Havaintoja Vaeltajan Tieltä

Posts tagged “Pelko

Pallokala – Jongleerauksesta, pelosta ja hengittämisestä.

Lasipallo Sari MaanhallaMaapallo on pyöreä tai pyöreähkö. Polkupyörän ratas on pyöreä. Nuotion lumeen polttama aukko on pyöreä. Ihmissilmän pupilli on pyöreä. Aurinko on taivaankappaleistamme pyörein. Tätä pyöreyttä myötäillen voisi väittää, että jos jokin kosminen heppu, luonnon voima tai luovuus on olemassa, on se melkoinen jongleeraaja.

Jongleeraustunti paljastaa heikon kohtani. Idea on heittää ensin vasemmassa kädessä oleva pallo ilmaan, ja heti siihen perään heittää myös oikeassa kädessä oleva pallo, ja ottaa ne sitten ristiin kiinni, mutta vasen käteni ei kykene heittämään palloa ilmaan, jos oikeassa kädessä on jo pallo, joka pitäisi heittää heti vasemman pallon jälkeen. Vasen käsi haluaa, että oikea on jo valmiiksi tyhjä, ja vaikka kerron vasemmalle kädelle, että oikea käsi on kyllä aivan kohta tyhjä, heti sitten kun on aika vasemmassa kädessä olleen pallon laskeutua oikeaan. Ei auta.

Seison katsoen johonkin olemattomaan etäisyyteen ja jumitan. Tyhmät kädet ja tyhmä pää. Yhtäkkiä niiden välillä ei olekaan mitään yhteyttä. Ohjaaja ehdottaa, että käännyn seinään päin, etten näe muita palloilijoita. Hän ehdottaa myös, että unohdan pallojen kiinni ottamisen kokonaan. Että heitän pallot ilmaan, ja annan niiden tippua. Kuulostaa kahelilta, mutta päätän keskittyä pelkkään heittämiseen enkä heittämisen ja kiinniottamisen loogiseen yhdenaikaisuuteen. Liika ajattelu on este. Tippumisen varominen on este.

Tiputtaminen opettaa kuulemma eniten.

Huomaan oitis, että jongleeraajana olen kontrollifriikki. Aivan kuin jossain olisi olemassa jokin lopullinen reuna, jonne palloni tipahtavat ja peli on sitten kokonaan pelattu. Olen onnellinen, etten lapsena tiennyt että tikkari tai jäätelöpallo voi tipahtaa tielle, onneksi, sillä olisin varmaan huolehtinut kaikki tikkarini ja jäätelöni pilalle. Mutta mitä itse asiassa pelkään. Pallon tipahtamista maahan. Että kaikki kivuus loppuu liian aikaisin. Että elämä päättyy ennen kuin olen valmis.

Haluaisin päättää itse tippumisestani eikä niin, että puolestani päätetään. Haluaisin hallita palloni, päättää asioista, olla taitava. Olla aina ajan tasalla, valveilla. Tämä hiertävä omavaltaisuuden pakkomielle saa minut toisinaan stressaantumaan ja kun en osaa hellittää ja heittäytyä, alan turvota.

Olenkin minuushoroskoopiltani pallokala. Se veikeä jäykkäleukaisten lahkoon kuuluva luukala, joka uhattuna imee itsensä täyteen vettä pullistuen palloksi säikäyttääkseen uhkaajansa kolminkertaiseksi suurentuneena. Kuolemaa ei voi hämätä näin, vaikka paisuisi kuinka vaikuttavaksi palloksi, mutta hämäysliikkeitä tehdessäni, rientäessäni, teeskennellessäni ettei tipahtamista ole, saan muuta ajateltavaa. Ikään kuin juuri silloin kuoleman voittaa. Pyrkimällä olemaan täydempänä elämää kuin onkaan, mutta tässä täydessä hämäysmaratonissa käy juuri ne pallokalat eli alan turvota.

Pallokalat voidaan jakaa saalistajiin, hiipijöihin ja vaanijoihin. Esimerkiksi aurinkopallokala on utelias ja aktiivinen saalistaja, joka liikkuu helikopterin lailla ylös ja alas sännäten toteuttamaan avoimen vilkkaasti luontoaan. Kuulostaa säpäkän itsetuntoiselta ja karismaattiselta. Kääpiöpallokala puolestaan on hiipijä ja sen luontoon kuuluu uida luolissa äärimmäisen varovaisuuden kanssa, ettei tule itse syödyksi. Vaanijoihin kuuluva pohjapallokala piiloutuu joko kasvien sekaan tai kaivautuu hiekkaan ja syöksyy sieltä oletettujen tarpeellisten kohteiden kimppuun.

Elämäntavaltani olen mitä ilmeisemmin se varovainen luolien hiipijä, joka kyyhöttää rotkon rauhassa sikiöasentoon käpertyen ja tuskaansa potien kuin melankolinen Eino Leino, joka miettii nuorena vanhentumistaan. Toki kerran ma keväästä haaveilin, mut haavehet nuo oli hullut.

Useat pohjapallokalat liikkuvat öisin, kuten tähtipallokala. Tämä myös tähtipussiksi kutsuttu kaveri on täynnä mustia pisteitä, jotka lisääntyvät ja pienenevät sen ikääntyessä. Pallokala pystyy paisuttamaan itsensä vaistonvaraisesti jo kuoriuduttuaan, mutta osaa täydesti hyödyntää tätä ominaisuutta vasta aikuisena. Turpoaminen merelliseksi jongleerauspalloksi palvelee pallokalaa itseään mutta myös hyökkääjää, sillä pallokala sisältää myrkkyä.

Hiilidioksidin tehtävä on vapauttaa happi veren punasoluista. Mikäli ihminen ylihengittää jatkuvasti, hiilidioksidia poistuu elimistöstä liikaa. Tästä johtuen verestä ei vapaudu happea riittävästi elinten ja kudosten käyttöön, joten elimistö alkaa kärsiä hapenpuutteesta. Solutasolla hapenpuute tarkoittaa sitä, että solu ei pysty poistamaan itsestään riittävästi suoloja ja häiriintynyt osmoosi aiheuttaa ylimääräisen nesteen kertymistä soluun. Ja tämä nesteen kertyminen näkyy turvotuksena. Ukrainalaissyntyinen lääketieteen tohtori Konstantin Byteiko toi esiin jo 1950-luvulla krooniseen ylihengittämiseen liittyvät ongelmat, jotka ovat hyvin monien kansansairaudeksi kutsuttavien terveysongelmien taustalla.

Pallokalaominaisuuteni anatomiassa on siis kyse henkisen stressin aiheuttamasta hengittämisen epätasapainosta. Stressaantuneena hengitys karkaa pinnalliseksi pikasuoritukseksi, josta puuttuu syvyys ja rauhallisuus. Aivan kuin pallean ja alavatsan osuus unohtuisi kokonaan, ja hengittäminen toteutuisi lähinnä keuhkojen ylä- ja pintaosissa.

Lähes tunti menee ainoastaan siihen, että heittelen palloja ja noukin niitä vanhalta puulattialta hakien samalla touhuun jonkinlaista tolkkua. Pallot vievät kaiken huomioni tai sanoisinko pikemminkin jonkin uuden sensitiivinen viehätys. Aivojeni valkoisen aineen arkkitehtuuri kokee muutoksia. Päässä käy oivaltava hurina ja löydän käsistäni uusia ulottuvuuksia. Kyse ei ole taidon hyvin oppimisesta, vaan läsnäolosta uuden toiminnan opettelussa. Tipahtaminen opettaa eniten.

Maailma ei ole litteä pannukakku, jonka reunalta voi tipahtaa, mutta kuolema tiputtaa meidät kaikki pois nerokkaasta narratiivistamme olimme sitten eläneet miten tahansa. Tänään olen tallessa. Tänään, juuri nyt hengitän. Pallean ja pallojen kanssa, kaikkia keuhkojeni lohkoja käyttäen, jotta kaikki soluni saavat polttoaineensa. Vaikka jongleerauksen idea on juuri näyttävä ja taidokas pallojen hallinta, tunnin loppua kohti jopa riemuitsen pallon tiputtamisen taidon täydellisessä kaikkeudessa. Isoin elämykseni on tipahtamisen sietäminen. Saavutan ymmärryksen heittämisen vapaudesta, tilan avaruudesta, mahdollisuudesta. Pallokalaminuuteni on oppinut pyörimään kosmis-humoristisen jonglöörin käsissä.

Olen ehkäpä sittenkin mitä ilmeisemmin karttapallokala.

Pallojen hervottomassa pyörityksessä saavutan rentoutuneen pallokalamuodon. Pallokalaparadoksi. Uhattomassa normitilassaan pallokala näyttää veikeän näköiseltä nuijalta, jolla on ilmeikkäät persoonalliset kasvot ja iso pää. Se voi jopa räpytellä silmiään ja päästellä ääniä. Pallokala liikkuu vispaamalla eviään ja nopean pyrähdyksen tarpeessa, se heilauttaa pyrstöään. Rintaevien avulla jopa taaksepäin uinti on mahdollista. Pallokalan hampaat ovat neljä kovaa levyä. Hampaat kasvavat reippaanlaisesti. Luonnonvesissä kova ruokavalio, kuten simpukat, pitävät hampaan kasvun kurissa. Akvaario-oloissa hampaita on leikattava, nukutus tapahtuu neilikkaöljyllä.

Sari Maanhalla

Mainokset

Muodonmuuttaja – tarina itsensä kadottamisesta

Nunnalahden pelastuslautta Sari MaanhallaHemmo oli sininen mies. Hän rakasti sinistä taivasta, kävi taivashyppykurssit ja hankki jopa lentolupakirjan voidakseen hetken lentää ja olla osa sinisyyttä. Hän hakeutui pohjoisnavalle asumaan, jotta saattoi kokea talvisin ainaisen sinisen hetken, jossa hyräillä tekemiään blues-kappaleita. Jopa ruusuilleen hän juotti sinistä vettä nähdäkseen niiden ihmeenomaiset upeat taivasväriterälehdet. Ja olisittepa nähneet hänen hiuksensa, sinisenä lainehtivat, kun hän kiisi taivaalla.

Sininen oli selvästi hänen juttunsa, siinä hän oli omimmillaan. Hän oli sininen mies.

Mutta tapahtuipa sellaista, että Hemmo tapasi Kiran, joka oli harmaa. Kira oli erilainen. Jotenkin levollisen väritön. Hemmo rakastui, luopui minästään ja sulautui huumassaan toiseen ihmiseen unohtaen täysin itsensä. Ja hän muutti itsensä harmaaksi. Hauska uusi väri tämä väritön väri, Hemmo ajatteli innoissaan. Hän alkoi varoa kirkkaita ilmoja ja meni ulos vain pilvisenä mitään sanomattamana ilmana, sillä nyt hän oli muuttunut mies, hän oli harmaa Hemmo eikä halunnut muistella menneitä sinisyyksiä.

Hän perusti harmaan Kiran kanssa harmaan perheen. He saivat kaksi lasta, aikaisen Aamuharmaan ja Valaan. Lekaharkoista rakennettu kaunis koti antoi suojaa. Lapsia hoidettiin, töitä tehtiin, ja veroja maksettiin, jos muistettiin. Kaikki oli silkkaa suloista harmautta, joka tuntui oikealta. Aluksi lievänä tuntuneet Hemmon kaukokaihot entistä sinisyyttä kohtaan katosivat harmaan upeuteen. Arki rullasi käytännöllisesti kuin soma vaateharja nukkaa kutistetun universumin orvaskedeltä kerien.

Kunnes kauniisti tuhkanharmaalla lasitettuun perheidylliin tuli särö, kun tuntemattomassa levottomuudessaan Hemmo tuli kerran kiivenneeksi utuisella kelillä vahingossa vuorelle: hän rakasti niin pilvien harmautta, että halusi syleillä pilviä. Se oli silkkaa pilvirakkautta, harmaan palvontaa. Hän lähti kulkemaan vuorenrinnettä pitkin tavoittaakseen pilven, mutta varomattomuudessaan hän tuli vaeltaneeksi liian ylös pilven läpi ylös vuorenhuipulle saakka ja siellähän paistoi aurinko! Ja siellä hän näki sinisen taivaan.

Se muutti hänen mielialaansa niin, että alkoi erikoinen sisäinen kaiherrus. Tuntematon kaipaus. Se raaputti. Kiehnäsi. Hiersi eikä jättänyt rauhaan. Ja Hemmo tiesi, ettei hänen vaimonsa kestäisi sitä, että Hemmo halusi edes vähän olla myös sininen. Yhä kiihtyvä oli sen rummutuksen tahti, että Hemmo alkoi kokea tuntemattomana levottomuutena lainehtivaa ahdistusta. Yhä useammin hänen täytyi salaa hakeutua sinisen ääreen pois harmaudesta, koska harmaus ei ollut hänen juttunsa. Ilman salaisia viuhahduksia siniseen hän ei olisi selvinnyt. Kotonakin alkoivat epäilykset herätä lisääntyvien poissaolokohtausten takia.

