Järvi
Saavun järvelle sen päätä myöten. Järvellä on pää, ihmisellä on pää, joella on suu ja merellä selkä. Jos katsoo karttaa ja antaa itselleen mahdollisuuden katsella utuisin silmin, voi järvenmuodossa nähdä norsun, joka seisoo takajaloillaan ja kurottaa kärsällään ylös suoraan pohjoiseen. Saavun järvelle siis norsun kärsän puolelta.
Järvelle saapuminen on aina jotenkin sävähdyttävä hetki. Puiden keskuudessa kulkemisen jälkeen tuntuville avautuu paljaana avaruutena järven aukeama, jolla on joka kerta oma tunnelmansa. Kuin saapuisi salaisen ja piilotetun aukon äärelle metsäisyydestä. Toisinaan aukeaman väri on sumun kutoma harmaa, talviauringon sävyttämä violettisuus tai hohteisuus. Kesällä yhtäaikaisia sävyjä on monenlaisia, kun valkoiset pilvenpallerot ja sinisenä näyttäytyvä taivas peilautuvat järvenpintaan ja kun suomaiset erilaiset rusehtavan vihertävän kukertavat värit ovat näkyvillä.
Tämä järvi ei ole mikä tahansa järvi, vaan tämä on soinen järvi, ja suojärvellä on oma luontonsa. Suojärvi on jotenkin enemmän kuin pelkkä järvi. Sen rannat ovat hyllyvää rahkasammalta, ja hyllymisen laatu ja määrä riippuvat esimerkiksi sateiden määrästä. Joskus järven avaruuden piiriin ei yksinkertaisesti pääse, kun vetinen pehmeys ylettyy viereiseen männikköön asti.
Järvellä on joka kerta täysin erilainen ilme. Se on joka kerta uusi. On sumua, on tuulta, on aaltoja; erisuuntaisia, on tyyntä. Järven leveimmässä kohdassa tuulen käydessä idästä tai lännestä aallot pääsevät hauskasti lompsuttamaan rahkasammaleisia rantoja. Lomps lomps lumps lomps lomps lumps. Ehkä välillä joku limps. Kapeahko järvenkärsä on usein tuulisenakin päivänä vedeltään tyyni, muun osan järvestä väreillessä tai heiluessa aalloista raidallisena.
Olen juossut ja kävellyt tänne. Hiihtänyt, lumikenkäillyt ja liukulumikenkäillyt. Olen tullut tänne valoisalla, pimeällä, päivällä, aamulla, illalla. Olen ollut täällä auringonpaisteessa, vesisateessa, ukkosella, lumisateessa. Toisinaan käyn vain kärsän puolelta kurkkaamassa millainen ilme järvellä tällä kertaa on. Toisinaan viivyn pidempään ja istahdan alas ja vain kuuntelen ja katselen. Kuuntelen veden lompsumista tai lähistöllä keskustelevia korppeja. Tai kerään hillaa, juolukkaa, mustikkaa, karpaloa.
Norsunmuotoiseksi mieltämäni järven selkäpuolelta on valikoitunut itselleni aamupalapaikka. Puolestaan hyvin monia iltaistuntoja olen viettänyt järven mahapuolella. Selkäpuoli on aamupuoli ja mahapuoli on iltapuoli, ja kärsä on ollut se reitti mistä järvelle tullaan.
Järven keskuudesta löytyy muun muassa myös yksi ulkotoimistoistani, jossa työskentelen joskus jopa kokonaisia päiviä. Ulkotoimistopaikaksi on valikoitunut joko jokin kärsänseutu tai vaihtoehtoisesti toimisto on sijainnut järven niskan tai selän alueella.
Selkä- tai mahapuolen valikoitumiseen ei liity mitään sen kummempaa mystiikkaa tai sattumanvaraisuutta. Tuulen suunta ja auringonvalon asettuminen suhteessa järveen ovat ne paikanvalintaa ohjaavat tekijät. Vuodenajasta riippuen ulkotoimistossa tarvitaan joko suoran auringonvalon lämmitystä tai vilvoittavaa tuulta ja puun varjoa. Loppuvuodesta ja sydäntalvella kirjoittamaan tullessa olemus tarkkailee tiitterästi jotain närettä tuulensuojaksi.
Järven kärsäpää on tullut tutuimmaksi, mutta usein kierrän koko järven. Rannan seutu on pääosin hyllyvää rahkasammalta, mutta myös hieman kiinteämpiä yksittäisiä kohtia löytyy. On avarampaa hyllyvää rahkasammalmattoa, jossa voi suhteellisen vapaasti lompsutella, mutta on myös tiheää puustoa, jonka lomitse pujotella ja puroja, joiden yli pomppia.
Joissakin kohti puro tai oja on sen verran leveä, että loikkaamalla ei pääse yli, mutta näihin kohtiin on joku viritellyt puunrunkoja, joita pitkin tasapainoilla yli ja jännittää pitääkö tasapaino vai heilahtaako sitä jorpakkoon. Kerran kala pötkötteli päivälevolla puron suulla. Se säikähti puron yli tasapainoilevaa olentoa ja molskautti vettä, mikä puolestaan säikäytti olentoa, minua. Vähän vain horjahdin.
Yöpynyt olen mahapuolella kesällä siellä jossain takajalan seutuvilla. Sinä iltana oli huumaava kanerva- hilla-juolukka-rahkasammal-suopursu yhteistuoksu. En millään meinannut saada unta. Ehkä aktiivinen nenä piti hereillä.
Järven eteläinen peräpuoli on myös tullut tutuksi. Siellä sijaitsee nuotiopaikka, aivan siellä hännättömän hännän tienoilla, jonne olen toisinaan saapunut rinkan ja polttopuiden kanssa. Ihan vain kuunnellakseni tulta ja tuulta. Katsellakseni tulen kourien ja kiehkuroiden kieppumista pimeässä illassa. Voisi sanoa, että se on yksi maailman parhaista elokuvista, kuten on myös järven monisävyinen ilmeikkyys.
Pakkasten myötä järven koko luonne muuttuu. Tuulet eivät enää liikuttele vettä, vaan liike pysähtyy. Järven vähittäinen hyhmistyvä jäätyminen on kiintoisa ja moniulotteinen tapahtuma, kun jäähän tallentuu kaikenlaisia kuvioita ja koukeroita. Valkoisia eri muotoisia isoja ja pieniä laattoja märällä jään pinnalla. Suonruskeita aivan kuin maalattuja hahmoja pehmeässä jäämassassa. Joskus vedenpintaan muodostuu jonkinlaista nauhamaista vaahtoa tai suoryönää, joka pakastumisen myötä jäätyy jään pintaan kohokuvioiseksi koukeroksi.
Lumen myötä järven koko iho peittyy kauttaaltaan valkoiseen. Aukeaman vaikutelma korostuu. Järvi tuntuu kadonneelta ja aivan kuin sen tilalle olisi asetettu valtava valkoinen laatta. Kuin valtavan suuressa akvarellipaperissa olisi laakea lähes valkoinen kohta, johon kukaan ei ole vielä maalannut. Tai kuten järvi olisi maalattu valkoisen alle piiloon.
Loppuvuoden hämyiset päivät ovat kiehtovia, kun järvenaukeaman tunnelma on jotenkin niin tylppä, pysähtynyt ja mykkä. Pilviset harmaat päivät tuntuvat ja kuulostavat erityisen hartailta, hitailta ja vähäeleisiltä. Toisinaan matala aurinko luo järvenaukeamaan erityistä äänenkaltaista sävyä. Joskus tarjolla on jääsumun ja auringon muodostamia haloja. Silloin tuntuu kuin järvenaukeamassa valo laulaisi tai jotenkin hyräilisi ja vinkuisi.
Sari Maanhalla
Luola, Aamumörkö ja muut
Aamun peili. Pohjois-Norjan Järvi (Stormyrbassenget) on kirkas, kuulas ja tuuleton. Tässä istun tuntikaupalla. Aamuisin. Päivisin. Iltaisin. Maisema ja valo muuttavat koko ajan muotoaan. Lämpimänä päivänä pulahdan järveen, vaikka vesi on jääkylmää.
Aamumörkö. Järven ranta on täynnä kaikenlaisia karahkoita ja kepakoita. Niin on myös järvenpohja, sen aktiiviuistelija tuntee uistinvalikoimansa hupenemisena.
Kepakkoja ja niiden asetelmia on jos minkälaisia ja niiden luonne muuttuu veden luonteen mukana ja varsinkaan en väsy tutkimaan tätä hirviön päätä rantakalliolla.
Muutamaa päivää aiemmin en ole huomannut koko aamumörköä. Ihmettelen sitä. Tirkistely kameran muistikorttiin kertoo, että kyseinen juurakko on ollut aiempina päivinä ihan eri päin. Jonakin tuulisena ja sateisena iltana hirviö on ilmeisesti kääntänyt kylkeään. Seuraan sen paikoillaan uimista aallokossa ja tyynen veden huomassa.
Vuorivaellus. En väsy hokemaan rakkauttani vuoriin ja vuoristomaisemiin. Vielä enemmän vuorten katselemista, rakastan vuorilla vaeltamista. En koskaan haaveile huipusta, vaan nautin matkalla olosta. Kymmenen tunnin vaelluksella piipahdamme mm. vuoristomökille, jossa annan mielen huoletta maalailla illuusioitaan. Täällä kun saisi asua.
Ylimmällä kohdalla vaellusta toteamme, että vuoristo tarjoaa eteemme yhä vain uusia huippuja, ja leiriydymme siihen. Eväiden syöntiä ja maisemien ihailua.
Kipuan vielä läheiselle huipulta näyttävälle ulokkeelle todetakseni vain, että sen takana on ainakin kaksi tai kolme samanlaista. Portaat taivaaseen ilmeisesti. Maaulokkeiden loppua ei näy. Viimeisimmät osat katoavat pilviin.
Palaan taukopaikalle. Alkaa lapsettaa, vaikka lämpöasteita on kaikki kahdeksan ja vaikuttavan määrätietoinen tuuli käy suoraan luoteesta. Vuorioppaan tämän vuoden lisämauste on vuoristosaippuakuplat. Ja sehän jos mikä on runoilijan mieleen puhallella saippuakuplia vuoristomaisemassa. Joitakin asioita sitä tekee aivan liian harvoin.
Uusia kavereita. Vuorivaelluksella kuulee usein lampaan tai poronkellon kalkatuksen. Tarkkaan kun rinteille tähyää, näkee etäisinä hahmoina eläimet jossakin kaukana. Aina ne väistävät hyvissä ajoin vuorilla kulkevaa ihmistä. Tällä kertaa asialla ovat porot.
Jostakin syystä saan päähäni, että olisi kiva nähdä kunnon porotokka kerrankin lähempää. Päähän juolahtaa idea käden heiluttamisesta poroille merkiksi. Ajatushupia. Spontaani aivojen nyrjähtäminen. Ei kuin käsi ylös ja heiluttamaan. Porotokka lähtee liikkeelle. Ehkä ne vain säikähtävät ja kulkevat vielä kauemmas. Vielä mitä. Sitä saa mitä tilaa. Noin kuusikymmenpäinen tokka rynnistää juoksuun, kiertelee ja kaartelee rinteellä ja tulee lopulta rapsutus etäisyydelle ihan tykö. Vähän jännittää.
Kalastus. Välillä tulee nälkä. Järvellä harrastetaan päivittäin kalastukseksi kutsuttavaa eväänhankintatoimintaa, mutta koska Ahti on pihillä päällä, on pakko lähteä jäämerelle asti kalaan. Tosi asiassa taitomme eivät riitä kalastamiseen pohjoisen kirkasvetisissä järvissä, mutta Jäämerellä on kalastettu jo useina aiempina vuosina, joten sieltä saadaan nostetuksi perunan kavaljeeriksi kattilaan sentään sekä seiti että turska.
Luola. Yhdellä jalankulkuretkellä suuntana on rotko ja kymmenen metriä syvät hiidenkirnut. Varsinainen kohde kyllä huomataan, ja on se ihan vaikuttava, mutta jatkamme sen ohi ja vaellamme seinäjyrkkää metsäpolkua alas kuivaan jokiuomaan ja löydämme erikoisen kivien ja kallioiden maailman.
Etäältä katsottuna kalliossa voi huomata veikeältä näyttäviä mustia aukkoja. Kun vuorioppaani on kiertänyt aukosta toiseen, tajuan minäkin, että kyseessä on luolasto. Pieni ja vaatimaton piipahdus kivisen temppelin uumenissa jättää sisikuntaan oudon jäljen.
Kokemus on jokseenkin hieman omituinen. Kaunis merkillistä upeutta sisällään pitävä kivimassa, jota virtaava vesi on muotoillut, on kuin lunta. Luola on pirun kaunis. Aiemmat luolakokemukseni rajoittuvat muutamiin lapsuuden luoliin Varsinais-Suomessa, mutta tämä vaalean kiviaineksen luola täällä Pohjois-Norjan ytimissä on aivan uusi kokemus. Kuinkahan pitkälle sitä voisi ryömiä.
Kupla. Yhtenä iltana lammella lapsettaa lisää. En ole tiennyt, että saippuakuplat pysyvät vedenpinnalla ja kiitävät pienen tuulenvireen voimasta kuin keveät kuulat vettä pitkin jättäen jälkeensä soman vanan. Vain vana jäi, kun kuplani lähti. On osattava kävellä mielensä veden päällä. Sitä on mielenrauha.
Yönpeili. Lammelle nousee sumu. Ei mikä tahansa paikallaan öllöttävä raskas viitta, vaan keveä valkoinen liikkuva, kuin kuohuva ja röyhelöinen valkeus. Välillä sumu katoaa kokonaan, kunnes alkaa taas nousta ja liikkua. On puolen yön aika ja sumu unohduttaa minut pitkäksi aikaa tälle lammelle, sillä sumun tanssinäytös on kerrassaan mykistävä.
Pian yön eteneminen ja uni vievät voiton ja on aika palata mökille.
Sari Maanhalla
Sininen pöytä
Tarina henkisestä etsinnästä, oivaltamisesta ja mielen taipumuksesta laiskotella.
Jokainen ihminen on jokaisen päivänsä alussa kaiken alussa.
Olipa kerran tyttö, jolla oli sininen pöytä. Se oli ollut hänellä aina, ja hän oli tottunut elämään sen kanssa elämäänsä, mutta pöydässä oli yksi vika, nimittäin mikään ei pysynyt sen päällä, vaan kaikki mitä pöydälle asetti, kaatui tai keikahti pois. Se oli siis kaunis pöytä, mutta sitä ei oikein voinut käyttää tai ainakin sen käyttö aiheutti epätasapainollaan mielipahaa ja ylimääräistä työtä.
Tuli hetkiä, jolloin tyttöä harmitti vesilasin kaatuminen tai muun tavaran tippuminen pois pöydältä, mutta hän oppi elämään asian kanssa. Todellakin vallitsevasta asiaintilasta huolimatta hän asetti yhä uudelleen vesilasin pöydälle ja harmistui, kun tuli sotkua ja siivoamista. Näin hän eli elämäänsä.
Tuli aikoja, jolloin harmitus oli suurempi ja silloin hän ajautui pohtimaan, että eihän elämä sinisen pöydän kanssa tällaista voi olla. Pian tyttö saikin ihanan seesteisesti kirjoitetusta Buddhan pöytäopuksesta selville, että pöydän jalat olivat erimittaiset. Oivalluksen ilo täytti tytön, hänelle selvisi mistä epäonniset hetket pöydän kanssa johtuivat.
Pitkään tyttö oli tyytyväinen, jopa onnellinen saamaansa tietoon ja jatkoi pöydänerijalkaisuudesta lukemista. Elämä jatkui tasaisen samanlaisena pöydän epätasapainosta huolimatta, mutta harmituspa palasi eikä sen oivaltaminen, että pöydän jalat olivat epäsuhtaiset ja että siksi vesilasi yhä uudelleen joka aamu kaatui lattialle, ei enää auttanut häntä. Häntä alkoi harmittaa enemmän. Hän googletti pöytäongelmaa ja löysi erään nikkaroijalogin eli PöytäGurun, jolta kysyä neuvoa ongelmaansa.
- Jos haluat toimivan tasapintaisen pöydän, sinun pitää korjata pöydän jalat samanmittaisiksi, sanoi PöytäGuru. Pöytäpinnan tasapuolisuus ja tasapaino muodostuvat pöydän jalkojen tasasuhtaisesta olemuspuolesta toisiinsa nähden.
Niinpä tietysti, miten tyttö ei heti ollut sitä tajunnut. Hän palasi kotiin ja vietti pöytänsä äärellä tämän uuden oivalluksensa kanssa monen tovin ajan jälleen helpottuneena. Jalkojen pitää olla siis samanmittaiset. Vapauttava ahaaelämys voiteli hänen kurjistunutta henkistä kumaraansa kirkkaammaksi, kunnes uusi harmistus nousi mieleen. Vesilasi ei edelleenkään pysynyt pöydällä.
Mitä hänen tulisi tehdä. Ottaisiko yhteyttä pöydänjalka- vaiko jalkapöytäspesialistiin. Ja niin hän päätyi saman PöytäGurun ja pöydänjalkoihin erikoistuneen puuseppämestarin luokse kysymään neuvoa mitä tehdä eripituisten pöydän jalkojen ongelmatiikan kanssa.
- Otat esimerkiksi kaikki jalat irti, asetat ne vierekkäin ja sahaat yhtä mittaiseksi ja kiinnität jalat takaisin.
Nyt tieto alkoi lisätä tuskaa. En minä jaksa, enkä halua, enkä edes osaa. Mikä se oli tämä yhtäkkiä eteen avautunut tuskainen asioiden tila. Ennen tytöllä oli sentään muutakin elämää. Joo vesilasi kaatui toki joka päivä monta kertaa lattialle, mutta siihen oli jo tottunut, se oli aina ollut niin, mutta nyt olisi pitänyt tehdä jotain uutta ja se sai hänet suunniltaan. Ei tullut kuulonkaan, että nyt hän antaisi pöydälle enemmänkin resursseja kallisarvoisesta jalona olemisen ajastaan.
Järjetön hullu pöytä, annanko sen muka hallita elämääni, tyttö ajatteli ja päätti ettei alkanut pöydänjaloille orjaksi. Hän ei niitä sahaisi. Tyttö oli sitä mieltä, että sahaamista ei tarvittu, sanoi pappi, lukkari, talonpoika tai kuppari mitä hyvänsä. Ja näennäinen mielenrauha säilyi. Näin hän vietti elämäänsä pöytänsä ääressä luullen itseään jaloksi mielentyyneyspersoonaksi, joka osasi näyttää pöydälle ja pöytäajatuksille kaapin paikan. Itse asiassa hän sulki kiehuvat aatteensa mielenkammioon ja siellä ne tanssivat villeinä kuin puolihullut luurangot.
Näennäinen mielentyyneys pysyi. Vesilasi toisensa jälkeen keikahti nurin. Mitäs siitä, hän ajatteli ja rallatteli, kunnes hänen mittansa, ei kun siis siivousrättinsä tuli täyteen. Se ei ollut ehtinyt kuivua entisen pyyhkimisen jälkeen. Hän ei kestänyt sitä eikä enää yhtäkään kuppi nurin tilannetta, joten hänen mielenmaljaan nousi myrsky ja sisäisen harmituksen tyrskyt aiheuttivat hänelle jonkinlaista mentaalista merisairautta.
Jälleen hän otti yhteyttä PöytäGuruun ja esitti hänelle saman harmituksensa uudelleen ja sai saman vastauksen, että pöydän jalat ovat erimittaiset ja jos hän haluaa tasapintaisen pöydän, on jalat nikkaroitava samanmittaiseksi.
Sitten tyttö hokasi kysyä miten se tehdään.
- Otat mitan ja sahan, mittaat ja sahaat, kuului vastaus. Ja tyttö hymähti, että mistä ja miten. Eihän hän tiennyt miltä saha näyttää ja miten sitä käytetään saati mistä sellaisia saa.
PöytäGuru kertoi mielellään lisää. Hän kuvaili tarkkaan mitä saha ja sahaaminen ovat kaikkia yksityiskohtia myöten. Ja tyttö palasi kotiin pöytänsä luo uuden tiedon avartamana. Ja teki kuten guru oli kuvaillut. Päivä toisensa jälkeen tyttö istui sinisen pöytänsä ääressä ja ajatuksissaan ajatteli sahaa, mittaa ja sahaamista jokaista yksityiskohtaa myöten. Hän toisti ja toisti ajatteluaan, mutta ei tapahtunut mitään, pöytä ei oiennut. Pöydän jalat pysyivät itsepintaisesti samanlaisina, vaikka hän kuinka teki kaiken täydellisesti oikein. Hänen jokainen vartalonsa karvakin oli täydelliseen meditaatioläsnäoloasentoon suuntautuneena.
Tyttö oli sinnikäs. Neljä vuotta myöhemmin hän päätti jälleen palata PöytäGurun luokse esittääkseen uuden kysymysten kierroksen. Hän oli tehnyt, kuten PöytäGuru oli sanonut, joten hän esitti kysymyksensä hieman tuohtuneena ja pettyneenä. PöytäGuru halusi tietää, millä tyttö oli sahannut, häneltä saadulla ajatuksella vai omalla oikealla sahalla.
Siinä samalla tyttö huomasi erehtyneensä. Kyse ei ollutkaan ajattelusta tai terapeuttisesta analyyttisyydestä saati hyvistä istumalihaksista. Jokaisen oli itse etsittävä työkalunsa ja omaksuttava sen ominaisuudet ja alettava toimiin.
Tämän kuultuaan tyttö täyttyi kaikista selityksistä. Hänenkö tulisi tehdä jotain. En minä osaa, enkä voi, en voi lähteä pöytäni luota mihinkään, sehän on vino, en voi jättää sitä. Minun pitää joka päivä jäädä kuivaamaan kaatunutta vettä, ei minulla ole mahdollisuutta eikä aikaa etsiä työkalua, saati käyttää sitä.
Toiset neljä vuotta kului. Nyt olikin käynyt niin, että tyttö oli uskaltanut avata oven etsiäkseen sahaa. Kun hän viimein löysi sen ja omaksui sen olemuksen, hän luuli löytäneensä pysyvän mielentyyneyden, mutta kävikin juuri päinvastoin. Hänen maailmansa mullistui jälleen, sillä hän tuli ymmärtämään, että pöytä ei ollutkaan pöytä. Hänen pöydäksi luulemansa materiaalinen kohde olikin maalausteline eikä se kyllä ollut sininenkään.
Sari Maanhalla
Muodonmuuttaja – tarina itsensä kadottamisesta
Hemmo oli sininen mies. Hän rakasti sinistä taivasta, kävi taivashyppykurssit ja hankki jopa lentolupakirjan voidakseen hetken lentää ja olla osa sinisyyttä. Hän hakeutui pohjoisnavalle asumaan, jotta saattoi kokea talvisin ainaisen sinisen hetken, jossa hyräillä tekemiään blues-kappaleita. Jopa ruusuilleen hän juotti sinistä vettä nähdäkseen niiden ihmeenomaiset upeat taivasväriterälehdet. Ja olisittepa nähneet hänen hiuksensa, sinisenä lainehtivat, kun hän kiisi taivaalla.
Sininen oli selvästi hänen juttunsa, siinä hän oli omimmillaan. Hän oli sininen mies.
Mutta tapahtuipa sellaista, että Hemmo tapasi Kiran, joka oli harmaa. Kira oli erilainen. Jotenkin levollisen väritön. Hemmo rakastui, luopui minästään ja sulautui huumassaan toiseen ihmiseen unohtaen täysin itsensä. Ja hän muutti itsensä harmaaksi. Hauska uusi väri tämä väritön väri, Hemmo ajatteli innoissaan. Hän alkoi varoa kirkkaita ilmoja ja meni ulos vain pilvisenä mitään sanomattamana ilmana, sillä nyt hän oli muuttunut mies, hän oli harmaa Hemmo eikä halunnut muistella menneitä sinisyyksiä.
Hän perusti harmaan Kiran kanssa harmaan perheen. He saivat kaksi lasta, aikaisen Aamuharmaan ja Valaan. Lekaharkoista rakennettu kaunis koti antoi suojaa. Lapsia hoidettiin, töitä tehtiin, ja veroja maksettiin, jos muistettiin. Kaikki oli silkkaa suloista harmautta, joka tuntui oikealta. Aluksi lievänä tuntuneet Hemmon kaukokaihot entistä sinisyyttä kohtaan katosivat harmaan upeuteen. Arki rullasi käytännöllisesti kuin soma vaateharja nukkaa kutistetun universumin orvaskedeltä kerien.
Kunnes kauniisti tuhkanharmaalla lasitettuun perheidylliin tuli särö, kun tuntemattomassa levottomuudessaan Hemmo tuli kerran kiivenneeksi utuisella kelillä vahingossa vuorelle: hän rakasti niin pilvien harmautta, että halusi syleillä pilviä. Se oli silkkaa pilvirakkautta, harmaan palvontaa. Hän lähti kulkemaan vuorenrinnettä pitkin tavoittaakseen pilven, mutta varomattomuudessaan hän tuli vaeltaneeksi liian ylös pilven läpi ylös vuorenhuipulle saakka ja siellähän paistoi aurinko! Ja siellä hän näki sinisen taivaan.
Se muutti hänen mielialaansa niin, että alkoi erikoinen sisäinen kaiherrus. Tuntematon kaipaus. Se raaputti. Kiehnäsi. Hiersi eikä jättänyt rauhaan. Ja Hemmo tiesi, ettei hänen vaimonsa kestäisi sitä, että Hemmo halusi edes vähän olla myös sininen. Yhä kiihtyvä oli sen rummutuksen tahti, että Hemmo alkoi kokea tuntemattomana levottomuutena lainehtivaa ahdistusta. Yhä useammin hänen täytyi salaa hakeutua sinisen ääreen pois harmaudesta, koska harmaus ei ollut hänen juttunsa. Ilman salaisia viuhahduksia siniseen hän ei olisi selvinnyt. Kotonakin alkoivat epäilykset herätä lisääntyvien poissaolokohtausten takia.
Lopulta henkisen paineen pakottamana Hemmo sai sanotuksi mielenvängästään kotona. Sillä tavoin lempeästi hän sen sanoi, että hän kaipasi sinistä, että ei se olisi mikään ongelma, eikä uhka yhteiselle harmaudelle, sillä sininen ja harmaahan muodostivat hyvän yhtälön. Hemmon sininen alkuperäisluonto oli vaimolle hieman yllätyksellinen, olihan Hemmo itse nimenomaan vakuuttanut olevansa luontojaan juuri harmaa. Harmaus oli juuri sitä mitä Kira halusi ja juuri se sopi hänen naisen yhtälöönsä, joten sininen oli silkkaa pelleilyä kipakan Kiran mielestä. Kaikki oli rakennettu harmauden varaan, eihän sitä nyt voinut mennä muuttamaan. Petturi. Näin Kira sen ilmaisi.
Hemmon oli valittava harmaa Kira tai oma sinisyys. Eikä Hemmo vaan voinut antaa sinikaipuunsa olla. Hän lähti harmaasta elämästä, jätti sen taakseen ja palasi jälleen siniseksi käytyään toki ensin mustana, sillä ero oli raavaalle Hemmollekin sentään haaste. Mutta hän löysi sinisyytensä ja alkoi elää jälleen sinisenä. Hän kohtasi erään sinisen neidon, mutta ei siitä tullut mitään. Yhdessä kaksi juuri saman sinistä. Siinä hommassa kävi niin, että he katosivat toisiinsa.
Hemmo jatkoi itsekseen elämistä ja sinisenä olemista. Seesteistä ja avointa itsellistä vaellusta. Jopa niin ansiokkaasti, että aivanpa pohjoiselta pallonpuoliskolta löytyy jopa vuori, joka on nimetty hänen mukaansa: Blåmannen – Sininen mies.
Mutta eipä aikaakaan, kun Hemmon sisikunnassa rymähti. Jälleen. Hän tapasi nimittäin Rirrin. Rirri oli nainen. Rirri oli kuningatar. Rirri oli punainen. Ja niin ihana.
Hemmo rakastui päätä pahkaa, kaapi sinisyytensä ja harmautensa rippeet yltään. Hinkkasi rievuilla ja räteillä, tärpäteillä ja muilla aineilla. Ja muuttui punaiseksi. Ihana Rirri kehräsi ja se oli musiikkia Hemmon korville. Hemmo luopui kaikesta muusta, aivan täysin. Hän oli totaalimyöntyjä ja muuntuja. Jäntevillä käsillään hän katkoi sinisen kukkatarhansa, räjäytti nimikkovuorensa ja käytti päivittäin silmälaseja, joilla taivas ei näyttänyt ollenkaan siniseltä, vaan aina punaiselta.
Hän muutti Rirrin luokse toiselle puolelle maapalloa, luopui identiteetistään, ihostaan ja aivoistaan ja antoi jälleen kaikkensa ja perusti Rirrin kanssa perheen. He saivat ihanan lapsen, joka oli syntyessään hieman sinipunainen, mutta se asia saatiin peiteltyä. Onneksi, sillä koko perheen piti olla punainen. Oli niin ihanaa olla yhdessä punainen.
Hemmo unohti kokonaan sinisen ja harmaan menneisyytensä ja alkoi itsekin elää ja uskoa, että oli pohjimmiltaan punainen maalilaikku. Ruma sininen poikanen, joka vain oli joutunut vääränväristen joukkoon ja nyt vihdoin löysi punaisten olioiden planeettansa ja todellisen itsensä.
Elämä jatkui hyvin jopa erinomaisesti täydet panostukset ja latingit piipuissa, mutta yhteiseloon tuli särö. Yhtäkkiä Rirri vain ilmoitti tylsistyneensä Hemmoon ja löytäneensä nyt jotain oikeasti punaista ja jätti siis Hemmon. Hemmo oli ymmällään. Hän oli tehnyt kaikkensa ollakseen juuri sitä mikä hänen mielestään Rirrille sopi juuri täydellisesti. Miksi muka hänen punaisensa ei voinut kelvata.
