Havaintoja Vaeltajan Tieltä

Viimeisimmät

Järvi

Saavun järvelle sen päätä myöten. Järvellä on pää, ihmisellä on pää, joella on suu ja merellä selkä. Jos katsoo karttaa ja antaa itselleen mahdollisuuden katsella utuisin silmin, voi järvenmuodossa nähdä norsun, joka seisoo takajaloillaan ja kurottaa kärsällään ylös suoraan pohjoiseen. Saavun järvelle siis norsun kärsän puolelta.

Järvelle saapuminen on aina jotenkin sävähdyttävä hetki. Puiden keskuudessa kulkemisen jälkeen tuntuville avautuu paljaana avaruutena järven aukeama, jolla on joka kerta oma tunnelmansa. Kuin saapuisi salaisen ja piilotetun aukon äärelle metsäisyydestä. Toisinaan aukeaman väri on sumun kutoma harmaa, talviauringon sävyttämä violettisuus tai hohteisuus. Kesällä yhtäaikaisia sävyjä on monenlaisia, kun valkoiset pilvenpallerot ja sinisenä näyttäytyvä taivas peilautuvat järvenpintaan ja kun suomaiset erilaiset rusehtavan vihertävän kukertavat värit ovat näkyvillä.

Tämä järvi ei ole mikä tahansa järvi, vaan tämä on soinen järvi, ja suojärvellä on oma luontonsa. Suojärvi on jotenkin enemmän kuin pelkkä järvi. Sen rannat ovat hyllyvää rahkasammalta, ja hyllymisen laatu ja määrä riippuvat esimerkiksi sateiden määrästä. Joskus järven avaruuden piiriin ei yksinkertaisesti pääse, kun vetinen pehmeys ylettyy viereiseen männikköön asti.

Järvellä on joka kerta täysin erilainen ilme. Se on joka kerta uusi. On sumua, on tuulta, on aaltoja; erisuuntaisia, on tyyntä. Järven leveimmässä kohdassa tuulen käydessä idästä tai lännestä aallot pääsevät hauskasti lompsuttamaan rahkasammaleisia rantoja. Lomps lomps lumps lomps lomps lumps. Ehkä välillä joku limps. Kapeahko järvenkärsä on usein tuulisenakin päivänä vedeltään tyyni, muun osan järvestä väreillessä tai heiluessa aalloista raidallisena.

Olen juossut ja kävellyt tänne. Hiihtänyt, lumikenkäillyt ja liukulumikenkäillyt. Olen tullut tänne valoisalla, pimeällä, päivällä, aamulla, illalla. Olen ollut täällä auringonpaisteessa, vesisateessa, ukkosella, lumisateessa. Toisinaan käyn vain kärsän puolelta kurkkaamassa millainen ilme järvellä tällä kertaa on. Toisinaan viivyn pidempään ja istahdan alas ja vain kuuntelen ja katselen. Kuuntelen veden lompsumista tai lähistöllä keskustelevia korppeja. Tai kerään hillaa, juolukkaa, mustikkaa, karpaloa.

Norsunmuotoiseksi mieltämäni järven selkäpuolelta on valikoitunut itselleni aamupalapaikka. Puolestaan hyvin monia iltaistuntoja olen viettänyt järven mahapuolella. Selkäpuoli on aamupuoli ja mahapuoli on iltapuoli, ja kärsä on ollut se reitti mistä järvelle tullaan.

Järven keskuudesta löytyy muun muassa myös yksi ulkotoimistoistani, jossa työskentelen joskus jopa kokonaisia päiviä. Ulkotoimistopaikaksi on valikoitunut joko jokin kärsänseutu tai vaihtoehtoisesti toimisto on sijainnut järven niskan tai selän alueella.

Selkä- tai mahapuolen valikoitumiseen ei liity mitään sen kummempaa mystiikkaa tai sattumanvaraisuutta. Tuulen suunta ja auringonvalon asettuminen suhteessa järveen ovat ne paikanvalintaa ohjaavat tekijät. Vuodenajasta riippuen ulkotoimistossa tarvitaan joko suoran auringonvalon lämmitystä tai vilvoittavaa tuulta ja puun varjoa. Loppuvuodesta ja sydäntalvella kirjoittamaan tullessa olemus tarkkailee tiitterästi jotain närettä tuulensuojaksi.

Järven kärsäpää on tullut tutuimmaksi, mutta usein kierrän koko järven. Rannan seutu on pääosin hyllyvää rahkasammalta, mutta myös hieman kiinteämpiä yksittäisiä kohtia löytyy. On avarampaa hyllyvää rahkasammalmattoa, jossa voi suhteellisen vapaasti lompsutella, mutta on myös tiheää puustoa, jonka lomitse pujotella ja puroja, joiden yli pomppia.

Joissakin kohti puro tai oja on sen verran leveä, että loikkaamalla ei pääse yli, mutta näihin kohtiin on joku viritellyt puunrunkoja, joita pitkin tasapainoilla yli ja jännittää pitääkö tasapaino vai heilahtaako sitä jorpakkoon. Kerran kala pötkötteli päivälevolla puron suulla. Se säikähti puron yli tasapainoilevaa olentoa ja molskautti vettä, mikä puolestaan säikäytti olentoa, minua. Vähän vain horjahdin.

Yöpynyt olen mahapuolella kesällä siellä jossain takajalan seutuvilla. Sinä iltana oli huumaava kanerva- hilla-juolukka-rahkasammal-suopursu yhteistuoksu. En millään meinannut saada unta. Ehkä aktiivinen nenä piti hereillä.

Järven eteläinen peräpuoli on myös tullut tutuksi. Siellä sijaitsee nuotiopaikka, aivan siellä hännättömän hännän tienoilla, jonne olen toisinaan saapunut rinkan ja polttopuiden kanssa. Ihan vain kuunnellakseni tulta ja tuulta. Katsellakseni tulen kourien ja kiehkuroiden kieppumista pimeässä illassa. Voisi sanoa, että se on yksi maailman parhaista elokuvista, kuten on myös järven monisävyinen ilmeikkyys.

Pakkasten myötä järven koko luonne muuttuu. Tuulet eivät enää liikuttele vettä, vaan liike pysähtyy. Järven vähittäinen hyhmistyvä jäätyminen on kiintoisa ja moniulotteinen tapahtuma, kun jäähän tallentuu kaikenlaisia kuvioita ja koukeroita. Valkoisia eri muotoisia isoja ja pieniä laattoja märällä jään pinnalla. Suonruskeita aivan kuin maalattuja hahmoja pehmeässä jäämassassa. Joskus vedenpintaan muodostuu jonkinlaista nauhamaista vaahtoa tai suoryönää, joka pakastumisen myötä jäätyy jään pintaan kohokuvioiseksi koukeroksi.

Lumen myötä järven koko iho peittyy kauttaaltaan valkoiseen. Aukeaman vaikutelma korostuu. Järvi tuntuu kadonneelta ja aivan kuin sen tilalle olisi asetettu valtava valkoinen laatta. Kuin valtavan suuressa akvarellipaperissa olisi laakea lähes valkoinen kohta, johon kukaan ei ole vielä maalannut. Tai kuten järvi olisi maalattu valkoisen alle piiloon.

Loppuvuoden hämyiset päivät ovat kiehtovia, kun järvenaukeaman tunnelma on jotenkin niin tylppä, pysähtynyt ja mykkä. Pilviset harmaat päivät tuntuvat ja kuulostavat erityisen hartailta, hitailta ja vähäeleisiltä. Toisinaan matala aurinko luo järvenaukeamaan erityistä äänenkaltaista sävyä. Joskus tarjolla on jääsumun ja auringon muodostamia haloja. Silloin tuntuu kuin järvenaukeamassa valo laulaisi tai jotenkin hyräilisi ja vinkuisi.

Sari Maanhalla

Särkyminen on kaunista, osa 3.

Jonain päivänä, kun on haikeus-olo, hiljaisuus-olo, umpisolmu-olo, kun tajunnassa sarastaa jokin kytevä kiehnäys-olo tai kun on oloton olo tai mitä tahansa muuta sellaista tai ei-mitään näistä, mutta on kuitenkin aikaa asettua hiljaisesti ja vain kuunnella, ja kun korvasi kaipaa sanakehräystä; ehdotan, että sulje silmäsi, käperry kieppiin ja kuuntele vaikkapa tämä:

Kuunnelmallisia sanoja, jotka puhuvat sisäisestä matkasta, tajunnanmaiseman tuntemattomasta kaiherruksesta ja sen kohtaamisesta sekä vapautumisesta ja omasta tiestä.

