostuvat ilmaelementistä. Ruumiin ontelot, kuuloaistin ja äänet muodostuvat tilaelementistä.

Sogyal Rinpoche esittelee elementtiviisikon ja kytkee sen osaksi ihmistä. Yleensähän elementit ajatellaan vain ulkoisina materiaaleina ja aineen olomuotoina, jotka voimme kokea ulkopuolisesta maailmasta. Tosi asiassa nämä elementit ovat osa anatomiaamme, osa jopa mielen anatomiaa. Tulemalla tietoiseksi elementeistä vahvistamme läsnäoloa, osallisuutta ja osallistumista. Tietoisuus löytyy ulos ja sisään katsomalla. Konkreettisesti tämä kaikki juurikin on sitä, että menemme ”luu paljaana” merelle, kylään, kauppaan, sisään, metsään, vuorille, ulos ollen alttiina maailmankaikkeudelle.

Uloskatsominen on maailmankaikkeuden lakien ja elementtien tunnistamista ja tunnustamista, sisään katsominen tutustumista noihin samoihin elementteihin oman mielemme muotoina. Tänä aikana psykologialla katsotaan paljonkin ihmiseen sisälle ja paljolla suorittamisella työnnytään ulkoiseen maailmaan, mutta nämä ovat haparoivia yrityksiä oikeaan suuntaan. On eri asia katsoa kuin nähdä. Läsnäolo ja tietoisuus ovat näkökykyä, jolla nähdään sisään ja ulos. Lopulta ne ovat yksi ja sama elementti, jonka kokija on harmiton, huoleton vapaa luidensa levotonta hymni- ja oodivaihteluita komppaava läsnäolio.

4 vuoriluut Sari Maanhalla

Luu ja maaelementti ovat yhtä, kuten ovat myös veri ja vesielementti. Maa jalkojen alla on perusta. Ei ole muuta pysyvää kuin maa laulavat Seminaarimäen mieslaulajat kappaleessa Aika maalata naama. Moni raivoisan meren tai järven nielusta kotiutunut ihminen on kokenut helpotuksen tunteen, kun vihdoin on maata jalkojen alla. Toisaalta moni ihminen on kotonaan vasta vesillä ja koko maailmankuva muodostuu merestä. He kokevat jonkinlaista maasairautta joutuessaan kerran pari vuodessa tulemaan maihin. Mutta luusta heidätkin on tehty. Ajatus turvallisesta maasta jalkojen alla onkin eräänlainen illuusio. Tosi asiassa sama elementti, kiihkeä suuri laivamme Tellusplaneetta on yksi ja sama, joka on aina allamme, lilluimme sitten veden veressä tai painoimme varpaita mullan lihaan. Eli jossain mielessä maa on meri ja meri on maa, yksi ja sama planeetta eri olomuodoissa.

Luu muistuttaa alkuperästä ja todellisuudesta. Jossain vaiheessa käytiin jopa julkista keskustelua siitä, että onko aivan paikallaan, että lasten vaatteissa on pääkallojen ja luurankojen kuvia. Tämä on oiva kuva siitä kuinka olemme unohtaneet sen, mitä todella olemme ja haluamme myös pysyä unohduksissa. Todellisuus on todellisuutta, äkkiseltään se näyttää rumalta ja onkin rumaa, mutta ruma on kaunista. Kaunis on rumaa, tiedän ja helppo on halpaa, lauletaan CMX:n levyllä Rautakantele, kappaleessa Pelasta maailma. Herkkyyskään ei ole vain tiukujen suloista sointia ja luovuuden kesyä värinää, vaan useimmiten karheaa, karskia ja vavisuttavaa.

Toin peuran luita vuorenrinteeltä alas mökkirantaan aivan Jäämeren vesirajaan ja aloin kirjoittaa niillä sanoja. Todellakin ne olivat kuin kirjaimia. Tajusin, että runoilija kirjoittaa luidensa laulusta käsin. Se on sama laulu kuin koko maailmankaikkeudella.

5 vuorella Sari Maanhalla

Maan voima

Pimeä sukeltaa minuun suuni kautta

minä nauran sille ja katson kuinka sen perässä juoksevat

mattamustat peurat, pelon lähettiläät.

Minä en pelkää.

Minä vakuutan ja tunnen kuinka luissani asti

kulkee pelon kalvakka varjo.

Katson maata jota nuo peurat tallaavat

en näe tomua minkä ne sorkillaan

nostattavat, mutta haistan sen.

Tuo haju tunkeutuu minuun joka puolelta

ihoni on vuotava seula.

Ehkä juuri tämä maa on sitä maata mihin meitä on kuopattu

maata jossa ovat maanneet esi-isiemme lihat,

kunnes ovat jääneet enää luut,

kunnes on jäänyt enää tomu,

kunnes on jäänyt enää maa.

Ei ole sitä pysyvämpää.

– Sari Maanhalla –