Jälleen Hemmo joutui lähtemään ja vaipui hetkeksi mustaan. Kunnes hän tapasi Inan, joka oli vihreä. Ja tiedättehän miten se tästä eteenpäin meni. Kun täydellinen vihreiden kasvien laakso ja viherpiipertäjyys oli saavutettu, tapahtui jotain, jota seurasi violettikausi. Violettina oleminen oli sentään jotain.
Viola oli jonkin aikaa ihana. Ja sitten tuli se oranssi Kaita-Liina. Valkoisen Vinjanettan kanssa oli haastetta, ja vaikka Hemmo lillui aivottomassa täydellisessä itsensä kadottamisen kloriittitilassa viikko kaupalla, ei hän millään saanut valkaistua itseään tuon ihanaisen valkoisen olennon mukaiseksi. Ja sekin oli sillä selvä se.
Keuhkojensa kolmanneksi viimeisellä vedollaan vanhuudessaan Hemmo tajusi identiteettihuijariutensa, miellyttäjäkompleksisuutensa ja itsensähylkäämistaipumuksensa, joita oli harjoittanut läpi elämänsä vahingoittaen itseään ja muita. Miksi hän ei vain ollut ollut oma itsensä…
Rollaattorisisko samalta dementiaa kohti kiihdyttävien osastolta totesi myös minuusnyrjähdyksensä eräänlaisena vanhuuden lopputilinpitonaan. Hän oli taistellut kaikkia muita minuusvärejä vastaan pitäen omaansa ainoana oikeana vaatien muita muuttumaan itsensä kaltaisiksi.
Ja jossain joku Näsäviisas parhaillaan tiesi, että se kolmaskin vaihtoehto oli ollut koko ajan olemassa.
Sari Maanhalla
Matka
Rakastan matkalla oloa enkä tarkoita tällä painokkaalla sanamuodostelmalla vain ja ainoastaan sitä suurta hullaantumistani siihen ajatukseen, että planeettamme on kuin pienen pieni avaruusalus valtavassa kaikkeudessa, joka on koko ajan matkalla johonkin, vaan myös sitä suurta huumaavaa tunnetta, kun olen itse menossa jonnekin.
Rakastan mm. työmatkoja. Sitä, kun nousen polkupyörän satulaan pakattuani sen laukkuihin kaiken tarpeellisen aina kameroista ja paperinipuista kyniin sekä eväisiin. Sitä, kun olen vapaa liikkumaan ja liikuttamaan itseäni, ja kuinka tunnen sääolosuhteet ja niiden vaihtelut itsessäni. Paras hetki on silloin, kun olen täysin irti lähtöpaikastani, ja kun en ole ajatuksinenikaan vielä suuntautunut oletettuun määränpäähän. Kun vain olen. Matkalla.
Yksi tällainen työmatka suuntautui metsään. Pari vuotta aiemmin olin löytänyt akustiikaltaan täydellisen metsäisen aukion. Kun sävellystyöni Esiäitien elämänvoiman juurilla näyttelyyn Suomen Metsämuseoon oli siinä vaiheessa, että yhdeksän laulun sanat ja sävelet olivat päässäni valmiina ja tallessa, oli aika suuntautua niiden äänitystyöhön. Ison osan lauluista äänitin lähes satavuotiaan mökkivanhuksen kamarissa, jonne pyöräilin useampia reissuja koko studio mukanani, mutta sekä Luulauluni (Suojeluslaulu) että Metsänneidon Annikin laulu tuntuivat luonnollisemmalta taltioida äänitteelle ja videolle juuri tuolla metsäaukiolla.
Kameran ja sen jalustan sekä mikrofonitelineen lisäksi mukana pyörän päällä olivat myös tietokone, jonkinlainen äänitysmikseri ja sekalainen kasa piuhoja ja vara-akkuja. Mikrofoniteline ja kameran jalusta eivät millään tahtoneet pysyä kyydissä kuoppaisella hiekkatiellä, vaan irtosivat laahaamaan pitkin tietä. Oli omanlaisensa tunnelma yön hämärässä keskellä mystisenä vellovaa sumua pysähtyä kiinnittämään tavaroita paremmin. Kaikkialla vallitsi sumuinen lähes hiljaisuus. Sammakot kurnuttivat. Juuri ollut jykevä ukkoskuuro oli laantunut ja vain sammakoiden tasainen hyrinä kantautui peltoja ja tien laitaa reunustavista ojista. Metsänneidon Annikin lauluun tarvitsin linnunlaulua taustalle. Sammakon kurnutuksessa olisi toki ollut oivallista äänitaustaa, mutta käytännössä tehtävä oli mahdoton. Vaikka tekniikkani olisi ollut vähemmän amatöörimaista ja siepannut sekä lauluni että kurnutuksen talteen, pieleen idea sakutaustasta meni joka tapauksessa, sillä sammakot hiljenivät heti kun aloin laulamisen.
Muutamaa päivää myöhemmin eräällä aikaisen aamuyön pyöräilyreissulla sain Annikin laulun taltioitua. Vaikka aurinko oli vielä suhteellisen matalalla ja sitä peitti pilviharso ja lämpöasteita oli kaikki kolme kappaletta, laulusisareni julistivat seutunsa omistajuutta mahtipontisesti ja onnistuin saamaan äänitteelle peipon, lehtokertun ja pajulinnun säkeen oman luritukseni lisäksi.
Olen tehnyt myös joitakin keikkamatkoja pyöräillen. Olen ollut sitä mieltä, että auto on kyllä kätevä kaveri, mutta joidenkin asioiden suhteen se jouduttaa perille pääsyä aivan turhaan. Matkustaminen eli siirtymä paikasta toiseen on tervetullut silta asioiden välillä. Varsinkin keikoille mennessä energiansa saa kävellen tai pyöräillen viritettyä juuri sopivaksi, kun osallistuu omalla kehollaan mahdollisimman paljon matkaan. Niinpä pisin keikkamatka, jonka olen taittanut pyörällä, on ollut kuusikymmentä kilometriä. Se tapahtui eräänä pääsiäisenä, jolloin olin menossa pääsiäisyöksi laulamaan. Reitti kulki peltojen keskellä, joita jatkui silmän kantamattomiin. Matkalla ei oikeasti ollut mitään muuta kuin peltoja, peltoja ja taas peltoja. Aina välillä maisemaa halkoi tulviva jääpatoinen joki, joka jylisi, suhisi, kahisi ja lirisi ihan omassa kompissaan. Jossain vaiheessa matkaa saavuin kaupunkiin, ja se oli aika aavemainen. Oli pääsiäinen ja kaikki olivat jossain piilossa ilmeisesti syömässä mämmiä ja maalaamassa pääsiäismunia.
Mehiläistarhurina puolestaan erityisesti yksi matka on jäänyt mieleen. Olin hunajan linkoamisen ja ämpäreihin laskemisen jälkeen jäänyt nostalgiahuumassa kuuntelemaan Puhelinlangat laulaa ohjelmaa niin, että pimeä yllätti ja jouduin pyöräilemään kotiin reilun kymmenen kilometrin taipaleelle ilman valoja. Käytännössä siis ajoin pilkkopimeässä yrittäen väistellä hiekkatien pahimpia kuoppia, ettei hunajaämpäri tipahda tarakalta. Kuoppien väistely ja pimeässä suunnistaminen onnistuikin erinomaisesti, mutta jostakin syvästä pimeydestä singahti yhtäkkiä tielle järkyttävällä volyymilla räyhäävä jättiläiskoira, joka ei näyttänyt tykkäävän minusta laisinkaan. Täydellisestä vauhtipyrähdyksestäni huolimatta hunajaämpäri pysyi tipahtamatta kyydissä, vaikka melkoista ropeltamista se kyllä oli.
Jostain kumman syystä onnistuin olemaan pyörän päällä myös Valio -myrskyn aikoihin. Itse asiassa minulla oli täyteläinen oikeus nauttia sen järisyttävästä ytimestä täysin taivas alla. Tuuli kiskoo toisinaan mehiläispesien kattoja irti ja koska koko päivän oli tuullut railakkaasti, päädyin pyörän selkään tarkistaakseni kattojen tilanteen. Vaikka kotoa lähtiessä sähköt olivat olleet poikki jo pari tuntia, ei minulla ollut lainkaan tietoa siitä, että oli annettu varoitus jopa vaarallisen voimakkaasta myrskystä.
Menomatkalla myötätuulessa pyörä rullasi ennätysrailakkaasti. Kun pääsin perille, tuuli alkoi yltyä entisestään ja valtaisa sadekuuro rynnysti kaikkialle täyttäen kaiken hetkessä vedellä. Pienen katoksen alla sateen ja tuulen vihmoessa viihdytin jälleen itseäni Puhelinlangoilla ja kuuntelin kuinka joku nerokas soittaja toivoi Myrskyluodon Maijaa. Siinä hetkessä siinä myrskyn keskiössä oli tunnelma kohdallaan, samoin kuin siinä, kun pilkkopimeässä rankkasateessa ja vastatuulessa hieman myöhemmin risujen ja kaiken muun lennellessä poljin ikuisuudelta tuntuvan ajan silkassa tuntemattomuudessa. En nähnyt tietä, en nähnyt oikeastaan mitään ja jossain mutkaisessa kohdassa ajoinkin tieltä suoraan pellolle.
Sittemmin olen rakastanut myös linja-autolla matkustamista. Jo sinänsä yhdentoista ja puolen tunnin matkassa on mahtava tunnelma, kun voi unohtua täysipainoisesti matkalle ollen irti kaikesta. Kyydissä istumisessa on jotain huumaavaa, kun joku muu vie perille ja itsellä on mahdollisuus viettää aikaa lukien, musiikkia kuunnellen tai maisemiin unohtuen. Joskus innostun kun näen kauriiden ketterät liikkeiden kaaret illan hämärtyessä, tai aamun aikaiset teeret puiden latvoissa tai joutsenien valtavat joukot laakeilla pelloilla.
Tuntemattomilla paikkakunnilla on kaikenlaisia yksityiskohtia, joita voi bongailla tohkeissaan. Esimerkiksi jokaisella kaupungilla ja kunnalla on hyvin omaleimainen tapa sisustaa liikenneympyröiden keskustoja. Niistä löytyy kaikkea tavanomaisista istutuksista taideteoksiin. Liikenneympyrät ovatkin monessa mielessä jonkinlainen mieleen taltioituva käyntikortti.
Linja-autokuskit muodostavat omia mielenkiintoisia ja erilaisia laji-ilmentymiä eri puolilla Suomea. Siinä missä toinen kuljettaja kesken matkan käy kysymässä tarkenenko, toinen kiireisempi lajiedustaja ei huomaa edes päästää ulos linja-autosta, vaikka näkee ja tietää, että olen jäämässä pois.
Pidempien arkimatkojen hauskuus liittyy mm. siihen, että lähden pienestä kylästä peltojen ja metsän keskeltä, jossa aamun ainoa ja ensimmäinen kohtaamani ihminen on juurikin se hymyilevä tyyppi linja-auton ratissa ja satojen kilometrien jälkeen saavun kaupunkiin, jonka kirjamessuilla vilisee ihmisiä 112 kertaa enemmän kuin koko kotikylässäni on asukkaita. Helsingin messukeskuksessa kirjojen ja ihmisten vilskeessä tunnen oloni kotoisaksi. Olenhan tutkimusmatkalla.
Helsingin lisäksi lähihistoriassa olen vieraillut mm. Turussa, Naantalissa, Maskussa, Rymättylässä, Jyväskylässä, Kempeleessä, Oulussa, Yli-Iissä, Limingassa, Ruukissa, Ylivieskassa ja Alavieskassa. Olen kulkenut linja-autolla, junalla, metrolla, henkilöautolla, raitiovaunulla, pyörällä, kävellen, juosten, kelkkaillen, laulaen. Olen itkenyt, nauranut, kaivannut, odottanut, kysynyt, vastannut, ollut hiljaa. Vesisateessa. Auringonpaisteessa. Vastatuulessa. Räntäsateessa. Saappaissa. Lenkkareissa. Vaelluskengissä. Paljain jaloin. Tossuissa. Lukkopoljin ajokengissä.
Pienet tavalliset arkiset matkat ovat ehdottomasti hauskimpia. Se, kun periaatteessa ei mene erityisemmin minnekään. Yksi tällainen pieni matka on jäänyt mieleeni erityisesti. Se tapahtui lähes vuosi sitten joulun aikaan. Oli jouluaatoksi nimitetty päivä. Kello oli kaksi iltapäivällä, kun pakkasin pyörän päälle vaatteita, ruokaa ja vettä. Ajoin 13 kilometriä hämärtyvässä iltapäivässä lumista ja möykkyistä tietä Hakoperälle päin niin pitkästi kuin tietä riitti. Kun tie loppui, jätin pyörän hankeen ja kokosin tavarat tarakalta selkäreppuun ja aloin kävellä.
Parin kilometrin lumessa kahlaamisen jälkeen saavuin metsäiselle nuotiopaikalle, jonne sytytin tulet. Kuuntelin syvää hiljaisuutta ja pimeyttä. Lämmittelin eväitä nuotiolla sekä join kauniiksi hileiksi jäätynyttä vettä. -18 asteen pakkanen teki tehtävänsä. Katselin tulta ja välillä hyräilin niitä lauluja, tai lähinnä niiden aihioita, laulujen, jotka olivat vasta muotoutumassa päässäni, jotka myöhemmin ilmojen lämmetessä tulisin äänittämään metsässä talteen.
Sari Maanhalla
Auringonkukkapelto
Tarina levottomuudesta ja kärsivällisyyden puutteesta sekä kasvusta ja hyväksymisestä.
Mago käveli hiekkaista tietä pitkin ja antoi jalkojensa tuntea mahdollisimman paljon tietä. Maatuntemus lohdutti ja rauhoitti. Mago oli ajatustensa häiritsemä ja kaikki aika, jokainen sekunti, jolloin hän kykeni unohtamaan menneisyyden varjot ja tulevaisuuden haamut, olivat hänelle tilaisuus elpyä solu solulta. Maa jalkojen alla oli hänelle jonkinlainen luottamuslupaus siitä, että elämässä voi käydä hyvin. Samalla se loi hänelle tuntemuksen siitä, että hän on olemassa ja merkillisellä tavalla hän koki olevansa yhtä tuon hiljaisen tien kanssa.
Mago antoi katseensa kulkea kesäisissä puissa. Tammet seisoivat jykevinä ja arvokkaina kuin ikuisina paaluina. Lehtien värisävy oli jo taittunut keväisestä heleän vihreästä tummempaan loppukesän vihreään. Ei vielä, mutta hieman myöhemmin koittaisi aika, jolloin puu alkaisi imeä lehtivihreän talteen ja lehdet alkaisivat kellastumisensa. Magon katse viivähti myös kiihkeimmästä kiivaudestaan luopuneissa linnuissa. Kukaan ei enää laulanut ja puolustanut reviiriään kiivaasti, vaan kaikki oli odottavaa.
Mutta vielä ei ollut syksyn aika ja kun Mago saapui tien kaarteeseen, koki hänen väsynyt ruumiinsa ja uupunut mielensä melkoisen yllätyksen, kun hänen eteensä avautui silmänkantamattomiin jatkuva kukkapelto. Hänen askeleensa seisahtuivat ja hän vain tuijotti sitä kuin epätodellista näkyä. Keltaisia suuria ihmeellisiä kukkia silmänkantamattomiin.
Siitä lähtien hän saapui joka päivä tuolle pellolle. Hän alkoi palvoa noita kukkia eläen niiden keskellä ja viimein hän nukkui jopa yönsä niiden luona.
Mutta eräänä päivänä hänet kohtasi karmiva näky. Kaikki kukat olivat kadonneet. Jäljellä oli vain sekavan näköinen pelto, jossa törrötti vankkojen kukkavarsien torsot. Kukkaosat eli näiden jumalallisten kasvien päät olivat kaikki kadonneet. Jok’ikinen pieni aurinko oli poissa. Maassa oli siellä täällä jäänteitä noista auringoista, puolikkaita palasia tai hädin tuskin niitäkään. Murusia kuin kylvettynä sinne tänne.
Näky oli lohduton. Kylmyys astui Magon sisikuntaan. Hän ei voinut ymmärtää mitä oli tapahtunut.
Koko talven hän piti kiinni tuosta kauneuden näystä, joka oli muuttunut kauheuden tantereeksi. Hän ripustautui olleeseen ihanuuteen, yritti vaalia tuota keltaista ihmeellistä näkyä, mutta vajosi aina mietteissään sitä seuranneeseen kamaluuteen. Muisto oli synkeän lohduton. Katkenneiden kukkakaulojen pelto.
Kun luonnonkiertoinen pimeäkausi alkoi taittua valoisaan ja maa luopua lumipeitteestään, Mago sai vaivoin itsensä irti routaisesta mielentolastaan, hyhmäisten ajatusten luomasta omatoimisesta kurjuudesta. Hän halusi vaalia kurjuuttaan ja synkeytensä syvimpiä aaltoja, mutta pieni aavistuksen omainen muisto keltaisesta kukkamerestä sai hänet kuitenkin lähtemään liikkeelle. Jähmeänä hän kulki pellon laitaan yrittäen nähdä uudelleen kaiken sen lumouksen, mutta lumousta ei ollut, ei ollut, vaikka hän kuinka pinnisti ja toivoi.
Päivä päivältä Mago vaali muistoaan, ohuen ohutta haituvaista aivokuvaansa ja saapui yhä uudelleen tammikujaa pitkin kohdatakseen jälleen sen suloisan keltaisen näyn. Joka ikisenä keväisenä päivänkiertona hän saapui hermostuneena aukiolle tarkistamaan ovatko jumalalliset auringot palanneet, mutta eivät ne olleet.
Eräänä päivänä jotain kuitenkin tapahtuikin. Keltaisten kukkien hautausmaa oli elpynyt kuohkeaksi mullaksi, josta pilkisti esiin pienen pieniä vihreitä juttuja. Mikä yllätys. Ei se entisen veroista ollut, pienet olemattomat ja hintelät vihreät rääpäleet olivat kaukana keltaisten jättikukkien kuninkaallisuudesta, mutta saivat ne uteliaaksi.
Mago mietti noita vihreitä maasta pilkistäviä juttuja. Yönsäkin hän kieriskeli miettien asianlaitaa ja sitten hän sen keksi. Seuraavana aamuna hän riensi pellolle ja alkoi toteuttaa ideaansa. Tietysti kukkien kuninkaat ja kuningattaret tuli kiskoa esiin. Nehän olivat maan uumenissa piilossa. Vain vihreä alku pilkotti mullasta. Se oli vihje, kuin narunpää; vedä tästä. Miten hän ei sitä heti tajunnut. Ja niin Mago tarttui toimeen. Oli hänen tehtävänsä vapauttaa kukat mullan vankilasta ja palvella luontoa juuri siten.
Kaikissa vihreissä jutuissa eli taimissa oli kaksi pyöreänsoikeaa pientä lehteä vastakkain toisiinsa nähden. Hän tarttui ensimmäisen taimen toiseen lehteen ja veti, mutta lehti katkesi irti hänen käteensä. Hän tarttui saman taimen toiseen lehteen ja kiskoi, mutta sekin katkesi ja multaan jäi sojottamaan silkka vihreä pieni tikku. Näin hän jatkoi. Tarttui kaikkien taimien lehtiin ja toisti samaa, mutta aina tapahtui vain niin, että sirkkalehdet katkesivat irti.
Hän ei saanut kiskottua kukkia esiin, vaikka hän veti molemmista lehdistä yhtä aikaa aivan erityisen nerokkaalla taktiikalla; hän sijoitti lehden huolella peukalon ja etusormen väliin ja nosti suoraan ylöspäin. Mutta ei. Aina lehdet jäivät vetäjän käteen.
Ehkä hän teki sen väärin, Mago ajatteli. Hän keskitti kaikki ajatuksensa, otti käyttöönsä kaikki meditatiiviset kykynsä ja taitonsa. Hän ammensi energiaa maasta ja maailmankaikkeudesta, avasi ruumiinsa energiapisteet ja tarttui yhä uusiin ja uusiin taimiin voidakseen vetää esiin niitä jumalaisia suuria kukkia, joita hän oli nähnyt edellisenä vuonna.
Viidensadan taimen jälkeen Mago keksi, että kasviin täytyy tarttua varresta lehtien alapuolelta ja siten, että vihreä juttu ikään kuin ujutetaan hellästi esiin. Näin hän jatkoi, mutta ei saanut kauniita suuria keltaisia kukkia esiin. Hän kiskoi ja kiskoi, jopa lehdettömäksi kynityt vihreät varret hän ronkki esiin. Ja aina jokainen taimi ikään kuin loppui kesken. Vartta tuli vain lyhyen matkaa ja sen päässä oli ohut ruma olematon juuri. Yksikään ei työntynyt vedettäessä esiin kauniina suurena auringonkukkana.
Lopen uupuneena kaikki taimet esiin revittyään Mago vaipui maahan. Hän ei saisi kauniita ihmeellisiä kukkiaan. Hän ei saisi iloaan ja toivoaan. Vaikka hän istui ja meditoi, rukoili ja vaali harrasta kiitollista mieltä vääntäytyen erikoisiin joogasolmuihin, hän ei saanut kukkia esiin. Hänen kätensä olivat hellät ja arat, selkä oli kipeä, niskaan ja päähän sattui. Hän oli antanut ja tehnyt kaikkensa saadakseen kukkansa. Saadakseen tuon ihmeellisen kauniin tuokion elämässään toistumaan.
Voimattomana Mago kadotti kaiken elämisen halunsa. Hänellä ei ollut enää sädehtivän kaunista kukkamerta, itse asiassa pellolla vallitsi aika sekavannäköinen lohduton maa. Mago samastui siihen. Kuin hänetkin olisi loppuun kynitty. Hänellä ei ollut mitään. Hän oli elämässä yrittänyt, hän oli ollut ahkera ja toimelias, aina valmis tarttumaan puuhaan kuin puuhaan. Ideoita oli noussut, kuten taimia, mutta miksi mikään ei onnistunut, miksi hän ei saanut palkintoaan; kosmos pilaili hänen kanssaan. Epäreilu itseriittoinen typerä kosmos. Kostoksi hän hakkasi nyrkeillään maata ja lausui kaikki tietämänsä maailman rumimmat sanat osoittaakseen mieltään.
Pienenä vihaisena maasykkyränä Mago vajosi sumuisten ajatustensa äärelle ja koki voimiensa heikkenevän. Lopulta hänellä ei ollut enää voimia pitää käsiään nyrkissä saati kiduttaa äänihuuliaan lohduttomalla parulla. Hän vain vaipui hiljaiseen hiljaisuuteen. Kevyt tuuli sipaisi hiuksia. Pienet pilven lonkareet purjehtivat taivaalla sopivan matkan päässä toisistaan saaden taivaansinen näyttämään entistä sinisemmältä. Mutta ei Mago sitä nähnyt. Siellä täällä lenteli perhosia, kärpäsiä ja kimalaisia. Elämä jatkui. Kaikki tapahtui. Jokunen lintu kierteli hänen yllään, mutta Mago makasi maassa pienellä kerällä kasvot multaista maata vasten eikä nähnyt mitään.
Mutta ei kai kukaan jaksa kauaa mököttää ja murjottaa. Pitää yllä vihansa muuria. Ja niin Magon mieleen saapui herättävä sade. Hän havahtui siihen, että itkee. Kuuma kasvoja polttava vesi valui hänen silmistään. Kun ne hetket olivat useammat ja pidempiaikaisemmat, jolloin hänen silmänsä olivat enemmän auki kuin kiinni, alkoi hän nähdä jotain keltaista ja erityistä. Kyyneleiden läpi maailma näytti sumuiselta ja kun enin itkuvesi oli haihtunut pois, alkoi hän nähdä sen selvemmin. Suoraan hänen edessään pienen matkan päässä kasvoi yksittäinen auringonkukka.
Mago nousi istumaan ja katseli kukkaa. Todellakin, nyt siinä oli hänen odottamansa kukka. Mitä siitä, että se oli vain ainut, mutta siinä se oli. Hän nousi ylös ja käveli kukan luokse, tanssi sen ympärillä, lauloi sille ja katseli sitä. Ja vietettyään aikaa vain ja ainoastaan siinä hetkessä katsellen kukkaa, oppi hän näkemään, että sen ruskeaan keskustaan muodostui tummakuorisia siemeniä. Se oli hänestä riemastuttavaa ja kun hän seuraavana keväänä tuli samalle paikalle ja näki maassa ne vihreät somat pienet taimet, ymmärsi hän, että siemenillä olikin merkitys ja nyt ne kasvoivat uusia taimia.
Uudet taimet saivat hänet toiveikkaaksi ja touhukkaaksi. Aijai, se on paha. Kuka tahansa jaksaa kantaa masennuksensa taakan tai vetää tuskansa rekeä, mutta ilo ja riemu ovat vaikeita. Innostuneisuus. Onnesta humaltuminen. Ne saavat holtittomaksi.
Pari tainta Mago repi edelleen maasta odottaen saavansa kukan esiin, mutta nyt hän jo tiesi ettei se niin mennyt. Lopulta hän antoi taimien olla. Kyllä hän kokeili kaikkia tietoisuustaitojaan ja piehtaroi tekoitkua puskien maassa saadakseen aikaiseksi edes yhden kyyneleen, jonka draamalla luoda edes yksi kukka, mutta eihän se mitään auttanut.
Lopulta hän tajusi, että hänen tuli vain elää menemään ja kaikki tapahtuisi siinä samalla. Kukka tulisi esiin mullasta ajallaan. Tai ei tulisi. Niin yksinkertaista, mutta vaikeaa.
Eräänä päivänä pelto olikin juuri samanlaisena kuin mitä hän oli sen ensimmäisen kerran nähnyt. Täydessä loistossaan. Hän riensi vapaana ja innokkaana kukkien sekaan, viipyi kauan, lauloi, runoili ollen täynnä onnea, kunnes eräänä aamuna hän joutui jälleen yllättymään. Hän näki puolet pellosta tuhoutuneena. Hän tuijotti kauhuissaan käynyttä tuhoa, jälleen ilmennyttä kukkien kaulojen katkeamista, kunnes hän erotti jonkun leikkaavan kukkia.
Mago oli jo rientämässä estämään Leikkaajaa, mutta sitten suurien tammien lomasta astui Eihwaz hänen luokseen hymyä virkkoen. Tämä ehdotti Magoa jäämään vierelleen katselemaan. Mago koki moisen ehdotuksen suurena hulluutena, mutta tunsi merkillisellä tavalla, että hänen oli kuunneltava tuota viisautta. Ja niinä hän jäi Eihwazin vierelle katsomaan kuinka joku leikkasi auringonkukkien kaulat poikki. Ei hän tuota näkyä tyynenä voinut hyväksyä, vaan Magoa ahdisti, miten Eihwaz saattoikin katsoa kaikkea niin rauhallisesti!
– Hän on hieman erilainen kuin sinä, Eihwaz sanoi yllättäen ja hymyili ystävällisesti: – Hän haluaa omistaa tuon kauneuden niin palavasti, että leikkaa kaikki kukat irti ja vie ne kotiinsa ja sitten yllättyy, kun ne kuolevat ja kuihtuvat. Hän ei ole vielä oppinut, hän tekee tämän jo kolmannen kerran. Sinä olet erilainen. Sinä annoit kauneuden olla, tulit katsomaan sitä etkä yrittänyt omistaa. Tosin sidoit kaikkesi siihen sokeutuen kaikelle muulle ja kun kukat olivat kadonneet, koit tuhoutuvasi, menettäneesi kaiken. Olit sen verran pakkomielteinen, että tulit tänne uudelleen.
Mago nyökkäsi. Niin juuri hän oli tehnyt, kunnes oli saanut opetuksen, että nämä jumalalliset maa-auringot kasvavat ilman ihmisen tekoja. Tämä ajatus sai Magon kiihtymään ja rientämään kukkia katkovan luokse. Hän tajusi, että kukat myös tuhoutuvat ihmisen levottomista ja pakkomielteisistä teoista.
– Anna hänen olla. Hänen on itse opittava, Eihwaz ehdotti. – Mutta hän tuhoaa kaiken, Mago voihkaisi. – Ei kukilla ole vaaraa, Eihwaz viljeli lohdun sanoja. Voimattomana Mago istui tammipuuta vasten. Hän katsoi pellolla riehuvaa ihmistä ja nimitti tätä raivohulluksi. – Suurta hulluutta ja me annamme sen tapahtua, Mago jankkasi. Mago kärsi, mutta ilmeisesti hänen oli katsottava tämä näytelmä läpi, katsottava kuinka hullu ihminen tuhoaa kaiken hänen silmiensä edessä.
– Sinä olit aivan samanlainen, ehkä jopa pahempi kiskoessasi kaikki pienet taimet irti, sanoi Eihwaz lempeästi. Niin niinhän se oli ollut.
Seuraavana keväänä Mago saapui jälleen pellolle ja näki jonkun kiskovan kukkataimia mustasta mullasta. Tämä ei voi olla totta, Mago ajatteli ja oli rientää kiskojan luokse, mutta päätti jäädä katsomaan. Ja kun se aika koittaisi, että pellon pitäisi olla täysissä auringonkukinnoissaan, pelto ammottaisikin tyhjänä. Pellon tyhjyys ei enää sattunut häneen niin kipeästi ja kun hän paljon myöhemmin näki Kukkienleikkaajan saapuvan, sai hän nähdä jotain aivan erityisen mielenkiintoista. Leikkaaja vaipui raivon vallassa maahan, hakkasi maata nyrkeillään ja potki sitä jaloillaan.
Samassa Mago näki kuinka Eihwaz ilmestyi tammikujalta kaunis puuastia käsissään. Siitä hän kylvi maahan suuren määrän auringonkukan siemeniä. Kun virvoittava taivainen vesi ja auringonvalo jälleen loisivat sopivat olosuhteet, alkaisivat siemenet itää.