Lopulta henkisen paineen pakottamana Hemmo sai sanotuksi mielenvängästään kotona. Sillä tavoin lempeästi hän sen sanoi, että hän kaipasi sinistä, että ei se olisi mikään ongelma, eikä uhka yhteiselle harmaudelle, sillä sininen ja harmaahan muodostivat hyvän yhtälön. Hemmon sininen alkuperäisluonto oli vaimolle hieman yllätyksellinen, olihan Hemmo itse nimenomaan vakuuttanut olevansa luontojaan juuri harmaa. Harmaus oli juuri sitä mitä Kira halusi ja juuri se sopi hänen naisen yhtälöönsä, joten sininen oli silkkaa pelleilyä kipakan Kiran mielestä. Kaikki oli rakennettu harmauden varaan, eihän sitä nyt voinut mennä muuttamaan. Petturi. Näin Kira sen ilmaisi.

Hemmon oli valittava harmaa Kira tai oma sinisyys. Eikä Hemmo vaan voinut antaa sinikaipuunsa olla. Hän lähti harmaasta elämästä, jätti sen taakseen ja palasi jälleen siniseksi käytyään toki ensin mustana, sillä ero oli raavaalle Hemmollekin sentään haaste. Mutta hän löysi sinisyytensä ja alkoi elää jälleen sinisenä. Hän kohtasi erään sinisen neidon, mutta ei siitä tullut mitään. Yhdessä kaksi juuri saman sinistä. Siinä hommassa kävi niin, että he katosivat toisiinsa.

Hemmo jatkoi itsekseen elämistä ja sinisenä olemista. Seesteistä ja avointa itsellistä vaellusta. Jopa niin ansiokkaasti, että aivanpa pohjoiselta pallonpuoliskolta löytyy jopa vuori, joka on nimetty hänen mukaansa: Blåmannen – Sininen mies.

Mutta eipä aikaakaan, kun Hemmon sisikunnassa rymähti. Jälleen. Hän tapasi nimittäin Rirrin. Rirri oli nainen. Rirri oli kuningatar. Rirri oli punainen. Ja niin ihana.

Suutele kurpitsaa Sari MaanhallaHemmo rakastui päätä pahkaa, kaapi sinisyytensä ja harmautensa rippeet yltään. Hinkkasi rievuilla ja räteillä, tärpäteillä ja muilla aineilla. Ja muuttui punaiseksi. Ihana Rirri kehräsi ja se oli musiikkia Hemmon korville. Hemmo luopui kaikesta muusta, aivan täysin. Hän oli totaalimyöntyjä ja muuntuja. Jäntevillä käsillään hän katkoi sinisen kukkatarhansa, räjäytti nimikkovuorensa ja käytti päivittäin silmälaseja, joilla taivas ei näyttänyt ollenkaan siniseltä, vaan aina punaiselta.

Hän muutti Rirrin luokse toiselle puolelle maapalloa, luopui identiteetistään, ihostaan ja aivoistaan ja antoi jälleen kaikkensa ja perusti Rirrin kanssa perheen. He saivat ihanan lapsen, joka oli syntyessään hieman sinipunainen, mutta se asia saatiin peiteltyä. Onneksi, sillä koko perheen piti olla punainen. Oli niin ihanaa olla yhdessä punainen.

Hemmo unohti kokonaan sinisen ja harmaan menneisyytensä ja alkoi itsekin elää ja uskoa, että oli pohjimmiltaan punainen maalilaikku. Ruma sininen poikanen, joka vain oli joutunut vääränväristen joukkoon ja nyt vihdoin löysi punaisten olioiden planeettansa ja todellisen itsensä.

Elämä jatkui hyvin jopa erinomaisesti täydet panostukset ja latingit piipuissa, mutta yhteiseloon tuli särö. Yhtäkkiä Rirri vain ilmoitti tylsistyneensä Hemmoon ja löytäneensä nyt jotain oikeasti punaista ja jätti siis Hemmon. Hemmo oli ymmällään. Hän oli tehnyt kaikkensa ollakseen juuri sitä mikä hänen mielestään Rirrille sopi juuri täydellisesti. Miksi muka hänen punaisensa ei voinut kelvata.

Jälleen Hemmo joutui lähtemään ja vaipui hetkeksi mustaan. Kunnes hän tapasi Inan, joka oli vihreä. Ja tiedättehän miten se tästä eteenpäin meni. Kun täydellinen vihreiden kasvien laakso ja viherpiipertäjyys oli saavutettu, tapahtui jotain, jota seurasi violettikausi. Violettina oleminen oli sentään jotain.

Valkoinen mysteerio Sari MaanhallaViola oli jonkin aikaa ihana. Ja sitten tuli se oranssi Kaita-Liina. Valkoisen Vinjanettan kanssa oli haastetta, ja vaikka Hemmo lillui aivottomassa täydellisessä itsensä kadottamisen kloriittitilassa viikko kaupalla, ei hän millään saanut valkaistua itseään tuon ihanaisen valkoisen olennon mukaiseksi. Ja sekin oli sillä selvä se.

Keuhkojensa kolmanneksi viimeisellä vedollaan vanhuudessaan Hemmo tajusi identiteettihuijariutensa, miellyttäjäkompleksisuutensa ja itsensähylkäämistaipumuksensa, joita oli harjoittanut läpi elämänsä vahingoittaen itseään ja muita. Miksi hän ei vain ollut ollut oma itsensä…

Rollaattorisisko samalta dementiaa kohti kiihdyttävien osastolta totesi myös minuusnyrjähdyksensä eräänlaisena vanhuuden lopputilinpitonaan. Hän oli taistellut kaikkia muita minuusvärejä vastaan pitäen omaansa ainoana oikeana vaatien muita muuttumaan itsensä kaltaisiksi.

Ja jossain joku Näsäviisas parhaillaan tiesi, että se kolmaskin vaihtoehto oli ollut koko ajan olemassa.

Sari Maanhalla


Satutettu ihmisyys

Te olette herkkä ihminen, Laulava  kuutar Sari Maanhalla
jonka lahjakkuuden itu on rusentunut.

Te olette pianisti, jonka sormet
ovat piikkilangalla yhteen sidotut
laulaja, jonka äänihuulet ovat
arvostelun ruoskalla lamaannutettu
ja tanssija, jonka nilkat on taitettu
ja notkeus halvaannutettu pilkan ivalla.

Vuorenkuninkaanne tanssivat
sementtipunnuksissa
ja lampenne joutsenilla on
lävistykset sydämessään
ja niittivyöt ja kettingit joutsenen kauloissaan,
ankkuroituna maailman kauneimman
veden pohjaan,

menuettinne eloisa hyrrä
ja sen sydänrytmi ontuvat  Havahtumisia  Sari Maanhalla
lahonneilla kainalosauvoilla
pitkin sävelasteikkoa tahdissa,
mutta murtuneena.

Te olette siili,
jonka piikit on katkottu
ja toukka, jonka tuntosarvet
on rusikoitu.

Olette vitriiniin naulittu
noiduttu marionettinukke,
patsas vanhempienne pätevyyspuistossa.

Juoksette kiinni todistuksen
ja pyydätte haaviinne tittelin,
viette ne kotiin ja saatte
päähän silityksen ja risun sivalluksen.

Viilto selän ihossanne
vasten rauhatonta rankaluutanne
on sekä vapautenne että vankilanne ovi.Kosminen lankamestari Sari Maanhalla

Aika näyttää
millainen ritari tai ritaritar te olette,

hänkö, joka luo
tuhkansa väkevyydestä
minuutensa hauraan lippaan,
josta päästää vapaaksi
värisevän rankansa palossa karjuva
taiteilijan luova henki.

Sari Maanhalla


Auringonkukkapelto

Tarina levottomuudesta ja kärsivällisyyden puutteesta sekä kasvusta ja hyväksymisestä.

Auringonkukkapelto (3)

Mago käveli hiekkaista tietä pitkin ja antoi jalkojensa tuntea mahdollisimman paljon tietä. Maatuntemus lohdutti ja rauhoitti. Mago oli ajatustensa häiritsemä ja kaikki aika, jokainen sekunti, jolloin hän kykeni unohtamaan menneisyyden varjot ja tulevaisuuden haamut, olivat hänelle tilaisuus elpyä solu solulta. Maa jalkojen alla oli hänelle jonkinlainen luottamuslupaus siitä, että elämässä voi käydä hyvin. Samalla se loi hänelle tuntemuksen siitä, että hän on olemassa ja merkillisellä tavalla hän koki olevansa yhtä tuon hiljaisen tien kanssa.

Mago antoi katseensa kulkea kesäisissä puissa. Tammet seisoivat jykevinä ja arvokkaina kuin ikuisina paaluina. Lehtien värisävy oli jo taittunut keväisestä heleän vihreästä tummempaan loppukesän vihreään. Ei vielä, mutta hieman myöhemmin koittaisi aika, jolloin puu alkaisi imeä lehtivihreän talteen ja lehdet alkaisivat kellastumisensa. Magon katse viivähti myös kiihkeimmästä kiivaudestaan luopuneissa linnuissa. Kukaan ei enää laulanut ja puolustanut reviiriään kiivaasti, vaan kaikki oli odottavaa.

Mutta vielä ei ollut syksyn aika ja kun Mago saapui tien kaarteeseen, koki hänen väsynyt ruumiinsa ja uupunut mielensä melkoisen yllätyksen, kun hänen eteensä avautui silmänkantamattomiin jatkuva kukkapelto. Hänen askeleensa seisahtuivat ja hän vain tuijotti sitä kuin epätodellista näkyä. Keltaisia suuria ihmeellisiä kukkia silmänkantamattomiin.

Siitä lähtien hän saapui joka päivä tuolle pellolle. Hän alkoi palvoa noita kukkia eläen niiden keskellä ja viimein hän nukkui jopa yönsä niiden luona.

Mutta eräänä päivänä hänet kohtasi karmiva näky. Kaikki kukat olivat kadonneet. Jäljellä oli vain sekavan näköinen pelto, jossa törrötti vankkojen kukkavarsien torsot. Kukkaosat eli näiden jumalallisten kasvien päät olivat kaikki kadonneet. Jok’ikinen pieni aurinko oli poissa. Maassa oli siellä täällä jäänteitä noista auringoista, puolikkaita palasia tai hädin tuskin niitäkään. Murusia kuin kylvettynä sinne tänne.

Näky oli lohduton. Kylmyys astui Magon sisikuntaan. Hän ei voinut ymmärtää mitä oli tapahtunut.

Koko talven hän piti kiinni tuosta kauneuden näystä, joka oli muuttunut kauheuden tantereeksi. Hän ripustautui olleeseen ihanuuteen, yritti vaalia tuota keltaista ihmeellistä näkyä, mutta vajosi aina mietteissään sitä seuranneeseen kamaluuteen. Muisto oli synkeän lohduton. Katkenneiden kukkakaulojen pelto.

Kun luonnonkiertoinen pimeäkausi alkoi taittua valoisaan ja maa luopua lumipeitteestään, Mago sai vaivoin itsensä irti routaisesta mielentolastaan, hyhmäisten ajatusten luomasta omatoimisesta kurjuudesta. Hän halusi vaalia kurjuuttaan ja synkeytensä syvimpiä aaltoja, mutta pieni aavistuksen omainen muisto keltaisesta kukkamerestä sai hänet kuitenkin lähtemään liikkeelle. Jähmeänä hän kulki pellon laitaan yrittäen nähdä uudelleen kaiken sen lumouksen, mutta lumousta ei ollut, ei ollut, vaikka hän kuinka pinnisti ja toivoi.

Päivä päivältä Mago vaali muistoaan, ohuen ohutta haituvaista aivokuvaansa ja saapui yhä uudelleen tammikujaa pitkin kohdatakseen jälleen sen suloisan keltaisen näyn. Joka ikisenä keväisenä päivänkiertona hän saapui hermostuneena aukiolle tarkistamaan ovatko jumalalliset auringot palanneet, mutta eivät ne olleet.

Eräänä päivänä jotain kuitenkin tapahtuikin. Keltaisten kukkien hautausmaa oli elpynyt kuohkeaksi mullaksi, josta pilkisti esiin pienen pieniä vihreitä juttuja. Mikä yllätys. Ei se entisen veroista ollut, pienet olemattomat ja hintelät vihreät rääpäleet olivat kaukana keltaisten jättikukkien kuninkaallisuudesta, mutta saivat ne uteliaaksi.

Mago mietti noita vihreitä maasta pilkistäviä juttuja. Yönsäkin hän kieriskeli miettien asianlaitaa ja sitten hän sen keksi. Seuraavana aamuna hän riensi pellolle ja alkoi toteuttaa ideaansa. Tietysti kukkien kuninkaat ja kuningattaret tuli kiskoa esiin. Nehän olivat maan uumenissa piilossa. Vain vihreä alku pilkotti mullasta. Se oli vihje, kuin narunpää; vedä tästä. Miten hän ei sitä heti tajunnut. Ja niin Mago tarttui toimeen. Oli hänen tehtävänsä vapauttaa kukat mullan vankilasta ja palvella luontoa juuri siten.

Kaikissa vihreissä jutuissa eli taimissa oli kaksi pyöreänsoikeaa pientä lehteä vastakkain toisiinsa nähden. Hän tarttui ensimmäisen taimen toiseen lehteen ja veti, mutta lehti katkesi irti hänen käteensä. Hän tarttui saman taimen toiseen lehteen ja kiskoi, mutta sekin katkesi ja multaan jäi sojottamaan silkka vihreä pieni tikku. Näin hän jatkoi. Tarttui kaikkien taimien lehtiin ja toisti samaa, mutta aina tapahtui vain niin, että sirkkalehdet katkesivat irti.

