Pallokala – Jongleerauksesta, pelosta ja hengittämisestä.
Maapallo on pyöreä tai pyöreähkö. Polkupyörän ratas on pyöreä. Nuotion lumeen polttama aukko on pyöreä. Ihmissilmän pupilli on pyöreä. Aurinko on taivaankappaleistamme pyörein. Tätä pyöreyttä myötäillen voisi väittää, että jos jokin kosminen heppu, luonnon voima tai luovuus on olemassa, on se melkoinen jongleeraaja.
Jongleeraustunti paljastaa heikon kohtani. Idea on heittää ensin vasemmassa kädessä oleva pallo ilmaan, ja heti siihen perään heittää myös oikeassa kädessä oleva pallo, ja ottaa ne sitten ristiin kiinni, mutta vasen käteni ei kykene heittämään palloa ilmaan, jos oikeassa kädessä on jo pallo, joka pitäisi heittää heti vasemman pallon jälkeen. Vasen käsi haluaa, että oikea on jo valmiiksi tyhjä, ja vaikka kerron vasemmalle kädelle, että oikea käsi on kyllä aivan kohta tyhjä, heti sitten kun on aika vasemmassa kädessä olleen pallon laskeutua oikeaan. Ei auta.
Seison katsoen johonkin olemattomaan etäisyyteen ja jumitan. Tyhmät kädet ja tyhmä pää. Yhtäkkiä niiden välillä ei olekaan mitään yhteyttä. Ohjaaja ehdottaa, että käännyn seinään päin, etten näe muita palloilijoita. Hän ehdottaa myös, että unohdan pallojen kiinni ottamisen kokonaan. Että heitän pallot ilmaan, ja annan niiden tippua. Kuulostaa kahelilta, mutta päätän keskittyä pelkkään heittämiseen enkä heittämisen ja kiinniottamisen loogiseen yhdenaikaisuuteen. Liika ajattelu on este. Tippumisen varominen on este.
Tiputtaminen opettaa kuulemma eniten.
Huomaan oitis, että jongleeraajana olen kontrollifriikki. Aivan kuin jossain olisi olemassa jokin lopullinen reuna, jonne palloni tipahtavat ja peli on sitten kokonaan pelattu. Olen onnellinen, etten lapsena tiennyt että tikkari tai jäätelöpallo voi tipahtaa tielle, onneksi, sillä olisin varmaan huolehtinut kaikki tikkarini ja jäätelöni pilalle. Mutta mitä itse asiassa pelkään. Pallon tipahtamista maahan. Että kaikki kivuus loppuu liian aikaisin. Että elämä päättyy ennen kuin olen valmis.
Haluaisin päättää itse tippumisestani eikä niin, että puolestani päätetään. Haluaisin hallita palloni, päättää asioista, olla taitava. Olla aina ajan tasalla, valveilla. Tämä hiertävä omavaltaisuuden pakkomielle saa minut toisinaan stressaantumaan ja kun en osaa hellittää ja heittäytyä, alan turvota.
Olenkin minuushoroskoopiltani pallokala. Se veikeä jäykkäleukaisten lahkoon kuuluva luukala, joka uhattuna imee itsensä täyteen vettä pullistuen palloksi säikäyttääkseen uhkaajansa kolminkertaiseksi suurentuneena. Kuolemaa ei voi hämätä näin, vaikka paisuisi kuinka vaikuttavaksi palloksi, mutta hämäysliikkeitä tehdessäni, rientäessäni, teeskennellessäni ettei tipahtamista ole, saan muuta ajateltavaa. Ikään kuin juuri silloin kuoleman voittaa. Pyrkimällä olemaan täydempänä elämää kuin onkaan, mutta tässä täydessä hämäysmaratonissa käy juuri ne pallokalat eli alan turvota.
Pallokalat voidaan jakaa saalistajiin, hiipijöihin ja vaanijoihin. Esimerkiksi aurinkopallokala on utelias ja aktiivinen saalistaja, joka liikkuu helikopterin lailla ylös ja alas sännäten toteuttamaan avoimen vilkkaasti luontoaan. Kuulostaa säpäkän itsetuntoiselta ja karismaattiselta. Kääpiöpallokala puolestaan on hiipijä ja sen luontoon kuuluu uida luolissa äärimmäisen varovaisuuden kanssa, ettei tule itse syödyksi. Vaanijoihin kuuluva pohjapallokala piiloutuu joko kasvien sekaan tai kaivautuu hiekkaan ja syöksyy sieltä oletettujen tarpeellisten kohteiden kimppuun.
Elämäntavaltani olen mitä ilmeisemmin se varovainen luolien hiipijä, joka kyyhöttää rotkon rauhassa sikiöasentoon käpertyen ja tuskaansa potien kuin melankolinen Eino Leino, joka miettii nuorena vanhentumistaan. Toki kerran ma keväästä haaveilin, mut haavehet nuo oli hullut.
Useat pohjapallokalat liikkuvat öisin, kuten tähtipallokala. Tämä myös tähtipussiksi kutsuttu kaveri on täynnä mustia pisteitä, jotka lisääntyvät ja pienenevät sen ikääntyessä. Pallokala pystyy paisuttamaan itsensä vaistonvaraisesti jo kuoriuduttuaan, mutta osaa täydesti hyödyntää tätä ominaisuutta vasta aikuisena. Turpoaminen merelliseksi jongleerauspalloksi palvelee pallokalaa itseään mutta myös hyökkääjää, sillä pallokala sisältää myrkkyä.
Hiilidioksidin tehtävä on vapauttaa happi veren punasoluista. Mikäli ihminen ylihengittää jatkuvasti, hiilidioksidia poistuu elimistöstä liikaa. Tästä johtuen verestä ei vapaudu happea riittävästi elinten ja kudosten käyttöön, joten elimistö alkaa kärsiä hapenpuutteesta. Solutasolla hapenpuute tarkoittaa sitä, että solu ei pysty poistamaan itsestään riittävästi suoloja ja häiriintynyt osmoosi aiheuttaa ylimääräisen nesteen kertymistä soluun. Ja tämä nesteen kertyminen näkyy turvotuksena. Ukrainalaissyntyinen lääketieteen tohtori Konstantin Byteiko toi esiin jo 1950-luvulla krooniseen ylihengittämiseen liittyvät ongelmat, jotka ovat hyvin monien kansansairaudeksi kutsuttavien terveysongelmien taustalla.
