Havaintoja Vaeltajan Tieltä

Kirjoittajan arkisto

Järvi

Saavun järvelle sen päätä myöten. Järvellä on pää, ihmisellä on pää, joella on suu ja merellä selkä. Jos katsoo karttaa ja antaa itselleen mahdollisuuden katsella utuisin silmin, voi järvenmuodossa nähdä norsun, joka seisoo takajaloillaan ja kurottaa kärsällään ylös suoraan pohjoiseen. Saavun järvelle siis norsun kärsän puolelta.

Järvelle saapuminen on aina jotenkin sävähdyttävä hetki. Puiden keskuudessa kulkemisen jälkeen tuntuville avautuu paljaana avaruutena järven aukeama, jolla on joka kerta oma tunnelmansa. Kuin saapuisi salaisen ja piilotetun aukon äärelle metsäisyydestä. Toisinaan aukeaman väri on sumun kutoma harmaa, talviauringon sävyttämä violettisuus tai hohteisuus. Kesällä yhtäaikaisia sävyjä on monenlaisia, kun valkoiset pilvenpallerot ja sinisenä näyttäytyvä taivas peilautuvat järvenpintaan ja kun suomaiset erilaiset rusehtavan vihertävän kukertavat värit ovat näkyvillä.

Tämä järvi ei ole mikä tahansa järvi, vaan tämä on soinen järvi, ja suojärvellä on oma luontonsa. Suojärvi on jotenkin enemmän kuin pelkkä järvi. Sen rannat ovat hyllyvää rahkasammalta, ja hyllymisen laatu ja määrä riippuvat esimerkiksi sateiden määrästä. Joskus järven avaruuden piiriin ei yksinkertaisesti pääse, kun vetinen pehmeys ylettyy viereiseen männikköön asti.

Järvellä on joka kerta täysin erilainen ilme. Se on joka kerta uusi. On sumua, on tuulta, on aaltoja; erisuuntaisia, on tyyntä. Järven leveimmässä kohdassa tuulen käydessä idästä tai lännestä aallot pääsevät hauskasti lompsuttamaan rahkasammaleisia rantoja. Lomps lomps lumps lomps lomps lumps. Ehkä välillä joku limps. Kapeahko järvenkärsä on usein tuulisenakin päivänä vedeltään tyyni, muun osan järvestä väreillessä tai heiluessa aalloista raidallisena.

Olen juossut ja kävellyt tänne. Hiihtänyt, lumikenkäillyt ja liukulumikenkäillyt. Olen tullut tänne valoisalla, pimeällä, päivällä, aamulla, illalla. Olen ollut täällä auringonpaisteessa, vesisateessa, ukkosella, lumisateessa. Toisinaan käyn vain kärsän puolelta kurkkaamassa millainen ilme järvellä tällä kertaa on. Toisinaan viivyn pidempään ja istahdan alas ja vain kuuntelen ja katselen. Kuuntelen veden lompsumista tai lähistöllä keskustelevia korppeja. Tai kerään hillaa, juolukkaa, mustikkaa, karpaloa.

Norsunmuotoiseksi mieltämäni järven selkäpuolelta on valikoitunut itselleni aamupalapaikka. Puolestaan hyvin monia iltaistuntoja olen viettänyt järven mahapuolella. Selkäpuoli on aamupuoli ja mahapuoli on iltapuoli, ja kärsä on ollut se reitti mistä järvelle tullaan.

Järven keskuudesta löytyy muun muassa myös yksi ulkotoimistoistani, jossa työskentelen joskus jopa kokonaisia päiviä. Ulkotoimistopaikaksi on valikoitunut joko jokin kärsänseutu tai vaihtoehtoisesti toimisto on sijainnut järven niskan tai selän alueella.

Selkä- tai mahapuolen valikoitumiseen ei liity mitään sen kummempaa mystiikkaa tai sattumanvaraisuutta. Tuulen suunta ja auringonvalon asettuminen suhteessa järveen ovat ne paikanvalintaa ohjaavat tekijät. Vuodenajasta riippuen ulkotoimistossa tarvitaan joko suoran auringonvalon lämmitystä tai vilvoittavaa tuulta ja puun varjoa. Loppuvuodesta ja sydäntalvella kirjoittamaan tullessa olemus tarkkailee tiitterästi jotain närettä tuulensuojaksi.

Järven kärsäpää on tullut tutuimmaksi, mutta usein kierrän koko järven. Rannan seutu on pääosin hyllyvää rahkasammalta, mutta myös hieman kiinteämpiä yksittäisiä kohtia löytyy. On avarampaa hyllyvää rahkasammalmattoa, jossa voi suhteellisen vapaasti lompsutella, mutta on myös tiheää puustoa, jonka lomitse pujotella ja puroja, joiden yli pomppia.

Joissakin kohti puro tai oja on sen verran leveä, että loikkaamalla ei pääse yli, mutta näihin kohtiin on joku viritellyt puunrunkoja, joita pitkin tasapainoilla yli ja jännittää pitääkö tasapaino vai heilahtaako sitä jorpakkoon. Kerran kala pötkötteli päivälevolla puron suulla. Se säikähti puron yli tasapainoilevaa olentoa ja molskautti vettä, mikä puolestaan säikäytti olentoa, minua. Vähän vain horjahdin.

Yöpynyt olen mahapuolella kesällä siellä jossain takajalan seutuvilla. Sinä iltana oli huumaava kanerva- hilla-juolukka-rahkasammal-suopursu yhteistuoksu. En millään meinannut saada unta. Ehkä aktiivinen nenä piti hereillä.

Järven eteläinen peräpuoli on myös tullut tutuksi. Siellä sijaitsee nuotiopaikka, aivan siellä hännättömän hännän tienoilla, jonne olen toisinaan saapunut rinkan ja polttopuiden kanssa. Ihan vain kuunnellakseni tulta ja tuulta. Katsellakseni tulen kourien ja kiehkuroiden kieppumista pimeässä illassa. Voisi sanoa, että se on yksi maailman parhaista elokuvista, kuten on myös järven monisävyinen ilmeikkyys.

Pakkasten myötä järven koko luonne muuttuu. Tuulet eivät enää liikuttele vettä, vaan liike pysähtyy. Järven vähittäinen hyhmistyvä jäätyminen on kiintoisa ja moniulotteinen tapahtuma, kun jäähän tallentuu kaikenlaisia kuvioita ja koukeroita. Valkoisia eri muotoisia isoja ja pieniä laattoja märällä jään pinnalla. Suonruskeita aivan kuin maalattuja hahmoja pehmeässä jäämassassa. Joskus vedenpintaan muodostuu jonkinlaista nauhamaista vaahtoa tai suoryönää, joka pakastumisen myötä jäätyy jään pintaan kohokuvioiseksi koukeroksi.

Lumen myötä järven koko iho peittyy kauttaaltaan valkoiseen. Aukeaman vaikutelma korostuu. Järvi tuntuu kadonneelta ja aivan kuin sen tilalle olisi asetettu valtava valkoinen laatta. Kuin valtavan suuressa akvarellipaperissa olisi laakea lähes valkoinen kohta, johon kukaan ei ole vielä maalannut. Tai kuten järvi olisi maalattu valkoisen alle piiloon.

Loppuvuoden hämyiset päivät ovat kiehtovia, kun järvenaukeaman tunnelma on jotenkin niin tylppä, pysähtynyt ja mykkä. Pilviset harmaat päivät tuntuvat ja kuulostavat erityisen hartailta, hitailta ja vähäeleisiltä. Toisinaan matala aurinko luo järvenaukeamaan erityistä äänenkaltaista sävyä. Joskus tarjolla on jääsumun ja auringon muodostamia haloja. Silloin tuntuu kuin järvenaukeamassa valo laulaisi tai jotenkin hyräilisi ja vinkuisi.

Sari Maanhalla


Särkyminen on kaunista, osa 3.

Jonain päivänä, kun on haikeus-olo, hiljaisuus-olo, umpisolmu-olo, kun tajunnassa sarastaa jokin kytevä kiehnäys-olo tai kun on oloton olo tai mitä tahansa muuta sellaista tai ei-mitään näistä, mutta on kuitenkin aikaa asettua hiljaisesti ja vain kuunnella, ja kun korvasi kaipaa sanakehräystä; ehdotan, että sulje silmäsi, käperry kieppiin ja kuuntele vaikkapa tämä:

Kuunnelmallisia sanoja, jotka puhuvat sisäisestä matkasta, tajunnanmaiseman tuntemattomasta kaiherruksesta ja sen kohtaamisesta sekä vapautumisesta ja omasta tiestä.

Jyväskylän kaupunginteatterin kanssa yhteistyössä toteutettu kuunnelma.

Tekstit: Sari Maanhalla

Lukija: Markus Virtanen


Pimeä hiljaisuus

mdeIstun hämärässä lammen rannalla ja katson kuinka aamu vähitellen alkaa. Ketään ei liiku missään. Polut, puut ja tiet ovat valkoisia.

Ensin äänessä on naakka. Sitten varis. Seuraavaksi harakka. Hyvin vähän. Kuin ohimennen yksi huolimaton äänenpäästö jokaiselta. Ja sitten vain hiljaisuus ja pysähtyneinä seisovat puun rungot.

Haluan rakastaa vilpittömästi ja ehdoitta olemassa oloa. Haluan kiitollisuudella ylistää sitä, että saan elää ja tutkia elämää. Pidän hämärästä jopa pimeästä, mutta toisinaan vihaan levottomuuttani, ja sitä etten kykene rakastamaan sitä.

Levottomina hetkinä sisimpäni rääkyy kuin närhi ja tekee levottomia ajatuspyrähdyksiä.

On hetkiä, jolloin levottomuus sysää kiihtyvään ajatuskehäilyyn ja aktiivisuudelta näyttävään passiiviseen toimintaan. Aikataulujuoksuun ja itsensä viihdyttämiseen. Ehkä kuitenkin todellista on vain levottomuus, joka tekee levolliseksi ja levollisuus, joka tekee levottomaksi.

Levottomuus on ovi. Jos vain sietää hetken itseään ja sen tyrmistyttäviä ajatuskuoppia sekä levottomia lepatuksia, saattavat hämärtyvät ja pimeään kietoutuvat hetket vähitellen avautua yltäkylläiseen melankolian aittaan, jolloin koittaa syleilyyn yltymisen hetki hiljaisuuden kanssa, kun sadesumuinen harmaus on ainoa vaate, johon pukeutua.

Ajatukset ovat kelvottomia – vaatteita. Ne peittävät, rajoittavat, juoksuttavat, halkaisevat. Kun ajatukset varisevat, paljastuneisuus avaa jumiutuneimmankin tajunnan sinetin notkeaan eloisuuteensa. Ja niin ajatuksen kaavaan sonnustautunut tajunta alkaa ajattelun menetettyään paljaan vienon kehräyksensä.

En tiedä Markku Siivola Sari MaanhallaKuka uskaltaa sinne asti. Hyväksyä tajunnanvuodenaika, hyväksyä pimeä. Hyväksyä tyhjyys. Ottaa pimeä kämmenelle ja katsella sen utuisaa karheutta ja melankoliaan yllyttävää ylevyyttä.

Minä – itselle kerrottu tarina itsestä – on olemassa täällä, tässä pimeydessä, vaikka valo ei laukkaakaan pihan poikki, vaikka linnunsuu on mykkä. En voisi puhua hiljaisuudelle ja kirjoittamistakin pahoittelen, sillä tämä myyryinen mönkivä olemisen outous sarastaa niin olemattomana kaiken pimeyden keskellä.

Kylven tyhjyyden estetiikassa – jolla ei ole nimeä eikä tarkoitusta kohti pyrkivää suuntaa. Ei ole olemassa iloa, eikä liioin murhettakaan. Minäksi kutsuttava itse näyttäytyy silkkana tarinallisena kuplana, jonka pinta vääristää ja antaa elämälle jokotai-kahleet.

Vähitellen tarina minästä sulaa hämäriin hetkiin ja pimeyteen. Olemattomuus. Se on hyvä sija planeetalla, äärettömyydessä. Tulla tuta olemattomuus. Siinä on pienen pieni – vain tuulenvirimäinen olemisen rahtu, joka sopivasti hiertää olijan tajunnassa. Olla olematon.

Harakan ääntely pakkasessa kuulostaa jotenkin ironiselta ja nauruun päin olevalta.

Kirjoittanut Sari Maanhalla 10.12.2019

”Sari on naisten käyttämä kansallisvaate Intiassa, Sri Lankassa, Nepalissa ja Bangladeshissä. Sari on noin neljästä yhdeksään metriä pitkä kangas, joka kiedotaan päälle siten, että se peittää koko vartalon. Erilaisia sarimuunnoksia on satoja. Yleisin tapa pukea sari on kietoa se vyötärön ympärille ja nostaa toiselle olalle. Saria käytetään tavallisesti alushameen ja choli-paidan kanssa. Yleensä sari-kangas on näyttävästi kuvioitu. Sarin materiaali, malli ja pukemistapa kertovat naisen etnisestä ryhmästä, siviilisäädystä, uskonnollisesta taustasta sekä kastista.” Lisää Sarista täältä.

Clarity behind Darkness_Sari Maanhalla (2)

 

 

 

 


Millaiselta Sinä näytät runona?

Runomuotokuva Runonnäkijän teltta

RUNONNÄKIJÄN TELTTA – runomuotokuvia

Kalevalainen Metsänneito Annikki kutsuu sinua selvittämään Millaiselta Sinä näytät runona? Runomuotokuvien kirjoitusprosessi perustuu hiljaisuuteen ja yhdessä olemiseen. Runoilija katselee runomuotokuvattavaa ja hänessä vallitsevaa ilmapiiriä, ja erilaisten olemispuolien sävyt työstyvät tunnustelevan intuition kautta sanoiksi.

Runomuotokuvan tarkoitus ei ole arvioida toista ihmistä, vaan katsoa avoimesti ja pukea poeettinen tuntuma ja olemus sanoiksi. Sanaton vuorovaikutus ja nähdyksi tuleminen ovat runomuotokuvan keskeiset teemat. Runomuotokuvassa ihminen saa mahdollisuuden olla muusa, runoilijan innoittaja.

Tervetuloa selvittämään, miltä sinä näyttäisit runona!

Lauantaina 14.9.2019 klo 19.00 –>

Metsänneito Annikin asu perustuu filosofian tohtori Kaarina Kailon tutkimustyöhön. Asu on Kailon ja Asta Räsäsen toteuttama. (Kailo, K. 2018. Finnish Goddes mythology and the golden woman-climate change, earth-based indigenous knowledge and the gift. Lore & Loom 2018.)

Runonnäkijän teltta = Ekopsykologi Irma Heiskasen toteuttama Veden emon teltta, joka ilmentää alkuperäiskansojen perinnetietoa. Veen emo on ollut keskeinen hahmo mm. suomalaisessa mytologiassa ja kansanrunoudessa. (Heiskanen, I. 2017. Esiäitien kädenjäljillä – perinne-ekologista viisautta ja ornamenttikieltä. Lore & Loom.)

Runonnäkijänteltta – runomuotokuvat ovat osa Kesän jatkot -tapahtumaa.

KESÄN JATKOT VILLA VIENASSA

Kesän jatkot on poikkitaiteellinen kulttuuri-ilta, jossa juhlistetaan kesän vaihtumista syksyyn tunnelmallisissa merkeissä. Ulkoilmatapahtuma järjestetään Hietasaaren Villa Viena -karjalaiskylän pihapiirissä kalevalaisessa idyllissä, Oulun Hietasaaressa Vaaskiventie 12 .

OHJELMA:

19.30 Runolautakunta
20.00 Nisun Himo!
20.15 Olutjooga
20.45 Director’c Kat
21.00 Tulishow
21.30 Hentilä, Laikari & Salmela
22.00 Kari Tykylevitz Tykkyläinen
22.30 Esa Eloranta
23.15 Maya & Frozen Hippies

Sari Maanhallan runomuotokuvapiste avoinna koko illan.

Pihapiirissä on mahdollisuus omatoimiseen makkaranpaistoon. Omat makkarat siis mukaan!

Liput: 12 € ovelta, ennakkoon 11 €.

Järjestäjät: Huutomerkki ry ja Huvila ry

Tervetuloa!


Pallokala – Jongleerauksesta, pelosta ja hengittämisestä.

Lasipallo Sari MaanhallaMaapallo on pyöreä tai pyöreähkö. Polkupyörän ratas on pyöreä. Nuotion lumeen polttama aukko on pyöreä. Ihmissilmän pupilli on pyöreä. Aurinko on taivaankappaleistamme pyörein. Tätä pyöreyttä myötäillen voisi väittää, että jos jokin kosminen heppu, luonnon voima tai luovuus on olemassa, on se melkoinen jongleeraaja.

Jongleeraustunti paljastaa heikon kohtani. Idea on heittää ensin vasemmassa kädessä oleva pallo ilmaan, ja heti siihen perään heittää myös oikeassa kädessä oleva pallo, ja ottaa ne sitten ristiin kiinni, mutta vasen käteni ei kykene heittämään palloa ilmaan, jos oikeassa kädessä on jo pallo, joka pitäisi heittää heti vasemman pallon jälkeen. Vasen käsi haluaa, että oikea on jo valmiiksi tyhjä, ja vaikka kerron vasemmalle kädelle, että oikea käsi on kyllä aivan kohta tyhjä, heti sitten kun on aika vasemmassa kädessä olleen pallon laskeutua oikeaan. Ei auta.

Seison katsoen johonkin olemattomaan etäisyyteen ja jumitan. Tyhmät kädet ja tyhmä pää. Yhtäkkiä niiden välillä ei olekaan mitään yhteyttä. Ohjaaja ehdottaa, että käännyn seinään päin, etten näe muita palloilijoita. Hän ehdottaa myös, että unohdan pallojen kiinni ottamisen kokonaan. Että heitän pallot ilmaan, ja annan niiden tippua. Kuulostaa kahelilta, mutta päätän keskittyä pelkkään heittämiseen enkä heittämisen ja kiinniottamisen loogiseen yhdenaikaisuuteen. Liika ajattelu on este. Tippumisen varominen on este.

Tiputtaminen opettaa kuulemma eniten.

Huomaan oitis, että jongleeraajana olen kontrollifriikki. Aivan kuin jossain olisi olemassa jokin lopullinen reuna, jonne palloni tipahtavat ja peli on sitten kokonaan pelattu. Olen onnellinen, etten lapsena tiennyt että tikkari tai jäätelöpallo voi tipahtaa tielle, onneksi, sillä olisin varmaan huolehtinut kaikki tikkarini ja jäätelöni pilalle. Mutta mitä itse asiassa pelkään. Pallon tipahtamista maahan. Että kaikki kivuus loppuu liian aikaisin. Että elämä päättyy ennen kuin olen valmis.

Haluaisin päättää itse tippumisestani eikä niin, että puolestani päätetään. Haluaisin hallita palloni, päättää asioista, olla taitava. Olla aina ajan tasalla, valveilla. Tämä hiertävä omavaltaisuuden pakkomielle saa minut toisinaan stressaantumaan ja kun en osaa hellittää ja heittäytyä, alan turvota.

Olenkin minuushoroskoopiltani pallokala. Se veikeä jäykkäleukaisten lahkoon kuuluva luukala, joka uhattuna imee itsensä täyteen vettä pullistuen palloksi säikäyttääkseen uhkaajansa kolminkertaiseksi suurentuneena. Kuolemaa ei voi hämätä näin, vaikka paisuisi kuinka vaikuttavaksi palloksi, mutta hämäysliikkeitä tehdessäni, rientäessäni, teeskennellessäni ettei tipahtamista ole, saan muuta ajateltavaa. Ikään kuin juuri silloin kuoleman voittaa. Pyrkimällä olemaan täydempänä elämää kuin onkaan, mutta tässä täydessä hämäysmaratonissa käy juuri ne pallokalat eli alan turvota.

Pallokalat voidaan jakaa saalistajiin, hiipijöihin ja vaanijoihin. Esimerkiksi aurinkopallokala on utelias ja aktiivinen saalistaja, joka liikkuu helikopterin lailla ylös ja alas sännäten toteuttamaan avoimen vilkkaasti luontoaan. Kuulostaa säpäkän itsetuntoiselta ja karismaattiselta. Kääpiöpallokala puolestaan on hiipijä ja sen luontoon kuuluu uida luolissa äärimmäisen varovaisuuden kanssa, ettei tule itse syödyksi. Vaanijoihin kuuluva pohjapallokala piiloutuu joko kasvien sekaan tai kaivautuu hiekkaan ja syöksyy sieltä oletettujen tarpeellisten kohteiden kimppuun.

Elämäntavaltani olen mitä ilmeisemmin se varovainen luolien hiipijä, joka kyyhöttää rotkon rauhassa sikiöasentoon käpertyen ja tuskaansa potien kuin melankolinen Eino Leino, joka miettii nuorena vanhentumistaan. Toki kerran ma keväästä haaveilin, mut haavehet nuo oli hullut.

Useat pohjapallokalat liikkuvat öisin, kuten tähtipallokala. Tämä myös tähtipussiksi kutsuttu kaveri on täynnä mustia pisteitä, jotka lisääntyvät ja pienenevät sen ikääntyessä. Pallokala pystyy paisuttamaan itsensä vaistonvaraisesti jo kuoriuduttuaan, mutta osaa täydesti hyödyntää tätä ominaisuutta vasta aikuisena. Turpoaminen merelliseksi jongleerauspalloksi palvelee pallokalaa itseään mutta myös hyökkääjää, sillä pallokala sisältää myrkkyä.