Hän ei saanut kiskottua kukkia esiin, vaikka hän veti molemmista lehdistä yhtä aikaa aivan erityisen nerokkaalla taktiikalla; hän sijoitti lehden huolella peukalon ja etusormen väliin ja nosti suoraan ylöspäin. Mutta ei. Aina lehdet jäivät vetäjän käteen.

Ehkä hän teki sen väärin, Mago ajatteli. Hän keskitti kaikki ajatuksensa, otti käyttöönsä kaikki meditatiiviset kykynsä ja taitonsa. Hän ammensi energiaa maasta ja maailmankaikkeudesta, avasi ruumiinsa energiapisteet ja tarttui yhä uusiin ja uusiin taimiin voidakseen vetää esiin niitä jumalaisia suuria kukkia, joita hän oli nähnyt edellisenä vuonna.

Viidensadan taimen jälkeen Mago keksi, että kasviin täytyy tarttua varresta lehtien alapuolelta ja siten, että vihreä juttu ikään kuin ujutetaan hellästi esiin. Näin hän jatkoi, mutta ei saanut kauniita suuria keltaisia kukkia esiin. Hän kiskoi ja kiskoi, jopa lehdettömäksi kynityt vihreät varret hän ronkki esiin. Ja aina jokainen taimi ikään kuin loppui kesken. Vartta tuli vain lyhyen matkaa ja sen päässä oli ohut ruma olematon juuri. Yksikään ei työntynyt vedettäessä esiin kauniina suurena auringonkukkana.

Lopen uupuneena kaikki taimet esiin revittyään Mago vaipui maahan. Hän ei saisi kauniita ihmeellisiä kukkiaan. Hän ei saisi iloaan ja toivoaan. Vaikka hän istui ja meditoi, rukoili ja vaali harrasta kiitollista mieltä vääntäytyen erikoisiin joogasolmuihin, hän ei saanut kukkia esiin. Hänen kätensä olivat hellät ja arat, selkä oli kipeä, niskaan ja päähän sattui. Hän oli antanut ja tehnyt kaikkensa saadakseen kukkansa. Saadakseen tuon ihmeellisen kauniin tuokion elämässään toistumaan.

Voimattomana Mago kadotti kaiken elämisen halunsa. Hänellä ei ollut enää sädehtivän kaunista kukkamerta, itse asiassa pellolla vallitsi aika sekavannäköinen lohduton maa. Mago samastui siihen. Kuin hänetkin olisi loppuun kynitty. Hänellä ei ollut mitään. Hän oli elämässä yrittänyt, hän oli ollut ahkera ja toimelias, aina valmis tarttumaan puuhaan kuin puuhaan. Ideoita oli noussut, kuten taimia, mutta miksi mikään ei onnistunut, miksi hän ei saanut palkintoaan; kosmos pilaili hänen kanssaan. Epäreilu itseriittoinen typerä kosmos. Kostoksi hän hakkasi nyrkeillään maata ja lausui kaikki tietämänsä maailman rumimmat sanat osoittaakseen mieltään.

Pienenä vihaisena maasykkyränä Mago vajosi sumuisten ajatustensa äärelle ja koki voimiensa heikkenevän. Lopulta hänellä ei ollut enää voimia pitää käsiään nyrkissä saati kiduttaa äänihuuliaan lohduttomalla parulla. Hän vain vaipui hiljaiseen hiljaisuuteen. Kevyt tuuli sipaisi hiuksia. Pienet pilven lonkareet purjehtivat taivaalla sopivan matkan päässä toisistaan saaden taivaansinen näyttämään entistä sinisemmältä. Mutta ei Mago sitä nähnyt. Siellä täällä lenteli perhosia, kärpäsiä ja kimalaisia. Elämä jatkui. Kaikki tapahtui. Jokunen lintu kierteli hänen yllään, mutta Mago makasi maassa pienellä kerällä kasvot multaista maata vasten eikä nähnyt mitään.

Mutta ei kai kukaan jaksa kauaa mököttää ja murjottaa. Pitää yllä vihansa muuria. Ja niin Magon mieleen saapui herättävä sade. Hän havahtui siihen, että itkee. Kuuma kasvoja polttava vesi valui hänen silmistään. Kun ne hetket olivat useammat ja pidempiaikaisemmat, jolloin hänen silmänsä olivat enemmän auki kuin kiinni, alkoi hän nähdä jotain keltaista ja erityistä. Kyyneleiden läpi maailma näytti sumuiselta ja kun enin itkuvesi oli haihtunut pois, alkoi hän nähdä sen selvemmin. Suoraan hänen edessään pienen matkan päässä kasvoi yksittäinen auringonkukka.

Mago nousi istumaan ja katseli kukkaa. Todellakin, nyt siinä oli hänen odottamansa kukka. Mitä siitä, että se oli vain ainut, mutta siinä se oli. Hän nousi ylös ja käveli kukan luokse, tanssi sen ympärillä, lauloi sille ja katseli sitä. Ja vietettyään aikaa vain ja ainoastaan siinä hetkessä katsellen kukkaa, oppi hän näkemään, että sen ruskeaan keskustaan muodostui tummakuorisia siemeniä. Se oli hänestä riemastuttavaa ja kun hän seuraavana keväänä tuli samalle paikalle ja näki maassa ne vihreät somat pienet taimet, ymmärsi hän, että siemenillä olikin merkitys ja nyt ne kasvoivat uusia taimia.

Uudet taimet saivat hänet toiveikkaaksi ja touhukkaaksi. Aijai, se on paha. Kuka tahansa jaksaa kantaa masennuksensa taakan tai vetää tuskansa rekeä, mutta ilo ja riemu ovat vaikeita. Innostuneisuus. Onnesta humaltuminen. Ne saavat holtittomaksi.

Pari tainta Mago repi edelleen maasta odottaen saavansa kukan esiin, mutta nyt hän jo tiesi ettei se niin mennyt. Lopulta hän antoi taimien olla. Kyllä hän kokeili kaikkia tietoisuustaitojaan ja piehtaroi tekoitkua puskien maassa saadakseen aikaiseksi edes yhden kyyneleen, jonka draamalla luoda edes yksi kukka, mutta eihän se mitään auttanut.

Lopulta hän tajusi, että hänen tuli vain elää menemään ja kaikki tapahtuisi siinä samalla. Kukka tulisi esiin mullasta ajallaan. Tai ei tulisi. Niin yksinkertaista, mutta vaikeaa.

Eräänä päivänä pelto olikin juuri samanlaisena kuin mitä hän oli sen ensimmäisen kerran nähnyt. Täydessä loistossaan. Hän riensi vapaana ja innokkaana kukkien sekaan, viipyi kauan, lauloi, runoili ollen täynnä onnea, kunnes eräänä aamuna hän joutui jälleen yllättymään. Hän näki puolet pellosta tuhoutuneena. Hän tuijotti kauhuissaan käynyttä tuhoa, jälleen ilmennyttä kukkien kaulojen katkeamista, kunnes hän erotti jonkun leikkaavan kukkia.

Mago oli jo rientämässä estämään Leikkaajaa, mutta sitten suurien tammien lomasta astui Eihwaz hänen luokseen hymyä virkkoen. Tämä ehdotti Magoa jäämään vierelleen katselemaan. Mago koki moisen ehdotuksen suurena hulluutena, mutta tunsi merkillisellä tavalla, että hänen oli kuunneltava tuota viisautta. Ja niinä hän jäi Eihwazin vierelle katsomaan kuinka joku leikkasi auringonkukkien kaulat poikki. Ei hän tuota näkyä tyynenä voinut hyväksyä, vaan Magoa ahdisti, miten Eihwaz saattoikin katsoa kaikkea niin rauhallisesti!

– Hän on hieman erilainen kuin sinä, Eihwaz sanoi yllättäen ja hymyili ystävällisesti: – Hän haluaa omistaa tuon kauneuden niin palavasti, että leikkaa kaikki kukat irti ja vie ne kotiinsa ja sitten yllättyy, kun ne kuolevat ja kuihtuvat. Hän ei ole vielä oppinut, hän tekee tämän jo kolmannen kerran. Sinä olet erilainen. Sinä annoit kauneuden olla, tulit katsomaan sitä etkä yrittänyt omistaa. Tosin sidoit kaikkesi siihen sokeutuen kaikelle muulle ja kun kukat olivat kadonneet, koit tuhoutuvasi, menettäneesi kaiken. Olit sen verran pakkomielteinen, että tulit tänne uudelleen.

Mago nyökkäsi. Niin juuri hän oli tehnyt, kunnes oli saanut opetuksen, että nämä jumalalliset maa-auringot kasvavat ilman ihmisen tekoja. Tämä ajatus sai Magon kiihtymään ja rientämään kukkia katkovan luokse. Hän tajusi, että kukat myös tuhoutuvat ihmisen levottomista ja pakkomielteisistä teoista.

– Anna hänen olla. Hänen on itse opittava, Eihwaz ehdotti. – Mutta hän tuhoaa kaiken, Mago voihkaisi. – Ei kukilla ole vaaraa, Eihwaz viljeli lohdun sanoja. Voimattomana Mago istui tammipuuta vasten. Hän katsoi pellolla riehuvaa ihmistä ja nimitti tätä raivohulluksi. – Suurta hulluutta ja me annamme sen tapahtua, Mago jankkasi. Mago kärsi, mutta ilmeisesti hänen oli katsottava tämä näytelmä läpi, katsottava kuinka hullu ihminen tuhoaa kaiken hänen silmiensä edessä.

– Sinä olit aivan samanlainen, ehkä jopa pahempi kiskoessasi kaikki pienet taimet irti, sanoi Eihwaz lempeästi. Niin niinhän se oli ollut.

Auringonkukkapelto (4)

Seuraavana keväänä Mago saapui jälleen pellolle ja näki jonkun kiskovan kukkataimia mustasta mullasta. Tämä ei voi olla totta, Mago ajatteli ja oli rientää kiskojan luokse, mutta päätti jäädä katsomaan. Ja kun se aika koittaisi, että pellon pitäisi olla täysissä auringonkukinnoissaan, pelto ammottaisikin tyhjänä. Pellon tyhjyys ei enää sattunut häneen niin kipeästi ja kun hän paljon myöhemmin näki Kukkienleikkaajan saapuvan, sai hän nähdä jotain aivan erityisen mielenkiintoista. Leikkaaja vaipui raivon vallassa maahan, hakkasi maata nyrkeillään ja potki sitä jaloillaan.

Samassa Mago näki kuinka Eihwaz ilmestyi tammikujalta kaunis puuastia käsissään. Siitä hän kylvi maahan suuren määrän auringonkukan siemeniä. Kun virvoittava taivainen vesi ja auringonvalo jälleen loisivat sopivat olosuhteet, alkaisivat siemenet itää.

Ja aina tulisi malttamattomia Kiskojia, omistushaluisia Leikkaajia ja ahkeria Istuttajia ja aina olisi niitä, jotka lempeästi katselisivat ja antaisivat toisten käydä sotaansa kasvaen ja etsien suurempaa tietoisuutta ja viisautta.

Teksti: Sari Maanhalla

 


Ihmismielen anatomia – Pelon ja harmonian lait

Läsnäolo Pelon kohtaaminen Sari Maanhalla (6)Ihmisyksilön suurimpia haasteita on säilyttää tasapainonsa. Hyvinvoinnin ja onnellisuuden resepti on näin yksinkertainen; säilyttää elämisessään tasapaino eli harmonia, mutta tämä ei näytä olevan helppoa. Elämme aikaa, jossa ihmiset elävät ääripäiden kautta. Toiset tekevät hullunlailla töitä ja puuhastelevat paljon elämässä toisten vetäytyessä ja lamaantuessa toimintakyvyttöminä. Kaikki aika annetaan perheelle tai parisuhteelle tai vastaavasti ihmisen elämän sävy on täysi yksinäisyyden sävy. Toiset ovat hurahtaneita urheiluun ja liikuntaan käyttäen kaikki resurssinsa siihen toisten ollessa liikkumatta koskaan terveyden edellyttämää määrää. Toiset nukkuvat paljon ja sikeästi toisten kärsiessä unihäiriöistä ja lyhyt unisuudesta. Lista on loputon. Mistä tahansa elämänalueesta löytyvät ääripäät, mutta keskitietä osaa ja malttaa kulkea harvempi. Tämä on harmillista sinänsä, sillä onnellisuuden resepti todentotta on hyvin yksinkertainen: tasapainoisesti lepoa, toimintaa, ravintoa.

Pääasiassa pelko, huoli ja epävarmuus saavat ihmisen kyntämään ääripäissä. Ulkoiseen toimintaan ja ihmissuhteisiin rakastutaan niin tiiviisti kuin hukkuva viimeiseen oljenkorteen. Ei osata, malteta tai uskalleta päästää keskeneräisistä asioista, töistä ja ihmisistä irti, jolloin niissä ollaan koko ajan kiinni. Tällainen elämäntapa kuluttaa energiaa ja useille jopa lepokin on ajatusten kiivasta laukkaa päänupissa. Pelkkä fyysinen lepo ei riitä. Kun henkinen levon ulottuvuus puuttuu, voi pelkkä fyysinen lepo olla jopa vahingollista. Olennaisinta on osata päästää irti. Sitä taitoa ihminen tarvitsee. Pelko on elämän asioiden vaihtuvuuden välillä sitkas ja tehokas liima. Ihmisuhdehuolehtijat jäävät pelon kautta toisiin ihmisiin kiinni. Työ- tai opiskelumurehtijat liimautuvat pelon myötä meneillään oleviin tai tuleviin työtehtäviin niin, ettei ihminen osaa olla vapaa-ajallakaan rauhassa.