Ja aina tulisi malttamattomia Kiskojia, omistushaluisia Leikkaajia ja ahkeria Istuttajia ja aina olisi niitä, jotka lempeästi katselisivat ja antaisivat toisten käydä sotaansa kasvaen ja etsien suurempaa tietoisuutta ja viisautta.
Teksti: Sari Maanhalla
Heräilevän valon aika
Ihmisen ajatus voi liikkua valoa nopeammin ja sen tähden päänupissa voi tuntua synkkyydeltä.
Olen pohtinut aikaa. Onko todella niin, että kelloksi nimitetty kaveri on tuomionkaltainen elämänkumppani, jonka kanssa pitää tulla toimeen ja yleensä juuri siten, että se tulee selättää ja voittaa. Onko todella niin, että elämisen ydin on aina ehtimisessä. On sitten kyse pikajuoksijasta, puusepästä, muusikosta tai papittaresta, aina kaikessa kiertää sama kaava, pitää ehtiä jotain ennen jotakin. Kuin ihmisen takaraivoon olisi väärällä tavalla tatuoitunut ikuinen kello, joka rienaa olemassaolollaan.
Vastapainona tälle on muodostunut muoti-ilmiöksi saarnata suorittamisesta ja alleviivata tarvettaan rentoutua ja elää hitaammin. Tällöinkin vaikuttaa hyvin vahvasti aikaan liittyvä orjuussuhde, jolloin aikaa pyritään selättämään naamioiden se ajattomuudeksi. Siinä on jälleen yksi professoritasoinen nerokkaan typerä tutkielma luonnottomuudesta.
Olla kahlittu vapaudessa ja olla vapaa vankeudessa on helpompaa kuin olla vapaa vapaudessa.
Ilmeisesti merkittävin menetyksemme toteutuu juuri ajanmittaamisessa: luopuessaan aktiivisesta osallistumisesta ajanmittaamiseen, ihminen on menettänyt paljon. Siinä luonnottomuuden kehässä katoaa tunne ikuisuudesta. Tämän tragedian kohteeksi kukin joutuu lapsesta aikuisen kasvamisen prosessissa, jolloin aikakäsitys keskeisesti muuttuu. Hyvin tyypillinen piirre tästä on väite, että aika alkaa vanhemmiten kulkea nopeampaan. Sitä huokaillaan ja päivitellään. Tosiasiassa aika on samaa, mutta on mahdollista, että kun kokija on ajanorja eli osaton ajannoudattaja eikä aktiivinen osallistuja, seuraa kokemus ajan nopeutumisesta. Tällöin ihminen ei elä luonnonlakien hienovaraisen rytmin sykkeessä vaan hitaammin tai nopeammin kuin se tai kokonaan pysähtyneenä suhteessa siihen.
Eriskummallisella tavalla vempeleet, jotka mittaavat aikaa puolestamme eivät suinkaan luo elämäämme puitteita, että aikaa olisi enemmän, vaan käy päinvastoin, kujanjuoksu ajanmittaajien valtaväylällä on tihenevä pikamarssi, jonka tiimellyksessä mitään ei ehdi. Luonnollisen maailmankaikkeuden sykleihin linkittymisen menetyksen ja ajanmittaamisen omatoimisuuden loppumisen myötä ihminen ei suinkaan ole saanut ajattomuutta saati lisäaikaa vaan juurikin ajan pallona jalkaansa ja jatkuvan ajanpuutteen ja kiireen tunnun.
Tarkkaan mitattavaa aikaa käytetään systeemissämme luomaan rajoja ja mahdollistamaan asioiden sujumista. Yksilön on kuitenkin mahdollista asettaa itsensä ajattomuuden asetukseen, jolloin kello-orjuus päättyy ja ajasta tulee täydempää, eräällä tavalla pyöreämpää. Tänä päivänä naureskelemme entisaikojen ihmiselle, joka luuli maapalloa litteäksi ja pelkäsi tipahtamista sen reunalta. Kaikista hienoista keksinnöistämme huolimatta aikakäsityksemme on kuitenkin edelleen litteää, vaikka tosiasiassa universaalin tietoisuuden tasolla aika on pyöreää ja laajenevaa.
Melankolia tekee ihmisestä luomualkemistin.
Loppuvuoden pimeät virittävät ihailtavalla tavalla jotain sisäistä kaipauksellista ohuutta esiin. Se on ainutlaatuisinta mitä tiedän. Voi vetäytyä luvan kanssa pimeän kieppiin, olla rauhallisemmin, syleillä ajattomuutta. Aivan kuin poissaoleva aurinko sallisi unohtaa kiivaimman kellolaukan Ja näinhän se onkin: aikana jolloin ihminen eli luonnossa osana sen syklejä, tämä aika ei suinkaan ollut suorittavan ja kuluttavan työn aikaa.
Pimeys myös haastaa. Pimeä vuodenaika on karski peili. Kiivaana valon ja kasvun aikana kuka tahansa pystyy pelaamaan itsensä syvää levottomuutta herättävistä sisäisistä kysymyksistä pois erinäisten verukeherkkujen kera. Oma sisäinen pimeä yö ajoitettuna tähän planetaariseen vuodenaikaan, jolloin planeettamme on toinen poski poiskäännettynä valosta enimmän aikaa, luo melkoisen yhtälön: On tultava täydesti tuta kaikkinensa se, mikä on todellista ja totta, vaikka juurikaan se ei tunnu hyvältä.
Onnellisuuden kaavaan liittyy keskeisesti levottomuus, joka tekee levolliseksi ja levollisuus, joka tekee levottomaksi.
Sisäinen levottomuus pakottaa palaamaan kaikkeen siihen mikä on oleellista. Pimeä havahduttaa pysähtymään, mikä aiheuttaa sen, että kiertorata pyrkii muuttumaan ja kierretty ajanjuoksun kehä avautuu spiraaliksi, joka alkaa viedä uuteen suuntaan. Se on myös lohdullinen ajatus, vaikka kiertäisit kehää, ei se koskaan ole kehä, siitä avaruus pitää huolen. Millään planeetalla eikä olennolla ole vakituista samaa kiertorataa. Kaikki on ikuista spiraalia, joka kietoo sisäänsä paljon salaisuuksia.
Pimeys riisuu kaiken turhan pois. Täydessä eimitääntömyydessä karu maa räjähtää eloon. Silloin aika vapauttaa kaulamme lineaarisesta ja hiertävästä hirttoköydestä ja sen yksiulotteisesta silmukasta ikuiseksi liikkeeksi ja spiraaliksi, jonka kiitävässä seinättömässä kehdossa voi kehrätä olemisensa mahlaa. Minän värisevästä alkulimallisesta kerroksesta puklahtaa esiin oivallus: oman sisimmän haastavaa jodlausta on kuunneltava. Ei ole mitään muuta kuin se, ei ole ollutkaan eikä tule olemaan.
Päivä on saavuttanut lyhimmän teränsä, pimeän vakuuttava monologi on ollut vahvimmillaan, aurinko on syvimmillään kuopassaan ja aloittaa nyt paluunsa.
Hyvää heräilevän valon aikaa.
Sari Maanhalla
Mehiläistarhaus
Kaikkeen mielenterveystietouteeni pohjautuen olen tullut tässä parin kesän aikana oivaltaneeksi, että lääketieteellisestä diagnoosiluokituksesta puuttuu yksi diagnoosi, johon itse olen sairastunut ja joka itse asiassa on jo hyvin vanha mielenhäiriö.
Aloitin uuden harrastuksen noin kolme vuotta sitten ja päänuppini on surissut tuosta lähtien enemmän kuin kaikki universumissa vallitsevat ötökät yhteensä. Tätä nupissa surisemista voi luonnehtia jonkin sortin hulluudeksi, mutta kyllähän suutarin lapsilla on kengät vai mitä.
Kyseessä on mielenhäiriö nimeltään mehiläistarhaus.
Ensimmäiset oireet ovat mitättömiä ja voivat toteutua kenen tahansa päiväunelmissa, joita ääneen ohi mennen puoli huolimattomasti huokaistaan. Siksi kattavaa kuvausta ensioireista on vaikea antaa, mutta esimerkiksi hunajapurkin hypistely haahuilevan katseen kanssa suoritettuna, kertoo jo tarkkasilmäisimmälle, ettei kyse ole tavallisesta hunajan ottamisesta purkista.
Yksi merkittävä alkuoire on, kun ihminen alkaa käydä mehiläisiä ja hunajaa koskevilla nettisivustoilla. Tällainen on vierestä katsojan näkökulmasta helposti todettava oire siinä tapauksessa, jos hurahtaneen henkilön tietokoneen nettiselaimen sivuhistoria säilyy eikä pyyhkiydy pois ohjelmaa suljettaessa. Merkittävä seikka diagnoosin tekemisessä heti alkuvaiheessa on myös se, että henkilö tekee tutustumislennonkaltaisen käynnin kirjastossa mehiläishoitokirjojen äärelle, mutta harvoin kukaan olennainen ulkopuolinen on tätä tutustumislentoa näkemässä.
Selkeä ensioire on tietenkin asiasta puhuminen ääneen perheenjäsenille, kavereille tai muille ihmisille. Muuten ensioireet ovat hieman piileviä, eivätkä välttämättä paljasta todellisen tartunnan saanutta. Yleisesti ottaen kaikenlainen energian käyttäminen sen selvittämiseen mistä saada mehiläisiin liittyvä tietoa, on selvää oiretta siitä mitä ihmisessä on tapahtumassa. Yksi tartunnasta kertova oire onkin opistojen kurssitietojen selaaminen, mehiläiskurssin etsiminen ja sille ilmoittautuminen.
Tartuntatapakin vaihtelee. Joku saattaa kiihottua kyseiseen mielenhäiriöön maisteltuaan hunajaa suukanavan kautta. Toinen saattaa näköaistimusreittiä saada hullun päähän pistoksen vierailemalla hunajatilalla. Elämän vaiheet, joissa on tilaa ajatella, ovat erittäin pahoja itämisalustoja tälle mielenhäiriölle. Tällöin mieli saa vapaana vaeltaa ideoiden kennoissa, ja juuri hunajaan ja mehiläisiin liittyvä aivojen kennosto alkaakin täyttyä mehiläistenhoitoon tähtäävästä tietoisesta oivalluksesta.
On heitäkin, jotka kaiholla muistelevat Nalle Puhin tarinoita ja luonnonkullan keräämistä, tai Aku Ankan edesottamuksia mehiläispönttöjen kanssa. Itu sairauteen on siis saattanut itää jo lapsuudessa, jolloin henkilö on tullut jonkin materiaalin tai kokemuksen kautta suuntautuneeksi myöhemmän iän mehiläismielenhäiriöön. Toisille on riittänyt lapsuuden kontakti sukulaiseen, jolla oli tämä mielenhäiriö ja tauti on selkeä sukuvika.
Mehiläisilläkin on verenkierto ja omissa mehiläisissäni virtaa italialainen veri. Kuuman kesäpäivän tiimellyksessä, kun avaa mehiläispesän, saattaa törmätä ei niin hämmentävään näkyyn: siellä niitä on valtava monen kilon massa laiskottelemassa ollen tekemättä mitään.
Yleisimmät nykyään Suomessa tarhattavat mehiläiset ovat italialainen, krainilainen ja Buckfast. Kaikilla lajeilla on laiskuus- ja temperamenttieronsa. Buckfastin loi Lounais-Englannissa Buckfastin luostarin munkki Veli Adam teesinsä mukaisesti: mahdollisimman paljon hunajaa mahdollisimman vähällä työllä.
Mehiläistarhausmielenhäiriön ensimmäistä vaihetta kutsutaan nimellä haksahtaminen. Kyseessä on eräänlainen ajatusnyrjähtäminen, jossa ihminen saa idean alkaa hoitamaan mehiläisiä. Ensimmäisessä vaiheessa sairaus on ns. munavaiheessaan. Mehiläistarhurin peruskurssille hakeutumista voidaan pitää jo varmana merkkinä haksahtamisesta. Tällaisia kursseja todellakin järjestetään taudin kiihottamiseksi ja etenemiseksi. Näiden kurssien opettajat ovat mehiläishoitoyhdyskunnan eräänlaisia tiedottajia, jotka saattavat ihmistä syvemmälle mielenhäiriöön tarjoamalla tietynlaista tietotanssia.
On kuitenkin otettava huomioon, että kaikki tällaisille kursseille osallistuneet eivät välttämättä koskaan ala mehiläistenhoitajiksi eli he paranevat kurssilla. Tätä kutsutaan myös kuhnuri-ilmiöksi, mikä tarkoittaa sitä, että mehiläishoitoon liittyvä innostuksen munanen on hedelmöittymätön hengailija. Mutta enemmistöllä kursseilla olleista tauti etenee seuraavaan vaiheeseen hyvin rajuna ja nopeana heti ensimmäisen satokauden koittaessa tai viimeistään seuraavana.
Taudin ensimmäinen vaihe on tiedon hankintaa mehiläisistä, mehiläisten hoidosta ja hunajan tuottamisesta. Ensimmäisen ja toisen vaiheen rajat eivät ole selkeät, mutta toisen vaiheen selvin merkki on mehiläisten hankkiminen. Haksahtamisvaiheessa munituksi tullut ideamunanen kypsyy toukaksi, jota suuri tietosiitepölyn määrä ruokkii. Tähän asti oireet ovat voineet kyteä vain ihmisen pään sisällä ja kaikista läheisimmätkään ihmiset eivät välttämättä ole huomanneet mitään – kenties epähuomiossa paperinkulmiin piirrellyt kennojen muotoiset kuviot olisivat voineet paljastaa, mutta harva läheinen kiinnittää tällaiseen huomiota.
Useat sairastuneet puhuvat jo ensioireiden ilmaannuttua asiasta läheisimmilleen, mutta on myös olemassa ihmisiä, jotka eivät niin avoimesti jaa päänsä sisältöä, jolloin ensioireet ovat täysin huomaamattomat, ellei mielenhäiriön saanut henkilö satu unissaan surisemaan poikkeuksellisen paljon kuten mehiläinen. Mutta yleensä viimeistään taudin toinen vaihe alkaa näkyä ulospäin: mehiläispesän kuljettaminen tontille on jo aika näkyvä projekti ja näin ollen selvä merkki mielenhäiriöstä nimeltä mehiläistenhoito. Sitä ennen on ilmaantunut epämääräisiä messinkilankakeriä ja laatikoita, vahaläpysköitä ja puukehikoita akkuviritelmineen. Varsinkin akkuviritelmä saattaa herättää läheisissä suurta huolta. Myös mehiläishoitajan haalarit ovat yksi varma merkki, tosin kaikki eivät käytä niitä, joten tämän ei kannata antaa hämätä.
Se epämääräinen suriseva laatikko tontin kulmalla, se on jo niin selvä merkki, että se ei voi kanssaihmisiltä jäädä huomaamatta. Tämän näkyvän oireen perusteella on siis jo lähes sata prosenttisen varmaa, että mikä mielenhäiriö on kyseessä. Useimmiten ihminen itse jo tässä vaiheessa tietää missä on itsensä ja mielentilansa kanssa menossa, mutta läheisille asia saattaa konkretisoitua vasta nyt.
Mehiläistarhaajilla on oma yhdistyksensä, johon he voivat liittyä potemaan mielentilaansa ja saada tukea ja tietoa toisiltaan oireittensa hoitoon eli ylläpitämiseen ja mahdollisimman suuren hulluuteen. Mehiläistarhureiden omaisten yhdistystä tai edes vertaisryhmää ei tiettävästi ainakaan kovin virallisena ole vielä perustettu. Tällainen pitäisi ehdottomasti olla ja sen jäsenmaksuun tulisi kuulua terapiaetu, joka kattaisi sekä henkisten että ruumiillisten vaivojen hoidattamisen, jota mehiläistarhurin mielenhäiriö hänen omaisilleen aiheuttaa. Aina puhutaan vaan mehiläisistä, satokasveista tai hunajan hinnoista; tästä aiheutuu merkittävää psyykkistä rasitetta lähipiirille. Lisäksi tulee selkäsärkyä laatikoista, joita on pitänyt nostella kaverina, rannevamma hunajan linkoamisesta tai sydämentykytyksiä sisälle kulkeutuneista mehiläisistä.
Kun mehiläispesä tai useampi on saapunut, sairaus etenee vähitellen ns. kotelovaiheeseen. Tämän vaiheen keskeinen piirre on se, että sairastunut on kovin kiinnostunut noiden koteloiden eli pesälaatikoiden sisällöstä. Hän varjelee laatikoita muurahaisilta ja käy säännöllisesti avaamassa laatikoita ja toteamassa omituiset varusteet päällään mehiläispesän tolaa. Tämä on mielenhäiriön aktiiviaikaa, jossa kaikenlaisia oireita tulee ja menee kuin mehiläisiä edestakaisin.
Yhtäkkinen vahva kiinnostus siitepölyistä ja kasvien kukinta-ajoista, oman pihapiirin ja tontin kasvustosta, ovat tautiin kuuluvaa. Olennaista ja huomattavaa on myös ihmisessä tapahtuva selvä persoonan muutos. Edellisenä kesänä pajukoita varten hankittu pelastus nimeltä raivaussaha saakin yhtäkkiä pölyttyä varastossa hämähäkin seittien sekaan. Aiempien vuosien kirotut pajukot ovatkin nyt yhtäkkiä kultaa. Sairastunut käy jopa useaan kertaan päivän aikana pajunkissoja silittämässä, josko ne alkaisivat kehräämään eli kukkimaan. Pihaa ei enää niitetä tai ajella ruohonleikkurilla, vaan annetaan siellä täällä rehottaa luonnon omaa kukkasatoa. Ihminen alkaa toden teolla vaalia jopa rentunruusuja.
Äärimmäisyyksiin menevissä tämän vaiheen oireissa on mm. kipeää havahtumista jokaiseen tallattuun kukkaan, syvää tietoisuutta naapurustojen marjapensaiden ym. kasvien tilasta, ärsyttävä tapa todeta joka kerta kesävieraille tietyn taajuuden omaavan surinan saapuessa lähelle: katsokaa minun mehiläinen, pakkomielteenomainen tapa luetella sitä minkä värisiä siitepölypalleroita pesään lentäneillä mehiläisillä oli tällä kertaa jaloissaan, jne. Eli siis henkilöllä pörisee kaikin puolin erikoisesti ja uusi elämän ulottuvuus on nielaissut hänet mukaansa jokaista sielun kehäkakkua myöten.
Jokaisella kasvilla luonnossa on oman värisensä siitepöly ja periaatteessa kesän etenemisen pystyy päättelemään pelkästään seuraamalla mehiläispesään lentävien mehiläisten jaloissa roikkuvia siitepölypalleroita. Alkukesän pajun vaalean keltainen sekä tuomen harmaanvihertävänkukertava eroavat merkittävästi loppukesällä pesään kulkevista tummanruskeista palleroista. Voikukasta saatava siitepöly on oranssia. Ja ne pallerot mehiläisen jalassa ovat todellakin siitepölyä eivätkä hunajaämpäri, kuten monessa fiktiivisessä animaatiossa esitetään. Meden mehiläinen kerää mesimahaansa.
Ja mielenhäiriö sen kuin etenee. On vaikea tarkkaan tulkita mitä häiriön saaneen pääkotelossa tapahtuu mehiläispesän aktivoimana, mutta kun tullaan mielenhäiriön neljänteen vaiheeseen, on luvassa lisää erilaisia oireita. Keskeisesti ilmenee parvihysteriaa, jaokejappasua ja laatikoiden pinoamista torniksi: puupalikoita päällekkäin kuin lapsena konsanaan.
Lisäksi esiintyy säätiedotusten tiheää katsomista ja sateen sekä kylmän sadattelua, sokerin kilohintatietoisuutta, emopohdintoja, muurahaisvihaa, ampiais- ja kimalaistietoisuutta, yleistä hermostuneisuutta, turvonneita silmäkulmia, kennojen kyttäämistä, savuttimella tupsuttelua, punkkien laskemista, pesälaatikoiden nostelua pois ja paikoilleen, sikiöpuheita, pesäkakuston tiirailua, jne. Näitä esiintyy erittäin todennäköisesti kaikissa täyteen terään ja satokauteen ehtineissä taudin kuluissa.
Olennaista tässä vaiheessa on myös se, että kaikenlainen epätavallisen suuri surina yms. äänet saavat sairastuneen ihan sevoksi. Yleistä on pelko, että mehiläiset ottavat ja lähtevät parveilun nimissä ja jättävät tarhurin nuolemaan hunajattomia näppejään. Näyttääkin aivan kuin mehiläisparven levoton surinaenergia tarttuisi suoraan hoitajaansa. Mikäli haluat tässä taudin vaiheessa leikkiä hieman psykolookia ja varmistaa sairastaako läheisesi kyseistä mehiläisten hoivaamiseen liittyvää mielenhäiriötä, huudahda hänen vierellään sana parvi. Jos oire-epäilty säntää hermostuneeseen juoksuun ja alkaa silmämunat levottomasti keikkuen huutaa jopa paniikinomaisesti, voidaan varmuudella sanoa; sitä se on.
Jaokeoire on huomattava oire taudinkulussa, sillä se liittyy haluun lisätä mehiläispesien määrää, johon liittyy jälleen liuta omanlaisia kirjavia oireita, jotka ovat jonottamassa ihmisen käytökseen ja mielenjuoksuun. Esimerkkinä mainittakoon valmius ajaa autolla pitkäkin matka hakeakseen emomehiläinen tai vaihtoehtoisesti pikkuruisten emokennonyyttien kerääminen pesästä ja niiden helliminen lämmöllä odottaen yliaktiivisena kuningattaren syntymää. Siitä puolestaan seuraa häälentoarvailut ja tussikynällä mehiläiseen piirtäminen.
Sanotaan, että varsinainen sisäinen mehiläishoitajuusmielenhäiriö täydentyy siinä kohdassa, kun sairaus on kiertänyt koko kierroksen eli sen, mikä myötäilee mehiläisenkin muodonmuutoksen vaiheita. Tämän jälkeenkin mehiläistarhaukseen sairastunut henkilö on vielä pitkään haparoiva ja epävarma pesästä poistumaton untuvikko, jonka elinpiiri laajenee myöhemmin varsinaisen työläismehiläisen tasoiseksi.
Mielenhäiriön eräänlaisen täyttymysvaiheen loppupuolta voidaan kutsua mesimasu-vaiheeksi, sillä se huipentuu siihen kun kyseiseen diagnoosiin sairastuneen ihmisen kodista alkaa löytyä kultaista hunajanimistä ainetta, jota on lingottu ja sekoitettu, ja joka loppujaan on pakattuna pienehköihin purnukoihin, joista henkilö on autuaan jopa naiivin ylpeä ja onnellinen. Tämä taudin vaihe päättyy purnukoiden vaalimiseen ja niiden oikeassa lämpötilassa säilyttämiseen ja myymiseen/lahjoittamiseen lähipiirille. Jotkut laajemman taudinkuvan omaavat istuvat jopa messuilla ja toreilla myymässä purnukoitaan, keltaista kultaansa. Erityisen huomattavaa on se, että hunajat menevät hyvin kaupaksi, joten mielenhäiriö ikään kuin mahdollistuu näin, kun lopputuote on arvostettu hyödyke.
Heinäkuussa pesässä voi olla jopa satatuhatta mehiläistä. Talvella määrän ollessa noin 20 000.
Pesässä on yksi kuningatar, muutama sata kuhnuria ja tuhansia työläisiä. Työläiset ovat tyttöjä ja nimensä mukaisesti tekevät kaikki työt; mm. keräävät mettä ja siitepölyä, tiedottavat, ruokkivat toukkia ja juuri kuoriutuneita mehiläisvauvoja. Kuhnurit ovat miehiä ja niiden olennaisin tehtävä on lentää tyynenä lämpimänä kesäiltana useiden kilometrien päähän vartomaan, josko seudulla olisi nuori kuningatar.
Pitkälle edenneen mielenhäiriön kuvaan kuuluu vielä myös hirvittävän sokerimäärän kanssa läträäminen loppukesällä sekä tymoltyynyily mehiläisten punkkien häätämiseksi. Huomattavaa helpotusta ainakin kanssaihmisille on siinä, että tauti menee syksyn koittaessa ikään kuin talviunille, tosin loppuvuodesta käy sellainen oksaalihappomainen piikki taudinkulkua kuvaavassa käyrässä, kun jälleen punkit ei toivottuina vuokralaisina häädetään mehiläisten valtakunnasta.
Useiden tartunnan saaneiden kohdalla sama luonnonkiertoon liittyvä rundi käynnistyy uudelleen heti seuraavana keväänä. Oireet ovat joka vuosi samat, mutta sairauden ensimmäinen vuosi on yleensä hyvin kaoottinen. Taudin edetessä kokemus kouluttaa ihmisen tähän tautiin, jolloin tauti käy kaikki vaiheensa kaikkine oireineen mehiläisvuoden mukaisesti läpi joka vuosi, mutta pahimmat suuret heilahtelut eli hysteeriset oirepiikit jäävät pois.
On myös tärkeää huomata, että oireiden suhteen on persoonallisia vivahde-eroja ja oireita löytyy vielä läjäpäin muita, mitä tässä ei mainita. Haluan myös muistuttaa, että tässä kuvattu mielenhäiriönkuva on ns. tavallisen mehiläistarhurin oireisto, jonka jokainen kyseiseen häiriöön sairastunut jossain määrin käy läpi häiriön alkuvuosina. Tauti voi edetä ja erikoistua vuosia jatkuessaan vielä eriskummallisempana jos minkälaisiin suuntiin.
Ilmeisesti hunaja on riippuvuutta aiheuttavaa, ja se edistää taudin jatkumista vuosikymmeniä, jopa niin, että useiden tartunnan saaneiden on vuodesta toiseen tuotettava enemmän hunajaa useammilla ja taas useammilla pesillä. Joidenkin kohdalla tauti paranee henkilön elinaikana. Toisten kohdalla toteutuu taudin niin sanottu viimeinen vaihe eli se kun testamentissa, tai muuten yleisesti kerrottuna mehiläistenhoitoon hurahtanut on ilmoittanut viimeisenä tahtonaan, että hautajaisissa laulatte sitten sitä Maija Mehiläistä. Myös klassinen kappale Kimalaisen lento on toivomusten joukossa, vaikkakin välisoitollisen oopperaviisun päähenkilö onkin väärän lajin edustaja eikä ollenkaan mehiläinen.
Ja toivoa sopii, – suutarin lapsilla ei ole kuulemma kenkiä, että mehiläistarhurin ipanoilla on hunajaa – muutakin kuin sitä vahasakkaista siitepölyistä roskaista jäännettä, joka linkoamisessa jää jäljelle, kun varsinainen upea hunaja menee muille.
Mehiläistenhoito on maatalouden runoutta, kuten Alfred Mäkinen on Mehiläishoitajain liiton ensimmäisessä perustamiskokouksessa todennut. Mielestäni hulluus on elämisen runoutta.
Mehiläistarhurilla surisee kaikin puolin erikoisesti, mutta onneksi asu on kohdallaan ja asianmukainen.
Nähdessäni ensimmäisen ilmoituksen mehiläistarhurien illanvietosta, häkellyin. Ilmoituksen jälkihuomautuksena luki, että illan aikana halukkaat voivat vaihtaa keskenään emokennoja.
Käytännössä tämä merkitsee sitä, että tapahtumaan osallistuva tuo mukanaan jossakin lämpimässä paikassa, kuten rintaliiveissään (miesten tapaa en tiedä) mehiläiskuningatarkennon – pienen mehiläisvahaisen pötkylän, jonka sisässä odottaa kuoriutumisensa hoohetkeä ehta mehiläiskuningatar.
Kirjoittaja/Kuvaaja: Sanataiteileva mehiläistarhuri Sari Maanhalla
Tiimalasivuori
Tiimalasivuorella oli nousemassa myrsky. Päivä oli ollut harvinaisen kuuma ja tuuleton, jopa vuorenlaella vallitsi täysi hiljaisuus, kun ilmavirrat olivat olleet pysähtyneinä. Aurinko oli kiertänyt vuoren jyrkän seinämän puolitse ja kuumentanut tummakivisen vuoren lämpöä hohkaavaksi.
Kuun liikkeistä valpastuneena vesi oli alkanut työntyä takaisin avomereltä vuonoon tuoden mukanaan myös sakeat pilvimassat. Pilvet vyöryivät yhtä matkaa veden kanssa määrätietoisen vahvoina kuin tunnelia pitkin. Ensin ilmavirta heilutteli vain vähän karua vuorikasvillisuutta, kunnes tuulet yltyivät leveäharteisiksi. Pilvimassat turposivat, täyttyivät ja painautuivat vuorta vasten kuin raskaat laahukset.
Salamat värähtelivät ja yltyvä jylinä laittoi liikkeelle kiviä. Kivivyöryn alle saattoi peittyä kokonaisia polkuja ja ne mursivat vuoresta irti jotain ikuisesti paikoillaan ollutta.
Vaikka vielä ei varsinaisesti satanut, kaikki oli kauttaaltaan märkää, sillä raskaat pilvet olivat massaa, joka tukahdutti kaiken muun omaan kosteaan olomuotoonsa. Pienet norot valuivat tärisevien kivien näkymättömissä väliköissä ja kun pilvi vihdoin päästi irti saderepertuaarinsa, vuorenrinteellä virtasi satoja puroja, jotka alempana yhtyivät valtavaksi pauhaavaksi kuohuksi. Taivas pesi ajattoman vuorensa.
Miniatyr oli useat kerrat pohtinut aikaa. Oliko todella niin, että kelloksi nimitetty kaveri oli tuomionkaltainen elämänkumppani, jonka kanssa piti tulla toimeen ja yleensä juuri siten, että se piti selättää ja voittaa. Oliko todella niin, että elämisen ydin oli aina ehtimisessä. Oli sitten kyse pikajuoksijasta, puusepästä, muusikosta tai papittaresta, aina kaikessa kiersi sama kaava, piti ehtiä jotain ennen jotakin. Ajallinen marssi oli viritetty huippuunsa. Kehäänsä kiertävä kello ja sen kompin noudattaminen ei suinkaan ollut ainoa hirttosilmukka. Lisäksi olivat kalenterit, joiden numeroituihin laatikkoihin kirjattiin asioita, jotka piti tehdä. Ja useimmiten oli kyse juuri ehtimisestä.