Jyväskylän kaupunginteatterin kanssa yhteistyössä toteutettu kuunnelma.

Tekstit: Sari Maanhalla

Lukija: Markus Virtanen

Pimeä hiljaisuus

mdeIstun hämärässä lammen rannalla ja katson kuinka aamu vähitellen alkaa. Ketään ei liiku missään. Polut, puut ja tiet ovat valkoisia.

Ensin äänessä on naakka. Sitten varis. Seuraavaksi harakka. Hyvin vähän. Kuin ohimennen yksi huolimaton äänenpäästö jokaiselta. Ja sitten vain hiljaisuus ja pysähtyneinä seisovat puun rungot.

Haluan rakastaa vilpittömästi ja ehdoitta olemassa oloa. Haluan kiitollisuudella ylistää sitä, että saan elää ja tutkia elämää. Pidän hämärästä jopa pimeästä, mutta toisinaan vihaan levottomuuttani, ja sitä etten kykene rakastamaan sitä.

Levottomina hetkinä sisimpäni rääkyy kuin närhi ja tekee levottomia ajatuspyrähdyksiä.

On hetkiä, jolloin levottomuus sysää kiihtyvään ajatuskehäilyyn ja aktiivisuudelta näyttävään passiiviseen toimintaan. Aikataulujuoksuun ja itsensä viihdyttämiseen. Ehkä kuitenkin todellista on vain levottomuus, joka tekee levolliseksi ja levollisuus, joka tekee levottomaksi.

Levottomuus on ovi. Jos vain sietää hetken itseään ja sen tyrmistyttäviä ajatuskuoppia sekä levottomia lepatuksia, saattavat hämärtyvät ja pimeään kietoutuvat hetket vähitellen avautua yltäkylläiseen melankolian aittaan, jolloin koittaa syleilyyn yltymisen hetki hiljaisuuden kanssa, kun sadesumuinen harmaus on ainoa vaate, johon pukeutua.

Ajatukset ovat kelvottomia – vaatteita. Ne peittävät, rajoittavat, juoksuttavat, halkaisevat. Kun ajatukset varisevat, paljastuneisuus avaa jumiutuneimmankin tajunnan sinetin notkeaan eloisuuteensa. Ja niin ajatuksen kaavaan sonnustautunut tajunta alkaa ajattelun menetettyään paljaan vienon kehräyksensä.

En tiedä Markku Siivola Sari MaanhallaKuka uskaltaa sinne asti. Hyväksyä tajunnanvuodenaika, hyväksyä pimeä. Hyväksyä tyhjyys. Ottaa pimeä kämmenelle ja katsella sen utuisaa karheutta ja melankoliaan yllyttävää ylevyyttä.

Minä – itselle kerrottu tarina itsestä – on olemassa täällä, tässä pimeydessä, vaikka valo ei laukkaakaan pihan poikki, vaikka linnunsuu on mykkä. En voisi puhua hiljaisuudelle ja kirjoittamistakin pahoittelen, sillä tämä myyryinen mönkivä olemisen outous sarastaa niin olemattomana kaiken pimeyden keskellä.

Kylven tyhjyyden estetiikassa – jolla ei ole nimeä eikä tarkoitusta kohti pyrkivää suuntaa. Ei ole olemassa iloa, eikä liioin murhettakaan. Minäksi kutsuttava itse näyttäytyy silkkana tarinallisena kuplana, jonka pinta vääristää ja antaa elämälle jokotai-kahleet.

Vähitellen tarina minästä sulaa hämäriin hetkiin ja pimeyteen. Olemattomuus. Se on hyvä sija planeetalla, äärettömyydessä. Tulla tuta olemattomuus. Siinä on pienen pieni – vain tuulenvirimäinen olemisen rahtu, joka sopivasti hiertää olijan tajunnassa. Olla olematon.

Harakan ääntely pakkasessa kuulostaa jotenkin ironiselta ja nauruun päin olevalta.

Kirjoittanut Sari Maanhalla 10.12.2019

”Sari on naisten käyttämä kansallisvaate Intiassa, Sri Lankassa, Nepalissa ja Bangladeshissä. Sari on noin neljästä yhdeksään metriä pitkä kangas, joka kiedotaan päälle siten, että se peittää koko vartalon. Erilaisia sarimuunnoksia on satoja. Yleisin tapa pukea sari on kietoa se vyötärön ympärille ja nostaa toiselle olalle. Saria käytetään tavallisesti alushameen ja choli-paidan kanssa. Yleensä sari-kangas on näyttävästi kuvioitu. Sarin materiaali, malli ja pukemistapa kertovat naisen etnisestä ryhmästä, siviilisäädystä, uskonnollisesta taustasta sekä kastista.” Lisää Sarista täältä.

Clarity behind Darkness_Sari Maanhalla (2)

 

 

 

 

Millaiselta Sinä näytät runona?

Runomuotokuva Runonnäkijän teltta

RUNONNÄKIJÄN TELTTA – runomuotokuvia

Kalevalainen Metsänneito Annikki kutsuu sinua selvittämään Millaiselta Sinä näytät runona? Runomuotokuvien kirjoitusprosessi perustuu hiljaisuuteen ja yhdessä olemiseen. Runoilija katselee runomuotokuvattavaa ja hänessä vallitsevaa ilmapiiriä, ja erilaisten olemispuolien sävyt työstyvät tunnustelevan intuition kautta sanoiksi.

Runomuotokuvan tarkoitus ei ole arvioida toista ihmistä, vaan katsoa avoimesti ja pukea poeettinen tuntuma ja olemus sanoiksi. Sanaton vuorovaikutus ja nähdyksi tuleminen ovat runomuotokuvan keskeiset teemat. Runomuotokuvassa ihminen saa mahdollisuuden olla muusa, runoilijan innoittaja.

Tervetuloa selvittämään, miltä sinä näyttäisit runona!

Lauantaina 14.9.2019 klo 19.00 –>

Metsänneito Annikin asu perustuu filosofian tohtori Kaarina Kailon tutkimustyöhön. Asu on Kailon ja Asta Räsäsen toteuttama. (Kailo, K. 2018. Finnish Goddes mythology and the golden woman-climate change, earth-based indigenous knowledge and the gift. Lore & Loom 2018.)

Runonnäkijän teltta = Ekopsykologi Irma Heiskasen toteuttama Veden emon teltta, joka ilmentää alkuperäiskansojen perinnetietoa. Veen emo on ollut keskeinen hahmo mm. suomalaisessa mytologiassa ja kansanrunoudessa. (Heiskanen, I. 2017. Esiäitien kädenjäljillä – perinne-ekologista viisautta ja ornamenttikieltä. Lore & Loom.)

Runonnäkijänteltta – runomuotokuvat ovat osa Kesän jatkot -tapahtumaa.

KESÄN JATKOT VILLA VIENASSA

Kesän jatkot on poikkitaiteellinen kulttuuri-ilta, jossa juhlistetaan kesän vaihtumista syksyyn tunnelmallisissa merkeissä. Ulkoilmatapahtuma järjestetään Hietasaaren Villa Viena -karjalaiskylän pihapiirissä kalevalaisessa idyllissä, Oulun Hietasaaressa Vaaskiventie 12 .

OHJELMA:

19.30 Runolautakunta
20.00 Nisun Himo!
20.15 Olutjooga
20.45 Director’c Kat
21.00 Tulishow
21.30 Hentilä, Laikari & Salmela
22.00 Kari Tykylevitz Tykkyläinen
22.30 Esa Eloranta
23.15 Maya & Frozen Hippies

Sari Maanhallan runomuotokuvapiste avoinna koko illan.

Pihapiirissä on mahdollisuus omatoimiseen makkaranpaistoon. Omat makkarat siis mukaan!

Liput: 12 € ovelta, ennakkoon 11 €.

Järjestäjät: Huutomerkki ry ja Huvila ry

Tervetuloa!

Pallokala – Jongleerauksesta, pelosta ja hengittämisestä.

Lasipallo Sari MaanhallaMaapallo on pyöreä tai pyöreähkö. Polkupyörän ratas on pyöreä. Nuotion lumeen polttama aukko on pyöreä. Ihmissilmän pupilli on pyöreä. Aurinko on taivaankappaleistamme pyörein. Tätä pyöreyttä myötäillen voisi väittää, että jos jokin kosminen heppu, luonnon voima tai luovuus on olemassa, on se melkoinen jongleeraaja.