Aina pelolla, huolella ja epävarmuudella ei ole selkeää kohdetta, vaan ne ovat taustalla huomamaattomasti vaikuttava voima. Tällöin usein on kyse pelosta, joka liittyy ihmisen tuntemukseen turvassa olemisesta. Turvaton ihminen elää jatkuvassa kestopelossa. Hallitsevaa elämän pelko- ja huoli-ilmapiiriä voidaan pitää jonkinlaisena henkisenä syöpänä, joka vaikuttaa ihmisen elämään. On sanomattakin selvää, että tällainen sisäinen pelon ilmapiiri luo elämään onnettomuutta ja kokiessaan onnellisuuden puutteensa, ihminen on tekee mitä tahansa ulkoista kokeakseen edes hetken aikaa tuota tavoittelemaansa onnea. Ja suuresti erehtyen, sillä käsityksemme onnellisuudesta on hieman vääristynyt.

Ensinnäkin onnellisuus on sidottu ereellisesti ulkoisiin asioihin. Hyvin monet omaavat mielessään jonkin päämäärän. Se voi olla työtehtävä, tapaaminen, tulossa oleva matka tai tavara, jonka aikoo hankkia. Kaikki keskittyy päämäärän saavuttamiseen ja siitä saadaan hetkellisesti iloa, mutta sitten keksitään seuraava kohde. Tosi asiassa onnellisuus ei ole kiinni siitä, mitä omistamme tai mitä elämässämme tulee tapahtumaan. Onnellisuus on sisäinen mielentila, jonka ihminen voi virittää olemassa olevaksi itsessään olosuhteista huolimatta. Onnellisuus on onnellisuutta eikä mikään tunnetila.

Onnellisuudesta on usein ajateltu myös, että ilo ja rakkaus sekä muut niin kutsutut myönteiset asiat ja ilmiöt kuuluvat onnellisuuteen. Tämä on tietysti suurta väärinkäsitystä: onnellisuus on todellakin mielentila ja ihminen, jonka mielentila on onnellinen, hänen onnellisuutensa ei katoa esimerkiksi jos kokee jotain voimakasta ikävää elämässä. Onnellisuus pysyy, tunteet virtaavat ja muuttuvat.

On olemassa pelko- ja huoliorientoitunut ihmistyyppi, joka menetyksen tai muun vahvan elämän ilmiön äärellä virittyy yleensä vihan ja surun tunteiden lisäksi hätään. Tällöin on voimakasta surua tuntiessa erittäin vaikeaa tuntea olevansa onnellinen, kun menetys tuo kaoottisen hädän tunteen. On ihmisen perusturvallisuudesta kiinni, miten hän kokee kulloisenkin mielentilansa; liittykö se ulkoisiin seikkoihin ja olosuhteisiin, jotka luovat hätääntymistä ja näin kokemus onnellisuudesta katoaa pois.

Pelko kuuluu kaikkien ihmisten elämään. Kaikille elämä on epävarmaa, mutta pelko- ja huoliorientoituneella sisäinen minä on pelkoidentiteetti. Tästä aiheutuu se, että kaikki elämänasiat kohdataan pelosta käsin. Pelko vääristää elämää ja saa asiat näyttämään eriltä, mitä ne todellisuudessa ovat. Ns. normaali elämään kuuluva pelko on vain yksittäinen tunne elämässä, joka saattaa virittyä eri elämäntilanteissa. Kun ihminen, jonka turvallisuuden tunne on kunnossa, kohtaa elämässä pelkotilanteen, hän ei menetä toimintakykyään vaan pelko saa toimimaan tilanteen vaatimalla tavalla. Kun pelkoidentiteetin omaava ihminen kohtaa elämässä mitä tahansa elämäntilanteita, niitäkin, joissa ei ole edes aihetta pelkoon, käynnistyy jatkuva asioiden tekeminen ja korjaaminen sen mukaan, minkä hän kokee milloinkin uhaksi. Pelkominän ilmiöt näkyvät esimerkiksi mustasukkaisuutena, työuupumuksena, täydellisyyden tavoitteluna, unihäiriöinä, epäilynä, varmisteluna, ärtymisenä, vatsaongelmina, turvotuksina, aineenvaihduntahäiriöinä jopa sellaisina hengityssairauksina kuin astma.Läsnäolo Sari Maanhalla (10)

Virallisessa terveysnäkemyksessä pelon ongelmalle ei välttämättä anneta paljonkaan painoarvoa. Tämä johtuu siitä, että pelko-ongelmaa ei tarpeeksi tunnisteta ja jos tunnistetaan, se yleensä luetaan mielenongelman poistettavaksi oireeksi. Pelon kanssa tulisi toimia juuri päinvastoin. Sitä päin ja sen läpi kuuluu mennä. Monessa terapiassa toki juuri pelonongelmaan paneudutaan, mutta yleensä pelkonäkökulma ohitetaan terveydenhoidossa, vaikka ihmisen sisäiseen turvallisuuteen liittyvät kysymykset ovat monessa mielen ja kehon ongelmassa keskiössä.

Pelko-ongelman todellinen kohtaaminen on henkinen tunnetyöskentelyprosessi, johon kuuluu omaan pelkoon tutustuminen ja oman pelon läpikäyminen tunnetasolla. Tämän kautta on mahdollista elvyttää sisimpänsä ilmapiiri pelosta luottamukseen, turvattomuudesta turvallisuuteen. Tällöin onnellisuuteen ja hyvinvointiin liittyvät voimavarat alkavat löytyä ihmisestä itsestään sisältä ulkoisten asioiden sijaan. Monet lääkkeet lievittävät pelkoa ja saavat pelko-oireen poistumaan, mutta näissä tapauksissa käy, kuten päänsäryssä; oire poistuu, mutta todellinen syy jää. Ja kun alkuperäinen syy jää hoitamatta, tulee ihminen kirjaimellisesti löytämään sen edestään minkä taakseen jättää eli pelko ja kipu palaavat entistä vahvempina.

Pelko-ongelman ongelma on sen tunnistettavuus. Useat ihmiset eivät edes tiedosta elävänsä pelosta käsin. Ehkä paljastavampia sanoja pelkoidentiteetille on jatkuva huolissaan oleminen ja asioiden epäileminen sekä ulkoisten tavoitteiden painottuminen. Pelko-orientoitunut on usein huolissaan asioiden sujumisesta, läheisten ihmisten pärjäämisestä, hän järjestelee, varmistelee ja käyttää tällaiseen huomiota ja energiaa. Myös asioiden epäileminen ja varmisteleminen kuuluvat kuvaan. Jatkuva huolissaan oleminen ja epäily ovat itse asiassa oire hyvin vakavasta sisäisestä (mutta ei mahdottomasta) minän ongelmasta, jota ei missään nimessä tulisi ohittaa, sillä ne aiheuttavat aina pitkään jatkuessaan vakavampia mielen ja kehon ongelmia jopa sairauksia.

Uskaliaimmat terveyttä tutkineet ihmiset ovat jopa esittäneet, että jatkuva huolehtiminen rasittaa esimerkiksi sydäntä ja haimaa aiheuttaen sydän ja verisuonisairauksia sekä diabetesta. Tämä on aivan uskottavaa, sillä pelko tapahtuu ihmisessä solutasolla. Pelossa, huolessa ja epäilyssä eläminen aiheuttavat kehoon jatkuvan stressitilan, mikä tarkoittaa sitä, että keho työskentelee koko ajan maksimitasolla. Tämä on tietysti kuluttavaa ja omiaan aiheuttamaan sairausongelmia.

Pelko, epäily, epävarmuus ja huoli elämänsävynä ovat siitä huonot, että ne aiheuttavat aina erilaisia terveysongelmia. On tietysti mahdollista, että pelkoprosessi, joka ihmisen elämässä tapahtuu, on niin sopivan lievä, että ihminen sinnittelee siellä välissä juuri ja juuri terveellisen rajoissa pysyen. Tällöin kuitenkin suurin vahinko on se, että ihmisen elämänkulku on pelon ohjaama: luova taiteellinen ihminen ei koskaan uskalla toteuttaa luovuuttaan, vaan elämä menee täysin väärän työn tekemiseen tai toisten ihmisten elämänkulkujen huolehtimiseen. Mahdollisuudet ja haasteet, joita elämässä tulee, niihin ei uskalleta tarttua, kun ei ole tarpeeksi itseluottamusta.

Pelko, huoli ja epäily elämänkuvana eivät tule ihmiselle tyhjästä. Pelkäämisen ja huolehtimisen olemassa olo ovat ihmisen henkinen ilmapiiri, joka opitaan jo lapsuudessa. Kun aivot saavat toistuvasti kehitysvaiheessaan sellaisia toistoja, joissa tietynlainen pelon ja epävarmuuden kehä toistuu, oppivat aivot ja ihminen sen kautta tietynlaisen olemisen tavan. Aivotutkijat ovat pystyneet toteamaan sen, että aivot ohjelmoituvat tietynlaisilla toistoilla. Esimerkiksi pelossa ja epävarmuudessa eläminen sinä aikana, jolloin aivot keskeisesti kehittyvät eli lapsuudessa, aiheuttaa sen, että aivot ohjelmoituvat huolissaan olemiseen ja pelkäämiseen. Tämän takia pelko-ongelmansa kohtaaminen ei koskaan voi olla pelkän järjen ja itsehallinnan prosessi. Vaikka kuinka aikuisella järjellä itselleen koettaa selittää, ettei jossain tilanteessa ole mitään huolehdittavaa, tulee huolehtiminen pelkoidentiteetillä niin ytimestä, että se väistämättä puskee sieltä pintaan, vaikka väkisin.

Aivot on mahdollista ohjelmoida uudelleen ja se tapahtuu juuri mainitsemani henkisen tunnetyöskentelyprosessin ja sisäisen turvallisuuden tunteen elvyttämisen muodossa. Kyse on epätasapainonsa virittämisestä tasapainoksi, häiriötilansa kesyttämisestä, pelkominän elvyttämisestä turvallisuusminäksi. Tommy Hellsten on kirjoittanut paljon lapsuuden kasvuajan vaikutuksista ihmiseen ja ylipäätään ihmisen sisäisestä kasvusta ja kasvun mahdollisuuksista. Martti Paloheimo on kirjoittanut kotivammaisuudesta, mikä valottaa hyvin sitä kuinka suuri vaikutus lapsuuden kasvuympäristöllä on ihmiseen niin henkisesti mutta myös fyysisesti. Pelko-ongelma on aina sekä kehollinen että mielellinen.

Antti Heikkilän riippuvuusnäkökulmakirjoituksista voi joku löytää itselleen suuntaa. Vaikka ei tunnistaisikaan itsessään mitään kielteistä riippuvuutta, voivat myös myönteiset asiat koukuttaa huomaamattomasti. Riippuvuuksien taustalla on aina sama kehä, johon pelko yhtenä linkkinä kuuluu. Kannattaa tutustua myös AAL:n eli Alkoholistien aikuisten lasten kirjoituksiin ja itsehoitoryhmiin. Näkökulma heillä on häiriintyneessä perheilmapiirissä kasvaminen ja siitä vapautuminen.

Hengen anatomiasta ja sisäisestä toipumisesta sekä monesta muusta aiheeseen liittyvästä mm. Caroline Myss kirjoittaa hyvin. Tie oman pelkominän ongelman ratkaisuun voi olla hyvin erilainen ja persoonallinen, toiselle auttaa luovuutensa elvyttäminen. Silloin kannattaa lähteä tutkimusmatkalleen lukemalla Julia Cameronia. Terapiasta voi olla apua, mutta kannattaa yrittää löytää käsiinsä terapeutti, hoitaja tai ihminen, jolle pelkotyöskentely on tuttua. Teitä on monia ja mahdollisuus on olemassa.

Kirjat ja tekstit eivät ratkaise ongelmaa eli ne eivät saata ihmistä ohjelmoimaan turvattomuuttaan turvallisuudeksi, mutta niiden kautta voi tutustua itsessä vallitsevaan minäntilaan ja saada suuntaa mitä kautta lähteä purkamaan ongelmaansa. Nykyelämässä on paljon mahdollisuuksia ja suuntia joihin kulkea.Tällaisessa ärsyke- ja mahdollisuustulvassa pelkominän voi olla todella helppo tai vaikea surffata. Toisaalta pelkoaan pääsee pakoon, kun koko ajan voi aloittaa jotain uutta, eikä mitään tarvitse viedä loppuun asti. Tai sitten pelkominä herkkyytensä kautta väsyy vilkkaaseen elämänmenoon ja jatkuviin ärsykkeisiin, kun mistään ei saa henkistä tukea matkalleen. Tällöin jonkinlainen terveydellinen umpikuja on yleensä väistämätön.