Oli myös muodostunut muoti-ilmiöksi saarnata suorittamisesta ja alleviivata tarvettaan rentoutua ja elää hitaammin. Silloinkin vaikutti hyvin vahvasti aikaan liittyvä orjuussuhde, jolloin aikaa pyrittiin selättämään jollain tavalla naamioiden se ajattomuudeksi. Siinä oli jälleen yksi professoritasoinen tutkielma luonnottomuudesta. Kuin ihmisen takaraivoon olisi väärällä tavalla tatuoitunut ikuinen kello, joka rienasi olemassaolollaan. Kuin nuo välineet, kellot ja kalenterit, olisivat tehneet suurta väkivaltaa ihmisyyttä kohtaan mitatessaan aikaa ihmisen puolesta.
Miniatyr ei ollut suostunut ottamaan kelloa majaansa. Hänellä oli vain isoisoisän tähtikartta sekä tiedot kuun ja auringonvaiheista. Kalenterissa oli merkattuna lähinnä aurinkoon liittyvät tasauspäivät sekä muut luonnonkierrollisesti oleelliset päivät. Hänen isoisoisänsä oli elänyt kuun ja auringonkierron mukaan. Isoisoisä oli tunnistanut tähdet ja osannut suunnistaa niiden avulla. Hän oli osannut lukea tuulta ja valoa sekä ylipäätään luonnosta ja eläimistä tietoa ja juuri tämä luontainen osallistuva ajantaju toi isoisoisälle hänen ajattomuutensa ja vapautensa.
Surukseen Miniatyr itse oli syntynyt keskelle ajallista kautta, joka mittasi aikaa ulkoisin automaattisin välinein. Siinä luonnottomuuden kehässä ihminen menetti ikuisuuden tunteensa. Hyvin tyypillinen piirre tästä oli aikuisolentojen väite, että aika alkoi vanhemmiten kulkea nopeampaan. Sitä huokailtiin ja päiviteltiin. Tosiasiassa aika oli samaa, mutta kun kokija oli ajanorja eli osaton ajannoudattaja eikä aktiivinen osallistuja, seurasi kokemus ajan nopeutumisesta. Tällöin ihminen ei elänyt luonnonlakien hienovaraisen rytmin sykkeessä vaan hitaammin tai nopeammin kuin se tai kokonaan pysähtyneenä suhteessa siihen.
Luonnollisen maailmankaikkeuden sykleihin linkittymisen menetyksen ja ajanmittaamisen omatoimisuuden loppumisen myötä ihminen ei suinkaan saanut ajattomuutta saati lisäaikaa vaan juurikin ajan pallona jalkaansa ja jatkuvan ajanpuutteen ja kiireen tunnun. Jopa lapset valjastettiin aivan liian pieninä avoimina olentoina ajan orjuuteen.
Miniatyr muisti lapsuutensa vuodet, jotka oli saanut viettää täysin luonnollisessa ympäristössä. Hän oli elänyt suurimman osan lapsuuttaan ulkona puiden, kivien, lintujen sekä eläinten katveessa. Hän oli kokenut voimakasta yhteyttä luonnon kanssa ja vaikka elämä oli haastanut häntä jo tuolloin, koki hän aina merkillisellä tavalla olevansa turvassa: joka kevät samat valkoiset kukat nousivat kaivolle. Pimeitä syksyniltoja kohden hiipuneet linnunlaulut räjähtivät soittoonsa uudelleen keväästä toiseen. Pieni oja muuttui joeksi, jonka pinnalla vesikirput juoksivat. Aurinko oli koivumaan puolella aamuisin ja illalla se putosi lehmuspuistikon takana olevan jylhän kallioisen metsän taakse. Ne olivat olleet hyviä ajattomia ajallisia vuosia, jotka vahvistivat sitä mitä hän oli, eivätkä sitä mitä hänen olisi pitänyt olla tai tehdä.
Miniatyr, kuten monet muut lapset, ohjattiin opinahjoon. Se oli ajanluonne. Kaikkien tuli ottaa vastaan jäsenneltyä, suunniteltua ja järjestettyä mekaanista opetusta. Sitä kutsuttiin sivistykseksi. Koskaan Miniatyr ei täysin sopeutunut kouluun. Hän oli aina jotenkin irti. Muu tuntui olevan oleellisempaa, mutta hän oppi myös koulukaavan. Piti tehdä jotain jollain tavalla, josta opettajaksi nimetty henkilö antoi mielipiteensä eli numeronsa. Sen suuruuden tai pienuuden perusteella sai tietää, oliko tehnyt toivotusti vai ei toivotusti.
Kahden maailman kansalaisena Miniatyr varttui ihmetteleväksi aikuisolennoksi, joka kirjaimellisesti tunsi elävänsä kahden maailman välissä. Ja kun hän oli elänyt aikuisvuosinaan aikataulujakson, jossa hän teki työtä kahlittuna kellon ja kalenterin nieluun, asuen laatikon muotoisessa talossa pinnoitetun kuolleen nurmen laaksossa, valpastui hän tunteeseen, että jotain meni väärin ja oli pielessä.
Vähitellen tämä hiertävä tunne herätti hänet sakeasta unesta, nuutuneen ihmisen taipaleettomasta vaelluksesta. Hän huomasi, että hänen hiertävä levottomuutensa oli kuolleen maan lauluja, katkottujen puiden haikuja ja saasteisiin tukahtuneiden lintujen ontuvien jalkojen painamia jälkiä tietoisuuden lihassa, todellisuuden rannalla.
Oli hapuiltava muutosta. Oli murrettava vankila ja illuusio elämästä. Lähinnä se tarkoitti kulkemista metsissä ja meren äärellä. Hän irtaantui orjuuttavasta työn otteesta ja ajautui toiseen äärilaitaan tutkimaan ajattomuutta. Hän antoi olemiselleen ja toiminnalleen rauhailmapiirin. Hän tutkaili sisimmästään nousevia kysymyksiä ja pyrki linkittämään itseään maailmankaikkeuteen laadittujen aikataulujen sijasta.
Ja sitten se tapahtui. Hän oli jokisuiston sydämessä olevalla saarella mittaamassa sykkivän pelkonsa juurevaa mittaa. Hän joi pelkonsa väkevyyttä ja suostui siihen ja sitten se tapahtui. Kaikki muuttui. Aika katosi hänen ympäriltään. Kaikki huolet, pelot, toiveet, unelmat, kaikki kaikkosivat ja hän näki ensi kertaa maiseman, jota ei koskaan ollut nähnyt. Maisema oli sama, mutta se oli syvä, väreilevä, kokonainen ja hän oli sen sisässä. Hän oli se. Puut virtasivat, kevyt tuuli harppoi oksistoissa. Auringonvalo matkusti puiden lomitse ja siinä hän linkittyi maailmankaikkeuteen. Se oli kaunis virta ja sen keskellä hän tunsi sanattoman vihjeen elämän suunnasta.
Tapahtui paljon muutoksia ulkoisesti ja sisäisesti. Miniatyr alkoi laulaa ja viljellä maata. Ja sen jälkeen niitä alkoi tulla, väkeviä ikuisuuden läikähdyksiä, energeettisten virtojen tiivistymisiä, kaikkeuden läsnäoloa. Jotain murtui auki ja irti. Läsnäolo kasvoi oivallukseksi ja havahtumiseksi. Illuusio illuusion jälkeen mursi kuorensa. Kaikkia näitä väkeviä kokemuksia yhdisti valtavan suuri ilo ja vapaus sekä tulevaisuusvihjeet, joita Miniatyr päätti noudattaa.
Miniatyr alkoi kokea ajan aivan uudella tavalla. Suorasta viivasta ja lokeroiduista ruudukkokäsityksestä aika muuttui pyöreäksi. Hokema ihmisen iästä vain numerona muuttui todeksi eikä hän enää mitenkään voinut entisenlailla käsittää ikänsä ilmaisemaa numeroa. Hän hämmästeli vuosien määrää ja olleiden ikuisuuksien ulottuvuuksia. Hän oli ollut aina olemassa. Maailmankaikkeus laajeni kaiken aikaa ja jopa tiedemaailman tutkijoille se oli edelleen mysteerio. Hämmentävää oli, että myös ihminen pystyi laajenemaan ajallisesti ajattomuuteen, josta muotoutui kaunis väkevä ikuisuus. Ehkä juuri se hidastutti ”aikaa, ikää ja vanhenemista” ja oli reitti ikuisen nuoruuden lähteelle.
Mutta ei kaikki aivan niin aivoista ja suloista ollut. Isoisoisän tähtikartat ja tietoisuus kuun vaiheista ja universumin luonteesta olivat kaunis ja väkevä todellisuus, mutta jokin planeetta ei ollut kohdallaan. Oltuaan ensin ajanorja ja nähtyään sittemmin vapauden eli ikuisuuden kasvot, Miniatyr tuli oudon levottomaksi. Ajanorjana hän ei ollut löytänyt paikkaansa ja tehtäväänsä, vaikka oli lahjakas ja osasi hoitaa työnsä kiitettävän hyvin. Pyöreän ajan universumissa hän tiesi vaeltavansa oikeaan suuntaan, mutta koska kaikki oli niin laajenevaa ja merkillistä, hänen levottomuutensa kasvoi. Täytyihän elämällä olla jokin tarkoitus. Pelkkä vapaus ei voinut olla tarkoitus.
Tarkoituksen miettiminen sai hänet miettimään elämää ja kuolemaa. Kuolema sai miettimään aikaa ja aika ajattomuutta. Syklinen spiraalinomainen todellisuus kietoi sisäänsä paljon salaisuuksia. Ja silloin hän muisti sen. Hänen tuli vaeltaa vuorelle. Hän oli kuullut jykevästä Tiimalasivuoresta, jonka taival oli raskas, mutta joka tarjosi kulkijalleen pienenkin taipaleen jälkeen huikean elämyksen. Tuolle vuorelle hän tiesi, että hänen kuuluu matkustaa. Ja kun hän juuri nyt oli nähnyt myrskyn nousevan ja vellovan vuorenrinteen seinillä, oli hän alkanut epäröidä, mutta hän tiesi, ettei voinut enää perääntyä.
Myrsky laantui ja hän päätti lähteä matkaan. Laskuveden myötä pilvet olivat alkaneet liukumäkimäisen matkansa veden mukana vuonoa pitkin avomerelle. Kevyt tuuli kuivasi rinteet ja kivillä oli turvallinen kulkea. Jostain kivikon seasta lehahti lentoon kimeästi vinkuva lintu. Purovesi solisi etäällä. Vasta huomattavasti ylempänä hän alkoi kuulla merenäänen, kun se suolaisina nuoluina kävi rinteelle ja nousi jylynä vuoren kaikupintaa ylös saakka. Vuori oli saanut ilmeisesti nimensä siitä, että meriveden karhea kuohu oli vuosituhansien aikana syövyttänyt vuorta siten, että sen keskivaiheilla jyrkällä rannanpuoleisella sivulla oli tiimalasimainen uuma. Vuoroveden aikana vesi kiipesi tiimalasivuoren juuresta ylös kohti keskikohtaa kuin aikaa mitaten. Milloinkaan Miniatyr ei ollut nähnyt elementtien niin voimakkaasti käyvän toisiaan vasten. Jumalatar rakasteli Jumalan kanssa.
Vuorenhuipulle lähdettiin nousemaan tiimalasin keskikohdasta ja laskuveden aikana onnekas pääsi halutessaan käymään sen muulloin merenpeitossa olevan tyven äärellä. Miniatyr oli päättänyt nousta ylös, se tuntui oikealta ja kolmen tiiman jälkeen hän tavoitti jo ohuen pilvikaistaleen. Siitä hän jatkoi vielä yhden eli neljännen tiiman, kunnes saapui laakealle huipulle.
Maisema avartui sinisenä ja avarana joka suuntaan. Siellä missä oli pilviä, valkean massan seasta törröttivät lukuisat vuorenhuiput. Jäämeri jatkui loputtomiin ja sekoittui etäämpänä taivaaseen.
Miniatyr painoi paljaat jalkansa vuorenhuipun kuumaa kivimassaa vasten ja lauloi. Hän katseli kaikkeutta laulullaan, silmillään ja jaloillaan, ja huomasi ympärillään käyvän hiekan tanssin.
Laakean huipun keskellä oli suuri reikä, johon tuuli kuljetti irti hiomaansa hiekkaa. Siinä Miniatyr muisti kaikki elämässään kääntämänsä tiimalasit ja niiden valkeat hiekat sekä kuuli kaikkien seuraamiensa kellojen tikitykset. Vuori oli kenties sittenkin saanut nimensä sisäänsä virtaavan hiekan perusteella.
Tiimalasin toiminta perustui siihen, että tietyssä ajassa hiekka valui tiimalasin yläosasta alaosaan, jonka jälkeen lasi käännettiin ja jälleen sama aika meni hiekan valumiseen. Vuorta ei voinut kääntää, mutta ainakin se mittasi koko ajan maailmanaikaa siinä prosessissa, missä tuuli nuoli sen lakea ja sai liikkeelle hienoa hiekkaa, joka kulkeutui aukkoon keskellä vuorta. Mutta mihin hiekka oikein valui ja voisiko aika loppua. Jos tuuli loppuisi, loppuisiko maailmakin. Ajan ajatteleminen turhautti. Miksi aika korostui kaikessa. Ehkä aika loppui vasta sitten, kun vuori kului täysin maan tasalle. Meri söi sitä toiselta laidalta ja tuuli toiselta. Laki oli nyt tasainen, arvatenkin se oli joskus ollut terävä ja jyrkkä. Jos ei ollut olemassa maailmanpuuta, joka kannatteli taivasta, vaan maailmanvuori.
Miniatyr uskaltautui aivan aukon äärelle ja tunsi siinä vienon imun. Jokin imi hiekkaa vuoren sisään. Ja koska hän oli tullut tänne asti, ei hän voinut malttaa mieltään ja hän päätti laskeutua aukkoon. Hän laskeutui yhä syvemmälle, kunnes saavutti luolan ja näki sen pohjalla hiekkakasoja.
Hän antoi katseensa kiertää luolassa ja sitten hän kohtasi kauniin näyn: siniseen pukuun sonnustautunut hahmo keräsi hiekkaa kouraansa suoraan hiekkaputouksista. Hahmo lausui sanoja, joita Miniatyr ei ymmärtänyt, mutta jotka olivat kauniita sanoja kuin lauluja. Annettuaan kouransa täyttyä hiekasta hän lausui nuo laululliset sanansa puristaen hiekkaa hennosti nyrkkiin, jonka jälkeen hän valutti hiekat jonkinlaiseen astiaan.
Siinä kohti hahmo havahtui siihen, ettei ollut yksin. Kirkas ilme ja hymyn kare juoksivat noille vahvoille kasvoille. Miniatyr katsoi hahmoa ja katsoi sitten maahan, kunnes hahmo ennätti vapauttamaan Miniatyrin kiusaantumisen tunteesta toivottamalla hänet tervetulleeksi Tiimalasivuoren sisään. Hahmo vinkkasi tulemaan lähemmäs, sillä Miniatyria näytti hyvinkin kiinnostavan, mitä vuoren sisässä tapahtui.
Hahmo täytti jälleen nyrkkinsä hiekalla, loitsusi sen ja laski hitaasti vaalean putkilon sisään. Maailman ohuimmasta luusta valmistetut tiimalasit seisoivat päättymättömänä ketjuna vuoren ulokkeiden uumenissa odottaen hiekkatäyttöä. Tiimalasiluita oli pystyssä, kumossa, päällekkäin, riveittäin. Niitä oli mahdottoman paljon. Hahmo tarttui aina yhteen niistä ja otti hiekkaa putouksesta nyrkkiinsä, lausui sanansa ja laski hiekan keskittyneesti syvässä lempeyden tilassa onttoon luumaljaan.
Toimitus näytti kauniilta ja pyhältä, mutta mitä hahmo oikein kuvitteli tekevänsä. Hän toisti tuota samaa koko ajan ja aina kun yksi tiimalasiluu oli täytetty, hän sulki sen ja laittoi suurelle laakealle kivelle. Siinä niitä oli valtavat määrät hiekasta täytettyjä tiimaluulaseja sikin sokin toisiinsa nähden.
Yllättäen hahmo lopetti työskentelynsä. Hän sanoi kuusi kuun askelta tulevan kohta täyteen. Aikataulut vuorenkin sisässä, Miniatyr hymähti sisäänpäin tuskastuneena, mutta suostui kuitenkin kuuntelemaan, sillä hahmo viittasi häntä kuuntelemaan. Tuulenviri teki täyskäännöksen ja sitten Miniatyrkin kuuli sen. Vesi oli oudon lähellä.
Hahmo nousi ylemmälle tasanteelle ja viittoi Miniatyria tekemään samoin. Seurasi jännittynyt hiljaisuus, jota kurlaava vedenääni säesti. Sitten alkoi tapahtua. Tiimaluukeko alkoi elää ja liikkua. Osa niistä pyörähti keon päältä ja särkyi vasten kiveä. Suurin osa tiimalasiluista vain liikkui ja kasa ikään kuin alkoi levitä. Pian Miniatyrille selvisi mistä oli kysymys. Oli nousuveden aika ja vesi levisi laakealle luolan lattialle alhaalta päin. Ensin pienenä norona, suuremmaksi kasvaen. Vesi nousi ja sai tiimalasit liikkeelle ja kun vesi oli työntynyt vuoren sisään täydesti, avautui heidän edessään pienoismeri, jossa seilasi satojen tiimalasiluiden joukko.
Vuoren sisään työntynyt vesi piti erikoista ääntä liikuttaen tiimaluita. Aikansa ne kiersivät rytmisesti ja verkkaisesti kehää, etsien suuntaansa, törmäten toisiinsa, kunnes kuun suuntaansa muuttavat askeleet lauloivat merelle ja se alkoi vetäytyä vieden luut mukanaan, kunnes jäljellä ei ollut enää kuin tyhjä laakea kivi. Vesi oli puhdistanut luolan ja vienyt mennessään myös kaiken irtonaisen ajanhiekan. Ja heti siinä vaiheessa hahmo nousi ylös ja alkoi täyttää tuulen tuomalla hiekalla lisää tiimalasiluumaljoja.
Jokainen tiimalasiluu vastasi yhtä ihmiselämää. Hahmon tehtävä oli täyttää kaikki samalla hiekkamäärällä ja lähettää veden vietäväksi. Osa särkyi jo heti alussa. Iso osa tavoitti meren, järven tai joen ja alkoi siitä matkansa. Useat seilasivat pitkiä matkoja. Myrskytuulten ja tyynten jaksojen vuorottelut käänsivät tiimalasiluuta sopivasti eikä hiekanvirta koskaan pysähtynyt. Oli elämiä, jotka jäivät paikoilleen, jolloin aika alkoi juosta menettäessään luonnollisen virtansa. Hahmo kutsui sellaista elämää turvallisuusmiinaksi. Vaikka virrassa oli paljon voimaa, virtaamattomuus tuhosi kantajansa olemattomiin paljon todennäköisemmin.
Kaikenlaiset maailmankaikkeuden lait vuosituhansista toiseen olivat kuljettaneet ihmiselämän tiimaluita. Virtaaminen, liikkeessä oleminen ja kaikkeuden todellisuuksien mukaan eläminen oli ollut hallitseva osa olentojen elämää, kunnes oli koettanut tämä rantaan kahliutuneiden ihmisten aikakausi. Kääntyessään ylösalaisin tiimalasi teki puolikkaan ympyrän ja kääntyessään jälleen, ympyrästä tuli täysi. Sama hiekka ja aika virtasi, mutta se edellytti muutosta ja käännöstä tiettyjen sisäisten syklien välein.
Mutta ihminen ei ollut enää jaksanutkaan olla osallistuja vaan hän oli päättänyt ankkuroitua pois virroista elämään helposti ja turvallisesti, minkä seurauksena hiekka ei enää liikkunut. Kyllä Miniatyr sen ymmärsi, olihan hän itsekin elänyt niin ja kokenut sen passivoivalla tavalla ihanteellisen turvalliseksi. Ei ollut vaaraa, että hiekka loppuisi tai malja särkyisi. Liike oli tuolloin pysähdyksissä. Siitä sai hallinnan tunteen ja juurikin kaikki tämä oli opetettu sivistyksen nimissä; minän todellinen suu oli pesty aivopesusaippualla.
– Missä ajattelet tiimaluumaljasi nyt olevan? kysyi hahmo yllättäen. Miniatyr mietti hetken ja arveli sen olevan rannasta irrottautumista seuranneen hämmennyksen vallassa jossain virran ytimessä vapaassa riennossa. Hahmo hymyili lempeästi. Miniatyrille tuli palava tarve tietää, mitä tulisi tapahtumaan, päättyisikö hänen aikansa nyt, alkaisiko kaikki vai loppuisiko, kun hän nyt viimein oli vapauttanut itsensä ja uskaltautunut virtaan mukaan.
Hahmo oli hetken aikaa mietteliäs ja hymyili jälleen. – Et ole alussa etkä lopussa. Kaikki ikään kuin odottaa, hahmo vastasi. Miniatyr halusi tietää, mitä kaikki tarkoitti ja mitä se odotti, mutta ei saanut suoraa vastausta. – Eheys on ihan mukavaa ja varmuus kivaa, mutta maailma alkaa murtumisesta, hahmo sanoi ja jatkoi maljojen täyttämistä ja kertoi Miniatyrille toisen reitin vuorelta alas. Miniatyr ehtisi tuolla reitillään nähdä kuinka uusi nousuvesi kohoaa pitkin vuorta ja kulkea yhdessä alas asti sen mukana. – Seuraa virtaa, oli hahmo sanonut.
Matkalla Miniatyr havahtui voimakkaaseen kohinaan, joka ei tullut merestä vaan hän löysi vuorenrinnettä laskeutuvan leveän vuoristopuron. Siellä täällä harvakseltaan puron virrassa kulki yksittäisiä luisia tiimalaseja. Hän lähti seuraamaan puroa, joka tasaisella maalla kesyyntyi lauhkeaksi joeksi. Osa tiimalasiluista jäi kiinni rannan juurakkoihin ja kiviin. Hän viehättyi näkemästään. Osa elämistä vaelsi merille, osa nousi metsiin. Ja kaikilla oli sama todellisuus, aika, muutos, kierros, kehä, spiraali. Ilma, maa, tuli, vesi ja henki.
Joen varsi oli vehmas. Suuret saniaiset vankoilla varsillaan kasvoivat tiheänä mattona. Puut olivat vanhoja ja jylhiä. Sammal oli peittänyt kivikon, siitä oli aikaa, kun ukonilmat olivat saaneet kiviä liikkeelle vuorenrinteeltä tänne asti. Virta leveni välillä suureksi ja verkkaiseksi, kunnes sen syke alkoi käydä kiihkeämmäksi.
Miniatyr kiihdytti askeleitaan. Hänen katseensa kiinnittyi yhteen erityiseen luiseen tiimalasiin. Hän rauhoitteli itseään, eihän hän mitenkään kaikkien tiimalasiluiden joukosta voinut löytää juuri omaansa. Ajatus tuntui typerältä, mutta se vain itsepintaisesti vahvistui hänen mielessään, kunnes hän oli ihan varma, että luumalja, jota hänen katseensa oli alkanut määrätietoisesti seurata, oli hänen oma elämänsä.
Mitä hänen tuli tehdä. Siinä se meni, virrassa, vapaana, huolettomana. Tuliko hänen pyydystää se, sitäkö koko reissu tarkoitti, sitäkö hahmo oli tarkoittanut. Aivan niin, sitä se varmasti oli, sillä hahmohan kertoi joidenkin ihmisten löytäneen maljansa ja palaavan vuorelle täyttämään sitä, että saisi lisäaikaa, että elämä jatkuisi. Siinäkö oli ikuisen elämän salaisuus. Nousta ajanportaita ajan vuorelle, täyttää yhä uudelleen maljansa, varmistaa sen kestävyys, vuodesta toiseen, tunnista ja sekunnista toiseen. Hän ajatteli kaikkia niitä guruja, maageja ja mystikkoja, jotka olivat puhuneet vuorelle nousemisesta, niin tietysti, sitä kaikki oli!
Intonsa kiihottamana Miniatyr yritti pyydystää luista ajanmittariaan. Hänen oli saatava se kiinni, sillä hänen aikansa oli vaarassa päättyä. Hän ponnisti kaiken tahdonvoimansa ja taitonsa tulen saadakseen kiinni tiimansa ja kantaakseen sen takaisin vuorelle tiimalasiluuntäyttäjän korjattavaksi.
Pian hän saikin oksan kärjellä kiinni siitä ja näki sen kurjan tilan: luu oli lohkeillut ja oli pian särkymässä. Sitä oli toki paikkailtu, olihan hän yrittänyt hakea etsinnöilleen apua, ratkaisua levottomuuteensa. Hänen mielensä oli pitänyt häntä hereillä rauhattomana ja hän oli tehnyt kaikkensa, opiskellut psykologiset mantransa ollakseen ehyt, järkevä ja osaava hiljentääkseen sisäisen puhujansa.
Kateellisena hän katseli joenrantasammalikkoon asettuneita toverielämiä. Ei naarmuja, ei kolhuja. Ja siinä epähuomionsa tolassa hän horjahti ja kepin nokassa ollut tiimalasiluu tipahti takaisin virtaan. Hän alkoi juosta tavoittaakseen tiimalasiluunsa uudelleen, mutta kompastui törröttävään sammaleiseen kiveen. Maan iskun kamppaamana hän makasi sammaleiden ja saniaisten seassa nöyryytettynä ja vihaisena. Kaikki menee pieleen, enkö vieläkään osaa!
Kyynärpäät säkenöivinä ja sykkivinä hän päätti nousta, yrittää vielä kerran juosta ajan kanssa kilpaa, mutta joki muuttui valtavaksi kuohuksi, jota seurasi järkyttävä putous. Siinä hän seisoi ja kuunteli kosken mylvivää kuohua kuin manaavaa rukousta ja näki tiimalasiluunsa helähtävän kiveen. Sirpaleet räjähtivät ja mursivat hänen hiekkansa vapaaksi. Vedenääni voimistui ja alkoi kiertää sakeana hänen kuuloluillaan. Vuori nauroi. Vereslihalle auennut kyynärpääiho paloi ja sykki sydämen tulta. Virta kuljetti luusirut ja hiekan ties minne.
Miniatyr luhistui maahan ja hänen silmänsä täyttyivät suolaisesta vedestä, nousuvesi. Hänen kurkkuaan kuristi, käsiä ja jalkoja pisteli. Ne olivat veltot ja hervottomat. Hän kirosi, valitti, vaikersi ja huusi kuin eläin, kunnes ravistellut kauhu vaimeni ohueksi ja kalpeaksi viiruksi hänen väsyneeseen nieluunsa. Äänihuulet värähtelivät enää vain vähän. Sieraimissa vaelsi sammalen syvä tuoksu. Maailmankaikkeus sai tunkea auringon, kuun ja tähtikarttansa omaan mustaan aukkoonsa.
Sisäinen sota oli päättynyt. Raunioilla makasi luhistunut olento. Kaikki mikä oli ollut merkityksellistä, räjähti merkityksettömyyteensä. Miniatyr menetti käytännössä kaiken, mitä ihminen voi menettää, mutta hänen aikansa tai elämänsä ei suinkaan päättynyt. Hiekan, liikkeen ja aikaluun muodostama liitto oli kyllä symboli fyysiselle elämälle ja sen ehdoille, mutta omaksi itseksi tuleminen ja oman sisäisen muodon paljastuminen tapahtuivat vasta murtumisen kautta, kun hiekka vapautti itsensä kahleistaan.
Miniatyr oli nähnyt kuinka osa maljoista särkyi jo tiimalasiluuluolassa, osa murtui matkalla ja osa ei koskaan. Ehkä eheys ja tieto, osaaminen ja hallinta eivät olleet tarkoituskaan. Ehkä juuri niiden ansiosta ihmisolento koki suurimman tragediansa.
Oltiin jo kaukana aikakaudesta, jolloin ihmisolento viimein suostui uskomaan, että maapallo on pyöreä, mutta useimpien olentojen aikakäsitys oli edelleen litteä. Haudan uumeniin saateltiin täydellisissä kuorissa joukko epäperhosia ja antikorentoja, jotka oli saateltu vaimentamaan sisäinen kaiherruksensa ja välttelemään rikkoutumista saaden aikaiseksi yhden vahvimmista elämänvastaisista hallintaan pyrkivistä yhtälöistä ollen koskaan murtautumatta vapaaksi kotelomakuupussinsa uumenista.
Sari Maanhalla
Pimeä vuodenaika on karskikaunis peili
Keskellä laakeaa Pohjanmaata, väkevän tasaisuuden ytimessä, sen erityisesti tuntee. Mitään sanomattomuuden, harmauden, mustan maan. Suora kalpea maantie halkoo karuja maisemia. Likaisen puhdasta paljautta, tanner makaa ilkosillaan. Äkkiseltään näyttäisi, että kaikki mököttää tai öllöttää paikallaan, mutta jotenkin maa tuntuu nauravan. Lumeton maa on karun kaunis ja sitä on silmänkantamattomiin. Taivas roikkuu niin alhaalla, että etäällä taivaanrannassa olevaisuudet ja elementit sekoittuvat toisiinsa luoden häikäilemättömän olemattomuuden.
Siinä keskellä mykkää aavaa alastonta maata, jota on kaikkeuden joka suuntiin, pääsee suustani kömpelö horrostava sammakko: kunpa ei sataisi lunta ollenkaan. Samaan syssyyn yritän unohtaa ihmisyydessä parhaillaan kukoistavan perihokeman, jolla itseä lohdutetaan selviämään pimeän yli: päivä on jo alkanut pidentyä. Kauhistun ajatusta, sillä olen rakastunut hämärään ja sen sallimaan hitauteen ja mönkimiseen. Vallinnut ikuinen yö päivien kirkkaimpienkin hetkien yllä on tuonut ainutlaatuisen mahdollisuuden kähertyä kieppiin kynttilän valoon ja runouden aallon nousuun. Pimeys hellii, sallii, lupaa olla irti.