Hiilidioksidin tehtävä on vapauttaa happi veren punasoluista. Mikäli ihminen ylihengittää jatkuvasti, hiilidioksidia poistuu elimistöstä liikaa. Tästä johtuen verestä ei vapaudu happea riittävästi elinten ja kudosten käyttöön, joten elimistö alkaa kärsiä hapenpuutteesta. Solutasolla hapenpuute tarkoittaa sitä, että solu ei pysty poistamaan itsestään riittävästi suoloja ja häiriintynyt osmoosi aiheuttaa ylimääräisen nesteen kertymistä soluun. Ja tämä nesteen kertyminen näkyy turvotuksena. Ukrainalaissyntyinen lääketieteen tohtori Konstantin Byteiko toi esiin jo 1950-luvulla krooniseen ylihengittämiseen liittyvät ongelmat, jotka ovat hyvin monien kansansairaudeksi kutsuttavien terveysongelmien taustalla.

Pallokalaominaisuuteni anatomiassa on siis kyse henkisen stressin aiheuttamasta hengittämisen epätasapainosta. Stressaantuneena hengitys karkaa pinnalliseksi pikasuoritukseksi, josta puuttuu syvyys ja rauhallisuus. Aivan kuin pallean ja alavatsan osuus unohtuisi kokonaan, ja hengittäminen toteutuisi lähinnä keuhkojen ylä- ja pintaosissa.

Lähes tunti menee ainoastaan siihen, että heittelen palloja ja noukin niitä vanhalta puulattialta hakien samalla touhuun jonkinlaista tolkkua. Pallot vievät kaiken huomioni tai sanoisinko pikemminkin jonkin uuden sensitiivinen viehätys. Aivojeni valkoisen aineen arkkitehtuuri kokee muutoksia. Päässä käy oivaltava hurina ja löydän käsistäni uusia ulottuvuuksia. Kyse ei ole taidon hyvin oppimisesta, vaan läsnäolosta uuden toiminnan opettelussa. Tipahtaminen opettaa eniten.

Maailma ei ole litteä pannukakku, jonka reunalta voi tipahtaa, mutta kuolema tiputtaa meidät kaikki pois nerokkaasta narratiivistamme olimme sitten eläneet miten tahansa. Tänään olen tallessa. Tänään, juuri nyt hengitän. Pallean ja pallojen kanssa, kaikkia keuhkojeni lohkoja käyttäen, jotta kaikki soluni saavat polttoaineensa. Vaikka jongleerauksen idea on juuri näyttävä ja taidokas pallojen hallinta, tunnin loppua kohti jopa riemuitsen pallon tiputtamisen taidon täydellisessä kaikkeudessa. Isoin elämykseni on tipahtamisen sietäminen. Saavutan ymmärryksen heittämisen vapaudesta, tilan avaruudesta, mahdollisuudesta. Pallokalaminuuteni on oppinut pyörimään kosmis-humoristisen jonglöörin käsissä.

Olen ehkäpä sittenkin mitä ilmeisemmin karttapallokala.

Pallojen hervottomassa pyörityksessä saavutan rentoutuneen pallokalamuodon. Pallokalaparadoksi. Uhattomassa normitilassaan pallokala näyttää veikeän näköiseltä nuijalta, jolla on ilmeikkäät persoonalliset kasvot ja iso pää. Se voi jopa räpytellä silmiään ja päästellä ääniä. Pallokala liikkuu vispaamalla eviään ja nopean pyrähdyksen tarpeessa, se heilauttaa pyrstöään. Rintaevien avulla jopa taaksepäin uinti on mahdollista. Pallokalan hampaat ovat neljä kovaa levyä. Hampaat kasvavat reippaanlaisesti. Luonnonvesissä kova ruokavalio, kuten simpukat, pitävät hampaan kasvun kurissa. Akvaario-oloissa hampaita on leikattava, nukutus tapahtuu neilikkaöljyllä.

Sari Maanhalla


Nokkahuiluvallankumous

Ala-asteella Maskun Kurittulan koululla musiikkituntien oleellinen sisältö oli nokkahuilun soitto. Vihasinko sitä. No en todellakaan, vaan rakastin sydämeni kyllyydestä. Rakkauteni oli jopa niin mittavaa, että kun musiikinopettajamme päätti perustaa innokkaimmille pillin puhaltajille nokkahuilukerhon, joka kokoontui maanantaisin varsinaisen kouluajan jälkeen, liityin minä oitis joukkoon mukaan.

Olin niin innokas, että olin vain kerran pois. Silloin oli niin paljon kuumetta, että ei olisi tainnut huilun puhaltamisesta tulla yhtään mitään, joten pakkorako, vaikka tuskaa se tuotti olla osallistumatta. Yhdestä poissaolokerrasta huolimatta olin kuitenkin koko puhaltajasakin ahkerin ja muistaakseni opettaja palkitsi minut karkkipussilla.

Olin ilmeisen hyvä ja taitava. Kun koko syys- ja kevätlukukausi oli luritettu tuota luunvalkoista mielipiteet jakavaa täyteläistä soitinta, koitti kevätkonsertin aika. Eikä se ollut mikään myötähäpeällisen sympaattinen koulukonsertti vaan jokin oikeampi tapahtuma nuorisoseurantalolla. Opettaja halusi minulle jonkin merkittävän osan esityksessä. Olisin saanut soitettavaksi sellaisen isomman huilun, samalla logiikalla se olisi kuulemma toiminut, kuten nokkahuilukin, mutta sen sijaan, että olisin ollut onneni kukkuloilla päästäkseni parrasvaloihin vetämään kenties ihan oikean soolon, otinkin oikein kunnolla takapakkia.

En nimittäin suostunut harjoituksissa enkä varsinaisessa esityksessäkään soittamaan huilua ollenkaan. Itse asiassa sain puhuttua käsiini palikat. Aivan oikein. Sellaiset pähkinäpuunruskeat puupalikat. Oma roolini koko esityksessä oli lyödä kaikki kuninkaalliset neljä kertaa tietyssä kohdassa kahta palikkaa toisiinsa tietyssä rytmissä. Ensin kaksi lyöntiä, ja välissä yhden rytmin mittainen tauko ja sitten toiset kaksi lyöntiä.

Ja kuinka kävi. Löin kyllä neljä lyöntiä, hurraa, mutta löin juuri siihen väliin mihin ei pitänyt, ja jätin hämmennyksessä seuraavan lyönnin lyömättä ja hätäisesti jotenkin kolautin sen neljännen. Siinä oli nokkahuiluvirtuoosin nokkahuilukerhon huipennus. Totaalinen tyrintä palikoiden kanssa.

Ilmeisesti olin sielultani huilisti, mutta esiintymisjännitys teki minusta epätahtisen palikkakerholaisen. Rintaan pisti, ahisti ja hirvitti, ennen esitystä, sen aikana ja jälkeen.

Perusnokkahuilunsoitto oli koulun arkea. Kaikki oppilaat soittivat musiikkitunnilla nokkahuilua. Huiluja kukaan ei ostanut itse, vaan ne tuli koulun puolesta. Huilun kotelo oli sellaista vaaleansinistä muovia, jonka sisään huilu suojautettiin. Kotelon päässä oleva läppä suljettiin nepparilla kiinni ja arvon huilu oli suojassa ja turvassa. Sattuipa kuitenkin olemaan niin, että tuo kotelo oli sellaista kovaa muovia ja muistaakseni joko se läppä murtui taitekohdasta irti tai nepparin kohta jotenkin hajosi, tai molemmat. Tämä oli niiden koteloiden tyyppivika.

Yrittäjäperheen kasvattina käsityötaitoisten vanhempien luomassa kodissamme oli lukuisia neulekoneita, ompelukoneita, saumureita, lankoja ja kankaita. Se, että minun ja veljeni nokkahuilukotelot hajosivat yhdistettynä sen tosiasian kanssa, että sekä äitini että isäni olivat käsityötaitoisia luovia henkilöitä, tapahtuikin niin, että isäni ompeli minulle ja veljelleni sellaisesta tekokarvaisesta valkoharmaasta kankaasta uudet nokkahuilukotelot. Tai pikemminkin pussukat.

Minä nokkahuilukerhon kömpelö priimus suhtauduin karvaiseen huilun suojukseen kaikista pätevistä häpeätaidoistani käsin ja menin huilu karvaturrikaan käärittynä hieman empien ja madellen kouluun. Mutta aivan turhaan podin karvapussukkahäpeää, sillä koska kaikki ikätoverit olivat samassa nokkahuilun oppimisvelvollisuuden otteessa hajonneiden koteloiden draamassa, hekin halusivat juuri sellaisen kotelon. Karvakotelo olikin kuuminta hottia.

Pikkuveljeni oli tilannetajuisempi ja näin ollen ajan tasalla asian suhteen ja hän ryhtyi kauppamieheksi. Hän otti tilaukset ja rahat vastaan, ja meni kotiin ja kertoi isälle kuinka monta nokkahuilukarvapussukkaa tällä kertaa hän saisi ommella. Ja isä oli ajan tasalla ja ompeli. Pikkupojan bisnesvainu oli aikuisestakin inspiroivaa. Ja ottaen huomioon, että niin monissa kouluissa tuota samaista huilua puhallettiin, olisihan siinä ollut uraa laajemmastikin nokkahuilunyssykkämestariksi.

Minulle jäi takavasemmalle vetäytyvän nokkahuiluinsoiton opiskelijan osa. Ostakaa makkaraa, markalla ja kahdella jo paljon saa. Aika moni lienee tämän kyseisen jankkaavan pätkän äärellä huiluaan tavistunnilla peruspuhallellut. Nokkahuilukerhossa sen sijaan olikin sitten erilaiset kappaleet. Makkaran markkinointi ei ollutkaan siellä keskiössä, vaan banaanien. Siellä nimittäin harjoiteltiin tätä säveltä; banaanimestarilla kaikki on, kaikki on, banaanimestarilla kaikki banaanit on, ei näy siellä makkaraa, eikä juustoja,…

Kun perheemme muutti Turun seudulta Oulun seudulle, nokkahuilu vaihtui viisikieliseen kanteleeseen. Ja tiedättehän miten se sitten eteni. Minun piti päästä varsinaisen kouluajan jälkeen kokoontuvaan kantelekerhoon. Syksy ja kevätkausi ansioitunutta rämpyttelyä ja sitten oli se kevätjuhla, johon opettaja halusi minut soittamaan. Tällä kertaa en kuitenkaan puhunut itselleni palikoita kouraan, vaan halusinkin viisikielisen kanteleen sijasta soittaa 36 kielistä. Ja niin sitten soitin. Tästä ruhtinaallisesta hetkestä on aikaa 27 vuotta.

Niin nokkahuilu kuin kanteleet ovat saaneet olla rauhassa. Toisinaan kokeilen niitä, mutta koska olen sittemmin muuttunut itse huiluksi eli kaikista maailman toiminnoista mieluiten hyräilen, vihellän tai laulan, on ainakin nokkahuilu joutunut toistaiseksi hyllytetyksi karvakääröineen vaatehuoneen pimeään nurkkaan.

Yksi laulettavista lempikappaleistani on tietenkin Oskar Merikannon säveltämä ja Larin-Kyöstin sanoittama Itkevä huilu. Sen tarinassa on koko elämä. Oikeastaan kaikki olennainen. Yrittäessämme liikaa tai pelätessämme epäonnistumista huilu ei yksinkertaisesti soi, vaikka se olisi kuinka hieno. Ja ne hedelmällisimmät hetket elämässä ovat juuri ne, kun heitämme huilun maahan, luovumme pyrkimyksistämme ja suhtaudumme elämiseen vaatimuksista hellittäneenä.

Elämä onkin ilmiselvä nokkahuilukerho, jossa kukin soittelee tyylillään. Joko elämämme on se kaunis lurittava viipyilevä sävelpunos tai sitten se turhautumisen aallossa puhallettu kirkkaan kirkuva yksiääninen soolo, joka rikkoo kaikkien liian lähellä olevien tärykalvot. Tai jotain näiden väliltä. Ainakaan ei kannata unohtaa huiluaan sinne elämättömän elämän hyllylle.

Ex-rumpalin tyttärenä haluan myös muistuttaa, että palikoiden paukuttelu on toki kelpo elämänkulku, mutta jos rakastaa huilua, ei auta valittaa, jos vaihtaa huilunsa palikoihin, vaikka olisi halunnut juurikin huilun kanssa vaeltamisen.

Ja vielä kaihoisan surumielisyyden sekainen huokaus, sillä ikävä kyllä nokkahuiluus on uhanalainen laji. Jos ei vielä, niin ainakin kohta. Juuri luin uutisen, että paikoin koulujen nokkahuilut ovat vaihtuneet ukuleleen. Ukulele, tuttavallisemmin uke on siis syrjäyttämässä nokkahuilun. Kai sitä sitten semmoisia ukulelekerhojakin nykyään järjestetään. Kai jossain sentään joku aikuinen lapsensa agitoimana duunaa ja tuunaa modernilla singerillä ukulelelle karvaista somaa laukkua.

Ja kenties sittenkin pitäisi järjestää mielenosoitus nokkahuilun puolesta.

Lopuksi vielä todettakoon, että meikäläisen eli tämän erityishölmön alias amatööripuuhastelijan huiluton luomulauluversio Itkevä huilu nimisestä kappaleesta löytyy täältä.

Laulu on laulettu ja video tehty koulun nokkahuilutuntien sekä muiden elämän puhallinorkesterikokemusten muistolle. Palkeitakin on tullut pumpattua tukkoisen tulipesän äärellä. Kaikessa on kyse hengittämisestä ja hengityksen liikkeestä. Jos huilu ei nappaa, on meillä kaikilla kuitenkin nokka. Samassa kerhossa kuitenkin ollaan.

Minkälaisiahan muistoja sinulla liittyy nokkahuiluun. Vai kuulutko kenties kantele- tai ukulelekerholaisiin, vai soitettiinko koulussasi käpylehmäharpulla. Entä mikä soitin sinun elämäsi on. Pajupilli on oma valintani. Ja yksinkertaisesti siitä syystä, että kävi tässä elämässä kuinka köpelösti tahansa, aina on mahdollisuus ojaan langettuaan kurottautua sen verran, että taittaa pusikosta oksan ja veistelee siitä itselleen pillin.

Sari Maanhalla


Luola, Aamumörkö ja muut

Aamun peili. Pohjois-Norjan Järvi (Stormyrbassenget) on kirkas, kuulas ja tuuleton. Tässä istun tuntikaupalla. Aamuisin. Päivisin. Iltaisin. Maisema ja valo muuttavat koko ajan muotoaan. Lämpimänä päivänä pulahdan järveen, vaikka vesi on jääkylmää.

Aamumörkö. Järven ranta on täynnä kaikenlaisia karahkoita ja kepakoita. Niin on myös järvenpohja, sen aktiiviuistelija tuntee uistinvalikoimansa hupenemisena.

Kepakkoja ja niiden asetelmia on jos minkälaisia ja niiden luonne muuttuu veden luonteen mukana ja varsinkaan en väsy tutkimaan tätä hirviön päätä rantakalliolla.

Muutamaa päivää aiemmin en ole huomannut koko aamumörköä. Ihmettelen sitä. Tirkistely kameran muistikorttiin kertoo, että kyseinen juurakko on ollut aiempina päivinä ihan eri päin. Jonakin tuulisena ja sateisena iltana hirviö on ilmeisesti kääntänyt kylkeään. Seuraan sen paikoillaan uimista aallokossa ja tyynen veden huomassa.

Vuorivaellus. En väsy hokemaan rakkauttani vuoriin ja vuoristomaisemiin. Vielä enemmän vuorten katselemista, rakastan vuorilla vaeltamista. En koskaan haaveile huipusta, vaan nautin matkalla olosta. Kymmenen tunnin vaelluksella piipahdamme mm. vuoristomökille, jossa annan mielen huoletta maalailla illuusioitaan. Täällä kun saisi asua.

Ylimmällä kohdalla vaellusta toteamme, että vuoristo tarjoaa eteemme yhä vain uusia huippuja, ja leiriydymme siihen. Eväiden syöntiä ja maisemien ihailua.

Kipuan vielä läheiselle huipulta näyttävälle ulokkeelle todetakseni vain, että sen takana on ainakin kaksi tai kolme samanlaista. Portaat taivaaseen ilmeisesti. Maaulokkeiden loppua ei näy. Viimeisimmät osat katoavat pilviin.

Palaan taukopaikalle. Alkaa lapsettaa, vaikka lämpöasteita on kaikki kahdeksan ja vaikuttavan määrätietoinen tuuli käy suoraan luoteesta. Vuorioppaan tämän vuoden lisämauste on vuoristosaippuakuplat. Ja sehän jos mikä on runoilijan mieleen puhallella saippuakuplia vuoristomaisemassa. Joitakin asioita sitä tekee aivan liian harvoin.vuoristoporot-sari-maanhalla

Uusia kavereita. Vuorivaelluksella kuulee usein lampaan tai poronkellon kalkatuksen. Tarkkaan kun rinteille tähyää, näkee etäisinä hahmoina eläimet jossakin kaukana. Aina ne väistävät hyvissä ajoin vuorilla kulkevaa ihmistä. Tällä kertaa asialla ovat porot.

Jostakin syystä saan päähäni, että olisi kiva nähdä kunnon porotokka kerrankin lähempää. Päähän juolahtaa idea käden heiluttamisesta poroille merkiksi. Ajatushupia. Spontaani aivojen nyrjähtäminen. Ei kuin käsi ylös ja heiluttamaan. Porotokka lähtee liikkeelle. Ehkä ne vain säikähtävät ja kulkevat vielä kauemmas. Vielä mitä. Sitä saa mitä tilaa. Noin kuusikymmenpäinen tokka rynnistää juoksuun, kiertelee ja kaartelee rinteellä ja tulee lopulta rapsutus etäisyydelle ihan tykö. Vähän jännittää.

Kalastus. Välillä tulee nälkä. Järvellä harrastetaan päivittäin kalastukseksi kutsuttavaa eväänhankintatoimintaa, mutta koska Ahti on pihillä päällä, on pakko lähteä jäämerelle asti kalaan. Tosi asiassa taitomme eivät riitä kalastamiseen pohjoisen kirkasvetisissä järvissä, mutta Jäämerellä on kalastettu jo useina aiempina vuosina, joten sieltä saadaan nostetuksi perunan kavaljeeriksi kattilaan sentään sekä seiti että turska.

Luola. Yhdellä jalankulkuretkellä suuntana on rotko ja kymmenen metriä syvät hiidenkirnut. Varsinainen kohde kyllä huomataan, ja on se ihan vaikuttava, mutta jatkamme sen ohi ja vaellamme seinäjyrkkää metsäpolkua alas kuivaan jokiuomaan ja löydämme erikoisen kivien ja kallioiden maailman.

Etäältä katsottuna kalliossa voi huomata veikeältä näyttäviä mustia aukkoja. Kun vuorioppaani on kiertänyt aukosta toiseen, tajuan minäkin, että kyseessä on luolasto. Pieni ja vaatimaton piipahdus kivisen temppelin uumenissa jättää sisikuntaan oudon jäljen.

Kokemus on jokseenkin hieman omituinen. Kaunis merkillistä upeutta sisällään pitävä kivimassa, jota virtaava vesi on muotoillut, on kuin lunta. Luola on pirun kaunis. Aiemmat luolakokemukseni rajoittuvat muutamiin lapsuuden luoliin Varsinais-Suomessa, mutta tämä vaalean kiviaineksen luola täällä Pohjois-Norjan ytimissä on aivan uusi kokemus. Kuinkahan pitkälle sitä voisi ryömiä.

kupla-sari-maanhalla

Kupla. Yhtenä iltana lammella lapsettaa lisää. En ole tiennyt, että saippuakuplat pysyvät vedenpinnalla ja kiitävät pienen tuulenvireen voimasta kuin keveät kuulat vettä pitkin jättäen jälkeensä soman vanan. Vain vana jäi, kun kuplani lähti. On osattava kävellä mielensä veden päällä. Sitä on mielenrauha.

Yönpeili. Lammelle nousee sumu. Ei mikä tahansa paikallaan öllöttävä raskas viitta, vaan keveä valkoinen liikkuva, kuin kuohuva ja röyhelöinen valkeus. Välillä sumu katoaa kokonaan, kunnes alkaa taas nousta ja liikkua. On puolen yön aika ja sumu unohduttaa minut pitkäksi aikaa tälle lammelle, sillä sumun tanssinäytös on kerrassaan mykistävä.

Pian yön eteneminen ja uni vievät voiton ja on aika palata mökille.

Sari Maanhalla


Himmee himmeli

himmeli-aaro-soini-sari-maanhallaOlen kuullut jonkun joskus aamun kähmässä miettivän kaiken olevaisuutta.

Tänään tässä ja nyt makaan sängyllä ja katson yläpuolellani olevaa himmeliä. Katson sitä, kuten jokaisena aamuna, ja joka aamu sen olemus on jonkinlainen yllätys.

Heti heräämisen jälkeen näyttää siltä, että himmeli on täysin liikkumaton, mutta kun viipyy katseellaan siinä hetken, voi nähdä pienen pientä liikettä. Ensin myötäpäivään. Se on lähes maailman hitain liike. Kaikki osat kulkevat samassa myötäisessä, mutta jokaisella himmelin yksittäisellä solulla on oma liikkeensä. Sitä voisi katsella loputtomiin. Osien vaeltamista yhdessä. Yksityiskohtien nyanssisuutta ja hiljaisuutta. Hiljaisen liikkeen kauneus on kuin musiikkia, jota ei ole musiikkina olemassa.