Jos pelko on ihmisen sisäisenä ongelmana valloillaan, tarvittaisiin jotain mihin peilata itseään, mutta välttämättä sellaista mahdollisuutta ei kulttuurimme ja yhteisömme tapojen ja näkemysten puolesta ole. Pelko on sen laatuinen sisäinen ongelma, että se saa epäilemään kaikkea. Kun vielä maailma ja elämä näyttävät yleisesti ottaen pyörivän melkoisen hullua ja kaoottista myllyä, mistä tietää mihin voi luottaa ja mihin päin elämässä mennä. Kun vielä pelon kohtaamiseen kuuluu se kuuluisa kärsivällisyys, ollaan usein haasteellisen tilanteen edessä: pitäisi löytyä kärsivällisyyttä ja luottamusta, mutta tietämättä mihin on valtavassa elämän valtameressä matkalla, on vaikea olla kärsivällinen, kun ei ole oikein varmuutta ja otetta mistään. Suosittelen tutustumaan mahdollisimman moniin erilaisiin näkemyksiin ja muodostamaan niistä oma mieli. Tämä luo tasapainoista sisäistä turvallisuutta.Läsnäolo Onnellisuus Sari Maanhalla (7)

Sisäinen turvallisuuden tunne antaa ihmiselle jonkinlaisen sisäisen oppaan ja luotsin, jonka varassa elämässä voi suunnistaa. Ilman sitä elämä tuntuu vielä kaoottisemmalta jopa suorastaan kauhukokemukselta ja loputtomalta selviytymistaistelulta. Sisäisen turvallisuuden tunteen elpyessä elämään tulee luonnostaan kärsivällisyys ja oikeanlainen rohkeus: voi tehdä asioita, joista itse pitää jäämättä niihin pakonomaisesti kiinni. Rentous ja avoimuus tulevat ilmapiiriksi. Luovuus elpyy ja epäily ja tunnoton tukahtunut levottomuus jää pois.

Oman (pelko)minän kanssa työskentelyssä tarvitaan siisä kärsivällisyyttä. Kärsivällisyys on sitä, kun lähdet etsimään vilvoittavaa puuta, et virkistyäksesi sen varjossa keskellä paahdetta vaan odottaaksesi sen kukinnan pölyttymistä ja prosessoitumista hedelmäksi poimiaksesi sen ja kasvattaaksesi sen siemenistä oman puun, jolla saada oma varjo kuumien päivien varalle.

Jokaisen ihmisen elämänkulku on oma ja henkilökohtainen, vaikka linkittyykin olennaisesti toisten ihmisten elämään. Jokaisen on elettävä itse, kohdattava haasteensa eli istutettava niin sanotusti oma puunsa. Siihen tarvitaan kärsivällisyyttä. Niin kuin puuta ei voi saada kasvamaan ei myös elämääkään voi saada tapahtumaan. On tietysti ihmisiä, jotka elävät elämäänsä siten, etteivät koskaan uskalla istuttaa puuta, koska puuhan voi kuolla tai jos se ei kasvakaan, sillä eihän ole varmaa, että se saa tarpeeksi valoa tai vettä, mitä jos liian kylmä tai kuuma pilaa sen. Sitten on heitä, jotka elävät elämäänsä siten, että istuttavat puun ja yrittävät sitä jo pienenä taimena kiskoa väkisin esiin, aivan kuin se voisi sillä tavoin kasvaa nopeammin suureksi puuksi. Tasapainoisesti eläminen on sitä, että istutettuaan puun, ihminen suojelee sitä, mutta antaa sen kasvaa ja nauttii siitä, kun se kasvaa.

Elämässä oleellista ei ole se, mitä me itse teemme ja saamme aikaan, vaan se mitä elämässä tapahtuu ja että olemme elämässämme läsnä juuri nyt, kun elämä tapahtuu. Se on harmoniaa. Jos ongelmasi on pelko- ja huoliorientoitunut minä, sen kohtaaminen alkaa asian hyväksymisestä, ei sen muuttamisesta toiseksi. Sinä et voi hokea itseäsi onnelliseksi tai turvalliseksi, mutta itseesi ja pelkoosi katsomalla voit tutustua itseesi. Pelkoa on käteltävä ja katsottava mistä se on tehty. Muuta tietä ei ole. Sisäinen turvallisuuden tunne on edellytys sille, että osaamme olla läsnä, silmät, korvat ja iho auki elämässämme, kun elämämme tapahtuu. Jos pelko on todellisuutemme tänään, sitten olemme läsnä siinä. Aivan kuin kova tuuli tuivertaa puutamme, voimme vain katsella mitä puulle tapahtuu. Näin voimme katsella myös omaa maisemaamme.

Sari Maanhalla


Totuus todellisesta ihmisluonnosta

Kaksi lauttaa purjehtii avovedellä. Molemmissa lautoissa istuu nainen. Toisessa istuu lempeä Natali ja siinä toisessa äkäinen Nasti. Nasti omistaa veden ja vahtii sitä. Natali puolestaan haluaisi juoda, koska hänellä on valtavan kova jano.

Lautat purjehtivat vapaana aivan lähellä toisiaan. Kesäpäivä on heleä ja valoisa, se antaa parastaan. Natali tähyilee kimaltelevaan veteen yrittäen edes vähän nauttia kesäpäivän auvosta janosta huolimatta.

Puolestaan Nasti laiha kuivakka akka istuu omalla lautallaan ja tuijottaa varuillaan Nataliin silmääkään räväyttämättä. Hänelle tämä järvi on helvetti, kipeiden tuskien jumalaton temppeli. Nasti ei ennätä veden vahtimiseltaan nauttia kesäpäivästä, koska tuo verenimijä Natali vainoaa ja himoaa hänen vettään.

Natali huomaa Nastin lautan olevan aivan likellä. Kuin lempeästi uhmaten Natali koskettaa vettä tehden kämmenestään kupin. Vettä jää kämmenelle pieneksi maljaksi. Jospa Nasti ei näe tai välitä, Natali ajattelee ja liikuttaa kättä juodakseen veden, mutta Nasti tulistuu ja tönäisee veden pois. – Mitä se tuollaisia! Piru sinut perikööt.

Natali maiskuttaa näivettyvää suutaan. Hän lipoo kieltään ja huuliaan, joiden hän tuntee koko ajan olevan enemmän kuivat. Hän niin haluaisi juoda. Kunpa hän saisi vettä. Vettä, vettä, vettä. Antakaa hyvänen aika vettä. Mikään ei juuri nyt kruunaisi elämää sen koreammin kuin vesitilkkanen. Siinä on kesäpäivän heleyskin saamassa tummat sävynsä, sillä janoisena oleminen kuin vainottuna olemista.

Natali yrittää onneaan toisen mokoman kerran. Laittaa kätensä kupiksi, vilkaisee pikaisesti äkäiseen kumppaniinsa, mutta Nasti tönäisee ja Natalin on luovuttava vesiaikeista. Itse asiassa Nasti osoittaa todellisia kiivastumisen merkkejä. Veteeni et koske. Siihen ei koske kukaan eikä varsinkaan Natali.

Nasti on päättänyt voittaa tämän taistelun, vaikka henki menisi. Hänen eleensä ja ilmeensä ilmoittavat karun ja tylyn tuomion. Hänen sanansa on tämän seudun laki ja sitä on parempi Natalinkin totella. Ei tipu vettä, ei edes yhtä tippaa ja taivaaltakin sitä saa odottaa ison tovin, sillä taivas on repinyt itsensä ihan ilkosilleen.

Pian luontoäiti puuttuu peliin ja Nastin lautta lipuu kauemmas. Natali aavistaa hetkensä tulleen. Hän kumartuu vettä kohti, laittaa kätensä kupiksi ja painaa sen hitaasti veteen.

Hän tuntee kädessään veden hehkeän viileyden, maistaa suussaan jo etukäteen veden vilvoittavan rukouksen kuivassa kitalaessaan ja ikenissään. Mutta Nastipa ottaa käsiinsä pitkän kepin, jolla tökkää Natalia, ettei tämä vaan onnistu aikeessaan. Natali horjahtaa ja vesi roiskahtaa hänen kädestään pois. Ja kun silmä välttää Natali nuolee himokkaasti kosteaksi jääneen kätensä.

Siitä seuraa se, että Nasti tuijottaa taukoamatta Nataliin. Siinä ei naamakarvakaan heilahda, mikä on sinänsä ihme, sillä aivanpa tuota on Nastilla partaakin ruvennut naamaan pukkaamaan. Se on aikuisen naisen merkki se, että on karvaa vähän siellä täällä. Harvan parran keskeltä erottuu viivana Nastin suu ja tuota ilkikurista naamaa täydentää hänen viiltävän epäilevä ja pistävä ilmeensä. Hän on päättänyt vahtia tuota pirulaisen akkaa, joka janoaa hänen omaisuuttaan.

Natali puolestaan päättää ottaa rennommin. Suu on kyllä kuiva kuin maailman ehtynein kaivo, joka on maatunut hiekkaerämaan sydämeen kuivuuden ikuiseksi symboliksi. Natali on toiveikas, kyllä se lempo pian periksi antaa.

Natali oikoo hamettaan ja nostelee lihojaan, tuulettaa läskipoimujen alle kertynyttä hikeä ja asettaa kehonsa mukavasti olevaksi. Ah on se ihanaa kun osaa nauttia elämästä niin, että näkyy, että on ihan lihaa luiden ympärillä. Mahtaa elämä olla kurjaa pelkän löysän nahan ja luun kanssa, Natali ajattelee ja arvostelee lempeän katseen varjosta kuivakkaa luisevaa Nasti parkaa.

Mutta kaikki tuo nautinto ja rentous ovat vain hämäysliikkeitä, sillä samalla Natali kärkkyy uutta tilaisuutta tarttua veteen, uutta tilaisuutta, jolloin voisi ottaa vettä kämmenkuppiinsa ja juoda antaumuksella. Juoda, juoda ja juoda. Olla yhtä veden kanssa. Tuntea suussa veden rukous. Yhtyä veteen, joka kirvottaisi hänet ja hänen lihansa. Veteen, joka siunaisi hänet ja kuivuuden hänessä.

Vesi kimaltelee ja liplattaa lauttoja vasten. Ja niinhän siinä käy, että lautat erkaantuvat lisää ja Natali tajuaa hetkensä tulleen. Hän laittaa kädet toisiaan vasten ja aikoo ottaa kaksin käsin. Nyt on kauhottava, juotava maailman edestä, Nasti on sen verran kaukana, eipä se nyt estele, ajattelee Natali ja painaa kädet veteen. Ja sehän on kuin veden henget hänelle soittaisivat harpuillaan ja viuluillaan temppeleistään käsin.

Mutta Nastipa huomaa pahan itse teossa ja lyö soittajille luun kurkkuun. Nämä vesipidot loppuvat nyt. Mitäs tuosta vaikka lautta on kaukana. Luuleeko tuo kurjimus ettei hän ole varautunut kaikkeen. Nasti pujottaa käden helmoihinsa ja ottaa taskun uumenista litteän kiven ja heittää lasauttaa sillä suoraan Natalia takaraivoon.

Natali tuntee kolahduksen päänupissaan. Kipu viiltää kuin myrkkynuoli. Orkesterin soitto lakkaa, päivän kaunis kimmellys haipuu pois. Janon sammuttaminen seisahtuu. Vesi ei ole kangastusta, vaan jotain vieläkin kamalampaa; vesi hänen ulottuvillaan on todellista, mutta vettä vartioi myrkkyäkin väkevämpi kuningatar.

Natali säikähtää kiven osumista ja vihlaisevaa kipua niin kovasti, että nousee lautalla polviensa varaan pidellen takaraivoaan hieman holtittomassa asennossa ja sitten se tapahtuu. Nimittäin hänen tasapainonsa pettää. Lautta keikahtaa ja hän tippuu veteen. Nasti kokee helpotusta, jopa nauraa mustien hampaiden tynkiensä lävitse. Siinä menee emäntä yli laidan. Miten läski suu nyt pannaan.

Nasti on vahingoniloinen sisimpänsä juuria myöten, sillä nyt hän pääsee pahan tekijästä, veden varastajasta. Kierosta akasta, joka vonkaa alituiseen hänen omaansa. Huku moinen akka! Painu pahanen kalojen nokittavaksi, tehkööt ruutanat ja raatanat ahteriin pesänsä! Nasti kiljuu ja tanssii voitonmerkiksi. Siinä muka ollaan niin janoisia, ja keho on pinkeä ja turpea kuin mikäkin maailman leili. Ja tuleehan se tämäkin hetki, kun paha saa palkkansa ja hien polttama liha pääsee likoamaan. Sihinä siinä kuuluu kun pekonikankut ja löllökyynärpäät sulahtavat viileään täydelliseen veteen jäähtymään.

Natali kamppailee vedessä viimeisten voimiensa tunnossa, yrittää hapuilla lautalleen, mutta ei pääse. Hän alkaa painua. Hän räpiköi vedessä. Haukkoo henkeään. Vettä menee hänen suuhunsa. Hän arvailee mielessään, että mikä onkaan hänen viimeinen hengen vetonsa ja yllättyy, kun niitä tulee vielä kuitenkin lisää.

Nastin nauru repii lastuja Natalin pulleasta naamasta. Voisipa hän poimia nuo silmät ja laittaa ne peltimukiin lillumaan muistaakseen tuon katseen, tuon pelokkaan hukkuvan katseen. Tämä on Nastille voiton hetki, riemullinen korkea soitto.