Siellä missä pakkanen on päässyt tekemään liiton maan kanssa, syntyy kokonainen maatähtien universumi.
Taimi
Pikkutien metsäisimmät kohdat ovat silkkaa jäätä. Synkän liikkumattomuuden ja mykkyyden keskellä näen kuinka liukkaalla hiekkatiellä luistelee oma idolini. Kipitän perään kengillä hiihtäen, sillä tavalla metelöivästi hiissaten. Edelläni pöllöpipo harmaalla ja valkoisella kirkkaudellaan on maiseman liikkuva keskipiste. Kaikki muu on rusehtavan keltaista. Sanon päänmuotoiselle pöllökommuunille päivää ja pipo liikahtaa ja esiin kääntyy kasvot. Polvien huono tola on vuoden sisällä olleista leikkauksista huolimatta edelleen kehno, jonka vuoksi komea varteva nainen on painunut kumaraan.
Fanitan hänen elinvoimaansa. Taimin silmät ovat uskomattomat. Säikähdän myönteisesti joka kerta nähdessäni ne ihmeellisen kirkkaat avoimet planeetat. Verevä kahdeksaakymmentä kohti kömpivä rouva vain on, virtaava ja auki. Se ei ole sellaista pinnallista touhuenergiaa tai myönteisillä mantroilla ja fyysistä olomuotoa kohentavilla ehostuksilla olevaa ponnekkuutta ja koreutta, vaan sellaista pyhää ja karua avoimuutta. Vuosia sitten tapahtuneen ensituttavuutemme aikana yritin kömpelösti selvittää hänen salaisuuttaan, mutta sittemmin olen tullut ymmärtämään sen hiljaisesti.
Kävelemme hiekkatieltä peltojen unikodon poikki mäntymetsään. Maa on polun reunoilta varvikkoinen ja pehmeä. Metsäaukealla syyssienet sojottavat valmiiksi pakastettuina. Mistään ei kuulu mitään. Syvemmällä metsässä on säilynyt pari lumisaareketta. Välillä puhumme ja sanat leijailevat kadoten hiljaisuuteen. Joka ainoa muu olento on ainakin nukkuvinaan. Joki on vedenpaisumuksen tilassa ja suunnittelee jääpatojen takia yllätyskeikkaa pelloille. Joki on kuin keväällä, mutta ei ole kevät. Kaikki painuu yhä syvemmälle pimeyteen ja uneen. Joella on hyvä huumori, kuten Taimilla. Taimi on suomea ja tarkoittaa nuorta kasvia. Englanninkielen sana time, tarkoittaa aikaa ja lausuttaessa se kuulostaa ihan taimilta.
Palaamme takaisin ja huomaan toivomuskaivoon heittämäni ajatuksen toteutumattomuuden: taivas alkaa ripotella pilvijauhoja. Toive lumettomuudesta tuntuu naurettavalta. Siltikään en haluaisi lunta. Se vie pimeän pois. Pimeä on jotenkin lempeä ja oikea.
Jäisen tieosuuden kohdalla tiemme erkanevat. Minä jatkan heinikkoiselle koivukujalle ja idolini jatkaa hitaasti planeettojensa laulua varovaisin askelin kaltevalla jäällä.
Ilman jääpeitteen kattoa lumi yhtyy veteen. Taivas pesee lakanoitaan virran tulvivassa kuohussa, joka on omituisesti samaan aikaan kuin painottomuudessa vaeltava planeettojen räjähtävä tuli.
Elinvoima
Mehiläispesätarkistus osoittaa silmämääräisesti kaiken olevan ainakin ulkoisesti kunnossa. Myrsky ei ole moukaroinut ja tikka ei ole porannut itseään läpi täydellisen aterian pariin, mutta vielä on kesää jäljellä, sillä yksi mehiläinen lentää vastaan. Otan sen kämmenelle, sillä nollassa oleva lämpötila ei ole mehiläiselle optimaalinen, vaan sen verenkierto seisahtuu muutamassa sekunnissa.
Olen niin liikuttunut sekä keltaisen ystäväni tervehdyseleestä että sen tulevasta väistämättömästä kohtalosta, että päätän pitää sitä käsissäni niin kauan kuin se haluaa olla. Käytännössä haen nuotiopuut, asettelen ne ja paperisytyt paikoilleen yhdellä kädellä mehiläisen ollessa toisella kädellä.
Lumisade ympärillä sakenee. Saan pidettyä ystäväni kuivana, mutta siitä huolimatta pian raitapaita käpertyy periksi antaen siipien ja jalkojen muodostamaksi kimpuksi kämmenelleni. Lasken sen nuotioon palamattoman haapahalon päälle odottamaan. Tuli tulee hitaasti. Mietin miksi se ylipäätään oli lennossa ja liikkeellä. Mittaan omaa tyhmyyttäni pitkittää sen väistämättä tulossa olevaa kohtaloa.
Kaukaisuuteen vaeltanut katseeni tarkentuu takaisin nuotioon ja juuri sillä hetkellä kuulen siipien riemullisen äänen. Mehiläinen virkoaa ja kuulen kuinka se lentää tiehensä. Jossain muutaman hetken, lähinnä parin sekunnin takana, se vaipuu kohmeisena alas, josta lintu sen nappaa. Kaikki muuttuu hetkessä syvemmäksi hiljaisuudeksi.
Yksittäisen mehiläisen sekunneissa mitattava talvi on lyhyt, mutta koko yhdyskunta on loppumaton olentojen ketju.
Ympyrä
Taivas on määrätietoinen. Pienessä tovissa valtavan risukasan palaessa kaikki ympärillä muuttuu valkoiseksi. Nuotio leimaa miljööseen valtavan tumman kraatterin, jonka yli valkea hyökyy päälle. Tulen kädet ulottuvat korkealle saakka. Tunnen kliseisen klassisesti olevani risteyksessä. Pappani vuosikymmeniä vanha auringonkeltainen toppatakki päällä ruttaan vanhoja papereita tuleen. Yksi papereista ei suostu palamaan vaan leijuu nuotiosta virtaavan lämpöenergia tuulahduksesta kauemmas. Poimin sen käsiini ja luen kirkkaalla turkoosilla kirjoittamiani kolmen ja puolen vuoden takaisia pohdintojani. Olenko jo silloin kopitellut itseni kanssa tätä samaa. Olenko siitä asti odottanut oikeaa hetkeä tehdä tietyt valinnat, joita en ole uskaltanut loppuun asti edes ajatella saati katsoa.
Virta on virrannut. Luovuus on kuohunut. Sisäinen avaruus on näyttänyt aurinkotuulensa ja tulensa. Mysteerionsa. Päivien ketjun muodostanut muutaman vuoden mittainen taival on ollut verevän väkevä, karski, kaunis ja herkkä, mutta jotain kuitenkin tuntuu menneen pieleen. Kuin olisin jäänyt liikenneympyrään pyörimään ollen valitsematta niin sanottujen oikeiden asioiden puolesta mitään, kuin odottaen. Nyt olisi tehtävä valinta. Suuri valinta.
Pimeä vuodenaika on karski peili. Kiivaana valon ja kasvun aikana kuka tahansa pystyy pelaamaan itsensä syvää levottomuutta herättävistä sisäisistä kysymyksistä pois erinäisten verukeherkkujen kera. Oma sisäinen pimeä yö, muutosten aikaa paukkuva rumpusoolo ajoitettuna tähän planetaariseen vuodenaikaan, jolloin planeettamme on toinen poski poiskäännettynä valosta enimmän aikaa, luo melkoisen yhtälön: On tultava täydesti tuta kaikkinensa se, mikä on todellista ja totta, vaikka juurikaan se ei ollenkaan tunnu hyvältä.
Pysähtyminen ja jonkinlainen irrottautuminen aiheuttavat sen, että kiertorata pyrkii muuttumaan ja toivottu kehä avautuu spiraaliksi, joka alkaa viedä uuteen suuntaan. Se on myös lohdullinen ajatus, vaikka kiertäisit kehää, ei se koskaan ole kehä, siitä avaruus pitää huolen. Millään planeetalla eikä olennolla ole vakituista samaa kiertorataa. Kaikki on ikuista spiraalia.
Luonnollinen liike
Nuotio palaa ja tekee tehtävänsä. Vapautuu valtavasti energiaa. Parhaassa tolassaan ihminen virtaa yhtä elinvoimaisena kuin tuli tai meri. Olennaista on liike. Itsekuri on kiva kaveri, jonka miekalla muutoksiin usein pyritään, mutta lopputulos on karun valju, jossa ummehtunut sankari tai sankaritar lähinnä kiillottaa kahleitaan ja nuolee muuriaan. Se on tulettoman nuotion kaihoisa laulu. Kaikessa on kyse sisäisestä avaruudesta. Muutos on murtumista, alkuräjähdystä, vaipumista ja syntymistä eräänlaiseen hiljaisuuteen ja tyhjyyteen. Suostumista pimeään. Suomeksi ja suoraan sanottuna se on sitä, että tuntuu tukalalta ja hankalalta ja juurikin tuo olo pusertaa sankarin tai sankarittaren matkaan.
Sisäinen levottomuus pakottaa palaamaan kaikkeen siihen mikä on oleellista. Turha riisuutuu pois. Täydessä eimitääntömyydessä karu maa räjähtää eloon. Silloin on aika vapauttaa kaulamme lineaarisesta ja hiertävästä hirttoköydestä ja sen yksiulotteisesta silmukasta ikuiseksi liikkeeksi ja spiraaliksi, jonka kiitävässä seinättömässä kehdossa voi kehrätä olemisensa mahlaa. Minähahmotelman värisevästä alkulima-kerroksesta puklahtaa esiin oivallus: oman sisimmän haastavaakin jodlausta on vain kuunneltava. Ei ole mitään muuta kuin se, ei ole ollutkaan eikä tule olemaan.
Tulen universumissa jotain palaa, mutta ei lopu, vaan muuttuu energiaksi. Pimeän aiheuttama karski sisäinen hankaus polttaa ihmisestä kaiken turhan pois.
Oleellista elämässä on luonnollisuus. Idolini on asunut koko elämänsä keskellä luontoa luonnollisesti. Siinä hänen salaisuutensa. Jo vuosia hän on asunut yksin mörön perällä eli keskellä metsää kaiken luonnottoman ulottumattomissa. Joka kerta kaupungista palatessani ja hänet nähdessäni saan värähtää niiden silmien edessä.
Elämässä tulee usein toveja, jolloin monet asiat niittävät olemista ja niiden keskellä miettii, mihin uskoa, mistä tietää mikä teko tai valinta on oikein. Mikä on oleellista. Idolini syvänsinisiä planeettoja katsoessa ja hänen sanoessa ihan vain ohimennen, että kaupunki ei ole ihmisen paikka, koen hetken aikaa kuulevani todellisuuden kuun spiraalimaisen kiertoradan kehräyksen. Taimilla on hyvä taiming, ajoitus. Näitä kysymyksiähän juurikin olen uittanut olemassaoloni virrassa. Mene ja tiedä. Omat valinnat, ovat ne mitä hyvänsä, on vain tehtävä, itse. Vallinnaton ajelehtivuus on toivottomin tila ja luonnoton elämänkulku kuuluu samaan kurjuussarjaan.
Nimetön sisäinen kaipaus on sormeillut todellisuutta. Sen laulua on kuunneltava ja niin sankaritar lähtee pimeän saattelemana matkaan,….
Luulaulu
Onnellisuuden yhtälöön kuuluu osallisuus: se, että ihollaan, verellään, luullaan, luovuudellaan, seksuaalisuudellaan ja ajattelullaan osallistuu elämään ollen osa kokonaisuutta. Osattomuus ja osallistumattomuus ovat läsnäolottomuutta, tiedottomuutta ja kyvyttömyyttä päästää asioista irti ja fokusoitua siihen mikä avautuu kulloinkin edessä. Osallistumista ei mitata tekojen määrällä tai aikaansaannoksilla, vaan sillä kuinka paljon uskallamme antaa elämän tuntua ja kuinka olemme kokemuksissa läsnä. Läsnäolo on ytimensä ja olemuksensa täyttä tunnustamista.
Läsnäolo ja tietoisuus ovat näkökykyä, jolla nähdään sisään ja ulos. Lopulta ne ovat yksi ja sama elementti, jonka kokija on harmiton, huoleton vapaa luidensa levotonta hymni- ja oodivaihteluita komppaava läsnäolio.
Ehkä juuri nyt on hyvä aika juhlia täydellä läsnäololla alkuperäämme; elementtejä, jotka muodostavat sen mitä kutsumme elämäksi.
Noustessani eräälle vuorelle, toisellekin ja kolmannelle, sitten en ole enää laskenut, tulin huomaamaan, että, ihmisen suurin arkipäivän ansa on osallisuuden kadottaminen. Osallistumme näennäisesti paljonkin, mutta kaikki ihmisenä olemisen kannalta oleellinen osallistuminen eli osallisuus on kuolemassa sukupuuttoon.
Kuka osaa suunnistaa metsässä tai merellä luonnonmerkkien, auringon, universumin sykkeen ja tähtien avulla. Kuka osaa lukea säätä ja ilmanalaa. Kuka osaa määritellä ajankulun itse ilman, että mikään laite kertoo sitä. Nykymetsästäjä menee metsään ja kalastaja vesille osallistuen mahdollisimman vähän: laitteet paljastavat ja kertovat saaliin olinpaikan. Kuinka moni edes uskaltaa mennä metsään, asettua olosuhteisiin, joissa päästää kaikesta irti ja altistua luonnonlaeille. Juuri tämä ulottuvuus antaa osallisuuden.
Olemme keksineet hienoja vempeleitä ja sehän on hieno asia, mutta toisaalta menetämme siten myös luonnollista osallisuuttamme. Olemme jo pitkään eläneet aikaa, jossa aikaa, suuntaa ja olemistamme mitataan automaattisesti meidän tarvitsematta olla tietoisia maailmankaikkeuden peruslaeista. Tämän rinnalle ovat tulleet liikunta, virikkeet ja toiminta, joita runnotaan aikatauluihimme elämästä erillisinä toimintoina ja jos oma toimintakyky on alentunut, toiset järjestävät osallistumista. Liian monet lapset ja vanhukset elävät luonnollisista elämänympäristöistä erillään kaiken ollessa aivan liian valmiiksi mietittyä aiheuttaen totaalisen osattomuuden. Sitten ovat tämän ikähaitarin väliin jäävät muun ikäiset, jotka luulevat osallistuvansa.
Valaistus, lämpö, raikas vesi tulevat useimmille itsestään. Ei tarvitsisi elämännälkää kaivella sisimpänsä kuilun syvyyksistä erikoismenetelmillä, jos kaikki ei olisi niin valmista; yön aikana 14 asteeseen tippunut huoneenlämpö takuulla nappaa jalasta kiinni ja kiskoo ylös. Hakemaan puita, sytyttämään tulen eli osallistumaan. Koska luonnolliseen osallistumiseen ei ole mahdollisuutta, joudumme keksimään mielekkään elämän laskukaavan ja käyttämään psykologiseen jumiutumiseen asti vieviä terapia- ja meditaatioresursseja sen ratkaisemiseksi.
Menneeseen ei tule pakittaa, mutta kai menneillä viisauksilla ja luonnollisella osallisuudella on meille jotain opetettavaa; emmekö voisi nykyteknologian ja helpotusten avulla luoda kaunista luonnollista ja osallistavaa elämää mekaanisen ja elämästä eristävän kehityssuunnan sijaan. Läsnäolo ja tietoisuus, herkkyys ja luovuus, osallistuminen ja osallisuus, ne ovat kaiken aikaa mahdollista, mutta oleminen nimeltään eläminen näyttää pääasiassa perustuvan hyvin pitkälle pikamielihyvätavoittelun ohjaamaan tiedottoman tien kulkemiseen.
Osallistuminen on jotain, mitä ihminen tekee omasta luovuudestaan käsin eikä jotain, mitä joku toinen ihminen tai yhteiskunta järjestää. Luovuus ei ole karkkia, jonka joku jakaa joillekin elämän alkumetreillä ja toisille ei, vaan luovuus on meissä ja maailmankaikkeudessa vallitsevaa alkulimaa, energiaa, jonka elämää palvelevaan käyttöön kaikki elämä perustuu. Onnellisuuden yhtälöön kuuluu osallisuus, että voi verellään, luullaan, hengityksellään, luovuudellaan, seksuaalisuudellaan ja ajattelullaan osallistua ja olla toimiva osa kokonaisuutta. Elämä on ainetta ja energiaa, jonka lakeja ei pidemmän päälle ilman seurauksia voi ohittaa. Osattomuuden ja osallistumattomuuden syntyjuuret lienevät elämänkuluissa, joissa kaikki pyritään ulkoisesti rakentamaan pelottomaksi ja kliiniseksi. Pelotonta ihmistä ei ole. Kaikki olemme samoille elämänlaeille alaisia; kaikki synnymme, elämme, kuolemme. Maan uumeniin ja tulen nieluun saatellaan ihmisiä, jotka elivät, mutta eivät osallistuneet. Osallistuminen ei ole sitä, että tekee paljon, vaan että Osallistuu.
Noustessani viime kesänä eräälle vuorelle näin ontuvan peuran. Päivää myöhemmin samalla maaulokkeella kohtasin peuran, joka oli vahvalla intensiteetillä luopunut hengestään. Kyseessä ei ollut sama ontuva peura, vaan se asteli edelleen verkkaisesti lähistöllä, mutta hänen toveristaan oli jäljellä kuumalla rinteellä pelkät hiljaiset luut. Jäämereltä kävi raikas tuulenviuhka. Alhaalla mainingit meuhkasivat suuria kiviä vasten. Merikotka kaarteli yllä aterian toivossa, mutta kuolleesta peurasta oli jäljellä vain luut, jotka olivat häkellyttävän valkoisia ja puhtaita. Peura oli aikansa osallistunut omalla panoksellaan ja osallistui yhä. Jokin elementti siitä oli jäänyt kaiken jälkeen elämän päätyttyä.
Aikanamme kuolema on siivottu etäiseksi epämääräisyydeksi tämänpäiväisyydestä. Vaikka uutisten muodossa luoksemme saapuu päivittäin kirjava joukko tietoa erilaisista kuolemista, on kuolema kaukana omasta tietoisesta todellisuudestamme. Kavahdamme jopa luuta. Lihansyöjät haluavat ostaa kaupasta lihansa tuotteina, josta ei millään tavalla enää tavoita tuotteen alkuperää; sitä että se on ollut eläin, joka on kuollut tullakseen ateriaksi. Ihminen on leijona, joka sekä kuvittelee olevansa että haluaa olla luuton ja vaatii tuota samaa selkärangattomuutta itsensä lisäksi myös muilta. Veltto eläin.
Luu ja pelko ovat siitä yhtäläiset, että ne tuovat molemmat mieleen kuoleman. Jokainen pelkää, mutta ongelma on hänellä joka pelkää pelkoaan. Lopulta pelon juonnetta seuratessaan, kaikki saapuvat yhden ja saman pelon lähteelle, nimittäin kuoleman pelon. Se on kaikkea hallitseva epämääräinen ydin, jonka kohtaamista koetamme eri konstein vältellä.
Vuorella ollessa kaikki ylimääräinen murtuu ihmisestä pois. Jokaisen askeleen on oltava tietoinen. Koko keho osallistuu ja mieli komppaa mukana ilman vaeltavia turhia ajatuksia. Kaikki tiivistyy yhdeksi tietoisuudeksi. Se tuntuu kokemukselta, joka kuorii ihon pois päältä. Ydinkokemusluu. Sitä kutsutaan mm. tietoisuudeksi ja läsnäoloksi. Se tuntuu usein murtumiselta ja kuolemiselta. Se on kaunein tunne mitä tiedän, sillä sen ytimessä virtaa kuolematon onnellisuus eli ikuisuus.
Luu on äärimmäisen kaunis elementti. Se on jotenkin pyhä, kaunis ja erityinen. Taivaallisia tikapuita muistuttava rankamme jo sinänsä on taideteos, pääkallosta puhumattakaan. Tämän runollisen materiaalin ansiosta olen ihastunut suomalaiseen sanaan luu. Lisäksi luu muistuttaa oleellisesta. Luusta tulee mieleen maa ja maasta ylipäätään elämässä vallitsevat elementit.
Sogyal Rinpoche kirjoittaa teoksessa Tiibetiläinen kirja elämästä ja kuolemasta: Koko olemassaoloamme määräävät elementit: maa, vesi, tuli, ilma ja tila… Tunnemme ulkoiset elementit, jotka ehdollistavat tapaamme elää, mutta kiinnostavaa on se, millä tavoin ulkoiset elementit toimivat yhdessä fyysisen ruumiimme sisäisten elementtien kanssa. Näiden viiden elementin potentiaali ja ominaisuudet ovat olemassa myös omassa mielessämme. Mielen kyky toimia kaikkien kokemusten perustana on maan ominaisuus; sen jatkuvuus ja mukautumiskyky veden; sen kirkkaus ja havainnointikyky tulen; sen jatkuva liike on ilman ominaisuus: ja sen rajaton tyhjyys tilan ominaisuus.
Pohjana tälle kokonaiskäsitykselle elementeistä ihmisen moniulotteiset ulottuvuudet mukaan lukien on ikivanha tiibetiläisen lääketieteen näkemys asiasta. Sen mukaan: Aistien tajuisuus nousee omasta mielestä. Liha, luut aistielin, joka tuntee hajut ja tuoksut sekä itse hajut tulevat maaelementistä. Veri, makuaistin, maut ja ruumiin nesteet muodostuvat vesielementistä. Lämpö, selkeä väri, näköaistimet ja muodot muodostuvat tulielementistä. Hengitys, tuntoaistin ja ruumiin tuntemukset muodostuvat ilmaelementistä. Ruumiin ontelot, kuuloaistin ja äänet muodostuvat tilaelementistä.
Sogyal Rinpoche esittelee elementtiviisikon ja kytkee sen osaksi ihmistä. Yleensähän elementit ajatellaan vain ulkoisina materiaaleina ja aineen olomuotoina, jotka voimme kokea ulkopuolisesta maailmasta. Tosi asiassa nämä elementit ovat osa anatomiaamme, osa jopa mielen anatomiaa. Tulemalla tietoiseksi elementeistä vahvistamme läsnäoloa, osallisuutta ja osallistumista. Tietoisuus löytyy ulos ja sisään katsomalla. Konkreettisesti tämä kaikki juurikin on sitä, että menemme ”luu paljaana” merelle, kylään, kauppaan, sisään, metsään, vuorille, ulos ollen alttiina maailmankaikkeudelle.
Uloskatsominen on maailmankaikkeuden lakien ja elementtien tunnistamista ja tunnustamista, sisään katsominen tutustumista noihin samoihin elementteihin oman mielemme muotoina. Tänä aikana psykologialla katsotaan paljonkin ihmiseen sisälle ja paljolla suorittamisella työnnytään ulkoiseen maailmaan, mutta nämä ovat haparoivia yrityksiä oikeaan suuntaan. On eri asia katsoa kuin nähdä. Läsnäolo ja tietoisuus ovat näkökykyä, jolla nähdään sisään ja ulos. Lopulta ne ovat yksi ja sama elementti, jonka kokija on harmiton, huoleton vapaa luidensa levotonta hymni- ja oodivaihteluita komppaava läsnäolio.
Luu ja maaelementti ovat yhtä, kuten ovat myös veri ja vesielementti. Maa jalkojen alla on perusta. Ei ole muuta pysyvää kuin maa laulavat Seminaarimäen mieslaulajat kappaleessa Aika maalata naama. Moni raivoisan meren tai järven nielusta kotiutunut ihminen on kokenut helpotuksen tunteen, kun vihdoin on maata jalkojen alla. Toisaalta moni ihminen on kotonaan vasta vesillä ja koko maailmankuva muodostuu merestä. He kokevat jonkinlaista maasairautta joutuessaan kerran pari vuodessa tulemaan maihin. Mutta luusta heidätkin on tehty. Ajatus turvallisesta maasta jalkojen alla onkin eräänlainen illuusio. Tosi asiassa sama elementti, kiihkeä suuri laivamme Tellusplaneetta on yksi ja sama, joka on aina allamme, lilluimme sitten veden veressä tai painoimme varpaita mullan lihaan. Eli jossain mielessä maa on meri ja meri on maa, yksi ja sama planeetta eri olomuodoissa.
Luu muistuttaa alkuperästä ja todellisuudesta. Jossain vaiheessa käytiin jopa julkista keskustelua siitä, että onko aivan paikallaan, että lasten vaatteissa on pääkallojen ja luurankojen kuvia. Tämä on oiva kuva siitä kuinka olemme unohtaneet sen, mitä todella olemme ja haluamme myös pysyä unohduksissa. Todellisuus on todellisuutta, äkkiseltään se näyttää rumalta ja onkin rumaa, mutta ruma on kaunista. Kaunis on rumaa, tiedän ja helppo on halpaa, lauletaan CMX:n levyllä Rautakantele, kappaleessa Pelasta maailma. Herkkyyskään ei ole vain tiukujen suloista sointia ja luovuuden kesyä värinää, vaan useimmiten karheaa, karskia ja vavisuttavaa.
Toin peuran luita vuorenrinteeltä alas mökkirantaan aivan Jäämeren vesirajaan ja aloin kirjoittaa niillä sanoja. Todellakin ne olivat kuin kirjaimia. Tajusin, että runoilija kirjoittaa luidensa laulusta käsin. Se on sama laulu kuin koko maailmankaikkeudella.
Maan voima
Pimeä sukeltaa minuun suuni kautta
minä nauran sille ja katson kuinka sen perässä juoksevat
mattamustat peurat, pelon lähettiläät.
Minä en pelkää.
Minä vakuutan ja tunnen kuinka luissani asti
kulkee pelon kalvakka varjo.
Katson maata jota nuo peurat tallaavat
en näe tomua minkä ne sorkillaan
nostattavat, mutta haistan sen.
Tuo haju tunkeutuu minuun joka puolelta
ihoni on vuotava seula.
Ehkä juuri tämä maa on sitä maata mihin meitä on kuopattu
maata jossa ovat maanneet esi-isiemme lihat,
kunnes ovat jääneet enää luut,
kunnes on jäänyt enää tomu,
kunnes on jäänyt enää maa.
Ei ole sitä pysyvämpää.
– Sari Maanhalla –
Särkyminen on kaunista, osa II
Särkyminen ja mielen rikkoutuminen ovat yhtä kuin kärjistynyt mielen kaaostila, joka tapahtuu ihmisessä vallitsevan luovuuden energian tukahtumisen vuoksi ja juuri herkkyyden kautta. Tosi asiassa mieli ei mene rikki vaan ihmisen lahjakkuus, herkkyys, luovuus ja osallisuus saavat kolhuja ja alkavat toteutua epäterveellä tai tukahtuneella tavalla. Tästä seuraa monia epätasapainoisia mielenprosesseja, joita kutsutaan erilaisilla nimityksillä.
Masentuneen mielen haaste ovat tunteet ja tunnetaidottomuus. Kaikki tunteet ja herkkyys niihin liittyen kuuluvat kaikkien ihmisten sisäisen maiseman repertuaariin. Masennusnimiseen mielen kaaostilaan päätyneellä ihmisellä on ongelmia niissä taidoissa, jotka edistävät sitä, että mielen päälle ei pääse kertymään elämättömiä tunteita. Masennus on useimmiten mielen lamatila, jossa mielen terve energiavirta lukittuu kerääntyneistä tunteista. Kaikki tunteet ovat energiaa ja kun niiden energiaa ei tunneta, syntyy masennusniminen mielenlukko eli lamaannustila. Masennus syntyy siis tunnetaidottomuuden seurauksena ja tunnetaidottomuus on luonnollinen seuraus siitä, ettei kukaan ole opettanut tarvittavia tunnetaitoja. Masentunut mielenkuva syntyy äärimmäisen hienovaraisen luovan herkkyyden tukahtuneista ja vääristyneistä prosesseista. Masennus on päätepiste pitkään jatkuneelle tukahtuneelle mielenprosessille, jonka jäljet voidaan havaita jopa aivoista ja kehosta.
Skitsofrenia on lahjakkaan ihmisen tragedia: järkijään kaikki ihmiset, joiden mielentilasta on tehty skitsofrenianiminen johtopäätös, ovat hyvin lahjakkaita. Lahjakkuus ei sinänsä ole ongelma vaan se, että kukaan ei ole opettanut miten käyttää lahjakkuutta ja kuinka yhdistää samaan elämään luovuuden syvä vuo ja järkevä velvollisuuksien elämä. Skitsofrenia on kyvyttömyyttä laittaa sisäisesti rajoja erilaisten mielenprosessien välille. Kaikki ihmiset ovat lahjakkaita ja luovia, järkeviä ja osaavia, mutta skitsofreenisen mielentilan omaavan ihmisen olemusta kuvaa erityinen sensitiivinen älykkyys, jossa tarvitaan erityisen vahvoja sisäisiä suunnistustaitoja, jotta luova kuvittelu ja todellisuus voidaan erottaa toisistaan. Kyse ei ole sairaudesta vaan tietyn sisäisen taidon puutteesta.
Maanisdepressiivinen mielenasetelma puolestaan syntyy siitä, kun ihmisellä on ongelmia suunnata energiaansa terveellä tavalla tasapainoisesti itseen sekä ulkopuoliseen maailmaan. Säilyttääkseen energiatasapainonsa ihminen tarvitsee tietoisia energiansuuntaamistaitoja, jotka useimmilta modernin ajan ihmiseltä puuttuvat. Tästä aiheutuu mielen kärjistyneet tolat. Mielen depressiivinen tila muodostuu siten, että valtava määrä energiaa pakkautuu vähitellen mieleen, joka on omiaan lukittamaan kehoa ja mieltä saaden erilaiset kielteiset tunnetilat korostumaan. Arkipäiväisessä elämässä vallitsevaa energiaa ei osata käyttää vaan se tiivistyy ihmiseen lamaannustilaksi. Maanisuus on sama energiansuuntaamisongelma, mutta siinä sisälle pakkautunut energiamäärä räjähtää ympäristöön vilkkaana ja epäterveenä toimintana.