Olen kuullut jonkun jossain aamun kähmässä miettineen myös, mitä tänään pitäisi tehdä ja saada aikaiseksi, ja mihin mennessä. Himmeli vaihtaa suuntaa. Vastapäivään. Muut osat seuraavat perässä, mutta omassa rytmissään. Erityisen kiehtovaa on se, että suunnanvaihtuminen tapahtuu pysähtymisen kautta. Ensin suurimman himmelielementin liike lakkaa kokonaan. Jonkin aikaa sen jälkeen pienet osat liikkuvat vielä vähän, kunnes nekin seisahtuvat. Koittaa kutkuttavan täysi pysähtyneisyys, jonka jälkeen liike alkaa toiseen suuntaan. Se on yksityisten osien ja kokonaisuuden yhteinen tanssi.

Himmeli on pappani tekemä. Himmeliä katsoessa näen hänen kätensä, jotka katkovat himmelin osia ja pujottelevat niitä lankaan.

merenrantamaja-sari-maanhalla-copy

Talven jäämaja rytivainiolla.

Materiaali haettiin luonnosta. Yhä näen hänet keräämässä merenrannalta rytiä loppuvuoden hämärtyvässä päivässä, vaikkakin hänen olomuotonsa tänäpäivänä on lähempänä tuonpuoleisia himmelinkentajia. Rytinippu vietiin hänen kotiinsa ja sahalaitaisella puukon terällä hän pätki pitkät varret sopivan pituisiksi. Latvaosat pääsivät pieniin himmelin osiin ja paksusta tyvestä koottiin koko taivasrakennelman runko. Ryteiköstä himmeliksi. Siinäkö evoluution ydin, ihmisen ja heinän?

Olen katsonut himmeliä surullisena, iloisena, unohtuneena, levottomana ja nyt tässä uuden päivän alussa voin huomata, että näyttipä mielenmaisema miltä tahansa, se on vain mieleni maisema. Mikä keskeneräisyys tai asioiden riento ajatusteni laukkaajaa tai tunteitteni oikukasta siiliä riivaakaan, kaikki on koko ajan omalla paikallaan. Kaikella on oma rytminsä, kaikki liikkuu yhtä kauniisti, hitaasti ja luonnollisesti tietyssä syklissään kokonaisuuden vaihtaessa välillä suuntaa ja yksityiskohtien seuratessa perässä samalla herkkyydellä, mutta uniikilla viiveellään ja vireellään.

Himmeli tulee germaanisten kielten sanasta himmel ja tarkoittaa taivasta. Siinä se on. Papan kokoama taivas, pienistä kuunvaaleista paloista koostuva universaali alttari, jonka yksittäiset osat linkittyvät kuin planeetat tai solut toisiinsa. Siinä voi kuulla meren ja tuulen sekä hiljaisuuden, ajan ja ajattomuuden. Myös minä olen siinä.

jaapurje-sari-maanhalla-naantaliAinut mitä ihmisheinälle syntymässä luvataan, on kuolema. Tämän minä löydän himmelistä joka aamu, se on kirjoitettu noihin vivahteikkaisiin merenrantaheiniin, pujotettu talteen tuohon luunvalkeuteen kuin soma pieni tarina tai kuin lempeä päähän silitys. Eikä se oli raastinrautakokemus eikä hiekkapaperihetki, ei edes riehakas tuulta purjeisiin hönkivä tuulenonnenkantamoinen. Se vain on. Mitään muuta meille ei ole luvattu, ei edes kuoleman jälkeistä osaa suuressa himmeleiden himmelissä, sillä himmeli on tässä ja nyt eikä missään muualla. Kuulun siihen. Olen kuulunut aina. Tulen aina kuulumaan.

Ja jälleen juuri nyt huomatessani himmelin muuttavan suuntaa, muistan eilisiltaisia revontulia, jotka keskellä pimeyttä syttyivät loistoonsa ja lainehtivat kuin eloisa tuuli. Vihreä tasainen viivamainen valoilmiö halkesi ensin kaksihaaraiseksi, kunnes sen yksittäiset osat alkoivat liikkua vuoroin hitaasti kiertyen ja suoristuen, välillä nopeasti välkkyen ja välähdellen kaikkea olevaisuutta varioiden. Oli viivaa, suoraa, kaarteita, spiraalia, ympyrää, jopa kolmio. Vihreä muuttui välillä punaiseksi ja violetiksi sekä valkeaksi. Universaali näytös oli kuin ajan ajaton tuuli.

Muistan myös sitä hetkeä, kun kevättuuli ravisteli minua minun ravistaessani äitini vaaleita jäännemuruja mereen uurnan uumenista. Monia menneisyyden nimilappua kantavia asioita tulee mieleen hitaan tanssivan liikkeen ja himmelin seesteisen luovuuden äärellä. Elämäntarinoidemme veikeät tuulessa heiluvat tupsupäiset rytielementit lomittuvat toisiinsa.

Jokin minussa heijautuu myös kohti tulevaa.

Paras hetki on nyt. Tunnistaa, että tietyt ajatukset ja tunteet ovat osa minua, menneet ja tulevat ovat osa minua. Kaikki on osa minua ja minä olen kaiken osa. En etsi mitään, en pyydä mitään, mutta kiitän. En pyri symmetriaan, eheyteen, samuuteen tai iäisyyteen, mutta ihmettelen. Ainut mitä ihmisheinälle luvataan, on tuuli ja kuolema. Kaikella on oma liikkeensä, joka on yksityisten osien ja kokonaisuuksien yhteinen tanssi; maailman eleganssein, äärettömin ja sensuellein universaali vaellus.

Onnellisuus on jäistään vapautunut siili.

Sari Maanhalla


Ylä- ja alakulo(tus)

Meren munat Sari Maanhalla

Oman vinon elämänkokemukseni mukaan asioiden hyvin oleminen, ilo ja asioiden sujuminen ovat ihmiselle haasteellisempia kuin menetys, pettymys tai alakulo, sillä ilo ja onnistuminen saavat ihmisen ainoastaan lentämään. Puolestaan alakulossa ja niin kutsutussa epäonnisessa mielentilassa mieli säilyttää sentään jonkinlaisena nöyrän pienuutensa. Tässä mielessä alakulo, jos tarkkaan katsotaan, on avoimempi ja enemmän mahdollisuuksia sisältävä mielentila kuin yläkulo. Alakulossa olemme kuopan pohjalla ja usein saamme mahdollisuuden olla luulematta liikoja. Pienenemme – tosin virheellisesti liian mitättömiksi. Nöyryys muuttuukin alakulossa nöyristelyksi ja häpeäksi. Yläkulossa toki koemme aitoa iloa, mutta niin hiuksen hienosti siinä aivan vieressä kiiluvaisen kuulaana nököttää ylpeys, jonka kainalossa pelko on.

Yläkulo; ilon ja onnen tunne, asioiden sujuminen, voivat saattaa sankarin uinumaan. Tämä tapahtuu sitä kautta, että vaivihkaa ilon kokija rakastuu niihin asioihin ulkoisina muotoina, jotka ovat tuoneet iloa elämään. Hän rakastuu iloon ja asioiden sujumiseen. On kuin terveen pienuutensa tunnustanut ihmisen minä saisi ilosta liikaa voimaa. Voimaa tarvitaan aina lisää – itsen ulkopuolelta – ja elämä muuttuu osaamiseksi, suorittamiseksi ja pärjäämiseksi. Pidemmällä aika välillä oma sisäinen onnellisuuden ja turvallisuuden tunne liukuukin hyvin menemiseen rakastumisen myötä ulkoiseen kiinnittyväksi. Tämä tapahtuu hyvin salakavalasti ja sittenhän se koittaa taas se epäonni, kun onni on kiinnitetty ulkoiseen ja tuo ulkoinen ei enää toimikaan onnen mittarimme mukaan. Tällaisen ansan asioiden sujuminen aiheuttaa jopa harjoittaneelle mielelle. Mutta tuon ansan tarvitsemme.

Suurin erehdys mikä ihmiselle ilossa elämisessä eli lentämisessä tapahtuu, on se että hän rakastuu tuohon tunnetilaan ja jopa sitä aiheuttavaan kohteeseen. Alakulo ja pettymys ovat siitä hyvät kaverit, että vaikka myös niihin on helppoa tottua kodikkaina, mutta rumina mielenhuonekaluina, kuitenkin jossakin määrin onnellisuushakuinen mielemme hylkii niitä eikä halua niitä omakseen. Toisin sanoen alakuloinen mieli pyrkii etsimään jonkin keinon päästä rumalta tuntuvasta tunnetilasta eroon. Puolestaan iloa kohdattuaan mieli haluaa pitää sen itsellään, kiintyy ja kietoutuu siihen. Siinä kuulaana elämään rientäneen onnen niskat katkaistaan omatoimisesti.

Tämä onnen ja tuskan vuorovedessä eläminen on klassinen jokotaivalhe, jossa me ihmiset elämme. Äärimmilleen vietynä tämä jokotaivalhe ilmenee ihmisyhteisössämme kaksisuuntaisena mielialahäiriönä, jonka toisessa päässä on maanisuus eli maantiellä tuhatta ja sataa kaasutteleva riemulta tuntuva moottoripyörä, ja toisessa päässä masennus, lamatila, kun mopo on vitikossa, kun se ei enää käynnisty, kun polttoaineet on loppu, ei ole ajohaluja, ei kykyjä eikä tietoa siitä mihin pitäisi mennä ja miten, ja miten siellä kuopassa millään ajetaankaan.

Iso osa ihmisyhteisömme jäsenistä elää lievemmän tunnetiloihin liittyvän jokotaivalheen vallassa. Tämä on aivan yleisesti käytössä oleva elämisen tapa. Ulkoisen maailman nostattamat surut, murheet, ilot ja onnistumiset taluttavat milloin mihinkin suuntaan. Kun jokin kielteiseksi nimittämämme tunnetila saa alaa mielessämme, nimitämme sitä onnettomuudeksi ja pyrimme pääsemään siitä eroon jollakin tapaa. Jokaisella on keinonsa aina päihteistä suorittamiseen ja muihin narkomanioihin. Toiset juovat ja syövät ylen ja toiset taas analysoivat tunteitaan puhuen suu vaahdossa, toisten takoessa tunnetilaa mantroin ja rukouksin. Kun taas olemme iloisia, jäämme kellumaan, lentämään ja hellimään itseämme tuossa tunnetilassa kutsuen tuota tilaa onnellisuudeksi. Vihdoin kaikki on hyvin, ajattelemme. Tosiasiassa olemme vain rakastuneet mielivaltaisesti ilon ja asioiden hyvin olemisen tunteeseen. Tämä on yhtä kipeää kuin vihassaan katkeroituminen tai masennuksessaan vellominen.

Pääasia on elää ja jättää analysoinnit pois. Elää sitä mitä on. Itsetuntemuksellinen tie on siitä palkitsevaa, että tie taatusti opettaa eikä mitkään itsehuijaamisen keinot pääse kukoistamaan ainakaan kovin pitkään. Eli aikansa laitojaan rymyttyään löytyy jokin keskitie, kenties piskuinen poluton polku, mutta joku selkeä tola kuitenkin.

Jokotaivalhe voi päättyä vasta kun sankarilla on mopo mennyt metsään ja ollut metsässä tienposkessa/kuopan pohjalla sekä ilon että tuskan kautta. Eli elämäntiellä tarvittavia askelluksen taitoja ei opita täydellisessä jooga-asennossa tai mietiskelyjakkaralla, vaan elämällä elämää ja elämä on toiminnallinen luova prosessi.

Kupla

Pelkkä ajatuksissa tai tunteissa vellominen muodostaa elämään helposti kuplan, jossa voi kotoisasti kellua pientäkin tuulenvirettä peläten. Pääasia on siis elää ja toimia, mutta kuten tiedämme, pelkkä rymistely pusikkoon ja siellä rypeminen tai maaninen vapautuminen maantielle ja tämän kehän itsetunnoton päätön toistaminen, eivät hyödytä ketään, vaan tarvitaan sitä itsetutkiskelua, jotta tie, mopo ja ennen kaikkea kuskin mielelliset taipumukset tulevat tutuiksi. Eksyttäjämme eli nuo moninaiset tunnetilat, vauhkoonnuttajamme ja lamaannuttajamme ovat myös olennainen oppaamme.

Jossakin vaiheessa jokotaivalhe lakkaa toimimasta. Se on se hetki, kun nousemme metsästä takaisin tielle emmekä enää rakastu vapautumiseemme ja siitä kirpoavaan onnentunteeseemme ja asioiden sujumiseen valjastaen niitä vauhkoksi mopoksi, vaan se on se hetki, jolloin vain olemme tiellämme. Se on se hetki, kun emme enää sido pettymyksen ja epäonnistumisen punnuksia jalkoihimme alakuloisina maakuopassa maatessamme tai tiellä raahustaessamme, vaan vain elämme tiellämme.

Jokotai-vinksahdus päättyy ja vapautemme hetki koittaa silloin, kun olemme onnellisia surullisina, epävarmoina, iloisina, kateellisina, jne…. Se on se hetki, kun emme samaistu enää tunteisiimme emme niihin kielteisiksi nimittämiimme emmekä edes niihin ns. myönteisiin. Tosi asiassa kielteisiä ja myönteisiä tunteita ei ole edes olemassa, vaan on mielen tuntemia tiloja, joita se arvottaa mielivaltaisesti johtaen meitä harhaan. Mutta tie on sama kujeilevine yksityiskohtineen ja variaatioineen ja oi sitä iloa, mikä on olemassa ilman mitään syytä, joka kumpuaa silkasta olemassa olemisesta. Tosi asiassa se ei ole iloa eikä iloisuutta, ei edes riemullisuutta. Se ei ole keveyttä eikä painavuutta, eikä kaihoisuutta eikä surullisuutta, ei edes kiitollisuutta. Se ei ole asioiden hyvin olemista eikä huonosti olemista, se ei ole tasaisuutta tai epätasaisuutta. Se vain on olemassa olemista.

Ainut mikä on varmaa, on se, että kaikki on epävarmaa, ja jos jotain ajatusta haluaa sallia mielensä rakastavan, niin juuri tuo suloinen epävarmuuden olemassa olo ja kaiken jatkuva liike ja muutos, ovat vain niin. Todellista.

Vapaus saa mahdollisuuden kun ihminen luopuu mielensä luomasta illuusiosta, että ihminen on minänä maailmankaikkeudesta erillinen.

Alun perin tämä teksti on kommentti Hannu Mörtin Tietoinen elämä blogin tekstiin Ennen ja nyt, kun elämästä tuli täyttä. Kannattaa sekin käydä lukemassa. Siinä on ehkä enemmän elämänajotaitoon liittyvää maantie-teellistä tolokkua kuin tässä.

Sari Maanhalla


Sininen pöytä

Se kuitenkin liikkuu Sari MaanhallaTarina henkisestä etsinnästä, oivaltamisesta ja mielen taipumuksesta laiskotella.

Jokainen ihminen on jokaisen päivänsä alussa kaiken alussa.

Olipa kerran tyttö, jolla oli sininen pöytä. Se oli ollut hänellä aina, ja hän oli tottunut elämään sen kanssa elämäänsä, mutta pöydässä oli yksi vika, nimittäin mikään ei pysynyt sen päällä, vaan kaikki mitä pöydälle asetti, kaatui tai keikahti pois. Se oli siis kaunis pöytä, mutta sitä ei oikein voinut käyttää tai ainakin sen käyttö aiheutti epätasapainollaan mielipahaa ja ylimääräistä työtä.

Tuli hetkiä, jolloin tyttöä harmitti vesilasin kaatuminen tai muun tavaran tippuminen pois pöydältä, mutta hän oppi elämään asian kanssa. Todellakin vallitsevasta asiaintilasta huolimatta hän asetti yhä uudelleen vesilasin pöydälle ja harmistui, kun tuli sotkua ja siivoamista. Näin hän eli elämäänsä.

Tuli aikoja, jolloin harmitus oli suurempi ja silloin hän ajautui pohtimaan, että eihän elämä sinisen pöydän kanssa tällaista voi olla. Pian tyttö saikin ihanan seesteisesti kirjoitetusta Buddhan pöytäopuksesta selville, että pöydän jalat olivat erimittaiset. Oivalluksen ilo täytti tytön, hänelle selvisi mistä epäonniset hetket pöydän kanssa johtuivat.

Pitkään tyttö oli tyytyväinen, jopa onnellinen saamaansa tietoon ja jatkoi pöydänerijalkaisuudesta lukemista. Elämä jatkui tasaisen samanlaisena pöydän epätasapainosta huolimatta, mutta harmituspa palasi eikä sen oivaltaminen, että pöydän jalat olivat epäsuhtaiset ja että siksi vesilasi yhä uudelleen joka aamu kaatui lattialle, ei enää auttanut häntä. Häntä alkoi harmittaa enemmän. Hän googletti pöytäongelmaa ja löysi erään nikkaroijalogin eli PöytäGurun, jolta kysyä neuvoa ongelmaansa.

  • Jos haluat toimivan tasapintaisen pöydän, sinun pitää korjata pöydän jalat samanmittaisiksi, sanoi PöytäGuru. Pöytäpinnan tasapuolisuus ja tasapaino muodostuvat pöydän jalkojen tasasuhtaisesta olemuspuolesta toisiinsa nähden.

Niinpä tietysti, miten tyttö ei heti ollut sitä tajunnut. Hän palasi kotiin ja vietti pöytänsä äärellä tämän uuden oivalluksensa kanssa monen tovin ajan jälleen helpottuneena. Jalkojen pitää olla siis samanmittaiset. Vapauttava ahaaelämys voiteli hänen kurjistunutta henkistä kumaraansa kirkkaammaksi, kunnes uusi harmistus nousi mieleen. Vesilasi ei edelleenkään pysynyt pöydällä.

Mitä hänen tulisi tehdä. Ottaisiko yhteyttä pöydänjalka- vaiko jalkapöytäspesialistiin. Ja niin hän päätyi saman PöytäGurun ja pöydänjalkoihin erikoistuneen puuseppämestarin luokse kysymään neuvoa mitä tehdä eripituisten pöydän jalkojen ongelmatiikan kanssa.

  • Otat esimerkiksi kaikki jalat irti, asetat ne vierekkäin ja sahaat yhtä mittaiseksi ja kiinnität jalat takaisin.

Sininen Sari MaanhallaNyt tieto alkoi lisätä tuskaa. En minä jaksa, enkä halua, enkä edes osaa. Mikä se oli tämä yhtäkkiä eteen avautunut tuskainen asioiden tila. Ennen tytöllä oli sentään muutakin elämää. Joo vesilasi kaatui toki joka päivä monta kertaa lattialle, mutta siihen oli jo tottunut, se oli aina ollut niin, mutta nyt olisi pitänyt tehdä jotain uutta ja se sai hänet suunniltaan. Ei tullut kuulonkaan, että nyt hän antaisi pöydälle enemmänkin resursseja kallisarvoisesta jalona olemisen ajastaan.

Järjetön hullu pöytä, annanko sen muka hallita elämääni, tyttö ajatteli ja päätti ettei alkanut pöydänjaloille orjaksi. Hän ei niitä sahaisi. Tyttö oli sitä mieltä, että sahaamista ei tarvittu, sanoi pappi, lukkari, talonpoika tai kuppari mitä hyvänsä. Ja näennäinen mielenrauha säilyi. Näin hän vietti elämäänsä pöytänsä ääressä luullen itseään jaloksi mielentyyneyspersoonaksi, joka osasi näyttää pöydälle ja pöytäajatuksille kaapin paikan. Itse asiassa hän sulki kiehuvat aatteensa mielenkammioon ja siellä ne tanssivat villeinä kuin puolihullut luurangot.

Näennäinen mielentyyneys pysyi. Vesilasi toisensa jälkeen keikahti nurin. Mitäs siitä, hän ajatteli ja rallatteli, kunnes hänen mittansa, ei kun siis siivousrättinsä tuli täyteen. Se ei ollut ehtinyt kuivua entisen pyyhkimisen jälkeen. Hän ei kestänyt sitä eikä enää yhtäkään kuppi nurin tilannetta, joten hänen mielenmaljaan nousi myrsky ja sisäisen harmituksen tyrskyt aiheuttivat hänelle jonkinlaista mentaalista merisairautta.

Jälleen hän otti yhteyttä PöytäGuruun ja esitti hänelle saman harmituksensa uudelleen ja sai saman vastauksen, että pöydän jalat ovat erimittaiset ja jos hän haluaa tasapintaisen pöydän, on jalat nikkaroitava samanmittaiseksi.

Sitten tyttö hokasi kysyä miten se tehdään.

  • Otat mitan ja sahan, mittaat ja sahaat, kuului vastaus. Ja tyttö hymähti, että mistä ja miten. Eihän hän tiennyt miltä saha näyttää ja miten sitä käytetään saati mistä sellaisia saa.

PöytäGuru kertoi mielellään lisää. Hän kuvaili tarkkaan mitä saha ja sahaaminen ovat kaikkia yksityiskohtia myöten. Ja tyttö palasi kotiin pöytänsä luo uuden tiedon avartamana. Ja teki kuten guru oli kuvaillut. Päivä toisensa jälkeen tyttö istui sinisen pöytänsä ääressä ja ajatuksissaan ajatteli sahaa, mittaa ja sahaamista jokaista yksityiskohtaa myöten. Hän toisti ja toisti ajatteluaan, mutta ei tapahtunut mitään, pöytä ei oiennut. Pöydän jalat pysyivät itsepintaisesti samanlaisina, vaikka hän kuinka teki kaiken täydellisesti oikein. Hänen jokainen vartalonsa karvakin oli täydelliseen meditaatioläsnäoloasentoon suuntautuneena.

Tyttö oli sinnikäs. Neljä vuotta myöhemmin hän päätti jälleen palata PöytäGurun luokse esittääkseen uuden kysymysten kierroksen. Hän oli tehnyt, kuten PöytäGuru oli sanonut, joten hän esitti kysymyksensä hieman tuohtuneena ja pettyneenä. PöytäGuru halusi tietää, millä tyttö oli sahannut, häneltä saadulla ajatuksella vai omalla oikealla sahalla.