Jongleeraustunti paljastaa heikon kohtani. Idea on heittää ensin vasemmassa kädessä oleva pallo ilmaan, ja heti siihen perään heittää myös oikeassa kädessä oleva pallo, ja ottaa ne sitten ristiin kiinni, mutta vasen käteni ei kykene heittämään palloa ilmaan, jos oikeassa kädessä on jo pallo, joka pitäisi heittää heti vasemman pallon jälkeen. Vasen käsi haluaa, että oikea on jo valmiiksi tyhjä, ja vaikka kerron vasemmalle kädelle, että oikea käsi on kyllä aivan kohta tyhjä, heti sitten kun on aika vasemmassa kädessä olleen pallon laskeutua oikeaan. Ei auta.

Seison katsoen johonkin olemattomaan etäisyyteen ja jumitan. Tyhmät kädet ja tyhmä pää. Yhtäkkiä niiden välillä ei olekaan mitään yhteyttä. Ohjaaja ehdottaa, että käännyn seinään päin, etten näe muita palloilijoita. Hän ehdottaa myös, että unohdan pallojen kiinni ottamisen kokonaan. Että heitän pallot ilmaan, ja annan niiden tippua. Kuulostaa kahelilta, mutta päätän keskittyä pelkkään heittämiseen enkä heittämisen ja kiinniottamisen loogiseen yhdenaikaisuuteen. Liika ajattelu on este. Tippumisen varominen on este.

Tiputtaminen opettaa kuulemma eniten.

Huomaan oitis, että jongleeraajana olen kontrollifriikki. Aivan kuin jossain olisi olemassa jokin lopullinen reuna, jonne palloni tipahtavat ja peli on sitten kokonaan pelattu. Olen onnellinen, etten lapsena tiennyt että tikkari tai jäätelöpallo voi tipahtaa tielle, onneksi, sillä olisin varmaan huolehtinut kaikki tikkarini ja jäätelöni pilalle. Mutta mitä itse asiassa pelkään. Pallon tipahtamista maahan. Että kaikki kivuus loppuu liian aikaisin. Että elämä päättyy ennen kuin olen valmis.

Haluaisin päättää itse tippumisestani eikä niin, että puolestani päätetään. Haluaisin hallita palloni, päättää asioista, olla taitava. Olla aina ajan tasalla, valveilla. Tämä hiertävä omavaltaisuuden pakkomielle saa minut toisinaan stressaantumaan ja kun en osaa hellittää ja heittäytyä, alan turvota.

Olenkin minuushoroskoopiltani pallokala. Se veikeä jäykkäleukaisten lahkoon kuuluva luukala, joka uhattuna imee itsensä täyteen vettä pullistuen palloksi säikäyttääkseen uhkaajansa kolminkertaiseksi suurentuneena. Kuolemaa ei voi hämätä näin, vaikka paisuisi kuinka vaikuttavaksi palloksi, mutta hämäysliikkeitä tehdessäni, rientäessäni, teeskennellessäni ettei tipahtamista ole, saan muuta ajateltavaa. Ikään kuin juuri silloin kuoleman voittaa. Pyrkimällä olemaan täydempänä elämää kuin onkaan, mutta tässä täydessä hämäysmaratonissa käy juuri ne pallokalat eli alan turvota.

Pallokalat voidaan jakaa saalistajiin, hiipijöihin ja vaanijoihin. Esimerkiksi aurinkopallokala on utelias ja aktiivinen saalistaja, joka liikkuu helikopterin lailla ylös ja alas sännäten toteuttamaan avoimen vilkkaasti luontoaan. Kuulostaa säpäkän itsetuntoiselta ja karismaattiselta. Kääpiöpallokala puolestaan on hiipijä ja sen luontoon kuuluu uida luolissa äärimmäisen varovaisuuden kanssa, ettei tule itse syödyksi. Vaanijoihin kuuluva pohjapallokala piiloutuu joko kasvien sekaan tai kaivautuu hiekkaan ja syöksyy sieltä oletettujen tarpeellisten kohteiden kimppuun.

Elämäntavaltani olen mitä ilmeisemmin se varovainen luolien hiipijä, joka kyyhöttää rotkon rauhassa sikiöasentoon käpertyen ja tuskaansa potien kuin melankolinen Eino Leino, joka miettii nuorena vanhentumistaan. Toki kerran ma keväästä haaveilin, mut haavehet nuo oli hullut.

Useat pohjapallokalat liikkuvat öisin, kuten tähtipallokala. Tämä myös tähtipussiksi kutsuttu kaveri on täynnä mustia pisteitä, jotka lisääntyvät ja pienenevät sen ikääntyessä. Pallokala pystyy paisuttamaan itsensä vaistonvaraisesti jo kuoriuduttuaan, mutta osaa täydesti hyödyntää tätä ominaisuutta vasta aikuisena. Turpoaminen merelliseksi jongleerauspalloksi palvelee pallokalaa itseään mutta myös hyökkääjää, sillä pallokala sisältää myrkkyä.

Hiilidioksidin tehtävä on vapauttaa happi veren punasoluista. Mikäli ihminen ylihengittää jatkuvasti, hiilidioksidia poistuu elimistöstä liikaa. Tästä johtuen verestä ei vapaudu happea riittävästi elinten ja kudosten käyttöön, joten elimistö alkaa kärsiä hapenpuutteesta. Solutasolla hapenpuute tarkoittaa sitä, että solu ei pysty poistamaan itsestään riittävästi suoloja ja häiriintynyt osmoosi aiheuttaa ylimääräisen nesteen kertymistä soluun. Ja tämä nesteen kertyminen näkyy turvotuksena. Ukrainalaissyntyinen lääketieteen tohtori Konstantin Byteiko toi esiin jo 1950-luvulla krooniseen ylihengittämiseen liittyvät ongelmat, jotka ovat hyvin monien kansansairaudeksi kutsuttavien terveysongelmien taustalla.

Pallokalaominaisuuteni anatomiassa on siis kyse henkisen stressin aiheuttamasta hengittämisen epätasapainosta. Stressaantuneena hengitys karkaa pinnalliseksi pikasuoritukseksi, josta puuttuu syvyys ja rauhallisuus. Aivan kuin pallean ja alavatsan osuus unohtuisi kokonaan, ja hengittäminen toteutuisi lähinnä keuhkojen ylä- ja pintaosissa.

Lähes tunti menee ainoastaan siihen, että heittelen palloja ja noukin niitä vanhalta puulattialta hakien samalla touhuun jonkinlaista tolkkua. Pallot vievät kaiken huomioni tai sanoisinko pikemminkin jonkin uuden sensitiivinen viehätys. Aivojeni valkoisen aineen arkkitehtuuri kokee muutoksia. Päässä käy oivaltava hurina ja löydän käsistäni uusia ulottuvuuksia. Kyse ei ole taidon hyvin oppimisesta, vaan läsnäolosta uuden toiminnan opettelussa. Tipahtaminen opettaa eniten.

Maailma ei ole litteä pannukakku, jonka reunalta voi tipahtaa, mutta kuolema tiputtaa meidät kaikki pois nerokkaasta narratiivistamme olimme sitten eläneet miten tahansa. Tänään olen tallessa. Tänään, juuri nyt hengitän. Pallean ja pallojen kanssa, kaikkia keuhkojeni lohkoja käyttäen, jotta kaikki soluni saavat polttoaineensa. Vaikka jongleerauksen idea on juuri näyttävä ja taidokas pallojen hallinta, tunnin loppua kohti jopa riemuitsen pallon tiputtamisen taidon täydellisessä kaikkeudessa. Isoin elämykseni on tipahtamisen sietäminen. Saavutan ymmärryksen heittämisen vapaudesta, tilan avaruudesta, mahdollisuudesta. Pallokalaminuuteni on oppinut pyörimään kosmis-humoristisen jonglöörin käsissä.

Olen ehkäpä sittenkin mitä ilmeisemmin karttapallokala.

Pallojen hervottomassa pyörityksessä saavutan rentoutuneen pallokalamuodon. Pallokalaparadoksi. Uhattomassa normitilassaan pallokala näyttää veikeän näköiseltä nuijalta, jolla on ilmeikkäät persoonalliset kasvot ja iso pää. Se voi jopa räpytellä silmiään ja päästellä ääniä. Pallokala liikkuu vispaamalla eviään ja nopean pyrähdyksen tarpeessa, se heilauttaa pyrstöään. Rintaevien avulla jopa taaksepäin uinti on mahdollista. Pallokalan hampaat ovat neljä kovaa levyä. Hampaat kasvavat reippaanlaisesti. Luonnonvesissä kova ruokavalio, kuten simpukat, pitävät hampaan kasvun kurissa. Akvaario-oloissa hampaita on leikattava, nukutus tapahtuu neilikkaöljyllä.