Pallokalaominaisuuteni anatomiassa on siis kyse henkisen stressin aiheuttamasta hengittämisen epätasapainosta. Stressaantuneena hengitys karkaa pinnalliseksi pikasuoritukseksi, josta puuttuu syvyys ja rauhallisuus. Aivan kuin pallean ja alavatsan osuus unohtuisi kokonaan, ja hengittäminen toteutuisi lähinnä keuhkojen ylä- ja pintaosissa.
Lähes tunti menee ainoastaan siihen, että heittelen palloja ja noukin niitä vanhalta puulattialta hakien samalla touhuun jonkinlaista tolkkua. Pallot vievät kaiken huomioni tai sanoisinko pikemminkin jonkin uuden sensitiivinen viehätys. Aivojeni valkoisen aineen arkkitehtuuri kokee muutoksia. Päässä käy oivaltava hurina ja löydän käsistäni uusia ulottuvuuksia. Kyse ei ole taidon hyvin oppimisesta, vaan läsnäolosta uuden toiminnan opettelussa. Tipahtaminen opettaa eniten.
Maailma ei ole litteä pannukakku, jonka reunalta voi tipahtaa, mutta kuolema tiputtaa meidät kaikki pois nerokkaasta narratiivistamme olimme sitten eläneet miten tahansa. Tänään olen tallessa. Tänään, juuri nyt hengitän. Pallean ja pallojen kanssa, kaikkia keuhkojeni lohkoja käyttäen, jotta kaikki soluni saavat polttoaineensa. Vaikka jongleerauksen idea on juuri näyttävä ja taidokas pallojen hallinta, tunnin loppua kohti jopa riemuitsen pallon tiputtamisen taidon täydellisessä kaikkeudessa. Isoin elämykseni on tipahtamisen sietäminen. Saavutan ymmärryksen heittämisen vapaudesta, tilan avaruudesta, mahdollisuudesta. Pallokalaminuuteni on oppinut pyörimään kosmis-humoristisen jonglöörin käsissä.
Olen ehkäpä sittenkin mitä ilmeisemmin karttapallokala.
Pallojen hervottomassa pyörityksessä saavutan rentoutuneen pallokalamuodon. Pallokalaparadoksi. Uhattomassa normitilassaan pallokala näyttää veikeän näköiseltä nuijalta, jolla on ilmeikkäät persoonalliset kasvot ja iso pää. Se voi jopa räpytellä silmiään ja päästellä ääniä. Pallokala liikkuu vispaamalla eviään ja nopean pyrähdyksen tarpeessa, se heilauttaa pyrstöään. Rintaevien avulla jopa taaksepäin uinti on mahdollista. Pallokalan hampaat ovat neljä kovaa levyä. Hampaat kasvavat reippaanlaisesti. Luonnonvesissä kova ruokavalio, kuten simpukat, pitävät hampaan kasvun kurissa. Akvaario-oloissa hampaita on leikattava, nukutus tapahtuu neilikkaöljyllä.
Sari Maanhalla
Himmee himmeli
Olen kuullut jonkun joskus aamun kähmässä miettivän kaiken olevaisuutta.
Tänään tässä ja nyt makaan sängyllä ja katson yläpuolellani olevaa himmeliä. Katson sitä, kuten jokaisena aamuna, ja joka aamu sen olemus on jonkinlainen yllätys.
Heti heräämisen jälkeen näyttää siltä, että himmeli on täysin liikkumaton, mutta kun viipyy katseellaan siinä hetken, voi nähdä pienen pientä liikettä. Ensin myötäpäivään. Se on lähes maailman hitain liike. Kaikki osat kulkevat samassa myötäisessä, mutta jokaisella himmelin yksittäisellä solulla on oma liikkeensä. Sitä voisi katsella loputtomiin. Osien vaeltamista yhdessä. Yksityiskohtien nyanssisuutta ja hiljaisuutta. Hiljaisen liikkeen kauneus on kuin musiikkia, jota ei ole musiikkina olemassa.
Olen kuullut jonkun jossain aamun kähmässä miettineen myös, mitä tänään pitäisi tehdä ja saada aikaiseksi, ja mihin mennessä. Himmeli vaihtaa suuntaa. Vastapäivään. Muut osat seuraavat perässä, mutta omassa rytmissään. Erityisen kiehtovaa on se, että suunnanvaihtuminen tapahtuu pysähtymisen kautta. Ensin suurimman himmelielementin liike lakkaa kokonaan. Jonkin aikaa sen jälkeen pienet osat liikkuvat vielä vähän, kunnes nekin seisahtuvat. Koittaa kutkuttavan täysi pysähtyneisyys, jonka jälkeen liike alkaa toiseen suuntaan. Se on yksityisten osien ja kokonaisuuden yhteinen tanssi.
Himmeli on pappani tekemä. Himmeliä katsoessa näen hänen kätensä, jotka katkovat himmelin osia ja pujottelevat niitä lankaan.
Talven jäämaja rytivainiolla.
Materiaali haettiin luonnosta. Yhä näen hänet keräämässä merenrannalta rytiä loppuvuoden hämärtyvässä päivässä, vaikkakin hänen olomuotonsa tänäpäivänä on lähempänä tuonpuoleisia himmelinkentajia. Rytinippu vietiin hänen kotiinsa ja sahalaitaisella puukon terällä hän pätki pitkät varret sopivan pituisiksi. Latvaosat pääsivät pieniin himmelin osiin ja paksusta tyvestä koottiin koko taivasrakennelman runko. Ryteiköstä himmeliksi. Siinäkö evoluution ydin, ihmisen ja heinän?