Sininen pöytä Sari MaanhallaSiinä samalla tyttö huomasi erehtyneensä. Kyse ei ollutkaan ajattelusta tai terapeuttisesta analyyttisyydestä saati hyvistä istumalihaksista. Jokaisen oli itse etsittävä työkalunsa ja omaksuttava sen ominaisuudet ja alettava toimiin.

Tämän kuultuaan tyttö täyttyi kaikista selityksistä. Hänenkö tulisi tehdä jotain. En minä osaa, enkä voi, en voi lähteä pöytäni luota mihinkään, sehän on vino, en voi jättää sitä. Minun pitää joka päivä jäädä kuivaamaan kaatunutta vettä, ei minulla ole mahdollisuutta eikä aikaa etsiä työkalua, saati käyttää sitä.

Toiset neljä vuotta kului. Nyt olikin käynyt niin, että tyttö oli uskaltanut avata oven etsiäkseen sahaa. Kun hän viimein löysi sen ja omaksui sen olemuksen, hän luuli löytäneensä pysyvän mielentyyneyden, mutta kävikin juuri päinvastoin. Hänen maailmansa mullistui jälleen, sillä hän tuli ymmärtämään, että pöytä ei ollutkaan pöytä. Hänen pöydäksi luulemansa materiaalinen kohde olikin maalausteline eikä se kyllä ollut sininenkään.

Sari Maanhalla


Blue table

Se kuitenkin liikkuu Sari Maanhalla

Story of spiritual exploration, insight and the mind tendency to laze around.

Every human being is at the beginning of each day for all at the beginning.

Once upon a time a girl, who had a blue table. It has always been her, and she was accustomed to live with it in her own life, but the table had one fault, namely, nothing remained on the table, everything she put on the table, crashed, or a swipe away. So it was a lovely table, but it could not be used, or at least its use caused by an imbalance of evil mind and extra work.

Came moments when the girl annoyed by a glass of water falling down or dropping other items off the table, but she learned to live with it. Indeed, despite the prevailing state of affairs she set again and again the water glass on the table and was annoyed when it became the clutter and cleaning. Here’s how she lived her life.

There comes a time when the fly in the ointment was higher and he drifted to consider that how life on earth with a blue table like this can be. She began to read and soon, the girl got out with serenity written in the Buddha’s tablemanualbook that the tablelegs were of varying duration. Insight joy filled the girl, she realized the unfortunate moments with the table due to.

For a long time she was satisfied with the information and continued reading about the table legs various lenght. Life continued in a similar asymmetry of table legs all the way down, but the fly in the ointment came back and the realization that the legs were disproportionate, and that is why a glass of water over and over again every morning fell on the floor, does not longer helped her. She was started more annoying. She Googled the problem and found a table-carpenterlogist, some kind of TableGuru from whom to seek advice from her problem.

– If you want an effective and balanced ridge on the table, you will need to fix the table legs the same length, said the TableGuru. Table surface smoothness and the balance of the table consist of table-leg equal proportions, on behalf of the essence with respect to each other.

So, of course, how the girl did not immediately had it figured out. She returned home and She spent time at the table with a new insight wide for a while again, relieved. Tablelegs must be the same length. Releasing aha-experience lubricate and anointed her miserable mental status brighter, until the new water glass grief rose to mind. The water glass did not stay still on the table.

What she should do: Contact in the table-leg-specialist whether or instep of the foot-leg specialist? And so she ended up the same TableGuru who was in the table legs specializing master carpenter to inquire of how to act with very different lengths table legs.

– You take, for example, all the legs off, you put them side by side and cut from the same length and attach the legs back.

Sininen Sari MaanhallaNow, the data began to increase the pain. I am not, and I do not want to, and I do not even know how to. What was this anguished state of affairs. Before there was more serenity in her life, after all. Yeah, of course, a glass of water crashed every day, many times on the floor, but it was already accustomed to, it had always been so, but now she should have done something else, and it made her distraught. Hearing did not come at all, that he would give more resources to the table the precious time of being noble.

A lunatic crazy table, do I let it control my life, thought the girl and decided that did not start to be a slave on the table. She did not saw through anything. Girl thought sawing was not needed, said whatever the priest, sacristan, peasant or cupper. And the apparent ease of mind remained. Thus she spent her life at her table, thinking herself a noble equanimity persona who knew how to show place on the table of the cabinet. (How contradictory!) In fact, she closed the boiling chamber of the principle of the mind, and there they danced like a wild half-crazy skeletons.

The apparent equanimity remained. Waterglass after another swipe down the drain. What about it, she thought, and hummed until her body length was filled, sorry, when her cleaning rag was full. It had not had time to dry after wiping the former. She could not bear it, and no longer a single cup bust situation, so in her mindbowl rose to the storm and an internal grievance storm waves caused her mental seasickness.

Again, she contacted an table-expert-Guru and presented him with the same grievance review and got the same answer, that the table legs are in various lengths, and if she wants which commands the table, the legs are the same length corrected.

Then the girl noticed to ask how to do it.

– You take the measure of the sawmill and, measuring and sawing, comes the answer. And the girl smirked where and how. After all, she did not know what it saw looks like and how it is used, let alone where to get any.

TableGuru liked to tell more. He described exactly what saw and sawing are all the smallest detail. And the girl returned home at the table with a new data sanitization. And she did as the guru had described. Day after day, the girl sat at her table and in her thoughts she thought sawmills, measuring and sawing in every detail. She reiterated and reaffirmed her thinking, but nothing happened, the table was not straightened. The feet remained stubbornly similar, even though she did everything perfectly. Even each body hair was in perfect meditation position oriented presence, nothing happened on the table.

Sininen pöytä Sari MaanhallaThe girl was persistent. Four years later, she decided to once again to return to the tableGuru and submit a new round of questions. She had done before, as the guru had said, so she asked a question a little upset and disappointed. Guru wanted to know with which girl was sawn; with the thought that she had received from him or with real saw of her own.

In the process, she discovered her error. It was not thinking at all, or therapeutic analytical, nor good seating muscles. Everyone must themselves find their own tool and using it to embrace and begin the implementation. Thinking was only thinking.

Hearing this girl was filled with all the explanations. Should she do something. I’m not able to, and I can not, I can not leave my table out of the trust, I can not leave it. I need every day to stay dry the spilled water, I do not have the opportunity nor the time to look for a tool, let alone use it and fix the table.

Another four years passed. Now it was gone, so that girl was afraid to open the door and start searching for saw. When she finally found it and adopts its essence, she thought she had found a permanent tranquility of mind, but it turned out just the opposite; her world turned upside down once again, as she came to understand that the table was not a table. Her rest in convenient table material object was an easel and yes it was even not blue.

Sari Maanhalla


Laulun alkulähteillä

Vapauden patsas Sari MaanhallaAloitin laulun opiskelun yli kymmenen vuotta sitten. Tietyistä syistä salaa. Kuin vaivihkaa livahdin musiikkikoulun aulaan, joka erehdyttävästi muistutti terveyskeskuksen aulaa fyysisiltä elementeiltään. Sitä se oli minulle myös henkisesti; piinaavaa odotusta, että oma nimi huudetaan ja että voin livahtaa puolinolona sisään, aivan kuin olisin sairastanut jotain todella noloa, jonka kaikki saavat tietää.

Niin sairastinkin. Lapsesta saakka minulla oli ollut aivan erityinen mieltymys laulamiseen. Joo tiedän, se on muodissa nykyään, että kaikki pyrkivät laulamisessa eteenpäin ja tilittävät sitä kuinka ovat syntyneet mikkikädessä ja lauluja tapaillen. Minäkin olen rakastanut laulamista aina, mutta tosi asiassa ei siinä ole mitään ihmeellistä, sillä laulaminen on kaikille luonnollista, yhtä luonnollista kuin hengittäminen.

Voisi luulla, että rakkaus ja intohimo laulamista kohtaan sekä jonkinlainen ansioituminen tällä saralla, toisivat elämään selvät sävelet, mutta tosi asiassa jo kouluaikojen musiikkitunnit olivat lähinnä hämmennystä aiheuttavaa piinaa. Tunsin, että ilmaisuani rajoitettiin ja aikuisiän laulutunnitkin sujahtivat lopulta tähän samaan sarjaan.

Olin toki musiikki- ja laulutunneilla rakkaimman toiminnan parissa, mutta aloin vihata laulamista, mitä enemmän vietin aikaa laulutunneilla. Pianosäestyksen kanssa kaveeraaminen, jatkuva hengittämisen kontrollointi ja nuotteihin sekä sanoihin tuijottaminen eivät vain olleet minun juttuni. Tuntui siltä kuin jokin luova ilmaisija minussa olisi kouluaikojen toisintona saanut osakseen sisäisen kuoliniskun. Siinä siis sairauteni nimi, jokin tuntematon hiertämys luovan ilmaisun äärellä.

Usean vuoden yrittämisen jälkeen lopetin laulutunneilla käymisen, sillä en päässyt niiden ristiriitojen yli, joita minussa heräsi. En vain osannut, en iloinnut, vaan menin enemmän lukkoon. Mutta laulamista kohtaan tuntemani intohimoinen kutsumus ei suinkaan kadonnut vaan oli edelleen olemassa eikä jättänyt minua rauhaan. Tunsin sen kutkan ja palon. Etsin, pohdin ja ihmettelin, mistä kiikastaa. Mikä on tämä vimmainen tila, kuin sairaus. Jopa vihastuin moiselle omituiselle kieroutuneelle intohimolleni, kun olemassa olevista laulusuuntauksista ei näyttänyt löytyvän mitään itselleni sopivaa. Miten muka jatkaa laulamisen parissa, kun joka puolella oli seinä vastassa.

Mutta en lakannut etsimästä. Itse asiassa en tuolloin edes tiennyt mitään etsiväni, minulla oli vain outo aavistus, että laulamiseen liittyy enemmän kuin se miten tänä päivänä laulua viljellään, ja että en tyydy siihen, mitä siihen asti laulamiseen liittyen oli minulle kerrottu. Se olisi aivan liian lattea totuus niinkin jalosta olemassa olon muodosta! Satuin pohtimaan asiaa ääneen lauluopiskelutoverini Pia OrellLiukkusen kuullen, ja hänellä oli minulle ehdotus ja näkökulma. Ja niin minä linnunpoika erinäisten erikoisten polkujen myötä ajauduinkin hänen vinkkaamaan lauluryhmään, jossa käytössä oli niin sanottu luonnollisempi lähestymistapa laulamiseen.

Kyseinen Marja-Liisa Mustosen luotsaama harmonisen laulun ryhmä kokoontui kerran viikossa, ja kuljin tapaamisissa ahkeraan. Löysin laulamisen alkukotiin. Samalla sain ymmärtää mistä ristiriitani aiemmilla laulutunneilla olivat johtuneet; vallitseva laulunopetuksemme ja sen pedagoginen viitekehys eivät vain sopineet minulle. Se oli vain niin suorittamista, niin ulkopuolista, niin mekaanista. Toisin sanoen joku käski käyttämään sahaa ja sirkkeliä palikan pilkkomiseen, kun idea nimenomaan oli säilyttää palikka ehjänä ja tutustua siihen.

Kiinnostuin toden teolla äänen harmoniasta ja syvästä ymmärtämisestä ja pian aivan uudenlainen laulun maailma avautui. Sain tietää, että kyseisen harmonisen laulutavan opetustraditio pohjautuu pariisilaisen professori Iégor Reznikoffin tekemään opetus- ja tutkimustyöhön, joka puolestaan pohjaa syvälle äänen käytön perusjuuriin. Jo 80-luvulla Reznikoff on käynyt ensimmäisen kerran opettamassa Suomessa ja hän käy täällä edelleen. Lukuisat suomalaiset laulusta innostuneet ovat olleet hänen oppilainaan ja ohjaavat nyt itse eri puolilla Suomea harmonisen laulun kursseja ja ryhmiä.

Naantalin luostarikirkko Sari MaanhallaJatkettuani äänen syväymmärtämisen parissa olen saanut huomata, että tuo kaikki laulutieto on meissä jokaisessa jo, mutta meidät on pahimmassa tapauksessa jo lapsesta saakka opetettu pois luonnollisen laulullisuuden piiristä. Onhan mm. koulujärjestelmämme hyvin pitkälle, ollut ainakin, melkoinen ulkoapäin ohjattavien kansalaisten kerho. Jopa luovat aineet ovat järjestelmän kontrollin vallassa.

Nyt olen useamman vuoden opiskellut luonnollisemman äänenkäytön menetelmän äärellä, jossa tulokulma ääneen on eri. Ja oivallukset ovat olleet riemastuttavan avaavia. Kuinka hämmentävää on löytää oma todellinen ääni. Ja kun koko kehomielen järjestelmä on luonnollisessa eheässä symmetriassa ja kun olen soitin, kun soin. Kun laulamisesta puuttuu se fokus, että nyt olen laulaja ja nyt esitän ja viihdytän, kun tilalla onkin avoin avaruus ja laulamisen mahdollisuudet. Kokonaisvaltaisuus. Laulun kanssa yhtä oleminen. Millaisia yllättäviä polkuja ja sävyjä ääni voikaan löytää. Nykyään laulaessa olen itsekin enemmän kuulija ja yleisönä, että ahaa tänään soi näin.

Joku on kritisoinut kyseistä laulutapaa liian hartaaksi ja hengelliseksi. Olenpa kuullut vihjattavan myös siihen suuntaan, että miten tuollainen vanha laulutraditio on tuotavissa tähän päivään, toisin sanoen mitä hyötyä sellaisesta opettelusta ja tutkimusmatkasta ääneen muka on? Tähän voisi vastata, että parasta mitä laulaja ja luova ilmaisija voi löytää, on yhteys omaan sisäiseen itseen ja parasta mitä hänelle voi tapahtua, on tuon yhteyden sisältämän eheyden ja onnellisuuden välittäminen muille hiljaisen rukouslaulun, riehakkaan rokkikappaleen tai maalailevan poptarinalaulun muodossa. Olennaista on löytää äänen alkulähteelle, sillä sen kautta avautuu kaikki muu eikä laulaminen ole enää tiettyä osaamista vaan äänen sointia. Kaikki alkaa soittimeen tutustumisella ja laulaminen onkin enemmän itsetuntemusta, kuuntelemista, läsnäoloa ja hengittämistä kuin niin kutsuttua laulutaitoa.

Laulaminen on ihmiselle luontainen tapa olla olemassa ja ilmaista itseä. Laulava ihminen on kirjaimellisesti soitin. Äänen syvä ymmärtäminen on keskeinen osa laulamista. Kesäkuussa professori Iégor Reznikoff Pariisista saapuu jälleen Suomeen opettamaan. Valamon luostarissa kesäkuussa toteutuva kurssi on tarkoitettu kaikille luonnollisesta äänestä ja sen tutkimisesta kiinnostuneille.

Kurssilla lauletaan selkeitä vokaaliharjoituksia ja yksinkertaisia syvähenkisiä lauluja. Nuottien lukutaitoa ei tarvita, sillä opetus perustuu suulliseen perinteeseen, joka on ollut valloilla ennenvanhaan. Eli opettaja laulattaa ryhmää ja ohjaa äänenkäytössä, ja ryhmä toistaa kuulemansa. Äänen kuuntelemisen ja laulamisen lisäksi olennaisessa osassa on äänen värähtelyn kuunteleminen ja tunnistaminen omassa kehossa.

iegor-reznikoffIégor Reznikoff

Iégor Reznikoff (s. 1938) toimii antiikin taiteen professorina Pariisin X Nanterre Yliopistossa. Hänellä on takanaan pitkä opettajan ja tutkijan ura. Tutkijana hän on perehtynyt antiikin traditioihin, gregoriaaniseen lauluun ja pyhään taiteeseen. Kalevala ja vanha suomalainen, suullinen traditio kiinnostavat häntä myös. Hän on opettanut äänen luonnollista käyttöä, harmonista laulua ja ääniterapiaa kohta 30 vuotta. Suomessa hän aloitti opetuksen vuonna 1984 ja on sen jälkeen vieraillut maassamme vuosittain. Lisää: (http://www.harmoninenlaulu.org/kirjasto/iegor.htm)

Harmoninen laulutapa

Harmoninen laulu on yläotsikko äänenkäyttö- ja laulutavalle, jota on kutsuttu mm. seuraavin termein: Hiljaisuuden ääni, Äänen syvä ymmärtäminen ja kokeminen, Hoitava ääni, Hiljainen rukouslaulu, Johdatus varhaisgregoriaanisen lauluun, Antiikin kontemplatiivinen laulu, Äänimeditaatio, Ääniharmonia, Ääni ihmisen voimavarana, Hiljaisuuden syvä ääni, Meditatiivinen laulu, Harmonic voice, Harmonious singing, Healing voice, Therapy of pure sound.

Suomessa kokoontuvat harmonisen laulun ryhmät ovat avoimia, joihin voi tulla tutustumaan ja kuuntelemaan. Lisätietoja laulutavasta ja kokoontuvista ryhmistä sekä kursseista: www.harmoninenlaulu.org

Sari Maanhalla


Piilosta – erilainen Maailman ihanin tyttö kirja

Piilosta Sini YrjänäValokuvataiteilija Sini Yrjänä otti minuun yhteyttä ja kertoi työn alla olevasta Piilosta – Kuuden naisen matka minuuteen –kirjaprojektista. Hän ehdotti minulle runomuotokuvien kirjoittamista projektissa mukana olevista naisista. Idea oli innostava ja lähdin mielenkiinnolla mukaan.

Piilosta on valokuvataiteilija Sini Yrjänän voimauttavaan valokuvaan perustuva projekti, jonka puitteissa Yrjänä on julkaissut mm. Piilosta -nimisen kirjan sekä koonnut samannimisen näyttelyn.

Helmikuussa  2016 ilmestynyt Piilosta -niminen valokuvateos kertoo kuvin ja sanoin häpeästä ja pelosta vapautumisesta. Kirjassa on kuuden naisen puhuttelevat selviytymistarinat, joita yhdistää seksuaalinen hyväksikäyttökokemus ja sen vaikutuksista vapautuminen. Samanniminen valokuvanäyttely kiertää huhti-, touko- ja kesäkuussa Oulun seudulla ja heinäkuussa Jyväskylässä.

Voimauttava valokuva, johon Sini Yrjänän Piilosta teos perustuu, on Miina Savolaisen kehittämä menetelmä, jossa oleellista on se, että kuvattava on aktiivisessa osassa luomassa kuvan tarinaa ja päättämässä siitä mitä, missä ja miten haluaa itsestään näyttää. Savolainen on tunnettu Maailman ihanin tyttö kirjasta.

Piilosta teos Sini YrjänäYrjänän Piilosta – teos on erilainen Maailman ihanin tyttö kirja, joka näyttää valokuvien ja henkilökohtaisten tekstien muodossa henkisen kivun kasvot sekä kertoo häpäisyyn liittyvästä toipumisen prosessista, jossa pääosassa ovat sisäisen lapsen voimautuminen ja kivun kautta kasvaminen.

Lapsi elää luonnostaan avoimen rakkauden ja kuulumisen tunteen ilmapiirissä. Se on hänen ihmemaansa, hänen luonnollinen turvallisuuden tunteensa kuin lempeä alkukoti. Tämä alkuperäinen rakkausminämme voi haavoittua, jos emme saa avointa rakkauden kokemusta niinä lapsuuden hetkinä, jolloin me tutkimme herkkinä olentoina maailmaa. Tämä rikkoutuneen turvallisuuden tunteen tila voi jäädä päälle, ja sen seurauksena moni aikuinen vaeltaa tuntemattoman kaiherruksen kanssa kietoutuen ainoastaan arkiseen ja suorittavaan, hieman hätäiseen ja levottomaankin minäänsä.

Jokainen on uniikki ja kantaa todella kaunista ja maagista henkeä itsessään. Aina meillä itsellämme ei ole kykyä tuntea tätä itsemme voimaa, mutta se ei tarkoita, ettei sitä olisi meissä. Se on olemassa aina. Ainoastaan yhteys siihen rikkoutuu. Niin runomuotokuva kuin voimauttava valokuvakin voivat toimia välineenä löytää yhteys omaan ainutlaatuiseen itseen. Tämä yhteyden löytäminen luo eheyttä ja onnellisuutta. Juuri tästä sisäisestä löytöretkestä Piilosta -teos kertoo.

Minulla oli ilo tutustua kirjan naisiin runomuotokuvien kirjoittamisen muodossa. Yhteisten kohtaamisten kautta syntyi kuusi voimauttavaa runomuotokuvaa. Nämä ensikohtaamisessa kirjoitetut runomuotokuvat löytyvät Piilosta teoksesta. Lisäksi sain kirjoittaa teokseen artikkelin Minä näen Sinut ja antaa yhdelle Piilosta kirjassa olevalle Sini Yrjänän runolle sävelen, josta voi kuulla osan Sinikka Tuomelan tekemältä esittelyvideolta. Video löytyy täältä: https://m.youtube.com/watch?v=An7OX6Rmby4

Sini Yrjänän Piilosta -hanke on nostanut esiin tärkeän aiheen. Seksuaalisen hyväksikäytön ympärillä kuohuu yleensä hyvin latautunut keskusteluilmapiiri, mutta Yrjänä on nimenomaan halunnut huomion pois kauhistelusta, syyttelystä ja syyllisten etsimisestä painottaakseen, että voimautuminen ja vapautuminen ovat mahdollista henkisen ja sisäisen matkan myötä. Jokainen on vastuussa siitä, että lähtee toipumismatkalle hoitamaan sisäistä haavaansa tuoden juuri siten rakentavan panoksen yhteiseen, ettei rikkoutuneen perheilmapiirin perintö siirry enää eteenpäin.

