Havaintoja Vaeltajan Tieltä

Öiden suunnaton kauneus – pimeä on kaunis runo

Katsokaa aikaa
kuinka se poimuttuu aivan edessämme
se poimuttuu ensin oltuaan heleän vihreää
tuoretta juuri pursunnutta
sitten taittuen syvempään vihreään
kunnes se imee vihreän pois itsestään
jäljelle jäävät lepattavat irtoilevat riekaleet
sitten ne sanovat että aika loppuu
kunnes tulee uusia aikoja
mutta henkilökohtaisesti aika loppuu

se on aika karu valssi jonka mukaan
askeleet väkisinkin vievät
ei sitä voi edes valita
ne vaan vievät
siinä kohden kun kuol eman tanssi on totta
osaavat kaikki tanssia kuolemaa
se on kaikkien pakko

sitä ennen voimme tanssia
miten vaan ja mitä tahansa
iloita ja heilua olla olemassa kokonaan
mutta muistamme aavistelemme ainoastaan tuota
kuolemanimistä tanssia

me tanssimme sitä etukäteen kuin järkensä menettäneet hullut
epävarmuutemme rummuttamana jäykkänä totisena
saamatta kuitenkaan tietää milloin on oikea aika
tuhlaten kaiken sen ajan jolloin
olla kevyt ja huoleton.

– Sari Maanhalla-

Elämä on väkevä läikähdys avaruuden oodeissa. Yksittäisen yksilön yksittäinen päivä on vain pieni viiru maailmankaikkeuden tajunnassa. Usein viihdytän itseäni istumalla hiljaa pimeässä huoneessa karttapallo aseteltuna keskelle huoneen lattiaa, ja katselen sitä. Huoneen pimeys ja hohtavan pallon mystisyys kiehtovat. Ne myös muistuttavat.

Olemisemme ja elämämme on yhtäaikaa rajallista ja jatkuvaa. Maapallo nimisen universumin kappaleen tarina on jatkunut pitkään ja jatkuu. Yksittäisen ihmisen elämä on vain yksittäinen tarina, joka pienimuotoisuudessaan sitoo ja linkittää isoa tarinaa kokonaiseksi.

Miten käyttää tämä aikansa ja mahdollisuutensa. Tarinansa. Elää kuin viimeistä päivää, sanotaan. Ihan hyvä asenne, mutta saattaa ajaa kiiruhtamaan elämää läpi. Itse en mielelläni ajattelisi edes päivää kerrallaan vaan hetken kerrallaan. On vain tämä hetki. Olemme tottuneet hokemaan tätä viimeiseen asti, mutta todella elää tässä ja nyt, se ei olekaan aivan yksinkertaista.

Tässä ja nyt eläminen jo sinällään tuntuu ohuudelta ja lähes kuolemalta, koska siinä irrottaa ripustuksensa menneisyyteen ja luopuu tulevaisuutensa murehtimisesta. Jotta voi irrottautua menneestä, on mielen ullakoiden pitänyt saada suursiivouksensa. Tulevaisuuden luottamus puolestaan perustuu turvallisuuden tunteeseen.

Yöt ovat erityisen kauniita. Meitä kannustetaan ajattelemaan positiivisesti ja suuntautumaan jopa luonnollisena kaamosaikana valoon. Kaamosvalolamput ja positiiviset ajattelumallit voivat pahimmillaan olla juuri negatiivista ajattelua ja todellisuuden kieltämistä. Ainut elämän myönteisyys on katsoa elämää ja kaikkea olemassa olevaa lempeän realistisesti. Kuolema kuuluu elämään. Pimeys, yöt ja synkemmät mielen tuotteet myös.

Ihmiselle on tyypillistä haluta olla ajattelematta kuolemaa. Kun nyt kuitenkin olen tullut huomaamaan öiden kauneuden, olen tullut kokemaan myös, että rakkaus ja kuolema kulkevat käsi kädessä. Siksi meille ihmisille on niin vaikea vain rakastaa. Mieluummin ”rakastaisimme” ehtojen kanssa.

Rakastaminen ilman ehtoja on vain rakastamista, toisten hyväksymistä sellaisenaan. Se tuntuu kuolemiselta, oman egon, joka alati pelkää hylätyksi tulemista, nimenomaan se tuntuu oman egon kuolemiselta.

Mikään muu ei niin ole tuonut lähelle tietoisuutta kuoleman ajatuksia kuin rakastaminen. Siis se rakastaminen mikä tulee rakastumisen hullaantumisen, ristiriitojen ja hylätyksi tulemisten pelkojen jälkeen. Olen tullut yhä vakuuttuneemmaksi siitä, että rakkaus ja kuolema kulkevat samoja polkuja. Että lähekkäin toisiaan ovat henkinen rakkaudellisuus ja henkinen kuolema yhtälailla kuin konkreettinen fyysinenkin kuolema.