Olen katsonut himmeliä surullisena, iloisena, unohtuneena, levottomana ja nyt tässä uuden päivän alussa voin huomata, että näyttipä mielenmaisema miltä tahansa, se on vain mieleni maisema. Mikä keskeneräisyys tai asioiden riento ajatusteni laukkaajaa tai tunteitteni oikukasta siiliä riivaakaan, kaikki on koko ajan omalla paikallaan. Kaikella on oma rytminsä, kaikki liikkuu yhtä kauniisti, hitaasti ja luonnollisesti tietyssä syklissään kokonaisuuden vaihtaessa välillä suuntaa ja yksityiskohtien seuratessa perässä samalla herkkyydellä, mutta uniikilla viiveellään ja vireellään.
Himmeli tulee germaanisten kielten sanasta himmel ja tarkoittaa taivasta. Siinä se on. Papan kokoama taivas, pienistä kuunvaaleista paloista koostuva universaali alttari, jonka yksittäiset osat linkittyvät kuin planeetat tai solut toisiinsa. Siinä voi kuulla meren ja tuulen sekä hiljaisuuden, ajan ja ajattomuuden. Myös minä olen siinä.
Ainut mitä ihmisheinälle syntymässä luvataan, on kuolema. Tämän minä löydän himmelistä joka aamu, se on kirjoitettu noihin vivahteikkaisiin merenrantaheiniin, pujotettu talteen tuohon luunvalkeuteen kuin soma pieni tarina tai kuin lempeä päähän silitys. Eikä se oli raastinrautakokemus eikä hiekkapaperihetki, ei edes riehakas tuulta purjeisiin hönkivä tuulenonnenkantamoinen. Se vain on. Mitään muuta meille ei ole luvattu, ei edes kuoleman jälkeistä osaa suuressa himmeleiden himmelissä, sillä himmeli on tässä ja nyt eikä missään muualla. Kuulun siihen. Olen kuulunut aina. Tulen aina kuulumaan.
Ja jälleen juuri nyt huomatessani himmelin muuttavan suuntaa, muistan eilisiltaisia revontulia, jotka keskellä pimeyttä syttyivät loistoonsa ja lainehtivat kuin eloisa tuuli. Vihreä tasainen viivamainen valoilmiö halkesi ensin kaksihaaraiseksi, kunnes sen yksittäiset osat alkoivat liikkua vuoroin hitaasti kiertyen ja suoristuen, välillä nopeasti välkkyen ja välähdellen kaikkea olevaisuutta varioiden. Oli viivaa, suoraa, kaarteita, spiraalia, ympyrää, jopa kolmio. Vihreä muuttui välillä punaiseksi ja violetiksi sekä valkeaksi. Universaali näytös oli kuin ajan ajaton tuuli.
Muistan myös sitä hetkeä, kun kevättuuli ravisteli minua minun ravistaessani äitini vaaleita jäännemuruja mereen uurnan uumenista. Monia menneisyyden nimilappua kantavia asioita tulee mieleen hitaan tanssivan liikkeen ja himmelin seesteisen luovuuden äärellä. Elämäntarinoidemme veikeät tuulessa heiluvat tupsupäiset rytielementit lomittuvat toisiinsa.
Jokin minussa heijautuu myös kohti tulevaa.
Paras hetki on nyt. Tunnistaa, että tietyt ajatukset ja tunteet ovat osa minua, menneet ja tulevat ovat osa minua. Kaikki on osa minua ja minä olen kaiken osa. En etsi mitään, en pyydä mitään, mutta kiitän. En pyri symmetriaan, eheyteen, samuuteen tai iäisyyteen, mutta ihmettelen. Ainut mitä ihmisheinälle luvataan, on tuuli ja kuolema. Kaikella on oma liikkeensä, joka on yksityisten osien ja kokonaisuuksien yhteinen tanssi; maailman eleganssein, äärettömin ja sensuellein universaali vaellus.
Onnellisuus on jäistään vapautunut siili.
Sari Maanhalla
Kaipaus – Äiti Maa – Elämänpuuemo
Kaipaus
Joskus iltaisin
kun istun pimeää vasten
ja nuotion valotanssi
sivuaa mustan rajoja,
kuulen ohuita haikuja,
jotka liukuvat minuun päin.
Silloin kietoudun tiukemmin vilttiin,
suljen silmäni
tunnen pimeän ja valon aallot
haikut ja itseni.
Alhaalta syvältä maan juurista saakka
alkaa nousta itku,
itku joka pursuaa kiven sisältä
ja vavahduttelee kehoa rytmiin,
rytmiin joka sysää esiin kehon liikkeet,
liikkeet, jotka nostavat ylös kyyneleet,
ja minuun päin kulkevat sanat
saavat kasteensa.
Yö elää rytmissään
elän sen rytmin keskiössä
hengitän kaikkea sisuksiini,
ja olen sylissä, tanssissa.
Istun yöhuoneessa,
lasken tähtiä omakseni
ja tunneryppäät nousevat irti minusta kipinöinä
ne laskeutuvat ohuena yön hartioille.
Ja niin minä katselen pieniä pisaroita
kivien päällä
ja viritän ääntäni
hiljaisille taajuuksille
ja kysyn
oletteko nähneet ne kivien maljat
joihin vesi on tanssinut
vesi on tanssinut kivien päällä.
Äiti Maa
Yö on harmaa laulu vaitelias runo
mustien rantojen punoksissa
soitettu hiljainen ontto luritus
pyhät linnut ovat öissä lentäneet
pyhät luolien linnut ovat
öiden ylle kohonneet
ja tietäneet tarinansa
ja jossain kaukana
maailman ulottumattomissa
ovat toiset maailmat
kutsuneet toisia maailmoita.
Kädet ovat haparoineet
ja yötä tunnustaneet.
Kaikessa sama avaruus
jonka vain yö paljastaa
kaikessa sama
äärettömyyden vuo
kuin ikuinen hiljaisuus.
Oletko sinä ollut
tänään hän, joka hyräilee
planeettamme puolesta,
joka yötä vasten kuulee
pienuutensa värähtelyt
ja jolle maailma on koti,
jonka nimi on
kaikille yksi ja sama.
Elämänpuuemo
Me olemme alkaneet
viimeisen tanssin,
joka on ensimmäinen
mennään tammilaaksoon
keräämään terhoja ja terhonlakkeja
punotaan ne elämänlankaan
ilta on hämärä,
mutta näethän valonkajon
kultaisen himmerryksen
meitä odotetaan alkukotiin.