Vastuunottaminen minuutensa pelko- ja häpeäjäljistä ei tarkoita pärjäämistä, sinnittelyä ja keinotekoisesti rakennettua elämänhallintaa ja vahvuutta, vaan pikemminkin kipuunsa ja varjoonsa katsomista ja suostumista niiden kysymyksiin, tarinoihin ja tunteisiin. Piilosta teos antaa luvan hellittää ja hoivata itsessä olevaa haavoitettua puolta. Ja juuri heikkoutensa myöntäminen ja haavoihinsa katsominen elvyttää henkiin.

Piilosta -hanke on yhdistänyt monia ihmisiä ja taiteilijoita. Mm. Piilosta teoksen kuva- ja tekstitarinaa sävyttävät taiteilija Arja Bymanin herkät maalaukset ja kirjantaitto on Idea Illuusian käsialaa.

Lisää Sini Yrjänän projektista:
https://m.facebook.com/piilosta/
http://www.sinisatu.net/

Sari Maanhalla


Kaipaus – Äiti Maa – Elämänpuuemo

Kaipaus

Joskus iltaisin
kun istun pimeää vasten
ja nuotion valotanssi
sivuaa mustan rajoja,

kuulen ohuita haikuja,
jotka liukuvat minuun päin.

Silloin kietoudun tiukemmin vilttiin,
suljen silmäni
tunnen pimeän ja valon aallot
haikut ja itseni.

Alhaalta syvältä maan juurista saakka
alkaa nousta itku,
itku joka pursuaa kiven sisältä
ja vavahduttelee kehoa rytmiin,
rytmiin joka sysää esiin kehon liikkeet,

liikkeet, jotka nostavat ylös kyyneleet,
ja minuun päin kulkevat sanat
saavat kasteensa.

Yö elää rytmissään
elän sen rytmin keskiössä
hengitän kaikkea sisuksiini,
ja olen sylissä, tanssissa.

Istun yöhuoneessa,
lasken tähtiä omakseni
ja tunneryppäät nousevat irti minusta kipinöinä
ne laskeutuvat ohuena yön hartioille.

Ja niin minä katselen pieniä pisaroita
kivien päällä
ja viritän ääntäni
hiljaisille taajuuksille

ja kysyn

oletteko nähneet ne kivien maljat
joihin vesi on tanssinut
vesi on tanssinut kivien päällä.

Äiti Maa

Yö on harmaa laulu vaitelias runo
mustien rantojen punoksissa
soitettu hiljainen ontto luritus

pyhät linnut ovat öissä lentäneet
pyhät luolien linnut ovat
öiden ylle kohonneet
ja tietäneet tarinansa

ja jossain kaukana
maailman ulottumattomissa
ovat toiset maailmat
kutsuneet toisia maailmoita.

Kädet ovat haparoineet
ja yötä tunnustaneet.

Kaikessa sama avaruus
jonka vain yö paljastaa
kaikessa sama
äärettömyyden vuo
kuin ikuinen hiljaisuus.

Oletko sinä ollut
tänään hän, joka hyräilee
planeettamme puolesta,
joka yötä vasten kuulee
pienuutensa värähtelyt
ja jolle maailma on koti,
jonka nimi on
kaikille yksi ja sama.

Elämänpuuemo

Me olemme alkaneet
viimeisen tanssin,
joka on ensimmäinen

mennään tammilaaksoon
keräämään terhoja ja terhonlakkeja

punotaan ne elämänlankaan

ilta on hämärä,
mutta näethän valonkajon
kultaisen himmerryksen
meitä odotetaan alkukotiin.

Yö on kuolemamme
aamu syntymämme
meidät otetaan vastaan.

Aika on punonut kultalankaa
kuninkaallinen pyhä korkea
on kutonut ja meidät laulanut

ja me tanssimme tanssin.

Sari Maanhalla


Muotitietoinen

Poetry Slam Pariisi avajaiset (9) Sari Maanhalla

Muotitietoinen sanataiteilija Sari Maanhalla Pariisissa Lavarunouden MM-kisojen avajaisissa komeasti urheiluhenkisesti urheilupaidassa.

Madagaskarilainen runoilija Tsiky kysyi minulta Pariisin esikaupungin sykkeessä sijaitsevan auditorion pihalla, että mitä paitani teksti röhnisch oikein tarkoittaa vai tarkoittaako mitään. Oli kevät, lämmintä, koivut puskivat vihreitä pursuavia törsöjään esiin vanhasta tottumuksesta. Pariisi sykki mustarastaan taukoamatonta laulutaikaa, alkukesän suloisuutta, kun samaan aikaan Suomessa potkittiin vielä loskapalleroita.

Tsiky oli pieni, pienempi kuin minä, mikä sinänsä on harvinaista, että sain katsoa jotakuta alaviistoon. Alkuun tuntui takeltelevalta, osaanko muodostaa englanninkielisiä sanoja ollenkaan siinä asetelmassa. Hänen kysymyksensä hämmensi ja minä vietin kiusallisen, mutta lyhyen hetken hiljaa ja annoin hölmön ja kömpelöllä englanninkielellä tökkivän vastauksen, että en minä tiedä, ei kai se mitään tarkoita. Tunsin noloutta sekä omasta puolestani että hänen puolestaan. Eikö hän tiennyt, että se on vain vaatemerkki ja mitä ne muka tarkoittivat. Mitä siinä kyselet.

Viisi vuotta myöhemmin paukkupakkasten kiristäessä viiman kompilla joulukiireisten ihmisten ohimoita aamun ollessa vasta syntymässä sain ahaa elämyksen sängyssä ryttääntyneiden lakanoiden katveessa. Yhtäkkiä tajusin tyhmyyteni ja ymmärsin, että röhnisch oli saksaa ja tarkoitti puhdasta. Niin tietysti, miten en ollut sitä tajunnut.

Aina minussa oli ilmennyt taipumus lievälle hidasjättöisyydelle, joka ilmeni siten, että hienojen vieraskielisten kommunikointitilanteiden aikana muistutin lähinnä muumiota ja tilanteiden jälkeen sai mieleen kaikki ne nerokkaat sutkautuksensa. Kuinka englanninkieli luistikaan nokkelasti itsekseen asioita pohtiessa.

Viisi vuotta oli aika pitkä aika. Tajuta, että paidan teksti tarkoitti puhdasta. Sitähän silloinen paitani ei ollut. Ja oivallukseni tuona hämyisenä pakkasaamuna arkisessa asunnossani kaukana lyyrisestä Pariisista, sai minut nauramaan hervottomasti. Vai puhdas. Olin tuona keväänä matkustanut Ranskaan ja ontuva lentoyhtiö oli hukannut matkatavarani ja jouduin olemaan samassa valkoisessa paidassa aivan liian pitkään. Ja paidan teksti oli kuuluttanut kaikkialle tietämättäni koko ajan puhtauttani, jota Tsiky ei ollut ymmärtänyt tai, jos hän olikin ymmärtänyt ja nimenomaan halunnut alleviivata minussa vallitsevan paradoksin.

Tsiky oli yksi kilpakumppaneistani. Osallistuin tuolloin Pariisissa Suomen edustajana lavarunouden maailmanmestaruuskisaan. Meitä oli siellä hyvin monesta maasta kukin runoilemassa omalla kielellään. Lisäksi reissuun kuului muutamia muita esiintymisiä. Kaikki hienot etukäteen maalailemani esiintymisvaatesuunnitelmat olivat menneet mönkään, kun vaatteeni vaelsivat lentoyhtiön myötävaikutuksesta väärässä kaupungissa väärällä liukuhihnalla. Esiinnyin muun muassa lavarunouden maailmanmestaruuskisojen avajaisissa jokilaivassa Seinen sivuhaaralla virttyneessä ja likaisessa t-paidassa, jonka rintamuksilla teksti puhtaudesta parkui irvokkaana suorana lähetyksenä Ranskan televisiossa muotitietoisille ja täydellisille ranskalaisille.

En tuonut kunniakasta runovoittoa koto-Suomeen. Ehkä siksi, että lentoyhtiö pilasi hyvin alkaneen taiteilijan mahdollisuuteni ja pakotti minut esiintymään epätyylillisesti tyylikkäässä Pariisissa tai juurikin päinvastoin. En muuten koskaan ole esiintynyt enää siinä paidassa, kuten en sitäkään ennen, sehän oli urheilupaita, mutta ehkä olisi pitänyt esiintyä. Tai sitten ei.

Samainen paita sai joskus myöhemmin myös erään akateemisesti korkeakoulutetun korostuneen huomion Suomessa. Hänen vaatemerkkitietoisuutensa ja erityisen vahva iloisuutensa paitani tekstistä hämmensi ja aloin ymmärtää, että olin vahingossa ollut muoti- jopa trenditietoinen. Olin vahingossa ostanut itselleni merkkipaidan, mikä sinänsä oli aika erikoista, sillä olin aina enemmänkin samaistunut Göstan lauluun muotitietoisuudesta, jossa ollaan käsittääkseni vähemmän muotitietoisia.

Emäntä vuorella Sari Maanhalla

Ehkä pukeutumiseni on vähän tilannetajutonta tai siinä kategoriassa vähintäänkin outoa. Kerran vuorelle kiivettyäni minun piti saada pukeutua tähän valkoiseen mekkoon.

Olin maalta lähtöisin enkä koskaan ollut oikein oppinut Pukeutumaan. Puolestaan pukeutuminen oli onnistunut, sehän oli yleisesti suositeltavaa pukea vaatteet päällensä ihmisten ilmoilla ollessaan ja minulle oli tullut tavaksi pukea vain jotain päälle täyttääkseni yleisen vaatimuksen siitä, että alasti ei ollut sopivaa kulkea. Vaikka olen esteetikko monessa mielessä, ja valitsen tietoisesti vaatteeni, mitään pakkomiellettä tietyllä tavalla pukeutumiseen ei minulla ole koskaan ollut. Vaatteet, nuo kankaasta erinäisten käsityövaiheiden kautta muotoillut systeemit merkitsevät minulle lähinnä käytännöllisyyttä, lämpöä ja itsensä verhoilemista sulojensa peittämiseksi.

Kerran osoitin vahinkomuotitietoisuuttani ostaessani aurinkolasit. Ne olivat siis vain aurinkolasit ja kuka tahansa uv-säteilytietoinen tietää, mihin niitä käytetään ja miksi, mutta erään tuttavan reaktio osoitti niiden olevan Jumalan varvastossuista seuraavat, kun hän huudahti ja alkoi lähes palvovasti hiplata aurinkolasejani kai nuollakseen niitä. Sillä G-salamanlyömällä hetkellä tulin tietoiseksi, että lasini olivat sentään Guccit ja ne olivat (silloin) kuulemma so hot, ellei jopa ekstra spaissit. Minulle ne olivat edelleenkin vain aurinkolasit, joilla suojasin silmäni innokkaalta emotähtemme valolta.

Halusin välttää isäni kokeman kohtalon. Eräänä kirkuvan kirkkaana keväänä pilkkijäillä hän tajusi olevansa sokea ja palasi kotiin käsikopelolla pitkin vanhan Naantalin mutkaisia ja omituisia katuja. Isässä oli annos taistelijaa ja selviytyjää. Siellä niitä oli ukkoja rivissä jääaukkoja tuijottamassa, mutta vahingossakaan isä ei sanonut kenellekään mitään näkökykynsä menetyksestä saati pyytänyt keneltäkään apua kilometrin matkalleen päästäkseen kotiin. Hän vain lähti toimintakykyistä teeskennellen kaikessa hiljaisuudessa. Ensin hän oli hoiperrellut jäältä kohti jyrkän kallion katveeseen pykätyille puuportaille. En edes tiedä mitä kautta hän oli onnistunut nousemaan sieltä ja puolestaan laskeutumaan alamäkeä pitkin sokkeloisten vanhojen talojen lomasta vetäen perässään pulkkaa, jossa kaira ja pilkkireppu saaliineen lekottivat.

Kotiin päästyään hänellä ei mennyt sormi suuhun. Hän oli toiminnan mies. Oli tiedossa, että vävy oli tulossa kylään, jolle hän oli aikonut ennen sokeutumistaan keittää kalapotut. Ja eihän lumisokeus estä keittämästä kalapottuja. Mitä siitä vaikka ei nähnytkään mitään. Ehtihän sitä murehtia sitten myöhemmin. Hän oli sokea reilun viikon ja ei tarvinnut kokemuksen omenan kauaa pudottuaan maassa märehtiä, että jälkikasvu tajusi ostaa itselleen kunnon silmiensuojelijat. Ja täysin vahingossa täyttä muotitietoisuutta noudattaen olin tullut ostaneeksi juuri ne Aurinkolasien aurinkolasit.

Toki sekin loistelias merkkiuskottavuus loppui aikanaan, nimittäin tulin liukastuneeksi eräällä piskuisella sillalla niin, että Quccit koteloineen lensivät kauniilla kaarella Oulujokeen. Plumpsis. Siinä sitten ihailin kuinka kauniisti merkkikotelot kuljettivat merkkilasejani kohti merta. Ja olin aivan liian maallinen, jotta olisin voinut vaan ottaa jalat alleni ja juosta vettä pitkin lasieni perään.

Hankin toiset aurinkolasit, joiden suhteen olin tarkoituksella merkkitietoinen ja vältin ostamasta äänekkäästi nimeään parkuvia laseja. Suhtauduin uusiin arskakakkuloihin naiivin naurettavalla varmistamisella ja lähes sidoin ne kiinni päähän. En halunnut enää heitellä laseja jokeen, koska siitä ei saanut tyylipisteitä ja tyhmyyssaldo oli jo täynnä.

Metsänneito Annikki Sari Maanhalla Kuvaaja Sari Koopman

Joskus on käynyt niinkin oudosti, että minua on pyydetty valokuvamalliksi – en siis ole aivan toivoton tapaus. Ja metsässä kasvaneena, mikä olisikaan sopivampi asu kuin Metsänneidon Annikin puku, johon sain pukeutua Koitelissa eräänä kevättalvisena päivänä. Oikeaan tunnelmaan pääsemiseksi päätin poseerata hangessa paljain jaloin. Kuvaaja Sari Koopman. Asu on Kaarina Kailon ja Eija Keräsen taiteellista käsialaa.

Olen myöskin kerran ajattelemattomuuttani onkireissun lomassa hairahtunut kaupunkikahvilaan kaakaolle saappaissa, maastohousuissa ja pappani vanhassa jussipaidassa, jossa roikkui risuja, havuja ja naavanriekaleita. En tullut ajatelleeksi. Kerran teinivuosina puolestaan häpäisin ikätovereiden Levisfarkku-uskonnollisuutta. Olin mennyt ostamaan paikallisesta halpaliikkestä Leviskopiot ja ilmestyin ne jalassa kouluun. Metelihän siitä syntyi. Tuohon mennessä olin kyllä jo oppinut sen, että päälläni oli usein jotain kommentoimisen aihetta. Äitini oli taitava kutoja ja ompelija, joka oli ommellut minulle jopa ne siniset farkut ja paljon muita uniikkeja vaatteita, joita ei tusinakaupoista löytynyt. Äiti oli taiteellinen yrittäjä, hänellä oli oma vaatemallisto ja myymälä Turussa.

Sari Maanhalla the Muotitietoinen

PS. On hyvinkin mahdollista, että röhnisch ei tarkoita yhtikäs mitään. En tiedä mistä sain runoilijan päähäni, että se on saksaa ja tarkoittaa puhdasta…


Talven mystiikkaa – Mystique of winter

The January midday sun Tammikuun keskipäivän Aurinko

The midday sun of January – Tammikuun keskipäivän aurinko. Pateniemi Oulu 2016.

Tammikuussa 2016 Pateniemen rannassa aurinko näyttää tältä. Pakkanen yli -20 C astetta. Valo unenomaista ja hiljaisuus käsittämättömän mykistävä. Ketään ei liiku missään. Tuntuu hirvittävältä kävellä jäällä ja lumella, kun omat askeleet luovat järkyttävää meteliä. Tuntuu, että säikytän ujona killuvan ja mönkivän auringon.

Yön aikana mereltä puhaltanut myrskyinen tuuli on kuorruttanut kaiken erikoiseen marenkimaiseen jääkuorrutukseen. Köyden jääpurje. Laiturin hienot jäähetulat. Naantali. Helmikuu 2015.

Track of the Car tyre Hearts Autonrenkaan sydänjäljet Sari Maanhalla

Track of the car tyre Hearts – Autonrenkaanjälkisydämet

Ystävänpäiväkävelyn arkinen yllätys. Kohtaan hauskan näyn, kun pyörätiellä kääntymässä käynyt auto on renkaillaan piirtänyt hentoon lumikerrokseen kaksi sydäntä. Helmikuu 2015.

Icewalking Jääkävely Sari Maanhalla

Ice walking;  Girl and boymallard on thin ice – Jääkävely; tyttö ja poikasorsa heikoilla jäillä. Naantali 2015.

Muutamaa päivää aiemmin Naantalin Merisalin edustalla vesi oli vielä sulana, mutta pakkanen tekee tehtävänsä ja jäädyttää meren ohueen jäähän. Tässä sorsapoika ja tyttö heikoilla jäillä. Helmikuu 2015.

Explosion of ice and ice swans Jään räjähdys ja jääjoutsenet Sari Maanhalla

Explosion of ice and ice swans – Jään räjähdys ja jääjoutsenet. Naantali 2015.

Pakkasen vierailu saa aikaan taideteoksia. Aavistin tämän ja lähdin kiertelemään merenrantoja tutkiakseni millaisia luomuksia on syntynyt. Kävelin Kailonsaareen ja aivan Muumimaailman kupeeseen. Tämä pienoisjäävuoren kärki on kuin jään räjähdys. Sopivan epätodellista tunnelmaa tulee myös noista vaaleista jään hahmoista, jotka ovat kuin jäähän ikuistuneita joutsenia. Naantali. Helmikuu 2015.

Aurinko, lumen ja jään kuuraama mattolaituri sekä Oulujoesta nouseva huuru jaksavat aina innoittaa yhtä paljon valokuvaavaa mieltä. Talvinen jokiranta on kaikkinensa kiehtova kohde näiden sulien läheisyydessä, kun kaikenlainen kuuran ja jään sekä lumen muoto pääsevät luomaan yksityiskohtiaan. Oulu. Helmikuu 2012.

Dune of snow Lumidyynit Sari Maanhalla

Dune of snow – Lumidyyni. 2015.

Pohjois-Pohjanmaan peltolakeuksilla kevään kestohankien päällä rientää edellisen yön tuoretta hötylunta, joka muodostuu dyyneiksi. Maaliskuu 2015.

Maid of the nord land Pohjolan neito Sari Maanhalla

Maid of the Nord land – Pohjolan neito. Oulu 2012.

Kesämekkokuvaukset ovat hauskaa, mutta on siinä myös haasteensa. Varsinkin kun on talvi, lunta ja pakkasta – 30 astetta. Neito tähyilee Oulun klassista kohdetta Rautasiltaa. Helmikuu 2012.

Jokaisella kuvaajalla on ne hetkensä, kun hurahtaa totaalisesti johonkin paikkaan tai kuvausaiheeseen. Mystisempää ja erikoisempaa kuvauspaikkaa en ole aikoihin löytänyt kuin mitä on Pateniemen ranta ja entinen saha-alue.

Siellä kulkiessaan saa vastaansa erikoiset jättiläisen lyijykyniltä näyttävät puuröykkiöt ja rautahässäkkämöykyt, joita voisi tutkia osana talvista maisemaa loputtomiin.

Sieltä täältä maasta tai rantakivikosta törröttää erikoisen näköisiä rautakyhäelmiä enemmän tai vähemmän talven otteessa. Joulukuu 2015.

Eniten runoilijan sisintäni muljauttavat Pateniemen rannassa tämä näky ja tunnelma. Tämä todellisuus hiekan ja lumen sekoittumisesta toisiinsa. Tunnelma on kuin eri planeetalta. Pakkasta on yli 20 astetta ja tuuli kuljettaa sekä hiekkaa että lunta. Hiekkalumimyrsky vai lumihiekkamyrsky? Oulu. Tammikuu 2016.


Muodonmuuttaja – tarina itsensä kadottamisesta

Nunnalahden pelastuslautta Sari MaanhallaHemmo oli sininen mies. Hän rakasti sinistä taivasta, kävi taivashyppykurssit ja hankki jopa lentolupakirjan voidakseen hetken lentää ja olla osa sinisyyttä. Hän hakeutui pohjoisnavalle asumaan, jotta saattoi kokea talvisin ainaisen sinisen hetken, jossa hyräillä tekemiään blues-kappaleita. Jopa ruusuilleen hän juotti sinistä vettä nähdäkseen niiden ihmeenomaiset upeat taivasväriterälehdet. Ja olisittepa nähneet hänen hiuksensa, sinisenä lainehtivat, kun hän kiisi taivaalla.

Sininen oli selvästi hänen juttunsa, siinä hän oli omimmillaan. Hän oli sininen mies.

Mutta tapahtuipa sellaista, että Hemmo tapasi Kiran, joka oli harmaa. Kira oli erilainen. Jotenkin levollisen väritön. Hemmo rakastui, luopui minästään ja sulautui huumassaan toiseen ihmiseen unohtaen täysin itsensä. Ja hän muutti itsensä harmaaksi. Hauska uusi väri tämä väritön väri, Hemmo ajatteli innoissaan. Hän alkoi varoa kirkkaita ilmoja ja meni ulos vain pilvisenä mitään sanomattamana ilmana, sillä nyt hän oli muuttunut mies, hän oli harmaa Hemmo eikä halunnut muistella menneitä sinisyyksiä.