Kaksisuuntaisessa mielialahäiriössä on siis kyse sellaisten sisäisten taitojen puutteesta, joilla suunata jokapäiväisessä elämässä energiansa oikein: ongelman alkujuuri on yleensä siinä, että omaa elinvoimaa ei edes tiedosteta, omaa sisäistä luovaa toimijan energiaa, jolloin se jää käyttämättä tai suuntautuu vääriin kohteisiin. Näin rakentuu epätasapainoisia mielialojen häiriötiloja. Myös erilaiset addiktiot, kuten alkoholismi ja muut päihdeongelmat tai läheisriippuvuus, ilmentävät samoja kyvyttömyyksiä omistaa oma sisäinen herkkyyden ilmentämä elämänenergia, josta seuraavat vaikeudet suunnata luovuuttaan ja lahjakkuuttaan sisäisestä itsestä ulkopuoliseen maailmaan. Ylipäätään terveysongelmien ydin on juuri tässä.
Useat kärjistyneet mieliruumiin kaaostilat johtuvat siitä, että ihmistä ei ole opetettu lahjakkaaksi toimijaksi, joka tunnistaa omat ainutlaatuiset voimavaransa ja energiansa ja joka suuntaa nämä voimavaransa maailmaan rakentavalla tavalla vaan ennemminkin ihminen on opetettu mekaanisiksi suorittajaksi, joka yrittää arvata, mitä itsestä halutaan toimien sen mukaan. Elämää ei ole tarkoitettu ulkoapäin meihin tulevaksi vaatimusten näyttämöksi, jonka mittarit meidän tulee täyttää vaan meidän on tutustuttava itseemme ja erityislahjakkuuteemme ja tuotava se uniikki lahjakkuuden energia maailmaan omalla tavallamme. Tästä muodostuu onnellisen ja rikkaan elämän yhtälö. Siinä yhtälössä herkkyys on olennainen.
Nykyelämä on täynnä hienoa tekniikkaa ja ulkoista osaamista, mutta kaiken kiivaassa melskeessä syvemmät henkisemmät arvot kokevat kaltoinkohtelun. Se on yhteinen teema kaiken ikäisten ihmisten joukossa elintasosta ja toimeentulosta, koulutuksesta tai muusta ulkoisesta tilasta huolimatta. Tätä yhteistä asioiden ilmapiiriä ja tolaa herkimmät oireilevat eikä se ole ollenkaan ongelma vaan meidän kaikkien mahdollisuus alkaa syventää elämässä olemisen tapaa pintatason puuhastelijasta syväksi kokijaksi ja uniikin lahjakkuutensa toteuttajaksi. Herkkyys on voimavara ja suunnannäyttäjä niin yksilön henkilökohtaisessa elämänimisessä matkassa kuin ylipäätään ihmisen matkassa evoluutioprosessiin kuuluvana oliona.
Herkkyys liittyy keskeisesti luovuuteen ja luovuus puolestaan on olennainen energeettinen tekijä, jotta ihminen voi nivoutua osaksi elämää eli osallistua elämään. Tukahtuneissa mielentiloissa kuten masennuksessa, ahdistuksessa tai piinaavassa levottomuudessa on kyse luovan sisäisen energiansa ongelmista. Joko tämä voima ei ole käytössä tai se suuntautuu väärin. Kun oman luovan herkkyysvoiman saa valjastettua käyttöön, on se valtava luonnollinen voimavara.
Herkkyydestä käsin eläminen ja toimiminen ovat oman syvimmän itsen ja sen ainutlaatuisen lahjakkuuden käyttämistä elämän hyväksi. Tällaista elämisentapaa tarvitsevat kaikki, mutta useimmat meistä on opetettu luopumaan herkkyyden kuuntelemisesta ja elämään suorittamisesta, pätemisestä ja korostuneesta hallinnasta ja järkevyydestä käsin. Näin saa rakennettua itselle ulkoisesti hyvän elämän, mutta se voi olla oudon tyhjä ja mekaaninen ja ajaa kärjistyneisiin kaaostiloihin, jotka voivat ilmetä erilaisina terveysongelmina mieliruumiissa.
Onnellisuuden, hyvinvoinnin ja harmonian yhtälö saadaan aikaan sellaisessa elämänkulussa, jossa oma herkkyys on valjastettu elämää palvelevaan käyttöön. Tämä merkitsee luovuutensa ja lahjakkuutensa tunnistamista ja suuntaamista sellaiseen toimintaan, mikä itselle on ominta. Toiselle se on suuntautuminen auttamistyöhön hoiva-alalle, toiselle taiteellinen työ tai kolmas voi palvella korjaten toisten terveyttä, autoja tai taloja.
Herkkyyden virittämä lahjakkuus ja lahjakkuuden sisältämä herkkyys ovat jokaisessa ihmisessä henkilökohtaisesti tapahtuva prosessi, jonka energia voidaan suunnata mihin tahansa toimintaan. Jos näin ei tapahdu, terveysongelmat ilmenevät väistämättä. Suuri nykyelämänmenon haava aiheutuu siitä, että luovuutta ja herkkyyttä pidetään taiteilijoiden ominaisuutena, jolloin herkkyys kokee väkivallan tekoja, joissa ihminen pakotetaan mekaaniseksi toimijaksi ”vähemmän luovalle alalle” vaikka virtaavaa avointa luovuuden ilmapiiriä tarvitaan kaikessa toiminnassa.
Nykyihmisen yksi suurimmista tragedioista on kadottaa yhteys herkkyyteensä. Sen kautta ihminen menettää luovuutensa ja osallisuutensa, sillä herkkyys on kirjaimellisesti ihmisen henkinen iho, kuudes aisti.
Niin sanottuja yliherkkiä ihmisiä ei ole olemassakaan, vaan mielenterveyteen liittyvät ongelmat johtuvat yksinkertaisesti siitä, että kukaan ei ole opettanut elämään herkkyyden kanssa. Tämä ei tarkoita sitä, että ihminen ei osaa jotakin vaan, että hän on elämässään saanut enemmän toistoa sen puolesta, että herkkyys ja luovuus pitää sivuuttaa ja niiden sijasta on ohjattu tarttumaan, saavutukseen, suoritukseen ja palkintoon. Tähän ilmapiiriinhän yleinen päivittäinen elämä perustuu. Tämä on omiaan muuttamaan ihmisen sisäisen käsikirjoituksen ulkoiseksi, jossa juuri herkkyys vahingoittuu. Toisin sanoen kukaan ei ole antanut ihmiselle lupaa herkkyyteen, jolloin siihen liittyviä sisäisiä taitojakaan ei pääse syntymään ja herkkyys jää ominaisuudeksi, joka lähinnä haavoittaa. Kun herkkyys ei ole käytössä, ihminen ajautuu elämään itseään kuormittavasti ja näin tie terveysongelmille on pedattu. Mielen särkyminen on hyvä esimerkki herkkyyden voimasta: se saa ihmisen tuntemaan sisäistä kipua, jotta ihminen ikään kuin särkyisi vapaaksi itsensä kaltoinkohtelusta.
Vastaavasti ihminen voi kovettaa itsensä, mutta yleensä herkkyys on sen verran elinvoimaista, että se onnistuu erinäisin oirein huutamaan ihmisen tekemän muurin yli saadakseen huomion, saadakseen ihmisen palaamaan elämään herkkyydestään käsin. Kovettuminen ei ole mikään ihanneratkaisu, mutta moni valitsee sen ratkaistakseen herkkyyden pitämän sisäisen metelin. Herkkyys metelöi tietysti aiheesta, mutta sen terve huomiontarve voi pohjimmiltaan tuntua syvänä sisäisenä kauhuna. Näin voi tulla helpommaksi vaihtoehdoksi kovettaa itsensä. Jotta herkkyys voi olla ihmiselle voimavara, tarvitsee ihminen sisäisiä taitoja vetääkseen rajoja itsen ja maailman välille, mutta tämä on tervettä ja täysin eri asia kuin itsensä kovettaminen.
Rikkoutuminen eli tasapainon menetys ja oireiden ilmaantuminen ovat mahdollisuus, sillä rikkoutuminen murtaa ihmisessä vallitsevan epäterveen pintamuurin ja paljastaa esiin uniikin hauraan ja aidon minuuden, joka yleensä on muurin tai naamion alla joutunut elämään tukahtuneena eli laiminlyötynä. Tällainen elämäntapa on tiedottomuuteen perustuvaa ja tietoisuus puolestaan on keskeistä onnellisuuden ja terveyden kannalta.
Kaikki ihmiset ovat herkkiä ja herkkyys on jokaisen ihmisen aidon minän ohut ja kaunis erikoislaatuinen olomuoto. Tämä ihmisen minuus, syvin olemus ja olomuoto, ei sinänsä voi koskaan mennä rikki, vaan itse asiassa sen edessä oleva muuri, joka on rakennettu suorittamisesta, osaamisesta ja pärjäämisestä ja mielen pintatason elämänhallinta-ajatuksista, jotka ovat kauniit, mutta karheat tiilet. Murtuminen tuntuu usein kivuliaalta, ahdistavalta, kaoottiselta kauhulta, lähinnä siltä kuin ihminen olisi tulossa sairaaksi ja hulluksi menettäessään hallinnan tunteen.
Oli kyseessä fyysinen tai henkinen murtuminen, ne ovat tarpeen ja kuuluvat yhtenä vaiheena elämänimiseen prosessiin, jonka tarkoituksena on saatella ihminen eteenpäin kohti aidoimman minän toteuttamista henkilökohtaisessa yhteiseen ja yleiseen nivoutuvassa elämänkulussa.
Kauhulta tuntuva kärjistynyt mielentilarikko on useimmiten kärjistynyttä ja käsittelemätöntä sisäistä pelkoa. Tämä pelkokokemus on ihmisessä olemassa yleensä vallitsevan lapsiominaisuuden kautta. Tällaisessa tilassa ihminen tarvitsee ensisijaisesti läheisyyttä, rakkautta, kuulluksi tulemista ja täysin kaikesta vapaan täydellisen huomion ilman toipumistavoitteita. Mielen oireet ovat yleensä oireita siitä, että ihminen on tavalla tai toisella joutunut menettämään todellisen itseensä eli kadottanut kosketuksen herkkyyteensä. Tällainen minähaava on niin suuri ja liittyy usein jo lapsuusvuosiin, mutta lapsuuden ei ole tarvinnut olla traumaattinen, jotta herkkyys vaurioituu. Itse asiassa hyvin usein juuri kliinisen kunnollinen elämä vahingoittaa jopa enemmän herkkyyttä ja ihmisen luovuutta kuin traumaattinen säröinen elämä. Ailahtelevaisen alkoholistin lapsella on voinut olla runsaasti tilaa luovuuteen ja kekseliäisyyteen kun taas täydellisen järjestelmällisellä lastentarhanopettajan jälkikasvulla on ollut tilaa kasvaa intuitiivisesti vähemmän. Mielen rikkoutumiseen eli sen kärjistyneeseen kaaostilaan tarvitaan luovuuden ja herkkyyden haava ja se voi syntyä millaisessa tahansa elämänyhtälössä.
Hyvin useat nykyelämän aikuiset opettavat järkijään lapsensa yksipuoliseen ulkoiseen elämäasetukseen. Tässä jalossa sivistämisen, kasvattamisen ja opettamisen tiimellyksessä juuri herkkyys, herkkyyden käyttäminen ja niihin liittyvä luovuus saavat vahvoja iskuja eli saavat ihmisen vaipumaan jäähän. Rikkimeneminen ja/tai herkkyydellä muutoin reagoiminen kehomielitasolla, ovat loogisen toistoprosessin tulos eivätkä näin ollen voi olla sairautta, vaan terve oire siitä, kun on opetettu elämään syvimmän ihmisluonnon vastaisesti. Ihminen itse ei ole syyllinen, mutta hän on toimija joka voi aloittaa muutoksen. Hänen on itse tehtävä asioille jotakin ja alettava sisäiseen prosessiin, johon oireilu saattelee.
Mielen kärjistyneinä ongelmina ilmenevä sisäinen kauhun tunne on syvä jälki ihmisen herkkyydessä, jonka kielteiset vaikutukset raukeavat vain siinä äärimmäisen kauhuun suostumisen prosessissa eli rikkimenemiseen suostumisessa. Tämä kärjistynyt hätä ja kauhu mielletään virallisen hoidon piirissä usein hulluudeksi ja poistettavaksi oireeksi, kun se onkin oikeasti tie ja mahdollisuus virittää elämässä henkiin se elämisen voima, joka tukahtuneena uinuessaan aiheuttaa juurikin kaikki hankalat oireensa. Jollakin tapaa ihmisen on tunnettava syvä tuhoutumisen kauhunsa vapautuakseen. Kokemus on sen verran vahva ja väkevä, että yleensä siihen tarvitaan toista ihmistä tueksi. Kyse voi olla terapiasta tai terapeuttisesta keskustelusta ja toiminnasta.
Oireilu on mahdollisuus päästä kosketuksiin omien uniikkien voimavarojen lähteelle. Onnekkaita ovat he, vaikka eivät he todellakaan helpolla pääse, joiden sisäinen muurivarustus on herkempi murtumaan, sillä herkkyys ei voi koskaan olla väärässä. Se voi pelastaa ihmisen elämään syvempää elämää täällä kaiken keskellä missä elämä tapahtuu.
Kun rikkimeneminen, jonkinlainen terveydellinen, kehollinen tai mielellinen haaste tai kaaos, kohtaa ihmisen elämän, voi ihminen itse valita mille tielle siitä lähtee. Tärkeintä on kuitenkin muistaa, että pohjimmiltaan rikkimenemisessä on kyse kadotetusta henkilökohtaisesta voimasta. Siksi kehomielen ongelmien ilmetessä kyse tulee olla enemmän siitä, että ihminen antaa nuolen murtaa mielensä ja sydämensä. Ne eivät mene rikki vaan murtuvat auki, jolloin henkilökohtainen onnellisuuden löytäminen tulee mahdolliseksi. Rikkimeneminen sysää ihmistä virittämään itsensä virtaavan elämänvoiman ilmentymäksi, jonka yhtälössä kehomieli ja henki ovat yhtä ja jossa sisäinen luova herkkyys saa luvan kokemuksilleen ja seikkailuilleen järkevän tiedollisen minäpuolensa tuella.
– Sari Maanhalla –
Metsä on muusa
Äiti opetti minulle, että vie ihminen metsään, siellä näet hänen luonteensa.
Eräs tuttavani karsii puita ääneen puhumalla sieltä ja täältä. Yksi arvailee koko ajan onko jossakin karhu, joka hyökkää päälle. Joku ei lähde metsään koskaan. On sellainenkin joka ei näytä huomaavan metsässä ollessaan metsää ollenkaan tai joka kaiken aikaa suree niitä toisia metsiä siellä jossain, joita vain kaadetaan. Yksi etsii pakurikääpää ja innostuu kaikesta löytämästään. Toinen käyttää koko metsäisen taipaleen jollekin monologille, kuten sille, että kuinka hirveitä ovatkaan hirvikärpäset. Sitten on heitä, jotka katselevat ja kuuntelevat. Tai niitä, jotka juoksevat, hiihtävät ja touhuavat. On heitäkin, jotka ovat vain hiljaa kuin jonkin pyhän ja maagisen äärelle asettuen.
Riemastuttavinta on lapsen sanallinen hämmennys: oho katso sininen käpy tai täällähän on vaikka kuinka paljon ruokaa, kun juolukat ja mustikat nuokkuvat varvuissa. Tai vanhuksen into, kun viikkojen sisälläolon jälkeen pääsee oikeasti ulos oikeaan tuuleen ja paisteeseen.
Usein nämä metsän virittämät eri maisemat toistuvat meissä jokaisessa. Metsä paljastaa kunkin hetkisen todellisen mielen luontomme eli sen hetkisen tilamme.
Alle kouluikäisenä metsä oli leikkikenttäni. Valtavat itseäni korkeammat saniaiset olivat pienelle pellavapäälle sadun taikaa. Muistan vaahterat, joiden siemenet tuulessa lentäessään olivat kuin helikoptereita tai kuinka voimakkaasti syreeni tuoksui. Koivujen luona vanhalla kaivolla valkovuokkomeren keskellä leikittiin työnjohtajaa. Lehmuspuiden katveessa juostiin puuhippaa. Joskus tuulisina päivinä pelotti, että puut kaatuvat päälle. Elokuussa horsmasta kerättiin niitä vaaleanpunaisia tikkuja, jotka eivät vielä olleet auenneet vapauttaen hahtuviaan. Nuo tikut pinottiin muinaiselle pöydältä näyttävälle kivelle. Idea oli se, että kukin otti vuorollaan yhden tikun siten, etteivät muut tikut liikahda. Se voitti, joka nosti eniten tikkuja.
Punaisen tuvan vieressä keskellä pihaa seistä pöjötti valtava mänty, jota vasten kirkonrotan laskennat laskettiin toisten juostessa piiloon. Yhä vieläkin palaan tuonne lapsuuden maille tarkistamaan onko mäntyni vielä tallella. Mänty on, mutta koti on purettu. Myös omenapuut ovat tallella sekä syvälle koivun ihoon painunut palanen sinistä keinun narua.
Useat muistoni liittyvät juuri puihin ja metsiin. Koti sijaitsi Kankaisten kartanossa Varsinais-Suomessa Maskun kunnassa. Kartanon tie oli kapea hiekkatie, jota reunustivat paksut muhkuraiset tammet ja vaahterat. Kartanon linnan kohdalle ei koskaan pysähdytty pitkäksi aikaa, koska linnassa asui paroni ja paronille piti niiata enkä ollut varma mitä niiaaminen tarkoittaa. Tien jatkuessa halki kartanon rakennusten, saavuttiin metsäiselle taipaleelle, jonka keskellä entisestään pienenevä tie eteni, vieden kohti kotia. Sadunomainen metsäinen lapsuusympäristö tarjosi oivallisen paikan kasvaa ja löytää asioita.
Keväinen metsä oli kotini. Joka päivä saapui uusia tulokkaita, jotka kilpaa laulullaan julistivat olevansa koko seudun kuninkaita. Se oli äärimmäisen riemastuttavaa. Opin tunnistamaan lukuisat linnut juuri laulun perusteella. Kaikenlaiset kasvit ja niiden yksityiskohdat, puiden kolot, juonteet ja kallioiden maljat ja kivet painuivat mieleen vuodenaikojen ketjussa ja painuvat yhä. Kuuloaistin lisäksi tuntoaisti on yksi keskeisimmistä kokemuksista luonnossa. Toki käytän silmiäkin, eri vihreän sävyjen aistiminen, tumma tähtitaivas tai valon taianomainen leikki puiden läpi, on kuin katselisi soittoa, joka on universumin prosesseja.
Muistan edelleen kuinka lapsena en luottanut enkä uskonut mihinkään muuhun kuin luontoon ja vuodenaikoihin. Kaikki muut asiat muuttivat muotoaan kotona ja koulussa, ja olivat epämääräisiä tai eivät toteutuneet, mutta samat sinivuokot saman kivikon laidalla tulivat keväästä toiseen. Muistan jopa tietoisesti ajatelleeni, etten luota ihmisiin, että ihmiset olivat olemukseltaan epämääräisiä ja holtittomia, kun taas luonto saattoi olla ankara ja kaaottinen, mutta kuitenkin aina looginen. Tänä päivänä elämänkatsomukseni on samansuuntainen. Luotan luontoon ja sen prosesseihin, maailmankaikkeudessa vallitsevaan luonnolliseen luovuuteen, joka olemme me. Luonto ja ihminen eivät ole erilliset, vaikka usein ovatkin erillään. Meissä pätee edelleen samat luonnonlait kuten aina, vaikka luonnollinen luonto ympärillämme onkin muuttunut hienoksi rakennelmiksi ja tekniikaksi.
Metsä on minulle paikka, jossa voi rytmittää sisimpänsä kohdalleen. Arkisessa aherruksessa rytmi kiivastuu ja sisin jää fyysisestä rientäjästä jälkeen. Metsä on paikka, jossa voi ankkuroida itsensä itseen. Lempipuuhaani on kävely. Kutsun sitä metsämeditaatioksi: kävelen ja katselen kaikkea tarkasti. Kuuntelen, tunnustelen, haistelen ja maistelen. Jokaisella päivällä on metsässä oma maailmansa. Rakastan kallioita, puita ja puiden juuria. Tai vettä joka lirisee kallionhalkeamassa. Kaamos aika suomalaisessa metsässä on häkellyttävä: valon myötä viikoiksi katoaa myös kaikki äänet, mistään ei kuulu mitään.
Useimmiten lähden metsään löytöretkelle. Luontoon linkittyminen virittää jotain alkukantaista esiin. Aina en tiedä mitä etsin. Ehkä kyse onkin enemmän muistamisesta kuin löytämisestä ja löytöretkestä, tosin muistaminen on eräänlaista unohdetun löytämistä. Juuri metsässä ja luonnossa ihminen alkaa muistaa sitä mitä hän todella on. Että olen osa sitä, mikä muodostaa kalliot, puut, metsät ja järvet. Ne ovatkin ihmisen ainut ja alkuperäinen koti.
Sanataiteilijana metsä on minulle kirjoituspöytä, meditaatiotyyny ja laulualttari sekä valokuvamalli. Runouden kirjoittaminen on minulle usein dialogia luonnon ja kaiken olevaisen kanssa. Minä menen ja olen läsnä metsässä, se on minun vuoropuheluni ja metsä vastaa. Luonnossa kaikki elämän prosessit ovat nähtävissä, kaikki ne lait, jotka vaikuttavat kaikkialla muuallakin. Metsään katsomalla voi katsoa kuin peiliin. Sanataiteilijana tuon katselmuksen tulos tai ainakin siitä virinnyt oivallus on usein konkreettisen tekstin kirjoittamisen pohjana. Useimmiten kirjoitan päässäni sisällä, mutta metsässä pyrin myös tästä eroon, jolloin pääsee jotain muuta tilalle, jokin tiedostamaton pääsee puhumaan.
Varsinaisesti en kirjoita metsässä mitään paperille enkä kovinkaan paljon kirjoita erityistä luontorunouttakaan, mutta luonto on runouden koti ja osa tekstejäni, eräänlainen alkulähde. Runous on luonnon äidinkieli. Suomalaista runoperinnettä katsoessa voi nähdä pyhän kolminaisuuden: luonto, kokija ja runo. Nämä ovat mielestäni yksi ja sama universumi, toisistaan erottamattomat. Luonto ei olekaan jotain, mikä on olemassa erikseen sitten kun menen luontoon tai josta olen poissa. Luonto on kaikki ja kaikkialla aina olemassa minusta riippumatta. Aina ihmisellä ei vain ole mahdollisuutta olla läsnä luontokokemuksessa ja luonnossa, kun on jotain muka parempaa tekemistä.
Valokuviini luonto päätyy usein, mutta kamera on mukana vain harkitusti ja erityisesti, kun haluan zoomaamalla metsästää talteen jonkin tunnelman. Valokuvatessa maailmankatsomus muuttuu tietynlaiseksi jatkumoksi ja näkökyky tietynlaiseksi. Isot laajat kokonaisuudet ja maisemat, tai pienet yksityiskohdat, ne kertovat ihmisestä ja ovat hänen anatomiaansa. Erityisesti puut ovat sisariamme, jotka symboloivat eri asioita elämässä. Myös maalla on suuri merkitys. Luonto kasvaa maasta ja luonnossa ihminen voi maadoittaa itsensä takaisin olevaiseksi olennaiseen. Näiden poimiminen kuvaan suo mahdollisuuden muistuttaa itselle ja muille luonnosta, kun välitöntä kontaktia aitoon luontoon ei ole saatavissa. Erinomaisen valokuvaajan ja hyvän valokuvaajan välinen ero on vain se, että erinomainen kuvaaja osaa liikkua kuvattavissa ympäristöissä myös ilman kameraa unohtaen ainaisen fokusoitumisen kuvaamiseen. Keskeinen osa valokuvaamista tapahtuukin monesti juuri niinä aikoina, jolloin ei kuvaa. Sama on tekstien kirjoittamisen kanssa.
Olen myös laulanut luonnossa. Tuulettomana päivänä jotkut metsät omaavat aivan ainutlaatuisen akustiikan. Eri puolilta Suomea löytyy kallioisia ja kivikkoisia metsiä, joissa on täydellinen lauluakustiikka. Myös järvet ovat lumovoimainen kaikukammio. Olen opiskellut pyhiä antiikin aikaisia lauluja, joita pääasiassa laulettiin keskiajalla luostareissa ja kirkoissa. Myös suomalainen runonlauluperinne on tullut tutuksi. Nämä laulutavat soivat hyvin metsässä ja sopivat juuri luontoon ja sen maagisiin temppeileihin. Ei siihen ihmisen rakentamia huoneita tarvita.
Ensimmäinen laulukokeiluni luonnossa tapahtui ihan tavanomaisella niityllä Suomen suven yössä. Tuulettomana iltana luonnossa on hämmentävä määrä luonnollista akustiikkaa. Toinen merkittävä luontolauluni tapahtui vuoren huipulla, jolle nousin heinäkuussa 2013. Kalliot ja kivet ovat loistava temppeli laululle. Vuoren huiput, jotka ovat olleet iäisyyksiä olemassa, ovat kiehtova kohde.
Kolmas luontolaulukokeilu toteutui Oulun seudulla Linnamaan muinaisjäännöksellä. Kyseessä on laaja kiviröykkiökokoelma, jota kutsutaan jätinkirkoksi. Jätinkirkot ovat Suomen kivikauden suurimpia monumentteja. Niitä tehtiin noin vuodesta 3000 vuoteen 1800 ennen ajanlaskun alkua Pohjanlahden rantojen korkeimmille kohoumille. Jättikirkkojen rakentajat suuntasivat ne aurinkoon samalla tavoin kuin Stonehengen luojat omat suuret kivensä.
Näillä muinaisilla paikoilla on oma erityinen tunnelmansa. Ensimmäinen nouseva luontainen miete on aina hiljentyminen, mutta pian sen jälkeen näillä paikoilla ollessa, istuessa ja ihmetellessä, herää luontainen tarve laulaa. Huomattuani näiden paikkojen akustiikan, olen tietoisesti hakeutunut niiden äärelle juuri laulamaan eikä tuo tapa heitä ollenkaan kauas siitä, miten noita paikkoja kenties on muinaisina aikoina käytetty.
Monet luonnon erityiset paikat ja kivet ovat olleet uhrauspaikkoja, joissa on luettu loitsuja tiettyjen asioiden puolesta. Laulu sinänsä on jo oiva uhraus; henkiolentojen puhuttelutapa. Sittemmin olen laulannut monenlaisissa luontoympäristöissä. Olennaista ei ole itse laulu, vaan kuunteleminen ja asettuminen alttiiksi tunnelmalle ja äänelle. Metsässä laulaessa en koe olevani laulaja, vaan instrumentti ja itsekin olen kokijana ja kuulijana, että mitä tällä kertaa tulee kuuluville.
Hämmentävintä esimerkiksi Linnamaan jätinkirkolla oli tietysti se, että antautuessani ääneen ja lauluun siten, että itse asettuu instrumentiksi, ääni vain tulee ja jopa laulu. Siis ne tulevat kuin itsestään sanoineen ja sävelineen. Paikka ikään kuin luo äänen ja laulun.
Varsinkin tämä tapahtuu luontoympäristöissä, joissa on jotain joka kantaa aikaa eli jotain, mikä on ollut koskemattomana pitkään. Näissä paikoissa tulee erityinen olo, että niissä kuuluukin laulaa. Kallioiset paikat ja erilaiset kiviröykkiöt varsinkin ovat tällaisia. Näillä paikoilla on erityinen voima ja energia, jotka auttavat ihmistä muistamaan alkuperänsä. Hiljentyminen, kuten luonnossa laulaminenkin ovat virittymistä kuuntelemaan ja olemaan osa luontoa.
Metsä on lähinnä metsä. Luonto on luonto. Yhä uudelleen nykypäivän ihminen keksii metsän ja luonnon uudelleen, vaikka metsä on ollut olemassa ennen meitä. Metsä on koko ajan, me vain olemme välillä metsästä poissa. Lähinnä olemme amputoituja irti luonnosta, mikä on ehkä väkevin ihmisen tragedia, josta useat pahoinvointimme muodot ovat peräisin. Muinainen ihminen esimerkiksi tällä maaperällä, jota nyt Suomeksi kutsutaan, oli osa metsää, hänen elämänarvonsa ja uskonsa perustuivat luontoon ja sen kiertokulkuun. Ravinto hankittiin itse suoraan luonnosta ja maasta. Erilaiset juhlat linkittyivät planeettojen liikkeisiin ja vuodenkierron kulkuun. Luonto oli koti ja huone, jossa elettiin ja joka määritteli olemisen.
Nykyihmisen rytmi on enemmän itse rakennettua ja hyvin kiivastempoinen ja kaavamainen. Juuri tämä satuttaa ihmistä eniten. Esimerkiksi kaamoksen aikana ei ole tervettä paahtaa yhtä tehokkaasti kuin mitä valoisa kevään ja kesän aika tuovat luonnostaan. Syksyllä ihminen saa hidastua, se on luonnollista. Lisääntynyt väsymys on osin oiretta siitä, että kiivas valon ja touhuamisen aika on takana ja nyt on aika levätä sekä siitä, että ihmist eivät osaa hiljentää tahtiaan syksyä kohden vaan jatkavat samalla vauhdilla. Väsymyksen tunne ja tunne siitä, että on tarve hieman vetäytyä, kuuluvat luontoon ja ovat siksi tervettä. Kirkasvalolamput toimivat taatusti, mutta sillä on terveysvaikutuksensa, että lietsotaan itseä luonnon olosuhteista piittaamatta toteuttamaan jotain luonnotonta aikataulua; että pitäisi olla muka aina jaksava ja pirteä. Luonto ei ole koskaan aikatauluissaan kaavamainen vaan jatkuvaa variaatiota rytmissä tapahtuu koko ajan. Luonto onkin oiva kohde oppia ja muistuttaa itsellemme, että keitä oikein olemme.