Yö on kuolemamme
aamu syntymämme
meidät otetaan vastaan.
Aika on punonut kultalankaa
kuninkaallinen pyhä korkea
on kutonut ja meidät laulanut
ja me tanssimme tanssin.
Sari Maanhalla
Luulaulu
Onnellisuuden yhtälöön kuuluu osallisuus: se, että ihollaan, verellään, luullaan, luovuudellaan, seksuaalisuudellaan ja ajattelullaan osallistuu elämään ollen osa kokonaisuutta. Osattomuus ja osallistumattomuus ovat läsnäolottomuutta, tiedottomuutta ja kyvyttömyyttä päästää asioista irti ja fokusoitua siihen mikä avautuu kulloinkin edessä. Osallistumista ei mitata tekojen määrällä tai aikaansaannoksilla, vaan sillä kuinka paljon uskallamme antaa elämän tuntua ja kuinka olemme kokemuksissa läsnä. Läsnäolo on ytimensä ja olemuksensa täyttä tunnustamista.
Läsnäolo ja tietoisuus ovat näkökykyä, jolla nähdään sisään ja ulos. Lopulta ne ovat yksi ja sama elementti, jonka kokija on harmiton, huoleton vapaa luidensa levotonta hymni- ja oodivaihteluita komppaava läsnäolio.
Ehkä juuri nyt on hyvä aika juhlia täydellä läsnäololla alkuperäämme; elementtejä, jotka muodostavat sen mitä kutsumme elämäksi.
Noustessani eräälle vuorelle, toisellekin ja kolmannelle, sitten en ole enää laskenut, tulin huomaamaan, että, ihmisen suurin arkipäivän ansa on osallisuuden kadottaminen. Osallistumme näennäisesti paljonkin, mutta kaikki ihmisenä olemisen kannalta oleellinen osallistuminen eli osallisuus on kuolemassa sukupuuttoon.
Kuka osaa suunnistaa metsässä tai merellä luonnonmerkkien, auringon, universumin sykkeen ja tähtien avulla. Kuka osaa lukea säätä ja ilmanalaa. Kuka osaa määritellä ajankulun itse ilman, että mikään laite kertoo sitä. Nykymetsästäjä menee metsään ja kalastaja vesille osallistuen mahdollisimman vähän: laitteet paljastavat ja kertovat saaliin olinpaikan. Kuinka moni edes uskaltaa mennä metsään, asettua olosuhteisiin, joissa päästää kaikesta irti ja altistua luonnonlaeille. Juuri tämä ulottuvuus antaa osallisuuden.
Olemme keksineet hienoja vempeleitä ja sehän on hieno asia, mutta toisaalta menetämme siten myös luonnollista osallisuuttamme. Olemme jo pitkään eläneet aikaa, jossa aikaa, suuntaa ja olemistamme mitataan automaattisesti meidän tarvitsematta olla tietoisia maailmankaikkeuden peruslaeista. Tämän rinnalle ovat tulleet liikunta, virikkeet ja toiminta, joita runnotaan aikatauluihimme elämästä erillisinä toimintoina ja jos oma toimintakyky on alentunut, toiset järjestävät osallistumista. Liian monet lapset ja vanhukset elävät luonnollisista elämänympäristöistä erillään kaiken ollessa aivan liian valmiiksi mietittyä aiheuttaen totaalisen osattomuuden. Sitten ovat tämän ikähaitarin väliin jäävät muun ikäiset, jotka luulevat osallistuvansa.
Valaistus, lämpö, raikas vesi tulevat useimmille itsestään. Ei tarvitsisi elämännälkää kaivella sisimpänsä kuilun syvyyksistä erikoismenetelmillä, jos kaikki ei olisi niin valmista; yön aikana 14 asteeseen tippunut huoneenlämpö takuulla nappaa jalasta kiinni ja kiskoo ylös. Hakemaan puita, sytyttämään tulen eli osallistumaan. Koska luonnolliseen osallistumiseen ei ole mahdollisuutta, joudumme keksimään mielekkään elämän laskukaavan ja käyttämään psykologiseen jumiutumiseen asti vieviä terapia- ja meditaatioresursseja sen ratkaisemiseksi.
Menneeseen ei tule pakittaa, mutta kai menneillä viisauksilla ja luonnollisella osallisuudella on meille jotain opetettavaa; emmekö voisi nykyteknologian ja helpotusten avulla luoda kaunista luonnollista ja osallistavaa elämää mekaanisen ja elämästä eristävän kehityssuunnan sijaan. Läsnäolo ja tietoisuus, herkkyys ja luovuus, osallistuminen ja osallisuus, ne ovat kaiken aikaa mahdollista, mutta oleminen nimeltään eläminen näyttää pääasiassa perustuvan hyvin pitkälle pikamielihyvätavoittelun ohjaamaan tiedottoman tien kulkemiseen.
Osallistuminen on jotain, mitä ihminen tekee omasta luovuudestaan käsin eikä jotain, mitä joku toinen ihminen tai yhteiskunta järjestää. Luovuus ei ole karkkia, jonka joku jakaa joillekin elämän alkumetreillä ja toisille ei, vaan luovuus on meissä ja maailmankaikkeudessa vallitsevaa alkulimaa, energiaa, jonka elämää palvelevaan käyttöön kaikki elämä perustuu. Onnellisuuden yhtälöön kuuluu osallisuus, että voi verellään, luullaan, hengityksellään, luovuudellaan, seksuaalisuudellaan ja ajattelullaan osallistua ja olla toimiva osa kokonaisuutta. Elämä on ainetta ja energiaa, jonka lakeja ei pidemmän päälle ilman seurauksia voi ohittaa. Osattomuuden ja osallistumattomuuden syntyjuuret lienevät elämänkuluissa, joissa kaikki pyritään ulkoisesti rakentamaan pelottomaksi ja kliiniseksi. Pelotonta ihmistä ei ole. Kaikki olemme samoille elämänlaeille alaisia; kaikki synnymme, elämme, kuolemme. Maan uumeniin ja tulen nieluun saatellaan ihmisiä, jotka elivät, mutta eivät osallistuneet. Osallistuminen ei ole sitä, että tekee paljon, vaan että Osallistuu.