Hän perusti harmaan Kiran kanssa harmaan perheen. He saivat kaksi lasta, aikaisen Aamuharmaan ja Valaan. Lekaharkoista rakennettu kaunis koti antoi suojaa. Lapsia hoidettiin, töitä tehtiin, ja veroja maksettiin, jos muistettiin. Kaikki oli silkkaa suloista harmautta, joka tuntui oikealta. Aluksi lievänä tuntuneet Hemmon kaukokaihot entistä sinisyyttä kohtaan katosivat harmaan upeuteen. Arki rullasi käytännöllisesti kuin soma vaateharja nukkaa kutistetun universumin orvaskedeltä kerien.

Kunnes kauniisti tuhkanharmaalla lasitettuun perheidylliin tuli särö, kun tuntemattomassa levottomuudessaan Hemmo tuli kerran kiivenneeksi utuisella kelillä vahingossa vuorelle: hän rakasti niin pilvien harmautta, että halusi syleillä pilviä. Se oli silkkaa pilvirakkautta, harmaan palvontaa. Hän lähti kulkemaan vuorenrinnettä pitkin tavoittaakseen pilven, mutta varomattomuudessaan hän tuli vaeltaneeksi liian ylös pilven läpi ylös vuorenhuipulle saakka ja siellähän paistoi aurinko! Ja siellä hän näki sinisen taivaan.

Se muutti hänen mielialaansa niin, että alkoi erikoinen sisäinen kaiherrus. Tuntematon kaipaus. Se raaputti. Kiehnäsi. Hiersi eikä jättänyt rauhaan. Ja Hemmo tiesi, ettei hänen vaimonsa kestäisi sitä, että Hemmo halusi edes vähän olla myös sininen. Yhä kiihtyvä oli sen rummutuksen tahti, että Hemmo alkoi kokea tuntemattomana levottomuutena lainehtivaa ahdistusta. Yhä useammin hänen täytyi salaa hakeutua sinisen ääreen pois harmaudesta, koska harmaus ei ollut hänen juttunsa. Ilman salaisia viuhahduksia siniseen hän ei olisi selvinnyt. Kotonakin alkoivat epäilykset herätä lisääntyvien poissaolokohtausten takia.

Lopulta henkisen paineen pakottamana Hemmo sai sanotuksi mielenvängästään kotona. Sillä tavoin lempeästi hän sen sanoi, että hän kaipasi sinistä, että ei se olisi mikään ongelma, eikä uhka yhteiselle harmaudelle, sillä sininen ja harmaahan muodostivat hyvän yhtälön. Hemmon sininen alkuperäisluonto oli vaimolle hieman yllätyksellinen, olihan Hemmo itse nimenomaan vakuuttanut olevansa luontojaan juuri harmaa. Harmaus oli juuri sitä mitä Kira halusi ja juuri se sopi hänen naisen yhtälöönsä, joten sininen oli silkkaa pelleilyä kipakan Kiran mielestä. Kaikki oli rakennettu harmauden varaan, eihän sitä nyt voinut mennä muuttamaan. Petturi. Näin Kira sen ilmaisi.

Hemmon oli valittava harmaa Kira tai oma sinisyys. Eikä Hemmo vaan voinut antaa sinikaipuunsa olla. Hän lähti harmaasta elämästä, jätti sen taakseen ja palasi jälleen siniseksi käytyään toki ensin mustana, sillä ero oli raavaalle Hemmollekin sentään haaste. Mutta hän löysi sinisyytensä ja alkoi elää jälleen sinisenä. Hän kohtasi erään sinisen neidon, mutta ei siitä tullut mitään. Yhdessä kaksi juuri saman sinistä. Siinä hommassa kävi niin, että he katosivat toisiinsa.

Hemmo jatkoi itsekseen elämistä ja sinisenä olemista. Seesteistä ja avointa itsellistä vaellusta. Jopa niin ansiokkaasti, että aivanpa pohjoiselta pallonpuoliskolta löytyy jopa vuori, joka on nimetty hänen mukaansa: Blåmannen – Sininen mies.

Mutta eipä aikaakaan, kun Hemmon sisikunnassa rymähti. Jälleen. Hän tapasi nimittäin Rirrin. Rirri oli nainen. Rirri oli kuningatar. Rirri oli punainen. Ja niin ihana.

Suutele kurpitsaa Sari MaanhallaHemmo rakastui päätä pahkaa, kaapi sinisyytensä ja harmautensa rippeet yltään. Hinkkasi rievuilla ja räteillä, tärpäteillä ja muilla aineilla. Ja muuttui punaiseksi. Ihana Rirri kehräsi ja se oli musiikkia Hemmon korville. Hemmo luopui kaikesta muusta, aivan täysin. Hän oli totaalimyöntyjä ja muuntuja. Jäntevillä käsillään hän katkoi sinisen kukkatarhansa, räjäytti nimikkovuorensa ja käytti päivittäin silmälaseja, joilla taivas ei näyttänyt ollenkaan siniseltä, vaan aina punaiselta.

Hän muutti Rirrin luokse toiselle puolelle maapalloa, luopui identiteetistään, ihostaan ja aivoistaan ja antoi jälleen kaikkensa ja perusti Rirrin kanssa perheen. He saivat ihanan lapsen, joka oli syntyessään hieman sinipunainen, mutta se asia saatiin peiteltyä. Onneksi, sillä koko perheen piti olla punainen. Oli niin ihanaa olla yhdessä punainen.

Hemmo unohti kokonaan sinisen ja harmaan menneisyytensä ja alkoi itsekin elää ja uskoa, että oli pohjimmiltaan punainen maalilaikku. Ruma sininen poikanen, joka vain oli joutunut vääränväristen joukkoon ja nyt vihdoin löysi punaisten olioiden planeettansa ja todellisen itsensä.

Elämä jatkui hyvin jopa erinomaisesti täydet panostukset ja latingit piipuissa, mutta yhteiseloon tuli särö. Yhtäkkiä Rirri vain ilmoitti tylsistyneensä Hemmoon ja löytäneensä nyt jotain oikeasti punaista ja jätti siis Hemmon. Hemmo oli ymmällään. Hän oli tehnyt kaikkensa ollakseen juuri sitä mikä hänen mielestään Rirrille sopi juuri täydellisesti. Miksi muka hänen punaisensa ei voinut kelvata.

Jälleen Hemmo joutui lähtemään ja vaipui hetkeksi mustaan. Kunnes hän tapasi Inan, joka oli vihreä. Ja tiedättehän miten se tästä eteenpäin meni. Kun täydellinen vihreiden kasvien laakso ja viherpiipertäjyys oli saavutettu, tapahtui jotain, jota seurasi violettikausi. Violettina oleminen oli sentään jotain.

Valkoinen mysteerio Sari MaanhallaViola oli jonkin aikaa ihana. Ja sitten tuli se oranssi Kaita-Liina. Valkoisen Vinjanettan kanssa oli haastetta, ja vaikka Hemmo lillui aivottomassa täydellisessä itsensä kadottamisen kloriittitilassa viikko kaupalla, ei hän millään saanut valkaistua itseään tuon ihanaisen valkoisen olennon mukaiseksi. Ja sekin oli sillä selvä se.

Keuhkojensa kolmanneksi viimeisellä vedollaan vanhuudessaan Hemmo tajusi identiteettihuijariutensa, miellyttäjäkompleksisuutensa ja itsensähylkäämistaipumuksensa, joita oli harjoittanut läpi elämänsä vahingoittaen itseään ja muita. Miksi hän ei vain ollut ollut oma itsensä…

Rollaattorisisko samalta dementiaa kohti kiihdyttävien osastolta totesi myös minuusnyrjähdyksensä eräänlaisena vanhuuden lopputilinpitonaan. Hän oli taistellut kaikkia muita minuusvärejä vastaan pitäen omaansa ainoana oikeana vaatien muita muuttumaan itsensä kaltaisiksi.

Ja jossain joku Näsäviisas parhaillaan tiesi, että se kolmaskin vaihtoehto oli ollut koko ajan olemassa.

Sari Maanhalla


Matka

Luminen vanha auto Sari MaanhallaRakastan matkalla oloa enkä tarkoita tällä painokkaalla sanamuodostelmalla vain ja ainoastaan sitä suurta hullaantumistani siihen ajatukseen, että planeettamme on kuin pienen pieni avaruusalus valtavassa kaikkeudessa, joka on koko ajan matkalla johonkin, vaan myös sitä suurta huumaavaa tunnetta, kun olen itse menossa jonnekin.

Rakastan mm. työmatkoja. Sitä, kun nousen polkupyörän satulaan pakattuani sen laukkuihin kaiken tarpeellisen aina kameroista ja paperinipuista kyniin sekä eväisiin. Sitä, kun olen vapaa liikkumaan ja liikuttamaan itseäni, ja kuinka tunnen sääolosuhteet ja niiden vaihtelut itsessäni. Paras hetki on silloin, kun olen täysin irti lähtöpaikastani, ja kun en ole ajatuksinenikaan vielä suuntautunut oletettuun määränpäähän. Kun vain olen. Matkalla.

Yksi tällainen työmatka suuntautui metsään. Pari vuotta aiemmin olin löytänyt akustiikaltaan täydellisen metsäisen aukion.  Kun sävellystyöni Esiäitien elämänvoiman juurilla näyttelyyn Suomen Metsämuseoon oli siinä vaiheessa, että yhdeksän laulun sanat ja sävelet olivat päässäni valmiina ja tallessa, oli aika suuntautua niiden äänitystyöhön. Ison osan lauluista äänitin lähes satavuotiaan mökkivanhuksen kamarissa, jonne pyöräilin useampia reissuja koko studio mukanani, mutta sekä Luulauluni (Suojeluslaulu) että Metsänneidon Annikin laulu tuntuivat luonnollisemmalta taltioida äänitteelle ja videolle juuri tuolla metsäaukiolla.

Kameran ja sen jalustan sekä mikrofonitelineen lisäksi mukana pyörän päällä olivat myös tietokone, jonkinlainen äänitysmikseri ja sekalainen kasa piuhoja ja vara-akkuja. Mikrofoniteline ja kameran jalusta eivät millään tahtoneet pysyä kyydissä kuoppaisella hiekkatiellä, vaan irtosivat laahaamaan pitkin tietä. Oli omanlaisensa tunnelma yön hämärässä keskellä mystisenä vellovaa sumua pysähtyä kiinnittämään tavaroita paremmin. Kaikkialla vallitsi sumuinen lähes hiljaisuus. Sammakot kurnuttivat. Juuri ollut jykevä ukkoskuuro oli laantunut ja vain sammakoiden tasainen hyrinä kantautui peltoja ja tien laitaa reunustavista ojista. Metsänneidon Annikin lauluun tarvitsin linnunlaulua taustalle. Sammakon kurnutuksessa olisi toki ollut oivallista äänitaustaa, mutta käytännössä tehtävä oli mahdoton. Vaikka tekniikkani olisi ollut vähemmän amatöörimaista ja siepannut sekä lauluni että kurnutuksen talteen, pieleen idea sakutaustasta meni joka tapauksessa, sillä sammakot hiljenivät heti kun aloin laulamisen.

Muutamaa päivää myöhemmin eräällä aikaisen aamuyön pyöräilyreissulla sain Annikin laulun taltioitua. Vaikka aurinko oli vielä suhteellisen matalalla ja sitä peitti pilviharso ja lämpöasteita oli kaikki kolme kappaletta, laulusisareni julistivat seutunsa omistajuutta mahtipontisesti ja onnistuin saamaan äänitteelle peipon, lehtokertun ja pajulinnun säkeen oman luritukseni lisäksi.

Olen tehnyt myös joitakin keikkamatkoja pyöräillen. Olen ollut sitä mieltä, että auto on kyllä kätevä kaveri, mutta joidenkin asioiden suhteen se jouduttaa perille pääsyä aivan turhaan. Matkustaminen eli siirtymä paikasta toiseen on tervetullut silta asioiden välillä. Varsinkin keikoille mennessä energiansa saa kävellen tai pyöräillen viritettyä juuri sopivaksi, kun osallistuu omalla kehollaan mahdollisimman paljon matkaan. Niinpä pisin keikkamatka, jonka olen taittanut pyörällä, on ollut kuusikymmentä kilometriä. Se tapahtui eräänä pääsiäisenä, jolloin olin menossa pääsiäisyöksi laulamaan. Reitti kulki peltojen keskellä, joita jatkui silmän kantamattomiin. Matkalla ei oikeasti ollut mitään muuta kuin peltoja, peltoja ja taas peltoja. Aina välillä maisemaa halkoi tulviva jääpatoinen joki, joka jylisi, suhisi, kahisi ja lirisi ihan omassa kompissaan. Jossain vaiheessa matkaa saavuin kaupunkiin, ja se oli aika aavemainen. Oli pääsiäinen ja kaikki olivat jossain piilossa ilmeisesti syömässä mämmiä ja maalaamassa pääsiäismunia.

Mehiläistarhurina puolestaan erityisesti yksi matka on jäänyt mieleen. Olin hunajan linkoamisen ja ämpäreihin laskemisen jälkeen jäänyt nostalgiahuumassa kuuntelemaan Puhelinlangat laulaa ohjelmaa niin, että pimeä yllätti ja jouduin pyöräilemään kotiin reilun kymmenen kilometrin taipaleelle ilman valoja. Käytännössä siis ajoin pilkkopimeässä yrittäen väistellä hiekkatien pahimpia kuoppia, ettei hunajaämpäri tipahda tarakalta. Kuoppien väistely ja pimeässä suunnistaminen onnistuikin erinomaisesti, mutta jostakin syvästä pimeydestä singahti yhtäkkiä tielle järkyttävällä volyymilla räyhäävä jättiläiskoira, joka ei näyttänyt tykkäävän minusta laisinkaan. Täydellisestä vauhtipyrähdyksestäni huolimatta hunajaämpäri pysyi tipahtamatta kyydissä, vaikka melkoista ropeltamista se kyllä oli.

Jostain kumman syystä onnistuin olemaan pyörän päällä myös Valio -myrskyn aikoihin. Itse asiassa minulla oli täyteläinen oikeus nauttia sen järisyttävästä ytimestä täysin taivas alla. Tuuli kiskoo toisinaan mehiläispesien kattoja irti ja koska koko päivän oli tuullut railakkaasti, päädyin pyörän selkään tarkistaakseni kattojen tilanteen. Vaikka kotoa lähtiessä sähköt olivat olleet poikki jo pari tuntia, ei minulla ollut lainkaan tietoa siitä, että oli annettu varoitus jopa vaarallisen voimakkaasta myrskystä.

Menomatkalla myötätuulessa pyörä rullasi ennätysrailakkaasti. Kun pääsin perille, tuuli alkoi yltyä entisestään ja valtaisa sadekuuro rynnysti kaikkialle täyttäen kaiken hetkessä vedellä. Pienen katoksen alla sateen ja tuulen vihmoessa viihdytin jälleen itseäni Puhelinlangoilla ja kuuntelin kuinka joku nerokas soittaja toivoi Myrskyluodon Maijaa. Siinä hetkessä siinä myrskyn keskiössä oli tunnelma kohdallaan, samoin kuin siinä, kun pilkkopimeässä rankkasateessa ja vastatuulessa hieman myöhemmin risujen ja kaiken muun lennellessä poljin ikuisuudelta tuntuvan ajan silkassa tuntemattomuudessa. En nähnyt tietä, en nähnyt oikeastaan mitään ja jossain mutkaisessa kohdassa ajoinkin tieltä suoraan pellolle.

Sittemmin olen rakastanut myös linja-autolla matkustamista. Jo sinänsä yhdentoista ja puolen tunnin matkassa on mahtava tunnelma, kun voi unohtua täysipainoisesti matkalle ollen irti kaikesta. Kyydissä istumisessa on jotain huumaavaa, kun joku muu vie perille ja itsellä on mahdollisuus viettää aikaa lukien, musiikkia kuunnellen tai maisemiin unohtuen. Joskus innostun kun näen kauriiden ketterät liikkeiden kaaret illan hämärtyessä, tai aamun aikaiset teeret puiden latvoissa tai joutsenien valtavat joukot laakeilla pelloilla.

Tuntemattomilla paikkakunnilla on kaikenlaisia yksityiskohtia, joita voi bongailla tohkeissaan. Esimerkiksi jokaisella kaupungilla ja kunnalla on hyvin omaleimainen tapa sisustaa liikenneympyröiden keskustoja. Niistä löytyy kaikkea tavanomaisista istutuksista taideteoksiin. Liikenneympyrät ovatkin monessa mielessä jonkinlainen mieleen taltioituva käyntikortti.

Linja-autokuskit muodostavat omia mielenkiintoisia ja erilaisia laji-ilmentymiä eri puolilla Suomea. Siinä missä toinen kuljettaja kesken matkan käy kysymässä tarkenenko, toinen kiireisempi lajiedustaja ei huomaa edes päästää ulos linja-autosta, vaikka näkee ja tietää, että olen jäämässä pois.

Pidempien arkimatkojen hauskuus liittyy mm. siihen, että lähden pienestä kylästä peltojen ja metsän keskeltä, jossa aamun ainoa ja ensimmäinen kohtaamani ihminen on juurikin se hymyilevä tyyppi linja-auton ratissa ja satojen kilometrien jälkeen saavun kaupunkiin, jonka kirjamessuilla vilisee ihmisiä 112 kertaa enemmän kuin koko kotikylässäni on asukkaita. Helsingin messukeskuksessa kirjojen ja ihmisten vilskeessä tunnen oloni kotoisaksi. Olenhan tutkimusmatkalla.

Helsingin lisäksi lähihistoriassa olen vieraillut mm. Turussa, Naantalissa, Maskussa, Rymättylässä, Jyväskylässä, Kempeleessä, Oulussa, Yli-Iissä, Limingassa, Ruukissa, Ylivieskassa ja Alavieskassa. Olen kulkenut linja-autolla, junalla, metrolla, henkilöautolla, raitiovaunulla, pyörällä, kävellen, juosten, kelkkaillen, laulaen. Olen itkenyt, nauranut, kaivannut, odottanut, kysynyt, vastannut, ollut hiljaa. Vesisateessa. Auringonpaisteessa. Vastatuulessa. Räntäsateessa. Saappaissa. Lenkkareissa. Vaelluskengissä. Paljain jaloin. Tossuissa. Lukkopoljin ajokengissä.

Pienet tavalliset arkiset matkat ovat ehdottomasti hauskimpia. Se, kun periaatteessa ei mene erityisemmin minnekään. Yksi tällainen pieni matka on jäänyt mieleeni erityisesti. Se tapahtui lähes vuosi sitten joulun aikaan. Oli jouluaatoksi nimitetty päivä. Kello oli kaksi iltapäivällä, kun pakkasin pyörän päälle vaatteita, ruokaa ja vettä. Ajoin 13 kilometriä hämärtyvässä iltapäivässä lumista ja möykkyistä tietä Hakoperälle päin niin pitkästi kuin tietä riitti. Kun tie loppui, jätin pyörän hankeen ja kokosin tavarat tarakalta selkäreppuun ja aloin kävellä.

  Kauas on pitkä matka Sari Maanhalla Parin kilometrin lumessa kahlaamisen jälkeen saavuin metsäiselle nuotiopaikalle, jonne sytytin tulet. Kuuntelin syvää hiljaisuutta ja pimeyttä. Lämmittelin eväitä nuotiolla sekä join kauniiksi hileiksi jäätynyttä vettä. -18 asteen pakkanen teki tehtävänsä. Katselin tulta ja välillä hyräilin niitä lauluja, tai lähinnä niiden aihioita, laulujen, jotka olivat vasta muotoutumassa päässäni, jotka myöhemmin ilmojen lämmetessä tulisin äänittämään metsässä talteen.

Sari Maanhalla


”Minä, joka olin sokea, nyt näen”

Minä, joka olin sokea, nyt näen - Rikkoutunut Pinokkio Sari Maanhalla (1) copy

Tarina kyynisestä Nicholas Van Ortonista on kiehtovan koukuttava jopa siinä määrin, että olen antanut sen vaikuttaa räikeän suoraan omaan arkipäiväiseen elonkulkuuni ja ajattelumaailmaani. Kummallisten tapahtumien muodossa talousnero ja multimiljonääri Nicholas löytää mm. erikoisen näköisen veivin, jonka hän ottaa talteen ja jota hän yllättäen tarvitseekin myöhemmin pelastautuakseen veteen uppoavasta taksista. Kyse on tietenkin fiktiivisestä tarinasta; Michael Douglasin tähdittämästä ja David Fincherin ohjaamasta elokuvasta nimeltä Game.

Elokuvan myötävaikutuksella vähitellen vuosien varrella minuun on muotoutunut Game-refleksi.

Muutamia viikkoja sitten pyykinpesukoneeni alkoi päästää epätavallisia ja epäterveitä ääniä. Suhtauduin pesukoneen osoittamaan mahdolliseen vian olemassa oloon samalla tavoin kuin aina vastaavanlaisiin asioihin, kuten keittiöhanan juoksuputken falskaavaan tiivisteeseen tai lonksuvaan pyörän keskiöön, eli yritin olla ajattelematta mahdollista vikaa ja toivoin, että ajattelemattomuuteni aikana asia jotenkin ratkeaisi itsestään.