Natali kamppailee tuskissaan, kunnes tajuaa saavansa kerrankin juodakseen.

Jano helpottaa. Kamppailu lakkaa. Suu ei ole enää kuiva, vettä on yllin kyllin juotavaksi asti. Veteen joutuminen on jopa nautinnollista pitkän paahteessa istumisen jälkeen. Ja siihen sitä sitten Nastin nauru hyytyykin, kun hän näkee, että Natalin kasvoille leviää kauhun sijasta iloinen ilme. Nyt Natali saa vettä. Nastin omaa vettä. Nyt Natali voi vetää keuhkonsakin täyteen vaikkapa vain kostoksi. Nyt tämä voi saattaa pernansa, maksansa ja kaikkensa juomaan hänen vettä. Juoda oikein kylläiseksi asti, mitä siitä, vaikka kuolisi, kunhan saa vettä. Nastin vettä.

Nasti mittailee onnellista voittajahymyä Natalin kasvoilla. Liian leveä. Ei, ei hän voi antaa sellaisen tapahtua. Että antaa nyt Natalin vetää pidemmän korren ja nauraa viimeiseksi kaikkein makeimmin. Vihan määrä kasvaa. Estettävä se on. On estettävä mokomaa juomasta.

Koettaa päämäärätietoisen toiminnan aika. Nasti kauhoo lauttansa Natalin luo. Hän on päättänyt kiskoa Natalin ylös vedestä, ettei tämä voi juoda hänen vettään, kuolla hänen veteensä ja mädännyttää sitä lopullisesti.

Ja kun Natali vihdoin makaa lautan päällä mahallaan, alkaa Nasti hakata tätä selkään. Nasti työntää jopa sormensa Natalin kurkkuun, että tämä oksentaisi aivan kaikki viimeisetkin vedet rippeet ulos sisuksistaan. Näin on homma hoidettu ja vesi sillä kenelle se kuuluukin.

Jälleen ollaan tilanteessa, jossa Nasti vahtii Natalia, ettei tämä vaan juo hänen vettään. Että Natali vaan nyt pysyisi kurissa. Tajuaisiko tuo. Olisihan se kaikkien edun mukaista, ajattelee Nasti ja tuijottaa Natalia kuin partahaukka.

Jottei tuo pulska elämänkuva, isokokoinen nainen yrittäisi enää päihittää Nastia, kaivaa tämä esiin kankaaseen kääritystä nyytistä haulikon. Näin hän alleviivaa valtaansa. Haulikko olalla hän alkaa vahtia vettään.

Haulikon piippu kiiltelee kuin unelma auringon ja toivon tuulien suudellessa sitä. Nasti tietää, että valta oli hänellä äskenkin hyppysissään ja tämä jalkoväli täällä on koko seudun valtias, mutta haulikko on ikään kuin symboli siitä, että tälle akalle ei kannata ruveta ellei sitten väen vängällä halua saada ruutia häpynsä täytteeksi.

Aika kuluu. Natalissa nousee levottomuuden kipuileva tila. Takaraivossa jomottaa vielä kivenosuma. Paholaisen leima. Kehossa tuntuu nihkeältä ja tunkkaiselta oksentamisen jälkeen. On kaikin puolin kauhun olotila. Vettä on saatava, ajattelee Natali, mutta on otettava huomioon, että haulikko luo entistä kireämpää ilmapiiriä, ja etäännyttää veden saamisen mahdollisuuden kauemmaksi.

Natali hermostuu. Virottuaan ja pelastuttuaan hukkumakuolemalta hän päättää uhmata Nastia ja juoda vaikka henki menisi. Vaikka tämä ampuisi. Vaikka tulisi kuulaa takaraivoon, hän on päättänyt juoda, sillä mikä loppu se sellainen olisi, että antaa periksi tuollaiselle tikulle. Mikä näky se olisikaan, hän kuivuneena ruotona lautallaan, olisi se nyt ainakin kunniakkaampi loppu kuolla haulit takaraivossa.

Natali katsoo Nastiin uhmaten ja polvistuu veden äärelle ja kerää vettä kämmenkuppiinsa. Nasti ottaa aseen, painaa sitä poskea vasten ja tähtää Natalin käteen, jossa on vettä. Natali katsoo syrjäsilmällä Nastiin ja aseeseen. Antaa silmiensä haaleanharmaiden pallukoiden vaihtaa kohdetta edestakaisin.

Nasti ottaa aseesta tiukemman otteen. Hän on ampumassa oikeasti.  Se on ampumassa oikeasti ja käteen, tajuaa Natali ja miettii voisiko sitä pyytää ampumaan suoraan päähän.

Mustaviiruinen pupu pujahtaa Natalin pöksyihin ja sitoo karvat umpisolmuun. Olkoon tällä kertaa. Hänhän jäisi kitumaan ilman kättä. Verinen tynkä heilumassa hänen mielikuvituksensa aavalla aavikolla saa aikaan puistatusta. Natali antaa periksi ja kaataa veden kämmeneltään pois. Istuu lautalle ja alkaa miettiä.

Kuluu tovi. Lautat lipuvat jälleen lähellä toisiaan. Nasti tarkkailee Natalia. Natali katselee muka aavalle, mutta tarkkailee samalla ympäristöä. Yhtäkkiä Natali huomaa vedessä kelluvan kuolleen sorsan. Jos siihen tarttuisi ja löisi akalta tajun kankaalle, ja sitten joisi sielunsa kyllyydestä toisen maatessa tajuttomana ja ollessa kyvytön vahtimaan vettään. Siinäpä vastan suunnitelmien suunnitelma.

Hetken hän on ihan varma toimistaan, mutta hänpä ei tartukaan sorsaan, sillä Nastihan heräisi pian tokkurastaan ja Natali saisi palkkansa. Ehkä Nasti sitten ampuisi ja tappaisi hänet, ja söisi hänen lihansa. Ei kai hän sellaista riskiä ottaisi.

Aikaa kuuluu ja Natali ei tee elettäkään, tunnelma tiivistyy. Tajunnan rummut ja pillit soittavat fanfaarimusiikkia. Natalin jano kovenee ja janoinen orkesteri soittaa entistä kovempaa. Aivosolujen ne itsekurillisimmatkin ja harkitsevimmat komppaniat alkavat marssia janon puolesta, ja pitää mielenosoitusta sen puolesta, että vettä ja äkkiä.

Viekoittelevana ja komeana vesi uhkuu kuin nuori prinssi ilojensa pariin. Kun vaan saisi juoda. Kun vaan saisi. Vähitellen Natali vaipuu puolittain lautalle huonovointisena makaamaan. Hieman teatteria peliin mukaan ja maailma on kohta hänen.

Kun sitten Nasti itse kurottautuu vettä kohti ja ottaa sitä peltiseen mukiinsa ryystäen äänekkäästi, ei Natali enää voi pidätellä itseään. Jostakin takaraivosta käsin alkaa toimia sisäinen koodi, joka suorastaan käskee juomaan, vaikka tappamaan ja juomaan.

Lempeä kiltti kukkaleninkinen Natali, joka tahtoo kaikille vain pelkkää hyvää, tarttuu salaman nopeasti sorsan raatoa kaulasta ja täräyttää sillä Nastia niskaan. Nasti kuukahtaa sievästi norjahtaen alas ja ote aseesta irtoaa. Peltimuki kierähtää rämähtäen lautalle. Natali kurottautuu aseeseen ja ampuu sillä laukauksen voiton merkiksi.

Ammuttuaan ja haisteltuaan ruudin runollista tuoksua Natali venyttää kätensä kohti Nastin peltimukia ja omii sen täysin oikeuksin itselleen. Sitten Natali nousee lautalleen ja huutaa ja tanssii, ja sitten polvistuu juomaan. Kurlaa ja juo pitkään ja hartaasti ahmien vettä Nastin peltimukista. Aijai tätä iloa ja kesäpäivää ja veden riemua.

Nasti makaa lautallaan tajuttomana. Nyt Natali on veden kuningatar. Nyt Natali määrää, sillä hänellä on ase, peltimuki ja kuollut sorsa, josta hän voi repiä lihakkaita palasia syödäkseen.

Nyt Natali ei voi silmäänsä räpäyttää, hänen täytyy olla varuillaan. Hänellä on vettä yllin kyllin juoda janoonsa, mutta hän ei tiedä minä hetkenä hyvänsä Nasti saattaa yllättää hänet, ja tilanne olisi taas toisin päin.

Hänen on siis oltava varuillaan. Asettakin hän on valmis käyttämään. Hän on valmis vaikka ampumaan tuon röyhkeän kuivakan akan, jos se vain häntä uhkaisi ja hänen vettään. Eihän tuossa syötävää ole, mutta lonkkaluista saisi ihan hyvät melat, joilla voisi soutaa.

Sari Maanhalla


Rikottu


Sinä ojennat tumman kuvan,
olet maalannut sen elämästäsi,
mustalla pohjalla pelon pyörteet,
johon kyyneleet ovat tähtivöitä punoneet.

Sinussa asuu rikottu tyttö,
sinussa kysyy kaikkia noita
mielesi uljaita kysymyksiä
eksynyt rikottu nainen.

Oletko milloinkaan ajatellut tutustua pelkoosi,
sen vahva kovertava liemi muuttuu lauluksi,
joka hyväilee mielesi nukkapampuloita.

Oletko milloinkaan ajatellut tutustua vihaasi,
sen vahva väkevä liemi muuttuu taiaksi,
joka kertoo uudeksi koko elämän kevään.

Sinussa asuu rikottu tyttö,
sinussa lausuu kaikkia noita
mielesi kauniita ihmettelyjä
eksynyt herkkä nainen.

Oletko milloinkaan ajatellut kätellä häpeääsi,
sen peittävä musta nöyhtä muuttuu runoksi,
joka vapauttaa sisäiset valkoiset linnut.

– Sari Maanhalla –


Rikottu lapsi

On hyvin surullista kun lapsen aito minuus joutuu kasvuympäristönsä aikuisten tallaamaksi. Tässä henkisessä perhetragediassa ihminen menettää sisäisesti kosketuksensa itseensä, joka vaikuttaa kaikkeen hänen myöhempään elämiseen ja olemiseen. Kyse on eräänlaisesta henkisestä kuolemasta.

Jokainen ihminen on luonnostaan luottava ja sädehtivä persoonallisuus, jolla on rajattomat määrät luovia ja rakkaudellisia voimavaroja. Kuitenkin katsoessamme laajemmin aikamme ihmismielten ilmapiirejä, voi tehdä tulkinnan, että kipeitä, satutettuja epätasapainoisia ihmisiä on tällä planeetalla kulkemassa paljon. Moni on tullut vahingoitetuksi.

Erilaiset aikamme vihamuodot ja pinnalliset elämäntavat ovat tulosta ihmisen henkisestä kuolemasta, itsensä menettämisestä, mikä tapahtuu useimmiten ihmiselle hänen ollessa lapsi. On vaikea sanoa mistä kaikki on saanut alkunsa, mutta sukupolvelta toiselle muotoaan muuttaen tämä sisäinen kipu siirtyy.

Olemme havahtuneet päihde- ja mielenterveysongelma- sekä väkivaltaperheiden todellisuuteen ja lasten rikkinäisiin kasvuolosuhteisiin. Tiedämme mikä vaikutus tällaisilla kaaottisilla kokemuksilla on lapsen mieleen ja kasvuun.

Rikkoutuminen on pelkoon kasvamista. Pelon vastakohta on rakkaus. Jokainen lapsi tarvitsee rakkautta kasvaakseen. Mitään muuta ei tarvita, mutta rakkautta ei voi välittää sellainen ihminen, jolla ei ole kokemusta rakastamisesta. Rakkaus on sisäinen kokemus, mielen ja hengen laatu. Omilta vanhemmilta saatu rakkaudettomuus välittyy aina omille lapsille ellei omaa rakkaudettomuutta ole henkisen työ kautta elvytetty rakkaudeksi.

Rikottu lapsi on joutunut menettämään oman aidon rakkaudellisen itsensä sellaisen aikuisen toimesta, joka ei ole kyennyt rakastamaan.

Jokainen lapsi, joka ei saa kasvaa omaksi itsekseen tai tavalla tai toisella joutuu nujerretuksi lapsuudessa, menettää kosketuksen itseensä. Tällainen yhtälö voi tapahtua räikeiden ongelmien perheessä yhtä hyvin kuin perheessä, jossa vanhemmat yrittävät tehdä parhaansa.

Kaikki mitä lapsi tarvitsee aikuisen taholta on läsnäolo, sillä elämä on alati muuttuvaa. Tänään lapsi voi tarvita tiukkoja rajoja ja selkeää ei sanaa, mutta huomenna tuo sana voi repiä lapsen kahtia. Hyvä on myös miettiä, mistä lasta edes kielletään. Jos hän luovuutensa ja kekseliäisyytensä nimissä tekee jotain, mikä näyttää vanhempien silmissä kepposelta, lapsi kuullessaan ei sanan, voi ymmärtää, että hänen ilonsa ja kekseliäisyytensä on väärin.

Rajoja tarvitaan ennen kaikkea siihen, että lapsi voi kasvaa turvallisesti ja turvassa, ei siihen että vanhemmilla olisi mukavampi olo.