Siksi me pelkäämme rakastaa, koska tietyllä tasolla se tuntuu kuolemiselta. Joku voi nimittää tätä ahdistukseksi tai sitoutumisen peloksi, mutta minulle  ne ovat näyttäytyneet suoraan kuolemisen kasvoina. Rakastaa on yhtä kuin kuolla kaikelle muulle. Ottaa rakastaminen elämänkatsomuksekseen kaikessa tekemisessään on yhtä kuin kuolemista. Läheisten ihmissuhteiden maailmoissa, joissa rakkaus pääsee todentumaan teoiksi ja olemisen ilmapiireiksi, kuolemisen kasvot tulevat erityisesti esiin.

Vaikka rakastaminen tuntuu kuolemiselta, pitää se myös sisällään suuren onnellisuuden ja vapauden tunteen. Rakastaminen on yhtäaikainen elämän ihanuus ja kamaluuskokemus.

Rakastaminen tuntuu kuolemiselta, mutta sen lisäksi se tuo myös mieleen oman oikean todellisen kuoleman. Meidän kaikkien elämä päättyy jonain päivänä. Kun on ihmisiä elämässään, tulee väistämättä mieleen sekä heidän kuolemansa että oma kuolema.

Oman kuoleman tapahtuessa toisten elämät ja tarinat vain jatkuvat. Eräs yksi todella hyvä meditatiivinen harjoitus on kuvitella oma kuolemansa. Se hetki, kun kuolee. Kuka löytää ensimmäiseksi, ja mitä sitten tapahtuu. Kun on ajatellut hautajaisiinsa saakka, voi palata takaisin tähän hetkeen ja katsoa ajattelevansa huomattavan eri tavalla monista elämänsä asioista.

Kuka tahansa voi kuolla milloin vain. Mutta sitä milloin nämä kuolemat tapahtuvat, sitä emme voi tietää. Elämä on siitä ilkikurinen ja mielenkiintoinen peli, että tuota päivää ei voi tietää. On vain elettävä. Rakastettava ja elettävä. Heiluttava ja elettävä. Vaikkei tiedä.

Ottaako riski, hellittää ja elää maailmankaikkeudellisen rakkauden tunteen kautta kuollen kaikelle muulle luovuuttaan ammentaen onnellisena silläkin uhalla, että tuikut himmenevät juuri sillä hetkellä kun on onnellisin. Elääkö luottaen ja riemuiten, vaikka jossakin on päätepysäkki ja koittaa se hetki kun elämä päättyy. Suuret kauniit huilut lakkaavat soittamisensa. Soittorasiasta loppuu veto.

Elämäänsä asennoitumisen voi jokainen itse valita. Joidenkin päivien läpi tulee vain juostua. On muka niin kiire, mutta jos todella ajattelemme tietoisesti aikamme rajallisuutta ja sitä, että lopulta kuolemme, niin miksi teemme niin paljon kaikkea saadaksemme itsellemme omistaaksemme jotain? Emmekö tule rientäneeksi juuri niiden hetkien ohi joilla on merkitystä?

Mielekäs tekeminen on ihmisen elämän mittainen elin tärkeä ”leikki”, mutta liiallinen elämänsä kuormittaminen syö meidän mahdollisuutemme olla onnellisia. Väsymys ja kokemusten latteus on aika kova hinta ihmiselämästä, joka on todellakin vain pieni havina kaikkeuden matalakaikuisissa soitannoissa.

Emme uskalla olla onnellisia,
koska onnellisena on pelottavaa

kuolla

ollessamme onnellisia rakastamme elämää
eniten ja varauksettomasti

emme onnettoman peilikuvamme keskeltä
kestä ajatusta
onnellisena kuolemisesta

joten päätämme olla kaiken varalta
onnettomia saadaksemme kuoleman hetkellä

sanoa, että minähän sanoin, minähän
sanoin että tämä päivä
tulee ja ei kannata.

Ei kannata.


Jos nyt kuitenkin uskaltaisimme. Yöt ovat kauniita siinä missä päivien kihelmöivä valokin. Pimeä on kaunista, sen hiljaisuus aivan ainutlaatuista. Ketkä pelkäävät yötä ja nukkumista, pelkäävät itseään ja elämäänsä.

Katso yötä, se laulaa sinun nimelläsi. Katso yötä ja pimeää, ne antavat sinulle unen kodin, eheyttävän sylin.

-Sari Maanhalla-

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s