Noustessani viime kesänä eräälle vuorelle näin ontuvan peuran. Päivää myöhemmin samalla maaulokkeella kohtasin peuran, joka oli vahvalla intensiteetillä luopunut hengestään. Kyseessä ei ollut sama ontuva peura, vaan se asteli edelleen verkkaisesti lähistöllä, mutta hänen toveristaan oli jäljellä kuumalla rinteellä pelkät hiljaiset luut. Jäämereltä kävi raikas tuulenviuhka. Alhaalla mainingit meuhkasivat suuria kiviä vasten. Merikotka kaarteli yllä aterian toivossa, mutta kuolleesta peurasta oli jäljellä vain luut, jotka olivat häkellyttävän valkoisia ja puhtaita. Peura oli aikansa osallistunut omalla panoksellaan ja osallistui yhä. Jokin elementti siitä oli jäänyt kaiken jälkeen elämän päätyttyä.
Aikanamme kuolema on siivottu etäiseksi epämääräisyydeksi tämänpäiväisyydestä. Vaikka uutisten muodossa luoksemme saapuu päivittäin kirjava joukko tietoa erilaisista kuolemista, on kuolema kaukana omasta tietoisesta todellisuudestamme. Kavahdamme jopa luuta. Lihansyöjät haluavat ostaa kaupasta lihansa tuotteina, josta ei millään tavalla enää tavoita tuotteen alkuperää; sitä että se on ollut eläin, joka on kuollut tullakseen ateriaksi. Ihminen on leijona, joka sekä kuvittelee olevansa että haluaa olla luuton ja vaatii tuota samaa selkärangattomuutta itsensä lisäksi myös muilta. Veltto eläin.
Luu ja pelko ovat siitä yhtäläiset, että ne tuovat molemmat mieleen kuoleman. Jokainen pelkää, mutta ongelma on hänellä joka pelkää pelkoaan. Lopulta pelon juonnetta seuratessaan, kaikki saapuvat yhden ja saman pelon lähteelle, nimittäin kuoleman pelon. Se on kaikkea hallitseva epämääräinen ydin, jonka kohtaamista koetamme eri konstein vältellä.
Vuorella ollessa kaikki ylimääräinen murtuu ihmisestä pois. Jokaisen askeleen on oltava tietoinen. Koko keho osallistuu ja mieli komppaa mukana ilman vaeltavia turhia ajatuksia. Kaikki tiivistyy yhdeksi tietoisuudeksi. Se tuntuu kokemukselta, joka kuorii ihon pois päältä. Ydinkokemusluu. Sitä kutsutaan mm. tietoisuudeksi ja läsnäoloksi. Se tuntuu usein murtumiselta ja kuolemiselta. Se on kaunein tunne mitä tiedän, sillä sen ytimessä virtaa kuolematon onnellisuus eli ikuisuus.
Luu on äärimmäisen kaunis elementti. Se on jotenkin pyhä, kaunis ja erityinen. Taivaallisia tikapuita muistuttava rankamme jo sinänsä on taideteos, pääkallosta puhumattakaan. Tämän runollisen materiaalin ansiosta olen ihastunut suomalaiseen sanaan luu. Lisäksi luu muistuttaa oleellisesta. Luusta tulee mieleen maa ja maasta ylipäätään elämässä vallitsevat elementit.
Sogyal Rinpoche kirjoittaa teoksessa Tiibetiläinen kirja elämästä ja kuolemasta: Koko olemassaoloamme määräävät elementit: maa, vesi, tuli, ilma ja tila… Tunnemme ulkoiset elementit, jotka ehdollistavat tapaamme elää, mutta kiinnostavaa on se, millä tavoin ulkoiset elementit toimivat yhdessä fyysisen ruumiimme sisäisten elementtien kanssa. Näiden viiden elementin potentiaali ja ominaisuudet ovat olemassa myös omassa mielessämme. Mielen kyky toimia kaikkien kokemusten perustana on maan ominaisuus; sen jatkuvuus ja mukautumiskyky veden; sen kirkkaus ja havainnointikyky tulen; sen jatkuva liike on ilman ominaisuus: ja sen rajaton tyhjyys tilan ominaisuus.
Pohjana tälle kokonaiskäsitykselle elementeistä ihmisen moniulotteiset ulottuvuudet mukaan lukien on ikivanha tiibetiläisen lääketieteen näkemys asiasta. Sen mukaan: Aistien tajuisuus nousee omasta mielestä. Liha, luut aistielin, joka tuntee hajut ja tuoksut sekä itse hajut tulevat maaelementistä. Veri, makuaistin, maut ja ruumiin nesteet muodostuvat vesielementistä. Lämpö, selkeä väri, näköaistimet ja muodot muodostuvat tulielementistä. Hengitys, tuntoaistin ja ruumiin tuntemukset muodostuvat ilmaelementistä. Ruumiin ontelot, kuuloaistin ja äänet muodostuvat tilaelementistä.
Sogyal Rinpoche esittelee elementtiviisikon ja kytkee sen osaksi ihmistä. Yleensähän elementit ajatellaan vain ulkoisina materiaaleina ja aineen olomuotoina, jotka voimme kokea ulkopuolisesta maailmasta. Tosi asiassa nämä elementit ovat osa anatomiaamme, osa jopa mielen anatomiaa. Tulemalla tietoiseksi elementeistä vahvistamme läsnäoloa, osallisuutta ja osallistumista. Tietoisuus löytyy ulos ja sisään katsomalla. Konkreettisesti tämä kaikki juurikin on sitä, että menemme ”luu paljaana” merelle, kylään, kauppaan, sisään, metsään, vuorille, ulos ollen alttiina maailmankaikkeudelle.