Vaahteranmäen Eemeli tarinassa tämä asetelma tulee hyvin näkyviin. Kaikki Eemelin teot ovat lapsen luontaiseen uteliaisuuteen ja vilkkauteen liittyviä tekoja, joissa sattuu ja tapahtuu, mutta aikuisten silmissä teot ovat ilkeyttä ja kurittomuutta. Ajatelkaa sitä hetkeä, kun Eemeli haluaa selvittää mitkä kengät pitävät vettä ja mitkä eivät. Hänen omansa kastuvat läheisellä purolla, mutta mikä oivalluksen ilo siihen liittyykään, että vaikka laittaa isän saappaan täyteen vettä, se ei vuoda mistään. Vesi unohtuu saappaaseen, ja se saa isän silmissä kepposen leiman. Isä suuttuu ja lapsi teljetään vajaan.

Suren jokaista Eemeliä, joka joutuu menettämään lahjakkuutensa ja eloisuutensa vain sen tähden, että aikuiset päättävät, että hän on kauhea kakara.

Tarvitaan rakkautta, mutta rakkaus ei ole kauniita sanoja ja hymyjä, selkeitä rajoja ja kasvatusmenetelmiä. Rakkaus on rakkautta. Hengittämämme ilma on happea, me vain hengitämme sitä. Sitä joko on olemassa tai ei ole, ja se voi sisältää myrkkyä, jolloin ilman koostumus muuttuu. Rakkaus on rakkautta. Rakkaus on ilmaa, jota minuus hengittää.

Lapset ovat eloisia, se on ihmisen terve luontainen luonto. Aikuinen joka ei ole kosketuksissa itseensä, ei voi olla läsnä omassa eikä näin ollen lapsenkaan elämässä. Suurin vahinko mikä lapselle tapahtuu hänen henkisyytensä turmeltuessa on se, ettei häntä nähdä. Jokainen lapsi on syntyessään oma persoonansa – jos tätä persoonaa ei nähdä eikä tueta, lapsi ei opi tuntemaan itseään. Ja itsetuntemus on juuri sitä paljon puhuttua itsentuntoa, jonka alhaisuuteen monet aikuisten ongelmat liittyvät.

Rikotun lapsen ongelma on väkevä elämän ongelma, joka heijastuu kaikkeen olemiseen. Kun rikottu lapsi kasvaa aikuiseksi, on hänen päällään valtava taakka: hänen kasvuympäristönsä ei ole opettanut itsetuntemukseen. Tällöin kosketus omiin tunteisiin puuttuu, käsitys omasta itsestä on vääränlainen. Tällainen minän alusta on otollinen erilaisille ääriongelmille riippuvuuksille, syömishäiriöille ja mielenterveyden epätasapainotiloille.

Rikotut lapset elävät aikuistuttuaan ns. normaalia elämää. Mitä se kenelläkin tarkoittaa. He opiskelevat, menevät töihin, perustavat perheen ja koittavat pärjätä. Elämä menee jopa hyvin, mutta rikkoutuneisuuden perintö ei häviä mihinkään, vaan se on mielessä, itsetunnossa, turvallisuudessa ja tunnetaidoissa. Tuntematon kaipaus, kaiherrus pysäyttää toisinaan, mutta huomion saa suunnattua aina muualle. Joku katoaa projektielämänsä pyörteisiin, joku lohduttautuu päihteeseen jne… Mutta rikkoutuminen ei jätä rauhaan, ja mielen ongelmat kerääntyvät ja kärjistyvät.

Rikkoutuneen lapsen, aikuiseksi kasvaneen ihmisen perusongelma on turvattomuuden eli pelon ongelma. Ihminen, jonka perusturvallisuuden tunne eli sisäinen turvassaolemisen tunne puuttuu, elää elämäänsä aina pelosta ja epävarmuudesta käsin. Tällainen ihminen arvioi kaikkea olemassa olevaa aina sen kannalta onko se uhka hänelle vai ei.
Viime kädessä uhkien määrä kasvaa hallitsemattomaksi. On mahdotonta itsensä kiusaamista vaatia elämältä hallintaa ja itseltä täydellistä pärjäämistä.

Rikkonainen menneisyyden vaikutukset voidaan purkaa terapeuttisen itsetutkiskeluprosessin muodossa. Rikotun sisäinen kauhu ja pelko elvytetään rakkaudeksi ja luottamukseksi psyykkisen työn avulla, johon kuuluu lapsuuden kokemusten läpikäyminen.

Pelkkä mekaaninen tilityö ja asioiden toteaminen ei riitä, vaan tarvitaan tunnetasoista työstämistä. Hyvä lähtökohta on toisen ihmisen kanssa tehtävä pelko, häpeä ja vihainventaario. Psyykkisen työn myötä ihmisen itsetuntemus lisääntyy eli itsetunto kohoaa ja hän kykenee elämään tasapainoista onnellista elämää ilman riippuvuuksia tai ponnistelujen tarpeita.

Toivon, että jokainen rikottu saa jossain vaiheessa elämäänsä mahdollisuuden eheytymisen kokemukseen. Se tulee kivun kautta, henkinen tai fyysinen kipu ilmoittaa, että jotain on sisäisesti pielessä. Matka voi alkaa juuri siitä ja silloin: iteensä katsomisen matka.

Tuo matka kannattaa tehdä.

Sari Maanhalla


Itsetuhoinen on menettänyt kosketuksen itseensä

Tämä artikkeli perustuu kuuden henkilön kokemuksiin itsetuhoisuudesta. Kolme miestä ja kolme naista iältään 25 – 45 vuotta, kertovat ajatuksiaan, jotka ovat tekstissä kursiivilla.

Tule meille keinumaan Sari Maanhalla

Usein huomiomme itsetuhoisuudesta puhuttaessa kiinnittyy itsemurhan tekemiseen: hengen riistämiseen itseltä konkreettisella keinolla. Itsemurhan tekeminen on kuitenkin vain yksi itsetuhoisuuden muoto. Itse itsetuhoisuus on paljon laajempi käsite. Ihminen voi olla monella tapaa itsetuhoinen ja eräänlainen epäsuora itsetuhoisuuden muoto on hyvin yleistä. Epäsuora itsetuhoisuus tarkoittaa sitä, että ihminen ei suoranaisesti tee konkreettista itsensä tappamisen tekoa, vaan lähinnä elää itseään laiminlyöden ja vahingoittaen. Itsetuhoisuus voi olla jopa elämäntapa.
On sitten kyse suorasta itsemurhasta tai epäsuorasta itsetuhoisuudesta, olennaista on ymmärtää, että itsetuhoisuus liittyy itsensä menettämiseen eli jonkinlaiseen henkiseen minättömyyteen tai eksyneisyyteen, mikä useimmiten tarkoittaa sitä, että itsetuhoinen on menettänyt yhteyden itseensä ja tunteisiinsa. Turvallisuuden tunne on saanut kolhuja, samoin luottamus ja itsensä hyväksyminen on vaikeaa. Jatkuva häpeä ja pelko liittyvät keskeisenä piirteenä itsensä menettäneen mielentilaan.

Juuret lapsuudessa

Henkinen kolhu, itsensä menettäminen on voinut tapahtua monessa eri ikävaiheessa ja elämäntilanteessa. Kaikki haastateltavat toivat esiin lapsuusperheessä vallinneen ilmapiirin merkityksen.
– Isäni oli narsistinen luonnehäiriön omaava ihminen, koin emotionaalista ja henkistä hyväksikäyttöä sekä hylkäämistä ja häpäisyä. Ne ovat synnyttäneet arvottomuuden tunteen, jatkuvan pelon ja luottamuksen puutteen. Minkäänlaista itsetuntemusta ei ole päässyt muotoutumaan, joka on ajanut tuhoisiin elämäntapoihin.

Itsetuhoista käyttäytymistä syntyy perheilmapiireissä, joissa vallitsevia tunnetiloja on pelko, häpeä, ja viha.
– Ilmapiiriltään häiriintyneissä perheissä syytellään toisia sekä vaaditaan tietynlaista käyttäytymistä, tunteiden ilmaiseminen on kiellettyä, tällaisessa ympäristössä sosialisoituminen tarkoittaa omasta minuudesta luopumista, mikä luo elämään paljon nimetöntä henkistä kipua.

Lapselle on luontaista kokea kuuluvansa kaikkeen olevaan avoimella uteliaisuudella, toimintakyvyllä ja uuden oppimisella. Tämän vahvan olemassa olon ja luottamisen tunteen säilyttäminen on olennaista itsen säilymisen kannalta, sillä se antaa pohjan kaikelle olemiselle: koemmeko olevamme turvassa, vai elämmekö jatkuvan uhan tunteen alla, jolloin elämästä tulee selviytymistaistelu sen sijaan, että olisimme tasapainoisia ja onnellisia. Useat menettävät lapsuuden turvallisuuden sekä kuulumisen tunteen, mikä on vahingollista, sillä kuulumisen tunne on oleellista itseksi kasvamisen kannalta. Perheessä vallitseva vahingollinen ilmapiiri ottaa lapselta hänen luottamuksensa pois, jolloin itsensä menettäminen saa alkunsa.

– Uskon että jokainen ihminen on elämän alussa oma persoonansa joka tarvitsee tulla nähdyksi juuri sellaisena, häiriintynyt perheilmapiiri kannustaa sulkeutumaan ja kadottamaan minuutensa sen sijaan, että se auttaa ihmistä kasvamaan omaksi itsekseen.

ItsetuhoisuusEpätoivoinen selviytymiskeino

Itsensä menettänyt kokee itsessään tyhjiön, jonka hän pyrkii täyttämään keinolla millä hyvänsä. Hän ottaa käyttöön jonkin muodon itsetuhoisesta toiminnasta. Itsetuhoisen toiminnan tunnistaminen voi olla vaikeaa ja useat häilyvätkin huomaamattaan itsetuhoisesti läpi elämänsä.

– Minun kohdalla totta on ollut passiivinen itsetuhoisuus: masennus, alakuloisuus, eristäytyminen, yksinäisyys. Olin arka lapsi, nuorena jännittynyt sekä hiljainen ihmisten joukossa. Se oli sellainen itsetuhoisuuden hiljainen muoto.

– Päihteiden käyttö. Piti saada pää sekaisin keinolla millä hyvänsä. Imppaaminen oli yksi keino mopo-iässä, tupakointi ja alkoholin käyttö jatkui pitkälle aikuisikään saakka. jonkun verran pilven polttoa ja muutamia viina ja lääkkeet kokeiluja.

Itsetuhoinen toiminta voi liittyä arkipäiväisiin elämämme asioihin, mutta itsetuhoisuuden piirteet täyttyvät kun ihminen vahingoittaa itseään elämäntavoillaan. Ruoka, päihteet, työ; mitä tahansa liikaa tai vastaavasti passiivisesti esimeriksi liikuntaa ja unta liian vähän, on omaa terveyttä ja itseä tuhoavaa, jonka juuret ovat itsensä menettämisessä.
– Olen syönyt liikaa ja huolehtinut itsestäni muutenkin huonosti, seurauksena paino-ongelmia, yms. vastapainona olen painanut töitä kuin hullu.

Tämä ei ole puhtaalla tietoisuudella valittu prosessi vaan ihminen ikään kuin ajautuu toimimaan tietyllä tavalla. Yleensä itsetuhoinen eli itsensä menettämiseen pohjautuva prosessi alkaa hienovaraisena ja etenee kohti itsensä suurempaa vahingoittamista. Keskeinen teema tässä itsetuhoisuuden prosessissa on itsetuntemuksen puute mikä edistää tunneilmaisun tukahtumista ja ihmissuhdesotkuja. Tukahdutetut tunteet kertyvät vähitellen ja toistuvat epäonnistumiset saavat lopulta vihan muodon, joka kääntyy omaa itseä kohti. Joidenkin kohdalla itsetuhoinen kierre kärjistyy itsemurhaan tai sen yrityksiin. – Olen elänyt hyvin riskialttiisti, itsemurha-ajatuksia on ollut paljon, kunnes lopulta yritin itsemurhaa. 

Siinä missä toinen syö tai juo liikaa, toinen saattaa valita konkreettisen itsemurhan hitaan itsensä tuhoamisen sijasta. Syy on sama; itsensä menettäminen, minuuden tilalle syöpyneen häpeän tukahduttaminen ja ratkaiseminen.

Itsensä menettänyt kokee itsessään tyhjiön, jonka hän pyrkii täyttämään keinolla millä hyvänsä.

Itsetuhoisuuden luonnollisuus

Vaikka itsetuhoisuus on elämänvastaista, on sillä kuitenkin luonnollinen puolensa, kun ajatellaan millaisessa elämäntilassa ihminen ajautuu siihen. – Kun ihminen on sisäisesti rikki, hän tuntee, että jotain on vialla. Tällöin tuntuu luontevalta ratkaisulta elää siten, että tuhoaa loputkin itsestään.

Tällaisessa tilanteessa itsetuho tuntuu toimivalta ratkaisulta, varsinkin kun tässä mielentilassa usein ulospääsytien hahmottaminen on mahdotonta. – Itsetuhoinen elämäntapa on usein edellisen sukupolven perintö seuraavalle: ihminen ei välttämättä osaa muuta tapaa elää.