Sari Maanhalla

Nokkahuiluvallankumous

Ala-asteella Maskun Kurittulan koululla musiikkituntien oleellinen sisältö oli nokkahuilun soitto. Vihasinko sitä. No en todellakaan, vaan rakastin sydämeni kyllyydestä. Rakkauteni oli jopa niin mittavaa, että kun musiikinopettajamme päätti perustaa innokkaimmille pillin puhaltajille nokkahuilukerhon, joka kokoontui maanantaisin varsinaisen kouluajan jälkeen, liityin minä oitis joukkoon mukaan.

Olin niin innokas, että olin vain kerran pois. Silloin oli niin paljon kuumetta, että ei olisi tainnut huilun puhaltamisesta tulla yhtään mitään, joten pakkorako, vaikka tuskaa se tuotti olla osallistumatta. Yhdestä poissaolokerrasta huolimatta olin kuitenkin koko puhaltajasakin ahkerin ja muistaakseni opettaja palkitsi minut karkkipussilla.

Olin ilmeisen hyvä ja taitava. Kun koko syys- ja kevätlukukausi oli luritettu tuota luunvalkoista mielipiteet jakavaa täyteläistä soitinta, koitti kevätkonsertin aika. Eikä se ollut mikään myötähäpeällisen sympaattinen koulukonsertti vaan jokin oikeampi tapahtuma nuorisoseurantalolla. Opettaja halusi minulle jonkin merkittävän osan esityksessä. Olisin saanut soitettavaksi sellaisen isomman huilun, samalla logiikalla se olisi kuulemma toiminut, kuten nokkahuilukin, mutta sen sijaan, että olisin ollut onneni kukkuloilla päästäkseni parrasvaloihin vetämään kenties ihan oikean soolon, otinkin oikein kunnolla takapakkia.

En nimittäin suostunut harjoituksissa enkä varsinaisessa esityksessäkään soittamaan huilua ollenkaan. Itse asiassa sain puhuttua käsiini palikat. Aivan oikein. Sellaiset pähkinäpuunruskeat puupalikat. Oma roolini koko esityksessä oli lyödä kaikki kuninkaalliset neljä kertaa tietyssä kohdassa kahta palikkaa toisiinsa tietyssä rytmissä. Ensin kaksi lyöntiä, ja välissä yhden rytmin mittainen tauko ja sitten toiset kaksi lyöntiä.

Ja kuinka kävi. Löin kyllä neljä lyöntiä, hurraa, mutta löin juuri siihen väliin mihin ei pitänyt, ja jätin hämmennyksessä seuraavan lyönnin lyömättä ja hätäisesti jotenkin kolautin sen neljännen. Siinä oli nokkahuiluvirtuoosin nokkahuilukerhon huipennus. Totaalinen tyrintä palikoiden kanssa.

Ilmeisesti olin sielultani huilisti, mutta esiintymisjännitys teki minusta epätahtisen palikkakerholaisen. Rintaan pisti, ahisti ja hirvitti, ennen esitystä, sen aikana ja jälkeen.

Perusnokkahuilunsoitto oli koulun arkea. Kaikki oppilaat soittivat musiikkitunnilla nokkahuilua. Huiluja kukaan ei ostanut itse, vaan ne tuli koulun puolesta. Huilun kotelo oli sellaista vaaleansinistä muovia, jonka sisään huilu suojautettiin. Kotelon päässä oleva läppä suljettiin nepparilla kiinni ja arvon huilu oli suojassa ja turvassa. Sattuipa kuitenkin olemaan niin, että tuo kotelo oli sellaista kovaa muovia ja muistaakseni joko se läppä murtui taitekohdasta irti tai nepparin kohta jotenkin hajosi, tai molemmat. Tämä oli niiden koteloiden tyyppivika.

Yrittäjäperheen kasvattina käsityötaitoisten vanhempien luomassa kodissamme oli lukuisia neulekoneita, ompelukoneita, saumureita, lankoja ja kankaita. Se, että minun ja veljeni nokkahuilukotelot hajosivat yhdistettynä sen tosiasian kanssa, että sekä äitini että isäni olivat käsityötaitoisia luovia henkilöitä, tapahtuikin niin, että isäni ompeli minulle ja veljelleni sellaisesta tekokarvaisesta valkoharmaasta kankaasta uudet nokkahuilukotelot. Tai pikemminkin pussukat.

Minä nokkahuilukerhon kömpelö priimus suhtauduin karvaiseen huilun suojukseen kaikista pätevistä häpeätaidoistani käsin ja menin huilu karvaturrikaan käärittynä hieman empien ja madellen kouluun. Mutta aivan turhaan podin karvapussukkahäpeää, sillä koska kaikki ikätoverit olivat samassa nokkahuilun oppimisvelvollisuuden otteessa hajonneiden koteloiden draamassa, hekin halusivat juuri sellaisen kotelon. Karvakotelo olikin kuuminta hottia.

Pikkuveljeni oli tilannetajuisempi ja näin ollen ajan tasalla asian suhteen ja hän ryhtyi kauppamieheksi. Hän otti tilaukset ja rahat vastaan, ja meni kotiin ja kertoi isälle kuinka monta nokkahuilukarvapussukkaa tällä kertaa hän saisi ommella. Ja isä oli ajan tasalla ja ompeli. Pikkupojan bisnesvainu oli aikuisestakin inspiroivaa. Ja ottaen huomioon, että niin monissa kouluissa tuota samaista huilua puhallettiin, olisihan siinä ollut uraa laajemmastikin nokkahuilunyssykkämestariksi.

Minulle jäi takavasemmalle vetäytyvän nokkahuiluinsoiton opiskelijan osa. Ostakaa makkaraa, markalla ja kahdella jo paljon saa. Aika moni lienee tämän kyseisen jankkaavan pätkän äärellä huiluaan tavistunnilla peruspuhallellut. Nokkahuilukerhossa sen sijaan olikin sitten erilaiset kappaleet. Makkaran markkinointi ei ollutkaan siellä keskiössä, vaan banaanien. Siellä nimittäin harjoiteltiin tätä säveltä; banaanimestarilla kaikki on, kaikki on, banaanimestarilla kaikki banaanit on, ei näy siellä makkaraa, eikä juustoja,…

Kun perheemme muutti Turun seudulta Oulun seudulle, nokkahuilu vaihtui viisikieliseen kanteleeseen. Ja tiedättehän miten se sitten eteni. Minun piti päästä varsinaisen kouluajan jälkeen kokoontuvaan kantelekerhoon. Syksy ja kevätkausi ansioitunutta rämpyttelyä ja sitten oli se kevätjuhla, johon opettaja halusi minut soittamaan. Tällä kertaa en kuitenkaan puhunut itselleni palikoita kouraan, vaan halusinkin viisikielisen kanteleen sijasta soittaa 36 kielistä. Ja niin sitten soitin. Tästä ruhtinaallisesta hetkestä on aikaa 27 vuotta.

Niin nokkahuilu kuin kanteleet ovat saaneet olla rauhassa. Toisinaan kokeilen niitä, mutta koska olen sittemmin muuttunut itse huiluksi eli kaikista maailman toiminnoista mieluiten hyräilen, vihellän tai laulan, on ainakin nokkahuilu joutunut toistaiseksi hyllytetyksi karvakääröineen vaatehuoneen pimeään nurkkaan.

Yksi laulettavista lempikappaleistani on tietenkin Oskar Merikannon säveltämä ja Larin-Kyöstin sanoittama Itkevä huilu. Sen tarinassa on koko elämä. Oikeastaan kaikki olennainen. Yrittäessämme liikaa tai pelätessämme epäonnistumista huilu ei yksinkertaisesti soi, vaikka se olisi kuinka hieno. Ja ne hedelmällisimmät hetket elämässä ovat juuri ne, kun heitämme huilun maahan, luovumme pyrkimyksistämme ja suhtaudumme elämiseen vaatimuksista hellittäneenä.

Elämä onkin ilmiselvä nokkahuilukerho, jossa kukin soittelee tyylillään. Joko elämämme on se kaunis lurittava viipyilevä sävelpunos tai sitten se turhautumisen aallossa puhallettu kirkkaan kirkuva yksiääninen soolo, joka rikkoo kaikkien liian lähellä olevien tärykalvot. Tai jotain näiden väliltä. Ainakaan ei kannata unohtaa huiluaan sinne elämättömän elämän hyllylle.