Metsä, kuten järvi, niitty tai mikä tahansa luonnonvarainen paikka, on muusa, joka auttaa ihmistä muistamaan oman itsensä. Luonnon terapeuttisuus ei perustu siihen, että luonto olisi rauhallinen paikka, johon rauhaton ihminen vie itsensä, vaan se perustuu erityisesti siihen, että me olemme osa luontoa ja luontoon mennessämme menemme kotiin. Ihmisolennon historiassa se aika, jona olemme asuneet modernin sivistyksen parissa rakennetuissa ympäristöissämme, on verrattain lyhyt. Me olemmekin syvimmältä luonnoltamme edelleen enemmän metsänolentoja, luonnon kasvatteja kuin mitään muuta. Luontoon mennessään ihminen menee kotiin ja muistaa siellä todellisen itsensä. Olemme kuin puita, jotka on aikonaan sivistyksen nimissä kiskaistu irti kasvualustaltamme ja jotka nyt hieman hämillään kävelemme juuret kipeinä rakennetun ympäristön haavassa. Luontoon palatessa jalkamme, juuremme ja energiamme alkavat kehrätä. Sisäinen metsäolento meissä haluaa loputtomasti seikkailla kotikonnuillaan. Se etsii jatkuvasti keinoja kokea aito ja alkuperäinen koti.
Sari Maanhalla
Kiireen alkujuurilla
Olipa kerran Suon Akka, joka eli Metsäjärven laitamilla mökissään suon sydämessä suurten puiden katveessa. Päivät kuluivat rattoisasti suurempia murehtimatta tai kiirehtimättä. Toisinaan Akka lauleskeli ja kulki metsämailla, joissa ääni kaikui hiljaisuudessa kuin aamun raikas runo. Toisinaan hän kalasti tai keräsi marjoja metsästä. Hän nautti luonnosta ja sen kauneudesta eläessään tasapainoista elämäänsä.
Jos aurinko ennätti joskus laskea kesken puiden hakkuun, Akka ei ottanut siitä itselleen huolta, vaan painui pehkuihin hyvillä mielin. Luontoäidin ihmeellisessä maailmassa oli hänellä turvallinen sija maata.
Eräänä päivänä Akka lähti kalaan, sillä aurinko kimalteli veikeänä taivaaltaan ja oli mukavan lämmin. Metsän syli oli kuin satumaailma. Hallan timantit koruttivat varpuja. Silmiään aukova aurinko sai kiteet sulamaan kyyneleiksi, jotka hitain pisaroin valuivat lehdeltä lehdelle, kunnes saavuttivat untuvaisen sammalikon. Kaikkialla kimalteli niin kirkkaasti, että melkein kuuli pisaroiden helisevän. Riemumielin Akka kulki eteenpäin astellen metsänpohjaa. Hän katseli hämähäkin uurastuksia, aamulla ne näkyivät parhaiten. Kaste kirjoi nuo kauniit taideteokset ja aurinko teki niihin pensselillään loppusilauksen. Yön kyyneleet kimaltelivat langalla kuin helmet pujotettuina silkkilankaan.
Järven rantaan päästyään Akka äimistyi, sillä järvi oli kummallisen tasainen. Koskaan ennen hän ei ollut nähnyt moista. Sumu lepäsi rannan tuntumassa, aivan veden päällä ja hiljaisuus maalasi kaiken rauhan värein. Mistään ei kuulunut mitään. Järvi oli kuin suuri valtaisa heijastava peili. Koko ympäröivä luonto näytti olevan paljastettuna tuon suuren avaran totuuden edessä. Ei voinut piilotella pihlajapoika punertuvia lehtiään. Taisipa peilata itseään, hieman ihaillakin.
Punastelevan puolukkamättään kuvajainen heijastui myös veden pintaan. Liekö se odotti aurinkoa osakseen, että kypsyisi loppuun asti, vai kuuliko Akan askeleet, pelästyi. Luuli, että joutuu poimituksi ennen aikojaan. Mitäs Akka raakoja marjoja poimimaan. Punastelkoot viimeisiinsä saakka ihan kaikessa rauhassa. Metsä ja järvi soivat marjoille oivallisen kodin.
Akka katseli ja äimisteli. Aamun virkut linnut virittelivät siipiään tuon kuultavan peilin yllä. Ne kiitivät kuin kilpaillen syttyvän päivän lähteillä. Ne peilasivat höyheniään nukutun yön jälkeen suurta kuvajaista vasten. Sipaisivat veden pintaa kuin nimeään veteen kirjoittaen. Samalla ne joivat itseensä aamun raikkautta, että jaksoivat elää elämää ylistäen kokonaisen päivän. Sitten linnut katosivat puiden syliin. Aamulento oli ohi. Hiljaisesti sumu liikkui ja lainehti, kunnes oli poissa. Lämpö pyyhki peiton pois peilin päältä.
Sitä katseltuaan Akan mielialaa alkoi vallata suuri säikähdys, kuin sisäinen ajatusten värähdys, sillä järvi oli hänestä sangen omituinen. Hän heräsi tiitterästi pohtimaan syytä järven heijastukselle. Ensin hän ajatteli, että järvessä oli joku vika, ja se oli mennyt rikki. Tokkopa siinä enää edes kaloja oli. Ennen olivat laineet ja aallot hipsineet järven selältä rantaan, mutta nyt ne olivat poissa. Järvi oli hajonnut, kadottanut kaiken elämänsä.
Miettiessään näitä tuntojaan Akka sattui huokaisemaan oikein syvään. Huokaus osui järveen ja siitä syntyi pieni vire. Silloin Akka oivalsi, että tuuli oli poissa ja siksi järvi heijasteli taivaansineä ja rannan puita. Oli tyyni ilma. Tuuleton päivä oli Akan mielestä veikeä ja hassu. Hän viehtyi siitä niin kovin, että päätti kellahtaa selälleen ennen onkimaan alkamista. Rauha luonnossa, rauha Akan mielessä. Akka makasi ja kuunteli luontoa, eikä hän kuullut minkäänlaista ääntä. Yleensä tuuli kuiski ainakin vähän puiden oksilla. Toisinaan tuuli oli ollut pahallakin päällä ja oikein huutanut mahtiaan metsässä, järvellä ja Akan kotimökin kulmilla. Nyt mistään ei kuulunut mitään.
Hetken siinä maattuaan Akalle tuli haikea mieli. Tuuli oli ollut hyvä kaveri hänelle. Akasta alkoi tuntua siltä, että hän oli aivan yksin suuressa luonnossa. Ja kun hän aivan tarkkaan mittasi sisäisiä tuntojaan, huomasi hän, että täysi hiljaisuus puistatti häntä. Hän ei enää viitsinytkään maata paikallaan mokomana hassuna päivänä, vaan päätti ruokkia sisäistä hankaluuden tunnettaan kalastuksella. Mieluisa puuha se mieltä hoitaa, hän ajatteli ja nousi ylös ja kulki lähemmäs järveä ja kurottautui heittämään ongen kohon veteen.
Ja sitten hän tosissaan säikähti.
Hän näki itsensä vedessä. Itsensä seisoa tönöttämässä siinä omana itsenään. Akka kosketteli päätään ja pelästyi. Olenko minä näin pieni ja olematon, olenko minä tuommoinen, Akka tuumi ja tuijotti omaa kuvaansa. Hän näki pienen kehonsa heijastuvan veteen ja hän kauhistui. Kauhistus kouraisi hänen sisintään ja hän hätääntyi. Merkillinen levottomuus valtasi hänen mielen ja hän heitti ongenvavan pois ja alkoi juosta. Hän juoksi suopursujen ohi ja tallasi huomaamattaan kypsymässä olevia marjoja. Hän rikkoi hämähäkin seittiluomuksen ja potkaisi juoksuaskelillaan riekkoa.
Hän juoksi ympäri kotimetsäänsä eikä olisi halunnut pysähtyä, sillä juostessaan hän unohti oman pienuutensa ja huolensa siitä. Hän juoksi ja juoksi. On selvää ettei yhdenkään Akan voimat riitä sellaiseen ryntäämiseen ja pian hänen täytyi pysähtyä mättäälle levähtämään. Kauhistuksen paikka. Heti hän muisti näkemänsä, joten hän laittoi tietoisesti huolen aiheensa jemmaan aivojen perimmäiseen nurkkaan. Hän ei tahtonut muistaa
Ratkaistakseen minuutensa ongelman hän alkoi suunnitella elämäänsä huomiseen nähden. Itse asiassa hänen oli elettävä koko ajan muualla kuin tässä ja nyt, ettei hän vain muistaisi mitättömyyttään. Hän hylkäsi läsnäolemisen ja ryhtyi elämään elämää, jossa hän jatkuvasti oli siirtänyt mielensä tulevaisuuteen ja suorittamiseen.
Akka suunnitteli itse asiassa päivätolkulla elämäänsä eteenpäin. Kun suunnitelmat oli tehty, hän alkoi kiireisen touhuamisen. Akka pesi vaatteita, siivosi, pilkkoi puita, keräsi sieniä ja kuivasi ne ja teki kaiken useaan kertaan päivässä ellei muuta hommaa itselleen keksinyt. Tai ainakin hän murehti tekemisiään, jos kaikki oli jo tehty. Jotain täytettä oli oltava.
Ihan sama miten aikansa käytti, kunhan sen ahtoi täyteen. Kalassa hän kävi tiheään, mutta varoi tuuletonta päivää. Hän ei kaivannut enää muistuttajaa omasta mitättömyydestään. Hän ei tahtonut enää ikinä katsoa itseään ja samalla tunnustaa elämän tosiasioita. Akka keksi jokaiseen sekunnin rakoseen jotakin eikä hän enää koskaan rentoutunut. Hän väsyi, mutta lisäsi kierroksiaan. Hän nukkui huonosti ja kaipasi uniensa pienissä syvissä hetkissä kipeästi jotain elvyttävää ja eheyttävää, jotain minkä hän oli unohtanut ja kadottanut. Hän eli elämänsä rauhattomuuden vankina.
Näin sai alkunsa kiireinen elämänmuoto, jossa ihmiset ryntäävät sinne tänne suurempia ajattelematta. Suon Akka tuli tietämättään luoneeksi elämäntavan, joka siirtyi jälkipolville aiheuttaen suurta rauhattomuutta ja luonnosta vieraantumista. Suon Akkaan perustuu myös nykyihmisten tarve hakeutua luontoon metsien ja järvien äärelle. Jossakin syvällä ihmisen sisimmässä on kaipuu rauhaan. Se mitä suuri esiäitimme mystinen Suon Akka koki aikoinaan, halutaan tavoittaa uudestaan.
Ihminen on osa luontoa, ja tarve kokea kuuluvansa luontaisiin miljöisiin, on meihin sisäänkirjoitettua. Hakeudumme elämyksellisten luontomaisemien äärelle saadaksemme sisäiset kierroksemme lakkaamaan. Luonto koetaan meditatiivisena kokemuksena. Haluamme tavoittaa juuri tuon alkuperäisen Suon akan kokemuksen luonnon moninaisuudesta ja läsnäolosta.
Me rauhoitumme saadessamme olla osa jotain suurta. Luontoon liittyvä kauneuden kokemus eheyttää meitä sisältäpäin. Hengen ravinnon lisäksi voimme kerätä fyysisen kehomme hyväksi moninaisia metsän antimia. Näinhän Akkakin eli ennen suurta säikähdystään.
Kuljen Valkiaisjärven rantaan. Näen sumun järven yllä, joka kuin varkain hiipii pitkin peiliä, kunnes pakenee rannoilta joen suuntaan lämmittävän auringon ottaessa päivästä kiinni. Luonto on suuri ja ihmeellinen peili. Sen kauneutta vasten voin katsoa omiin sisäisiin maailmoihini.
Luonto katsoo peiliinsä avoimen rehellisenä, ihmettelevänä. Mieleeni tulee kysymys, uskallanko itse katsoa suuresta peilistä, minä Suon Akan jälkeläinen. Uskallanko katsoa rauhan ja avoimuuden peiliin, olla läsnä, olla minä. Olla osa luontoa, minä Valkiaisjärven neito.
Sari Maanhalla
Sillan alla
Vaali unelmaasi, vaikka karhein käsin. Vaali matkaasi, valitsemaasi tietä, vaikka luut esiin kantapäistä. – Sari Maanhalla –
Pimeä
Syksy on niin kaunis ja vallaton. Villieräinpeura. Kiivaat terävät askeleet, nopea kulku,
ja syksy on niin eleganssi, ihmeitä täynnä,
ja se kylmää asettaa ja puut riisuu paljaaksi
ja sinun rannallasi on ollut niin paljon joutomaata,
ja kätesi ovat olleet niin kipeät yöstä,
ja sinä lasket kurkiaurojen määrää ja
tiedät, ne ovat kiivaita lintuja.
Sinä lakaiset pihakatukiviä,
tunnustelet mielesi pintaa ja
karkea harja kuin ajan kieli,
lehtiä siirtää.
ja kaikki menneisyyden kasat
tuuli levittää ja
oksistossa laulaa paljas orpo lintu,
kun muut ovat
jo menneet lämpörintamalle
ja kuolleet kukkavarret
ja oranssi kuu,
sinun surusi ruukkumaljassa
halla varjoihin tarttuu,
aurinko vielä koettaa puuhata
ja pian kaikki varjoksi muuttuu
ja kaamos laulaa laulujaan
sinä hellit pimeää
ja annat itsellesi luvan olla hyvin,
ja sinä olet kaunis,
vaikka olet kalpea pimeän luu,
ja anna alakulon pihatietä astella,
keitä sille teetä,
kutsu sisään huoneeseen,
sytytä kynttilä,
yhdessä puhutte asioita,
ja sinä olet niin kaunis,
vaikka olet kalpea,
ja vaikka on musta marraskuu,
olet niin luonnollinen,
kun et yritä lentää
ja valoja rakentaa,
vaan kättelet pimeää
ja tanssit sen kanssa
on vaalittava mielensä multamaata,
lepo on annettava,
jotta kasvusilmut laulavat,
ja sinä olet niin kaunis silloinkin,
kun lunta sataa
ja lapion kita on kuin ajan raastinrauta
ja sinä siirrät lunta
kuin satanutta surua,
ja maalaat mielenkuvia,
lumilintu sinun kaihoisassa huoneessasi
kuura syö kaikkeutta
ja jää palaa kaikessa
pimeä yösi on täynnä
levottomuuden joukkoja.
Odotat kangastusta tai jotain,
mutta jäähän sulaa harvoin aukkoja,
ja sinun pimeä yösi on sinun nimesi nyt
ja pian aurinko alkaa taas askarrella
ja taittaa kaamosta,
maa on avattava
ja sinä olet niin kirkas
ja innokas pimeän jäljiltä.
Sari Maanhalla
Runomuotokuva
Mitä on runomuotokuva?
Runomuotokuvassa runoilija katselee toista ihmistä ja tekee hänestä näköisrunon. Ihminen, joka on katseltavana, voi istua aloillaan ja paikoillaan tai puhua ja liikkua, kunhan runoilija saa jonkinlaisen katsomisen mahdollisuuden elävässä tässä ja nyt tapahtuvassa kontaktissa. Runomuotokuva on runoilijan tulkinta toisesta ihmisestä, runomuotoinen lopputulema siitä, että ”minä näen sinut tällaisena juuri tässä ja nyt.”
Tapoja tehdä runomuotokuvia on varmasti yhtä paljon kuin tekijöitäkin. Keskiössä on toisen ihmisen katsominen ja hänen olemuksensa ja minuutensa saavuttaminen. Olennaista on viipyminen ja huomionsa keskittäminen juuri siihen ihmiseen, jota parhaillaan katselee. Syntyy sen hetken luomus ja ihmiskuvaelma, jota voi kutsua runomuotokuvaksi, näköis- tai nimikkorunoksi, olen kuullut käytettävän myös nimitystä ”runomuotoinen analyysi.”
Tärkeintä runomuotokuvassa on elävä ihmiskontakti, kohtaaminen kasvotusten ja kirjoittamisen tapahtuminen tässä ja nyt. Näin päästään kohtaamisen luomaan ainutlaatuiseen tilaisuuteen tavoittaa ihmisestä juuri sillä hetkellä olennainen.
Runomuotokuvani eivät ole ihmisen kuvaamista siitä mitä hän suoraan yksityiskohdiltaan fyysisesti on, vaan runokielen kautta pyrin kuvaamaan ihmisessä olevan tunnelman. On kiehtovaa miten jokaisella ihmisellä on aivan oma ainutlaatuinen tunnelmansa, joka paljastuu hyvin lyhyenkin katselmuksen jälkeen. Se on kuin ihmisen olemuksessa ja ympärillä leijuisi kaiken aikaa se hänen näköisrunonsa, ja minä poimin sen talteen. Runoilija omistautuu katseltavalle ihmiselle kokonaan. Tärkeää on kyky päästää kaikesta muusta irti, kadottaa jopa ympärillä oleva häly pois. On nähtävä vain tämä ihminen ja hänessä vallitseva ilmapiiri ja olemisen tasot.
Miten runomuotokuva syntyy?
Itse olen runomuotokuvailijana tunnelmaorientoitunut. Ihmisen olemuksesta, ilmapiiristä, hengestä, kehon kantamisen tavasta, katseesta, yms. syntyy yhteisvaikutelma, jota kutsun lähinnä tunnelmaksi. Päällimmäisenä näen ihmisestä sen mitä hän on konkreettisesti fyysisesti, mutta on tärkeää nähdä kaiken sen taakse. Olennaisempaa on nähdä enemmän kuin se mitä ihminen näyttää olevan fyysisesti. Runomuotokuvani harvoin koostuvat ulkoisen olemuksen yksiselitteisestä kuvaamisesta.
Tämä ns. taakse näkeminen on runomuotokuvan tekemisessä kaikista riemastuttavinta. Olen saanut kohdata runomuotokuvia tehdessä ihania ihmisiä ja persoonia, jotka runomuotokuvaan suostumalla antavat minulle mahdottoman paljon; ikkunan itseensä. Kaikki runomuotokuvien äärellä kohtaamani ihmiset ovat tarjonneet minulle ainutlaatuisia kokemuksia pysähtyä ja kokea heidän tunnelmansa. Se on riemastuttavaa ja kiitollista toimintaa.
Jokainen ihminen on kaunis ja ainutlaatuinen. Jokaisessa ihmisessä vallitsee säteilevä persoonallisuus, jolla on omat ihmeelliset piirteensä. Minulle on tärkeää löytää runomuotokuvaan jotain juuri tästä ihmisen aidoimmasta ytimestä.
Runomuotokuvien tekeminen on kuin virtaan heittäytymistä. Useimmiten tiedän ihmisestä vain hänen etunimensä ja sen, että juuri hän on pyytänyt minulta runomuotokuvan. Aluksi pää on ihan tyhjä, ihmettelevä, mutta hyvin vastaanottavainen. On merkillistä kuinka toinen ihminen ollessaan siinä katseltavana saa aikaan kaiken sen sanojen vuon. Se on kuin ihmisen lukemista, joka muuttuu sanoiksi.
Missä ja milloin runomuotokuva tehdään?
Yleensä runomuotokuva tehdään sen ihmisen pyynnöstä, josta runomuotokuva kirjoitetaan. Esimerkiksi erilaiset tapahtumat ovat oivallinen kenttä runomuotokuvalle: ihmiset ovat paikan päällä muun ohjelman vuoksi, ja olen ollut siellä ihan runomuotokuvia varten. Ihmiset voivat siinä samalla tulla sanomaan, että hei minä tahdon itsestäni runomuotokuvan.
Olen ollut hyvin erilaisissa tilanteissa, tilaisuuksissa ja tapahtumissa oheistoimintana runomuotokuvailemassa. Kaikenlaiset hyvin erilaiset ihmiset tulevat pyytämään runomuotokuvaa. Tilanne on ainutlaatuinen molemmille. Minä en tiedä mitään valmiiksi eikä tiedä runomuotokuvan tilaajakaan.
Käytännössä tämä merkitsee runoilijan ja muotokuvan tilaajan istahtamista aloilleen. Olen katsellut ihmistä, tavoitellut hänen tunnelmaansa ja alkanut sen jälkeen kirjoittaa. Kohtaamisen lopuksi olen kirjoittanut runon puhtaaksi ja antanut ihmiselle. Runomuotokuvassa liikutaan henkilökohtaisilla hyvin herkillä alueilla juuri siksi, että ihminen asettuu tuntemattoman katseltavaksi, ja antaa tämän laatia itsestään tekstin. Se on hyvin rohkeaa!
Olen vahvasti ja syvästi kiitollinen jokaiselle ihmiselle josta olen saanut kirjoittaa runomuotokuvan. Heovat olleet rohkeita ja koskettanut minua jokainen. Koen olevani etuoikeutettu saadessani katsoa ihmistä ja luoda hänet runoksi.
Muotokuvien kirjoittaminen on ehdottomasti runouden riemustuttavin muoto: runous on tarkoitetutu ihmisille ja runoilijan tulisi elävää runoutta tehdäkseen saada runonsa jaettua ihmisille. Muotokuvarunouden julkaisuprosentti on täysi sata ja kontakti ihmisiin täydellinen.
Toistuuko runomuotokuvissa tietyt teemat?
Ehkäpä jokainen muotokuvapiirtäjä joka kerta ihmistä kuvatessaan piirtää kuvaan silmät, nenän, suun, korvat, jne.. mahdollisesti juuri sen tähden, että kaikilla ihmisellä jotakuinkin on nämä elementit itsessään. Toki ne ovat persoonallisen näköiset ja juuri siitä ihmisen tunnistaa. Näyttää myös siltä, että ihmisestä löytyy myös runomuotokuvaan tiettyjä samanlaisia ajatusmantereita, henkisiä ilmapiirejä ja maanosia, jolloin kyllä tietyt samankaltaiset elementit runokuvissa toistuvat.
Herkkyys ja luovuus eri muodoissaan ja sävyissään tulee yleensä kaikista ihmisistä esiin runomuotokuvaa tehdessä. Ehkä ne ovat luonteemme silmät ja korvat sekä suu. Ne ovat meillä kaikilla. Muuten runomuotokuvat ovat yksilöllisiä, ja yllättävät yleensä tekijänkin, että ahaa tällainen ihminen on siis kyseessä. Jokainen ihminen tuo jotain ainutlaatuista mukanaan, jotain aivan omaa ja tarkoitus on löytää sille sopivat sanat. Aina sanoja ei ole, silloin on maalailtava.
Runomuotokuvassa minulle onkin tärkeää tavoittaa jotain tietämisen ja yksiselitteisen kuvaamisen takaa. Usein ihmisistä välittyykin tunnelmia ja ulottuvuuksia, joille ei meinaa edes löytyä sanoja. Tällöin on maalattava sanoilla ja käytettävä runouden mahdollisuuksia maalata muotokuva ihmisestä sanoin. Runouden mahdollisuudet tässä ovat aivan erityisen ihmeelliset. Ja ehdottomasti paras puoli koko runomuotokuvailussa. Mekaaninen esimerkiksi suoraa kuvailua sisältävä sanojen käyttö ei tule kysymykseenkään – jokainen persoona on sen verran ihmeellinen ja ainutlaatuinen. On maalattava sanoin, kirjoittaminen ei riitä.
Runomuotokuvan alkuperä
Runomuotokuvia/ näköis- ja nimikkorunoja lienee ollut olemassa niin kauan kuin on ollut runoilijoitakin. Ja runoilijoitahan on ollut ainakin niin kauan, kuin on ollut ihmisiä. Suomessa toimii lukuisia runomuotokuvan kirjoittajia, joista kukin on omallaan tavallaan asiaansa orientoitunut ja vihkiytynyt. Tässä tekstissä esitetyt näkemykset edustavat omaa tapaani tehdä runomuotokuvaa.
Kirjoittamiseen liittyvässä kirjallisuudessa runomuotokuvien tekemistä on esitelty jo 80-luvulla. Niin ikään 80- 90-luvuilla erinäisillä kirjoittajakursseilla on yhtenä harjoitusmuotona sovellettu runomuotokuvien kirjoittamista. On opeteltu katsomaan toista ihmistä ja kirjoittamaan hänestä. Elävää runoutta syntyy elämää kuvaamalla ja yksi keskeinen elementti elämässä ovat toiset ihmiset. Katsomalla toista, katsot itseäsi ja opit itsestäsi. Runoilijoiden halu kuvata toista ihmistä runoin on yhtä sisäänrakennettua ja luonnollista kuin kuvataiteilijan kyky, halu ja tarve maalata toinen ihminen paperille kuvallisesti.
Turkulainen kirjoittajaryhmä Tapiiri on myös ottanut runomuotokuvien tekemisen kulttuurissa merkittäviä askelia viemällä eteenpäin tämän runouden muodon viestikapulaa. Kuten sanoin, runomuotokuvia on varmasti kirjoitettu yhtä kauan kuin on ollut olemassa runoilijoitakin. Kuka teki ensimmäisen runomuotokuvan, sitä ei kai voida tietää, mutta luulisin, että runouden historia on pullollaan runokuvauksia toisesta ihmisestä, joita tehdessään runoilija ei ensisijaisesti ajatellut tekevänsä runomuotokuvaa vaan silkasta inspiroituneesta tekemisen ja runouden hengestä halusi laatia toisesta ihmisestä runon. Runoilijana itselleni on aina ollut luontainen tapa lähteä liikkeelle toisesta ihmisestä.
Omat ensimmäiset runomuotokuvani kirjoitin 90-luvulla Kontinkankaan päiväkodin lapsista. Se oli runoilijan sisäsyntyistä kutsumusta ja luontainen tapa tallentaa lapsen olemuskuva paperille sanoin. Oli riemastuttava tunne nähdä lapsen persoonallinen tunnelma ja saada se sanoiksi paperille. Tämän jälkeen runomuotokuvan ovat kätteni ja aivojeni muodostaman yhtälön kautta saaneet palvelutalojen vanhukset, yksittäiset ihmiset runokeikkojen ja tilaisuuksien ohessa eri puolilla pohjoista Suomea. Myös erilaisten tapahtumien kylkiäisinä olen ollut kirjoittamassa runomuotokuvia.
Se on ainutlaatuinen tapa olla ihmisten kanssa vuorovaikutuksessa: istua kasvokkain ja antaa runon tapahtua. Kiitokset kaikille niille rohkeille ja ihmeellisille ihmisille, jotka ovat antaneet minulle mahdollisuuden kirjoittaa heistä runon.
Sari Maanhalla
Posliinivati
Maasto oli kallioista. Vasemmalla se vietti alaspäin loivasti ja vaatimattomasti, ja oikealla puolella tarjosi huikeita korkeuseroja jyrkkyydellään ja mahdottomuudellaan. Alhaalla oli lisää kiviä ja kalliota niin kauas kuin jaksoi katsoa, samoin ylhäällä, mutta silloin ei jaksanut katsoa kovin kauas. Ja jos olisi jaksanut, katse olisi löytänyt lisää kiviä ja kalliota kivien ja kallioiden jälkeen. Se oli kulkemista kivien ja kallioiden maassa, ei siinä maassa muuta ollutkaan. Oli teräväreunaisia kiviä, tylppäreunaisia kiviä, irtonaisia kiviä, kiviä, jotka olivat kiinni tukevasti alustassaan, kiviä, jotka lähtivät vierimään ja yrittivät viedä kulkijan matkassaan. Kiviä, jotka olivat tummia, kiviä jotka olivat raidallisia. Ja kaiken alla makasi vakavana ja vaativana äitikallio.
Ylhäällä oli jotain. Kaikkialla oli jotain, mutta en tiennyt mitä. En uskaltanut katsoa ylhäälle kunnolla. Taivasta ei juurikaan näkynyt, sillä se ei ollut minkään värinen. Pilvet roikkuivat raskaina laahuksina vuoren rinteen päällä. Ikään kuin taivas ja maa olisivat yhtyneet yhdeksi, ja että sillä ei ollut väliä missä raja kulki.
Oli sellainen ajaton vuodenaika, mutta sisälläni oli pakenemisen vuodenaika.
Minulla oli pakottava tarve jatkaa matkaa ja paeta. Oli tunne, että pian jokin ottaa minut kiinni, että on mentävä eteenpäin. Se jokin mikä ajoi takaa, oli epämääräistä, mutta sanomattakin oli selvää, että se oli vihollinen, jokin jonka ei kuulunut saada minua kiinni. Ei ollut talvi, mutta ei kesäkään, eikä kevät eikä syksy. Lähinnä vuodenaika oli se kuuluisa väliaika kahden vuoden ajan välissä, kevään ja kesän väli, kun kaikki makasi talven jälkeen kuolleena, mutta mistään ei annettu valoa ja lämpöä niin paljoa, että uusi kasvu olisi voinut alkaa.
Kaikki oli tasaisen harmaata, jotain sellaista mitä ei voinut määritellä tai millä ei ollut mitään väliä. Oli vain sisäinen vuodenaikani, pitkä kivinen polku, ja tunne, joka pakotti kulkemaan kivi kiveltä pakoon. Oli liikuttava eteenpäin. Joskus se oli sellaista. Ensin epäröit matkalle lähtemistä ja kun sitten lähdet, epäröit, mutta tiedät on mentävä.
En ollut yksin matkallani. Kuinka olisin voinutkaan olla. Tämä oli ensimmäinen vuoreni, olisi ollut silkkaa hulluutta lähteä yksin. Vuoret olivat arvaamattomia. Jokaisella askeleella kohosit lähemmäs taivasta ja taivas oli oikukas. Tuulet olivat julmia ja pilvillä oli viiltävä reuna. Ne kylmettivät hetkessä, jos alle jäit. Oli kuljettava sellaisten kanssa, jotka olivat olleet täällä aikaisemminkin.
Reitti ei ollut selvä heillekään, sitä piti hieman etsiä. Siellä täällä oli edellisten kulkijoiden kokoamia kivikasoja merkkeinä, mutta kulkijoita ei ollut ollut niin paljoa, että olisi erottunut jokin selkeä polku. Kaiken aikaa piti tähytä, ja luotta askeliinsa. Se kuljetti eteenpäin. On merkillinen tunne miten sitä voi tuntea hiljaisesti reitin olevan oikea, vaikka ei ole varma. Tai tiesimme sen olevan reitti, jota voimme kulkea, ja että oli kuljettava. Sellaista se oli elämässä ja vuorilla.
Matka oli pitkä. Välillä ilma täyttyi pimeydestä, joka oli täynnä aavistuksia uhasta. Sudet ulvoivat yöllä ja piiskasivat mielikuvitusta. Nahassaan saattoi tuntea kuinka meitä tuijotettiin. Yön pimeys oli täynnä silmiä ja ne silmät vahtivat meitä. Välillä jyrkkiä rinteitä ylemmäs kavutessa olin luovuttaa. Tuntui, että otteeni pettää ja ettei kulkemisessa ollut mitään järkeä. Että olisi ollut paljon parempi päättää kaikki heti nyt jollakin tapaa, kuin elää epävarmuudessa ja jatkaa matkaa tietämättä yhtään minne oli menossa.
Pitkän kulkemisen ja erään päivän jälkeen tulimme suuren rotkon äärelle. Koska reitti oli määritellyt itsensä meille, olimme varmoja siitä, että tästä kuului jatkaa mahdollisimman pian. Oli mentävä yli, sillä emme voineet pysähtyäkään ja jäädä odottamaan. Takana perässämme tuntui liikkuvan jokin uhka. Jokin tuntematon. Se saattoi aivan hyvin olla vihollisemme tai ystävämme. Se saattoi yhtä hyvin tulla heti tai pitkän ajan päästä ja ottaa meidät. Mutta meidän oli jatkettava.
Olimme korkealla olevan kapean kalliokielekkeen päällä. Kallion kieleke, johon meidän tuli jatkaa, oli huomattavan etäällä meistä ja välissä oli syvä rotko. Meidän tuli siis kulkea yli, mutta emme tienneet miten.
Toisella kielekkeellä oli vanha viisas mies. Me aloimme kutsua häntä guruksi. Hän oli pukeutunut vaaleaan kaapuun ja hänellä ei ollut hiuksia ollenkaan. Hän katsoi meihin ja hänellä oli meille asiaa. Hän puhui meille.
Hänen ohjeensa olivat selkeät. Meidän tuli jokaisen yksitellen henkilökohtaisesti heittää hänelle kivi, ja se oli jokaisen henkilökohtainen mahdollisuus jatkaa matkaa. Huolestuin. Kallio oli isoa kalliota läpeensä saakka, mistä me nyt heittokiviä tähän hätään. Mutta kun tarkemmin maahan katsoi, saikin nähdä, että se oli täynnä pieniä kiviä.
Kukaan ei epäillyt kivien heittämisajatusta, vaan jokainen meistä tiesi, että siinä on mahdollisuus.
Jokainen sai kahden kiven mahdollisuuden, ja jokainen oli vastuussa omasta suorituksestaan. Tilannetta hankaloitti lähenevä ja meitä vaaniva uhka sekä se, että saimme itse päättää kuka heittää ja milloin. En kehdannut heittää ensimmäisenä. Teeskentelin etten pelkää, ja että voin odottaa. Hätäisimmät heittivät ensin. Mutta oli tuskallista odottaa ja katsoa vierestä. Oikeasti en olisi halunnut odottaa.
Homma meni niin, että kun gurulle heitti kiven, hän heitti takaisin sinivalkoisen posliinivadin, jonka kivenheittäjä otti vastaan ja istui siihen, ja vati lennätti hänet turvallisesti toiselle puolelle. Ajatus tuntui kahjolta, mutta loogiselta.
Mies joka heitti ensimmäiseksi, heitti laiskasti. Hän ei välittänyt mahdollisuudestaan ja ajatteli tämän olevan lastenleikkiä. Hänen kivensä ei lentänyt koskaan gurun luokse asti. Guru tarttui posliinivatiin ja heitti sen samalla laiskuudella kohti äsken kiven heittänyttä miestä. Vati ei yltänyt perille vaan tippui suoraan rotkon kitaan ja räsähti siellä sadoiksi pikkupalasiksi. Miehellä oli toinen mahdollisuutensa, mutta hän ei ymmärtänyt käyttää sitä. Hän jäi ilman vatia.
Seurasin toisten heittämistä ja aloin päästä yhä enemmän jyvälle siitä, miten kivi tuli heittää. Pian olin täysin varma siitä, että miten kivi heitetään, siten palautuu myös posliinivati. Kiveä ei saanut heittää liian lujaa, eikä liian hitaasti. Sitä ei saanut heittää itsevarmana, mutta ei nöyristellenkään. Se tuli heittää vapaudella ja rakkaudella, ilolla ja kiitollisuudella, ja mitä pidemmälle seurasin toisten heittämistä, oma pakkomielteeni päästä heittämään väheni. Se väheni jokaisella kivenlennolla.
Jokaisen kiven jälkeen pelkäsin vähemmän vihollistani ja sitä ettei vuoroni ehdi tulla koskaan. Jokaisen kiven jälkeen pelkäsin vähemmän etten saa ikinä heitettyä kiveä ja etten saa vatiani. Opin tietämään miten kivi heitetään ja aloin olla turvassa ja onnellinen itsessäni. Pakkomielle ja pelko hellittivät otettaan.
Kun tuli minun vuoroni heittää, guru heittäytyi pitkälleen makaamaan. Oli hänen lepohetkensä ja sen hän oli päättänyt nauttia. Kesken heittämisen ja juuri ennen minun vuoroani. Epäreilua! Juuri nyt hän halusi levätä eikä vastaanottaa yhtään kiveä.
En voinut ymmärtää, että miten guru saattoikin yhtäkkiä päättää niin. Miten hän saattoi alkaa lepäämään, kun matkamme oli kesken ja minä vielä toisella puolella. Miten hän ei voinut haluta minua. Olin ajatellut, että pääsen heittämään ja sitten vain heitän ja saan vatini, pääsen yli ja ratkaisu on siinä, mutta tapahtui toisin.
Jäin toiselle puolelle. Olin kerännyt kaksi tietynlaista kiveä, mutta laitoin ne pois enkä heittänyt. Odotin. Istuin alas ja odotin, että guru olisi levähtänyt, mutta sen sijaan, että hän olisi levähtänyt, hän meni makaamaan luoksensa tulleen henkilön viereen.
Guru makasi ja alkoi valittaa. Hän valitti kuinka onneton ja yksinäinen hän oli, ja kuinka hän ei ollut koskaan saanut mahdollisuutta kokea aitoa rakkautta. Katsoin ihmeissäni häneen. Eihän guru voinut olla tosissaan. Oliko hän todella sitä mieltä. Eiväthän gurut puhu tuollaisia. Miten hän saattoi valittaa. Eikö hän nähnyt kaikkia noita vastauksia mitä leijui hänen ympärillään, vaikka hän oli tietäjä. Hän makasi ja valitti eikä hän nähnyt vastauksia, jotka suorastaan olivat hänen ulottuvillaan. Minä näin ne. Minä näin mikä oli hänen ongelmansa.
Huomasin ettei hän ollutkaan kaljupäinen, vaan että hänen päässään kasvoi ohuesti hiuksia. Päälaki oli paljas. Siinä vaiheessa minä nousin eisomaan ja ilmoitin gurulle, että olen selvännäkijä, ja että minä näen, mikä hänen ongelmansa on. Guru ei sanonut mitään. Kerroin hänelle, että hän päästi aivan mielivaltaisesti vain tietynlaisia ihmisiä lähelleen. Että hän päästi lähelleen ihmisiä, jotka olivat myyneet sielunsa muualle, ja jotka hakivat hänestä vain hetken helpotusta, ja että guru kerta toisensa jälkeen lankesi samaan vanhaan. Että hän halusi ympärilleen vaan itseään palvovia ihmisiä.
Sanoin hänelle, että olisi hyvä päästää lähelleen erilaisia ihmisiä, kaikenlaisia ihmisiä, suuria ihmisiä, pieniä ihmisiä eikä vain heitä, jotka hän on itselleen valinnut, ja jotka ovat tehneet jo päätöksensä oman itsensä ja paikkansa suhteen. Kaikenlaisten ihmisten kautta saatoimme löytää sen jonkin. Toiset ihmiset ovat peili. Ja vielä ihmisiäkin tärkeämpää oli kosketus omaan itseen. Se oli itsetuntoa, tuntea itsensä. Olennaisinta oli se oliko ihmisellä tajuisuutta itsestään; ymmärrystä kaikissa elämäntilanteissa näkevien ja kuulevien korvien ja silmien kautta yhtenä maailmankaikkeuden jäsenenä. Ei ihmisyhteisön jäsenenä. Täällä vallitsi vain yksi yhteisö, ja se oli universumin yhteisö.
Olin tyytyväinen oivallukseeni. Joskin se ei ollut aivan viaton ja puhdas. Huonommuuden tunne sävytti sitä, sillä minusta tuntui pahalta ettei minulle oltu annettu edes mahdollisuutta, että hän sillä tavalla mielivaltaisesti hylkäsi minut ja jätti minut ilman.
Guru jatkoi makaamistaan. Hänen silmänsä pyöristyivät sanojeni osumasta hieman, mutta hän ei liikahtanutkaan. Hän mietti sanojani, mutta hän ei noussut ylös. Hän ei katsonut minuun. Hän katsoi jonnekin ylöspäin, ja makasi selällään kädet pään takana. Tajusin, että minä en enää tule heittämään kiviä. Mahdollisuuteni oli mennyt, tai sitä ei edes ollut.
Mutta en enää surrut kiviäni ja sitä etten päässyt heittämään, sillä siinä samassa, kun guru käytti valtaansa minua vastaan ja päätti olla vastaanottamatta kiviäni, tajusin ettei minun tarvitse heittää, ettei elämäni ole riippuvainen gurusta tai kivien heittämisestä. Että olen vapaa. Tajusin etten tarvitse posliinivatia ettei minun ole pakko päästä toiselle puolelle.
Käännyin kulkeakseni pois ja yhtäkkiä ymmärsin siinä, kun taivas alkoi aueta harmaasta tunnostaan, että miehen päätös ei ollutkaan mielivaltaa minua vastaan, vaan minua myöten. Ymmärsin, että olin löytänyt peilini, ja että tieni oli käyvä jonnekin muualle. Hän oli tiennyt mitä teki, hän oli antanut minulle enemmän kuin vadin, hän oli antanut minulle oivalluksen, jolla liukua toiselle puolelle.
Pujotin kivet taskuun talteen pahemman päivän varalle, ja viritin elämän uteliaisuuteen heränneet jalkani taipaleelleen. Sumu hälveni huipun yltä ja alhaalta laaksosta, ja siellä missä kivien raja sekoittui meren rajaan, tiesin olevan suuntani. Maisema avautui avarana ja lukuisten vuorien ketjut täyttivät maisemaa, universumi jatkui loputtomiin saakka.
Jatkoin kiitollisin mielin.
Sari Maanhalla
Rikottu lapsi
On hyvin surullista kun lapsen aito minuus joutuu kasvuympäristönsä aikuisten tallaamaksi. Tässä henkisessä perhetragediassa ihminen menettää sisäisesti kosketuksensa itseensä, joka vaikuttaa kaikkeen hänen myöhempään elämiseen ja olemiseen. Kyse on eräänlaisesta henkisestä kuolemasta.
Jokainen ihminen on luonnostaan luottava ja sädehtivä persoonallisuus, jolla on rajattomat määrät luovia ja rakkaudellisia voimavaroja. Kuitenkin katsoessamme laajemmin aikamme ihmismielten ilmapiirejä, voi tehdä tulkinnan, että kipeitä, satutettuja epätasapainoisia ihmisiä on tällä planeetalla kulkemassa paljon. Moni on tullut vahingoitetuksi.
Erilaiset aikamme vihamuodot ja pinnalliset elämäntavat ovat tulosta ihmisen henkisestä kuolemasta, itsensä menettämisestä, mikä tapahtuu useimmiten ihmiselle hänen ollessa lapsi. On vaikea sanoa mistä kaikki on saanut alkunsa, mutta sukupolvelta toiselle muotoaan muuttaen tämä sisäinen kipu siirtyy.
Olemme havahtuneet päihde- ja mielenterveysongelma- sekä väkivaltaperheiden todellisuuteen ja lasten rikkinäisiin kasvuolosuhteisiin. Tiedämme mikä vaikutus tällaisilla kaaottisilla kokemuksilla on lapsen mieleen ja kasvuun.
Rikkoutuminen on pelkoon kasvamista. Pelon vastakohta on rakkaus. Jokainen lapsi tarvitsee rakkautta kasvaakseen. Mitään muuta ei tarvita, mutta rakkautta ei voi välittää sellainen ihminen, jolla ei ole kokemusta rakastamisesta. Rakkaus on sisäinen kokemus, mielen ja hengen laatu. Omilta vanhemmilta saatu rakkaudettomuus välittyy aina omille lapsille ellei omaa rakkaudettomuutta ole henkisen työ kautta elvytetty rakkaudeksi.
Rikottu lapsi on joutunut menettämään oman aidon rakkaudellisen itsensä sellaisen aikuisen toimesta, joka ei ole kyennyt rakastamaan.
Jokainen lapsi, joka ei saa kasvaa omaksi itsekseen tai tavalla tai toisella joutuu nujerretuksi lapsuudessa, menettää kosketuksen itseensä. Tällainen yhtälö voi tapahtua räikeiden ongelmien perheessä yhtä hyvin kuin perheessä, jossa vanhemmat yrittävät tehdä parhaansa.
Kaikki mitä lapsi tarvitsee aikuisen taholta on läsnäolo, sillä elämä on alati muuttuvaa. Tänään lapsi voi tarvita tiukkoja rajoja ja selkeää ei sanaa, mutta huomenna tuo sana voi repiä lapsen kahtia. Hyvä on myös miettiä, mistä lasta edes kielletään. Jos hän luovuutensa ja kekseliäisyytensä nimissä tekee jotain, mikä näyttää vanhempien silmissä kepposelta, lapsi kuullessaan ei sanan, voi ymmärtää, että hänen ilonsa ja kekseliäisyytensä on väärin.
Rajoja tarvitaan ennen kaikkea siihen, että lapsi voi kasvaa turvallisesti ja turvassa, ei siihen että vanhemmilla olisi mukavampi olo.
Vaahteranmäen Eemeli tarinassa tämä asetelma tulee hyvin näkyviin. Kaikki Eemelin teot ovat lapsen luontaiseen uteliaisuuteen ja vilkkauteen liittyviä tekoja, joissa sattuu ja tapahtuu, mutta aikuisten silmissä teot ovat ilkeyttä ja kurittomuutta. Ajatelkaa sitä hetkeä, kun Eemeli haluaa selvittää mitkä kengät pitävät vettä ja mitkä eivät. Hänen omansa kastuvat läheisellä purolla, mutta mikä oivalluksen ilo siihen liittyykään, että vaikka laittaa isän saappaan täyteen vettä, se ei vuoda mistään. Vesi unohtuu saappaaseen, ja se saa isän silmissä kepposen leiman. Isä suuttuu ja lapsi teljetään vajaan.
Suren jokaista Eemeliä, joka joutuu menettämään lahjakkuutensa ja eloisuutensa vain sen tähden, että aikuiset päättävät, että hän on kauhea kakara.
Tarvitaan rakkautta, mutta rakkaus ei ole kauniita sanoja ja hymyjä, selkeitä rajoja ja kasvatusmenetelmiä. Rakkaus on rakkautta. Hengittämämme ilma on happea, me vain hengitämme sitä. Sitä joko on olemassa tai ei ole, ja se voi sisältää myrkkyä, jolloin ilman koostumus muuttuu. Rakkaus on rakkautta. Rakkaus on ilmaa, jota minuus hengittää.
Lapset ovat eloisia, se on ihmisen terve luontainen luonto. Aikuinen joka ei ole kosketuksissa itseensä, ei voi olla läsnä omassa eikä näin ollen lapsenkaan elämässä. Suurin vahinko mikä lapselle tapahtuu hänen henkisyytensä turmeltuessa on se, ettei häntä nähdä. Jokainen lapsi on syntyessään oma persoonansa – jos tätä persoonaa ei nähdä eikä tueta, lapsi ei opi tuntemaan itseään. Ja itsetuntemus on juuri sitä paljon puhuttua itsentuntoa, jonka alhaisuuteen monet aikuisten ongelmat liittyvät.
Rikotun lapsen ongelma on väkevä elämän ongelma, joka heijastuu kaikkeen olemiseen. Kun rikottu lapsi kasvaa aikuiseksi, on hänen päällään valtava taakka: hänen kasvuympäristönsä ei ole opettanut itsetuntemukseen. Tällöin kosketus omiin tunteisiin puuttuu, käsitys omasta itsestä on vääränlainen. Tällainen minän alusta on otollinen erilaisille ääriongelmille riippuvuuksille, syömishäiriöille ja mielenterveyden epätasapainotiloille.
Rikotut lapset elävät aikuistuttuaan ns. normaalia elämää. Mitä se kenelläkin tarkoittaa. He opiskelevat, menevät töihin, perustavat perheen ja koittavat pärjätä. Elämä menee jopa hyvin, mutta rikkoutuneisuuden perintö ei häviä mihinkään, vaan se on mielessä, itsetunnossa, turvallisuudessa ja tunnetaidoissa. Tuntematon kaipaus, kaiherrus pysäyttää toisinaan, mutta huomion saa suunnattua aina muualle. Joku katoaa projektielämänsä pyörteisiin, joku lohduttautuu päihteeseen jne… Mutta rikkoutuminen ei jätä rauhaan, ja mielen ongelmat kerääntyvät ja kärjistyvät.
Rikkoutuneen lapsen, aikuiseksi kasvaneen ihmisen perusongelma on turvattomuuden eli pelon ongelma. Ihminen, jonka perusturvallisuuden tunne eli sisäinen turvassaolemisen tunne puuttuu, elää elämäänsä aina pelosta ja epävarmuudesta käsin. Tällainen ihminen arvioi kaikkea olemassa olevaa aina sen kannalta onko se uhka hänelle vai ei.
Viime kädessä uhkien määrä kasvaa hallitsemattomaksi. On mahdotonta itsensä kiusaamista vaatia elämältä hallintaa ja itseltä täydellistä pärjäämistä.
Rikkonainen menneisyyden vaikutukset voidaan purkaa terapeuttisen itsetutkiskeluprosessin muodossa. Rikotun sisäinen kauhu ja pelko elvytetään rakkaudeksi ja luottamukseksi psyykkisen työn avulla, johon kuuluu lapsuuden kokemusten läpikäyminen.
Pelkkä mekaaninen tilityö ja asioiden toteaminen ei riitä, vaan tarvitaan tunnetasoista työstämistä. Hyvä lähtökohta on toisen ihmisen kanssa tehtävä pelko, häpeä ja vihainventaario. Psyykkisen työn myötä ihmisen itsetuntemus lisääntyy eli itsetunto kohoaa ja hän kykenee elämään tasapainoista onnellista elämää ilman riippuvuuksia tai ponnistelujen tarpeita.
Toivon, että jokainen rikottu saa jossain vaiheessa elämäänsä mahdollisuuden eheytymisen kokemukseen. Se tulee kivun kautta, henkinen tai fyysinen kipu ilmoittaa, että jotain on sisäisesti pielessä. Matka voi alkaa juuri siitä ja silloin: iteensä katsomisen matka.
Tuo matka kannattaa tehdä.
Sari Maanhalla
Liikkuminen hoitaa kehoa ja mieltä
”Kaiken aikaa keho puhuu meille, mutta me olemme lopettaneet kuuntelemisen.”
Jokainen ihminen on saanut käyttöönsä oman kehon. Kehollisuuden myötä meillä on liikkumisen lahja, joka on kautta aikojen ollut ihmiselle tärkeä ominaisuus.
Me tarvitsemme liikkumista. Emme ainoastaan siksi, että se on fyysisesti hyväksi vaan se on olennaista myös mielen hyvinvoinnin kannalta.
– Mieli ja keho ovat yhtenäisiä. Jos keho on jumissa, mieli ei voi liihotella eloisana. Sama on toisin päin, kuvailee oululainen terapeutti ja kouluttaja Pia Orell-Liukkunen. – Kun kehoa saadaan joustavaksi ja auki lukoista, saadaan myös mieli joustavaksi ja aukeamaan.
Ihmisen keho on instrumentti, joka kaipaa monipuolista huoltoa. Kehon kautta löytyy monenlaisia yhteyksiä mieleen. Itseään voi hoitaa kehollisuuden avulla. – Tämä on kuin oven avaus omaan itseemme. Kun olemme omassa itsessämme läsnä, olemme hyvinvoivempia ja luottavaisempia.
Pian näkemykset ihmisen kehollisuudesta nivoutuvat luonnolliseksi osaksi kaikkea ihmisen olemassaoloa.
Liikkuminen on luontaista
Ihmisellä on luontainen tarve ja osaaminen liikkumiseen. Ihmiset ovat vain keskittyneet liikkumisessa suorittamiseen ja liikunnan tekniikkaan. – Liikkumisen suorituskeskeisyys nujertaa liikkumisen ilon. Olennaista ei ole pelkkä ulkoinen tekniikka ja tapahtuma vaan keskeisessä asemassa on juuri liikkujan oma sisäinen kokemus ja kehon sisäisen liikkeen maailma, Pia painottaa.
Pia on huolissaan siitä, jos lasten liikunnan opetus tähtää tekniseen osaamiseen ja suorittamiseen ja liikkumisen toinen puoli luonnollisuus, luovuus ja riemu unohtuvat.
– Liikkumisen ilo ja siihen liittyvä innokkuus voidaan nujertaa jo lapsuudessa. Ulkoisen pakon tunne lisää liikkumisen vastenmielisyyttä ja kynnys lähteä liikkeelle kasvaa.
Pian omaan liikuntahistoriaan kuuluu vahva suorituskeskeisyys. Opettaessaan lapsia hän näki heidän ilonsa, kun he saivat liikkua vapaasti. Näin hänessä avautui ovet suorituspaineettomalle liikkumiselle.
– Lasten spontaanius toi minulle kokemuksen liikkumisen riemusta. Lapsena on luontaista, että ilmaisu on kokonaisvaltaista ja iloista, mutta sitten meille tapahtuu jotain ja alamme käpertyä ja elää pääkeskeisesti, kertoo Pia.
Itseään voi hoitaa liikkumalla
Ihminen kohtaa elämässään monenlaisia vastoinkäymisiä, jotka voivat aiheuttaa erilaisia kehon ja mielen lukkoja. Itseään voi myös tietoisesti hoitaa liikkumalla.
Pia kuvailee, että ihmisen elämää voi verrata kukkaan. – Vauvoina olemme nuppuja, joilla on kaikki mahdollisuudet lähteä kasvamaan ja elämään. Mutta nuppumme auetessa ympäristö alkaa muokata kukkaa mieleisekseen, ole sellainen ja tällainen, älä tuollainen.
Ihminen oppii elämään kieltämisen kautta ja kaikki mitä ihminen joutuu kieltämään jää häneen kuin tiiviiseen kammioon.
– Tukahdutettuna eläminen pakkaa kehoon sekä energiaa että tunteita. Myös kulttuuriin kuuluva hillitty olemisen tapamme sekä kasvatus, joka ohjaa ihmistä olemaan kiltti, saa aikaan monenlaisia lukkoja.
– Kaikki sanomattomat sanat ja tuntematta jääneet tunteet kerääntyvät ihmiseen aiheuttaen höyrykattilailmiön. Pihisemme täytenä kansi tiukasti kiinni. Verenpaine nousee, pahoinvointi lisääntyy, kuvailee Pia ja lisää, että ohittamalla kehon luontaiset tarpeet aiheutamme itse oman pahoinvointimme. – Kaiken aikaa keho puhuu meille, mutta me olemme lopettaneet kuuntelemisen.
Liikkumisen kautta ihminen hoitaa itseään sekä fyysisesti että henkisesti. Kehon luontainen tarve liikunnalle tulee tällöin kuuluville: keho kutsuu liikkumaan ja ihminen voi vastata sen kutsuun.
Luova liike antaa ruokaa keholle ja mielelle
Luova liike tai tanssi voi olla yksi tapa lähteä etsimään suhdetta omaan kehoon ja mieleen sekä löytämään mieluisia tapoja liikkua ja olla olemassa.
Osallistuttuaan tanssiterapian kurssille, Pia sai henkilökohtaisen oivalluksen vapaasta liikeilmaisusta. – Sain huomata miten luova liike avaa kehoa ja mieltä. Ymmärsin, että juuri sitä me aikuiset tarvitsemme. Aloin tarjota luovan liikkeen palveluita aikuisille, sillä huomasin, että me olemme unohtaneet oman kehomme olemassa olon.
Vapaa liikeilmaisu perustuu luovuuteen sekä ihmisen oman kehon kuuntelemiseen ja luontaiseen liikkumiseen, johon sisältyy itsetuntemuksen elementtejä. – Liike lähtee ihmisestä itsestään käsin. Luovassa liikkeessä voi liikkua miten tahansa, mikä tuntuu itsestä luonnolliselta. Tämän kautta voi löytää itsestä lapsenkaltaisen ilon, kuvailee Pia.
Pia hoitaa itseään arkisessa elämässä hengitys- ja liikeharjoitusten keinoin. – Saatan olla makuulla ja antaa jonkin pienen liikkeen levitä luonnollisesti ja aaltomaisesti koko kehoon. Liikun sen aikaa kun keholla on tarve liikkua, jonka jälkeen pidän avoimen huomioinnin vaiheen ja kuulostelen onko keholla vielä jotakin sanottavaa.
Myös omien tunteiden kohdalla Pia kehottaa kiinnittämään huomiota omaan kehoon. – Saatamme sanoa, että meitä jännittää tai raivostuttaa, mutta itse tunteen kohtaaminen unohtuu. Voimme kuulostella missä kohti kehoa tunne on ja miltä se tuntuu.
Musiikin mukaan liikkuminen tai äänteleminen on myös hyvä tapa etsiä yhteyttä itseensä ja tuntumaa kehoonsa. Aina ei tarvita musiikkia. – Persuuksista asti huutaminen ja kaikenlainen äänen tuottaminen voivat olla äärimmäisen terapeuttista, kertoo Pia.
Yhteys sisäiseen lapseen löytyy
Liikkumalla ihminen voi luoda yhteyden omaan itseensä. – Kehossa tapahtuva luonnollinen liike tai ääntely palauttavat tähän hetkeen, Pia sanoo. – Voimme olla läsnä elämässä ja kuulla kehon antamia viestejä. Nämä viestit puolestaan ohjaavat meitä hyvinvointiin ja onnellisuuteen.
Usein yhteys omaan itseen on kateissa. – Ihmisen keho on kaikessa mukana, mutta emme huomioi sitä vasta kun siinä on jotain vikaa. Menemme lääkäriin ja odotamme, että hän tekee asialle jotakin emmekä ole vieläkään itse valmiit ottamaan vastuuta kehostamme.
Ihmisen hyvinvoinnin kannalta olennaista on löytää jotain josta saada kiinni. – Olisi tärkeä saada ydin esiin kukoistamaan suojauksen alta, sanoo Pia.
– Kun liikumme itsestämme käsin, se saa sisällämme jotain elpymään ja liikkumaan. Yhteys, jonka luontainen liike saa aikaiseksi sisäiseen lapseemme, tulee elämäämme sisäiseksi oppaaksi, kuvailee Pia.
Tuota yhteyttä on tärkeää elvyttää ja pitää yllä. – Kaikista yksinkertaisin ja selkein ohjaus mitä elämässämme voimme saada, on oman kehon ja sisäisen lapsen ääni meissä. Kun kuuntelemme kehoamme enemmän, olemme terveempiä, toteaa Pia.
Pia tuo esille myös sen, että elämme pääkeskeisesti: – Ihmiset käyvät vuosia psykoterapiassa ratkomassa mielen ongelmia päänsä sisässä. Kehollisuuden huomioiminen ja liikkuminen voivat avata sellaisia teitä ihmisen sisäiseen maailmaan, joita pelkästään puhumalla ja analysoimalla ei tavoiteta.
Liikkumalla löytöretki itseen
Luovaan liikkeeseen liittyviä henkilökohtaisia oivalluksen hetkiä Pialla on ollut lukuisia.
Usein luovan liikkeen harjoitusten jälkeen tunteet purkautuvat itkuna, mutta yhtenä kertana Pia kertoo, että hänestä tuli niin paljon ulos naurua, että se oli ihan uskomatonta.
– Yhden ohjatun harjoituksen kautta löysin myös omaan olemassa oloon liittyvän häpeän kokemuksen.
Luovan liikkeen harjoittamiseen liittyy myös ajatusten suuntaaminen toisella tavalla. – Esimerkiksi ihminen, jolla on kipuja saattaa olla niin kipuunsa keskittynyt, että kipu vain vahvistuu, Pia kertoo. – Luovan liikkeen kautta voi suunnata huomion pois kivusta samoin kuin huolesta ja stressistä. Luova liikkuminen on Pialle eheyttävä itsetuntemusmatka.
”Liikkumisen tulisi lähteä ihmisestä sisältä päin omaa kehoa kuuntelemalla, sanoo terapeutti ja kouluttaja Pia Orell-Liukkunen.”
”Liikkuminen voi laittaa liikkeelle jotain sellaista mikä on meissä kokonaisvaltaisesti lukossa.”
” Kehossa tapahtuva luonnollinen liike palauttaa tähän hetkeen.”
”Kun kuuntelemme kehoamme enemmän, olemme terveempiä.”
Julkaistu Käsi kädessä lehdessä 3/2009
Kuvat ja teksti: Sari Maanhalla
Maailmankaikkeuden lähteillä 