Ensin pesukone raklatti omituisesti vain vähän. Sitten vähän enemmän. Välillä teeskentelin, etten huomannut, kunnes se erään kerran jurrasi ja ulvoi niin sydäntä raastavasti, etten voinut enää olla myöntämättä, että jotain oli vialla ja että tarttis tehdä jotain. Asian hyväksymiseen meni tämän jälkeen vielä useampi päivä, kunnes aloin toimia rakkaan palvelijani diagnoosin selvittämiseksi. Kun diagnoosi oli tiedossa, meni vielä monta päivää ennen kuin sain tunnustettua itselleni, että universaalisti ajateltuna olisi älytön vaihtoehto ostaa kokonaan uusi kone. Että voin ostaa rikkoutuneen osan tilalle uuden. Toisaalta pelkän uuden osan ostaminen ei korjaisi konetta, vaikka olisikin edullista, ja ammattilaiskorjaajan kanssa hinta olisi enemmän kuin uusi kone.

Jokin minussa yllätti itseni tehden vain yhden selkeän päätelmän. Tilaan osan ja asennan sen itse. Ja sillä selvä. Käsittämätön hölmö utopia. Kävin väittelyyn itseni kanssa. Enhän tiennyt pesukoneista, kodinkoneista saati niiden osista ja asentamisesta yhtään mitään. Mutta henkisesti päätös oli jo tehty. Me tilaamme osan ja vaihdamme sen itse. Minun piti vain vikistä ennakkoluulottoman hölmöyteni mukana ja tehdä mitä tarvittiin, että asia hoituisi niin.

Oli selvitettävä mikä osa, mistä ja sitten vaan tilattava se. Onneksi poistopumpun toimituspäivä oli viisi arkipäivää, joten minulla oli aikaa henkisesti valmistaa itseäni koitokseen. Tosi asiassa yritin edelleen kieltää tosiasiat yrittäen elää kuin mitään pesukonehaastetta ei olisikaan. Kun sitten tieto pumpun saapumisesta tuli, en uskaltanut hakea sitä postista heti, vaan vasta seuraavana päivänä. Ja kun viimein vihdoin tulin laatikko kainalossa kotiin ja tohdin avata laatikon, piti minun ensin pitää koko päivä pumppua keittiönpöydällä ja tutustua siihen vähitellen vilkuillen, kunnes olin sinut sen kanssa.

Seuraavana päivänä olin henkisesti valmis ja koitti se hetki, kun kokosin työkalut, pelit ja pensselit kylpyhuoneeseen. Irrotin johdot ja letkut. Siirsin koneen nurkasta keskilattialle ja irrotin pesukoneen takakannen ja katselin sitä tovin ja mietin, että mitähän teen ja miten. Sitten se vain yhtäkkiä selvisi minulle ja aloin toimia.

Suhteellisen pian vanha pumppu oli jo muuten irti koneesta, mutta se yllätys yllätys olikin vielä kiinni jossain. Käsikopelo koneen alapuolelle osoitti, että pari pulttia pohjan puolella piti sitä vielä otteessaan. Ei auttanut kuin hirvittävänmoisen ähräämisen kanssa pyylätä raskas rakas pesukone siten kyljelleen seinää vasten, että varalta pidin konetta toisella kädellä, ettei se kaadu päälleni ja toisella yritin etsiä itselleni työkalupakin virkaa toimittavasta pahvilaatikosta sopivaa työkalua ja siinä sen sitten tajusin, että ei minulla ole sellaista. Siis sopivaa avainta. Olinpa pöljä.

Game-refleksi Sari Maanhalla (1)

Olin toki muistanut varmistaa, että minulla on takalevyn ruuveihin sopiva tähtiavain ja putkien avaamiseen pihdit, mutta niitä kahta merkittävää pulttia en ollut ollenkaan huomioinut. Ja mikä olikaan minulla tunnelma, pienenä ihmismyttynä solmussa otsalamppu päässä siinä kylpyhuoneen lattialla ruumillani raskasta pesukonetta kyljelleen seinää vasten pyyläten. Olisi ollut niin ihanteellista ottaa vain sopiva työkalu ja hoitaa homma loppuun saakka.

Ajatus kerkesi jo haastatella naapureita läpi, että kuka olisi kotona ja keneltä voisi pyytää, mutta rehellisyyden nimissä en tiennyt työkalujen oikeita nimiä, en tiennyt mitä kysyä lainaan ja minkä kokoista. Vaivuin entistä pienemmäksi mytyksi kylpyhuoneen lattialle pesukonetta syleillen ja elimensiirto-operaation viivästymistä pahoitellen. Olisin niin halunnut, että minulla olisi se avain nyt. NYT, kun olin tässä täydellisessä pesukoneenkorjausmyttyasennossa tässä näin. Ja sitten muistin sen.

Kesän 2014. Kuuma Jyväskyläntie, helteinen ilmanala ja railakas kuudenkymmenenkilometrin mittainen pyöräilymatka hoitamaan mehiläisiä. Olin muutama päivä sitten katsonut seitsemättä kertaa jo mainitun Game elokuvan. Ja viehättynyt jälleen kerran sen koukuttavasta ja älykkäästä tarinasta. Kuinka Nicholas joutui keskelle peliä ja miten hän löysi aina etukäteen jotakin, jota hän myöhemmin tarvitsi kiperästi. Siinä minä pyöräilin ja sitten minä näin, että ajokaistalla kiilteli jotain. Olin ajaa ohi, vauhtia oli myötätuulessa ainakin 33 km/h. Harmitti pelkkä ajatuskin hiljentää upea vauhdin rullaus mokoman tuntemattoman esineen vuoksi, mutta aloin jarruttaa, sillä tajusin, että se oli työkalu, se oli avain joka lojui tiellä. En voisi antaa itselleni ikinä anteeksi, kun tulevaisuudessa elämässäni koittaisi hetki, jolloin tarvitsisin juuri tuollaista työkalua enkä olisi poiminut sitä talteen.

Näin ajattelin ja saman tien Game-refleksini toimi täydellisen tehokkaasti. Hypähdin pyörän päältä lievää yli-innokkuutta potien pientareelle, varmistin avaimen poimimisen turvallisuuden ja nappasin sen talteen alkaen kehrätä mielessäni sen mysteeriota, että missähän tulen sitä tarvitsemaan. Jo samaisena iltana mehiläispesät hoideltuani, kun oli tarkoitus lähteä pyörittämään sama 60 km takaisin päin ja kun pyöräni hajosi, luulin, että pääsen jotenkin hyödyntämään työkalua, mutta ei sentään, avainarvoitus pysyi mysteeriona kaiken kaikkiaan viisitoista ja puoli kuukautta selviten tuona hetkenä, kun olin myttynä kylpyhuoneeni lattialla kiinteässä kontaktissa pesukoneeseeni.

Game-refleksi Sari Maanhalla (2)

Voisiko se sopia, annoin itseni ajatella. Viehkeä mysteerinen ilmapiiri levisi kaikkialle. Tosin en ollut edes tietoisesti ajatellut mihin olin avaimen silloin joskus viime vuonna laittanut. Se olisi voinut olla missä tahansa, sillä olin mm. muuttanut tässä välissä, mutta avain hymyili kuin hymyilikin työkalupakin virkaa pitävässä pahvilaatikossa ihan siinä vieressäni ja minun ei tarvinnut kuin vain ojentaa pienoinen kätöseni (hieman jännittyneenä) sitä kohti, tarttua siihen, (hieman jännittyneenä) ja kuin elokuvassa hidastettuna kiintolenkkiavainta pitelevä käteni liukui pesukoneen alle kohti pultteja ja ne sopivat täydellisesti toisilleen. Halleluja ja aamen. Ja mitä muuta vielä kaikkea.

En nyt sentään yltänyt mystinen kiintolenkkiavain & pyykinpesukoneseikkaluissani aivan Gamen-kaltaisiin yltiöjännittäviin läheltäpititilanteisiin, joista mystiset avaimet tavalla tai toisella pelastavat henkeni, mutta koin kuitenkin pientä henkistä havahtumista, sillä tuo pitkälliseksi henkiseksi prosessiksi osoittautunut anatominen puuttumiseni pesukoneen elämänkaareen ja elinsiirrollinen toimenpide, jonka sille tein, muuttivat minun ja pesukoneen välistä suhdetta sekä koko maailmankuvaani.

Etukäteen olin ajatellut myös, että moisesta toimenpiteestä selviytyminen siten, ettei ole telonut itseään tai tuhonnut pesukoneen toimintamahdollisuuksia lopullisesti, saisi aikaan suurta voitonriemua ja ilontunnetta onnistumisesta, mutta minä koin lähinnä syvää kummallista haikeutta, jopa pelkoa. Olin menettänyt entisen elämänkatsomukseni. Sen, että kaikki toimii kyllä itsestään, kun vaan uskoo siihen ja kun jotain hajoaa, on tärkeää olla ajattelematta sitä, ja sysätä vain hajonnut vehje pois silmistä. Jokseenkin koko korjausepisodi pyykkärini kanssa paljasti kokonaisen sarjan välinpitämättömyyttäni.

Kosminen masiina Sari Maanhalla (1)

Nyt kun olen avannut koneeni selkäpuolelta ja nähnyt sen sisäelimet, olen sekä kauhuissani että helpottunut. Kauhuissani siksi, että kaikki on vain ihmisen tekemää ja voi hajota minä hetkenä hyvänsä; tieto lisää kirjaimellisesti tuskaa. Kun näkee kuinka hauras ja tavallinen kone kuoriensa sisältä periaatteessa kuitenkin on, joutuu käsittämättömän ohuuden tunteen valtaan. Ja helpottunut lähinnä siksi, että kuinka selkeää ja yksinkertaisesta ainakin pyykinpesukoneen anatomia on. Tunsin myös äärimmäistä tyhmyyttä, kun olin edes yrittänyt hoitaa asiaa toisella tavalla. Niin simppeli koko juttu oli ollut. Tietenkin se piti korjata itse.

Yhtäkkiä olin vastuussa. Yhtäkkiä aloin ajatella koneita. Huonekaluja. Vaatteita. Yhtäkkiä aloin välittää niistä enemmän kuin ennen ja potea tuskaa siitä kuinka kaikkea vaan heitettiin pois, jopa sellaista mikä ei ollut rikki. En ollut väittämässä, että koneella tai pöydällä oli sielu, mutta eivätkö ne kuitenkin palvelleet meitä hyvin. Eikö niitä kohtaan voisi osoittaa vähän enemmän jos ei kunnioitusta niin ainakin kiitollisuutta.

Suunnannäyttäjinä korjaamisessa ja tavaroiden kunnioittamisessa ovat olleet mm. omat vanhempani, jotka ovat tehneet paljon käsillään ja korjanneet myös itse. Jos jotain osaa johonkin vempeleeseen ei ole ollut saatavilla, jopa sekin on itse valmistettu. Innoittajani on ollut myös pariisilainen laulunopettajani, ympäri maailmaa konsertoinut antiikin taiteen professori ja akustisen arkeologian taitaja, joka viime kesänä Suomeen saavuttuaan kohtasi tilanteen, jossa hänen musta nahkakenkänsä hajosi. Ensin saatavilla oli vain harmaata jeesusteippiä, jolla kenkä saatiin häthätää paikattua kasaan, mutta koska hänellä oli konsertti illalla kirkossa, nähtiin parhaaksi toimia niin, että hankittiin harmaan teipin tilalle vastaavaa mustaa. Olen nähnyt myös virsikirjoja paikattavan jeesusteipillä ja mikäs siinä, sehän on moisessa viitekehyksessä suorastaan teemateippi.

Onko sinulla mielenkiintoa tai aikaa korjata rikkoontunutta villasukkaa, kuluneita housun polvia tai vaihtaa hajonnutta vetoketjua. Niinpä niin. Emme viitsi. Emme osaa. Ei kannata. Ei kiinnosta eikä ole aikaakaan. Juuri tämä paljastaa paljon elämänkatsomuksestamme ja asenteestamme. Toki on olemassa ammattikorjaajat, mutta kovin moni meistä valittaa korjaajasta aiheutuvia kuluja jopa sellaisissa hommissa, jotka voisi aivan hyvin tehdä itse. Olen kuullut myös välinpitämättömyydestä, jonka filosofia menee niin, että jotain heitetään pois vain, koska se ei miellytä enää silmää ja tilalle hankitaan vastaavaa uutta.

Game-elokuvan päähenkilö Nicholas joutuu räikeästi kasvotusten elämänrikkoutumisen eli kuoleman kanssa oman välinpitämättömyytensä kautta. Jos emme välitä mistään ympärillämme tai välitämme vain rajoittuneesti ja osittain vain jostain, emmekö juuri siten saa aikaiseksi myös henkistä välinpitämättömyyttä, joka on kuin syöpä vapauden ja onnellisuuden kannalta.

Sari Maanhalla


Siili – Kurkistus sanataiteilijan mielenmaisemaan

Totuus kaikesta eli merisiili väärinpäin Sari Maanhalla

Siili

Mies käveli tiellä. Hän oli vapaa ja onnellinen. Varpaat painautuvat tien lempeään hiekkaan, tuulenviri oli juuri sopiva tuulettaakseen pois auringon luomaa korostunutta lämpöä, kaikki oli juuri sopivasti paikoillaan, ei ollut kylmä eikä kuuma. Ei keveyttä tai painavuutta. Kaikki oli silkkaa parasta parhautta. Ja aivan tuo kaihoisankin oloinen auvo sai hänet hetkeksi tuudittautumaan maailmankaikkeuden kehtoon kuin pieni viaton lapsi.

Hän ei ollut mies, jolle ei koskaan tapahtunut mitään, vaikka villit lupiinit kohosivatkin keinuvina pylväinä tien varsilla. Ja sitten se tapahtui. Hän näki jotain lentävän itseään kohti ja ennen kuin hän ehti edes tajuta, hän oli vetänyt sen jonkin nenäänsä. Ja se jokin ei kulkeutunut vain sierainten laaksoon vaan ajautui aina aivopoluille saakka.

Ensimmäisen vuorokauden aikana mies ei huomannut mitään muuta erikoista kuin oudon tuntemuksen nenäonteloissaan, sillä se jokin oli kyntänyt itsepäisellä karheudellaan jättäen jalan jälkensä nenänvärekarvojen sisustamalle anatomiakujalle. Se oli ollut kuin viheliäästi pyörivä kaktus vallatessaan miehen luisen kaikukammion.

Toisen vuorokautisen vaelluksen aikana mies koki ajatuksen jotenkin himmenevän. Suttaavan, menevän sylttyyn. Tähän asti hän oli ollut vapaa olento, jonka väkevä luovuuden virta oli tempaissut aina yhä uudelleen jokaisena uutena aamuna liikkeelle. Nyt jokin laittoi kapuloita rattaisiin, aivan kuin hän olisi kadottanut yhteyden itseensä. Se oli se möykky, se kummajainen, joka oli lentänyt hänen klyyvariinsa.

Tästä epäelämän idusta huolimatta, joka himmensi hänen todellisen minänsä kirkasta lähdettä, mies eleli päiväänsä, mutta hänen elämänkulkunsa luonnollinen komppi koki pienoisia nyrjähdyksiä pitkin arkiaskareita. Puolen yön aikaan kiittäessään olleesta päivästä ja loitsuja karhunkallopuun äärellä lausuessaan, hän huomasi puistattavan pahan olon tsunamin kulkevan itseään pitkin. Hänen olemuksensa tuntui olevan kauttaaltaan ristiriitamadon vallassa. Lähes mitään ei ollut enää jäljellä hänen luontaisesta vapauden tunnostaan.

Kolmantena vuorokausioravanpyöränä hän ei enää muistanut mitään alkuperäisestä itsestään, vaan hän noudatti ruokavaliota, jonka Me tiedämme miten sinun tulee syödä – yhdistys oli laatinut hienolle julisteelle, jossa ruokalautasmalliympyrä levisi näytille litteänä maailmankatsomuskiekkona sisältäen kaikkia oleellisia ruoka-aineita. Näin hän koetti saavuttaa edes jonkinlaisen näennäisen hyvänolon tunteen.

Neljäs vuorokauden luonnoton soolo toi tullessaan sen olemisen sävyn, että hän alkoi säikyksi ja varovaiseksi eikä uskaltanut enää sytyttää pihalle nuotiota, jonka äärellä hänellä oli tapana laulaa ja tehdä luonnontaikoja. Massiivisen globaalin valtiontason yhteistyöryhmittymästä oli tullut ensin sääntö siitä, että tuli piti sytyttää päältä eikä tuohenpalalla koivuhalkojen alta, kunnes tuli säännös, ettei elävää tulta saanut enää ollenkaan käyttää.

Viidentenä avaruudellisena planeetan kierrähdyksenä hän ei enää uskaltanut syödä tai juoda mitään, sillä kaikki oli jonkin mukaan epäterveellistä tai epäpuhdasta. Erilaisten ohjeiden viisauksia ulkoisena tietotankkauksena hankalan olonsa ratkaisemiseksi itseensä sullottuaan hän oli tullut oppimaan, että todella tasapainoiset, älykkäät universaalit nerot eivät tarvinneet ruokaa, nestettä tahi unta. Niinpä hän vannoi itsekurin ja asketismin nimiin. Kaikille ruumiintoiminnoille, jopa erittäminen mukaan lukien, oli hienoja ohjeita ja säännöstöjä kuinka ne tuli hoitaa, jotta sai itselleen täydellisen älykkyyden ja vartalon, ryppyyntymättömän kasvojen ja dekolteen alueen ihon sekä täydelliset vuorovaikutustaidot rakastumisen kohteen valloittamiseksi.

Aika kului loistavasti, turhankin ripeään erinäisessä ulkoisen sanelemassa ravissa. Piti tavoitella titteleitä, korkeampaa palkkaa ja maksimaalista nautintoa. Hän alkoi menettää itsetuntemuksensa, muotonsa ja hän ei enää osannut käyttää itseään ilman, että olisi käyttänyt jotain laitetta tai ohjenuoraa. Hän muuttui torsoksi.

Kuudentena planeetan poskenkäännöksenä hän sai omituisen ajatuksen alkaa lukea psykologian opuksia ja selvittää mistä oma kaiherrus ja paha olo johtuivat, sillä ahdistus oli mittava möykky. Se ei ollut vain kottikärryllinen tuskaisia teräväreunaisia kiviä herkän aivolihan ja ihon päällä vaan koko universumin rekkakuormallinen tuskan pläjäys. Kaikilla oli tuskallinen menneisyys, hänen vaan olisi muistettava se.

Kun kuudes vuorokausi taittui illaksi, hän löysi mittavan megaoivalluksen menneisyyden haamuista ja sen vaikutuksesta ihmisen minään. Hän antoi lukemansa psykologian vihertävän kukertava siitepölyn hedelmöittää hänen itseyttään: pyhä sylvi sentään, hän ei ollut saanut kokea tarpeeksi rakkautta, kukaan ei ollut todella nähnyt häntä. Hänen vanhempansa, opettajansa ja se kyläkaupan ponteva Elli, olivat viljelleet hänen taimivuosinaan silkkaa epähyväksyntää. Näin sen täytyi olla, kun itse pyhä ja suuri psykologian kirja niin julisti.

Koko seitsemännen vuorokauden kajon mies käytti oivalluksensa menneisyyden tarinan jankkaamisen innoittamaan askarteluun: hän teki valtavia vanerisia kylttejä, joissa hän kuulutti tukahtunutta tarinaansa tai kerjäsi rakkautta. Minulla on ollut tällaista. Huomatkaa minut. Ymmärtäkää minua. Kaikki seitsemän seuraavaa vuotta hän käytti näihin mielenosoituksiin, jossa hän kaipasi jota kuta piirtämään itselle muodon ja rajat. Aina kun hän löysi jotain, tunsi hän löytäneensä hukassa olevan sen, kunnes se mureni ja hän joutui huutamaan ja etsimään sitä uudestaan.

Mutta psykologian aatteenpalo saati terapeuttinen itsehyväily eivät miestä pelastaneet ja sitten mies ei enää jaksanut, ja hän päätyi kävelemään sille samaiselle villien lupiinien hiekkakujalle, jossa hän oli kävellyt joskus menneisyydessään oltuaan vapaa ja onnellinen.

Hän ajautui istumaan soman pikku ladon seinustalle, johon aurinko paistoi leveästi koko paneelillaan. Hän istui väsyneenä, hellittäneenä ja vaipui hiljaisuuteen kuin taistelun hävinnyt sotilas pää painuksissa. Hän oli yrittänyt osata, täydellinen kuntokuuri ja ravintopyramidi, eikä edes terapeuttinen retriittivaellus tule paremmaksi ihmiseksi kurssilla täydellisen ihmisyyden vuorilla ollut auttanut häntä.

Mikä voisi enää auttaa. Laulumeditaatio erityishevosen selässä silmät sidottuina. Täydellinen joogasolmu kuun ja auringon täydellisessä liitossa. Aistideprivaatiokammiojooga yötuiman neitseellisessä hetkessä.

Ei mikään enää auttaisi, hän oli epäonnistunut, hän ei osannut elämää.

Ja sitten hän koki sen. Ei mitään suurta leimahdusta tai valaistumista, vaan myyttinen siili lyllersi hänen viereensä. Mies kavahti, sillä yhtäkkiä hän muisti tuon vuosien takaisen karmivan todellisuuden hänen anatomiaansa puuttumisesta, kun jokin tukoksia aiheuttava piikkizombie oli lentänyt sisälle häneen ja kääntänyt kaiken mullin mallin.

– Älä minua pelkää, sanoi myyttinen piikkikasa. Minä olen universumin viisaus ja henki.

– En minä sinua pelkää, pyh.

– Mutta säikähdit kuitenkin, viisasteli siili.

– Tottahan toki, eiköhän se ollut teikäläisiä se takiaispallohirvitys, joka tunkeutui itseyteeni vapauteni autuaana hetkenä, jona olin herkkä, luottavainen ja avoin.

Myytti hymyili lempeästi. Miestä puklautti hieman.

– En se minä ollut, mutta joku ismi joka oli naamioitunut minuksi.