Ex-rumpalin tyttärenä haluan myös muistuttaa, että palikoiden paukuttelu on toki kelpo elämänkulku, mutta jos rakastaa huilua, ei auta valittaa, jos vaihtaa huilunsa palikoihin, vaikka olisi halunnut juurikin huilun kanssa vaeltamisen.

Ja vielä kaihoisan surumielisyyden sekainen huokaus, sillä ikävä kyllä nokkahuiluus on uhanalainen laji. Jos ei vielä, niin ainakin kohta. Juuri luin uutisen, että paikoin koulujen nokkahuilut ovat vaihtuneet ukuleleen. Ukulele, tuttavallisemmin uke on siis syrjäyttämässä nokkahuilun. Kai sitä sitten semmoisia ukulelekerhojakin nykyään järjestetään. Kai jossain sentään joku aikuinen lapsensa agitoimana duunaa ja tuunaa modernilla singerillä ukulelelle karvaista somaa laukkua.

Ja kenties sittenkin pitäisi järjestää mielenosoitus nokkahuilun puolesta.

Lopuksi vielä todettakoon, että meikäläisen eli tämän erityishölmön alias amatööripuuhastelijan huiluton luomulauluversio Itkevä huilu nimisestä kappaleesta löytyy täältä.

Laulu on laulettu ja video tehty koulun nokkahuilutuntien sekä muiden elämän puhallinorkesterikokemusten muistolle. Palkeitakin on tullut pumpattua tukkoisen tulipesän äärellä. Kaikessa on kyse hengittämisestä ja hengityksen liikkeestä. Jos huilu ei nappaa, on meillä kaikilla kuitenkin nokka. Samassa kerhossa kuitenkin ollaan.

Minkälaisiahan muistoja sinulla liittyy nokkahuiluun. Vai kuulutko kenties kantele- tai ukulelekerholaisiin, vai soitettiinko koulussasi käpylehmäharpulla. Entä mikä soitin sinun elämäsi on. Pajupilli on oma valintani. Ja yksinkertaisesti siitä syystä, että kävi tässä elämässä kuinka köpelösti tahansa, aina on mahdollisuus ojaan langettuaan kurottautua sen verran, että taittaa pusikosta oksan ja veistelee siitä itselleen pillin.

Sari Maanhalla

Luola, Aamumörkö ja muut

Aamun peili. Pohjois-Norjan Järvi (Stormyrbassenget) on kirkas, kuulas ja tuuleton. Tässä istun tuntikaupalla. Aamuisin. Päivisin. Iltaisin. Maisema ja valo muuttavat koko ajan muotoaan. Lämpimänä päivänä pulahdan järveen, vaikka vesi on jääkylmää.

Aamumörkö. Järven ranta on täynnä kaikenlaisia karahkoita ja kepakoita. Niin on myös järvenpohja, sen aktiiviuistelija tuntee uistinvalikoimansa hupenemisena.

Kepakkoja ja niiden asetelmia on jos minkälaisia ja niiden luonne muuttuu veden luonteen mukana ja varsinkaan en väsy tutkimaan tätä hirviön päätä rantakalliolla.

Muutamaa päivää aiemmin en ole huomannut koko aamumörköä. Ihmettelen sitä. Tirkistely kameran muistikorttiin kertoo, että kyseinen juurakko on ollut aiempina päivinä ihan eri päin. Jonakin tuulisena ja sateisena iltana hirviö on ilmeisesti kääntänyt kylkeään. Seuraan sen paikoillaan uimista aallokossa ja tyynen veden huomassa.

Vuorivaellus. En väsy hokemaan rakkauttani vuoriin ja vuoristomaisemiin. Vielä enemmän vuorten katselemista, rakastan vuorilla vaeltamista. En koskaan haaveile huipusta, vaan nautin matkalla olosta. Kymmenen tunnin vaelluksella piipahdamme mm. vuoristomökille, jossa annan mielen huoletta maalailla illuusioitaan. Täällä kun saisi asua.

Ylimmällä kohdalla vaellusta toteamme, että vuoristo tarjoaa eteemme yhä vain uusia huippuja, ja leiriydymme siihen. Eväiden syöntiä ja maisemien ihailua.

Kipuan vielä läheiselle huipulta näyttävälle ulokkeelle todetakseni vain, että sen takana on ainakin kaksi tai kolme samanlaista. Portaat taivaaseen ilmeisesti. Maaulokkeiden loppua ei näy. Viimeisimmät osat katoavat pilviin.

Palaan taukopaikalle. Alkaa lapsettaa, vaikka lämpöasteita on kaikki kahdeksan ja vaikuttavan määrätietoinen tuuli käy suoraan luoteesta. Vuorioppaan tämän vuoden lisämauste on vuoristosaippuakuplat. Ja sehän jos mikä on runoilijan mieleen puhallella saippuakuplia vuoristomaisemassa. Joitakin asioita sitä tekee aivan liian harvoin.vuoristoporot-sari-maanhalla

Uusia kavereita. Vuorivaelluksella kuulee usein lampaan tai poronkellon kalkatuksen. Tarkkaan kun rinteille tähyää, näkee etäisinä hahmoina eläimet jossakin kaukana. Aina ne väistävät hyvissä ajoin vuorilla kulkevaa ihmistä. Tällä kertaa asialla ovat porot.

Jostakin syystä saan päähäni, että olisi kiva nähdä kunnon porotokka kerrankin lähempää. Päähän juolahtaa idea käden heiluttamisesta poroille merkiksi. Ajatushupia. Spontaani aivojen nyrjähtäminen. Ei kuin käsi ylös ja heiluttamaan. Porotokka lähtee liikkeelle. Ehkä ne vain säikähtävät ja kulkevat vielä kauemmas. Vielä mitä. Sitä saa mitä tilaa. Noin kuusikymmenpäinen tokka rynnistää juoksuun, kiertelee ja kaartelee rinteellä ja tulee lopulta rapsutus etäisyydelle ihan tykö. Vähän jännittää.

Kalastus. Välillä tulee nälkä. Järvellä harrastetaan päivittäin kalastukseksi kutsuttavaa eväänhankintatoimintaa, mutta koska Ahti on pihillä päällä, on pakko lähteä jäämerelle asti kalaan. Tosi asiassa taitomme eivät riitä kalastamiseen pohjoisen kirkasvetisissä järvissä, mutta Jäämerellä on kalastettu jo useina aiempina vuosina, joten sieltä saadaan nostetuksi perunan kavaljeeriksi kattilaan sentään sekä seiti että turska.

Luola. Yhdellä jalankulkuretkellä suuntana on rotko ja kymmenen metriä syvät hiidenkirnut. Varsinainen kohde kyllä huomataan, ja on se ihan vaikuttava, mutta jatkamme sen ohi ja vaellamme seinäjyrkkää metsäpolkua alas kuivaan jokiuomaan ja löydämme erikoisen kivien ja kallioiden maailman.

Etäältä katsottuna kalliossa voi huomata veikeältä näyttäviä mustia aukkoja. Kun vuorioppaani on kiertänyt aukosta toiseen, tajuan minäkin, että kyseessä on luolasto. Pieni ja vaatimaton piipahdus kivisen temppelin uumenissa jättää sisikuntaan oudon jäljen.

Kokemus on jokseenkin hieman omituinen. Kaunis merkillistä upeutta sisällään pitävä kivimassa, jota virtaava vesi on muotoillut, on kuin lunta. Luola on pirun kaunis. Aiemmat luolakokemukseni rajoittuvat muutamiin lapsuuden luoliin Varsinais-Suomessa, mutta tämä vaalean kiviaineksen luola täällä Pohjois-Norjan ytimissä on aivan uusi kokemus. Kuinkahan pitkälle sitä voisi ryömiä.

kupla-sari-maanhalla

Kupla. Yhtenä iltana lammella lapsettaa lisää. En ole tiennyt, että saippuakuplat pysyvät vedenpinnalla ja kiitävät pienen tuulenvireen voimasta kuin keveät kuulat vettä pitkin jättäen jälkeensä soman vanan. Vain vana jäi, kun kuplani lähti. On osattava kävellä mielensä veden päällä. Sitä on mielenrauha.