Uloskatsominen on maailmankaikkeuden lakien ja elementtien tunnistamista ja tunnustamista, sisään katsominen tutustumista noihin samoihin elementteihin oman mielemme muotoina. Tänä aikana psykologialla katsotaan paljonkin ihmiseen sisälle ja paljolla suorittamisella työnnytään ulkoiseen maailmaan, mutta nämä ovat haparoivia yrityksiä oikeaan suuntaan. On eri asia katsoa kuin nähdä. Läsnäolo ja tietoisuus ovat näkökykyä, jolla nähdään sisään ja ulos. Lopulta ne ovat yksi ja sama elementti, jonka kokija on harmiton, huoleton vapaa luidensa levotonta hymni- ja oodivaihteluita komppaava läsnäolio.
Luu ja maaelementti ovat yhtä, kuten ovat myös veri ja vesielementti. Maa jalkojen alla on perusta. Ei ole muuta pysyvää kuin maa laulavat Seminaarimäen mieslaulajat kappaleessa Aika maalata naama. Moni raivoisan meren tai järven nielusta kotiutunut ihminen on kokenut helpotuksen tunteen, kun vihdoin on maata jalkojen alla. Toisaalta moni ihminen on kotonaan vasta vesillä ja koko maailmankuva muodostuu merestä. He kokevat jonkinlaista maasairautta joutuessaan kerran pari vuodessa tulemaan maihin. Mutta luusta heidätkin on tehty. Ajatus turvallisesta maasta jalkojen alla onkin eräänlainen illuusio. Tosi asiassa sama elementti, kiihkeä suuri laivamme Tellusplaneetta on yksi ja sama, joka on aina allamme, lilluimme sitten veden veressä tai painoimme varpaita mullan lihaan. Eli jossain mielessä maa on meri ja meri on maa, yksi ja sama planeetta eri olomuodoissa.
Luu muistuttaa alkuperästä ja todellisuudesta. Jossain vaiheessa käytiin jopa julkista keskustelua siitä, että onko aivan paikallaan, että lasten vaatteissa on pääkallojen ja luurankojen kuvia. Tämä on oiva kuva siitä kuinka olemme unohtaneet sen, mitä todella olemme ja haluamme myös pysyä unohduksissa. Todellisuus on todellisuutta, äkkiseltään se näyttää rumalta ja onkin rumaa, mutta ruma on kaunista. Kaunis on rumaa, tiedän ja helppo on halpaa, lauletaan CMX:n levyllä Rautakantele, kappaleessa Pelasta maailma. Herkkyyskään ei ole vain tiukujen suloista sointia ja luovuuden kesyä värinää, vaan useimmiten karheaa, karskia ja vavisuttavaa.
Toin peuran luita vuorenrinteeltä alas mökkirantaan aivan Jäämeren vesirajaan ja aloin kirjoittaa niillä sanoja. Todellakin ne olivat kuin kirjaimia. Tajusin, että runoilija kirjoittaa luidensa laulusta käsin. Se on sama laulu kuin koko maailmankaikkeudella.
Maan voima
Pimeä sukeltaa minuun suuni kautta
minä nauran sille ja katson kuinka sen perässä juoksevat
mattamustat peurat, pelon lähettiläät.
Minä en pelkää.
Minä vakuutan ja tunnen kuinka luissani asti
kulkee pelon kalvakka varjo.
Katson maata jota nuo peurat tallaavat
en näe tomua minkä ne sorkillaan
nostattavat, mutta haistan sen.
Tuo haju tunkeutuu minuun joka puolelta
ihoni on vuotava seula.
Ehkä juuri tämä maa on sitä maata mihin meitä on kuopattu
maata jossa ovat maanneet esi-isiemme lihat,
kunnes ovat jääneet enää luut,
kunnes on jäänyt enää tomu,
kunnes on jäänyt enää maa.
Ei ole sitä pysyvämpää.
– Sari Maanhalla –
Öiden suunnaton kauneus – pimeä on kaunis runo
Katsokaa aikaa 
kuinka se poimuttuu aivan edessämme
se poimuttuu ensin oltuaan heleän vihreää
tuoretta juuri pursunnutta
sitten taittuen syvempään vihreään
kunnes se imee vihreän pois itsestään
jäljelle jäävät lepattavat irtoilevat riekaleet
sitten ne sanovat että aika loppuu
kunnes tulee uusia aikoja
mutta henkilökohtaisesti aika loppuu
se on aika karu valssi jonka mukaan
askeleet väkisinkin vievät
ei sitä voi edes valita
ne vaan vievät
siinä kohden kun kuol eman tanssi on totta
osaavat kaikki tanssia kuolemaa
se on kaikkien pakko
sitä ennen voimme tanssia
miten vaan ja mitä tahansa
iloita ja heilua olla olemassa kokonaan
mutta muistamme aavistelemme ainoastaan tuota
kuolemanimistä tanssia
me tanssimme sitä etukäteen kuin järkensä menettäneet hullut
epävarmuutemme rummuttamana jäykkänä totisena
saamatta kuitenkaan tietää milloin on oikea aika
tuhlaten kaiken sen ajan jolloin
olla kevyt ja huoleton.
– Sari Maanhalla-
Elämä on väkevä läikähdys avaruuden oodeissa. Yksittäisen yksilön yksittäinen päivä on vain pieni viiru maailmankaikkeuden tajunnassa. Usein viihdytän itseäni istumalla hiljaa pimeässä huoneessa karttapallo aseteltuna keskelle huoneen lattiaa, ja katselen sitä. Huoneen pimeys ja hohtavan pallon mystisyys kiehtovat. Ne myös muistuttavat.
Olemisemme ja elämämme on yhtäaikaa rajallista ja jatkuvaa. Maapallo nimisen universumin kappaleen tarina on jatkunut pitkään ja jatkuu. Yksittäisen ihmisen elämä on vain yksittäinen tarina, joka pienimuotoisuudessaan sitoo ja linkittää isoa tarinaa kokonaiseksi.
Miten käyttää tämä aikansa ja mahdollisuutensa. Tarinansa. Elää kuin viimeistä päivää, sanotaan. Ihan hyvä asenne, mutta saattaa ajaa kiiruhtamaan elämää läpi. Itse en mielelläni ajattelisi edes päivää kerrallaan vaan hetken kerrallaan. On vain tämä hetki. Olemme tottuneet hokemaan tätä viimeiseen asti, mutta todella elää tässä ja nyt, se ei olekaan aivan yksinkertaista.