– Mikä muka. Huijareita olette kaikki.

Seurasi pitkä kirkas hiljaisuus, jonka aikana kiivaat kärpäset alkoivat pöristä leikaten pieniksi palasiksi juuri vallinneen autuaan hiljaisuuden.

– En se minä ollut, se oli ulkoisen tiedon takiaispallo. Minä, minä olen sinun arkkityyppisi, ja ilmestyin kertomaan sinulle, mitä sinulle on tapahtunut.

Miestä otti päähän, kismitti, risoi. Että kehtasi tulla selittämään, kaveri oli juuri saman näköinen petollinen piikkipallo kuin se toinenkin, että oli pokkaa. Olihan näitä helppoheikkejä nähty, kauppasivat ismejään ohimot väristen.

– En osta sinua, sanoi mies määrätietoisesti.

– En ole myytävänä, minä olen jo sinussa. Se takiaispallo vain syrjäytti minut. Minä, minä olen se oikea tieto ja viisaus.

– En osta mitään, tajuatko, mies huusi . Etova kaiherrus hänen sisällään yltyi.

– Minä en ole myytävänä, kimitti siili.

– No mitä siinä sitten vielä tuhiset. Tämä maailma on jo näyttänyt prostituoidut kasvonsa saaden minut itsenikin myymään itseni, olen ostanut siitä kaiken, repinyt planeetasta irti mitä olen kourillani irti saanut ja olen tyhjennyt ja täynnä, en osta enää mitään, painu helvettiin.

Siili lähti lyllertämään, mutta ei helvettiin. Mies jäi aloilleen istumaan ja kun veikeä piikkipallo oli kadonnut horisonttiin yhdessä oranssin auringon, maailmankaikkeuden jojon kanssa, mies alkoi oksentaa. Nöyhtäinen ulkoisen tiedon katkera pallero raapiutui ulos hänestä.

Hetken aikaa hänellä oli olo kuin juuri kuoriutuneella untuvikolla: hän tiesi olevansa sekä lintu että eläin, mutta hän ei osannut lentää edes unissaan ja hän tiesi myös maan olevan kotinsa.

Mies asteli keventyneenä kotiinsa, yön hämärässä. Hän muisti sisäisen viisautensa ja näkijä-äidiltään ja mystikkoisältään oppimansa hiljaisen tiedon. Niin, niin sehän se oli ollut se hukassa oleva tietoisuus. Miten hän saattoikin muuttua ulkoisen palvojaksi, elottomaksi patsaaksi turhuuksien torilla. Se oli se yksi itseriittoinen ja laiska itsestäänselvyyden hetki, jona hän altistui.

Mutta nyt, nyt hän oli onnistunut irrottamaan itsestään kylmän ulkoisen tiedon syövän, keuhkoahtaumaliman ja reuman liiman. Hän oli onnistunut saamaan takaisin raajansa, jotka ulkoa ohjautuva passiivinen elämänkulku oli hänestä amputoinut.

Ja nyt hän tiesi, että jossain tepasteli hänen maailmansa luonut siili, että tuo sama siili, vuosimiljoonia mönkinyt otus, asui luontaisesti hänessä, tuo sama itseyssiili, elävä fossiili tahtoi elää luonnollisesti luovuuden alkulimaisesta ytimestä käsin. Sitä tietoa hänen oli noudatettava, itsessään olevaa siilin henkeä ja siihen sai tulla mikä tahansa ulkoinen ismipallero kuuluttamaan totuuksiaan ja hänen oli noudatettava vain sitä yhtä, piikikästä, tuhisevaa olentoa.

Elämä ei ollutkaan ulkoisen takiaispallon tai iilimatoismin mukaan marssimista, vaan vapaata tepastelutanssia sisäisen eläimensä luonnonasteikon sävellajin mukaan. Kuka oli merisiili, kuka karhu, kuka luhtahuittinen tai viiksitimali. Kenties kenen tahansa olennon luovuus, vapaus, rakkaus, läsnäolo, ovat jatkuvaa tasapainoilua kosmosen siilin kanssa. Sen pituinen siilinpiikki se.

Sari Maanhalla

Jälkisanat

Vapaudessa ja luovuudessa on kyse kyvystä heittäytyä ja omistaa oma terve hulluus. Näin tulemme immuuneiksi meitä hallitseville ulkopuolisille mielipiteille, ismeille ja muille pöpöille.

Monien elokuvien yhteydessä esitellään sitä prosessia, miten elokuva on tehty. Nämä jälkisanat kertovat siitä, miten Siilitarina on syntynyt yhdeltä istumalta mitään suunnittelematta.

Siili-niminen tarina syntyi kirjoittajayhdistys Huutomerkki ry:n 24 tuntia kestävässä työpajassa, jonka tarkoituksena oli yhden vuorokauden aikana koota Hallaus sanataidelehden seuraava numero teksteineen ja kuvineen. Mitään ei ollut valmiina. Koviin laajoihin arpajaisiin siitä, että mitä kirjoitan ja en kirjoita, ei siis ollut aikaa. Oli vain toimittava.

Pajassa työskenneltiin kirjaimellisesti 24 tuntia putkeen. Työstettävän lehden teema oli myytit. Sekä teema että oma rooli lehden teossa tulivat tietoon vasta paikan päällä, kun olimme kaikki koolla. Kirjoittajana minulle oli selvää, että mm. kirjoitan ja hieman haastaen itseäni eli en tarttunut hienoihin opuksiin tarkistaen mitä ne sanoivat myyteistä, vaan päätin antaa mieleni myyttisen tason suoltaa sanottavansa.

Lehden myyttiteema toi sanana ensimmäisenä mieleen piikkisen salamyhkäisen palleron. Tämä mielikuva tempaisi minut valtaansa ja sitten vaan aloin kirjoittaa. Mies kävelee tiellä…. Kirjoitin heittäytymisen tekniikalla eli hyppäsin teeman kyytiin ja annoin sen viedä, joten Siilitarina on kirjoitettu yhdeltä istumalta taukoja pitämättä. Teksti syntyi sitä kirjoittaessa ja vain kirjoitusvirheet ja yksittäiset ylimääräiset sanat tai sanamuodot on muokkausvaiheessa käsitelty. Samaisessa työpajassa kirjoitin myös muita tekstejä, valokuvasin, oikoluin toisten kirjoittajien tekstejä, haastattelin ihmisiä sekä kävin mittavaa taistelua väsymystä vastaan, 24 tuntia valveilla oloa raukeiden tekstirivien äärillä oli paikoin unettavaa puuhaa.

Heittäytymiseen perustuva kirjoitustekniikka on vapauttava ja riemastuttava kokemus, sillä siinä teksti todellakin luo itse itsensä. Jopa kirjoittajana itsekin kirjoittaessaan yllättyy ja viihtyy, että ahaa tällaista tulee nyt, kuin seuraten itsekin sivusta tekstin syntymistä. Tuntui käsittämättömän hölmöltä välillä, kun teksti halusi mennä ihan omiin suuntiin. Päätin mennä mukana ja katsoa, että voiko tällainen vapaa tekniikka tuottaa kokonaisen tarinan, jossa olisi edes joku tolkku. Yllättäen edessäni olikin Siiliniminen tarina, joka kertoo ihmisestä, joka kyllä osaa meditaatioharjoitteensa, terapeuttiset voimarituaalinsa ja psykologiset itseyslauseensa, mutta joka menettää vapautensa ja läsnäolonsa, kun jotain hänen ulkopuolisesta maailmasta tunkeutuu voimallisesti häneen. Kai jonkinlainen alkuajatukseni oli, että myytit, valmiit ajatusmallit ja ismit pitävät sisällään syvää todellisuutta, mutta väärin nautittuna niistä seuraa ongelmia.

En millään tavalla miettinyt tekstiin noussutta teemaa tietoisesti kirjoittamaan ryhtyessäni. Kaikki Siilitekstiin liittyvät jalot ihanat analyysit ovat nyt jälkikäteen mässäiltyä, mutta toki olin pohtinut vapausteemaa paljonkin siltä kannalta, että minkälainen kulttuuri kulttuurissamme vallitsee tällä hetkellä henkiseen vapautumiseen liittyen. Moni aikamme ihminen tarttuu terapeuttisiin itsehoito-oppaisiinsa länsimaalaisella tehokkuudella ja on sanallisesti taidokas puhuessaan läsnäolosta ja onnellisuudesta. On ollut jo vuosia muodissa, että kaikki puhuvat menneisyyden traumoistaan ja yksi jos toinen taitaa psykologisen sana- ja ajatuskikkailun, mutta onni jää oudon ohueksi tässä henkisen nerokkuuden ajattelukikkailussa. Ja tietysti jää, sillä onnellisuus, rakkaus, vapaus, läsnäolo, todellisuus, ne eivät ole ajatuksia ja sanahelinää. Siellä missä on ajattelu, asuu myös järki ja ajatus ja järki eivät luo onnellisuutta, rakkautta, vapautta eivätkä läsnäoloa. Tämä teema oli ollut pohdinnoissani intensiivisemmin lähi viikkoina ja siinä se sitten purkautui tarinaan.

Jokainen joskus jotain kirjoittanut tietää millaista se on. Aloittaminen. Aiheen päättäminen. Joskus sitä pähkäilee aivan liikaa. Siksi tuo rajoitettu aika ja vieras toimintaympäristö vieraine ihmisineen olikin loistava kirjoittamisviitekehys. Se toikin vapautta kirjoittamiseen eikä suinkaan rajoitteita. Ei ollut aikaa ja mahdollisuutta ajatella. Siilitarina onkin kirjoitettu täydessä kirjoittajan vapaudessa ja ehkäpä sen pääteemaksi näyttää (juuri siksi?) muotoutuneen mielen vapaus.

Heittäytymisen kautta syntyneessä tarinassa ajatuksen käänteet ovat paikoin tiiviitä ja sanavalinnat monimutkaisia, ja koska teemakaan ei ole helppo, tarinan joutuu lukemaan kenties pariinkin kertaan, että se avautuu. Jotkin Siilitarinan kohdat ovat jopa kömpelöitä, mutta ideana on ollut luoda teksti ilman ennakkosuunnitelmia ja antaa tajunnan rakenteiden näkyä. Muokkausvaiheessa tekstinhän voisi muovata lähes mihin muotoon tahansa, mutta silloin myös katoaa jotain. Suuri menetys tämän päivän (sana)taiteessa onkin se, että me taiteilijat emme ammenna myyttisistä aivo- ja perslihaksistamme käsin, vaan järkeilemme liikaa. Tällöin tekstissä näkyy vain järjen prosessit eikä luovuuden vallattomuus, mikä tarttuu persoonallisena äänenä tekstiin yleensä juuri niistä myyttisistä lihaksista.

Toisinaan kirjoittaessamme olemme huolimattomia ja suurpiirteisiä tai sitten äärimmäisiä kontrollifriikkejä, ja viilaamme kaiken järjellisesti liian kohdalleen. Nämä kaksi ääripäätä vallitsevat kaikessa olemisessamme, tasapainoilemme niiden välillä. Ehkä Siilitarina on tarina enemmänkin aivojen toiminnasta kuin sinänsä sanataiteilijan työstä tai vapaudesta. Niin kirjoittaa kuin elää voi myös niin, ettei järki hallitse kaikkea eli vähän järjettömästi täydessä vapaudessa terveen toimijuutensa kuitenkin säilyttäen ja Siiliteksti on (tyyli)näyte siitä.

Kiehtovinta oli huomata tarinan valmistuttua miten aivot yhdistelivät eri asioita läheltä ja kaukaa. Vastaavanlaista tapahtuu unimaailmassa, esimerkiksi kun olen päivän aikana sytyttänyt tulen sekä uunin pesään että käynyt mehiläispesällä, unessa tuli onkin mehiläispesän alla. Siilitarinassa yhdistyivät hiljattain näkemäni dokumentti, jossa mainittiin deprivaatiokammio ja selaamani lintukirja. Olin myös hiljattain tullut tehneeksi laulutekstin, jossa laulun päähenkilö nukkuu yönsä siilin päällä ja seuraavana päivänä valittaa, kun selkään koskee. Villit lupiinit ja tie puskivat tarinaan yksinkertaisesti siksi, että olin edellisenä päivän versioinut kitaran kanssa J.Karjalaista. Tie, joka tarinan alussa on, on muuten lapsuuteni tie Rajakorvesta. Siis mielikuvissani käväisin kirjoittaessa jostain syystä siellä. Muu tarinassa oleva materiaali näyttää puhtaasti imitoivan niin omia kuin kanssaeläjien ominaisuuksia.

Tunnustettakoon, että näillä sivustoilla oleva Auringonkukkapelto, Posliinivati sekä Totuus todellisesta ihmisluonnosta, on myös kirjoitettu samalla heittäytymistekniikalla.

Sari Maanhalla


Vapaudesta

Vapaus Sari Maanhalla


Itsetunto on itsetuntemusta

Itsetunto on itsetuntemusta Sari Maanhalla

Puhumme usein itsetunnosta kuin se olisi jokin ominaisuus, joka vain annetaan meille ja jolle emme voi itse mitään. Tosi asiassa itsetunto on sitä, että itse tuntee itsensä ja itsetuntoaan voi vahvistaa tutustumalla itseen.

Sari Maanhalla


Kun myyrä teki sänkyyn reiän

Viihdytän itseäni toisinaan istumalla nuotion ääressä kuunnellen vanhasta paristokäyttöisestä radiosta Radio Suomen Puhelinlangat laulaa ohjelmaa. Kyseinen ohjelma on älykkään naiivi ja simppeli ja juuri sellaisenaan rentouttavaa hyvää viihdettä. Toisinaan joidenkin soittajien jutut jäävät pidempään mieleen, kuten erään vanhan rouvan, joka toivoi Jari Sillanpään Kuuleeko Eero –kappaletta, koska joku Eero joskus jossain oli ollut hänelle suuri rakastumisen kohde ja tuo tomppeli Eero ei koskaan ollut myöntynyt.

Viimeisin mieltäni askarruttamaan jäänyt soittaja kävi turhautunutta taistelua voikukkia vastaan. Ajattelin kuvailtua taistelua ensin huumoriksi, mutta soittaja olikin tosissaan. Seuraavana päivänä eli tänään lintujen laulaessa, perhosten lentäessä ja makoillessani nurmikolla voikukkien ympäröimänä pohdin yhä uudelleen tuota radiossa esille tullutta voikukkataistelua ihmetellen sitä. Ymmärrän toki erinomaisesti tämän taistelunäkökulman, jos ihanteena on tasainen ainoastaan tiettyä sallittua lajia kasvava täydelliseksi mielletty viheriö. Kyllähän voikukka rikkoo juuri sen idyllin.

Mutta. Kun taas katselen kimalaisia ja mehiläisiä keräämässä siitepölyä somiksi pikkupalleroiksi jalkoihinsa ja mettä mesimasuunsa noiden keltaisten ja kauniiden maa-aurinkojen tarjottimelta, en voi ollenkaan käsittää miten kyseinen kasvi voisi olla riesa tai edes minkäänlainen esteettinen haitta.

Taistelu voikukkia vastaan kuulostaa sekä hölmöläismäiseltä hölmöläisyydeltä että hyvin paljon akuankkamaiselta mahdottomuudelta. Aku taisteli myyriä vastaan tavoitteenaan sama tasaisen täydellinen pihanurmikko. Kun keväällä lumen väistyessä katselin pihamaata, näin valtavia myyrien möyrintöjä ja käytäviä ja paikoin maa oli romahtanut laakeiksi kuopiksi, mutta en käynyt siinä kohden taisteluun myyriä vastaan, sillä myyrät kuuluvat luontoon ja kääntäkööt sekä möyhikööt maata niin paljon kuin sielu sietää, sillä se on niiden työ aivan kuin voikukkien hommaa on kasvaminen ja kukintonsa esille kattaminen.

Myönnettäköön, että jonkinmoisen myyrätaistelun olen kuitenkin käynyt.

Kaikki alkoi siitä kun kerran heräsin yöllä ja haistoin mielestäni eläimen hajun. Lopulta pidin moista aistikokemusta unen luomana harhana ja jatkoin nukkumista, mutta kun aamulla heräsin, vieressäni sängyllä oli muutamana papana. Tässä vaiheessa pidin rohkean röyhkeää yöllistä tunkeutujaa hiirenä. Lienen sen verran haaveillut biologian tunnilla, että pienen paskakikkareen tunnistaminen aamusilmin ei onnistunut laisinkaan.

Seuraavana yönä heräsin järkyttävään meteliin ja löysin yllätysvieraan lattialla olevan pyörälaukun taskusta rouskuttamasta siellä olevan myslipatukan käärettä auki. Luulin kohtaavani hiiren hipsiessäni kaikella oveluudella kohti laukkua työhanskat kädessä pyydystääkseni sen, mutta vierailija olikin metsämyyrä. Huomattavasti hitaampi ja kömpelömpi kuin hiiri, mutta hämmennyksestäni johtuen hilpeän hurmaava ruskea nappisilmä sai liian hyvän etumatkan ja ehti kadota jonnekin ulottumattomiin.

Seuraavana yönä se teki tuttavuutta tietokonelaukkuni kanssa. Silloin lähestyin missiota määrätietoisemmin. Tartuin laukkuun empimättä ja viiletin sen kanssa suoraa päätä pihalle paljain jaloin lumeen ja pakkaseen. Liekö täysikuu tai 15 asteen pakkanen saanut toimintakykyni jotenkin suttaamaan, sillä vaikka vain muutama sekunti sitten siinä pihalla näin myyrän laukussa piuhojen ja tietokoneen ulkoisen aseman seassa, en laukun muusta roinasta tyhjennettyäni löytänyt veijaria enää mistään.

Syksyllä neljä kuukautta aiemmin yöpaidan laskoksiin ilmestyneestä kukansiemenkasasta olisi pitänyt osata jo tulkita alivuokralaisen olemassa olo, mutta tämä tietoisuus kirkastui minulle vasta noina kevättalven öinä, joista muut myöhemmät yöt olivat voitokkaampia, sillä sain myyrän pyydettyä käsiini, mutta huomasin yöllistä vierailijaa pihalle vapauttaessani harrastavani hölmöläisten säkkivalonkantonerokkuuden myyräversiota.

Sittemmin yöllisen veijarin kujeet laajenivat ja se sai temperamenttini kiehahtamaan kunnolla. Tähän liittyen todettakoon, että jos elämä jotain on minulle opettanut, niin sen, että niin kauan kun myyrä tekee reikiä pihamaahan, ovat asiat hyvin ja oikealla tolalla ja minua jopa naurattaa, mutta kun myyrä tekee reiän sänkyyn ja virtsaa maustehyllyyn, on aika Tehdä asioille jotain. Reikä patjassa oli toki komea ja huolella laadittu, mutta mielestäni se oli jo liikaa. Tai reikä yksinkertaisesti oli minun mielestäni väärässä paikassa. Ja eri mausteitten joukosta taatusti puuttui tuo kissan virtsamaisuuden kauheutta lähentelevä myyränkusen katku, mutta silti koin olevani onnellisempi ilman tuota aromia.

Luonto opettaa. Pitäkööt myyrät pihamaa-aukkonsa. Samaa luonnollisuutta myötäilevää oppia voinee soveltaa voikukkiin. Pihamaalla totisesti saavat kukoistaa rauhassa, mutta eivät nurkissa. Salaattikulhooni nämä viheriäiset lehdykäiset ovat erittäin tervetulleita, sillä ne sisältävät kolminkertaisen määrän ravinteita muihin salaattikasveihin verrattuina. Tästä keltaista kukkakruunua kantavasta ruoanilmaisjakelumuodosta eli voikukasta voi käyttää myös kukinnon ja juurakon. Ja nyt kun myös horsman versot ja nokkoset ovat parhaimmillaan, hortoilua (eli villivihannesten/yrttien keräämistä) harrastavan olennon sydän kehrää tyytyväisyydestä. Työntykää pihamaalleni, kasvakaa, rehottakaa.

Sari Maanhalla


Satutettu ihmisyys

Te olette herkkä ihminen, Laulava  kuutar Sari Maanhalla
jonka lahjakkuuden itu on rusentunut.

Te olette pianisti, jonka sormet
ovat piikkilangalla yhteen sidotut
laulaja, jonka äänihuulet ovat
arvostelun ruoskalla lamaannutettu
ja tanssija, jonka nilkat on taitettu
ja notkeus halvaannutettu pilkan ivalla.

Vuorenkuninkaanne tanssivat
sementtipunnuksissa
ja lampenne joutsenilla on
lävistykset sydämessään
ja niittivyöt ja kettingit joutsenen kauloissaan,
ankkuroituna maailman kauneimman
veden pohjaan,

menuettinne eloisa hyrrä
ja sen sydänrytmi ontuvat  Havahtumisia  Sari Maanhalla
lahonneilla kainalosauvoilla
pitkin sävelasteikkoa tahdissa,
mutta murtuneena.

Te olette siili,
jonka piikit on katkottu
ja toukka, jonka tuntosarvet
on rusikoitu.

Olette vitriiniin naulittu
noiduttu marionettinukke,
patsas vanhempienne pätevyyspuistossa.

Juoksette kiinni todistuksen
ja pyydätte haaviinne tittelin,
viette ne kotiin ja saatte
päähän silityksen ja risun sivalluksen.

Viilto selän ihossanne
vasten rauhatonta rankaluutanne
on sekä vapautenne että vankilanne ovi.Kosminen lankamestari Sari Maanhalla

Aika näyttää
millainen ritari tai ritaritar te olette,

hänkö, joka luo
tuhkansa väkevyydestä
minuutensa hauraan lippaan,
josta päästää vapaaksi
värisevän rankansa palossa karjuva
taiteilijan luova henki.

Sari Maanhalla