Yönpeili. Lammelle nousee sumu. Ei mikä tahansa paikallaan öllöttävä raskas viitta, vaan keveä valkoinen liikkuva, kuin kuohuva ja röyhelöinen valkeus. Välillä sumu katoaa kokonaan, kunnes alkaa taas nousta ja liikkua. On puolen yön aika ja sumu unohduttaa minut pitkäksi aikaa tälle lammelle, sillä sumun tanssinäytös on kerrassaan mykistävä.

Pian yön eteneminen ja uni vievät voiton ja on aika palata mökille.

Sari Maanhalla

Himmee himmeli

himmeli-aaro-soini-sari-maanhallaOlen kuullut jonkun joskus aamun kähmässä miettivän kaiken olevaisuutta.

Tänään tässä ja nyt makaan sängyllä ja katson yläpuolellani olevaa himmeliä. Katson sitä, kuten jokaisena aamuna, ja joka aamu sen olemus on jonkinlainen yllätys.

Heti heräämisen jälkeen näyttää siltä, että himmeli on täysin liikkumaton, mutta kun viipyy katseellaan siinä hetken, voi nähdä pienen pientä liikettä. Ensin myötäpäivään. Se on lähes maailman hitain liike. Kaikki osat kulkevat samassa myötäisessä, mutta jokaisella himmelin yksittäisellä solulla on oma liikkeensä. Sitä voisi katsella loputtomiin. Osien vaeltamista yhdessä. Yksityiskohtien nyanssisuutta ja hiljaisuutta. Hiljaisen liikkeen kauneus on kuin musiikkia, jota ei ole musiikkina olemassa.

Olen kuullut jonkun jossain aamun kähmässä miettineen myös, mitä tänään pitäisi tehdä ja saada aikaiseksi, ja mihin mennessä. Himmeli vaihtaa suuntaa. Vastapäivään. Muut osat seuraavat perässä, mutta omassa rytmissään. Erityisen kiehtovaa on se, että suunnanvaihtuminen tapahtuu pysähtymisen kautta. Ensin suurimman himmelielementin liike lakkaa kokonaan. Jonkin aikaa sen jälkeen pienet osat liikkuvat vielä vähän, kunnes nekin seisahtuvat. Koittaa kutkuttavan täysi pysähtyneisyys, jonka jälkeen liike alkaa toiseen suuntaan. Se on yksityisten osien ja kokonaisuuden yhteinen tanssi.

Himmeli on pappani tekemä. Himmeliä katsoessa näen hänen kätensä, jotka katkovat himmelin osia ja pujottelevat niitä lankaan.

merenrantamaja-sari-maanhalla-copy

Talven jäämaja rytivainiolla.

Materiaali haettiin luonnosta. Yhä näen hänet keräämässä merenrannalta rytiä loppuvuoden hämärtyvässä päivässä, vaikkakin hänen olomuotonsa tänäpäivänä on lähempänä tuonpuoleisia himmelinkentajia. Rytinippu vietiin hänen kotiinsa ja sahalaitaisella puukon terällä hän pätki pitkät varret sopivan pituisiksi. Latvaosat pääsivät pieniin himmelin osiin ja paksusta tyvestä koottiin koko taivasrakennelman runko. Ryteiköstä himmeliksi. Siinäkö evoluution ydin, ihmisen ja heinän?

Olen katsonut himmeliä surullisena, iloisena, unohtuneena, levottomana ja nyt tässä uuden päivän alussa voin huomata, että näyttipä mielenmaisema miltä tahansa, se on vain mieleni maisema. Mikä keskeneräisyys tai asioiden riento ajatusteni laukkaajaa tai tunteitteni oikukasta siiliä riivaakaan, kaikki on koko ajan omalla paikallaan. Kaikella on oma rytminsä, kaikki liikkuu yhtä kauniisti, hitaasti ja luonnollisesti tietyssä syklissään kokonaisuuden vaihtaessa välillä suuntaa ja yksityiskohtien seuratessa perässä samalla herkkyydellä, mutta uniikilla viiveellään ja vireellään.

Himmeli tulee germaanisten kielten sanasta himmel ja tarkoittaa taivasta. Siinä se on. Papan kokoama taivas, pienistä kuunvaaleista paloista koostuva universaali alttari, jonka yksittäiset osat linkittyvät kuin planeetat tai solut toisiinsa. Siinä voi kuulla meren ja tuulen sekä hiljaisuuden, ajan ja ajattomuuden. Myös minä olen siinä.

jaapurje-sari-maanhalla-naantaliAinut mitä ihmisheinälle syntymässä luvataan, on kuolema. Tämän minä löydän himmelistä joka aamu, se on kirjoitettu noihin vivahteikkaisiin merenrantaheiniin, pujotettu talteen tuohon luunvalkeuteen kuin soma pieni tarina tai kuin lempeä päähän silitys. Eikä se oli raastinrautakokemus eikä hiekkapaperihetki, ei edes riehakas tuulta purjeisiin hönkivä tuulenonnenkantamoinen. Se vain on. Mitään muuta meille ei ole luvattu, ei edes kuoleman jälkeistä osaa suuressa himmeleiden himmelissä, sillä himmeli on tässä ja nyt eikä missään muualla. Kuulun siihen. Olen kuulunut aina. Tulen aina kuulumaan.

Ja jälleen juuri nyt huomatessani himmelin muuttavan suuntaa, muistan eilisiltaisia revontulia, jotka keskellä pimeyttä syttyivät loistoonsa ja lainehtivat kuin eloisa tuuli. Vihreä tasainen viivamainen valoilmiö halkesi ensin kaksihaaraiseksi, kunnes sen yksittäiset osat alkoivat liikkua vuoroin hitaasti kiertyen ja suoristuen, välillä nopeasti välkkyen ja välähdellen kaikkea olevaisuutta varioiden. Oli viivaa, suoraa, kaarteita, spiraalia, ympyrää, jopa kolmio. Vihreä muuttui välillä punaiseksi ja violetiksi sekä valkeaksi. Universaali näytös oli kuin ajan ajaton tuuli.

Muistan myös sitä hetkeä, kun kevättuuli ravisteli minua minun ravistaessani äitini vaaleita jäännemuruja mereen uurnan uumenista. Monia menneisyyden nimilappua kantavia asioita tulee mieleen hitaan tanssivan liikkeen ja himmelin seesteisen luovuuden äärellä. Elämäntarinoidemme veikeät tuulessa heiluvat tupsupäiset rytielementit lomittuvat toisiinsa.

Jokin minussa heijautuu myös kohti tulevaa.

Paras hetki on nyt. Tunnistaa, että tietyt ajatukset ja tunteet ovat osa minua, menneet ja tulevat ovat osa minua. Kaikki on osa minua ja minä olen kaiken osa. En etsi mitään, en pyydä mitään, mutta kiitän. En pyri symmetriaan, eheyteen, samuuteen tai iäisyyteen, mutta ihmettelen. Ainut mitä ihmisheinälle luvataan, on tuuli ja kuolema. Kaikella on oma liikkeensä, joka on yksityisten osien ja kokonaisuuksien yhteinen tanssi; maailman eleganssein, äärettömin ja sensuellein universaali vaellus.

Onnellisuus on jäistään vapautunut siili.

Sari Maanhalla

Ylä- ja alakulo(tus)

Meren munat Sari Maanhalla

Oman vinon elämänkokemukseni mukaan asioiden hyvin oleminen, ilo ja asioiden sujuminen ovat ihmiselle haasteellisempia kuin menetys, pettymys tai alakulo, sillä ilo ja onnistuminen saavat ihmisen ainoastaan lentämään. Puolestaan alakulossa ja niin kutsutussa epäonnisessa mielentilassa mieli säilyttää sentään jonkinlaisena nöyrän pienuutensa. Tässä mielessä alakulo, jos tarkkaan katsotaan, on avoimempi ja enemmän mahdollisuuksia sisältävä mielentila kuin yläkulo. Alakulossa olemme kuopan pohjalla ja usein saamme mahdollisuuden olla luulematta liikoja. Pienenemme – tosin virheellisesti liian mitättömiksi. Nöyryys muuttuukin alakulossa nöyristelyksi ja häpeäksi. Yläkulossa toki koemme aitoa iloa, mutta niin hiuksen hienosti siinä aivan vieressä kiiluvaisen kuulaana nököttää ylpeys, jonka kainalossa pelko on.

