Havaintoja Vaeltajan Tieltä

Havahtumisia

Luola, Aamumörkö ja muut

Aamun peili. Pohjois-Norjan Järvi (Stormyrbassenget) on kirkas, kuulas ja tuuleton. Tässä istun tuntikaupalla. Aamuisin. Päivisin. Iltaisin. Maisema ja valo muuttavat koko ajan muotoaan. Lämpimänä päivänä pulahdan järveen, vaikka vesi on jääkylmää.

Aamumörkö. Järven ranta on täynnä kaikenlaisia karahkoita ja kepakoita. Niin on myös järvenpohja, sen aktiiviuistelija tuntee uistinvalikoimansa hupenemisena.

Kepakkoja ja niiden asetelmia on jos minkälaisia ja niiden luonne muuttuu veden luonteen mukana ja varsinkaan en väsy tutkimaan tätä hirviön päätä rantakalliolla.

Muutamaa päivää aiemmin en ole huomannut koko aamumörköä. Ihmettelen sitä. Tirkistely kameran muistikorttiin kertoo, että kyseinen juurakko on ollut aiempina päivinä ihan eri päin. Jonakin tuulisena ja sateisena iltana hirviö on ilmeisesti kääntänyt kylkeään. Seuraan sen paikoillaan uimista aallokossa ja tyynen veden huomassa.

Vuorivaellus. En väsy hokemaan rakkauttani vuoriin ja vuoristomaisemiin. Vielä enemmän vuorten katselemista, rakastan vuorilla vaeltamista. En koskaan haaveile huipusta, vaan nautin matkalla olosta. Kymmenen tunnin vaelluksella piipahdamme mm. vuoristomökille, jossa annan mielen huoletta maalailla illuusioitaan. Täällä kun saisi asua.

Ylimmällä kohdalla vaellusta toteamme, että vuoristo tarjoaa eteemme yhä vain uusia huippuja, ja leiriydymme siihen. Eväiden syöntiä ja maisemien ihailua.

Kipuan vielä läheiselle huipulta näyttävälle ulokkeelle todetakseni vain, että sen takana on ainakin kaksi tai kolme samanlaista. Portaat taivaaseen ilmeisesti. Maaulokkeiden loppua ei näy. Viimeisimmät osat katoavat pilviin.


Palaan taukopaikalle. Alkaa lapsettaa, vaikka lämpöasteita on kaikki kahdeksan ja vaikuttavan määrätietoinen tuuli käy suoraan luoteesta. Vuorioppaan tämän vuoden lisämauste on vuoristosaippuakuplat. Ja sehän jos mikä on runoilijan mieleen puhallella saippuakuplia vuoristomaisemassa. Joitakin asioita sitä tekee aivan liian harvoin.
vuoristoporot-sari-maanhalla

Uusia kavereita. Vuorivaelluksella kuulee usein lampaan tai poronkellon kalkatuksen. Tarkkaan kun rinteille tähyää, näkee etäisinä hahmoina eläimet jossakin kaukana. Aina ne väistävät hyvissä ajoin vuorilla kulkevaa ihmistä. Tällä kertaa asialla ovat porot.

Jostakin syystä saan päähäni, että olisi kiva nähdä kunnon porotokka kerrankin lähempää. Päähän juolahtaa idea käden heiluttamisesta poroille merkiksi. Ajatushupia. Spontaani aivojen nyrjähtäminen. Ei kuin käsi ylös ja heiluttamaan. Porotokka lähtee liikkeelle. Ehkä ne vain säikähtävät ja kulkevat vielä kauemmas. Vielä mitä. Sitä saa mitä tilaa. Noin kuusikymmenpäinen tokka rynnistää juoksuun, kiertelee ja kaartelee rinteellä ja tulee lopulta rapsutus etäisyydelle ihan tykö. Vähän jännittää.

Kalastus. Välillä tulee nälkä. Järvellä harrastetaan päivittäin kalastukseksi kutsuttavaa eväänhankintatoimintaa, mutta koska Ahti on pihillä päällä, on pakko lähteä jäämerelle asti kalaan. Tosi asiassa taitomme eivät riitä kalastamiseen pohjoisen kirkasvetisissä järvissä, mutta Jäämerellä on kalastettu jo useina aiempina vuosina, joten sieltä saadaan nostetuksi perunan kavaljeeriksi kattilaan sentään sekä seiti että turska.

Luola. Yhdellä jalankulkuretkellä suuntana on rotko ja kymmenen metriä syvät hiidenkirnut. Varsinainen kohde kyllä huomataan, ja on se ihan vaikuttava, mutta jatkamme sen ohi ja vaellamme seinäjyrkkää metsäpolkua alas kuivaan jokiuomaan ja löydämme erikoisen kivien ja kallioiden maailman.

Etäältä katsottuna kalliossa voi huomata veikeältä näyttäviä mustia aukkoja. Kun vuorioppaani on kiertänyt aukosta toiseen, tajuan minäkin, että kyseessä on luolasto. Pieni ja vaatimaton piipahdus kivisen temppelin uumenissa jättää sisikuntaan oudon jäljen.

Kokemus on jokseenkin hieman omituinen. Kaunis merkillistä upeutta sisällään pitävä kivimassa, jota virtaava vesi on muotoillut, on kuin lunta. Luola on pirun kaunis. Aiemmat luolakokemukseni rajoittuvat muutamiin lapsuuden luoliin Varsinais-Suomessa, mutta tämä vaalean kiviaineksen luola täällä Pohjois-Norjan ytimissä on aivan uusi kokemus. Kuinkahan pitkälle sitä voisi ryömiä.

kupla-sari-maanhallaKupla. Yhtenä iltana lammella lapsettaa lisää. En ole tiennyt, että saippuakuplat pysyvät vedenpinnalla ja kiitävät pienen tuulenvireen voimasta kuin keveät kuulat vettä pitkin jättäen jälkeensä soman vanan. Vain vana jäi, kun kuplani lähti. On osattava kävellä mielensä veden päällä. Sitä on mielenrauha.

Yönpeili. Lammelle nousee sumu. Ei mikä tahansa paikallaan öllöttävä raskas viitta, vaan keveä valkoinen liikkuva, kuin kuohuva ja röyhelöinen valkeus. Välillä sumu katoaa kokonaan, kunnes alkaa taas nousta ja liikkua. On puolen yön aika ja sumu unohduttaa minut pitkäksi aikaa tälle lammelle, sillä sumun tanssinäytös on kerrassaan mykistävä.

Pian yön eteneminen ja uni vievät voiton ja on aika palata mökille.

Aiempia Pohjois-Norjan tunnelmia.

Sari Maanhalla

Mainokset

Himmee himmeli

himmeli-aaro-soini-sari-maanhallaOlen kuullut jonkun joskus aamun kähmässä miettivän kaiken olevaisuutta.

Tänään tässä ja nyt makaan sängyllä ja katson yläpuolellani olevaa himmeliä. Katson sitä, kuten jokaisena aamuna, ja joka aamu sen olemus on jonkinlainen yllätys.

Heti heräämisen jälkeen näyttää siltä, että himmeli on täysin liikkumaton, mutta kun viipyy katseellaan siinä hetken, voi nähdä pienen pientä liikettä. Ensin myötäpäivään. Se on lähes maailman hitain liike. Kaikki osat kulkevat samassa myötäisessä, mutta jokaisella himmelin yksittäisellä solulla on oma liikkeensä. Sitä voisi katsella loputtomiin. Osien vaeltamista yhdessä. Yksityiskohtien nyanssisuutta ja hiljaisuutta. Hiljaisen liikkeen kauneus on kuin musiikkia, jota ei ole musiikkina olemassa.

Olen kuullut jonkun jossain aamun kähmässä miettineen myös, mitä tänään pitäisi tehdä ja saada aikaiseksi, ja mihin mennessä. Himmeli vaihtaa suuntaa. Vastapäivään. Muut osat seuraavat perässä, mutta omassa rytmissään. Erityisen kiehtovaa on se, että suunnanvaihtuminen tapahtuu pysähtymisen kautta. Ensin suurimman himmelielementin liike lakkaa kokonaan. Jonkin aikaa sen jälkeen pienet osat liikkuvat vielä vähän, kunnes nekin seisahtuvat. Koittaa kutkuttavan täysi pysähtyneisyys, jonka jälkeen liike alkaa toiseen suuntaan. Se on yksityisten osien ja kokonaisuuden yhteinen tanssi.

Himmeli on pappani tekemä. Himmeliä katsoessa näen hänen kätensä, jotka katkovat himmelin osia ja pujottelevat niitä lankaan.

merenrantamaja-sari-maanhalla-copy

Talven jäämaja rytivainiolla.

Materiaali haettiin luonnosta. Yhä näen hänet keräämässä merenrannalta rytiä loppuvuoden hämärtyvässä päivässä, vaikkakin hänen olomuotonsa tänäpäivänä on lähempänä tuonpuoleisia himmelinkentajia. Rytinippu vietiin hänen kotiinsa ja sahalaitaisella puukon terällä hän pätki pitkät varret sopivan pituisiksi. Latvaosat pääsivät pieniin himmelin osiin ja paksusta tyvestä koottiin koko taivasrakennelman runko. Ryteiköstä himmeliksi. Siinäkö evoluution ydin, ihmisen ja heinän?

Olen katsonut himmeliä surullisena, iloisena, unohtuneena, levottomana ja nyt tässä uuden päivän alussa voin huomata, että näyttipä mielenmaisema miltä tahansa, se on vain mieleni maisema. Mikä keskeneräisyys tai asioiden riento ajatusteni laukkaajaa tai tunteitteni oikukasta siiliä riivaakaan, kaikki on koko ajan omalla paikallaan. Kaikella on oma rytminsä, kaikki liikkuu yhtä kauniisti, hitaasti ja luonnollisesti tietyssä syklissään kokonaisuuden vaihtaessa välillä suuntaa ja yksityiskohtien seuratessa perässä samalla herkkyydellä, mutta uniikilla viiveellään ja vireellään.

Himmeli tulee germaanisten kielten sanasta himmel ja tarkoittaa taivasta. Siinä se on. Papan kokoama taivas, pienistä kuunvaaleista paloista koostuva universaali alttari, jonka yksittäiset osat linkittyvät kuin planeetat tai solut toisiinsa. Siinä voi kuulla meren ja tuulen sekä hiljaisuuden, ajan ja ajattomuuden. Myös minä olen siinä.

jaapurje-sari-maanhalla-naantaliAinut mitä ihmisheinälle syntymässä luvataan, on kuolema. Tämän minä löydän himmelistä joka aamu, se on kirjoitettu noihin vivahteikkaisiin merenrantaheiniin, pujotettu talteen tuohon luunvalkeuteen kuin soma pieni tarina tai kuin lempeä päähän silitys. Eikä se oli raastinrautakokemus eikä hiekkapaperihetki, ei edes riehakas tuulta purjeisiin hönkivä tuulenonnenkantamoinen. Se vain on. Mitään muuta meille ei ole luvattu, ei edes kuoleman jälkeistä osaa suuressa himmeleiden himmelissä, sillä himmeli on tässä ja nyt eikä missään muualla. Kuulun siihen. Olen kuulunut aina. Tulen aina kuulumaan.

Ja jälleen juuri nyt huomatessani himmelin muuttavan suuntaa, muistan eilisiltaisia revontulia, jotka keskellä pimeyttä syttyivät loistoonsa ja lainehtivat kuin eloisa tuuli. Vihreä tasainen viivamainen valoilmiö halkesi ensin kaksihaaraiseksi, kunnes sen yksittäiset osat alkoivat liikkua vuoroin hitaasti kiertyen ja suoristuen, välillä nopeasti välkkyen ja välähdellen kaikkea olevaisuutta varioiden. Oli viivaa, suoraa, kaarteita, spiraalia, ympyrää, jopa kolmio. Vihreä muuttui välillä punaiseksi ja violetiksi sekä valkeaksi. Universaali näytös oli kuin ajan ajaton tuuli.

Muistan myös sitä hetkeä, kun kevättuuli ravisteli minua minun ravistaessani äitini vaaleita jäännemuruja mereen uurnan uumenista. Monia menneisyyden nimilappua kantavia asioita tulee mieleen hitaan tanssivan liikkeen ja himmelin seesteisen luovuuden äärellä. Elämäntarinoidemme veikeät tuulessa heiluvat tupsupäiset rytielementit lomittuvat toisiinsa.

Jokin minussa heijautuu myös kohti tulevaa.

Paras hetki on nyt. Tunnistaa, että tietyt ajatukset ja tunteet ovat osa minua, menneet ja tulevat ovat osa minua. Kaikki on osa minua ja minä olen kaiken osa. En etsi mitään, en pyydä mitään, mutta kiitän. En pyri symmetriaan, eheyteen, samuuteen tai iäisyyteen, mutta ihmettelen. Ainut mitä ihmisheinälle luvataan, on tuuli ja kuolema. Kaikella on oma liikkeensä, joka on yksityisten osien ja kokonaisuuksien yhteinen tanssi; maailman eleganssein, äärettömin ja sensuellein universaali vaellus.

Onnellisuus on jäistään vapautunut siili.

Sari Maanhalla


Ylä- ja alakulo(tus)

Meren munat Sari MaanhallaOman vinon elämänkokemukseni mukaan asioiden hyvin oleminen, ilo ja asioiden sujuminen ovat ihmiselle haasteellisempia kuin menetys, pettymys tai alakulo, sillä ilo ja onnistuminen saavat ihmisen ainoastaan lentämään. Puolestaan alakulossa ja niin kutsutussa epäonnisessa mielentilassa mieli säilyttää sentään jonkinlaisena nöyrän pienuutensa. Tässä mielessä alakulo, jos tarkkaan katsotaan, on avoimempi ja enemmän mahdollisuuksia sisältävä mielentila kuin yläkulo. Alakulossa olemme kuopan pohjalla ja usein saamme mahdollisuuden olla luulematta liikoja. Pienenemme – tosin virheellisesti liian mitättömiksi. Nöyryys muuttuukin alakulossa nöyristelyksi ja häpeäksi. Yläkulossa toki koemme aitoa iloa, mutta niin hiuksen hienosti siinä aivan vieressä kiiluvaisen kuulaana nököttää ylpeys, jonka kainalossa pelko on.

Yläkulo; ilon ja onnen tunne, asioiden sujuminen, voivat saattaa sankarin uinumaan. Tämä tapahtuu sitä kautta, että vaivihkaa ilon kokija rakastuu niihin asioihin ulkoisina muotoina, jotka ovat tuoneet iloa elämään. Hän rakastuu iloon ja asioiden sujumiseen. On kuin terveen pienuutensa tunnustanut ihmisen minä saisi ilosta liikaa voimaa. Voimaa tarvitaan aina lisää – itsen ulkopuolelta – ja elämä muuttuu osaamiseksi, suorittamiseksi ja pärjäämiseksi. Pidemmällä aika välillä oma sisäinen onnellisuuden ja turvallisuuden tunne liukuukin hyvin menemiseen rakastumisen myötä ulkoiseen kiinnittyväksi. Tämä tapahtuu hyvin salakavalasti ja sittenhän se koittaa taas se epäonni, kun onni on kiinnitetty ulkoiseen ja tuo ulkoinen ei enää toimikaan onnen mittarimme mukaan. Tällaisen ansan asioiden sujuminen aiheuttaa jopa harjoittaneelle mielelle. Mutta tuon ansan tarvitsemme.

Suurin erehdys mikä ihmiselle ilossa elämisessä eli lentämisessä tapahtuu, on se että hän rakastuu tuohon tunnetilaan ja jopa sitä aiheuttavaan kohteeseen. Alakulo ja pettymys ovat siitä hyvät kaverit, että vaikka myös niihin on helppoa tottua kodikkaina, mutta rumina mielenhuonekaluina, kuitenkin jossakin määrin onnellisuushakuinen mielemme hylkii niitä eikä halua niitä omakseen. Toisin sanoen alakuloinen mieli pyrkii etsimään jonkin keinon päästä rumalta tuntuvasta tunnetilasta eroon. Puolestaan iloa kohdattuaan mieli haluaa pitää sen itsellään, kiintyy ja kietoutuu siihen. Siinä kuulaana elämään rientäneen onnen niskat katkaistaan omatoimisesti.

Tämä onnen ja tuskan vuorovedessä eläminen on klassinen jokotaivalhe, jossa me ihmiset elämme. Äärimmilleen vietynä tämä jokotaivalhe ilmenee ihmisyhteisössämme kaksisuuntaisena mielialahäiriönä, jonka toisessa päässä on maanisuus eli maantiellä tuhatta ja sataa kaasutteleva riemulta tuntuva moottoripyörä, ja toisessa päässä masennus, lamatila, kun mopo on vitikossa, kun se ei enää käynnisty, kun polttoaineet on loppu, ei ole ajohaluja, ei kykyjä eikä tietoa siitä mihin pitäisi mennä ja miten, ja miten siellä kuopassa millään ajetaankaan.

Iso osa ihmisyhteisömme jäsenistä elää lievemmän tunnetiloihin liittyvän jokotaivalheen vallassa. Tämä on aivan yleisesti käytössä oleva elämisen tapa. Ulkoisen maailman nostattamat surut, murheet, ilot ja onnistumiset taluttavat milloin mihinkin suuntaan. Kun jokin kielteiseksi nimittämämme tunnetila saa alaa mielessämme, nimitämme sitä onnettomuudeksi ja pyrimme pääsemään siitä eroon jollakin tapaa. Jokaisella on keinonsa aina päihteistä suorittamiseen ja muihin narkomanioihin. Toiset juovat ja syövät ylen ja toiset taas analysoivat tunteitaan puhuen suu vaahdossa, toisten takoessa tunnetilaa mantroin ja rukouksin. Kun taas olemme iloisia, jäämme kellumaan, lentämään ja hellimään itseämme tuossa tunnetilassa kutsuen tuota tilaa onnellisuudeksi. Vihdoin kaikki on hyvin, ajattelemme. Tosiasiassa olemme vain rakastuneet mielivaltaisesti ilon ja asioiden hyvin olemisen tunteeseen. Tämä on yhtä kipeää kuin vihassaan katkeroituminen tai masennuksessaan vellominen.

Pääasia on elää ja jättää analysoinnit pois. Elää sitä mitä on. Itsetuntemuksellinen tie on siitä palkitsevaa, että tie taatusti opettaa eikä mitkään itsehuijaamisen keinot pääse kukoistamaan ainakaan kovin pitkään. Eli aikansa laitojaan rymyttyään löytyy jokin keskitie, kenties piskuinen poluton polku, mutta joku selkeä tola kuitenkin.

Jokotaivalhe voi päättyä vasta kun sankarilla on mopo mennyt metsään ja ollut metsässä tienposkessa/kuopan pohjalla sekä ilon että tuskan kautta. Eli elämäntiellä tarvittavia askelluksen taitoja ei opita täydellisessä jooga-asennossa tai mietiskelyjakkaralla, vaan elämällä elämää ja elämä on toiminnallinen luova prosessi. Ajankohtaisista ilmiöistämme Lauri Tähkän Morsian kappale kuvaa erinomaisesti sitä, miten elämässä käy kuin vain ajattelee ja aikoo eikä elä ja toimi. Laulun minä on vähän ajatellut ja miettinyt, että joku tietty daami voisi olla hänen morsiammensa. Kaiken kaikkiaan 16 vuottahan siinä ajatellessa on vierähtänyt.

KuplaPelkkä ajatuksissa tai tunteissa vellominen muodostaa elämään helposti kuplan, jossa voi kotoisasti kellua pientäkin tuulenvirettä peläten. Pääasia on siis elää ja toimia, mutta kuten tiedämme, pelkkä rymistely pusikkoon ja siellä rypeminen tai maaninen vapautuminen maantielle ja tämän kehän itsetunnoton päätön toistaminen, mitä useat meistä tekevät, eivät yksistään riitä, vaan tarvitaan sitä itsetutkiskelua, jotta tie, mopo ja ennen kaikkea kuskin mielelliset taipumukset tulevat tutuiksi. Eksyttäjämme eli nuo moninaiset tunnetilat, vauhkoonnuttajamme ja lamaannuttajamme ovat myös olennainen oppaamme.

Jossakin vaiheessa jokotaivalhe lakkaa toimimasta. Se on se hetki, kun nousemme metsästä takaisin tielle emmekä enää rakastu vapautumiseemme ja siitä kirpoavaan onnentunteeseemme ja asioiden sujumiseen valjastaen niitä vauhkoksi mopoksi, vaan se on se hetki, jolloin vain olemme tiellämme. Se on se hetki, kun emme enää sido pettymyksen ja epäonnistumisen punnuksia jalkoihimme alakuloisina maakuopassa maatessamme tai tiellä raahustaessamme, vaan vain elämme tiellämme.

Jokotaivalhe päättyy ja vapautemme hetki koittaa silloin, kun olemme onnellisia surullisina, epävarmoina, iloisina, kateellisina, jne…. Se on se hetki, kun emme samaistu enää tunteisiimme emme niihin kielteisiksi nimittämiimme emmekä edes niihin ns. myönteisiin. Tosi asiassa kielteisiä ja myönteisiä tunteita ei ole edes olemassa, vaan on mielen tuntemia tiloja, joita se arvottaa mielivaltaisesti johtaen meitä harhaan. Mutta tie on sama kujeilevine yksityiskohtineen ja variaatioineen ja oi sitä iloa, mikä on olemassa ilman mitään syytä, joka kumpuaa silkasta olemassa olemisesta. Tosi asiassa se ei ole iloa eikä iloisuutta, ei edes riemullisuutta. Se ei ole keveyttä eikä painavuutta, eikä kaihoisuutta eikä surullisuutta, ei edes kiitollisuutta. Se ei ole asioiden hyvin olemista eikä huonosti olemista, se ei ole tasaisuutta tai epätasaisuutta. Se vain on olemassa olemista.

Ainut mikä on varmaa, on se, että kaikki on epävarmaa, ja jos jotain ajatusta haluaa sallia mielensä rakastavan, niin juuri tuo suloinen epävarmuuden olemassa olo ja kaiken jatkuva liike ja muutos, ovat vain niin. Todellista.

Vapaus saa mahdollisuuden kun ihminen luopuu mielensä luomasta illuusiosta, että ihminen on minänä maailmankaikkeudesta erillinen.

Alun perin tämä teksti on kommentti Hannu Mörtin Tietoinen elämä blogin tekstiin Ennen ja nyt, kun elämästä tuli täyttä. Kannattaa sekin käydä lukemassa. Siinä on ehkä enemmän elämänajotaitoon liittyvää maantie-teellistä tolokkua kuin tässä.

Sari Maanhalla


Sininen pöytä

Se kuitenkin liikkuu Sari MaanhallaTarina henkisestä etsinnästä, oivaltamisesta ja mielen taipumuksesta laiskotella.

Jokainen ihminen on jokaisen päivänsä alussa kaiken alussa.

Olipa kerran tyttö, jolla oli sininen pöytä. Se oli ollut hänellä aina, ja hän oli tottunut elämään sen kanssa elämäänsä, mutta pöydässä oli yksi vika, nimittäin mikään ei pysynyt sen päällä, vaan kaikki mitä pöydälle asetti, kaatui tai keikahti pois. Se oli siis kaunis pöytä, mutta sitä ei oikein voinut käyttää tai ainakin sen käyttö aiheutti epätasapainollaan mielipahaa ja ylimääräistä työtä.

Tuli hetkiä, jolloin tyttöä harmitti vesilasin kaatuminen tai muun tavaran tippuminen pois pöydältä, mutta hän oppi elämään asian kanssa. Todellakin vallitsevasta asiaintilasta huolimatta hän asetti yhä uudelleen vesilasin pöydälle ja harmistui, kun tuli sotkua ja siivoamista. Näin hän eli elämäänsä.

Tuli aikoja, jolloin harmitus oli suurempi ja silloin hän ajautui pohtimaan, että eihän elämä sinisen pöydän kanssa tällaista voi olla. Pian tyttö saikin ihanan seesteisesti kirjoitetusta Buddhan pöytäopuksesta selville, että pöydän jalat olivat erimittaiset. Oivalluksen ilo täytti tytön, hänelle selvisi mistä epäonniset hetket pöydän kanssa johtuivat.

Pitkään tyttö oli tyytyväinen, jopa onnellinen saamaansa tietoon ja jatkoi pöydänerijalkaisuudesta lukemista. Elämä jatkui tasaisen samanlaisena pöydän epätasapainosta huolimatta, mutta harmituspa palasi eikä sen oivaltaminen, että pöydän jalat olivat epäsuhtaiset ja että siksi vesilasi yhä uudelleen joka aamu kaatui lattialle, ei enää auttanut häntä. Häntä alkoi harmittaa enemmän. Hän googletti pöytäongelmaa ja löysi erään nikkaroijalogin eli PöytäGurun, jolta kysyä neuvoa ongelmaansa.

  • Jos haluat toimivan tasapintaisen pöydän, sinun pitää korjata pöydän jalat samanmittaisiksi, sanoi PöytäGuru. Pöytäpinnan tasapuolisuus ja tasapaino muodostuvat pöydän jalkojen tasasuhtaisesta olemuspuolesta toisiinsa nähden.

Niinpä tietysti, miten tyttö ei heti ollut sitä tajunnut. Hän palasi kotiin ja vietti pöytänsä äärellä tämän uuden oivalluksensa kanssa monen tovin ajan jälleen helpottuneena. Jalkojen pitää olla siis samanmittaiset. Vapauttava ahaaelämys voiteli hänen kurjistunutta henkistä kumaraansa kirkkaammaksi, kunnes uusi harmistus nousi mieleen. Vesilasi ei edelleenkään pysynyt pöydällä.

Mitä hänen tulisi tehdä. Ottaisiko yhteyttä pöydänjalka- vaiko jalkapöytäspesialistiin. Ja niin hän päätyi saman PöytäGurun ja pöydänjalkoihin erikoistuneen puuseppämestarin luokse kysymään neuvoa mitä tehdä eripituisten pöydän jalkojen ongelmatiikan kanssa.

  • Otat esimerkiksi kaikki jalat irti, asetat ne vierekkäin ja sahaat yhtä mittaiseksi ja kiinnität jalat takaisin.

Sininen Sari MaanhallaNyt tieto alkoi lisätä tuskaa. En minä jaksa, enkä halua, enkä edes osaa. Mikä se oli tämä yhtäkkiä eteen avautunut tuskainen asioiden tila. Ennen tytöllä oli sentään muutakin elämää. Joo vesilasi kaatui toki joka päivä monta kertaa lattialle, mutta siihen oli jo tottunut, se oli aina ollut niin, mutta nyt olisi pitänyt tehdä jotain uutta ja se sai hänet suunniltaan. Ei tullut kuulonkaan, että nyt hän antaisi pöydälle enemmänkin resursseja kallisarvoisesta jalona olemisen ajastaan.

Järjetön hullu pöytä, annanko sen muka hallita elämääni, tyttö ajatteli ja päätti ettei alkanut pöydänjaloille orjaksi. Hän ei niitä sahaisi. Tyttö oli sitä mieltä, että sahaamista ei tarvittu, sanoi pappi, lukkari, talonpoika tai kuppari mitä hyvänsä. Ja näennäinen mielenrauha säilyi. Näin hän vietti elämäänsä pöytänsä ääressä luullen itseään jaloksi mielentyyneyspersoonaksi, joka osasi näyttää pöydälle ja pöytäajatuksille kaapin paikan. Itse asiassa hän sulki kiehuvat aatteensa mielenkammioon ja siellä ne tanssivat villeinä kuin puolihullut luurangot.

Näennäinen mielentyyneys pysyi. Vesilasi toisensa jälkeen keikahti nurin. Mitäs siitä, hän ajatteli ja rallatteli, kunnes hänen mittansa, ei kun siis siivousrättinsä tuli täyteen. Se ei ollut ehtinyt kuivua entisen pyyhkimisen jälkeen. Hän ei kestänyt sitä eikä enää yhtäkään kuppi nurin tilannetta, joten hänen mielenmaljaan nousi myrsky ja sisäisen harmituksen tyrskyt aiheuttivat hänelle jonkinlaista mentaalista merisairautta.

Jälleen hän otti yhteyttä PöytäGuruun ja esitti hänelle saman harmituksensa uudelleen ja sai saman vastauksen, että pöydän jalat ovat erimittaiset ja jos hän haluaa tasapintaisen pöydän, on jalat nikkaroitava samanmittaiseksi.

Sitten tyttö hokasi kysyä miten se tehdään.

  • Otat mitan ja sahan, mittaat ja sahaat, kuului vastaus. Ja tyttö hymähti, että mistä ja miten. Eihän hän tiennyt miltä saha näyttää ja miten sitä käytetään saati mistä sellaisia saa.

PöytäGuru kertoi mielellään lisää. Hän kuvaili tarkkaan mitä saha ja sahaaminen ovat kaikkia yksityiskohtia myöten. Ja tyttö palasi kotiin pöytänsä luo uuden tiedon avartamana. Ja teki kuten guru oli kuvaillut. Päivä toisensa jälkeen tyttö istui sinisen pöytänsä ääressä ja ajatuksissaan ajatteli sahaa, mittaa ja sahaamista jokaista yksityiskohtaa myöten. Hän toisti ja toisti ajatteluaan, mutta ei tapahtunut mitään, pöytä ei oiennut. Pöydän jalat pysyivät itsepintaisesti samanlaisina, vaikka hän kuinka teki kaiken täydellisesti oikein. Hänen jokainen vartalonsa karvakin oli täydelliseen meditaatioläsnäoloasentoon suuntautuneena.

Tyttö oli sinnikäs. Neljä vuotta myöhemmin hän päätti jälleen palata PöytäGurun luokse esittääkseen uuden kysymysten kierroksen. Hän oli tehnyt, kuten PöytäGuru oli sanonut, joten hän esitti kysymyksensä hieman tuohtuneena ja pettyneenä. PöytäGuru halusi tietää, millä tyttö oli sahannut, häneltä saadulla ajatuksella vai omalla oikealla sahalla.

Sininen pöytä Sari MaanhallaSiinä samalla tyttö huomasi erehtyneensä. Kyse ei ollutkaan ajattelusta tai terapeuttisesta analyyttisyydestä saati hyvistä istumalihaksista. Jokaisen oli itse etsittävä työkalunsa ja omaksuttava sen ominaisuudet ja alettava toimiin.

Tämän kuultuaan tyttö täyttyi kaikista selityksistä. Hänenkö tulisi tehdä jotain. En minä osaa, enkä voi, en voi lähteä pöytäni luota mihinkään, sehän on vino, en voi jättää sitä. Minun pitää joka päivä jäädä kuivaamaan kaatunutta vettä, ei minulla ole mahdollisuutta eikä aikaa etsiä työkalua, saati käyttää sitä.

Toiset neljä vuotta kului. Nyt olikin käynyt niin, että tyttö oli uskaltanut avata oven etsiäkseen sahaa. Kun hän viimein löysi sen ja omaksui sen olemuksen, hän luuli löytäneensä pysyvän mielentyyneyden, mutta kävikin juuri päinvastoin. Hänen maailmansa mullistui jälleen, sillä hän tuli ymmärtämään, että pöytä ei ollutkaan pöytä. Hänen pöydäksi luulemansa materiaalinen kohde olikin maalausteline eikä se kyllä ollut sininenkään.

Sari Maanhalla


Talven mystiikkaa – Mystique of winter

The January midday sun Tammikuun keskipäivän Aurinko

The midday sun of January – Tammikuun keskipäivän aurinko. Pateniemi Oulu 2016.

Tammikuussa 2016 Pateniemen rannassa aurinko näyttää tältä. Pakkanen yli -20 C astetta. Valo unenomaista ja hiljaisuus käsittämättömän mykistävä. Ketään ei liiku missään. Tuntuu hirvittävältä kävellä jäällä ja lumella, kun omat askeleet luovat järkyttävää meteliä. Tuntuu, että säikytän ujona killuvan ja mönkivän auringon.

Yön aikana mereltä puhaltanut myrskyinen tuuli on kuorruttanut kaiken erikoiseen marenkimaiseen jääkuorrutukseen. Köyden jääpurje. Laiturin hienot jäähetulat. Naantali. Helmikuu 2015.

Track of the Car tyre Hearts Autonrenkaan sydänjäljet Sari Maanhalla

Track of the car tyre Hearts – Autonrenkaanjälkisydämet

Ystävänpäiväkävelyn arkinen yllätys. Kohtaan hauskan näyn, kun pyörätiellä kääntymässä käynyt auto on renkaillaan piirtänyt hentoon lumikerrokseen kaksi sydäntä. Helmikuu 2015.

Icewalking Jääkävely Sari Maanhalla

Ice walking;  Girl and boymallard on thin ice – Jääkävely; tyttö ja poikasorsa heikoilla jäillä. Naantali 2015.

Muutamaa päivää aiemmin Naantalin Merisalin edustalla vesi oli vielä sulana, mutta pakkanen tekee tehtävänsä ja jäädyttää meren ohueen jäähän. Tässä sorsapoika ja tyttö heikoilla jäillä. Helmikuu 2015.

Explosion of ice and ice swans Jään räjähdys ja jääjoutsenet Sari Maanhalla

Explosion of ice and ice swans – Jään räjähdys ja jääjoutsenet. Naantali 2015.

Pakkasen vierailu saa aikaan taideteoksia. Aavistin tämän ja lähdin kiertelemään merenrantoja tutkiakseni millaisia luomuksia on syntynyt. Kävelin Kailonsaareen ja aivan Muumimaailman kupeeseen. Tämä pienoisjäävuoren kärki on kuin jään räjähdys. Sopivan epätodellista tunnelmaa tulee myös noista vaaleista jään hahmoista, jotka ovat kuin jäähän ikuistuneita joutsenia. Naantali. Helmikuu 2015.

Aurinko, lumen ja jään kuuraama mattolaituri sekä Oulujoesta nouseva huuru jaksavat aina innoittaa yhtä paljon valokuvaavaa mieltä. Talvinen jokiranta on kaikkinensa kiehtova kohde näiden sulien läheisyydessä, kun kaikenlainen kuuran ja jään sekä lumen muoto pääsevät luomaan yksityiskohtiaan. Oulu. Helmikuu 2012.

Dune of snow Lumidyynit Sari Maanhalla

Dune of snow – Lumidyyni. 2015.

Pohjois-Pohjanmaan peltolakeuksilla kevään kestohankien päällä rientää edellisen yön tuoretta hötylunta, joka muodostuu dyyneiksi. Maaliskuu 2015.

Maid of the nord land Pohjolan neito Sari Maanhalla

Maid of the Nord land – Pohjolan neito. Oulu 2012.

Kesämekkokuvaukset ovat hauskaa, mutta on siinä myös haasteensa. Varsinkin kun on talvi, lunta ja pakkasta – 30 astetta. Neito tähyilee Oulun klassista kohdetta Rautasiltaa. Helmikuu 2012.

Jokaisella kuvaajalla on ne hetkensä, kun hurahtaa totaalisesti johonkin paikkaan tai kuvausaiheeseen. Mystisempää ja erikoisempaa kuvauspaikkaa en ole aikoihin löytänyt kuin mitä on Pateniemen ranta ja entinen saha-alue.

Siellä kulkiessaan saa vastaansa erikoiset jättiläisen lyijykyniltä näyttävät puuröykkiöt ja rautahässäkkämöykyt, joita voisi tutkia osana talvista maisemaa loputtomiin.

Sieltä täältä maasta tai rantakivikosta törröttää erikoisen näköisiä rautakyhäelmiä enemmän tai vähemmän talven otteessa. Joulukuu 2015.

Eniten runoilijan sisintäni muljauttavat Pateniemen rannassa tämä näky ja tunnelma. Tämä todellisuus hiekan ja lumen sekoittumisesta toisiinsa. Tunnelma on kuin eri planeetalta. Pakkasta on yli 20 astetta ja tuuli kuljettaa sekä hiekkaa että lunta. Hiekkalumimyrsky vai lumihiekkamyrsky? Oulu. Tammikuu 2016.


Muodonmuuttaja – tarina itsensä kadottamisesta

Nunnalahden pelastuslautta Sari MaanhallaHemmo oli sininen mies. Hän rakasti sinistä taivasta, kävi taivashyppykurssit ja hankki jopa lentolupakirjan voidakseen hetken lentää ja olla osa sinisyyttä. Hän hakeutui pohjoisnavalle asumaan, jotta saattoi kokea talvisin ainaisen sinisen hetken, jossa hyräillä tekemiään blues-kappaleita. Jopa ruusuilleen hän juotti sinistä vettä nähdäkseen niiden ihmeenomaiset upeat taivasväriterälehdet. Ja olisittepa nähneet hänen hiuksensa, sinisenä lainehtivat, kun hän kiisi taivaalla.

Sininen oli selvästi hänen juttunsa, siinä hän oli omimmillaan. Hän oli sininen mies.

Mutta tapahtuipa sellaista, että Hemmo tapasi Kiran, joka oli harmaa. Kira oli erilainen. Jotenkin levollisen väritön. Hemmo rakastui, luopui minästään ja sulautui huumassaan toiseen ihmiseen unohtaen täysin itsensä. Ja hän muutti itsensä harmaaksi. Hauska uusi väri tämä väritön väri, Hemmo ajatteli innoissaan. Hän alkoi varoa kirkkaita ilmoja ja meni ulos vain pilvisenä mitään sanomattamana ilmana, sillä nyt hän oli muuttunut mies, hän oli harmaa Hemmo eikä halunnut muistella menneitä sinisyyksiä.

Hän perusti harmaan Kiran kanssa harmaan perheen. He saivat kaksi lasta, aikaisen Aamuharmaan ja Valaan. Lekaharkoista rakennettu kaunis koti antoi suojaa. Lapsia hoidettiin, töitä tehtiin, ja veroja maksettiin, jos muistettiin. Kaikki oli silkkaa suloista harmautta, joka tuntui oikealta. Aluksi lievänä tuntuneet Hemmon kaukokaihot entistä sinisyyttä kohtaan katosivat harmaan upeuteen. Arki rullasi käytännöllisesti kuin soma vaateharja nukkaa kutistetun universumin orvaskedeltä kerien.

Kunnes kauniisti tuhkanharmaalla lasitettuun perheidylliin tuli särö, kun tuntemattomassa levottomuudessaan Hemmo tuli kerran kiivenneeksi utuisella kelillä vahingossa vuorelle: hän rakasti niin pilvien harmautta, että halusi syleillä pilviä. Se oli silkkaa pilvirakkautta, harmaan palvontaa. Hän lähti kulkemaan vuorenrinnettä pitkin tavoittaakseen pilven, mutta varomattomuudessaan hän tuli vaeltaneeksi liian ylös pilven läpi ylös vuorenhuipulle saakka ja siellähän paistoi aurinko! Ja siellä hän näki sinisen taivaan.

Se muutti hänen mielialaansa niin, että alkoi erikoinen sisäinen kaiherrus. Tuntematon kaipaus. Se raaputti. Kiehnäsi. Hiersi eikä jättänyt rauhaan. Ja Hemmo tiesi, ettei hänen vaimonsa kestäisi sitä, että Hemmo halusi edes vähän olla myös sininen. Yhä kiihtyvä oli sen rummutuksen tahti, että Hemmo alkoi kokea tuntemattomana levottomuutena lainehtivaa ahdistusta. Yhä useammin hänen täytyi salaa hakeutua sinisen ääreen pois harmaudesta, koska harmaus ei ollut hänen juttunsa. Ilman salaisia viuhahduksia siniseen hän ei olisi selvinnyt. Kotonakin alkoivat epäilykset herätä lisääntyvien poissaolokohtausten takia.

Lopulta henkisen paineen pakottamana Hemmo sai sanotuksi mielenvängästään kotona. Sillä tavoin lempeästi hän sen sanoi, että hän kaipasi sinistä, että ei se olisi mikään ongelma, eikä uhka yhteiselle harmaudelle, sillä sininen ja harmaahan muodostivat hyvän yhtälön. Hemmon sininen alkuperäisluonto oli vaimolle hieman yllätyksellinen, olihan Hemmo itse nimenomaan vakuuttanut olevansa luontojaan juuri harmaa. Harmaus oli juuri sitä mitä Kira halusi ja juuri se sopi hänen naisen yhtälöönsä, joten sininen oli silkkaa pelleilyä kipakan Kiran mielestä. Kaikki oli rakennettu harmauden varaan, eihän sitä nyt voinut mennä muuttamaan. Petturi. Näin Kira sen ilmaisi.

Hemmon oli valittava harmaa Kira tai oma sinisyys. Eikä Hemmo vaan voinut antaa sinikaipuunsa olla. Hän lähti harmaasta elämästä, jätti sen taakseen ja palasi jälleen siniseksi käytyään toki ensin mustana, sillä ero oli raavaalle Hemmollekin sentään haaste. Mutta hän löysi sinisyytensä ja alkoi elää jälleen sinisenä. Hän kohtasi erään sinisen neidon, mutta ei siitä tullut mitään. Yhdessä kaksi juuri saman sinistä. Siinä hommassa kävi niin, että he katosivat toisiinsa.

Hemmo jatkoi itsekseen elämistä ja sinisenä olemista. Seesteistä ja avointa itsellistä vaellusta. Jopa niin ansiokkaasti, että aivanpa pohjoiselta pallonpuoliskolta löytyy jopa vuori, joka on nimetty hänen mukaansa: Blåmannen – Sininen mies.

Mutta eipä aikaakaan, kun Hemmon sisikunnassa rymähti. Jälleen. Hän tapasi nimittäin Rirrin. Rirri oli nainen. Rirri oli kuningatar. Rirri oli punainen. Ja niin ihana.

Suutele kurpitsaa Sari MaanhallaHemmo rakastui päätä pahkaa, kaapi sinisyytensä ja harmautensa rippeet yltään. Hinkkasi rievuilla ja räteillä, tärpäteillä ja muilla aineilla. Ja muuttui punaiseksi. Ihana Rirri kehräsi ja se oli musiikkia Hemmon korville. Hemmo luopui kaikesta muusta, aivan täysin. Hän oli totaalimyöntyjä ja muuntuja. Jäntevillä käsillään hän katkoi sinisen kukkatarhansa, räjäytti nimikkovuorensa ja käytti päivittäin silmälaseja, joilla taivas ei näyttänyt ollenkaan siniseltä, vaan aina punaiselta.

Hän muutti Rirrin luokse toiselle puolelle maapalloa, luopui identiteetistään, ihostaan ja aivoistaan ja antoi jälleen kaikkensa ja perusti Rirrin kanssa perheen. He saivat ihanan lapsen, joka oli syntyessään hieman sinipunainen, mutta se asia saatiin peiteltyä. Onneksi, sillä koko perheen piti olla punainen. Oli niin ihanaa olla yhdessä punainen.

Hemmo unohti kokonaan sinisen ja harmaan menneisyytensä ja alkoi itsekin elää ja uskoa, että oli pohjimmiltaan punainen maalilaikku. Ruma sininen poikanen, joka vain oli joutunut vääränväristen joukkoon ja nyt vihdoin löysi punaisten olioiden planeettansa ja todellisen itsensä.

Elämä jatkui hyvin jopa erinomaisesti täydet panostukset ja latingit piipuissa, mutta yhteiseloon tuli särö. Yhtäkkiä Rirri vain ilmoitti tylsistyneensä Hemmoon ja löytäneensä nyt jotain oikeasti punaista ja jätti siis Hemmon. Hemmo oli ymmällään. Hän oli tehnyt kaikkensa ollakseen juuri sitä mikä hänen mielestään Rirrille sopi juuri täydellisesti. Miksi muka hänen punaisensa ei voinut kelvata.

Jälleen Hemmo joutui lähtemään ja vaipui hetkeksi mustaan. Kunnes hän tapasi Inan, joka oli vihreä. Ja tiedättehän miten se tästä eteenpäin meni. Kun täydellinen vihreiden kasvien laakso ja viherpiipertäjyys oli saavutettu, tapahtui jotain, jota seurasi violettikausi. Violettina oleminen oli sentään jotain.

Valkoinen mysteerio Sari MaanhallaViola oli jonkin aikaa ihana. Ja sitten tuli se oranssi Kaita-Liina. Valkoisen Vinjanettan kanssa oli haastetta, ja vaikka Hemmo lillui aivottomassa täydellisessä itsensä kadottamisen kloriittitilassa viikko kaupalla, ei hän millään saanut valkaistua itseään tuon ihanaisen valkoisen olennon mukaiseksi. Ja sekin oli sillä selvä se.

Keuhkojensa kolmanneksi viimeisellä vedollaan vanhuudessaan Hemmo tajusi identiteettihuijariutensa, miellyttäjäkompleksisuutensa ja itsensähylkäämistaipumuksensa, joita oli harjoittanut läpi elämänsä vahingoittaen itseään ja muita. Miksi hän ei vain ollut ollut oma itsensä…

Rollaattorisisko samalta dementiaa kohti kiihdyttävien osastolta totesi myös minuusnyrjähdyksensä eräänlaisena vanhuuden lopputilinpitonaan. Hän oli taistellut kaikkia muita minuusvärejä vastaan pitäen omaansa ainoana oikeana vaatien muita muuttumaan itsensä kaltaisiksi.

Ja jossain joku Näsäviisas parhaillaan tiesi, että se kolmaskin vaihtoehto oli ollut koko ajan olemassa.

Sari Maanhalla


”Minä, joka olin sokea, nyt näen”

Minä, joka olin sokea, nyt näen - Rikkoutunut Pinokkio Sari Maanhalla (1) copyTarina kyynisestä Nicholas Van Ortonista on kiehtovan koukuttava jopa siinä määrin, että olen antanut sen vaikuttaa räikeän suoraan omaan arkipäiväiseen elonkulkuuni ja ajattelumaailmaani. Kummallisten tapahtumien muodossa talousnero ja multimiljonääri Nicholas löytää mm. erikoisen näköisen veivin, jonka hän ottaa talteen ja jota hän yllättäen tarvitseekin myöhemmin pelastautuakseen veteen uppoavasta taksista. Kyse on tietenkin fiktiivisestä tarinasta; Michael Douglasin tähdittämästä ja David Fincherin ohjaamasta elokuvasta nimeltä Game, joka on suorastaan nerokas tarina itsensä menettämisestä.

Elokuvan myötävaikutuksella vähitellen vuosien varrella minuun on muotoutunut Game-refleksi.

Muutamia viikkoja sitten pyykinpesukoneeni alkoi päästää epätavallisia ja epäterveitä ääniä. Suhtauduin pesukoneen osoittamaan mahdolliseen vian olemassa oloon samalla tavoin kuin aina vastaavanlaisiin asioihin, kuten keittiöhanan juoksuputken falskaavaan tiivisteeseen tai lonksuvaan pyörän keskiöön, eli yritin olla ajattelematta mahdollista vikaa ja toivoin, että ajattelemattomuuteni aikana asia jotenkin ratkeaisi itsestään.

Ensin pesukone raklatti omituisesti vain vähän. Sitten vähän enemmän. Välillä teeskentelin, etten huomannut, kunnes se erään kerran jurrasi ja ulvoi niin sydäntä raastavasti, etten voinut enää olla myöntämättä, että jotain oli vialla ja että tarttis tehdä jotain. Asian hyväksymiseen meni tämän jälkeen vielä useampi päivä, kunnes aloin toimia rakkaan palvelijani diagnoosin selvittämiseksi. Kun diagnoosi oli tiedossa, meni vielä monta päivää ennen kuin sain tunnustettua itselleni, että universaalisti ajateltuna olisi älytön vaihtoehto ostaa kokonaan uusi kone. Että voin ostaa rikkoutuneen osan tilalle uuden. Toisaalta pelkän uuden osan ostaminen ei korjaisi konetta, vaikka olisikin edullista, ja ammattilaiskorjaajan kanssa hinta olisi enemmän kuin uusi kone.

Jokin minussa yllätti itseni tehden vain yhden selkeän päätelmän. Tilaan osan ja asennan sen itse. Ja sillä selvä. Käsittämätön hölmö utopia. Kävin väittelyyn itseni kanssa. Enhän tiennyt pesukoneista, kodinkoneista saati niiden osista ja asentamisesta yhtään mitään. Mutta henkisesti päätös oli jo tehty. Me tilaamme osan ja vaihdamme sen itse. Minun piti vain vikistä ennakkoluulottoman hölmöyteni mukana ja tehdä mitä tarvittiin, että asia hoituisi niin.

Oli selvitettävä mikä osa, mistä ja sitten vaan tilattava se. Onneksi poistopumpun toimituspäivä oli viisi arkipäivää, joten minulla oli aikaa henkisesti valmistaa itseäni koitokseen. Tosi asiassa yritin edelleen kieltää tosiasiat yrittäen elää kuin mitään pesukonehaastetta ei olisikaan. Kun sitten tieto pumpun saapumisesta tuli, en uskaltanut hakea sitä postista heti, vaan vasta seuraavana päivänä. Ja kun viimein vihdoin tulin laatikko kainalossa kotiin ja tohdin avata laatikon, piti minun ensin pitää koko päivä pumppua keittiönpöydällä ja tutustua siihen vähitellen vilkuillen, kunnes olin sinut sen kanssa.

Seuraavana päivänä olin henkisesti valmis ja koitti se hetki, kun kokosin työkalut, pelit ja pensselit kylpyhuoneeseen. Irrotin johdot ja letkut. Siirsin koneen nurkasta keskilattialle ja irrotin pesukoneen takakannen ja katselin sitä tovin ja mietin, että mitähän teen ja miten. Sitten se vain yhtäkkiä selvisi minulle ja aloin toimia.

Suhteellisen pian vanha pumppu oli jo muuten irti koneesta, mutta se yllätys yllätys olikin vielä kiinni jossain. Käsikopelo koneen alapuolelle osoitti, että pari pulttia pohjan puolella piti sitä vielä otteessaan. Ei auttanut kuin hirvittävänmoisen ähräämisen kanssa pyylätä raskas rakas pesukone siten kyljelleen seinää vasten, että varalta pidin konetta toisella kädellä, ettei se kaadu päälleni ja toisella yritin etsiä itselleni työkalupakin virkaa toimittavasta pahvilaatikosta sopivaa työkalua ja siinä sen sitten tajusin, että ei minulla ole sellaista. Siis sopivaa avainta. Olinpa pöljä.

Game-refleksi Sari Maanhalla (1)Olin toki muistanut varmistaa, että minulla on takalevyn ruuveihin sopiva tähtiavain ja putkien avaamiseen pihdit, mutta niitä kahta merkittävää pulttia en ollut ollenkaan huomioinut. Ja mikä olikaan minulla tunnelma, pienenä ihmismyttynä solmussa otsalamppu päässä siinä kylpyhuoneen lattialla ruumillani raskasta pesukonetta kyljelleen seinää vasten pyyläten. Olisi ollut niin ihanteellista ottaa vain sopiva työkalu ja hoitaa homma loppuun saakka.

Ajatus kerkesi jo haastatella naapureita läpi, että kuka olisi kotona ja keneltä voisi pyytää, mutta rehellisyyden nimissä en tiennyt työkalujen oikeita nimiä, en tiennyt mitä kysyä lainaan ja minkä kokoista. Vaivuin entistä pienemmäksi mytyksi kylpyhuoneen lattialle pesukonetta syleillen ja elimensiirto-operaation viivästymistä pahoitellen. Olisin niin halunnut, että minulla olisi se avain nyt. NYT, kun olin tässä täydellisessä pesukoneenkorjausmyttyasennossa tässä näin. Ja sitten muistin sen.

Kesän 2014. Kuuma Jyväskyläntie, helteinen ilmanala ja railakas kuudenkymmenenkilometrin mittainen pyöräilymatka hoitamaan mehiläisiä. Olin muutama päivä sitten katsonut seitsemättä kertaa jo mainitun Game elokuvan. Ja viehättynyt jälleen kerran sen koukuttavasta ja älykkäästä tarinasta. Kuinka Nicholas joutui keskelle peliä ja miten hän löysi aina etukäteen jotakin, jota hän myöhemmin tarvitsi kiperästi. Siinä minä pyöräilin ja sitten minä näin, että ajokaistalla kiilteli jotain. Olin ajaa ohi, vauhtia oli myötätuulessa ainakin 33 km/h. Harmitti pelkkä ajatuskin hiljentää upea vauhdin rullaus mokoman tuntemattoman esineen vuoksi, mutta aloin jarruttaa, sillä tajusin, että se oli työkalu, se oli avain joka lojui tiellä. En voisi antaa itselleni ikinä anteeksi, kun tulevaisuudessa elämässäni koittaisi hetki, jolloin tarvitsisin juuri tuollaista työkalua enkä olisi poiminut sitä talteen.

Näin ajattelin ja saman tien Game-refleksini toimi täydellisen tehokkaasti. Hypähdin pyörän päältä lievää yli-innokkuutta potien pientareelle, varmistin avaimen poimimisen turvallisuuden ja nappasin sen talteen alkaen kehrätä mielessäni sen mysteeriota, että missähän tulen sitä tarvitsemaan. Jo samaisena iltana mehiläispesät hoideltuani, kun oli tarkoitus lähteä pyörittämään sama 60 km takaisin päin ja kun pyöräni hajosi, luulin, että pääsen jotenkin hyödyntämään työkalua, mutta ei sentään, avainarvoitus pysyi mysteeriona kaiken kaikkiaan viisitoista ja puoli kuukautta selviten tuona hetkenä, kun olin myttynä kylpyhuoneeni lattialla kiinteässä kontaktissa pesukoneeseeni.

Game-refleksi Sari Maanhalla (2)Voisiko se sopia, annoin itseni ajatella. Viehkeä mysteerinen ilmapiiri levisi kaikkialle. Tosin en ollut edes tietoisesti ajatellut mihin olin avaimen silloin joskus viime vuonna laittanut. Se olisi voinut olla missä tahansa, sillä olin mm. muuttanut tässä välissä, mutta avain hymyili kuin hymyilikin työkalupakin virkaa pitävässä pahvilaatikossa ihan siinä vieressäni ja minun ei tarvinnut kuin vain ojentaa pienoinen kätöseni (hieman jännittyneenä) sitä kohti, tarttua siihen, (hieman jännittyneenä) ja kuin elokuvassa hidastettuna kiintolenkkiavainta pitelevä käteni liukui pesukoneen alle kohti pultteja ja ne sopivat täydellisesti toisilleen. Halleluja ja aamen. Ja mitä muuta vielä kaikkea.

En nyt sentään yltänyt mystinen kiintolenkkiavain & pyykinpesukoneseikkaluissani aivan Gamen-kaltaisiin yltiöjännittäviin läheltäpititilanteisiin, joista mystiset avaimet tavalla tai toisella pelastavat henkeni, mutta koin kuitenkin pientä henkistä havahtumista, sillä tuo pitkälliseksi henkiseksi prosessiksi osoittautunut anatominen puuttumiseni pesukoneen elämänkaareen ja elinsiirrollinen toimenpide, jonka sille tein, muuttivat minun ja pesukoneen välistä suhdetta sekä koko maailmankuvaani.

Etukäteen luulin, että moisesta toimenpiteestä selviytyminen siten, ettei ole telonut itseään tai tuhonnut pesukoneen toimintamahdollisuuksia lopullisesti, saisi aikaan suurta voitonriemua ja ilontunnetta onnistumisesta, mutta minä koin lähinnä syvää kummallista haikeutta, jopa pelkoa. Olin menettänyt entisen elämänkatsomukseni. Sen, että kaikki toimii kyllä itsestään, kun vaan uskoo siihen ja kun jotain hajoaa, on tärkeää olla ajattelematta sitä, ja sysätä vain hajonnut vehje pois silmistä. Jokseenkin koko korjausepisodi pyykkärini kanssa paljasti kokonaisen sarjan välinpitämättömyyttäni.

Kosminen masiina Sari Maanhalla (1)Nyt kun olen avannut koneeni selkäpuolelta ja nähnyt sen sisäelimet, olen sekä kauhuissani että helpottunut. Kauhuissani siksi, että kaikki on vain ihmisen tekemää ja voi hajota minä hetkenä hyvänsä; tieto lisää kirjaimellisesti tuskaa. Kun näkee kuinka hauras ja tavallinen kone kuoriensa sisältä periaatteessa kuitenkin on, joutuu käsittämättömän ohuuden tunteen valtaan. Ja helpottunut lähinnä siksi, että kuinka selkeää ja yksinkertaisesta ainakin pyykinpesukoneen anatomia on. Tunsin myös äärimmäistä tyhmyyttä, kun olin edes yrittänyt hoitaa asiaa toisella tavalla. Niin simppeli koko juttu oli ollut. Tietenkin se piti korjata itse.

Yhtäkkiä olin vastuussa. Yhtäkkiä aloin ajatella koneita. Huonekaluja. Vaatteita. Yhtäkkiä aloin välittää niistä enemmän kuin ennen ja potea tuskaa siitä kuinka kaikkea vaan heitettiin pois, jopa sellaista mikä ei ollut rikki. En ollut väittämässä, että koneella tai pöydällä oli sielu, mutta eivätkö ne kuitenkin palvelleet meitä hyvin. Eikö niitä kohtaan voisi osoittaa vähän enemmän jos ei kunnioitusta niin ainakin kiitollisuutta.

Suunnannäyttäjinä korjaamisessa ja tavaroiden kunnioittamisessa ovat olleet mm. omat vanhempani, jotka ovat tehneet paljon käsillään ja korjanneet myös itse. Jos jotain osaa johonkin vempeleeseen ei ole ollut saatavilla, jopa sekin on itse valmistettu. Innoittajani on ollut myös pariisilainen laulunopettajani, ympäri maailmaa konsertoinut antiikin taiteen professori ja akustisen arkeologian taitaja, joka viime kesänä Suomeen saavuttuaan kohtasi tilanteen, jossa hänen musta nahkakenkänsä hajosi. Ensin saatavilla oli vain harmaata jeesusteippiä, jolla kenkä saatiin häthätää paikattua kasaan, mutta koska hänellä oli konsertti illalla kirkossa, nähtiin parhaaksi toimia niin, että hankittiin harmaan teipin tilalle vastaavaa mustaa. Olen nähnyt myös virsikirjoja paikattavan jeesusteipillä ja mikäs siinä, sehän on moisessa viitekehyksessä suorastaan teemateippi.

Onko sinulla mielenkiintoa tai aikaa korjata rikkoontunutta villasukkaa, kuluneita housun polvia tai vaihtaa hajonnutta vetoketjua. Aikaa tai mielenkiintoa edes avata vedenkeitin ja tutustua siihen nähdäksesi sen mekanismit ja kenties vian, joka on maailman yksinkertaisin. Niinpä niin. Emme viitsi. Emme osaa. Ei kannata. Ei kiinnosta eikä ole aikaakaan. Juuri tämä paljastaa paljon elämänkatsomuksestamme ja asenteestamme. Toki on olemassa ammattikorjaajat, mutta kovin moni meistä valittaa korjaajasta aiheutuvia kuluja jopa sellaisissa hommissa, jotka voisi aivan hyvin tehdä itse. Olen kuullut myös välinpitämättömyydestä, jonka filosofia menee niin, että jotain heitetään pois vain, koska se ei miellytä enää silmää ja tilalle hankitaan vastaavaa uutta.

Game-elokuvan päähenkilö Nicholas joutuu räikeästi kasvotusten elämänrikkoutumisen eli kuoleman kanssa oman välinpitämättömyytensä kautta. Jos emme välitä mistään ympärillämme tai välitämme vain rajoittuneesti ja osittain vain jostain eli elämme elottomina rikkoutuneen Pinokkio-puunuken elämää, emmekö juuri siten saa aikaiseksi myös henkistä välinpitämättömyyttä, joka on kuin syöpä vapauden ja onnellisuuden kannalta.

Sari Maanhalla


Siili – Kurkistus sanataiteilijan mielenmaisemaan

Totuus kaikesta eli merisiili väärinpäin Sari Maanhalla

Siili

Mies käveli tiellä. Hän oli vapaa ja onnellinen. Varpaat painautuvat tien lempeään hiekkaan, tuulenviri oli juuri sopiva tuulettaakseen pois auringon luomaa korostunutta lämpöä, kaikki oli juuri sopivasti paikoillaan, ei ollut kylmä eikä kuuma. Ei keveyttä tai painavuutta. Kaikki oli silkkaa parasta parhautta. Ja aivan tuo kaihoisankin oloinen auvo sai hänet hetkeksi tuudittautumaan maailmankaikkeuden kehtoon kuin pieni viaton lapsi.

Hän ei ollut mies, jolle ei koskaan tapahtunut mitään, vaikka villit lupiinit kohosivatkin keinuvina pylväinä tien varsilla. Ja sitten se tapahtui. Hän näki jotain lentävän itseään kohti ja ennen kuin hän ehti edes tajuta, hän oli vetänyt sen jonkin nenäänsä. Ja se jokin ei kulkeutunut vain sierainten laaksoon vaan ajautui aina aivopoluille saakka.

Ensimmäisen vuorokauden aikana mies ei huomannut mitään muuta erikoista kuin oudon tuntemuksen nenäonteloissaan, sillä se jokin oli kyntänyt itsepäisellä karheudellaan jättäen jalan jälkensä nenänvärekarvojen sisustamalle anatomiakujalle. Se oli ollut kuin viheliäästi pyörivä kaktus vallatessaan miehen luisen kaikukammion.

Toisen vuorokautisen vaelluksen aikana mies koki ajatuksen jotenkin himmenevän. Suttaavan, menevän sylttyyn. Tähän asti hän oli ollut vapaa olento, jonka väkevä luovuuden virta oli tempaissut aina yhä uudelleen jokaisena uutena aamuna liikkeelle. Nyt jokin laittoi kapuloita rattaisiin, aivan kuin hän olisi kadottanut yhteyden itseensä. Se oli se möykky, se kummajainen, joka oli lentänyt hänen klyyvariinsa.

Tästä epäelämän idusta huolimatta, joka himmensi hänen todellisen minänsä kirkasta lähdettä, mies eleli päiväänsä, mutta hänen elämänkulkunsa luonnollinen komppi koki pienoisia nyrjähdyksiä pitkin arkiaskareita. Puolen yön aikaan kiittäessään olleesta päivästä ja loitsuja karhunkallopuun äärellä lausuessaan, hän huomasi puistattavan pahan olon tsunamin kulkevan itseään pitkin. Hänen olemuksensa tuntui olevan kauttaaltaan ristiriitamadon vallassa. Lähes mitään ei ollut enää jäljellä hänen luontaisesta vapauden tunnostaan.

Kolmantena vuorokausioravanpyöränä hän ei enää muistanut mitään alkuperäisestä itsestään, vaan hän noudatti ruokavaliota, jonka Me tiedämme miten sinun tulee syödä – yhdistys oli laatinut hienolle julisteelle, jossa ruokalautasmalliympyrä levisi näytille litteänä maailmankatsomuskiekkona sisältäen kaikkia oleellisia ruoka-aineita. Näin hän koetti saavuttaa edes jonkinlaisen näennäisen hyvänolon tunteen.

Neljäs vuorokauden luonnoton soolo toi tullessaan sen olemisen sävyn, että hän alkoi säikyksi ja varovaiseksi eikä uskaltanut enää sytyttää pihalle nuotiota, jonka äärellä hänellä oli tapana laulaa ja tehdä luonnontaikoja. Massiivisen globaalin valtiontason yhteistyöryhmittymästä oli tullut ensin sääntö siitä, että tuli piti sytyttää päältä eikä tuohenpalalla koivuhalkojen alta, kunnes tuli säännös, ettei elävää tulta saanut enää ollenkaan käyttää.

Viidentenä avaruudellisena planeetan kierrähdyksenä hän ei enää uskaltanut syödä tai juoda mitään, sillä kaikki oli jonkin mukaan epäterveellistä tai epäpuhdasta. Erilaisten ohjeiden viisauksia ulkoisena tietotankkauksena hankalan olonsa ratkaisemiseksi itseensä sullottuaan hän oli tullut oppimaan, että todella tasapainoiset, älykkäät universaalit nerot eivät tarvinneet ruokaa, nestettä tahi unta. Niinpä hän vannoi itsekurin ja asketismin nimiin. Kaikille ruumiintoiminnoille, jopa erittäminen mukaan lukien, oli hienoja ohjeita ja säännöstöjä kuinka ne tuli hoitaa, jotta sai itselleen täydellisen älykkyyden ja vartalon, ryppyyntymättömän kasvojen ja dekolteen alueen ihon sekä täydelliset vuorovaikutustaidot rakastumisen kohteen valloittamiseksi.

Aika kului loistavasti, turhankin ripeään erinäisessä ulkoisen sanelemassa ravissa. Piti tavoitella titteleitä, korkeampaa palkkaa ja maksimaalista nautintoa. Hän alkoi menettää itsetuntemuksensa, muotonsa ja hän ei enää osannut käyttää itseään ilman, että olisi käyttänyt jotain laitetta tai ohjenuoraa. Hän muuttui torsoksi.

Kuudentena planeetan poskenkäännöksenä hän sai omituisen ajatuksen alkaa lukea psykologian opuksia ja selvittää mistä oma kaiherrus ja paha olo johtuivat, sillä ahdistus oli mittava möykky. Se ei ollut vain kottikärryllinen tuskaisia teräväreunaisia kiviä herkän aivolihan ja ihon päällä vaan koko universumin rekkakuormallinen tuskan pläjäys. Kaikilla oli tuskallinen menneisyys, hänen vaan olisi muistettava se.

Kun kuudes vuorokausi taittui illaksi, hän löysi mittavan megaoivalluksen menneisyyden haamuista ja sen vaikutuksesta ihmisen minään. Hän antoi lukemansa psykologian vihertävän kukertava siitepölyn hedelmöittää hänen itseyttään: pyhä sylvi sentään, hän ei ollut saanut kokea tarpeeksi rakkautta, kukaan ei ollut todella nähnyt häntä. Hänen vanhempansa, opettajansa ja se kyläkaupan ponteva Elli, olivat viljelleet hänen taimivuosinaan silkkaa epähyväksyntää. Näin sen täytyi olla, kun itse pyhä ja suuri psykologian kirja niin julisti.

Koko seitsemännen vuorokauden kajon mies käytti oivalluksensa menneisyyden tarinan jankkaamisen innoittamaan askarteluun: hän teki valtavia vanerisia kylttejä, joissa hän kuulutti tukahtunutta tarinaansa tai kerjäsi rakkautta. Minulla on ollut tällaista. Huomatkaa minut. Ymmärtäkää minua. Kaikki seitsemän seuraavaa vuotta hän käytti näihin mielenosoituksiin, jossa hän kaipasi jota kuta piirtämään itselle muodon ja rajat. Aina kun hän löysi jotain, tunsi hän löytäneensä hukassa olevan sen, kunnes se mureni ja hän joutui huutamaan ja etsimään sitä uudestaan.

Mutta psykologian aatteenpalo saati terapeuttinen itsehyväily eivät miestä pelastaneet ja sitten mies ei enää jaksanut, ja hän päätyi kävelemään sille samaiselle villien lupiinien hiekkakujalle, jossa hän oli kävellyt joskus menneisyydessään oltuaan vapaa ja onnellinen.

Hän ajautui istumaan soman pikku ladon seinustalle, johon aurinko paistoi leveästi koko paneelillaan. Hän istui väsyneenä, hellittäneenä ja vaipui hiljaisuuteen kuin taistelun hävinnyt sotilas pää painuksissa. Hän oli yrittänyt osata, täydellinen kuntokuuri ja ravintopyramidi, eikä edes terapeuttinen retriittivaellus tule paremmaksi ihmiseksi kurssilla täydellisen ihmisyyden vuorilla ollut auttanut häntä.

Mikä voisi enää auttaa. Laulumeditaatio erityishevosen selässä silmät sidottuina. Täydellinen joogasolmu kuun ja auringon täydellisessä liitossa. Aistideprivaatiokammiojooga yötuiman neitseellisessä hetkessä.

Ei mikään enää auttaisi, hän oli epäonnistunut, hän ei osannut elämää.

Ja sitten hän koki sen. Ei mitään suurta leimahdusta tai valaistumista, vaan myyttinen siili lyllersi hänen viereensä. Mies kavahti, sillä yhtäkkiä hän muisti tuon vuosien takaisen karmivan todellisuuden hänen anatomiaansa puuttumisesta, kun jokin tukoksia aiheuttava piikkizombie oli lentänyt sisälle häneen ja kääntänyt kaiken mullin mallin.

– Älä minua pelkää, sanoi myyttinen piikkikasa. Minä olen universumin viisaus ja henki.

– En minä sinua pelkää, pyh.

– Mutta säikähdit kuitenkin, viisasteli siili.

– Tottahan toki, eiköhän se ollut teikäläisiä se takiaispallohirvitys, joka tunkeutui itseyteeni vapauteni autuaana hetkenä, jona oli herkkä, luottavainen ja avoin.

Myytti hymyili lempeästi. Miestä puklautti hieman.

– En se minä ollut, mutta joku ismi joka oli naamioitunut minuksi.

– Mikä muka. Huijareita olette kaikki.

Seurasi pitkä kirkas hiljaisuus, jonka aikana kiivaat kärpäset alkoivat pöristä leikaten pieniksi palasiksi juuri vallinneen autuaan hiljaisuuden.

– En se minä ollut, se oli ulkoisen tiedon takiaispallo. Minä, minä olen sinun arkkityyppisi, ja ilmestyin kertomaan sinulle, mitä sinulle on tapahtunut.

Miestä otti päähän, kismitti, risoi. Että kehtasi tulla selittämään, kaveri oli juuri saman näköinen petollinen piikkipallo kuin se toinenkin, että oli pokkaa. Olihan näitä helppoheikkejä nähty, kauppasivat ismejään ohimot väristen.

– En osta sinua, sanoi mies määrätietoisesti.

– En ole myytävänä, minä olen jo sinussa. Se takiaispallo vain syrjäytti minut. Minä, minä olen se oikea tieto ja viisaus.

– En osta mitään, tajuatko, mies huusi . Etova kaiherrus hänen sisällään yltyi.

– Minä en ole myytävänä, kimitti siili.

– No mitä siinä sitten vielä tuhiset. Tämä maailma on jo näyttänyt prostituoidut kasvonsa saaden minut itsenikin myymään itseni, olen ostanut siitä kaiken, repinyt planeetasta irti mitä olen kourillani irti saanut ja olen tyhjennyt ja täynnä, en osta enää mitään, painu helvettiin.

Siili lähti lyllertämään, mutta ei helvettiin. Mies jäi aloilleen istumaan ja kun veikeä piikkipallo oli kadonnut horisonttiin yhdessä oranssin auringon, maailmankaikkeuden jojon kanssa, mies alkoi oksentaa. Nöyhtäinen ulkoisen tiedon katkera pallero raapiutui ulos hänestä.

Hetken aikaa hänellä oli olo kuin juuri kuoriutuneella untuvikolla: hän tiesi olevansa sekä lintu että eläin, mutta hän ei osannut lentää edes unissaan ja hän tiesi myös maan olevan kotinsa.

Mies asteli keventyneenä kotiinsa, yön hämärässä. Hän muisti sisäisen viisautensa ja näkijä-äidiltään ja mystikkoisältään oppimansa hiljaisen tiedon. Niin, niin sehän se oli ollut se hukassa oleva tietoisuus. Miten hän saattoikin muuttua ulkoisen palvojaksi, elottomaksi patsaaksi turhuuksien torilla. Se oli se yksi itseriittoinen ja laiska itsestäänselvyyden hetki, jona hän altistui.

Mutta nyt, nyt hän oli onnistunut irrottamaan itsestään kylmän ulkoisen tiedon syövän, keuhkoahtaumaliman ja reuman liiman. Hän oli onnistunut saamaan takaisin raajansa, jotka ulkoa ohjautuva passiivinen elämänkulku oli hänestä amputoinut.

Ja nyt hän tiesi, että jossain tepasteli hänen maailmansa luonut siili, että tuo sama siili, vuosimiljoonia mönkinyt otus, asui luontaisesti hänessä, tuo sama itseyssiili, elävä fossiili tahtoi elää luonnollisesti luovuuden alkulimaisesta ytimestä käsin. Sitä tietoa hänen oli noudatettava, itsessään olevaa siilin henkeä ja siihen sai tulla mikä tahansa ulkoinen ismipallero kuuluttamaan totuuksiaan ja hänen oli noudatettava vain sitä yhtä, piikikästä, tuhisevaa olentoa.

Elämä ei ollutkaan ulkoisen takiaispallon tai iilimatoismin mukaan marssimista, vaan vapaata tepastelutanssia sisäisen eläimensä luonnonasteikon sävellajin mukaan. Kuka oli merisiili, kuka karhu, kuka luhtahuittinen tai viiksitimali. Kenties kenen tahansa olennon luovuus, vapaus, rakkaus, läsnäolo, ovat jatkuvaa tasapainoilua siilin kanssa. Sen pituinen siilinpiikki se.

Sari Maanhalla

Jälkisanat

Vapaudessa ja luovuudessa on kyse kyvystä heittäytyä ja omistaa oma terve hulluus. Näin tulemme immuuneiksi meitä hallitseville ulkopuolisille mielipiteille, ismeille ja muille pöpöille.

Monien elokuvien yhteydessä esitellään sitä prosessia, miten elokuva on tehty. Nämä jälkisanat kertovat siitä, miten Siilitarina on syntynyt yhdeltä istumalta mitään suunnittelematta.

Siili-niminen tarina syntyi kirjoittajayhdistys Huutomerkki ry:n 24 tuntia kestävässä työpajassa, jonka tarkoituksena oli yhden vuorokauden aikana koota Hallaus sanataidelehden seuraava numero teksteineen ja kuvineen. Mitään ei ollut valmiina. Koviin laajoihin arpajaisiin siitä, että mitä kirjoitan ja en kirjoita, ei siis ollut aikaa. Oli vain toimittava.

Pajassa työskenneltiin kirjaimellisesti 24 tuntia putkeen. Työstettävän lehden teema oli myytit. Sekä teema että oma rooli lehden teossa tulivat tietoon vasta paikan päällä, kun olimme kaikki koolla. Kirjoittajana minulle oli selvää, että mm. kirjoitan ja hieman haastaen itseäni eli en tarttunut hienoihin opuksiin tarkistaen mitä ne sanoivat myyteistä, vaan päätin antaa mieleni myyttisen tason suoltaa sanottavansa.

Lehden myyttiteema toi sanana ensimmäisenä mieleen piikkisen salamyhkäisen palleron. Tämä mielikuva tempaisi minut valtaansa ja sitten vaan aloin kirjoittaa. Mies kävelee tiellä…. Kirjoitin heittäytymisen tekniikalla eli hyppäsin teeman kyytiin ja annoin sen viedä, joten Siilitarina on kirjoitettu yhdeltä istumalta taukoja pitämättä. Teksti syntyi sitä kirjoittaessa ja vain kirjoitusvirheet ja yksittäiset ylimääräiset sanat tai sanamuodot on muokkausvaiheessa käsitelty. Samaisessa työpajassa kirjoitin myös muita tekstejä, valokuvasin, oikoluin toisten kirjoittajien tekstejä, haastattelin ihmisiä sekä kävin mittavaa taistelua väsymystä vastaan, 24 tuntia valveilla oloa raukeiden tekstirivien äärillä oli paikoin unettavaa puuhaa.

Heittäytymiseen perustuva kirjoitustekniikka on vapauttava ja riemastuttava kokemus, sillä siinä teksti todellakin luo itse itsensä. Jopa kirjoittajana itsekin kirjoittaessaan yllättyy ja viihtyy, että ahaa tällaista tulee nyt, kuin seuraten itsekin sivusta tekstin syntymistä. Tuntui käsittämättömän hölmöltä välillä, kun teksti halusi mennä ihan omiin suuntiin. Päätin mennä mukana ja katsoa, että voiko tällainen vapaa tekniikka tuottaa kokonaisen tarinan, jossa olisi edes joku tolkku. Yllättäen edessäni olikin Siiliniminen tarina, joka kertoo ihmisestä, joka kyllä osaa meditaatioharjoitteensa, terapeuttiset voimarituaalinsa ja psykologiset itseyslauseensa, mutta joka menettää vapautensa ja läsnäolonsa, kun jotain hänen ulkopuolisesta maailmasta tunkeutuu voimallisesti häneen. Kai jonkinlainen alkuajatukseni oli, että myytit, valmiit ajatusmallit ja ismit pitävät sisällään syvää todellisuutta, mutta väärin nautittuna niistä seuraa ongelmia.

En millään tavalla miettinyt tekstiin noussutta teemaa tietoisesti kirjoittamaan ryhtyessäni. Kaikki Siilitekstiin liittyvät jalot ihanat analyysit ovat nyt jälkikäteen mässäiltyä, mutta toki olin pohtinut vapausteemaa paljonkin siltä kannalta, että minkälainen kulttuuri kulttuurissamme vallitsee tällä hetkellä henkiseen vapautumiseen liittyen. Moni aikamme ihminen tarttuu terapeuttisiin itsehoito-oppaisiinsa länsimaalaisella tehokkuudella ja on sanallisesti taidokas puhuessaan läsnäolosta ja onnellisuudesta. On ollut jo vuosia muodissa, että kaikki puhuvat menneisyyden traumoistaan ja yksi jos toinen taitaa psykologisen sana- ja ajatuskikkailun, mutta onni jää oudon ohueksi tässä henkisen nerokkuuden ajattelukikkailussa. Ja tietysti jää, sillä onnellisuus, rakkaus, vapaus, läsnäolo, todellisuus, ne eivät ole ajatuksia ja sanahelinää. Siellä missä on ajattelu, asuu myös järki ja ajatus ja järki eivät luo onnellisuutta, rakkautta, vapautta eivätkä läsnäoloa. Tämä teema oli ollut pohdinnoissani intensiivisemmin lähi viikkoina ja siinä se sitten purkautui tarinaan.

Jokainen joskus jotain kirjoittanut tietää millaista se on. Aloittaminen. Aiheen päättäminen. Joskus sitä pähkäilee aivan liikaa. Siksi tuo rajoitettu aika ja vieras toimintaympäristö vieraine ihmisineen olikin loistava kirjoittamisviitekehys. Se toikin vapautta kirjoittamiseen eikä suinkaan rajoitteita. Ei ollut aikaa ja mahdollisuutta ajatella. Siilitarina onkin kirjoitettu täydessä kirjoittajan vapaudessa ja ehkäpä sen pääteemaksi näyttää (juuri siksi?) muotoutuneen mielen vapaus.

Heittäytymisen kautta syntyneessä tarinassa ajatuksen käänteet ovat paikoin tiiviitä ja sanavalinnat monimutkaisia, ja koska teemakaan ei ole helppo, tarinan joutuu lukemaan kenties pariinkin kertaan, että se avautuu. Jotkin Siilitarinan kohdat ovat jopa kömpelöitä, mutta ideana on ollut luoda teksti ilman ennakkosuunnitelmia ja antaa mielenrakenteiden näkyä. Muokkausvaiheessa tekstinhän voisi muovata lähes mihin muotoon tahansa, mutta silloin myös katoaa jotain. Suuri menetys tämän päivän (sana)taiteessa onkin se, että me taiteilijat emme ammenna myyttisistä aivo- ja perslihaksistamme käsin, vaan järkeilemme liikaa. Tällöin tekstissä näkyy vain järjen prosessit eikä luovuuden vallattomuus, mikä tarttuu persoonallisena äänenä tekstiin yleensä juuri niistä myyttisistä lihaksista.

Toisinaan kirjoittaessamme olemme huolimattomia ja suurpiirteisiä tai sitten äärimmäisiä kontrollifriikkejä, ja viilaamme kaiken järjellisesti liian kohdalleen. Nämä kaksi ääripäätä vallitsevat kaikessa olemisessamme, tasapainoilemme niiden välillä. Ehkä Siilitarina on tarina enemmänkin aivojen toiminnasta kuin sinänsä sanataiteilijan työstä tai vapaudesta. Niin kirjoittaa kuin elää voi myös niin, ettei järki hallitse kaikkea eli vähän järjettömästi täydessä vapaudessa terveen toimijuutensa kuitenkin säilyttäen ja Siiliteksti on (tyyli)näyte siitä.

Kiehtovinta oli huomata tarinan valmistuttua miten aivot yhdistelivät eri asioita läheltä ja kaukaa. Vastaavanlaista tapahtuu unimaailmassa, esimerkiksi kun olen päivän aikana sytyttänyt tulen sekä uunin pesään että käynyt mehiläispesällä, unessa tuli onkin mehiläispesän alla. Siilitarinassa yhdistyivät hiljattain näkemäni dokumentti, jossa mainittiin deprivaatiokammio ja selaamani lintukirja. Olin myös hiljattain tullut tehneeksi laulutekstin, jossa laulun päähenkilö nukkuu yönsä siilin päällä ja seuraavana päivänä valittaa, kun selkään koskee. Villit lupiinit ja tie puskivat tarinaan yksinkertaisesti siksi, että olin edellisenä päivän versioinut kitaran kanssa J.Karjalaista. Tie, joka tarinan alussa on, on muuten lapsuuteni tie Rajakorvesta. Siis mielikuvissani käväisin kirjoittaessa jostain syystä siellä. Muu tarinassa oleva materiaali näyttää puhtaasti imitoivan niin omia kuin kanssaeläjien ominaisuuksia.

Tunnustettakoon, että näillä sivustoilla oleva Auringonkukkapelto, Posliinivati sekä Totuus todellisesta ihmisluonnosta, on myös kirjoitettu samalla heittäytymistekniikalla.

Sari Maanhalla


Vapaudesta

Vapaus Sari Maanhalla


Kun myyrä teki sänkyyn reiän

Viihdytän itseäni toisinaan istumalla nuotion ääressä kuunnellen vanhasta paristokäyttöisestä radiosta Radio Suomen Puhelinlangat laulaa ohjelmaa. Kyseinen ohjelma on älykkään naiivi ja simppeli ja juuri sellaisenaan rentouttavaa hyvää viihdettä. Toisinaan joidenkin soittajien jutut jäävät pidempään mieleen, kuten erään vanhan rouvan, joka toivoi Jari Sillanpään Kuuleeko Eero –kappaletta, koska joku Eero joskus jossain oli ollut hänelle suuri rakastumisen kohde ja tuo tomppeli Eero ei koskaan ollut myöntynyt.

Viimeisin mieltäni askarruttamaan jäänyt soittaja kävi turhautunutta taistelua voikukkia vastaan. Ajattelin kuvailtua taistelua ensin huumoriksi, mutta soittaja olikin tosissaan. Seuraavana päivänä eli tänään lintujen laulaessa, perhosten lentäessä ja makoillessani nurmikolla voikukkien ympäröimänä pohdin yhä uudelleen tuota radiossa esille tullutta voikukkataistelua ihmetellen sitä. Ymmärrän toki erinomaisesti tämän taistelunäkökulman, jos ihanteena on tasainen ainoastaan tiettyä sallittua lajia kasvava täydelliseksi mielletty viheriö. Kyllähän voikukka rikkoo juuri sen idyllin.

Mutta. Kun taas katselen kimalaisia ja mehiläisiä keräämässä siitepölyä somiksi pikkupalleroiksi jalkoihinsa ja mettä mesimasuunsa noiden keltaisten ja kauniiden maa-aurinkojen tarjottimelta, en voi ollenkaan käsittää miten kyseinen kasvi voisi olla riesa tai edes minkäänlainen esteettinen haitta.

Taistelu voikukkia vastaan kuulostaa sekä hölmöläismäiseltä hölmöläisyydeltä että hyvin paljon akuankkamaiselta mahdottomuudelta. Aku taisteli myyriä vastaan tavoitteenaan sama tasaisen täydellinen pihanurmikko. Kun keväällä lumen väistyessä katselin pihamaata, näin valtavia myyrien möyrintöjä ja käytäviä ja paikoin maa oli romahtanut laakeiksi kuopiksi, mutta en käynyt siinä kohden taisteluun myyriä vastaan, sillä myyrät kuuluvat luontoon ja kääntäkööt sekä möyhikööt maata niin paljon kuin sielu sietää, sillä se on niiden työ aivan kuin voikukkien hommaa on kasvaminen ja kukintonsa esille kattaminen.

Myönnettäköön, että jonkinmoisen myyrätaistelun olen kuitenkin käynyt.

Kaikki alkoi siitä kun kerran heräsin yöllä ja haistoin mielestäni eläimen hajun. Lopulta pidin moista aistikokemusta unen luomana harhana ja jatkoin nukkumista, mutta kun aamulla heräsin, vieressäni sängyllä oli muutamana papana. Tässä vaiheessa pidin rohkean röyhkeää yöllistä tunkeutujaa hiirenä. Lienen sen verran haaveillut biologian tunnilla, että pienen paskakikkareen tunnistaminen aamusilmin ei onnistunut laisinkaan.

Seuraavana yönä heräsin järkyttävään meteliin ja löysin yllätysvieraan lattialla olevan pyörälaukun taskusta rouskuttamasta siellä olevan myslipatukan käärettä auki. Luulin kohtaavani hiiren hipsiessäni kaikella oveluudella kohti laukkua työhanskat kädessä pyydystääkseni sen, mutta vierailija olikin metsämyyrä. Huomattavasti hitaampi ja kömpelömpi kuin hiiri, mutta hämmennyksestäni johtuen hilpeän hurmaava ruskea nappisilmä sai liian hyvän etumatkan ja ehti kadota jonnekin ulottumattomiin.

Seuraavana yönä se teki tuttavuutta tietokonelaukkuni kanssa. Silloin lähestyin missiota määrätietoisemmin. Tartuin laukkuun empimättä ja viiletin sen kanssa suoraa päätä pihalle paljain jaloin lumeen ja pakkaseen. Liekö täysikuu tai 15 asteen pakkanen saanut toimintakykyni jotenkin suttaamaan, sillä vaikka vain muutama sekunti sitten siinä pihalla näin myyrän laukussa piuhojen ja tietokoneen ulkoisen aseman seassa, en laukun muusta roinasta tyhjennettyäni löytänyt veijaria enää mistään.

Syksyllä neljä kuukautta aiemmin yöpaidan laskoksiin ilmestyneestä kukansiemenkasasta olisi pitänyt osata jo tulkita alivuokralaisen olemassa olo, mutta tämä tietoisuus kirkastui minulle vasta noina kevättalven öinä, joista muut myöhemmät yöt olivat voitokkaampia, sillä sain myyrän pyydettyä käsiini, mutta huomasin yöllistä vierailijaa pihalle vapauttaessani harrastavani hölmöläisten säkkivalonkantonerokkuuden myyräversiota.

Sittemmin yöllisen veijarin kujeet laajenivat ja se sai temperamenttini kiehahtamaan kunnolla. Tähän liittyen todettakoon, että jos elämä jotain on minulle opettanut, niin sen, että niin kauan kun myyrä tekee reikiä pihamaahan, ovat asiat hyvin ja oikealla tolalla ja minua jopa naurattaa, mutta kun myyrä tekee reiän sänkyyn ja virtsaa maustehyllyyn, on aika Tehdä asioille jotain. Reikä patjassa oli toki komea ja huolella laadittu, mutta mielestäni se oli jo liikaa. Tai reikä yksinkertaisesti oli minun mielestäni väärässä paikassa. Ja eri mausteitten joukosta taatusti puuttui tuo kissan virtsamaisuuden kauheutta lähentelevä myyränkusen katku, mutta silti koin olevani onnellisempi ilman tuota aromia.

Luonto opettaa. Pitäkööt myyrät pihamaa-aukkonsa. Samaa luonnollisuutta myötäilevää oppia voinee soveltaa voikukkiin. Pihamaalla totisesti saavat kukoistaa rauhassa, mutta eivät nurkissa. Salaattikulhooni nämä viheriäiset lehdykäiset ovat erittäin tervetulleita, sillä ne sisältävät kolminkertaisen määrän ravinteita muihin salaattikasveihin verrattuina. Tästä keltaista kukkakruunua kantavasta ruoanilmaisjakelumuodosta eli voikukasta voi käyttää myös kukinnon ja juurakon. Ja nyt kun myös horsman versot ja nokkoset ovat parhaimmillaan, hortoilua (eli villivihannesten/yrttien keräämistä) harrastavan olennon sydän kehrää tyytyväisyydestä. Työntykää pihamaalleni, kasvakaa, rehottakaa.

Sari Maanhalla