Tässä ja nyt eläminen jo sinällään tuntuu ohuudelta ja lähes kuolemalta, koska siinä irrottaa ripustuksensa menneisyyteen ja luopuu tulevaisuutensa murehtimisesta. Jotta voi irrottautua menneestä, on mielen ullakoiden pitänyt saada suursiivouksensa. Tulevaisuuden luottamus puolestaan perustuu turvallisuuden tunteeseen.
Yöt ovat erityisen kauniita. Meitä kannustetaan ajattelemaan positiivisesti ja suuntautumaan jopa luonnollisena kaamosaikana valoon. Kaamosvalolamput ja positiiviset ajattelumallit voivat pahimmillaan olla juuri negatiivista ajattelua ja todellisuuden kieltämistä. Ainut elämän myönteisyys on katsoa elämää ja kaikkea olemassa olevaa lempeän realistisesti. Kuolema kuuluu elämään. Pimeys, yöt ja synkemmät mielen tuotteet myös.
Ihmiselle on tyypillistä haluta olla ajattelematta kuolemaa. Kun nyt kuitenkin olen tullut huomaamaan öiden kauneuden, olen tullut kokemaan myös, että rakkaus ja kuolema kulkevat käsi kädessä. Siksi meille ihmisille on niin vaikea vain rakastaa. Mieluummin ”rakastaisimme” ehtojen kanssa.
Rakastaminen ilman ehtoja on vain rakastamista, toisten hyväksymistä sellaisenaan. Se tuntuu kuolemiselta, oman egon, joka alati pelkää hylätyksi tulemista, nimenomaan se tuntuu oman egon kuolemiselta.
Mikään muu ei niin ole tuonut lähelle tietoisuutta kuoleman ajatuksia kuin rakastaminen. Siis se rakastaminen mikä tulee rakastumisen hullaantumisen, ristiriitojen ja hylätyksi tulemisten pelkojen jälkeen. Olen tullut yhä vakuuttuneemmaksi siitä, että rakkaus ja kuolema kulkevat samoja polkuja. Että lähekkäin toisiaan ovat henkinen rakkaudellisuus ja henkinen kuolema yhtälailla kuin konkreettinen fyysinenkin kuolema.
Siksi me pelkäämme rakastaa, koska tietyllä tasolla se tuntuu kuolemiselta. Joku voi nimittää tätä ahdistukseksi tai sitoutumisen peloksi, mutta minulle ne ovat näyttäytyneet suoraan kuolemisen kasvoina. Rakastaa on yhtä kuin kuolla kaikelle muulle. Ottaa rakastaminen elämänkatsomuksekseen kaikessa tekemisessään on yhtä kuin kuolemista. Läheisten ihmissuhteiden maailmoissa, joissa rakkaus pääsee todentumaan teoiksi ja olemisen ilmapiireiksi, kuolemisen kasvot tulevat erityisesti esiin.
Vaikka rakastaminen tuntuu kuolemiselta, pitää se myös sisällään suuren onnellisuuden ja vapauden tunteen. Rakastaminen on yhtäaikainen elämän ihanuus ja kamaluuskokemus.
Rakastaminen tuntuu kuolemiselta, mutta sen lisäksi se tuo myös mieleen oman oikean todellisen kuoleman. Meidän kaikkien elämä päättyy jonain päivänä. Kun on ihmisiä elämässään, tulee väistämättä mieleen sekä heidän kuolemansa että oma kuolema.
Oman kuoleman tapahtuessa toisten elämät ja tarinat vain jatkuvat. Eräs yksi todella hyvä meditatiivinen harjoitus on kuvitella oma kuolemansa. Se hetki, kun kuolee. Kuka löytää ensimmäiseksi, ja mitä sitten tapahtuu. Kun on ajatellut hautajaisiinsa saakka, voi palata takaisin tähän hetkeen ja katsoa ajattelevansa huomattavan eri tavalla monista elämänsä asioista.
Kuka tahansa voi kuolla milloin vain. Mutta sitä milloin nämä kuolemat tapahtuvat, sitä emme voi tietää. Elämä on siitä ilkikurinen ja mielenkiintoinen peli, että tuota päivää ei voi tietää. On vain elettävä. Rakastettava ja elettävä. Heiluttava ja elettävä. Vaikkei tiedä.
Ottaako riski, hellittää ja elää maailmankaikkeudellisen rakkauden tunteen kautta kuollen kaikelle muulle luovuuttaan ammentaen onnellisena silläkin uhalla, että tuikut himmenevät juuri sillä hetkellä kun on onnellisin. Elääkö luottaen ja riemuiten, vaikka jossakin on päätepysäkki ja koittaa se hetki kun elämä päättyy. Suuret kauniit huilut lakkaavat soittamisensa. Soittorasiasta loppuu veto.
Elämäänsä asennoitumisen voi jokainen itse valita. Joidenkin päivien läpi tulee vain juostua. On muka niin kiire, mutta jos todella ajattelemme tietoisesti aikamme rajallisuutta ja sitä, että lopulta kuolemme, niin miksi teemme niin paljon kaikkea saadaksemme itsellemme omistaaksemme jotain? Emmekö tule rientäneeksi juuri niiden hetkien ohi joilla on merkitystä?
Mielekäs tekeminen on ihmisen elämän mittainen elin tärkeä ”leikki”, mutta liiallinen elämänsä kuormittaminen syö meidän mahdollisuutemme olla onnellisia. Väsymys ja kokemusten latteus on aika kova hinta ihmiselämästä, joka on todellakin vain pieni havina kaikkeuden matalakaikuisissa soitannoissa.
Emme uskalla olla onnellisia,
koska onnellisena on pelottavaa
kuolla
ollessamme onnellisia rakastamme elämää
eniten ja varauksettomasti
emme onnettoman peilikuvamme keskeltä
kestä ajatusta
onnellisena kuolemisesta
joten päätämme olla kaiken varalta
onnettomia saadaksemme kuoleman hetkellä
sanoa, että minähän sanoin, minähän
sanoin että tämä päivä
tulee ja ei kannata.
Ei kannata.
Jos nyt kuitenkin uskaltaisimme. Yöt ovat kauniita siinä missä päivien kihelmöivä valokin. Pimeä on kaunista, sen hiljaisuus aivan ainutlaatuista. Ketkä pelkäävät yötä ja nukkumista, pelkäävät itseään ja elämäänsä.
Katso yötä, se laulaa sinun nimelläsi. Katso yötä ja pimeää, ne antavat sinulle unen kodin, eheyttävän sylin.
-Sari Maanhalla-
Kuolema – universumin ainut lupaus
Siintää taivaanrannassa
kuoleman kielen lipaisu
harras ystävällinen
jopa hieman teeskentelevä
sinne päin minä kiikaroin
näen kuinka se tulee lähemmäs
olen kuoleman bongaaja.
Vuosi vuodelta tuo
musta muuttolintu
on likempänä siirrän minä itseni
mihin tahansa,
sieltä se tulee
pyylevän hymynsä kanssa
punoo köyttä
jonka saan siltä jonain aamuna
huomenlahjaksi.
– Sari Maanhalla –
Elämä katsoo suoraan silmiin. Tuijottaa syvälle mielen ihoon saakka. Yhä useammin iltojen vetäessä mustia vilttejään kaiken ylle, tulen miettineeksi, kuka lupasi meille kivuttomuutta, ikuista elämää ja kaiken varmuutta ja sataprosenttista onnellisuutta.
Ei kukaan, mutta olemme itse tehneet sellaisen johtopäätöksen universumi-nimisestä elämän pallopelistä. Olemme päättäneet elää niin kuin joku olisi luvannut meille, että elämä on ihan kivaa aina, ja jos se ei tunnu siltä, on se saatava tuntumaan siltä keinolla millä hyvänsä. Elämme kuin joku olisi luvannut meille ja läheisillemme pitkän aina vaan jatkuvan elämän. Kuin meille olisi sanottu ettei kuolemaa ole, ja että sellainen elämän vakava kuva tulisi unohtaa.
Mutta kukaan ei ole luvannut meille yhtään mitään. Kaikki vaatimuksemme ja odotuksemme ovat omia keksintöjämme. Me kuolemme. Jokaikinen. Ja emme edes tiedä milloin. Eikö ole silkkaa hulluutta. Me vain synnymme tänne ja meidän tulee elää rajallisuutemme muistaen tietämättä päätepysäkkimme paikkaa tai aikaa.
Kuolevaisuutta ei tule unohtaa. Unohtaminen on oikotie epäonneen. Pinnalliseen elämään. Kuolema on elämän mauste, jota tulee käyttää. Oikein.
Kuolema, kuoleminen on ainoa lupaus, minkä jokainen tänne syntyvä, kasvava tai ilmestyvä eläin, ihminen, kasvi tai muu elävä, saa osakseen. Näin maailmankaikkeus toimii. Muuta meille ei ole luvattu. Vain kuolema. Kaikki muu mikä syntymän jälkeen ennen kuolemaamme tapahtuu, on epävarmaa, yllättävää, raastavaa, ihastuttavaa. Kaikkea mahdollista. Ei meidän hallinnassamme. Mutta juuri se on elämäämme.
Tämän oivaltaminen ja löytäminen syvästi omassa ihmisen lihassaan on sekä kauhistuttava että ihastuttava kokemus. Kuolemaulottuvuuksia kohdatessaan joutuu hetkeksi pullikoimaan syvissä ja synkissäkin mielen vesissä, mutta se on psyykkistä työtä, joka on ovi elämän vapauteen ja riemullisuuteen. Ihanuus ja kamaluus samassa paketissa.
Tänä iltana, kun taas katson mustaa iltaa ja tunnen ohuuden kaiut ihossani, suorastaan käperryn sisäisen kauhuni voimasta. Ajattelen kaikkia tuntemiani ihmisiä ja lopulta itseäni, kuolemassa. En haluaisi joutua luopumaan, eikö vaan juuri tässä kohti voisikin painaa universumin pausenappulaa. Mutta kun ei voi.
Tekee kipeää ajatella, että ihminen elää täällä hetken, kunnes kuolee, ja kuoleman tiukujen soitto voi olla lähempänä kuin koskaan aavistaakaan. Ne voivat soida milloin vain. Se on elämän kipein leikki.
Vetää hiljaiseksi, mutta se on todellisuutta. Kukaan ei ole luvannut, että elämme huomenna, ei edes sitä, että olemme hengissä, kun meidän pitäisi vetää tänä iltana päällemme yövaatteemme ja suuntautua nukkumaan. Huominen on utopiaa, illuusiota, mielemme loihtima tuotos. On vain tämä hetki ja siinä voi tapahtua mitä vain. Kuka hyvänsä voi kuolla juuri nyt.
Kyllä sitä voi jäädä suremaan. Tai sitten vain hellittää, nauttia elonsa liplatuksesta. Olen hengissä. Mikä on todennäköisyys sille, että olet hengissä tässä hullun myllyssä, tässä maailmankaikkeudessa, tällä avaruudessa liihottelevalla pallolla.
Siinä on jokaisen elämämme hetken suuri haasteellisuus; elää tietäen kuolevansa, mutta elää riemuiten elämänsä jokaisessa aamunkoitossa. Siihen maailmankaikkeus haastaa meidät, ja juuri tässä minuutemme oodissa, suuressa ylväässä sisäisessä soitossa voi toteutua elämän tärkein tehtävämme. Tehdä oma osuutemme yksittäisessä universumin hetkessä.
Kutsukaa kuolevaisuutenne teille kylään. Antakaa sen tutustua mielenne huoneisiin ja asettua niihin asumaan. Antakaa sen lehahtaa luoksenne kuin epäilyttävän näköinen mustalintu, mielenne oksille katselemaan. Taittamaan matkaa kanssanne.
Se on ihastuttavin elämän kauhukokemus, jossa piilee merkillisen onnellisuuden syvä runolaulanta.
Maailmankaikkeuden lähteillä 