Yläkulo; ilon ja onnen tunne, asioiden sujuminen, voivat saattaa sankarin uinumaan. Tämä tapahtuu sitä kautta, että vaivihkaa ilon kokija rakastuu niihin asioihin ulkoisina muotoina, jotka ovat tuoneet iloa elämään. Hän rakastuu iloon ja asioiden sujumiseen. On kuin terveen pienuutensa tunnustanut ihmisen minä saisi ilosta liikaa voimaa. Voimaa tarvitaan aina lisää – itsen ulkopuolelta – ja elämä muuttuu osaamiseksi, suorittamiseksi ja pärjäämiseksi. Pidemmällä aika välillä oma sisäinen onnellisuuden ja turvallisuuden tunne liukuukin hyvin menemiseen rakastumisen myötä ulkoiseen kiinnittyväksi. Tämä tapahtuu hyvin salakavalasti ja sittenhän se koittaa taas se epäonni, kun onni on kiinnitetty ulkoiseen ja tuo ulkoinen ei enää toimikaan onnen mittarimme mukaan. Tällaisen ansan asioiden sujuminen aiheuttaa jopa harjoittaneelle mielelle. Mutta tuon ansan tarvitsemme.

Suurin erehdys mikä ihmiselle ilossa elämisessä eli lentämisessä tapahtuu, on se että hän rakastuu tuohon tunnetilaan ja jopa sitä aiheuttavaan kohteeseen. Alakulo ja pettymys ovat siitä hyvät kaverit, että vaikka myös niihin on helppoa tottua kodikkaina, mutta rumina mielenhuonekaluina, kuitenkin jossakin määrin onnellisuushakuinen mielemme hylkii niitä eikä halua niitä omakseen. Toisin sanoen alakuloinen mieli pyrkii etsimään jonkin keinon päästä rumalta tuntuvasta tunnetilasta eroon. Puolestaan iloa kohdattuaan mieli haluaa pitää sen itsellään, kiintyy ja kietoutuu siihen. Siinä kuulaana elämään rientäneen onnen niskat katkaistaan omatoimisesti.

Tämä onnen ja tuskan vuorovedessä eläminen on klassinen jokotaivalhe, jossa me ihmiset elämme. Äärimmilleen vietynä tämä jokotaivalhe ilmenee ihmisyhteisössämme kaksisuuntaisena mielialahäiriönä, jonka toisessa päässä on maanisuus eli maantiellä tuhatta ja sataa kaasutteleva riemulta tuntuva moottoripyörä, ja toisessa päässä masennus, lamatila, kun mopo on vitikossa, kun se ei enää käynnisty, kun polttoaineet on loppu, ei ole ajohaluja, ei kykyjä eikä tietoa siitä mihin pitäisi mennä ja miten, ja miten siellä kuopassa millään ajetaankaan.

Iso osa ihmisyhteisömme jäsenistä elää lievemmän tunnetiloihin liittyvän jokotaivalheen vallassa. Tämä on aivan yleisesti käytössä oleva elämisen tapa. Ulkoisen maailman nostattamat surut, murheet, ilot ja onnistumiset taluttavat milloin mihinkin suuntaan. Kun jokin kielteiseksi nimittämämme tunnetila saa alaa mielessämme, nimitämme sitä onnettomuudeksi ja pyrimme pääsemään siitä eroon jollakin tapaa. Jokaisella on keinonsa aina päihteistä suorittamiseen ja muihin narkomanioihin. Toiset juovat ja syövät ylen ja toiset taas analysoivat tunteitaan puhuen suu vaahdossa, toisten takoessa tunnetilaa mantroin ja rukouksin. Kun taas olemme iloisia, jäämme kellumaan, lentämään ja hellimään itseämme tuossa tunnetilassa kutsuen tuota tilaa onnellisuudeksi. Vihdoin kaikki on hyvin, ajattelemme. Tosiasiassa olemme vain rakastuneet mielivaltaisesti ilon ja asioiden hyvin olemisen tunteeseen. Tämä on yhtä kipeää kuin vihassaan katkeroituminen tai masennuksessaan vellominen.

Pääasia on elää ja jättää analysoinnit pois. Elää sitä mitä on. Itsetuntemuksellinen tie on siitä palkitsevaa, että tie taatusti opettaa eikä mitkään itsehuijaamisen keinot pääse kukoistamaan ainakaan kovin pitkään. Eli aikansa laitojaan rymyttyään löytyy jokin keskitie, kenties piskuinen poluton polku, mutta joku selkeä tola kuitenkin.

Jokotaivalhe voi päättyä vasta kun sankarilla on mopo mennyt metsään ja ollut metsässä tienposkessa/kuopan pohjalla sekä ilon että tuskan kautta. Eli elämäntiellä tarvittavia askelluksen taitoja ei opita täydellisessä jooga-asennossa tai mietiskelyjakkaralla, vaan elämällä elämää ja elämä on toiminnallinen luova prosessi.

Kupla

Pelkkä ajatuksissa tai tunteissa vellominen muodostaa elämään helposti kuplan, jossa voi kotoisasti kellua pientäkin tuulenvirettä peläten. Pääasia on siis elää ja toimia, mutta kuten tiedämme, pelkkä rymistely pusikkoon ja siellä rypeminen tai maaninen vapautuminen maantielle ja tämän kehän itsetunnoton päätön toistaminen, eivät hyödytä ketään, vaan tarvitaan sitä itsetutkiskelua, jotta tie, mopo ja ennen kaikkea kuskin mielelliset taipumukset tulevat tutuiksi. Eksyttäjämme eli nuo moninaiset tunnetilat, vauhkoonnuttajamme ja lamaannuttajamme ovat myös olennainen oppaamme.

Jossakin vaiheessa jokotaivalhe lakkaa toimimasta. Se on se hetki, kun nousemme metsästä takaisin tielle emmekä enää rakastu vapautumiseemme ja siitä kirpoavaan onnentunteeseemme ja asioiden sujumiseen valjastaen niitä vauhkoksi mopoksi, vaan se on se hetki, jolloin vain olemme tiellämme. Se on se hetki, kun emme enää sido pettymyksen ja epäonnistumisen punnuksia jalkoihimme alakuloisina maakuopassa maatessamme tai tiellä raahustaessamme, vaan vain elämme tiellämme.

Jokotai-vinksahdus päättyy ja vapautemme hetki koittaa silloin, kun olemme onnellisia surullisina, epävarmoina, iloisina, kateellisina, jne…. Se on se hetki, kun emme samaistu enää tunteisiimme emme niihin kielteisiksi nimittämiimme emmekä edes niihin ns. myönteisiin. Tosi asiassa kielteisiä ja myönteisiä tunteita ei ole edes olemassa, vaan on mielen tuntemia tiloja, joita se arvottaa mielivaltaisesti johtaen meitä harhaan. Mutta tie on sama kujeilevine yksityiskohtineen ja variaatioineen ja oi sitä iloa, mikä on olemassa ilman mitään syytä, joka kumpuaa silkasta olemassa olemisesta. Tosi asiassa se ei ole iloa eikä iloisuutta, ei edes riemullisuutta. Se ei ole keveyttä eikä painavuutta, eikä kaihoisuutta eikä surullisuutta, ei edes kiitollisuutta. Se ei ole asioiden hyvin olemista eikä huonosti olemista, se ei ole tasaisuutta tai epätasaisuutta. Se vain on olemassa olemista.

Ainut mikä on varmaa, on se, että kaikki on epävarmaa, ja jos jotain ajatusta haluaa sallia mielensä rakastavan, niin juuri tuo suloinen epävarmuuden olemassa olo ja kaiken jatkuva liike ja muutos, ovat vain niin. Todellista.

Vapaus saa mahdollisuuden kun ihminen luopuu mielensä luomasta illuusiosta, että ihminen on minänä maailmankaikkeudesta erillinen.

Alun perin tämä teksti on kommentti Hannu Mörtin Tietoinen elämä blogin tekstiin Ennen ja nyt, kun elämästä tuli täyttä. Kannattaa sekin käydä lukemassa. Siinä on ehkä enemmän elämänajotaitoon liittyvää maantie-teellistä tolokkua kuin tässä.

Sari Maanhalla

Sininen pöytä

Se kuitenkin liikkuu Sari MaanhallaTarina henkisestä etsinnästä, oivaltamisesta ja mielen taipumuksesta laiskotella.

Jokainen ihminen on jokaisen päivänsä alussa kaiken alussa.