Kivulla ja huomion saamisella itseään vahingoittamalla on myös oma merkityksensä. Itsetuhoisella käytöksellä aikaan saatu kipu tuo rajoja, lisäksi se on keino saada huomiota sekä nimi omalle pahalle ololle. Itsensä menettämisen tila on nimetön ahdistava tila, jossa ihminen ei koe mitään konkreettista.

On olennaista ottaa myös huomioon, että elämän rajallisuuskysymykset ja kuolemateema kuuluvat keskeisesti ihmiselonkulkuun. Kulttuurimme on vain niin kovin kliininen ja kuolemaa ja sen hyväksymistä ei missään opeteta. Päin vastoin meidät ohjataan vaikenemaan näissä kysymyksissä. Koska elämällä kuitenkin on tietyt rajansa ja lainalaisuutensa, olisi elintärkeää, että jokaisella olisi lupa ajatella kuolemaa. Jokaisella on luontainen tarve saada puhua kuolemasta ja kohdata kuoleman pelkonsa. Jos näin ei tapahdu, tukahdutetut kuolemanpohdinnat ja kysymykset saattavat jo sinänsä kärjistyä itsetuhoisuudeksi. Ihmisellä tulisi olla mahdollisuus puhua myös itsemurha-ajatuksistaan. Ellei näin tapahdu, konkreettinen itsemurha tai epäsuora itsetuhoisuus voi tulla ratkaisuksi, jolloin kuolemisella ikään kuin ”leikitään”, kun se kuolema sieltä on kuitenkin tulossa.

Pahinta mitä ihmiselle voi tapahtua, on menettää itsensä. On tärkeää kokea omat rajansa sekä tuntea oman minuutensa kokonaisvaltainen olemassaolo.

Lehtisydän Sari MaanhallaItsensä voi löytää uudelleen

Itsetuhoinen elämäntapa on kaikille itsensä menettäneille yhteistä. Itsetuhoista elämäntapaa voi jatkaa, mutta se johtaa nimensä mukaisesti itsetuhoon. Kyseessä on itsetuhoinen kierre, joka pahenee ajan kuluessa ja vie mennessään. Itsensä tuhoaminen ei kuitenkaan ole ainut vaihtoehto kaoottisessa mielentilanteessa, vaikka se siltä tuntuukin.
 – Suurimman tuskan hetkellä mieleni taka-alalla kaikui viesti, lopeta itsesi. Se viesti on valhetta ja petosta. Tuota viestiä ei tule kuunnella.

Itsensä tuhoaminen on yksi vaihtoehto, mutta on olemassa myös itsensä takaisin saamisen mahdollisuus itsessä olevan hyvän elvyttämisen kautta. Se mikä on menetetty, on mahdollista löytää uudelleen. – Kun omaa itsetuhoisuutta alkaa ymmärtää, se ei enää ole elämäntapa. Tilalle on tullut muuta. Kun itsetuhon ongelma ratkeaa, tilalle tulee elämäniloa ja kiitollisuutta. Tässä auttaa elämänsä läpikäyminen terapian, vertaisryhmän, itsehoitomenetelmän, terapeuttisten tai muiden toimintojen avulla.

– Oleellista on saada mahdollisuus rakentaa omaa elämäntarinaa ja käydä läpi sitä mitä itselle on tapahtunut. Olennaista ei ole taistella vapaaksi tuhoisasta elämäntavasta vaan alkaa elvyttää itsessä olevaa hyvää. – Kyllä se on siellä kaiken sen nöyhdän alla. Pitää vaan käydä se nöyhtä läpi.

Kohti eheytymistä

– Näen itsetuhoisuuden rakkaudettomuuden sairautena. Hyväksyvä ilmapiiri (itsehoitoryhmän) on antanut rohkeuden katsoa omaan elämänhistoriaan ja sitä kautta oivaltamaan tosiasiallisia syitä omiin itsetuhoisiin valintoihin.

Yhtä oikeaa tapaa kohdata ongelmia ei ole, mutta keskeistä on luottamuksellisen ihmissuhteen rakentuminen, jossa on turvallista käydä asioita läpi. Samalla vahvistuu myös oma sisäinen turvallisuuden tunne ja luottamus. – Luottamaan opetteleminen on ollut  välttämätön voimanlähde. Hiljalleen minulle on selvinnyt mitä minulle on tapahtunut ja millaisessa emotionaalisessa ympäristössä olen lapsuuteni viettänyt. Tunnetyöskentely on auttanut.

Itsetuhoisuus on  elämäntapa, joka aiheutuu pelko ja häpeäidentiteetistä, itsensä menettämisestä. Todellisena vaihtoehtona on löytää itsensä takaisin itselleen. Tämä on henkinen prosessi, joka pitää sisällään itsetutkiskelua ja kokemusten jakamista.

    – Se on eräänlainen minän eheytymisprosessi, jossa itsetunto ja  terve tunne-elämä palautuu, jossa ihmissuhdetaidot, luovuus elpyvät, jossa oppii hyväksymään itsensä, jolloin voi olla onnellinen tässä ja nyt. Levotonta ponnistelua tai tuskallista sisäistä taistelua ei enää tarvita, kuin ei ole enää mitään tyhjiötä mitä täyttää. Minä on vihdoin löytänyt kotiin.

Valotar Sari Maanhalla

Käsi kädessä lehti 1/2011
Teksti ja kuvat: Sari Maanhalla


Mustasukkaisuudella on pelon kasvot, Tiinan tarina

– En ymmärtänyt olevani mustasukkainen. Mielestäni epäileminen oli tervettä, sillä puoliso oli epäluotettavan oloinen, nelikymppinen Tiina kertoo.
Tiina sanoo laittaneensa kontrolloimisen ja tietämisenhalun rakkauden piikkiin. – Halusin rakastaa kunnolla ja jakaa parisuhteessa kaiken. Olin täynnä kysymyksiä: mitä teit ja kenen kanssa.

Mustasukkaisuus on Tiinan mielestä yleistä, mutta vain ääritapaukset tulevat julkisuuteen ns. intohimorikoksina. Kulttuurissamme mustasukkaisuutta ajatellaan ihmisyyteen kuuluvaksi piirteeksi, joka joidenkin kohdalla äityy pahaksi.
– Mustasukkaisuudesta puhuttaessa tuntuu, että sitä pidetään yliluonnollisena mystisenä voimana, joka vie ihmisen mennessään. Viehän se mennessään, mutta ei siinä mitään yliluonnollista ole, painottaa Tiina.

Uhkia näköpiirissä

Mustasukkainen käyttää paljon energiaa epävarmoihin pohdintoihin. – Onko se tosiaan niin, ettei miehellä ole naispuolisia työtovereita, Tiina muistaa ajatelleensa.
– Kun oli rakentajamessut, mieheni oli siellä tekemässä maalausesittelyä. Menin paikan päälle ja löysin messuosastolta kaksi hyvännäköistä naista mieheni kanssa maalaamassa. Koin, että minua oli huijattu, kun mies ei ollut kertonut mitään. Minusta se oli pöyristyttävää, Tiina kuvailee.

Mustasukkaiselle toisen ihmisen teot, olemiset ja menemiset ovat uhka. Hän pelkää menettävänsä toisen ja puntaroi kaikkea ympärillä tapahtuvaa tämän kautta.
– Minulla oli uhkien suhteen tutka täysillä koko ajan päällä. Kun uhka oli havaittu, hälytys oli annettu ja hulluuteen verrattava käyttäytyminen alkoi, Tiina kiteyttää.

Mustasukkainen ihminen käyttää paljon energiaa epävarmuuden aiheuttamiin varmisteluihin.

Ihmissuhteen alussa voi olla niin ettei mustasukkaisuutta ilmene tai jos ilmenee, se ajatellaan ”söpönä” asiana. Ongelmat ilmaantuvat yleensä sitten, kun symbioottinen parisuhdevaihe jää taakse ja pari opettelee yhdessäolon rinnalla elämään omaa elämää.
Puolison mustasukkaisuus voi jopa yllättää toisen osapuolen ja mustasukkaisen itsensäkin. – Se tuntui siltä, kuin itsestä olisi vyörynyt ulos hallitsematon puoli, joka laittoi toimimaan, kertoo Tiina. – Kyseisen pyörremyrskyn jälkeen oli itselläkin olo, että ohoh mitä tapahtui.

MustasukkaisuusPelon kasvot

Mustasukkaisuus on menettämisen pelkoa ja sen juuret ovat yleensä lapsuuden ihmissuhteissa. Terveessä äiti – isä – lapsi -asetelmassa lapsi saa harjoitella mustasukkaisuutta, rakastamista ja olemista yhteydessä toisiin ihmisiin. Epäterve perheympäristö vääristää ihmissuhteiden luonnetta.
Lapsi oppii pelkäämään, että hänet hylätään. Lapselle se merkitsee tuhoutumista. Aikuiselle tällainen pelko ei ole realistinen, mutta mustasukkaiset aikuiset oireilevat ihmissuhteissa lapsuuden pelkoaan. – Siksi he joko eristäytyvät muista tai haluavat omistaa heidät varmistaakseen etteivät tuhoudu, Tiina miettii.

– Oma kokemukseni on, että sotaisat suhteet, erot ja ihmisten yhteentörmäykset ovat hyvin pitkälle mustasukkaisuutta. Naputtava vaimo, räyhäävä mies, kukaan ei tunnista eikä tunnusta, mutta käyttäytyy kuin oikutteleva lapsi, pohtii Tiina.

Myös häpeän ja huonommuuden tunteet ovat Tiinalle tuttuja. – Koin itseni huonoksi ihmiseksi kohtausteni takia. Yritin peitellä ailahtelevaisuuttani, mutta se pahensi kaikkea. Siitä muodostui omituinen näytelmä, jossa yritin esittää rakastavaa ja varmistaa samalla etten tule satutetuksi, muistelee Tiina.
– Myöhemmin ymmärsin mustasukkaisuuden pelkona. Samalla tiesin, ettei mustasukkaisuuteni liittynyt siihen, että olen huono ihminen, vaan että olen pelokas ihminen. Siinä on olennainen ero.

Turvallisuuden tunne löytyy

– Ihminen, jonka perusturvallisuuden tunne on epätasapainossa, on taipuvainen panikoimaan ihmissuhteissaan pelkokäyttäytymisellä, sanoo Tiina. Lääke tähän on turvallisuuden tunteen elvyttäminen. Kyseessä on henkinen prosessi, jossa kohdataan tunnetasolla lapsenomainen pelko.

– Tarvitaan mustasukkaisuuden ytimessä olemista ja suostumista kulkemaan pelon läpi. Minun kohdalla se tarkoitti itku- ja raivokohtauksia sekä unihäiriöitä. Tuntui, kuin olisin ollut uudelleen lapsi, kun vanhat tunteet tulivat pintaan.
Tällaiseen henkiseen työstämiseen tarvitaan neutraali ihmissuhde. – Henkilöä, johon oma mustasukkaisuus liittyy, ei kannata ottaa luottohenkilökseen käsitellessään mustasukkaisuuttaan. On hyvä kääntyä terapeutin, psykologin, hoitajan tai jonkun muun puoleen, jolle mustasukkaisuuden luonne ja siihen liittyvä toipumisprosessi on tuttu.
– Minun prosessissa oli mukana tukihenkilö, joka tuli elämääni AAL:n (Alkoholistien aikuiset lapset) ryhmätoiminnan kautta, kertoo Tiina.

Tilaa tulee rakastamiselle omistamisen sijaan.

Pelon läpi kulkeminen tarkoittaa sitä, että mustasukkaisuuden noustessa pintaan, se opetellaan huomaamaan ja pysäyttämään tunteeseen liittyvä reaktio. Pystyäkseen tähän ihmisellä voi mennä vielä monta mustasukkaisuuskohtausta entisellään, mutta vähitellen tunnistaminen ja ilmiön ymmärtäminen lisääntyy.
– Tärkeää on muuttaa tunnekuohuun liittyvää toimintaa. Luopua entisestä riehumisesta ja siirtyä uuteen toimintatapaan. Tämä on keino päästä tuhoisasta kehästä vapaaksi, Tiina kertoo.

Uusi toimintatapa tarkoittaa yhteyden ottamista tukihenkilöön ja oman mustasukkaisuutensa myöntämistä ääneen. – Se tietää itkua ja hammasten kiristystä, mutta se kannattaa. Olennaista on jakaa luotettavassa ihmissuhteessa tämä voimakas tunne, kun se on päällä. Se on sisimpään koteloituneen pelkonsa läpielämistä.
Hätä ja ärtymys muuttuvat ensin suruksi ja sen jälkeen oivallukseksi; en tuhoutunutkaan! Pelkonsa läpi eläminen toistuvasti vahvistaa ihmisen luottamusta elämään. – Se on ihmismielen henkistä ja hengellistä elpymistä.

Luostarikirkon puiston rakastavaiset Sari MaanhallaTiina kertoo, että eräänä päivänä vaan huomaa, että pelko on poissa. – Perusolemukseen lipuu vapautuminen ja rentous. Pelon mielentila ja varuillaan olo jää pois. Ihmissuhteet elpyvät ja tilaa tulee rakastamiselle omistamisen sijaan.
Tiina on huomannut, miten hänen sisimmästään on löytynyt uskomattoman paljon vahvuutta ja luovuutta. – Se on ollut elämäni paras oivallus ja löytöretki.

Käsi kädessä lehti 3/2011
Teksti ja kuvat Sari Maanhalla