Olipa kerran tyttö, jolla oli sininen pöytä. Se oli ollut hänellä aina, ja hän oli tottunut elämään sen kanssa elämäänsä, mutta pöydässä oli yksi vika, nimittäin mikään ei pysynyt sen päällä, vaan kaikki mitä pöydälle asetti, kaatui tai keikahti pois. Se oli siis kaunis pöytä, mutta sitä ei oikein voinut käyttää tai ainakin sen käyttö aiheutti epätasapainollaan mielipahaa ja ylimääräistä työtä.

Tuli hetkiä, jolloin tyttöä harmitti vesilasin kaatuminen tai muun tavaran tippuminen pois pöydältä, mutta hän oppi elämään asian kanssa. Todellakin vallitsevasta asiaintilasta huolimatta hän asetti yhä uudelleen vesilasin pöydälle ja harmistui, kun tuli sotkua ja siivoamista. Näin hän eli elämäänsä.

Tuli aikoja, jolloin harmitus oli suurempi ja silloin hän ajautui pohtimaan, että eihän elämä sinisen pöydän kanssa tällaista voi olla. Pian tyttö saikin ihanan seesteisesti kirjoitetusta Buddhan pöytäopuksesta selville, että pöydän jalat olivat erimittaiset. Oivalluksen ilo täytti tytön, hänelle selvisi mistä epäonniset hetket pöydän kanssa johtuivat.

Pitkään tyttö oli tyytyväinen, jopa onnellinen saamaansa tietoon ja jatkoi pöydänerijalkaisuudesta lukemista. Elämä jatkui tasaisen samanlaisena pöydän epätasapainosta huolimatta, mutta harmituspa palasi eikä sen oivaltaminen, että pöydän jalat olivat epäsuhtaiset ja että siksi vesilasi yhä uudelleen joka aamu kaatui lattialle, ei enää auttanut häntä. Häntä alkoi harmittaa enemmän. Hän googletti pöytäongelmaa ja löysi erään nikkaroijalogin eli PöytäGurun, jolta kysyä neuvoa ongelmaansa.

  • Jos haluat toimivan tasapintaisen pöydän, sinun pitää korjata pöydän jalat samanmittaisiksi, sanoi PöytäGuru. Pöytäpinnan tasapuolisuus ja tasapaino muodostuvat pöydän jalkojen tasasuhtaisesta olemuspuolesta toisiinsa nähden.

Niinpä tietysti, miten tyttö ei heti ollut sitä tajunnut. Hän palasi kotiin ja vietti pöytänsä äärellä tämän uuden oivalluksensa kanssa monen tovin ajan jälleen helpottuneena. Jalkojen pitää olla siis samanmittaiset. Vapauttava ahaaelämys voiteli hänen kurjistunutta henkistä kumaraansa kirkkaammaksi, kunnes uusi harmistus nousi mieleen. Vesilasi ei edelleenkään pysynyt pöydällä.

Mitä hänen tulisi tehdä. Ottaisiko yhteyttä pöydänjalka- vaiko jalkapöytäspesialistiin. Ja niin hän päätyi saman PöytäGurun ja pöydänjalkoihin erikoistuneen puuseppämestarin luokse kysymään neuvoa mitä tehdä eripituisten pöydän jalkojen ongelmatiikan kanssa.

  • Otat esimerkiksi kaikki jalat irti, asetat ne vierekkäin ja sahaat yhtä mittaiseksi ja kiinnität jalat takaisin.

Sininen Sari MaanhallaNyt tieto alkoi lisätä tuskaa. En minä jaksa, enkä halua, enkä edes osaa. Mikä se oli tämä yhtäkkiä eteen avautunut tuskainen asioiden tila. Ennen tytöllä oli sentään muutakin elämää. Joo vesilasi kaatui toki joka päivä monta kertaa lattialle, mutta siihen oli jo tottunut, se oli aina ollut niin, mutta nyt olisi pitänyt tehdä jotain uutta ja se sai hänet suunniltaan. Ei tullut kuulonkaan, että nyt hän antaisi pöydälle enemmänkin resursseja kallisarvoisesta jalona olemisen ajastaan.

Järjetön hullu pöytä, annanko sen muka hallita elämääni, tyttö ajatteli ja päätti ettei alkanut pöydänjaloille orjaksi. Hän ei niitä sahaisi. Tyttö oli sitä mieltä, että sahaamista ei tarvittu, sanoi pappi, lukkari, talonpoika tai kuppari mitä hyvänsä. Ja näennäinen mielenrauha säilyi. Näin hän vietti elämäänsä pöytänsä ääressä luullen itseään jaloksi mielentyyneyspersoonaksi, joka osasi näyttää pöydälle ja pöytäajatuksille kaapin paikan. Itse asiassa hän sulki kiehuvat aatteensa mielenkammioon ja siellä ne tanssivat villeinä kuin puolihullut luurangot.

Näennäinen mielentyyneys pysyi. Vesilasi toisensa jälkeen keikahti nurin. Mitäs siitä, hän ajatteli ja rallatteli, kunnes hänen mittansa, ei kun siis siivousrättinsä tuli täyteen. Se ei ollut ehtinyt kuivua entisen pyyhkimisen jälkeen. Hän ei kestänyt sitä eikä enää yhtäkään kuppi nurin tilannetta, joten hänen mielenmaljaan nousi myrsky ja sisäisen harmituksen tyrskyt aiheuttivat hänelle jonkinlaista mentaalista merisairautta.

Jälleen hän otti yhteyttä PöytäGuruun ja esitti hänelle saman harmituksensa uudelleen ja sai saman vastauksen, että pöydän jalat ovat erimittaiset ja jos hän haluaa tasapintaisen pöydän, on jalat nikkaroitava samanmittaiseksi.

Sitten tyttö hokasi kysyä miten se tehdään.

  • Otat mitan ja sahan, mittaat ja sahaat, kuului vastaus. Ja tyttö hymähti, että mistä ja miten. Eihän hän tiennyt miltä saha näyttää ja miten sitä käytetään saati mistä sellaisia saa.

PöytäGuru kertoi mielellään lisää. Hän kuvaili tarkkaan mitä saha ja sahaaminen ovat kaikkia yksityiskohtia myöten. Ja tyttö palasi kotiin pöytänsä luo uuden tiedon avartamana. Ja teki kuten guru oli kuvaillut. Päivä toisensa jälkeen tyttö istui sinisen pöytänsä ääressä ja ajatuksissaan ajatteli sahaa, mittaa ja sahaamista jokaista yksityiskohtaa myöten. Hän toisti ja toisti ajatteluaan, mutta ei tapahtunut mitään, pöytä ei oiennut. Pöydän jalat pysyivät itsepintaisesti samanlaisina, vaikka hän kuinka teki kaiken täydellisesti oikein. Hänen jokainen vartalonsa karvakin oli täydelliseen meditaatioläsnäoloasentoon suuntautuneena.

Tyttö oli sinnikäs. Neljä vuotta myöhemmin hän päätti jälleen palata PöytäGurun luokse esittääkseen uuden kysymysten kierroksen. Hän oli tehnyt, kuten PöytäGuru oli sanonut, joten hän esitti kysymyksensä hieman tuohtuneena ja pettyneenä. PöytäGuru halusi tietää, millä tyttö oli sahannut, häneltä saadulla ajatuksella vai omalla oikealla sahalla.

Sininen pöytä Sari MaanhallaSiinä samalla tyttö huomasi erehtyneensä. Kyse ei ollutkaan ajattelusta tai terapeuttisesta analyyttisyydestä saati hyvistä istumalihaksista. Jokaisen oli itse etsittävä työkalunsa ja omaksuttava sen ominaisuudet ja alettava toimiin.

Tämän kuultuaan tyttö täyttyi kaikista selityksistä. Hänenkö tulisi tehdä jotain. En minä osaa, enkä voi, en voi lähteä pöytäni luota mihinkään, sehän on vino, en voi jättää sitä. Minun pitää joka päivä jäädä kuivaamaan kaatunutta vettä, ei minulla ole mahdollisuutta eikä aikaa etsiä työkalua, saati käyttää sitä.

Toiset neljä vuotta kului. Nyt olikin käynyt niin, että tyttö oli uskaltanut avata oven etsiäkseen sahaa. Kun hän viimein löysi sen ja omaksui sen olemuksen, hän luuli löytäneensä pysyvän mielentyyneyden, mutta kävikin juuri päinvastoin. Hänen maailmansa mullistui jälleen, sillä hän tuli ymmärtämään, että pöytä ei ollutkaan pöytä. Hänen pöydäksi luulemansa materiaalinen kohde olikin maalausteline eikä se kyllä ollut sininenkään.

Sari Maanhalla

%d bloggaajaa tykkää tästä: