Sininen pöytä
Tarina henkisestä etsinnästä, oivaltamisesta ja mielen taipumuksesta laiskotella.
Jokainen ihminen on jokaisen päivänsä alussa kaiken alussa.
Olipa kerran tyttö, jolla oli sininen pöytä. Se oli ollut hänellä aina, ja hän oli tottunut elämään sen kanssa elämäänsä, mutta pöydässä oli yksi vika, nimittäin mikään ei pysynyt sen päällä, vaan kaikki mitä pöydälle asetti, kaatui tai keikahti pois. Se oli siis kaunis pöytä, mutta sitä ei oikein voinut käyttää tai ainakin sen käyttö aiheutti epätasapainollaan mielipahaa ja ylimääräistä työtä.
Tuli hetkiä, jolloin tyttöä harmitti vesilasin kaatuminen tai muun tavaran tippuminen pois pöydältä, mutta hän oppi elämään asian kanssa. Todellakin vallitsevasta asiaintilasta huolimatta hän asetti yhä uudelleen vesilasin pöydälle ja harmistui, kun tuli sotkua ja siivoamista. Näin hän eli elämäänsä.
Tuli aikoja, jolloin harmitus oli suurempi ja silloin hän ajautui pohtimaan, että eihän elämä sinisen pöydän kanssa tällaista voi olla. Pian tyttö saikin ihanan seesteisesti kirjoitetusta Buddhan pöytäopuksesta selville, että pöydän jalat olivat erimittaiset. Oivalluksen ilo täytti tytön, hänelle selvisi mistä epäonniset hetket pöydän kanssa johtuivat.
Pitkään tyttö oli tyytyväinen, jopa onnellinen saamaansa tietoon ja jatkoi pöydänerijalkaisuudesta lukemista. Elämä jatkui tasaisen samanlaisena pöydän epätasapainosta huolimatta, mutta harmituspa palasi eikä sen oivaltaminen, että pöydän jalat olivat epäsuhtaiset ja että siksi vesilasi yhä uudelleen joka aamu kaatui lattialle, ei enää auttanut häntä. Häntä alkoi harmittaa enemmän. Hän googletti pöytäongelmaa ja löysi erään nikkaroijalogin eli PöytäGurun, jolta kysyä neuvoa ongelmaansa.
- Jos haluat toimivan tasapintaisen pöydän, sinun pitää korjata pöydän jalat samanmittaisiksi, sanoi PöytäGuru. Pöytäpinnan tasapuolisuus ja tasapaino muodostuvat pöydän jalkojen tasasuhtaisesta olemuspuolesta toisiinsa nähden.
Niinpä tietysti, miten tyttö ei heti ollut sitä tajunnut. Hän palasi kotiin ja vietti pöytänsä äärellä tämän uuden oivalluksensa kanssa monen tovin ajan jälleen helpottuneena. Jalkojen pitää olla siis samanmittaiset. Vapauttava ahaaelämys voiteli hänen kurjistunutta henkistä kumaraansa kirkkaammaksi, kunnes uusi harmistus nousi mieleen. Vesilasi ei edelleenkään pysynyt pöydällä.
Mitä hänen tulisi tehdä. Ottaisiko yhteyttä pöydänjalka- vaiko jalkapöytäspesialistiin. Ja niin hän päätyi saman PöytäGurun ja pöydänjalkoihin erikoistuneen puuseppämestarin luokse kysymään neuvoa mitä tehdä eripituisten pöydän jalkojen ongelmatiikan kanssa.
- Otat esimerkiksi kaikki jalat irti, asetat ne vierekkäin ja sahaat yhtä mittaiseksi ja kiinnität jalat takaisin.
Nyt tieto alkoi lisätä tuskaa. En minä jaksa, enkä halua, enkä edes osaa. Mikä se oli tämä yhtäkkiä eteen avautunut tuskainen asioiden tila. Ennen tytöllä oli sentään muutakin elämää. Joo vesilasi kaatui toki joka päivä monta kertaa lattialle, mutta siihen oli jo tottunut, se oli aina ollut niin, mutta nyt olisi pitänyt tehdä jotain uutta ja se sai hänet suunniltaan. Ei tullut kuulonkaan, että nyt hän antaisi pöydälle enemmänkin resursseja kallisarvoisesta jalona olemisen ajastaan.
Järjetön hullu pöytä, annanko sen muka hallita elämääni, tyttö ajatteli ja päätti ettei alkanut pöydänjaloille orjaksi. Hän ei niitä sahaisi. Tyttö oli sitä mieltä, että sahaamista ei tarvittu, sanoi pappi, lukkari, talonpoika tai kuppari mitä hyvänsä. Ja näennäinen mielenrauha säilyi. Näin hän vietti elämäänsä pöytänsä ääressä luullen itseään jaloksi mielentyyneyspersoonaksi, joka osasi näyttää pöydälle ja pöytäajatuksille kaapin paikan. Itse asiassa hän sulki kiehuvat aatteensa mielenkammioon ja siellä ne tanssivat villeinä kuin puolihullut luurangot.
Näennäinen mielentyyneys pysyi. Vesilasi toisensa jälkeen keikahti nurin. Mitäs siitä, hän ajatteli ja rallatteli, kunnes hänen mittansa, ei kun siis siivousrättinsä tuli täyteen. Se ei ollut ehtinyt kuivua entisen pyyhkimisen jälkeen. Hän ei kestänyt sitä eikä enää yhtäkään kuppi nurin tilannetta, joten hänen mielenmaljaan nousi myrsky ja sisäisen harmituksen tyrskyt aiheuttivat hänelle jonkinlaista mentaalista merisairautta.
Jälleen hän otti yhteyttä PöytäGuruun ja esitti hänelle saman harmituksensa uudelleen ja sai saman vastauksen, että pöydän jalat ovat erimittaiset ja jos hän haluaa tasapintaisen pöydän, on jalat nikkaroitava samanmittaiseksi.
Sitten tyttö hokasi kysyä miten se tehdään.
- Otat mitan ja sahan, mittaat ja sahaat, kuului vastaus. Ja tyttö hymähti, että mistä ja miten. Eihän hän tiennyt miltä saha näyttää ja miten sitä käytetään saati mistä sellaisia saa.
PöytäGuru kertoi mielellään lisää. Hän kuvaili tarkkaan mitä saha ja sahaaminen ovat kaikkia yksityiskohtia myöten. Ja tyttö palasi kotiin pöytänsä luo uuden tiedon avartamana. Ja teki kuten guru oli kuvaillut. Päivä toisensa jälkeen tyttö istui sinisen pöytänsä ääressä ja ajatuksissaan ajatteli sahaa, mittaa ja sahaamista jokaista yksityiskohtaa myöten. Hän toisti ja toisti ajatteluaan, mutta ei tapahtunut mitään, pöytä ei oiennut. Pöydän jalat pysyivät itsepintaisesti samanlaisina, vaikka hän kuinka teki kaiken täydellisesti oikein. Hänen jokainen vartalonsa karvakin oli täydelliseen meditaatioläsnäoloasentoon suuntautuneena.
Tyttö oli sinnikäs. Neljä vuotta myöhemmin hän päätti jälleen palata PöytäGurun luokse esittääkseen uuden kysymysten kierroksen. Hän oli tehnyt, kuten PöytäGuru oli sanonut, joten hän esitti kysymyksensä hieman tuohtuneena ja pettyneenä. PöytäGuru halusi tietää, millä tyttö oli sahannut, häneltä saadulla ajatuksella vai omalla oikealla sahalla.
Siinä samalla tyttö huomasi erehtyneensä. Kyse ei ollutkaan ajattelusta tai terapeuttisesta analyyttisyydestä saati hyvistä istumalihaksista. Jokaisen oli itse etsittävä työkalunsa ja omaksuttava sen ominaisuudet ja alettava toimiin.
Tämän kuultuaan tyttö täyttyi kaikista selityksistä. Hänenkö tulisi tehdä jotain. En minä osaa, enkä voi, en voi lähteä pöytäni luota mihinkään, sehän on vino, en voi jättää sitä. Minun pitää joka päivä jäädä kuivaamaan kaatunutta vettä, ei minulla ole mahdollisuutta eikä aikaa etsiä työkalua, saati käyttää sitä.
Toiset neljä vuotta kului. Nyt olikin käynyt niin, että tyttö oli uskaltanut avata oven etsiäkseen sahaa. Kun hän viimein löysi sen ja omaksui sen olemuksen, hän luuli löytäneensä pysyvän mielentyyneyden, mutta kävikin juuri päinvastoin. Hänen maailmansa mullistui jälleen, sillä hän tuli ymmärtämään, että pöytä ei ollutkaan pöytä. Hänen pöydäksi luulemansa materiaalinen kohde olikin maalausteline eikä se kyllä ollut sininenkään.
Sari Maanhalla
Blue table
Story of spiritual exploration, insight and the mind tendency to laze around.
Every human being is at the beginning of each day for all at the beginning.
Once upon a time a girl, who had a blue table. It has always been her, and she was accustomed to live with it in her own life, but the table had one fault, namely, nothing remained on the table, everything she put on the table, crashed, or a swipe away. So it was a lovely table, but it could not be used, or at least its use caused by an imbalance of evil mind and extra work.
Came moments when the girl annoyed by a glass of water falling down or dropping other items off the table, but she learned to live with it. Indeed, despite the prevailing state of affairs she set again and again the water glass on the table and was annoyed when it became the clutter and cleaning. Here’s how she lived her life.
There comes a time when the fly in the ointment was higher and he drifted to consider that how life on earth with a blue table like this can be. She began to read and soon, the girl got out with serenity written in the Buddha’s tablemanualbook that the tablelegs were of varying duration. Insight joy filled the girl, she realized the unfortunate moments with the table due to.
For a long time she was satisfied with the information and continued reading about the table legs various lenght. Life continued in a similar asymmetry of table legs all the way down, but the fly in the ointment came back and the realization that the legs were disproportionate, and that is why a glass of water over and over again every morning fell on the floor, does not longer helped her. She was started more annoying. She Googled the problem and found a table-carpenterlogist, some kind of TableGuru from whom to seek advice from her problem.
– If you want an effective and balanced ridge on the table, you will need to fix the table legs the same length, said the TableGuru. Table surface smoothness and the balance of the table consist of table-leg equal proportions, on behalf of the essence with respect to each other.
So, of course, how the girl did not immediately had it figured out. She returned home and She spent time at the table with a new insight wide for a while again, relieved. Tablelegs must be the same length. Releasing aha-experience lubricate and anointed her miserable mental status brighter, until the new water glass grief rose to mind. The water glass did not stay still on the table.
What she should do: Contact in the table-leg-specialist whether or instep of the foot-leg specialist? And so she ended up the same TableGuru who was in the table legs specializing master carpenter to inquire of how to act with very different lengths table legs.
– You take, for example, all the legs off, you put them side by side and cut from the same length and attach the legs back.
Now, the data began to increase the pain. I am not, and I do not want to, and I do not even know how to. What was this anguished state of affairs. Before there was more serenity in her life, after all. Yeah, of course, a glass of water crashed every day, many times on the floor, but it was already accustomed to, it had always been so, but now she should have done something else, and it made her distraught. Hearing did not come at all, that he would give more resources to the table the precious time of being noble.
A lunatic crazy table, do I let it control my life, thought the girl and decided that did not start to be a slave on the table. She did not saw through anything. Girl thought sawing was not needed, said whatever the priest, sacristan, peasant or cupper. And the apparent ease of mind remained. Thus she spent her life at her table, thinking herself a noble equanimity persona who knew how to show place on the table of the cabinet. (How contradictory!) In fact, she closed the boiling chamber of the principle of the mind, and there they danced like a wild half-crazy skeletons.
The apparent equanimity remained. Waterglass after another swipe down the drain. What about it, she thought, and hummed until her body length was filled, sorry, when her cleaning rag was full. It had not had time to dry after wiping the former. She could not bear it, and no longer a single cup bust situation, so in her mindbowl rose to the storm and an internal grievance storm waves caused her mental seasickness.
Again, she contacted an table-expert-Guru and presented him with the same grievance review and got the same answer, that the table legs are in various lengths, and if she wants which commands the table, the legs are the same length corrected.
Then the girl noticed to ask how to do it.
– You take the measure of the sawmill and, measuring and sawing, comes the answer. And the girl smirked where and how. After all, she did not know what it saw looks like and how it is used, let alone where to get any.
TableGuru liked to tell more. He described exactly what saw and sawing are all the smallest detail. And the girl returned home at the table with a new data sanitization. And she did as the guru had described. Day after day, the girl sat at her table and in her thoughts she thought sawmills, measuring and sawing in every detail. She reiterated and reaffirmed her thinking, but nothing happened, the table was not straightened. The feet remained stubbornly similar, even though she did everything perfectly. Even each body hair was in perfect meditation position oriented presence, nothing happened on the table.
The girl was persistent. Four years later, she decided to once again to return to the tableGuru and submit a new round of questions. She had done before, as the guru had said, so she asked a question a little upset and disappointed. Guru wanted to know with which girl was sawn; with the thought that she had received from him or with real saw of her own.
In the process, she discovered her error. It was not thinking at all, or therapeutic analytical, nor good seating muscles. Everyone must themselves find their own tool and using it to embrace and begin the implementation. Thinking was only thinking.
Hearing this girl was filled with all the explanations. Should she do something. I’m not able to, and I can not, I can not leave my table out of the trust, I can not leave it. I need every day to stay dry the spilled water, I do not have the opportunity nor the time to look for a tool, let alone use it and fix the table.
Another four years passed. Now it was gone, so that girl was afraid to open the door and start searching for saw. When she finally found it and adopts its essence, she thought she had found a permanent tranquility of mind, but it turned out just the opposite; her world turned upside down once again, as she came to understand that the table was not a table. Her rest in convenient table material object was an easel and yes it was even not blue.
Sari Maanhalla
Muodonmuuttaja – tarina itsensä kadottamisesta
Hemmo oli sininen mies. Hän rakasti sinistä taivasta, kävi taivashyppykurssit ja hankki jopa lentolupakirjan voidakseen hetken lentää ja olla osa sinisyyttä. Hän hakeutui pohjoisnavalle asumaan, jotta saattoi kokea talvisin ainaisen sinisen hetken, jossa hyräillä tekemiään blues-kappaleita. Jopa ruusuilleen hän juotti sinistä vettä nähdäkseen niiden ihmeenomaiset upeat taivasväriterälehdet. Ja olisittepa nähneet hänen hiuksensa, sinisenä lainehtivat, kun hän kiisi taivaalla.
Sininen oli selvästi hänen juttunsa, siinä hän oli omimmillaan. Hän oli sininen mies.
Mutta tapahtuipa sellaista, että Hemmo tapasi Kiran, joka oli harmaa. Kira oli erilainen. Jotenkin levollisen väritön. Hemmo rakastui, luopui minästään ja sulautui huumassaan toiseen ihmiseen unohtaen täysin itsensä. Ja hän muutti itsensä harmaaksi. Hauska uusi väri tämä väritön väri, Hemmo ajatteli innoissaan. Hän alkoi varoa kirkkaita ilmoja ja meni ulos vain pilvisenä mitään sanomattamana ilmana, sillä nyt hän oli muuttunut mies, hän oli harmaa Hemmo eikä halunnut muistella menneitä sinisyyksiä.
Hän perusti harmaan Kiran kanssa harmaan perheen. He saivat kaksi lasta, aikaisen Aamuharmaan ja Valaan. Lekaharkoista rakennettu kaunis koti antoi suojaa. Lapsia hoidettiin, töitä tehtiin, ja veroja maksettiin, jos muistettiin. Kaikki oli silkkaa suloista harmautta, joka tuntui oikealta. Aluksi lievänä tuntuneet Hemmon kaukokaihot entistä sinisyyttä kohtaan katosivat harmaan upeuteen. Arki rullasi käytännöllisesti kuin soma vaateharja nukkaa kutistetun universumin orvaskedeltä kerien.
Kunnes kauniisti tuhkanharmaalla lasitettuun perheidylliin tuli särö, kun tuntemattomassa levottomuudessaan Hemmo tuli kerran kiivenneeksi utuisella kelillä vahingossa vuorelle: hän rakasti niin pilvien harmautta, että halusi syleillä pilviä. Se oli silkkaa pilvirakkautta, harmaan palvontaa. Hän lähti kulkemaan vuorenrinnettä pitkin tavoittaakseen pilven, mutta varomattomuudessaan hän tuli vaeltaneeksi liian ylös pilven läpi ylös vuorenhuipulle saakka ja siellähän paistoi aurinko! Ja siellä hän näki sinisen taivaan.
Se muutti hänen mielialaansa niin, että alkoi erikoinen sisäinen kaiherrus. Tuntematon kaipaus. Se raaputti. Kiehnäsi. Hiersi eikä jättänyt rauhaan. Ja Hemmo tiesi, ettei hänen vaimonsa kestäisi sitä, että Hemmo halusi edes vähän olla myös sininen. Yhä kiihtyvä oli sen rummutuksen tahti, että Hemmo alkoi kokea tuntemattomana levottomuutena lainehtivaa ahdistusta. Yhä useammin hänen täytyi salaa hakeutua sinisen ääreen pois harmaudesta, koska harmaus ei ollut hänen juttunsa. Ilman salaisia viuhahduksia siniseen hän ei olisi selvinnyt. Kotonakin alkoivat epäilykset herätä lisääntyvien poissaolokohtausten takia.
Lopulta henkisen paineen pakottamana Hemmo sai sanotuksi mielenvängästään kotona. Sillä tavoin lempeästi hän sen sanoi, että hän kaipasi sinistä, että ei se olisi mikään ongelma, eikä uhka yhteiselle harmaudelle, sillä sininen ja harmaahan muodostivat hyvän yhtälön. Hemmon sininen alkuperäisluonto oli vaimolle hieman yllätyksellinen, olihan Hemmo itse nimenomaan vakuuttanut olevansa luontojaan juuri harmaa. Harmaus oli juuri sitä mitä Kira halusi ja juuri se sopi hänen naisen yhtälöönsä, joten sininen oli silkkaa pelleilyä kipakan Kiran mielestä. Kaikki oli rakennettu harmauden varaan, eihän sitä nyt voinut mennä muuttamaan. Petturi. Näin Kira sen ilmaisi.
Hemmon oli valittava harmaa Kira tai oma sinisyys. Eikä Hemmo vaan voinut antaa sinikaipuunsa olla. Hän lähti harmaasta elämästä, jätti sen taakseen ja palasi jälleen siniseksi käytyään toki ensin mustana, sillä ero oli raavaalle Hemmollekin sentään haaste. Mutta hän löysi sinisyytensä ja alkoi elää jälleen sinisenä. Hän kohtasi erään sinisen neidon, mutta ei siitä tullut mitään. Yhdessä kaksi juuri saman sinistä. Siinä hommassa kävi niin, että he katosivat toisiinsa.
Hemmo jatkoi itsekseen elämistä ja sinisenä olemista. Seesteistä ja avointa itsellistä vaellusta. Jopa niin ansiokkaasti, että aivanpa pohjoiselta pallonpuoliskolta löytyy jopa vuori, joka on nimetty hänen mukaansa: Blåmannen – Sininen mies.
Mutta eipä aikaakaan, kun Hemmon sisikunnassa rymähti. Jälleen. Hän tapasi nimittäin Rirrin. Rirri oli nainen. Rirri oli kuningatar. Rirri oli punainen. Ja niin ihana.
Hemmo rakastui päätä pahkaa, kaapi sinisyytensä ja harmautensa rippeet yltään. Hinkkasi rievuilla ja räteillä, tärpäteillä ja muilla aineilla. Ja muuttui punaiseksi. Ihana Rirri kehräsi ja se oli musiikkia Hemmon korville. Hemmo luopui kaikesta muusta, aivan täysin. Hän oli totaalimyöntyjä ja muuntuja. Jäntevillä käsillään hän katkoi sinisen kukkatarhansa, räjäytti nimikkovuorensa ja käytti päivittäin silmälaseja, joilla taivas ei näyttänyt ollenkaan siniseltä, vaan aina punaiselta.
Hän muutti Rirrin luokse toiselle puolelle maapalloa, luopui identiteetistään, ihostaan ja aivoistaan ja antoi jälleen kaikkensa ja perusti Rirrin kanssa perheen. He saivat ihanan lapsen, joka oli syntyessään hieman sinipunainen, mutta se asia saatiin peiteltyä. Onneksi, sillä koko perheen piti olla punainen. Oli niin ihanaa olla yhdessä punainen.
Hemmo unohti kokonaan sinisen ja harmaan menneisyytensä ja alkoi itsekin elää ja uskoa, että oli pohjimmiltaan punainen maalilaikku. Ruma sininen poikanen, joka vain oli joutunut vääränväristen joukkoon ja nyt vihdoin löysi punaisten olioiden planeettansa ja todellisen itsensä.
Elämä jatkui hyvin jopa erinomaisesti täydet panostukset ja latingit piipuissa, mutta yhteiseloon tuli särö. Yhtäkkiä Rirri vain ilmoitti tylsistyneensä Hemmoon ja löytäneensä nyt jotain oikeasti punaista ja jätti siis Hemmon. Hemmo oli ymmällään. Hän oli tehnyt kaikkensa ollakseen juuri sitä mikä hänen mielestään Rirrille sopi juuri täydellisesti. Miksi muka hänen punaisensa ei voinut kelvata.
Jälleen Hemmo joutui lähtemään ja vaipui hetkeksi mustaan. Kunnes hän tapasi Inan, joka oli vihreä. Ja tiedättehän miten se tästä eteenpäin meni. Kun täydellinen vihreiden kasvien laakso ja viherpiipertäjyys oli saavutettu, tapahtui jotain, jota seurasi violettikausi. Violettina oleminen oli sentään jotain.
Viola oli jonkin aikaa ihana. Ja sitten tuli se oranssi Kaita-Liina. Valkoisen Vinjanettan kanssa oli haastetta, ja vaikka Hemmo lillui aivottomassa täydellisessä itsensä kadottamisen kloriittitilassa viikko kaupalla, ei hän millään saanut valkaistua itseään tuon ihanaisen valkoisen olennon mukaiseksi. Ja sekin oli sillä selvä se.
Keuhkojensa kolmanneksi viimeisellä vedollaan vanhuudessaan Hemmo tajusi identiteettihuijariutensa, miellyttäjäkompleksisuutensa ja itsensähylkäämistaipumuksensa, joita oli harjoittanut läpi elämänsä vahingoittaen itseään ja muita. Miksi hän ei vain ollut ollut oma itsensä…
Rollaattorisisko samalta dementiaa kohti kiihdyttävien osastolta totesi myös minuusnyrjähdyksensä eräänlaisena vanhuuden lopputilinpitonaan. Hän oli taistellut kaikkia muita minuusvärejä vastaan pitäen omaansa ainoana oikeana vaatien muita muuttumaan itsensä kaltaisiksi.
Ja jossain joku Näsäviisas parhaillaan tiesi, että se kolmaskin vaihtoehto oli ollut koko ajan olemassa.
Sari Maanhalla
Siili – Kurkistus sanataiteilijan mielenmaisemaan
Siili
Mies käveli tiellä. Hän oli vapaa ja onnellinen. Varpaat painautuvat tien lempeään hiekkaan, tuulenviri oli juuri sopiva tuulettaakseen pois auringon luomaa korostunutta lämpöä, kaikki oli juuri sopivasti paikoillaan, ei ollut kylmä eikä kuuma. Ei keveyttä tai painavuutta. Kaikki oli silkkaa parasta parhautta. Ja aivan tuo kaihoisankin oloinen auvo sai hänet hetkeksi tuudittautumaan maailmankaikkeuden kehtoon kuin pieni viaton lapsi.
Hän ei ollut mies, jolle ei koskaan tapahtunut mitään, vaikka villit lupiinit kohosivatkin keinuvina pylväinä tien varsilla. Ja sitten se tapahtui. Hän näki jotain lentävän itseään kohti ja ennen kuin hän ehti edes tajuta, hän oli vetänyt sen jonkin nenäänsä. Ja se jokin ei kulkeutunut vain sierainten laaksoon vaan ajautui aina aivopoluille saakka.
Ensimmäisen vuorokauden aikana mies ei huomannut mitään muuta erikoista kuin oudon tuntemuksen nenäonteloissaan, sillä se jokin oli kyntänyt itsepäisellä karheudellaan jättäen jalan jälkensä nenänvärekarvojen sisustamalle anatomiakujalle. Se oli ollut kuin viheliäästi pyörivä kaktus vallatessaan miehen luisen kaikukammion.
Toisen vuorokautisen vaelluksen aikana mies koki ajatuksen jotenkin himmenevän. Suttaavan, menevän sylttyyn. Tähän asti hän oli ollut vapaa olento, jonka väkevä luovuuden virta oli tempaissut aina yhä uudelleen jokaisena uutena aamuna liikkeelle. Nyt jokin laittoi kapuloita rattaisiin, aivan kuin hän olisi kadottanut yhteyden itseensä. Se oli se möykky, se kummajainen, joka oli lentänyt hänen klyyvariinsa.
Tästä epäelämän idusta huolimatta, joka himmensi hänen todellisen minänsä kirkasta lähdettä, mies eleli päiväänsä, mutta hänen elämänkulkunsa luonnollinen komppi koki pienoisia nyrjähdyksiä pitkin arkiaskareita. Puolen yön aikaan kiittäessään olleesta päivästä ja loitsuja karhunkallopuun äärellä lausuessaan, hän huomasi puistattavan pahan olon tsunamin kulkevan itseään pitkin. Hänen olemuksensa tuntui olevan kauttaaltaan ristiriitamadon vallassa. Lähes mitään ei ollut enää jäljellä hänen luontaisesta vapauden tunnostaan.
Kolmantena vuorokausioravanpyöränä hän ei enää muistanut mitään alkuperäisestä itsestään, vaan hän noudatti ruokavaliota, jonka Me tiedämme miten sinun tulee syödä – yhdistys oli laatinut hienolle julisteelle, jossa ruokalautasmalliympyrä levisi näytille litteänä maailmankatsomuskiekkona sisältäen kaikkia oleellisia ruoka-aineita. Näin hän koetti saavuttaa edes jonkinlaisen näennäisen hyvänolon tunteen.
Neljäs vuorokauden luonnoton soolo toi tullessaan sen olemisen sävyn, että hän alkoi säikyksi ja varovaiseksi eikä uskaltanut enää sytyttää pihalle nuotiota, jonka äärellä hänellä oli tapana laulaa ja tehdä luonnontaikoja. Massiivisen globaalin valtiontason yhteistyöryhmittymästä oli tullut ensin sääntö siitä, että tuli piti sytyttää päältä eikä tuohenpalalla koivuhalkojen alta, kunnes tuli säännös, ettei elävää tulta saanut enää ollenkaan käyttää.
Viidentenä avaruudellisena planeetan kierrähdyksenä hän ei enää uskaltanut syödä tai juoda mitään, sillä kaikki oli jonkin mukaan epäterveellistä tai epäpuhdasta. Erilaisten ohjeiden viisauksia ulkoisena tietotankkauksena hankalan olonsa ratkaisemiseksi itseensä sullottuaan hän oli tullut oppimaan, että todella tasapainoiset, älykkäät universaalit nerot eivät tarvinneet ruokaa, nestettä tahi unta. Niinpä hän vannoi itsekurin ja asketismin nimiin. Kaikille ruumiintoiminnoille, jopa erittäminen mukaan lukien, oli hienoja ohjeita ja säännöstöjä kuinka ne tuli hoitaa, jotta sai itselleen täydellisen älykkyyden ja vartalon, ryppyyntymättömän kasvojen ja dekolteen alueen ihon sekä täydelliset vuorovaikutustaidot rakastumisen kohteen valloittamiseksi.
Aika kului loistavasti, turhankin ripeään erinäisessä ulkoisen sanelemassa ravissa. Piti tavoitella titteleitä, korkeampaa palkkaa ja maksimaalista nautintoa. Hän alkoi menettää itsetuntemuksensa, muotonsa ja hän ei enää osannut käyttää itseään ilman, että olisi käyttänyt jotain laitetta tai ohjenuoraa. Hän muuttui torsoksi.
Kuudentena planeetan poskenkäännöksenä hän sai omituisen ajatuksen alkaa lukea psykologian opuksia ja selvittää mistä oma kaiherrus ja paha olo johtuivat, sillä ahdistus oli mittava möykky. Se ei ollut vain kottikärryllinen tuskaisia teräväreunaisia kiviä herkän aivolihan ja ihon päällä vaan koko universumin rekkakuormallinen tuskan pläjäys. Kaikilla oli tuskallinen menneisyys, hänen vaan olisi muistettava se.
Kun kuudes vuorokausi taittui illaksi, hän löysi mittavan megaoivalluksen menneisyyden haamuista ja sen vaikutuksesta ihmisen minään. Hän antoi lukemansa psykologian vihertävän kukertava siitepölyn hedelmöittää hänen itseyttään: pyhä sylvi sentään, hän ei ollut saanut kokea tarpeeksi rakkautta, kukaan ei ollut todella nähnyt häntä. Hänen vanhempansa, opettajansa ja se kyläkaupan ponteva Elli, olivat viljelleet hänen taimivuosinaan silkkaa epähyväksyntää. Näin sen täytyi olla, kun itse pyhä ja suuri psykologian kirja niin julisti.
Koko seitsemännen vuorokauden kajon mies käytti oivalluksensa menneisyyden tarinan jankkaamisen innoittamaan askarteluun: hän teki valtavia vanerisia kylttejä, joissa hän kuulutti tukahtunutta tarinaansa tai kerjäsi rakkautta. Minulla on ollut tällaista. Huomatkaa minut. Ymmärtäkää minua. Kaikki seitsemän seuraavaa vuotta hän käytti näihin mielenosoituksiin, jossa hän kaipasi jota kuta piirtämään itselle muodon ja rajat. Aina kun hän löysi jotain, tunsi hän löytäneensä hukassa olevan sen, kunnes se mureni ja hän joutui huutamaan ja etsimään sitä uudestaan.
Mutta psykologian aatteenpalo saati terapeuttinen itsehyväily eivät miestä pelastaneet ja sitten mies ei enää jaksanut, ja hän päätyi kävelemään sille samaiselle villien lupiinien hiekkakujalle, jossa hän oli kävellyt joskus menneisyydessään oltuaan vapaa ja onnellinen.
Hän ajautui istumaan soman pikku ladon seinustalle, johon aurinko paistoi leveästi koko paneelillaan. Hän istui väsyneenä, hellittäneenä ja vaipui hiljaisuuteen kuin taistelun hävinnyt sotilas pää painuksissa. Hän oli yrittänyt osata, täydellinen kuntokuuri ja ravintopyramidi, eikä edes terapeuttinen retriittivaellus tule paremmaksi ihmiseksi kurssilla täydellisen ihmisyyden vuorilla ollut auttanut häntä.
Mikä voisi enää auttaa. Laulumeditaatio erityishevosen selässä silmät sidottuina. Täydellinen joogasolmu kuun ja auringon täydellisessä liitossa. Aistideprivaatiokammiojooga yötuiman neitseellisessä hetkessä.
Ei mikään enää auttaisi, hän oli epäonnistunut, hän ei osannut elämää.
Ja sitten hän koki sen. Ei mitään suurta leimahdusta tai valaistumista, vaan myyttinen siili lyllersi hänen viereensä. Mies kavahti, sillä yhtäkkiä hän muisti tuon vuosien takaisen karmivan todellisuuden hänen anatomiaansa puuttumisesta, kun jokin tukoksia aiheuttava piikkizombie oli lentänyt sisälle häneen ja kääntänyt kaiken mullin mallin.
– Älä minua pelkää, sanoi myyttinen piikkikasa. Minä olen universumin viisaus ja henki.
– En minä sinua pelkää, pyh.
– Mutta säikähdit kuitenkin, viisasteli siili.
– Tottahan toki, eiköhän se ollut teikäläisiä se takiaispallohirvitys, joka tunkeutui itseyteeni vapauteni autuaana hetkenä, jona olin herkkä, luottavainen ja avoin.
Myytti hymyili lempeästi. Miestä puklautti hieman.
– En se minä ollut, mutta joku ismi joka oli naamioitunut minuksi.
– Mikä muka. Huijareita olette kaikki.
Seurasi pitkä kirkas hiljaisuus, jonka aikana kiivaat kärpäset alkoivat pöristä leikaten pieniksi palasiksi juuri vallinneen autuaan hiljaisuuden.
– En se minä ollut, se oli ulkoisen tiedon takiaispallo. Minä, minä olen sinun arkkityyppisi, ja ilmestyin kertomaan sinulle, mitä sinulle on tapahtunut.
Miestä otti päähän, kismitti, risoi. Että kehtasi tulla selittämään, kaveri oli juuri saman näköinen petollinen piikkipallo kuin se toinenkin, että oli pokkaa. Olihan näitä helppoheikkejä nähty, kauppasivat ismejään ohimot väristen.
– En osta sinua, sanoi mies määrätietoisesti.
– En ole myytävänä, minä olen jo sinussa. Se takiaispallo vain syrjäytti minut. Minä, minä olen se oikea tieto ja viisaus.
– En osta mitään, tajuatko, mies huusi . Etova kaiherrus hänen sisällään yltyi.
– Minä en ole myytävänä, kimitti siili.
– No mitä siinä sitten vielä tuhiset. Tämä maailma on jo näyttänyt prostituoidut kasvonsa saaden minut itsenikin myymään itseni, olen ostanut siitä kaiken, repinyt planeetasta irti mitä olen kourillani irti saanut ja olen tyhjennyt ja täynnä, en osta enää mitään, painu helvettiin.
Siili lähti lyllertämään, mutta ei helvettiin. Mies jäi aloilleen istumaan ja kun veikeä piikkipallo oli kadonnut horisonttiin yhdessä oranssin auringon, maailmankaikkeuden jojon kanssa, mies alkoi oksentaa. Nöyhtäinen ulkoisen tiedon katkera pallero raapiutui ulos hänestä.
Hetken aikaa hänellä oli olo kuin juuri kuoriutuneella untuvikolla: hän tiesi olevansa sekä lintu että eläin, mutta hän ei osannut lentää edes unissaan ja hän tiesi myös maan olevan kotinsa.
Mies asteli keventyneenä kotiinsa, yön hämärässä. Hän muisti sisäisen viisautensa ja näkijä-äidiltään ja mystikkoisältään oppimansa hiljaisen tiedon. Niin, niin sehän se oli ollut se hukassa oleva tietoisuus. Miten hän saattoikin muuttua ulkoisen palvojaksi, elottomaksi patsaaksi turhuuksien torilla. Se oli se yksi itseriittoinen ja laiska itsestäänselvyyden hetki, jona hän altistui.
Mutta nyt, nyt hän oli onnistunut irrottamaan itsestään kylmän ulkoisen tiedon syövän, keuhkoahtaumaliman ja reuman liiman. Hän oli onnistunut saamaan takaisin raajansa, jotka ulkoa ohjautuva passiivinen elämänkulku oli hänestä amputoinut.
Ja nyt hän tiesi, että jossain tepasteli hänen maailmansa luonut siili, että tuo sama siili, vuosimiljoonia mönkinyt otus, asui luontaisesti hänessä, tuo sama itseyssiili, elävä fossiili tahtoi elää luonnollisesti luovuuden alkulimaisesta ytimestä käsin. Sitä tietoa hänen oli noudatettava, itsessään olevaa siilin henkeä ja siihen sai tulla mikä tahansa ulkoinen ismipallero kuuluttamaan totuuksiaan ja hänen oli noudatettava vain sitä yhtä, piikikästä, tuhisevaa olentoa.
Elämä ei ollutkaan ulkoisen takiaispallon tai iilimatoismin mukaan marssimista, vaan vapaata tepastelutanssia sisäisen eläimensä luonnonasteikon sävellajin mukaan. Kuka oli merisiili, kuka karhu, kuka luhtahuittinen tai viiksitimali. Kenties kenen tahansa olennon luovuus, vapaus, rakkaus, läsnäolo, ovat jatkuvaa tasapainoilua kosmosen siilin kanssa. Sen pituinen siilinpiikki se.
Sari Maanhalla
Jälkisanat
Vapaudessa ja luovuudessa on kyse kyvystä heittäytyä ja omistaa oma terve hulluus. Näin tulemme immuuneiksi meitä hallitseville ulkopuolisille mielipiteille, ismeille ja muille pöpöille.
Monien elokuvien yhteydessä esitellään sitä prosessia, miten elokuva on tehty. Nämä jälkisanat kertovat siitä, miten Siilitarina on syntynyt yhdeltä istumalta mitään suunnittelematta.
Siili-niminen tarina syntyi kirjoittajayhdistys Huutomerkki ry:n 24 tuntia kestävässä työpajassa, jonka tarkoituksena oli yhden vuorokauden aikana koota Hallaus sanataidelehden seuraava numero teksteineen ja kuvineen. Mitään ei ollut valmiina. Koviin laajoihin arpajaisiin siitä, että mitä kirjoitan ja en kirjoita, ei siis ollut aikaa. Oli vain toimittava.
Pajassa työskenneltiin kirjaimellisesti 24 tuntia putkeen. Työstettävän lehden teema oli myytit. Sekä teema että oma rooli lehden teossa tulivat tietoon vasta paikan päällä, kun olimme kaikki koolla. Kirjoittajana minulle oli selvää, että mm. kirjoitan ja hieman haastaen itseäni eli en tarttunut hienoihin opuksiin tarkistaen mitä ne sanoivat myyteistä, vaan päätin antaa mieleni myyttisen tason suoltaa sanottavansa.
Lehden myyttiteema toi sanana ensimmäisenä mieleen piikkisen salamyhkäisen palleron. Tämä mielikuva tempaisi minut valtaansa ja sitten vaan aloin kirjoittaa. Mies kävelee tiellä…. Kirjoitin heittäytymisen tekniikalla eli hyppäsin teeman kyytiin ja annoin sen viedä, joten Siilitarina on kirjoitettu yhdeltä istumalta taukoja pitämättä. Teksti syntyi sitä kirjoittaessa ja vain kirjoitusvirheet ja yksittäiset ylimääräiset sanat tai sanamuodot on muokkausvaiheessa käsitelty. Samaisessa työpajassa kirjoitin myös muita tekstejä, valokuvasin, oikoluin toisten kirjoittajien tekstejä, haastattelin ihmisiä sekä kävin mittavaa taistelua väsymystä vastaan, 24 tuntia valveilla oloa raukeiden tekstirivien äärillä oli paikoin unettavaa puuhaa.
Heittäytymiseen perustuva kirjoitustekniikka on vapauttava ja riemastuttava kokemus, sillä siinä teksti todellakin luo itse itsensä. Jopa kirjoittajana itsekin kirjoittaessaan yllättyy ja viihtyy, että ahaa tällaista tulee nyt, kuin seuraten itsekin sivusta tekstin syntymistä. Tuntui käsittämättömän hölmöltä välillä, kun teksti halusi mennä ihan omiin suuntiin. Päätin mennä mukana ja katsoa, että voiko tällainen vapaa tekniikka tuottaa kokonaisen tarinan, jossa olisi edes joku tolkku. Yllättäen edessäni olikin Siiliniminen tarina, joka kertoo ihmisestä, joka kyllä osaa meditaatioharjoitteensa, terapeuttiset voimarituaalinsa ja psykologiset itseyslauseensa, mutta joka menettää vapautensa ja läsnäolonsa, kun jotain hänen ulkopuolisesta maailmasta tunkeutuu voimallisesti häneen. Kai jonkinlainen alkuajatukseni oli, että myytit, valmiit ajatusmallit ja ismit pitävät sisällään syvää todellisuutta, mutta väärin nautittuna niistä seuraa ongelmia.
En millään tavalla miettinyt tekstiin noussutta teemaa tietoisesti kirjoittamaan ryhtyessäni. Kaikki Siilitekstiin liittyvät jalot ihanat analyysit ovat nyt jälkikäteen mässäiltyä, mutta toki olin pohtinut vapausteemaa paljonkin siltä kannalta, että minkälainen kulttuuri kulttuurissamme vallitsee tällä hetkellä henkiseen vapautumiseen liittyen. Moni aikamme ihminen tarttuu terapeuttisiin itsehoito-oppaisiinsa länsimaalaisella tehokkuudella ja on sanallisesti taidokas puhuessaan läsnäolosta ja onnellisuudesta. On ollut jo vuosia muodissa, että kaikki puhuvat menneisyyden traumoistaan ja yksi jos toinen taitaa psykologisen sana- ja ajatuskikkailun, mutta onni jää oudon ohueksi tässä henkisen nerokkuuden ajattelukikkailussa. Ja tietysti jää, sillä onnellisuus, rakkaus, vapaus, läsnäolo, todellisuus, ne eivät ole ajatuksia ja sanahelinää. Siellä missä on ajattelu, asuu myös järki ja ajatus ja järki eivät luo onnellisuutta, rakkautta, vapautta eivätkä läsnäoloa. Tämä teema oli ollut pohdinnoissani intensiivisemmin lähi viikkoina ja siinä se sitten purkautui tarinaan.
Jokainen joskus jotain kirjoittanut tietää millaista se on. Aloittaminen. Aiheen päättäminen. Joskus sitä pähkäilee aivan liikaa. Siksi tuo rajoitettu aika ja vieras toimintaympäristö vieraine ihmisineen olikin loistava kirjoittamisviitekehys. Se toikin vapautta kirjoittamiseen eikä suinkaan rajoitteita. Ei ollut aikaa ja mahdollisuutta ajatella. Siilitarina onkin kirjoitettu täydessä kirjoittajan vapaudessa ja ehkäpä sen pääteemaksi näyttää (juuri siksi?) muotoutuneen mielen vapaus.
Heittäytymisen kautta syntyneessä tarinassa ajatuksen käänteet ovat paikoin tiiviitä ja sanavalinnat monimutkaisia, ja koska teemakaan ei ole helppo, tarinan joutuu lukemaan kenties pariinkin kertaan, että se avautuu. Jotkin Siilitarinan kohdat ovat jopa kömpelöitä, mutta ideana on ollut luoda teksti ilman ennakkosuunnitelmia ja antaa tajunnan rakenteiden näkyä. Muokkausvaiheessa tekstinhän voisi muovata lähes mihin muotoon tahansa, mutta silloin myös katoaa jotain. Suuri menetys tämän päivän (sana)taiteessa onkin se, että me taiteilijat emme ammenna myyttisistä aivo- ja perslihaksistamme käsin, vaan järkeilemme liikaa. Tällöin tekstissä näkyy vain järjen prosessit eikä luovuuden vallattomuus, mikä tarttuu persoonallisena äänenä tekstiin yleensä juuri niistä myyttisistä lihaksista.
Toisinaan kirjoittaessamme olemme huolimattomia ja suurpiirteisiä tai sitten äärimmäisiä kontrollifriikkejä, ja viilaamme kaiken järjellisesti liian kohdalleen. Nämä kaksi ääripäätä vallitsevat kaikessa olemisessamme, tasapainoilemme niiden välillä. Ehkä Siilitarina on tarina enemmänkin aivojen toiminnasta kuin sinänsä sanataiteilijan työstä tai vapaudesta. Niin kirjoittaa kuin elää voi myös niin, ettei järki hallitse kaikkea eli vähän järjettömästi täydessä vapaudessa terveen toimijuutensa kuitenkin säilyttäen ja Siiliteksti on (tyyli)näyte siitä.
Kiehtovinta oli huomata tarinan valmistuttua miten aivot yhdistelivät eri asioita läheltä ja kaukaa. Vastaavanlaista tapahtuu unimaailmassa, esimerkiksi kun olen päivän aikana sytyttänyt tulen sekä uunin pesään että käynyt mehiläispesällä, unessa tuli onkin mehiläispesän alla. Siilitarinassa yhdistyivät hiljattain näkemäni dokumentti, jossa mainittiin deprivaatiokammio ja selaamani lintukirja. Olin myös hiljattain tullut tehneeksi laulutekstin, jossa laulun päähenkilö nukkuu yönsä siilin päällä ja seuraavana päivänä valittaa, kun selkään koskee. Villit lupiinit ja tie puskivat tarinaan yksinkertaisesti siksi, että olin edellisenä päivän versioinut kitaran kanssa J.Karjalaista. Tie, joka tarinan alussa on, on muuten lapsuuteni tie Rajakorvesta. Siis mielikuvissani käväisin kirjoittaessa jostain syystä siellä. Muu tarinassa oleva materiaali näyttää puhtaasti imitoivan niin omia kuin kanssaeläjien ominaisuuksia.
Tunnustettakoon, että näillä sivustoilla oleva Auringonkukkapelto, Posliinivati sekä Totuus todellisesta ihmisluonnosta, on myös kirjoitettu samalla heittäytymistekniikalla.
Sari Maanhalla
Auringonkukkapelto
Tarina levottomuudesta ja kärsivällisyyden puutteesta sekä kasvusta ja hyväksymisestä.
Mago käveli hiekkaista tietä pitkin ja antoi jalkojensa tuntea mahdollisimman paljon tietä. Maatuntemus lohdutti ja rauhoitti. Mago oli ajatustensa häiritsemä ja kaikki aika, jokainen sekunti, jolloin hän kykeni unohtamaan menneisyyden varjot ja tulevaisuuden haamut, olivat hänelle tilaisuus elpyä solu solulta. Maa jalkojen alla oli hänelle jonkinlainen luottamuslupaus siitä, että elämässä voi käydä hyvin. Samalla se loi hänelle tuntemuksen siitä, että hän on olemassa ja merkillisellä tavalla hän koki olevansa yhtä tuon hiljaisen tien kanssa.
Mago antoi katseensa kulkea kesäisissä puissa. Tammet seisoivat jykevinä ja arvokkaina kuin ikuisina paaluina. Lehtien värisävy oli jo taittunut keväisestä heleän vihreästä tummempaan loppukesän vihreään. Ei vielä, mutta hieman myöhemmin koittaisi aika, jolloin puu alkaisi imeä lehtivihreän talteen ja lehdet alkaisivat kellastumisensa. Magon katse viivähti myös kiihkeimmästä kiivaudestaan luopuneissa linnuissa. Kukaan ei enää laulanut ja puolustanut reviiriään kiivaasti, vaan kaikki oli odottavaa.
Mutta vielä ei ollut syksyn aika ja kun Mago saapui tien kaarteeseen, koki hänen väsynyt ruumiinsa ja uupunut mielensä melkoisen yllätyksen, kun hänen eteensä avautui silmänkantamattomiin jatkuva kukkapelto. Hänen askeleensa seisahtuivat ja hän vain tuijotti sitä kuin epätodellista näkyä. Keltaisia suuria ihmeellisiä kukkia silmänkantamattomiin.
Siitä lähtien hän saapui joka päivä tuolle pellolle. Hän alkoi palvoa noita kukkia eläen niiden keskellä ja viimein hän nukkui jopa yönsä niiden luona.
Mutta eräänä päivänä hänet kohtasi karmiva näky. Kaikki kukat olivat kadonneet. Jäljellä oli vain sekavan näköinen pelto, jossa törrötti vankkojen kukkavarsien torsot. Kukkaosat eli näiden jumalallisten kasvien päät olivat kaikki kadonneet. Jok’ikinen pieni aurinko oli poissa. Maassa oli siellä täällä jäänteitä noista auringoista, puolikkaita palasia tai hädin tuskin niitäkään. Murusia kuin kylvettynä sinne tänne.
Näky oli lohduton. Kylmyys astui Magon sisikuntaan. Hän ei voinut ymmärtää mitä oli tapahtunut.
Koko talven hän piti kiinni tuosta kauneuden näystä, joka oli muuttunut kauheuden tantereeksi. Hän ripustautui olleeseen ihanuuteen, yritti vaalia tuota keltaista ihmeellistä näkyä, mutta vajosi aina mietteissään sitä seuranneeseen kamaluuteen. Muisto oli synkeän lohduton. Katkenneiden kukkakaulojen pelto.
Kun luonnonkiertoinen pimeäkausi alkoi taittua valoisaan ja maa luopua lumipeitteestään, Mago sai vaivoin itsensä irti routaisesta mielentolastaan, hyhmäisten ajatusten luomasta omatoimisesta kurjuudesta. Hän halusi vaalia kurjuuttaan ja synkeytensä syvimpiä aaltoja, mutta pieni aavistuksen omainen muisto keltaisesta kukkamerestä sai hänet kuitenkin lähtemään liikkeelle. Jähmeänä hän kulki pellon laitaan yrittäen nähdä uudelleen kaiken sen lumouksen, mutta lumousta ei ollut, ei ollut, vaikka hän kuinka pinnisti ja toivoi.
Päivä päivältä Mago vaali muistoaan, ohuen ohutta haituvaista aivokuvaansa ja saapui yhä uudelleen tammikujaa pitkin kohdatakseen jälleen sen suloisan keltaisen näyn. Joka ikisenä keväisenä päivänkiertona hän saapui hermostuneena aukiolle tarkistamaan ovatko jumalalliset auringot palanneet, mutta eivät ne olleet.
Eräänä päivänä jotain kuitenkin tapahtuikin. Keltaisten kukkien hautausmaa oli elpynyt kuohkeaksi mullaksi, josta pilkisti esiin pienen pieniä vihreitä juttuja. Mikä yllätys. Ei se entisen veroista ollut, pienet olemattomat ja hintelät vihreät rääpäleet olivat kaukana keltaisten jättikukkien kuninkaallisuudesta, mutta saivat ne uteliaaksi.
Mago mietti noita vihreitä maasta pilkistäviä juttuja. Yönsäkin hän kieriskeli miettien asianlaitaa ja sitten hän sen keksi. Seuraavana aamuna hän riensi pellolle ja alkoi toteuttaa ideaansa. Tietysti kukkien kuninkaat ja kuningattaret tuli kiskoa esiin. Nehän olivat maan uumenissa piilossa. Vain vihreä alku pilkotti mullasta. Se oli vihje, kuin narunpää; vedä tästä. Miten hän ei sitä heti tajunnut. Ja niin Mago tarttui toimeen. Oli hänen tehtävänsä vapauttaa kukat mullan vankilasta ja palvella luontoa juuri siten.
Kaikissa vihreissä jutuissa eli taimissa oli kaksi pyöreänsoikeaa pientä lehteä vastakkain toisiinsa nähden. Hän tarttui ensimmäisen taimen toiseen lehteen ja veti, mutta lehti katkesi irti hänen käteensä. Hän tarttui saman taimen toiseen lehteen ja kiskoi, mutta sekin katkesi ja multaan jäi sojottamaan silkka vihreä pieni tikku. Näin hän jatkoi. Tarttui kaikkien taimien lehtiin ja toisti samaa, mutta aina tapahtui vain niin, että sirkkalehdet katkesivat irti.
Hän ei saanut kiskottua kukkia esiin, vaikka hän veti molemmista lehdistä yhtä aikaa aivan erityisen nerokkaalla taktiikalla; hän sijoitti lehden huolella peukalon ja etusormen väliin ja nosti suoraan ylöspäin. Mutta ei. Aina lehdet jäivät vetäjän käteen.
Ehkä hän teki sen väärin, Mago ajatteli. Hän keskitti kaikki ajatuksensa, otti käyttöönsä kaikki meditatiiviset kykynsä ja taitonsa. Hän ammensi energiaa maasta ja maailmankaikkeudesta, avasi ruumiinsa energiapisteet ja tarttui yhä uusiin ja uusiin taimiin voidakseen vetää esiin niitä jumalaisia suuria kukkia, joita hän oli nähnyt edellisenä vuonna.
Viidensadan taimen jälkeen Mago keksi, että kasviin täytyy tarttua varresta lehtien alapuolelta ja siten, että vihreä juttu ikään kuin ujutetaan hellästi esiin. Näin hän jatkoi, mutta ei saanut kauniita suuria keltaisia kukkia esiin. Hän kiskoi ja kiskoi, jopa lehdettömäksi kynityt vihreät varret hän ronkki esiin. Ja aina jokainen taimi ikään kuin loppui kesken. Vartta tuli vain lyhyen matkaa ja sen päässä oli ohut ruma olematon juuri. Yksikään ei työntynyt vedettäessä esiin kauniina suurena auringonkukkana.
Lopen uupuneena kaikki taimet esiin revittyään Mago vaipui maahan. Hän ei saisi kauniita ihmeellisiä kukkiaan. Hän ei saisi iloaan ja toivoaan. Vaikka hän istui ja meditoi, rukoili ja vaali harrasta kiitollista mieltä vääntäytyen erikoisiin joogasolmuihin, hän ei saanut kukkia esiin. Hänen kätensä olivat hellät ja arat, selkä oli kipeä, niskaan ja päähän sattui. Hän oli antanut ja tehnyt kaikkensa saadakseen kukkansa. Saadakseen tuon ihmeellisen kauniin tuokion elämässään toistumaan.
Voimattomana Mago kadotti kaiken elämisen halunsa. Hänellä ei ollut enää sädehtivän kaunista kukkamerta, itse asiassa pellolla vallitsi aika sekavannäköinen lohduton maa. Mago samastui siihen. Kuin hänetkin olisi loppuun kynitty. Hänellä ei ollut mitään. Hän oli elämässä yrittänyt, hän oli ollut ahkera ja toimelias, aina valmis tarttumaan puuhaan kuin puuhaan. Ideoita oli noussut, kuten taimia, mutta miksi mikään ei onnistunut, miksi hän ei saanut palkintoaan; kosmos pilaili hänen kanssaan. Epäreilu itseriittoinen typerä kosmos. Kostoksi hän hakkasi nyrkeillään maata ja lausui kaikki tietämänsä maailman rumimmat sanat osoittaakseen mieltään.
Pienenä vihaisena maasykkyränä Mago vajosi sumuisten ajatustensa äärelle ja koki voimiensa heikkenevän. Lopulta hänellä ei ollut enää voimia pitää käsiään nyrkissä saati kiduttaa äänihuuliaan lohduttomalla parulla. Hän vain vaipui hiljaiseen hiljaisuuteen. Kevyt tuuli sipaisi hiuksia. Pienet pilven lonkareet purjehtivat taivaalla sopivan matkan päässä toisistaan saaden taivaansinen näyttämään entistä sinisemmältä. Mutta ei Mago sitä nähnyt. Siellä täällä lenteli perhosia, kärpäsiä ja kimalaisia. Elämä jatkui. Kaikki tapahtui. Jokunen lintu kierteli hänen yllään, mutta Mago makasi maassa pienellä kerällä kasvot multaista maata vasten eikä nähnyt mitään.
Mutta ei kai kukaan jaksa kauaa mököttää ja murjottaa. Pitää yllä vihansa muuria. Ja niin Magon mieleen saapui herättävä sade. Hän havahtui siihen, että itkee. Kuuma kasvoja polttava vesi valui hänen silmistään. Kun ne hetket olivat useammat ja pidempiaikaisemmat, jolloin hänen silmänsä olivat enemmän auki kuin kiinni, alkoi hän nähdä jotain keltaista ja erityistä. Kyyneleiden läpi maailma näytti sumuiselta ja kun enin itkuvesi oli haihtunut pois, alkoi hän nähdä sen selvemmin. Suoraan hänen edessään pienen matkan päässä kasvoi yksittäinen auringonkukka.
Mago nousi istumaan ja katseli kukkaa. Todellakin, nyt siinä oli hänen odottamansa kukka. Mitä siitä, että se oli vain ainut, mutta siinä se oli. Hän nousi ylös ja käveli kukan luokse, tanssi sen ympärillä, lauloi sille ja katseli sitä. Ja vietettyään aikaa vain ja ainoastaan siinä hetkessä katsellen kukkaa, oppi hän näkemään, että sen ruskeaan keskustaan muodostui tummakuorisia siemeniä. Se oli hänestä riemastuttavaa ja kun hän seuraavana keväänä tuli samalle paikalle ja näki maassa ne vihreät somat pienet taimet, ymmärsi hän, että siemenillä olikin merkitys ja nyt ne kasvoivat uusia taimia.
Uudet taimet saivat hänet toiveikkaaksi ja touhukkaaksi. Aijai, se on paha. Kuka tahansa jaksaa kantaa masennuksensa taakan tai vetää tuskansa rekeä, mutta ilo ja riemu ovat vaikeita. Innostuneisuus. Onnesta humaltuminen. Ne saavat holtittomaksi.
Pari tainta Mago repi edelleen maasta odottaen saavansa kukan esiin, mutta nyt hän jo tiesi ettei se niin mennyt. Lopulta hän antoi taimien olla. Kyllä hän kokeili kaikkia tietoisuustaitojaan ja piehtaroi tekoitkua puskien maassa saadakseen aikaiseksi edes yhden kyyneleen, jonka draamalla luoda edes yksi kukka, mutta eihän se mitään auttanut.
Lopulta hän tajusi, että hänen tuli vain elää menemään ja kaikki tapahtuisi siinä samalla. Kukka tulisi esiin mullasta ajallaan. Tai ei tulisi. Niin yksinkertaista, mutta vaikeaa.
Eräänä päivänä pelto olikin juuri samanlaisena kuin mitä hän oli sen ensimmäisen kerran nähnyt. Täydessä loistossaan. Hän riensi vapaana ja innokkaana kukkien sekaan, viipyi kauan, lauloi, runoili ollen täynnä onnea, kunnes eräänä aamuna hän joutui jälleen yllättymään. Hän näki puolet pellosta tuhoutuneena. Hän tuijotti kauhuissaan käynyttä tuhoa, jälleen ilmennyttä kukkien kaulojen katkeamista, kunnes hän erotti jonkun leikkaavan kukkia.
Mago oli jo rientämässä estämään Leikkaajaa, mutta sitten suurien tammien lomasta astui Eihwaz hänen luokseen hymyä virkkoen. Tämä ehdotti Magoa jäämään vierelleen katselemaan. Mago koki moisen ehdotuksen suurena hulluutena, mutta tunsi merkillisellä tavalla, että hänen oli kuunneltava tuota viisautta. Ja niinä hän jäi Eihwazin vierelle katsomaan kuinka joku leikkasi auringonkukkien kaulat poikki. Ei hän tuota näkyä tyynenä voinut hyväksyä, vaan Magoa ahdisti, miten Eihwaz saattoikin katsoa kaikkea niin rauhallisesti!
– Hän on hieman erilainen kuin sinä, Eihwaz sanoi yllättäen ja hymyili ystävällisesti: – Hän haluaa omistaa tuon kauneuden niin palavasti, että leikkaa kaikki kukat irti ja vie ne kotiinsa ja sitten yllättyy, kun ne kuolevat ja kuihtuvat. Hän ei ole vielä oppinut, hän tekee tämän jo kolmannen kerran. Sinä olet erilainen. Sinä annoit kauneuden olla, tulit katsomaan sitä etkä yrittänyt omistaa. Tosin sidoit kaikkesi siihen sokeutuen kaikelle muulle ja kun kukat olivat kadonneet, koit tuhoutuvasi, menettäneesi kaiken. Olit sen verran pakkomielteinen, että tulit tänne uudelleen.
Mago nyökkäsi. Niin juuri hän oli tehnyt, kunnes oli saanut opetuksen, että nämä jumalalliset maa-auringot kasvavat ilman ihmisen tekoja. Tämä ajatus sai Magon kiihtymään ja rientämään kukkia katkovan luokse. Hän tajusi, että kukat myös tuhoutuvat ihmisen levottomista ja pakkomielteisistä teoista.
– Anna hänen olla. Hänen on itse opittava, Eihwaz ehdotti. – Mutta hän tuhoaa kaiken, Mago voihkaisi. – Ei kukilla ole vaaraa, Eihwaz viljeli lohdun sanoja. Voimattomana Mago istui tammipuuta vasten. Hän katsoi pellolla riehuvaa ihmistä ja nimitti tätä raivohulluksi. – Suurta hulluutta ja me annamme sen tapahtua, Mago jankkasi. Mago kärsi, mutta ilmeisesti hänen oli katsottava tämä näytelmä läpi, katsottava kuinka hullu ihminen tuhoaa kaiken hänen silmiensä edessä.
– Sinä olit aivan samanlainen, ehkä jopa pahempi kiskoessasi kaikki pienet taimet irti, sanoi Eihwaz lempeästi. Niin niinhän se oli ollut.
Seuraavana keväänä Mago saapui jälleen pellolle ja näki jonkun kiskovan kukkataimia mustasta mullasta. Tämä ei voi olla totta, Mago ajatteli ja oli rientää kiskojan luokse, mutta päätti jäädä katsomaan. Ja kun se aika koittaisi, että pellon pitäisi olla täysissä auringonkukinnoissaan, pelto ammottaisikin tyhjänä. Pellon tyhjyys ei enää sattunut häneen niin kipeästi ja kun hän paljon myöhemmin näki Kukkienleikkaajan saapuvan, sai hän nähdä jotain aivan erityisen mielenkiintoista. Leikkaaja vaipui raivon vallassa maahan, hakkasi maata nyrkeillään ja potki sitä jaloillaan.
Samassa Mago näki kuinka Eihwaz ilmestyi tammikujalta kaunis puuastia käsissään. Siitä hän kylvi maahan suuren määrän auringonkukan siemeniä. Kun virvoittava taivainen vesi ja auringonvalo jälleen loisivat sopivat olosuhteet, alkaisivat siemenet itää.
Ja aina tulisi malttamattomia Kiskojia, omistushaluisia Leikkaajia ja ahkeria Istuttajia ja aina olisi niitä, jotka lempeästi katselisivat ja antaisivat toisten käydä sotaansa kasvaen ja etsien suurempaa tietoisuutta ja viisautta.
Teksti: Sari Maanhalla
Prinssikala
(Taivalkoskella kalalla kerran)
Ei ollut silloin vielä tytön riepukka tavannut kunnon kalaa. Ahvenen köriläitä, lahnan ja särjen lotjakkeita oli hän toki pikku käsillään avannosta lorkkinut. Sitä paitsi kai se neitonen nukkui pilkkivapa kourassa silmät auki, kun avanto pukkasi jäätymään kiinni. Sen ajatus lenteli jossain haaveiden kyntöpelloilla ja ahomaamansikka-niityillä. Ei siinä ahnasta pilkkijän luontoa ollut piilotettunakaan. Likkatytössä. Kai se enimmäkseen olikin siiman ulkoiluttamista se hänen kalastamisensa.
Likka lähti kyllä mukaan mielellään, luontoa kun rakasti ja metsää. Hän oli kuin mikäkin rahkasammalen varsi, nätti ja koria, mutta siro, sellaista tuulenruokaa. Ja kun se tuli ruualle, se oli kuin itse rantasipi olisi kainosti näykkinyt. Tai hippiäinen.
Oli se joskus saanut hauenkin, likkatyttö, mutta mitä se hauki oli muuta kuin kala. Ei se appiukon kalakuninkuusosaston viisari värähtänyt hauesta mihinkään, vaikka sai siitä kyllä hyvät pihvit. Purotaimen oli oikia kala ja siika. Siika. Coregonus lavaretus.
Mutta mikä se siika muka on, oli tyttö supattanut, eikö se ollut joku joki ja paikkakunta. No siikahan oli kalojen prinssi ja prinsessa, aatelia oikein, kyllä appi tämän tiesi. Lohi oli ehkä kuningas, mutta niin körmy ja jurmu, että siika oli siihen verrattuna hienostoa ja siian kylki kiiltelevä ku lähteen silimä. Siian kyljestä saattoi nähdä jopa oman kuvan. Kerro, kerro kuvastin, ken on maassa kaunehin. Ja siika vastas, että sinä tietysti, sinä juuri, sinä siian pyytäjä.
Siika oli aktiivisen ja viitseliään pyytäjän lihaa kahdella iillä. Joka poika ja likka söi sikaa, mutta liian harva siikaa. Siika oli ruokapöydän kunkku ja joulupöydän ehdoton helmi. Joulunvietto alkoikin jo lokakuussa, silloin kärpäsen toukalla oli koukku suussa, se avantoon pääsi vartomaan, sitä hetkeä kun siian leuat loksahtaa. Siika, sitä appi söi. Jos sai valita. Useimmiten ei saanut.
Kalalle teki mieli tälläkin kertaa. Tai ehkä enempi retkelle. Kukapa sen varmaksi osasi sanoa, mutta matkaan lähdettiin. Hanget hohtivat kuin valakonen vaate. Tuuli oli yön aikana silotellut hangelle hienoa lunta, joka vienosti kimalteli orastavassa auringonpaisteessa. Metsän eläimet olivat kipittäneet runonsa julki. Niin oli lumikon lorut kuin riekon riimit somasti kirjoitettuna ja susikin oli käynyt taiteilemassa nimikirjoituksensa.
Noilla Taivalkosken takamailla, luontoäidin siveltimenvedoissa vallitsi pyhä hiljaisuus ja ihmisen siihen tuottama luminen narske. Hieno kontrasti. Ikiaikainen äänettömyys ja ihmisen hatara taival. Askeleet olivat kuin nuijat, jotka hankautuivat pakkaslumeen; rouhinta kantautui kauas saakka. Mentiin metsäpolkua ja tien laitaa, sitten joen yli ja löytyihän sieltä jostain viimein järvi, jonka jäätyneeseen orvasketeen kaira iski heti purukalustonsa.
Mitään niin ihanaa ääntä ei maailmassa ollutkaan kuin kairan laulu. Siinä oli runoutta jään kaiussa ja rouskeessa. Muutama veivaus ja siinä se sitten oli, avanto. Vesiaukko. Jääreikä. Pyöreä portti veden valtakuntaan. Sen salaisuutta huokuva olomuoto sai saaliin himon idut värisemään. Toukka koukkuun, takapuoli pilkkijakkaralle ja odottaminen saattoi alkaa.
Järven luonne selvisi yleensä ensikoitolla. Kun laski siiman alas ja jos oli otilla, se pamahti heti. Tällä kertaa pitkä hiljaisuus huilaili siimatuntumassa kuin ohut olematon aave. Kului kotva. Toinenkin jolkotteli.
Pian oli istuttu pari tuntia. Yksi nuotiokin oli jo upotettu lumihankeen. Makkara oli hyväillyt nielua ja nokipannukahvit olivat laulaneet sielulle aromiaarioita. Suklaapala kahvin päälle oli taivasten valtakunnan soittoa, kun sen antoi pehmetä ikenien ja kielen leilissä lempeäksi massaksi antaen makunystyröiden uida suloudessa.
Kun pakkanen, niin kuin tulikin, räsäytti puuta ja haikea punatulkun soitin vingahti kuusikon kätköissä, oli kaikki kuin paratiisissa. Niin tai ei ihan. Mikäli olisi noussut edes jotainkalaa ja mikäli koira ei olisi laskenut ilmoille sellaista hajuleijaa. Se toki ajoi seurueen nuotion äärestä nautiskelemasta takaisin olennaisimman eli jääreiän tuijottelun pariin.
Luotolinnulla, sillä likkatytöllä jäätyi avanto umpeen taas ja siima oli jäykkä sormenpaksuisessa jääpalteessaan. On siinäkin, mutta kukin tyylillään. Anoppi istui silmät sirrillään vähäiseen aurinkoon päin. Oli voidellut naamansa porkkanaöljyllä, että saisi edes vähän olemattomasta auringosta väriä naamariinsa. Poika istui ja keräsi ensiviiksiinsä hengityskosteuden punomaa kuuraa. Koira lötkötti viltillä nuotion lämmössä ja appiukko solmi huultensa ja piipun kesken täydellisen liiton. Kunnon tupakkipilvi valui sisäänhengityksen mukana keuhkojen temppeliin. Kiehkura käväisi aivan hengityshuoneen perukoilla juosten solujen tiedonkulkua pitkin veren mukana kaikkialle jäseniin.
Piru tulisi edes pikku siika, olisihan se aika näyttää likkatytölle kunnon kala.
Eikä nykäisyäkään. Se oli aika mieltä matavaa sellainen. Ei kukaan käynyt edes koitolla, härnäämässä. Siinä tuli vähän epätodellinen olo, kuin olisi kellunut avaruuden painottomassa tunnottomuudessa. Aurinko mateli juuri ja juuri taivaanrannassa. Oranssi etana, kaamoksen nuolija.
Kerran oli eräs kaupunkilainen haastellut kateellinen äänenkare suussaan, että se pilkkihomma oli vähän kuin se hölmöläisten valonkanto pimeään ikkunattomaan pirttiin. Ehkä niin. Ehkä appiukon, anopin ja heidän poikansa ja tämän lemmityn eli likkasammaleen pääholvit olivat pimeitä, joihin tämä erämaan ainutlaatuinen värähtävä valo hetkeksi pääsi hipaisemaan, kunnes oli taas pimeää. Mutta jotakin se valo, mitä aurinko säkillisen kantoi aivodynamiikkaan, sai hyvääkin aikaiseksi.
Pilkkiminen oli kuin koko elämä pelkistetyssä pienoiskoossa. Poraat reiän, laitat vieheen sekä syötin ja alat odottaa. Jotain tapahtui aina. Saalis oli konkreettinen kala tai ainakin mentaalinen ahven. Henkisiä saaliita tuli useammin kuin niitä suuhun laitettavia. Ne paistettiin oivalluksen ja mielenrauhan voissa ja tarjoiltiin oman maan peruna-ajatelmien kanssa. Ajatus oli kuin mukula, joka alkoi itää.
Ensin niitä pomppi siinä kymmeniä, jossittelu- ja sittenkupingispalloja edestakaisin kallonluut kolisten. Eilinen sinkoili tajunnassa, nuoli sen pintaa karhealla kielellään. Huomisen huoli oli kuin huonosti voideltu suksi mielenladulla. Mutta sitten kun vaan jatkoi istumistaan antautuen luonnon väkevälle olemassaololle, tiivistyi kaikki yhdeksi läsnäolon suloudeksi. Tämä hetki. Avanto. Siima. Ranneliike. Ja mielen syvimmän ytimen siika oli siinä.
Pilkkiessä minuuden keisari riisui vaatteensa ja antautui erämaan rauhaan, mikä oli silkkaa todellisuutta ja läsnäoloa. Ei mitään riitaisaa ajatuksen laukantaa eikä levottomuuden karuselleja aivosolujen välillä. Vain seesteistä rauhaa, puhtautta, alastomuutta. Minuuskeisari lepäsi. Luonnonrauhassa ego laski osaamis- ja pärjäämisaseensa. Se oli pilkkijän pyhä meditaatio.
Koira nosti päätään. Joku lintu, kuusitiainenko vai mikä lie, kukaan ei ehtinyt nähdä kunnolla, lähti joulukorttimaisemasta lentoon, karisti ohuen ohutta lumihilettä kuin ajan tomua, joka katosi olemattomiin ennen kuin ehti maahan.
Ja sitten se tapahtui. Hiljaisuus ja painottomuus jotenkin repesivät tai narahtivat. Likkatyttö, hippiäinen, se sammalheinä, näpähti hereille horroksestaan ja sadan vuoden prinsessaunestaan. Ensin näytti siltä, että pilkkijakkaralla pysyminen yltyy sen tason missioksi, että siinä oli tytöllä taistelujen taistelu, mutta kyllä sillä oli kala kiinni, eikä se aivan tyhjää siimaa näpeillään ylös haronut.
Muut kyräilivät. Katsoivat muka omaan avantoon. Kyttäsivät vaivihkaa. Eivät kehdanneet katsoa suoraan, että mikä ruutana tai kolmipiikki siellä koukussa irvistää. Tai jos vaikka se olikin likkatytön voimakas mielikuvitus, joka viehettä nykäisi. Oli turha kiskoa innostuksen haalareita paljaan mielensä päälle liian varhain. Kukaan ei ollut valmis tekemään johtopäätöksiä tulijasta ennen kuin se oli varmasti tällä puolella vedetöntä universumia.
Vähin elein ja vaatimattomasti se likkasammal siimaansa nosti. Kaikkia jännitti. Saalista avannon kuilusta esiin kiskova pilkkijä oli kuin kätilö konsanaan. Mitä lie suuri tuntematon Vesi tällä kertaa aukostaan antaisi. Kukaan ei ollut vielä saanut kalan kalaa ja kun sen joku sai, ollen mikä hyvänsä pyrstökäs, kilpailuhenki laukkasi välittömästi hirveällä tohinalla kanssapilkkijöiden tietoisuuteen. Kukaan ei halunnut olla se, joka ei saa mitään.
Mutta ei se ollutkaan mikään sintti. Sehän oli se vetten prinssi, siika itte. Rasvaevä. Kunnon kala ja melekokokone ja hyvänsorttine. Appikin innostui. Tyttö tuijotti tulokasta, elämänsä ensimmäistä oikeaa kalaa. Siinä se nyt oli. Sorjasuomu. Siikasippura, kalakippura.
Ensin hymyn kare tuntui pienenä sipaisuna tai kutkana kasvojen lihasten syvyydessä kuin kalan nykäisy. Se oli kuin pientä väreilyä aivojen synapsien välillä, joka vähitellen yltyi ymmärtämisen ilotulitukseksi ja kasvojen lihastoiminnaksi. Hampaiden ja ikenien pimeään muodostui ensin pikkuhämärä, kun huulet aukenivat somaan hymykomppiin. Sitten hymy muuntui naurun siemeneksi, joka hetkessä revähti lievästä ujoudestaan ja alkuvarovaisuudestaan auki koko kukoistukseensa. Valo täytti koko suun, jokaisen onkalon ja nielunportin. Nauru parahti pakkaseen eikä paleltunut.
Siika. Siika. Hengityksen viri soitti äänihuulia. Siika. Ai, että se olikin kaunis sana. Sana, joka oli paljon enemmän hymyltä vaikuttava kuin muikku, joka sanottiin valokuvaa otettaessa. Tästä edespäin likkatyttö sanoisi aina siika. Huulet ja kasvot rakastivat sitä sanaa. Siika. Siika. S I I K A.
Eikä ollut likkasammalen elämä enää entisensä. Hän siirtyi heti kerralla jalokalastajien kastiin. Hän oli lompsinut sinne Jumalan selän taakse pakkasen viitan alla huurrepuiden katveessa. Oli mitannut jokaisella hankeen uppoavalla askeleella hulluutensa määrää, oliko mieltä, erämaajärvelle keskelle ei mitään kulkemisessa. Mutta nuori rakkaus veti minne hyvänsä ja koska elämän nimissä oli ollut monenlaista pyyntiviehettä ja siimaa viritettynä, olihan tämä kalojen kala kruunaus kaikelle itseyden etsinnälle.
Ja olihan siinä appiukon silmäin kirkkaudessakin sen verran näkemistä, että siitä riitti mielen kehräilyjä pitkälle kevääseen. Pääsipä likkaheinä yllättämään, nuokkuva rahkasammal, sillä eihän se appiukko edes tiennyt, että siinä järvessä oli tuon moisia siikoja.
Suolakalaksi se kalojen kala päätyi. Ruisleivän päälle ehdalle voipedille sipulisilpun kera. Kyllä nassikat tykkäsi. Kitapurje kehräsi ja aivojen mielihyväkeskus hoilasi hoosiannaa.
Koko kala pääsi hyötykäyttöön. Perkkuukset jätettiin mökin kuistille pienelle posliini-lautaselle. Olivat niin hyvät makupalat, että elukka vei mennessään myös lautasen.
Kirjoittaja:
Sanataiteilija Sari Maanhalla (julkaistu Maaseudun tulevaisuus lehdessä)
Tiimalasivuori
Tiimalasivuorella oli nousemassa myrsky. Päivä oli ollut harvinaisen kuuma ja tuuleton, jopa vuorenlaella vallitsi täysi hiljaisuus, kun ilmavirrat olivat olleet pysähtyneinä. Aurinko oli kiertänyt vuoren jyrkän seinämän puolitse ja kuumentanut tummakivisen vuoren lämpöä hohkaavaksi.
Kuun liikkeistä valpastuneena vesi oli alkanut työntyä takaisin avomereltä vuonoon tuoden mukanaan myös sakeat pilvimassat. Pilvet vyöryivät yhtä matkaa veden kanssa määrätietoisen vahvoina kuin tunnelia pitkin. Ensin ilmavirta heilutteli vain vähän karua vuorikasvillisuutta, kunnes tuulet yltyivät leveäharteisiksi. Pilvimassat turposivat, täyttyivät ja painautuivat vuorta vasten kuin raskaat laahukset.
Salamat värähtelivät ja yltyvä jylinä laittoi liikkeelle kiviä. Kivivyöryn alle saattoi peittyä kokonaisia polkuja ja ne mursivat vuoresta irti jotain ikuisesti paikoillaan ollutta.
Vaikka vielä ei varsinaisesti satanut, kaikki oli kauttaaltaan märkää, sillä raskaat pilvet olivat massaa, joka tukahdutti kaiken muun omaan kosteaan olomuotoonsa. Pienet norot valuivat tärisevien kivien näkymättömissä väliköissä ja kun pilvi vihdoin päästi irti saderepertuaarinsa, vuorenrinteellä virtasi satoja puroja, jotka alempana yhtyivät valtavaksi pauhaavaksi kuohuksi. Taivas pesi ajattoman vuorensa.
Miniatyr oli useat kerrat pohtinut aikaa. Oliko todella niin, että kelloksi nimitetty kaveri oli tuomionkaltainen elämänkumppani, jonka kanssa piti tulla toimeen ja yleensä juuri siten, että se piti selättää ja voittaa. Oliko todella niin, että elämisen ydin oli aina ehtimisessä. Oli sitten kyse pikajuoksijasta, puusepästä, muusikosta tai papittaresta, aina kaikessa kiersi sama kaava, piti ehtiä jotain ennen jotakin. Ajallinen marssi oli viritetty huippuunsa. Kehäänsä kiertävä kello ja sen kompin noudattaminen ei suinkaan ollut ainoa hirttosilmukka. Lisäksi olivat kalenterit, joiden numeroituihin laatikkoihin kirjattiin asioita, jotka piti tehdä. Ja useimmiten oli kyse juuri ehtimisestä.
Oli myös muodostunut muoti-ilmiöksi saarnata suorittamisesta ja alleviivata tarvettaan rentoutua ja elää hitaammin. Silloinkin vaikutti hyvin vahvasti aikaan liittyvä orjuussuhde, jolloin aikaa pyrittiin selättämään jollain tavalla naamioiden se ajattomuudeksi. Siinä oli jälleen yksi professoritasoinen tutkielma luonnottomuudesta. Kuin ihmisen takaraivoon olisi väärällä tavalla tatuoitunut ikuinen kello, joka rienasi olemassaolollaan. Kuin nuo välineet, kellot ja kalenterit, olisivat tehneet suurta väkivaltaa ihmisyyttä kohtaan mitatessaan aikaa ihmisen puolesta.
Miniatyr ei ollut suostunut ottamaan kelloa majaansa. Hänellä oli vain isoisoisän tähtikartta sekä tiedot kuun ja auringonvaiheista. Kalenterissa oli merkattuna lähinnä aurinkoon liittyvät tasauspäivät sekä muut luonnonkierrollisesti oleelliset päivät. Hänen isoisoisänsä oli elänyt kuun ja auringonkierron mukaan. Isoisoisä oli tunnistanut tähdet ja osannut suunnistaa niiden avulla. Hän oli osannut lukea tuulta ja valoa sekä ylipäätään luonnosta ja eläimistä tietoa ja juuri tämä luontainen osallistuva ajantaju toi isoisoisälle hänen ajattomuutensa ja vapautensa.
Surukseen Miniatyr itse oli syntynyt keskelle ajallista kautta, joka mittasi aikaa ulkoisin automaattisin välinein. Siinä luonnottomuuden kehässä ihminen menetti ikuisuuden tunteensa. Hyvin tyypillinen piirre tästä oli aikuisolentojen väite, että aika alkoi vanhemmiten kulkea nopeampaan. Sitä huokailtiin ja päiviteltiin. Tosiasiassa aika oli samaa, mutta kun kokija oli ajanorja eli osaton ajannoudattaja eikä aktiivinen osallistuja, seurasi kokemus ajan nopeutumisesta. Tällöin ihminen ei elänyt luonnonlakien hienovaraisen rytmin sykkeessä vaan hitaammin tai nopeammin kuin se tai kokonaan pysähtyneenä suhteessa siihen.
Luonnollisen maailmankaikkeuden sykleihin linkittymisen menetyksen ja ajanmittaamisen omatoimisuuden loppumisen myötä ihminen ei suinkaan saanut ajattomuutta saati lisäaikaa vaan juurikin ajan pallona jalkaansa ja jatkuvan ajanpuutteen ja kiireen tunnun. Jopa lapset valjastettiin aivan liian pieninä avoimina olentoina ajan orjuuteen.
Miniatyr muisti lapsuutensa vuodet, jotka oli saanut viettää täysin luonnollisessa ympäristössä. Hän oli elänyt suurimman osan lapsuuttaan ulkona puiden, kivien, lintujen sekä eläinten katveessa. Hän oli kokenut voimakasta yhteyttä luonnon kanssa ja vaikka elämä oli haastanut häntä jo tuolloin, koki hän aina merkillisellä tavalla olevansa turvassa: joka kevät samat valkoiset kukat nousivat kaivolle. Pimeitä syksyniltoja kohden hiipuneet linnunlaulut räjähtivät soittoonsa uudelleen keväästä toiseen. Pieni oja muuttui joeksi, jonka pinnalla vesikirput juoksivat. Aurinko oli koivumaan puolella aamuisin ja illalla se putosi lehmuspuistikon takana olevan jylhän kallioisen metsän taakse. Ne olivat olleet hyviä ajattomia ajallisia vuosia, jotka vahvistivat sitä mitä hän oli, eivätkä sitä mitä hänen olisi pitänyt olla tai tehdä.
Miniatyr, kuten monet muut lapset, ohjattiin opinahjoon. Se oli ajanluonne. Kaikkien tuli ottaa vastaan jäsenneltyä, suunniteltua ja järjestettyä mekaanista opetusta. Sitä kutsuttiin sivistykseksi. Koskaan Miniatyr ei täysin sopeutunut kouluun. Hän oli aina jotenkin irti. Muu tuntui olevan oleellisempaa, mutta hän oppi myös koulukaavan. Piti tehdä jotain jollain tavalla, josta opettajaksi nimetty henkilö antoi mielipiteensä eli numeronsa. Sen suuruuden tai pienuuden perusteella sai tietää, oliko tehnyt toivotusti vai ei toivotusti.
Kahden maailman kansalaisena Miniatyr varttui ihmetteleväksi aikuisolennoksi, joka kirjaimellisesti tunsi elävänsä kahden maailman välissä. Ja kun hän oli elänyt aikuisvuosinaan aikataulujakson, jossa hän teki työtä kahlittuna kellon ja kalenterin nieluun, asuen laatikon muotoisessa talossa pinnoitetun kuolleen nurmen laaksossa, valpastui hän tunteeseen, että jotain meni väärin ja oli pielessä.
Vähitellen tämä hiertävä tunne herätti hänet sakeasta unesta, nuutuneen ihmisen taipaleettomasta vaelluksesta. Hän huomasi, että hänen hiertävä levottomuutensa oli kuolleen maan lauluja, katkottujen puiden haikuja ja saasteisiin tukahtuneiden lintujen ontuvien jalkojen painamia jälkiä tietoisuuden lihassa, todellisuuden rannalla.
Oli hapuiltava muutosta. Oli murrettava vankila ja illuusio elämästä. Lähinnä se tarkoitti kulkemista metsissä ja meren äärellä. Hän irtaantui orjuuttavasta työn otteesta ja ajautui toiseen äärilaitaan tutkimaan ajattomuutta. Hän antoi olemiselleen ja toiminnalleen rauhailmapiirin. Hän tutkaili sisimmästään nousevia kysymyksiä ja pyrki linkittämään itseään maailmankaikkeuteen laadittujen aikataulujen sijasta.
Ja sitten se tapahtui. Hän oli jokisuiston sydämessä olevalla saarella mittaamassa sykkivän pelkonsa juurevaa mittaa. Hän joi pelkonsa väkevyyttä ja suostui siihen ja sitten se tapahtui. Kaikki muuttui. Aika katosi hänen ympäriltään. Kaikki huolet, pelot, toiveet, unelmat, kaikki kaikkosivat ja hän näki ensi kertaa maiseman, jota ei koskaan ollut nähnyt. Maisema oli sama, mutta se oli syvä, väreilevä, kokonainen ja hän oli sen sisässä. Hän oli se. Puut virtasivat, kevyt tuuli harppoi oksistoissa. Auringonvalo matkusti puiden lomitse ja siinä hän linkittyi maailmankaikkeuteen. Se oli kaunis virta ja sen keskellä hän tunsi sanattoman vihjeen elämän suunnasta.
Tapahtui paljon muutoksia ulkoisesti ja sisäisesti. Miniatyr alkoi laulaa ja viljellä maata. Ja sen jälkeen niitä alkoi tulla, väkeviä ikuisuuden läikähdyksiä, energeettisten virtojen tiivistymisiä, kaikkeuden läsnäoloa. Jotain murtui auki ja irti. Läsnäolo kasvoi oivallukseksi ja havahtumiseksi. Illuusio illuusion jälkeen mursi kuorensa. Kaikkia näitä väkeviä kokemuksia yhdisti valtavan suuri ilo ja vapaus sekä tulevaisuusvihjeet, joita Miniatyr päätti noudattaa.
Miniatyr alkoi kokea ajan aivan uudella tavalla. Suorasta viivasta ja lokeroiduista ruudukkokäsityksestä aika muuttui pyöreäksi. Hokema ihmisen iästä vain numerona muuttui todeksi eikä hän enää mitenkään voinut entisenlailla käsittää ikänsä ilmaisemaa numeroa. Hän hämmästeli vuosien määrää ja olleiden ikuisuuksien ulottuvuuksia. Hän oli ollut aina olemassa. Maailmankaikkeus laajeni kaiken aikaa ja jopa tiedemaailman tutkijoille se oli edelleen mysteerio. Hämmentävää oli, että myös ihminen pystyi laajenemaan ajallisesti ajattomuuteen, josta muotoutui kaunis väkevä ikuisuus. Ehkä juuri se hidastutti ”aikaa, ikää ja vanhenemista” ja oli reitti ikuisen nuoruuden lähteelle.
Mutta ei kaikki aivan niin aivoista ja suloista ollut. Isoisoisän tähtikartat ja tietoisuus kuun vaiheista ja universumin luonteesta olivat kaunis ja väkevä todellisuus, mutta jokin planeetta ei ollut kohdallaan. Oltuaan ensin ajanorja ja nähtyään sittemmin vapauden eli ikuisuuden kasvot, Miniatyr tuli oudon levottomaksi. Ajanorjana hän ei ollut löytänyt paikkaansa ja tehtäväänsä, vaikka oli lahjakas ja osasi hoitaa työnsä kiitettävän hyvin. Pyöreän ajan universumissa hän tiesi vaeltavansa oikeaan suuntaan, mutta koska kaikki oli niin laajenevaa ja merkillistä, hänen levottomuutensa kasvoi. Täytyihän elämällä olla jokin tarkoitus. Pelkkä vapaus ei voinut olla tarkoitus.
Tarkoituksen miettiminen sai hänet miettimään elämää ja kuolemaa. Kuolema sai miettimään aikaa ja aika ajattomuutta. Syklinen spiraalinomainen todellisuus kietoi sisäänsä paljon salaisuuksia. Ja silloin hän muisti sen. Hänen tuli vaeltaa vuorelle. Hän oli kuullut jykevästä Tiimalasivuoresta, jonka taival oli raskas, mutta joka tarjosi kulkijalleen pienenkin taipaleen jälkeen huikean elämyksen. Tuolle vuorelle hän tiesi, että hänen kuuluu matkustaa. Ja kun hän juuri nyt oli nähnyt myrskyn nousevan ja vellovan vuorenrinteen seinillä, oli hän alkanut epäröidä, mutta hän tiesi, ettei voinut enää perääntyä.
Myrsky laantui ja hän päätti lähteä matkaan. Laskuveden myötä pilvet olivat alkaneet liukumäkimäisen matkansa veden mukana vuonoa pitkin avomerelle. Kevyt tuuli kuivasi rinteet ja kivillä oli turvallinen kulkea. Jostain kivikon seasta lehahti lentoon kimeästi vinkuva lintu. Purovesi solisi etäällä. Vasta huomattavasti ylempänä hän alkoi kuulla merenäänen, kun se suolaisina nuoluina kävi rinteelle ja nousi jylynä vuoren kaikupintaa ylös saakka. Vuori oli saanut ilmeisesti nimensä siitä, että meriveden karhea kuohu oli vuosituhansien aikana syövyttänyt vuorta siten, että sen keskivaiheilla jyrkällä rannanpuoleisella sivulla oli tiimalasimainen uuma. Vuoroveden aikana vesi kiipesi tiimalasivuoren juuresta ylös kohti keskikohtaa kuin aikaa mitaten. Milloinkaan Miniatyr ei ollut nähnyt elementtien niin voimakkaasti käyvän toisiaan vasten. Jumalatar rakasteli Jumalan kanssa.
Vuorenhuipulle lähdettiin nousemaan tiimalasin keskikohdasta ja laskuveden aikana onnekas pääsi halutessaan käymään sen muulloin merenpeitossa olevan tyven äärellä. Miniatyr oli päättänyt nousta ylös, se tuntui oikealta ja kolmen tiiman jälkeen hän tavoitti jo ohuen pilvikaistaleen. Siitä hän jatkoi vielä yhden eli neljännen tiiman, kunnes saapui laakealle huipulle.
Maisema avartui sinisenä ja avarana joka suuntaan. Siellä missä oli pilviä, valkean massan seasta törröttivät lukuisat vuorenhuiput. Jäämeri jatkui loputtomiin ja sekoittui etäämpänä taivaaseen.
Miniatyr painoi paljaat jalkansa vuorenhuipun kuumaa kivimassaa vasten ja lauloi. Hän katseli kaikkeutta laulullaan, silmillään ja jaloillaan, ja huomasi ympärillään käyvän hiekan tanssin.
Laakean huipun keskellä oli suuri reikä, johon tuuli kuljetti irti hiomaansa hiekkaa. Siinä Miniatyr muisti kaikki elämässään kääntämänsä tiimalasit ja niiden valkeat hiekat sekä kuuli kaikkien seuraamiensa kellojen tikitykset. Vuori oli kenties sittenkin saanut nimensä sisäänsä virtaavan hiekan perusteella.
Tiimalasin toiminta perustui siihen, että tietyssä ajassa hiekka valui tiimalasin yläosasta alaosaan, jonka jälkeen lasi käännettiin ja jälleen sama aika meni hiekan valumiseen. Vuorta ei voinut kääntää, mutta ainakin se mittasi koko ajan maailmanaikaa siinä prosessissa, missä tuuli nuoli sen lakea ja sai liikkeelle hienoa hiekkaa, joka kulkeutui aukkoon keskellä vuorta. Mutta mihin hiekka oikein valui ja voisiko aika loppua. Jos tuuli loppuisi, loppuisiko maailmakin. Ajan ajatteleminen turhautti. Miksi aika korostui kaikessa. Ehkä aika loppui vasta sitten, kun vuori kului täysin maan tasalle. Meri söi sitä toiselta laidalta ja tuuli toiselta. Laki oli nyt tasainen, arvatenkin se oli joskus ollut terävä ja jyrkkä. Jos ei ollut olemassa maailmanpuuta, joka kannatteli taivasta, vaan maailmanvuori.
Miniatyr uskaltautui aivan aukon äärelle ja tunsi siinä vienon imun. Jokin imi hiekkaa vuoren sisään. Ja koska hän oli tullut tänne asti, ei hän voinut malttaa mieltään ja hän päätti laskeutua aukkoon. Hän laskeutui yhä syvemmälle, kunnes saavutti luolan ja näki sen pohjalla hiekkakasoja.
Hän antoi katseensa kiertää luolassa ja sitten hän kohtasi kauniin näyn: siniseen pukuun sonnustautunut hahmo keräsi hiekkaa kouraansa suoraan hiekkaputouksista. Hahmo lausui sanoja, joita Miniatyr ei ymmärtänyt, mutta jotka olivat kauniita sanoja kuin lauluja. Annettuaan kouransa täyttyä hiekasta hän lausui nuo laululliset sanansa puristaen hiekkaa hennosti nyrkkiin, jonka jälkeen hän valutti hiekat jonkinlaiseen astiaan.
Siinä kohti hahmo havahtui siihen, ettei ollut yksin. Kirkas ilme ja hymyn kare juoksivat noille vahvoille kasvoille. Miniatyr katsoi hahmoa ja katsoi sitten maahan, kunnes hahmo ennätti vapauttamaan Miniatyrin kiusaantumisen tunteesta toivottamalla hänet tervetulleeksi Tiimalasivuoren sisään. Hahmo vinkkasi tulemaan lähemmäs, sillä Miniatyria näytti hyvinkin kiinnostavan, mitä vuoren sisässä tapahtui.
Hahmo täytti jälleen nyrkkinsä hiekalla, loitsusi sen ja laski hitaasti vaalean putkilon sisään. Maailman ohuimmasta luusta valmistetut tiimalasit seisoivat päättymättömänä ketjuna vuoren ulokkeiden uumenissa odottaen hiekkatäyttöä. Tiimalasiluita oli pystyssä, kumossa, päällekkäin, riveittäin. Niitä oli mahdottoman paljon. Hahmo tarttui aina yhteen niistä ja otti hiekkaa putouksesta nyrkkiinsä, lausui sanansa ja laski hiekan keskittyneesti syvässä lempeyden tilassa onttoon luumaljaan.
Toimitus näytti kauniilta ja pyhältä, mutta mitä hahmo oikein kuvitteli tekevänsä. Hän toisti tuota samaa koko ajan ja aina kun yksi tiimalasiluu oli täytetty, hän sulki sen ja laittoi suurelle laakealle kivelle. Siinä niitä oli valtavat määrät hiekasta täytettyjä tiimaluulaseja sikin sokin toisiinsa nähden.
Yllättäen hahmo lopetti työskentelynsä. Hän sanoi kuusi kuun askelta tulevan kohta täyteen. Aikataulut vuorenkin sisässä, Miniatyr hymähti sisäänpäin tuskastuneena, mutta suostui kuitenkin kuuntelemaan, sillä hahmo viittasi häntä kuuntelemaan. Tuulenviri teki täyskäännöksen ja sitten Miniatyrkin kuuli sen. Vesi oli oudon lähellä.
Hahmo nousi ylemmälle tasanteelle ja viittoi Miniatyria tekemään samoin. Seurasi jännittynyt hiljaisuus, jota kurlaava vedenääni säesti. Sitten alkoi tapahtua. Tiimaluukeko alkoi elää ja liikkua. Osa niistä pyörähti keon päältä ja särkyi vasten kiveä. Suurin osa tiimalasiluista vain liikkui ja kasa ikään kuin alkoi levitä. Pian Miniatyrille selvisi mistä oli kysymys. Oli nousuveden aika ja vesi levisi laakealle luolan lattialle alhaalta päin. Ensin pienenä norona, suuremmaksi kasvaen. Vesi nousi ja sai tiimalasit liikkeelle ja kun vesi oli työntynyt vuoren sisään täydesti, avautui heidän edessään pienoismeri, jossa seilasi satojen tiimalasiluiden joukko.
Vuoren sisään työntynyt vesi piti erikoista ääntä liikuttaen tiimaluita. Aikansa ne kiersivät rytmisesti ja verkkaisesti kehää, etsien suuntaansa, törmäten toisiinsa, kunnes kuun suuntaansa muuttavat askeleet lauloivat merelle ja se alkoi vetäytyä vieden luut mukanaan, kunnes jäljellä ei ollut enää kuin tyhjä laakea kivi. Vesi oli puhdistanut luolan ja vienyt mennessään myös kaiken irtonaisen ajanhiekan. Ja heti siinä vaiheessa hahmo nousi ylös ja alkoi täyttää tuulen tuomalla hiekalla lisää tiimalasiluumaljoja.
Jokainen tiimalasiluu vastasi yhtä ihmiselämää. Hahmon tehtävä oli täyttää kaikki samalla hiekkamäärällä ja lähettää veden vietäväksi. Osa särkyi jo heti alussa. Iso osa tavoitti meren, järven tai joen ja alkoi siitä matkansa. Useat seilasivat pitkiä matkoja. Myrskytuulten ja tyynten jaksojen vuorottelut käänsivät tiimalasiluuta sopivasti eikä hiekanvirta koskaan pysähtynyt. Oli elämiä, jotka jäivät paikoilleen, jolloin aika alkoi juosta menettäessään luonnollisen virtansa. Hahmo kutsui sellaista elämää turvallisuusmiinaksi. Vaikka virrassa oli paljon voimaa, virtaamattomuus tuhosi kantajansa olemattomiin paljon todennäköisemmin.
Kaikenlaiset maailmankaikkeuden lait vuosituhansista toiseen olivat kuljettaneet ihmiselämän tiimaluita. Virtaaminen, liikkeessä oleminen ja kaikkeuden todellisuuksien mukaan eläminen oli ollut hallitseva osa olentojen elämää, kunnes oli koettanut tämä rantaan kahliutuneiden ihmisten aikakausi. Kääntyessään ylösalaisin tiimalasi teki puolikkaan ympyrän ja kääntyessään jälleen, ympyrästä tuli täysi. Sama hiekka ja aika virtasi, mutta se edellytti muutosta ja käännöstä tiettyjen sisäisten syklien välein.
Mutta ihminen ei ollut enää jaksanutkaan olla osallistuja vaan hän oli päättänyt ankkuroitua pois virroista elämään helposti ja turvallisesti, minkä seurauksena hiekka ei enää liikkunut. Kyllä Miniatyr sen ymmärsi, olihan hän itsekin elänyt niin ja kokenut sen passivoivalla tavalla ihanteellisen turvalliseksi. Ei ollut vaaraa, että hiekka loppuisi tai malja särkyisi. Liike oli tuolloin pysähdyksissä. Siitä sai hallinnan tunteen ja juurikin kaikki tämä oli opetettu sivistyksen nimissä; minän todellinen suu oli pesty aivopesusaippualla.
– Missä ajattelet tiimaluumaljasi nyt olevan? kysyi hahmo yllättäen. Miniatyr mietti hetken ja arveli sen olevan rannasta irrottautumista seuranneen hämmennyksen vallassa jossain virran ytimessä vapaassa riennossa. Hahmo hymyili lempeästi. Miniatyrille tuli palava tarve tietää, mitä tulisi tapahtumaan, päättyisikö hänen aikansa nyt, alkaisiko kaikki vai loppuisiko, kun hän nyt viimein oli vapauttanut itsensä ja uskaltautunut virtaan mukaan.
Hahmo oli hetken aikaa mietteliäs ja hymyili jälleen. – Et ole alussa etkä lopussa. Kaikki ikään kuin odottaa, hahmo vastasi. Miniatyr halusi tietää, mitä kaikki tarkoitti ja mitä se odotti, mutta ei saanut suoraa vastausta. – Eheys on ihan mukavaa ja varmuus kivaa, mutta maailma alkaa murtumisesta, hahmo sanoi ja jatkoi maljojen täyttämistä ja kertoi Miniatyrille toisen reitin vuorelta alas. Miniatyr ehtisi tuolla reitillään nähdä kuinka uusi nousuvesi kohoaa pitkin vuorta ja kulkea yhdessä alas asti sen mukana. – Seuraa virtaa, oli hahmo sanonut.
Matkalla Miniatyr havahtui voimakkaaseen kohinaan, joka ei tullut merestä vaan hän löysi vuorenrinnettä laskeutuvan leveän vuoristopuron. Siellä täällä harvakseltaan puron virrassa kulki yksittäisiä luisia tiimalaseja. Hän lähti seuraamaan puroa, joka tasaisella maalla kesyyntyi lauhkeaksi joeksi. Osa tiimalasiluista jäi kiinni rannan juurakkoihin ja kiviin. Hän viehättyi näkemästään. Osa elämistä vaelsi merille, osa nousi metsiin. Ja kaikilla oli sama todellisuus, aika, muutos, kierros, kehä, spiraali. Ilma, maa, tuli, vesi ja henki.
Joen varsi oli vehmas. Suuret saniaiset vankoilla varsillaan kasvoivat tiheänä mattona. Puut olivat vanhoja ja jylhiä. Sammal oli peittänyt kivikon, siitä oli aikaa, kun ukonilmat olivat saaneet kiviä liikkeelle vuorenrinteeltä tänne asti. Virta leveni välillä suureksi ja verkkaiseksi, kunnes sen syke alkoi käydä kiihkeämmäksi.
Miniatyr kiihdytti askeleitaan. Hänen katseensa kiinnittyi yhteen erityiseen luiseen tiimalasiin. Hän rauhoitteli itseään, eihän hän mitenkään kaikkien tiimalasiluiden joukosta voinut löytää juuri omaansa. Ajatus tuntui typerältä, mutta se vain itsepintaisesti vahvistui hänen mielessään, kunnes hän oli ihan varma, että luumalja, jota hänen katseensa oli alkanut määrätietoisesti seurata, oli hänen oma elämänsä.
Mitä hänen tuli tehdä. Siinä se meni, virrassa, vapaana, huolettomana. Tuliko hänen pyydystää se, sitäkö koko reissu tarkoitti, sitäkö hahmo oli tarkoittanut. Aivan niin, sitä se varmasti oli, sillä hahmohan kertoi joidenkin ihmisten löytäneen maljansa ja palaavan vuorelle täyttämään sitä, että saisi lisäaikaa, että elämä jatkuisi. Siinäkö oli ikuisen elämän salaisuus. Nousta ajanportaita ajan vuorelle, täyttää yhä uudelleen maljansa, varmistaa sen kestävyys, vuodesta toiseen, tunnista ja sekunnista toiseen. Hän ajatteli kaikkia niitä guruja, maageja ja mystikkoja, jotka olivat puhuneet vuorelle nousemisesta, niin tietysti, sitä kaikki oli!
Intonsa kiihottamana Miniatyr yritti pyydystää luista ajanmittariaan. Hänen oli saatava se kiinni, sillä hänen aikansa oli vaarassa päättyä. Hän ponnisti kaiken tahdonvoimansa ja taitonsa tulen saadakseen kiinni tiimansa ja kantaakseen sen takaisin vuorelle tiimalasiluuntäyttäjän korjattavaksi.
Pian hän saikin oksan kärjellä kiinni siitä ja näki sen kurjan tilan: luu oli lohkeillut ja oli pian särkymässä. Sitä oli toki paikkailtu, olihan hän yrittänyt hakea etsinnöilleen apua, ratkaisua levottomuuteensa. Hänen mielensä oli pitänyt häntä hereillä rauhattomana ja hän oli tehnyt kaikkensa, opiskellut psykologiset mantransa ollakseen ehyt, järkevä ja osaava hiljentääkseen sisäisen puhujansa.
Kateellisena hän katseli joenrantasammalikkoon asettuneita toverielämiä. Ei naarmuja, ei kolhuja. Ja siinä epähuomionsa tolassa hän horjahti ja kepin nokassa ollut tiimalasiluu tipahti takaisin virtaan. Hän alkoi juosta tavoittaakseen tiimalasiluunsa uudelleen, mutta kompastui törröttävään sammaleiseen kiveen. Maan iskun kamppaamana hän makasi sammaleiden ja saniaisten seassa nöyryytettynä ja vihaisena. Kaikki menee pieleen, enkö vieläkään osaa!
Kyynärpäät säkenöivinä ja sykkivinä hän päätti nousta, yrittää vielä kerran juosta ajan kanssa kilpaa, mutta joki muuttui valtavaksi kuohuksi, jota seurasi järkyttävä putous. Siinä hän seisoi ja kuunteli kosken mylvivää kuohua kuin manaavaa rukousta ja näki tiimalasiluunsa helähtävän kiveen. Sirpaleet räjähtivät ja mursivat hänen hiekkansa vapaaksi. Vedenääni voimistui ja alkoi kiertää sakeana hänen kuuloluillaan. Vuori nauroi. Vereslihalle auennut kyynärpääiho paloi ja sykki sydämen tulta. Virta kuljetti luusirut ja hiekan ties minne.
Miniatyr luhistui maahan ja hänen silmänsä täyttyivät suolaisesta vedestä, nousuvesi. Hänen kurkkuaan kuristi, käsiä ja jalkoja pisteli. Ne olivat veltot ja hervottomat. Hän kirosi, valitti, vaikersi ja huusi kuin eläin, kunnes ravistellut kauhu vaimeni ohueksi ja kalpeaksi viiruksi hänen väsyneeseen nieluunsa. Äänihuulet värähtelivät enää vain vähän. Sieraimissa vaelsi sammalen syvä tuoksu. Maailmankaikkeus sai tunkea auringon, kuun ja tähtikarttansa omaan mustaan aukkoonsa.
Sisäinen sota oli päättynyt. Raunioilla makasi luhistunut olento. Kaikki mikä oli ollut merkityksellistä, räjähti merkityksettömyyteensä. Miniatyr menetti käytännössä kaiken, mitä ihminen voi menettää, mutta hänen aikansa tai elämänsä ei suinkaan päättynyt. Hiekan, liikkeen ja aikaluun muodostama liitto oli kyllä symboli fyysiselle elämälle ja sen ehdoille, mutta omaksi itseksi tuleminen ja oman sisäisen muodon paljastuminen tapahtuivat vasta murtumisen kautta, kun hiekka vapautti itsensä kahleistaan.
Miniatyr oli nähnyt kuinka osa maljoista särkyi jo tiimalasiluuluolassa, osa murtui matkalla ja osa ei koskaan. Ehkä eheys ja tieto, osaaminen ja hallinta eivät olleet tarkoituskaan. Ehkä juuri niiden ansiosta ihmisolento koki suurimman tragediansa.
Oltiin jo kaukana aikakaudesta, jolloin ihmisolento viimein suostui uskomaan, että maapallo on pyöreä, mutta useimpien olentojen aikakäsitys oli edelleen litteä. Haudan uumeniin saateltiin täydellisissä kuorissa joukko epäperhosia ja antikorentoja, jotka oli saateltu vaimentamaan sisäinen kaiherruksensa ja välttelemään rikkoutumista saaden aikaiseksi yhden vahvimmista elämänvastaisista hallintaan pyrkivistä yhtälöistä ollen koskaan murtautumatta vapaaksi kotelomakuupussinsa uumenista.
Sari Maanhalla
Kiireen alkujuurilla
Olipa kerran Suon Akka, joka eli Metsäjärven laitamilla mökissään suon sydämessä suurten puiden katveessa. Päivät kuluivat rattoisasti suurempia murehtimatta tai kiirehtimättä. Toisinaan Akka lauleskeli ja kulki metsämailla, joissa ääni kaikui hiljaisuudessa kuin aamun raikas runo. Toisinaan hän kalasti tai keräsi marjoja metsästä. Hän nautti luonnosta ja sen kauneudesta eläessään tasapainoista elämäänsä.
Jos aurinko ennätti joskus laskea kesken puiden hakkuun, Akka ei ottanut siitä itselleen huolta, vaan painui pehkuihin hyvillä mielin. Luontoäidin ihmeellisessä maailmassa oli hänellä turvallinen sija maata.
Eräänä päivänä Akka lähti kalaan, sillä aurinko kimalteli veikeänä taivaaltaan ja oli mukavan lämmin. Metsän syli oli kuin satumaailma. Hallan timantit koruttivat varpuja. Silmiään aukova aurinko sai kiteet sulamaan kyyneleiksi, jotka hitain pisaroin valuivat lehdeltä lehdelle, kunnes saavuttivat untuvaisen sammalikon. Kaikkialla kimalteli niin kirkkaasti, että melkein kuuli pisaroiden helisevän. Riemumielin Akka kulki eteenpäin astellen metsänpohjaa. Hän katseli hämähäkin uurastuksia, aamulla ne näkyivät parhaiten. Kaste kirjoi nuo kauniit taideteokset ja aurinko teki niihin pensselillään loppusilauksen. Yön kyyneleet kimaltelivat langalla kuin helmet pujotettuina silkkilankaan.
Järven rantaan päästyään Akka äimistyi, sillä järvi oli kummallisen tasainen. Koskaan ennen hän ei ollut nähnyt moista. Sumu lepäsi rannan tuntumassa, aivan veden päällä ja hiljaisuus maalasi kaiken rauhan värein. Mistään ei kuulunut mitään. Järvi oli kuin suuri valtaisa heijastava peili. Koko ympäröivä luonto näytti olevan paljastettuna tuon suuren avaran totuuden edessä. Ei voinut piilotella pihlajapoika punertuvia lehtiään. Taisipa peilata itseään, hieman ihaillakin.
Punastelevan puolukkamättään kuvajainen heijastui myös veden pintaan. Liekö se odotti aurinkoa osakseen, että kypsyisi loppuun asti, vai kuuliko Akan askeleet, pelästyi. Luuli, että joutuu poimituksi ennen aikojaan. Mitäs Akka raakoja marjoja poimimaan. Punastelkoot viimeisiinsä saakka ihan kaikessa rauhassa. Metsä ja järvi soivat marjoille oivallisen kodin.
Akka katseli ja äimisteli. Aamun virkut linnut virittelivät siipiään tuon kuultavan peilin yllä. Ne kiitivät kuin kilpaillen syttyvän päivän lähteillä. Ne peilasivat höyheniään nukutun yön jälkeen suurta kuvajaista vasten. Sipaisivat veden pintaa kuin nimeään veteen kirjoittaen. Samalla ne joivat itseensä aamun raikkautta, että jaksoivat elää elämää ylistäen kokonaisen päivän. Sitten linnut katosivat puiden syliin. Aamulento oli ohi. Hiljaisesti sumu liikkui ja lainehti, kunnes oli poissa. Lämpö pyyhki peiton pois peilin päältä.
Sitä katseltuaan Akan mielialaa alkoi vallata suuri säikähdys, kuin sisäinen ajatusten värähdys, sillä järvi oli hänestä sangen omituinen. Hän heräsi tiitterästi pohtimaan syytä järven heijastukselle. Ensin hän ajatteli, että järvessä oli joku vika, ja se oli mennyt rikki. Tokkopa siinä enää edes kaloja oli. Ennen olivat laineet ja aallot hipsineet järven selältä rantaan, mutta nyt ne olivat poissa. Järvi oli hajonnut, kadottanut kaiken elämänsä.
Miettiessään näitä tuntojaan Akka sattui huokaisemaan oikein syvään. Huokaus osui järveen ja siitä syntyi pieni vire. Silloin Akka oivalsi, että tuuli oli poissa ja siksi järvi heijasteli taivaansineä ja rannan puita. Oli tyyni ilma. Tuuleton päivä oli Akan mielestä veikeä ja hassu. Hän viehtyi siitä niin kovin, että päätti kellahtaa selälleen ennen onkimaan alkamista. Rauha luonnossa, rauha Akan mielessä. Akka makasi ja kuunteli luontoa, eikä hän kuullut minkäänlaista ääntä. Yleensä tuuli kuiski ainakin vähän puiden oksilla. Toisinaan tuuli oli ollut pahallakin päällä ja oikein huutanut mahtiaan metsässä, järvellä ja Akan kotimökin kulmilla. Nyt mistään ei kuulunut mitään.
Hetken siinä maattuaan Akalle tuli haikea mieli. Tuuli oli ollut hyvä kaveri hänelle. Akasta alkoi tuntua siltä, että hän oli aivan yksin suuressa luonnossa. Ja kun hän aivan tarkkaan mittasi sisäisiä tuntojaan, huomasi hän, että täysi hiljaisuus puistatti häntä. Hän ei enää viitsinytkään maata paikallaan mokomana hassuna päivänä, vaan päätti ruokkia sisäistä hankaluuden tunnettaan kalastuksella. Mieluisa puuha se mieltä hoitaa, hän ajatteli ja nousi ylös ja kulki lähemmäs järveä ja kurottautui heittämään ongen kohon veteen.
Ja sitten hän tosissaan säikähti.
Hän näki itsensä vedessä. Itsensä seisoa tönöttämässä siinä omana itsenään. Akka kosketteli päätään ja pelästyi. Olenko minä näin pieni ja olematon, olenko minä tuommoinen, Akka tuumi ja tuijotti omaa kuvaansa. Hän näki pienen kehonsa heijastuvan veteen ja hän kauhistui. Kauhistus kouraisi hänen sisintään ja hän hätääntyi. Merkillinen levottomuus valtasi hänen mielen ja hän heitti ongenvavan pois ja alkoi juosta. Hän juoksi suopursujen ohi ja tallasi huomaamattaan kypsymässä olevia marjoja. Hän rikkoi hämähäkin seittiluomuksen ja potkaisi juoksuaskelillaan riekkoa.
Hän juoksi ympäri kotimetsäänsä eikä olisi halunnut pysähtyä, sillä juostessaan hän unohti oman pienuutensa ja huolensa siitä. Hän juoksi ja juoksi. On selvää ettei yhdenkään Akan voimat riitä sellaiseen ryntäämiseen ja pian hänen täytyi pysähtyä mättäälle levähtämään. Kauhistuksen paikka. Heti hän muisti näkemänsä, joten hän laittoi tietoisesti huolen aiheensa jemmaan aivojen perimmäiseen nurkkaan. Hän ei tahtonut muistaa
Ratkaistakseen minuutensa ongelman hän alkoi suunnitella elämäänsä huomiseen nähden. Itse asiassa hänen oli elettävä koko ajan muualla kuin tässä ja nyt, ettei hän vain muistaisi mitättömyyttään. Hän hylkäsi läsnäolemisen ja ryhtyi elämään elämää, jossa hän jatkuvasti oli siirtänyt mielensä tulevaisuuteen ja suorittamiseen.
Akka suunnitteli itse asiassa päivätolkulla elämäänsä eteenpäin. Kun suunnitelmat oli tehty, hän alkoi kiireisen touhuamisen. Akka pesi vaatteita, siivosi, pilkkoi puita, keräsi sieniä ja kuivasi ne ja teki kaiken useaan kertaan päivässä ellei muuta hommaa itselleen keksinyt. Tai ainakin hän murehti tekemisiään, jos kaikki oli jo tehty. Jotain täytettä oli oltava.
Ihan sama miten aikansa käytti, kunhan sen ahtoi täyteen. Kalassa hän kävi tiheään, mutta varoi tuuletonta päivää. Hän ei kaivannut enää muistuttajaa omasta mitättömyydestään. Hän ei tahtonut enää ikinä katsoa itseään ja samalla tunnustaa elämän tosiasioita. Akka keksi jokaiseen sekunnin rakoseen jotakin eikä hän enää koskaan rentoutunut. Hän väsyi, mutta lisäsi kierroksiaan. Hän nukkui huonosti ja kaipasi uniensa pienissä syvissä hetkissä kipeästi jotain elvyttävää ja eheyttävää, jotain minkä hän oli unohtanut ja kadottanut. Hän eli elämänsä rauhattomuuden vankina.
Näin sai alkunsa kiireinen elämänmuoto, jossa ihmiset ryntäävät sinne tänne suurempia ajattelematta. Suon Akka tuli tietämättään luoneeksi elämäntavan, joka siirtyi jälkipolville aiheuttaen suurta rauhattomuutta ja luonnosta vieraantumista. Suon Akkaan perustuu myös nykyihmisten tarve hakeutua luontoon metsien ja järvien äärelle. Jossakin syvällä ihmisen sisimmässä on kaipuu rauhaan. Se mitä suuri esiäitimme mystinen Suon Akka koki aikoinaan, halutaan tavoittaa uudestaan.
Ihminen on osa luontoa, ja tarve kokea kuuluvansa luontaisiin miljöisiin, on meihin sisäänkirjoitettua. Hakeudumme elämyksellisten luontomaisemien äärelle saadaksemme sisäiset kierroksemme lakkaamaan. Luonto koetaan meditatiivisena kokemuksena. Haluamme tavoittaa juuri tuon alkuperäisen Suon akan kokemuksen luonnon moninaisuudesta ja läsnäolosta.
Me rauhoitumme saadessamme olla osa jotain suurta. Luontoon liittyvä kauneuden kokemus eheyttää meitä sisältäpäin. Hengen ravinnon lisäksi voimme kerätä fyysisen kehomme hyväksi moninaisia metsän antimia. Näinhän Akkakin eli ennen suurta säikähdystään.
Kuljen Valkiaisjärven rantaan. Näen sumun järven yllä, joka kuin varkain hiipii pitkin peiliä, kunnes pakenee rannoilta joen suuntaan lämmittävän auringon ottaessa päivästä kiinni. Luonto on suuri ja ihmeellinen peili. Sen kauneutta vasten voin katsoa omiin sisäisiin maailmoihini.
Luonto katsoo peiliinsä avoimen rehellisenä, ihmettelevänä. Mieleeni tulee kysymys, uskallanko itse katsoa suuresta peilistä, minä Suon Akan jälkeläinen. Uskallanko katsoa rauhan ja avoimuuden peiliin, olla läsnä, olla minä. Olla osa luontoa, minä Valkiaisjärven neito.
Sari Maanhalla
Totuus todellisesta ihmisluonnosta
Kaksi lauttaa purjehtii avovedellä. Molemmissa lautoissa istuu nainen. Toisessa istuu lempeä Natali ja siinä toisessa äkäinen Nasti. Nasti omistaa veden ja vahtii sitä. Natali puolestaan haluaisi juoda, koska hänellä on valtavan kova jano.
Lautat purjehtivat vapaana aivan lähellä toisiaan. Kesäpäivä on heleä ja valoisa, se antaa parastaan. Natali tähyilee kimaltelevaan veteen yrittäen edes vähän nauttia kesäpäivän auvosta janosta huolimatta.
Puolestaan Nasti laiha kuivakka akka istuu omalla lautallaan ja tuijottaa varuillaan Nataliin silmääkään räväyttämättä. Hänelle tämä järvi on helvetti, kipeiden tuskien jumalaton temppeli. Nasti ei ennätä veden vahtimiseltaan nauttia kesäpäivästä, koska tuo verenimijä Natali vainoaa ja himoaa hänen vettään.
Natali huomaa Nastin lautan olevan aivan likellä. Kuin lempeästi uhmaten Natali koskettaa vettä tehden kämmenestään kupin. Vettä jää kämmenelle pieneksi maljaksi. Jospa Nasti ei näe tai välitä, Natali ajattelee ja liikuttaa kättä juodakseen veden, mutta Nasti tulistuu ja tönäisee veden pois. – Mitä se tuollaisia! Piru sinut perikööt.
Natali maiskuttaa näivettyvää suutaan. Hän lipoo kieltään ja huuliaan, joiden hän tuntee koko ajan olevan enemmän kuivat. Hän niin haluaisi juoda. Kunpa hän saisi vettä. Vettä, vettä, vettä. Antakaa hyvänen aika vettä. Mikään ei juuri nyt kruunaisi elämää sen koreammin kuin vesitilkkanen. Siinä on kesäpäivän heleyskin saamassa tummat sävynsä, sillä janoisena oleminen kuin vainottuna olemista.
Natali yrittää onneaan toisen mokoman kerran. Laittaa kätensä kupiksi, vilkaisee pikaisesti äkäiseen kumppaniinsa, mutta Nasti tönäisee ja Natalin on luovuttava vesiaikeista. Itse asiassa Nasti osoittaa todellisia kiivastumisen merkkejä. Veteeni et koske. Siihen ei koske kukaan eikä varsinkaan Natali.
Nasti on päättänyt voittaa tämän taistelun, vaikka henki menisi. Hänen eleensä ja ilmeensä ilmoittavat karun ja tylyn tuomion. Hänen sanansa on tämän seudun laki ja sitä on parempi Natalinkin totella. Ei tipu vettä, ei edes yhtä tippaa ja taivaaltakin sitä saa odottaa ison tovin, sillä taivas on repinyt itsensä ihan ilkosilleen.
Pian luontoäiti puuttuu peliin ja Nastin lautta lipuu kauemmas. Natali aavistaa hetkensä tulleen. Hän kumartuu vettä kohti, laittaa kätensä kupiksi ja painaa sen hitaasti veteen.
Hän tuntee kädessään veden hehkeän viileyden, maistaa suussaan jo etukäteen veden vilvoittavan rukouksen kuivassa kitalaessaan ja ikenissään. Mutta Nastipa ottaa käsiinsä pitkän kepin, jolla tökkää Natalia, ettei tämä vaan onnistu aikeessaan. Natali horjahtaa ja vesi roiskahtaa hänen kädestään pois. Ja kun silmä välttää Natali nuolee himokkaasti kosteaksi jääneen kätensä.
Siitä seuraa se, että Nasti tuijottaa taukoamatta Nataliin. Siinä ei naamakarvakaan heilahda, mikä on sinänsä ihme, sillä aivanpa tuota on Nastilla partaakin ruvennut naamaan pukkaamaan. Se on aikuisen naisen merkki se, että on karvaa vähän siellä täällä. Harvan parran keskeltä erottuu viivana Nastin suu ja tuota ilkikurista naamaa täydentää hänen viiltävän epäilevä ja pistävä ilmeensä. Hän on päättänyt vahtia tuota pirulaisen akkaa, joka janoaa hänen omaisuuttaan.
Natali puolestaan päättää ottaa rennommin. Suu on kyllä kuiva kuin maailman ehtynein kaivo, joka on maatunut hiekkaerämaan sydämeen kuivuuden ikuiseksi symboliksi. Natali on toiveikas, kyllä se lempo pian periksi antaa.
Natali oikoo hamettaan ja nostelee lihojaan, tuulettaa läskipoimujen alle kertynyttä hikeä ja asettaa kehonsa mukavasti olevaksi. Ah on se ihanaa kun osaa nauttia elämästä niin, että näkyy, että on ihan lihaa luiden ympärillä. Mahtaa elämä olla kurjaa pelkän löysän nahan ja luun kanssa, Natali ajattelee ja arvostelee lempeän katseen varjosta kuivakkaa luisevaa Nasti parkaa.
Mutta kaikki tuo nautinto ja rentous ovat vain hämäysliikkeitä, sillä samalla Natali kärkkyy uutta tilaisuutta tarttua veteen, uutta tilaisuutta, jolloin voisi ottaa vettä kämmenkuppiinsa ja juoda antaumuksella. Juoda, juoda ja juoda. Olla yhtä veden kanssa. Tuntea suussa veden rukous. Yhtyä veteen, joka kirvottaisi hänet ja hänen lihansa. Veteen, joka siunaisi hänet ja kuivuuden hänessä.
Vesi kimaltelee ja liplattaa lauttoja vasten. Ja niinhän siinä käy, että lautat erkaantuvat lisää ja Natali tajuaa hetkensä tulleen. Hän laittaa kädet toisiaan vasten ja aikoo ottaa kaksin käsin. Nyt on kauhottava, juotava maailman edestä, Nasti on sen verran kaukana, eipä se nyt estele, ajattelee Natali ja painaa kädet veteen. Ja sehän on kuin veden henget hänelle soittaisivat harpuillaan ja viuluillaan temppeleistään käsin.
Mutta Nastipa huomaa pahan itse teossa ja lyö soittajille luun kurkkuun. Nämä vesipidot loppuvat nyt. Mitäs tuosta vaikka lautta on kaukana. Luuleeko tuo kurjimus ettei hän ole varautunut kaikkeen. Nasti pujottaa käden helmoihinsa ja ottaa taskun uumenista litteän kiven ja heittää lasauttaa sillä suoraan Natalia takaraivoon.
Natali tuntee kolahduksen päänupissaan. Kipu viiltää kuin myrkkynuoli. Orkesterin soitto lakkaa, päivän kaunis kimmellys haipuu pois. Janon sammuttaminen seisahtuu. Vesi ei ole kangastusta, vaan jotain vieläkin kamalampaa; vesi hänen ulottuvillaan on todellista, mutta vettä vartioi myrkkyäkin väkevämpi kuningatar.
Natali säikähtää kiven osumista ja vihlaisevaa kipua niin kovasti, että nousee lautalla polviensa varaan pidellen takaraivoaan hieman holtittomassa asennossa ja sitten se tapahtuu. Nimittäin hänen tasapainonsa pettää. Lautta keikahtaa ja hän tippuu veteen. Nasti kokee helpotusta, jopa nauraa mustien hampaiden tynkiensä lävitse. Siinä menee emäntä yli laidan. Miten läski suu nyt pannaan.
Nasti on vahingoniloinen sisimpänsä juuria myöten, sillä nyt hän pääsee pahan tekijästä, veden varastajasta. Kierosta akasta, joka vonkaa alituiseen hänen omaansa. Huku moinen akka! Painu pahanen kalojen nokittavaksi, tehkööt ruutanat ja raatanat ahteriin pesänsä! Nasti kiljuu ja tanssii voitonmerkiksi. Siinä muka ollaan niin janoisia, ja keho on pinkeä ja turpea kuin mikäkin maailman leili. Ja tuleehan se tämäkin hetki, kun paha saa palkkansa ja hien polttama liha pääsee likoamaan. Sihinä siinä kuuluu kun pekonikankut ja löllökyynärpäät sulahtavat viileään täydelliseen veteen jäähtymään.
Natali kamppailee vedessä viimeisten voimiensa tunnossa, yrittää hapuilla lautalleen, mutta ei pääse. Hän alkaa painua. Hän räpiköi vedessä. Haukkoo henkeään. Vettä menee hänen suuhunsa. Hän arvailee mielessään, että mikä onkaan hänen viimeinen hengen vetonsa ja yllättyy, kun niitä tulee vielä kuitenkin lisää.
Nastin nauru repii lastuja Natalin pulleasta naamasta. Voisipa hän poimia nuo silmät ja laittaa ne peltimukiin lillumaan muistaakseen tuon katseen, tuon pelokkaan hukkuvan katseen. Tämä on Nastille voiton hetki, riemullinen korkea soitto.
Natali kamppailee tuskissaan, kunnes tajuaa saavansa kerrankin juodakseen.
Jano helpottaa. Kamppailu lakkaa. Suu ei ole enää kuiva, vettä on yllin kyllin juotavaksi asti. Veteen joutuminen on jopa nautinnollista pitkän paahteessa istumisen jälkeen. Ja siihen sitä sitten Nastin nauru hyytyykin, kun hän näkee, että Natalin kasvoille leviää kauhun sijasta iloinen ilme. Nyt Natali saa vettä. Nastin omaa vettä. Nyt Natali voi vetää keuhkonsakin täyteen vaikkapa vain kostoksi. Nyt tämä voi saattaa pernansa, maksansa ja kaikkensa juomaan hänen vettä. Juoda oikein kylläiseksi asti, mitä siitä, vaikka kuolisi, kunhan saa vettä. Nastin vettä.
Nasti mittailee onnellista voittajahymyä Natalin kasvoilla. Liian leveä. Ei, ei hän voi antaa sellaisen tapahtua. Että antaa nyt Natalin vetää pidemmän korren ja nauraa viimeiseksi kaikkein makeimmin. Vihan määrä kasvaa. Estettävä se on. On estettävä mokomaa juomasta.
Koettaa päämäärätietoisen toiminnan aika. Nasti kauhoo lauttansa Natalin luo. Hän on päättänyt kiskoa Natalin ylös vedestä, ettei tämä voi juoda hänen vettään, kuolla hänen veteensä ja mädännyttää sitä lopullisesti.
Ja kun Natali vihdoin makaa lautan päällä mahallaan, alkaa Nasti hakata tätä selkään. Nasti työntää jopa sormensa Natalin kurkkuun, että tämä oksentaisi aivan kaikki viimeisetkin vedet rippeet ulos sisuksistaan. Näin on homma hoidettu ja vesi sillä kenelle se kuuluukin.
Jälleen ollaan tilanteessa, jossa Nasti vahtii Natalia, ettei tämä vaan juo hänen vettään. Että Natali vaan nyt pysyisi kurissa. Tajuaisiko tuo. Olisihan se kaikkien edun mukaista, ajattelee Nasti ja tuijottaa Natalia kuin partahaukka.
Jottei tuo pulska elämänkuva, isokokoinen nainen yrittäisi enää päihittää Nastia, kaivaa tämä esiin kankaaseen kääritystä nyytistä haulikon. Näin hän alleviivaa valtaansa. Haulikko olalla hän alkaa vahtia vettään.
Haulikon piippu kiiltelee kuin unelma auringon ja toivon tuulien suudellessa sitä. Nasti tietää, että valta oli hänellä äskenkin hyppysissään ja tämä jalkoväli täällä on koko seudun valtias, mutta haulikko on ikään kuin symboli siitä, että tälle akalle ei kannata ruveta ellei sitten väen vängällä halua saada ruutia häpynsä täytteeksi.
Aika kuluu. Natalissa nousee levottomuuden kipuileva tila. Takaraivossa jomottaa vielä kivenosuma. Paholaisen leima. Kehossa tuntuu nihkeältä ja tunkkaiselta oksentamisen jälkeen. On kaikin puolin kauhun olotila. Vettä on saatava, ajattelee Natali, mutta on otettava huomioon, että haulikko luo entistä kireämpää ilmapiiriä, ja etäännyttää veden saamisen mahdollisuuden kauemmaksi.
Natali hermostuu. Virottuaan ja pelastuttuaan hukkumakuolemalta hän päättää uhmata Nastia ja juoda vaikka henki menisi. Vaikka tämä ampuisi. Vaikka tulisi kuulaa takaraivoon, hän on päättänyt juoda, sillä mikä loppu se sellainen olisi, että antaa periksi tuollaiselle tikulle. Mikä näky se olisikaan, hän kuivuneena ruotona lautallaan, olisi se nyt ainakin kunniakkaampi loppu kuolla haulit takaraivossa.
Natali katsoo Nastiin uhmaten ja polvistuu veden äärelle ja kerää vettä kämmenkuppiinsa. Nasti ottaa aseen, painaa sitä poskea vasten ja tähtää Natalin käteen, jossa on vettä. Natali katsoo syrjäsilmällä Nastiin ja aseeseen. Antaa silmiensä haaleanharmaiden pallukoiden vaihtaa kohdetta edestakaisin.
Nasti ottaa aseesta tiukemman otteen. Hän on ampumassa oikeasti. Se on ampumassa oikeasti ja käteen, tajuaa Natali ja miettii voisiko sitä pyytää ampumaan suoraan päähän.
Mustaviiruinen pupu pujahtaa Natalin pöksyihin ja sitoo karvat umpisolmuun. Olkoon tällä kertaa. Hänhän jäisi kitumaan ilman kättä. Verinen tynkä heilumassa hänen mielikuvituksensa aavalla aavikolla saa aikaan puistatusta. Natali antaa periksi ja kaataa veden kämmeneltään pois. Istuu lautalle ja alkaa miettiä.
Kuluu tovi. Lautat lipuvat jälleen lähellä toisiaan. Nasti tarkkailee Natalia. Natali katselee muka aavalle, mutta tarkkailee samalla ympäristöä. Yhtäkkiä Natali huomaa vedessä kelluvan kuolleen sorsan. Jos siihen tarttuisi ja löisi akalta tajun kankaalle, ja sitten joisi sielunsa kyllyydestä toisen maatessa tajuttomana ja ollessa kyvytön vahtimaan vettään. Siinäpä vastan suunnitelmien suunnitelma.
Hetken hän on ihan varma toimistaan, mutta hänpä ei tartukaan sorsaan, sillä Nastihan heräisi pian tokkurastaan ja Natali saisi palkkansa. Ehkä Nasti sitten ampuisi ja tappaisi hänet, ja söisi hänen lihansa. Ei kai hän sellaista riskiä ottaisi.
Aikaa kuuluu ja Natali ei tee elettäkään, tunnelma tiivistyy. Tajunnan rummut ja pillit soittavat fanfaarimusiikkia. Natalin jano kovenee ja janoinen orkesteri soittaa entistä kovempaa. Aivosolujen ne itsekurillisimmatkin ja harkitsevimmat komppaniat alkavat marssia janon puolesta, ja pitää mielenosoitusta sen puolesta, että vettä ja äkkiä.
Viekoittelevana ja komeana vesi uhkuu kuin nuori prinssi ilojensa pariin. Kun vaan saisi juoda. Kun vaan saisi. Vähitellen Natali vaipuu puolittain lautalle huonovointisena makaamaan. Hieman teatteria peliin mukaan ja maailma on kohta hänen.
Kun sitten Nasti itse kurottautuu vettä kohti ja ottaa sitä peltiseen mukiinsa ryystäen äänekkäästi, ei Natali enää voi pidätellä itseään. Jostakin takaraivosta käsin alkaa toimia sisäinen koodi, joka suorastaan käskee juomaan, vaikka tappamaan ja juomaan.
Lempeä kiltti kukkaleninkinen Natali, joka tahtoo kaikille vain pelkkää hyvää, tarttuu salaman nopeasti sorsan raatoa kaulasta ja täräyttää sillä Nastia niskaan. Nasti kuukahtaa sievästi norjahtaen alas ja ote aseesta irtoaa. Peltimuki kierähtää rämähtäen lautalle. Natali kurottautuu aseeseen ja ampuu sillä laukauksen voiton merkiksi.
Ammuttuaan ja haisteltuaan ruudin runollista tuoksua Natali venyttää kätensä kohti Nastin peltimukia ja omii sen täysin oikeuksin itselleen. Sitten Natali nousee lautalleen ja huutaa ja tanssii, ja sitten polvistuu juomaan. Kurlaa ja juo pitkään ja hartaasti ahmien vettä Nastin peltimukista. Aijai tätä iloa ja kesäpäivää ja veden riemua.
Nasti makaa lautallaan tajuttomana. Nyt Natali on veden kuningatar. Nyt Natali määrää, sillä hänellä on ase, peltimuki ja kuollut sorsa, josta hän voi repiä lihakkaita palasia syödäkseen.
Nyt Natali ei voi silmäänsä räpäyttää, hänen täytyy olla varuillaan. Hänellä on vettä yllin kyllin juoda janoonsa, mutta hän ei tiedä minä hetkenä hyvänsä Nasti saattaa yllättää hänet, ja tilanne olisi taas toisin päin.
Hänen on siis oltava varuillaan. Asettakin hän on valmis käyttämään. Hän on valmis vaikka ampumaan tuon röyhkeän kuivakan akan, jos se vain häntä uhkaisi ja hänen vettään. Eihän tuossa syötävää ole, mutta lonkkaluista saisi ihan hyvät melat, joilla voisi soutaa.
Sari Maanhalla
Posliinivati
Maasto oli kallioista. Vasemmalla se vietti alaspäin loivasti ja vaatimattomasti, ja oikealla puolella tarjosi huikeita korkeuseroja jyrkkyydellään ja mahdottomuudellaan. Alhaalla oli lisää kiviä ja kalliota niin kauas kuin jaksoi katsoa, samoin ylhäällä, mutta silloin ei jaksanut katsoa kovin kauas. Ja jos olisi jaksanut, katse olisi löytänyt lisää kiviä ja kalliota kivien ja kallioiden jälkeen. Se oli kulkemista kivien ja kallioiden maassa, ei siinä maassa muuta ollutkaan. Oli teräväreunaisia kiviä, tylppäreunaisia kiviä, irtonaisia kiviä, kiviä, jotka olivat kiinni tukevasti alustassaan, kiviä, jotka lähtivät vierimään ja yrittivät viedä kulkijan matkassaan. Kiviä, jotka olivat tummia, kiviä jotka olivat raidallisia. Ja kaiken alla makasi vakavana ja vaativana äitikallio.
Ylhäällä oli jotain. Kaikkialla oli jotain, mutta en tiennyt mitä. En uskaltanut katsoa ylhäälle kunnolla. Taivasta ei juurikaan näkynyt, sillä se ei ollut minkään värinen. Pilvet roikkuivat raskaina laahuksina vuoren rinteen päällä. Ikään kuin taivas ja maa olisivat yhtyneet yhdeksi, ja että sillä ei ollut väliä missä raja kulki.
Oli sellainen ajaton vuodenaika, mutta sisälläni oli pakenemisen vuodenaika.
Minulla oli pakottava tarve jatkaa matkaa ja paeta. Oli tunne, että pian jokin ottaa minut kiinni, että on mentävä eteenpäin. Se jokin mikä ajoi takaa, oli epämääräistä, mutta sanomattakin oli selvää, että se oli vihollinen, jokin jonka ei kuulunut saada minua kiinni. Ei ollut talvi, mutta ei kesäkään, eikä kevät eikä syksy. Lähinnä vuodenaika oli se kuuluisa väliaika kahden vuoden ajan välissä, kevään ja kesän väli, kun kaikki makasi talven jälkeen kuolleena, mutta mistään ei annettu valoa ja lämpöä niin paljoa, että uusi kasvu olisi voinut alkaa.
Kaikki oli tasaisen harmaata, jotain sellaista mitä ei voinut määritellä tai millä ei ollut mitään väliä. Oli vain sisäinen vuodenaikani, pitkä kivinen polku, ja tunne, joka pakotti kulkemaan kivi kiveltä pakoon. Oli liikuttava eteenpäin. Joskus se oli sellaista. Ensin epäröit matkalle lähtemistä ja kun sitten lähdet, epäröit, mutta tiedät on mentävä.
En ollut yksin matkallani. Kuinka olisin voinutkaan olla. Tämä oli ensimmäinen vuoreni, olisi ollut silkkaa hulluutta lähteä yksin. Vuoret olivat arvaamattomia. Jokaisella askeleella kohosit lähemmäs taivasta ja taivas oli oikukas. Tuulet olivat julmia ja pilvillä oli viiltävä reuna. Ne kylmettivät hetkessä, jos alle jäit. Oli kuljettava sellaisten kanssa, jotka olivat olleet täällä aikaisemminkin.
Reitti ei ollut selvä heillekään, sitä piti hieman etsiä. Siellä täällä oli edellisten kulkijoiden kokoamia kivikasoja merkkeinä, mutta kulkijoita ei ollut ollut niin paljoa, että olisi erottunut jokin selkeä polku. Kaiken aikaa piti tähytä, ja luotta askeliinsa. Se kuljetti eteenpäin. On merkillinen tunne miten sitä voi tuntea hiljaisesti reitin olevan oikea, vaikka ei ole varma. Tai tiesimme sen olevan reitti, jota voimme kulkea, ja että oli kuljettava. Sellaista se oli elämässä ja vuorilla.
Matka oli pitkä. Välillä ilma täyttyi pimeydestä, joka oli täynnä aavistuksia uhasta. Sudet ulvoivat yöllä ja piiskasivat mielikuvitusta. Nahassaan saattoi tuntea kuinka meitä tuijotettiin. Yön pimeys oli täynnä silmiä ja ne silmät vahtivat meitä. Välillä jyrkkiä rinteitä ylemmäs kavutessa olin luovuttaa. Tuntui, että otteeni pettää ja ettei kulkemisessa ollut mitään järkeä. Että olisi ollut paljon parempi päättää kaikki heti nyt jollakin tapaa, kuin elää epävarmuudessa ja jatkaa matkaa tietämättä yhtään minne oli menossa.
Pitkän kulkemisen ja erään päivän jälkeen tulimme suuren rotkon äärelle. Koska reitti oli määritellyt itsensä meille, olimme varmoja siitä, että tästä kuului jatkaa mahdollisimman pian. Oli mentävä yli, sillä emme voineet pysähtyäkään ja jäädä odottamaan. Takana perässämme tuntui liikkuvan jokin uhka. Jokin tuntematon. Se saattoi aivan hyvin olla vihollisemme tai ystävämme. Se saattoi yhtä hyvin tulla heti tai pitkän ajan päästä ja ottaa meidät. Mutta meidän oli jatkettava.
Olimme korkealla olevan kapean kalliokielekkeen päällä. Kallion kieleke, johon meidän tuli jatkaa, oli huomattavan etäällä meistä ja välissä oli syvä rotko. Meidän tuli siis kulkea yli, mutta emme tienneet miten.
Toisella kielekkeellä oli vanha viisas mies. Me aloimme kutsua häntä guruksi. Hän oli pukeutunut vaaleaan kaapuun ja hänellä ei ollut hiuksia ollenkaan. Hän katsoi meihin ja hänellä oli meille asiaa. Hän puhui meille.
Hänen ohjeensa olivat selkeät. Meidän tuli jokaisen yksitellen henkilökohtaisesti heittää hänelle kivi, ja se oli jokaisen henkilökohtainen mahdollisuus jatkaa matkaa. Huolestuin. Kallio oli isoa kalliota läpeensä saakka, mistä me nyt heittokiviä tähän hätään. Mutta kun tarkemmin maahan katsoi, saikin nähdä, että se oli täynnä pieniä kiviä.
Kukaan ei epäillyt kivien heittämisajatusta, vaan jokainen meistä tiesi, että siinä on mahdollisuus.
Jokainen sai kahden kiven mahdollisuuden, ja jokainen oli vastuussa omasta suorituksestaan. Tilannetta hankaloitti lähenevä ja meitä vaaniva uhka sekä se, että saimme itse päättää kuka heittää ja milloin. En kehdannut heittää ensimmäisenä. Teeskentelin etten pelkää, ja että voin odottaa. Hätäisimmät heittivät ensin. Mutta oli tuskallista odottaa ja katsoa vierestä. Oikeasti en olisi halunnut odottaa.
Homma meni niin, että kun gurulle heitti kiven, hän heitti takaisin sinivalkoisen posliinivadin, jonka kivenheittäjä otti vastaan ja istui siihen, ja vati lennätti hänet turvallisesti toiselle puolelle. Ajatus tuntui kahjolta, mutta loogiselta.
Mies joka heitti ensimmäiseksi, heitti laiskasti. Hän ei välittänyt mahdollisuudestaan ja ajatteli tämän olevan lastenleikkiä. Hänen kivensä ei lentänyt koskaan gurun luokse asti. Guru tarttui posliinivatiin ja heitti sen samalla laiskuudella kohti äsken kiven heittänyttä miestä. Vati ei yltänyt perille vaan tippui suoraan rotkon kitaan ja räsähti siellä sadoiksi pikkupalasiksi. Miehellä oli toinen mahdollisuutensa, mutta hän ei ymmärtänyt käyttää sitä. Hän jäi ilman vatia.
Seurasin toisten heittämistä ja aloin päästä yhä enemmän jyvälle siitä, miten kivi tuli heittää. Pian olin täysin varma siitä, että miten kivi heitetään, siten palautuu myös posliinivati. Kiveä ei saanut heittää liian lujaa, eikä liian hitaasti. Sitä ei saanut heittää itsevarmana, mutta ei nöyristellenkään. Se tuli heittää vapaudella ja rakkaudella, ilolla ja kiitollisuudella, ja mitä pidemmälle seurasin toisten heittämistä, oma pakkomielteeni päästä heittämään väheni. Se väheni jokaisella kivenlennolla.
Jokaisen kiven jälkeen pelkäsin vähemmän vihollistani ja sitä ettei vuoroni ehdi tulla koskaan. Jokaisen kiven jälkeen pelkäsin vähemmän etten saa ikinä heitettyä kiveä ja etten saa vatiani. Opin tietämään miten kivi heitetään ja aloin olla turvassa ja onnellinen itsessäni. Pakkomielle ja pelko hellittivät otettaan.
Kun tuli minun vuoroni heittää, guru heittäytyi pitkälleen makaamaan. Oli hänen lepohetkensä ja sen hän oli päättänyt nauttia. Kesken heittämisen ja juuri ennen minun vuoroani. Epäreilua! Juuri nyt hän halusi levätä eikä vastaanottaa yhtään kiveä.
En voinut ymmärtää, että miten guru saattoikin yhtäkkiä päättää niin. Miten hän saattoi alkaa lepäämään, kun matkamme oli kesken ja minä vielä toisella puolella. Miten hän ei voinut haluta minua. Olin ajatellut, että pääsen heittämään ja sitten vain heitän ja saan vatini, pääsen yli ja ratkaisu on siinä, mutta tapahtui toisin.
Jäin toiselle puolelle. Olin kerännyt kaksi tietynlaista kiveä, mutta laitoin ne pois enkä heittänyt. Odotin. Istuin alas ja odotin, että guru olisi levähtänyt, mutta sen sijaan, että hän olisi levähtänyt, hän meni makaamaan luoksensa tulleen henkilön viereen.
Guru makasi ja alkoi valittaa. Hän valitti kuinka onneton ja yksinäinen hän oli, ja kuinka hän ei ollut koskaan saanut mahdollisuutta kokea aitoa rakkautta. Katsoin ihmeissäni häneen. Eihän guru voinut olla tosissaan. Oliko hän todella sitä mieltä. Eiväthän gurut puhu tuollaisia. Miten hän saattoi valittaa. Eikö hän nähnyt kaikkia noita vastauksia mitä leijui hänen ympärillään, vaikka hän oli tietäjä. Hän makasi ja valitti eikä hän nähnyt vastauksia, jotka suorastaan olivat hänen ulottuvillaan. Minä näin ne. Minä näin mikä oli hänen ongelmansa.
Huomasin ettei hän ollutkaan kaljupäinen, vaan että hänen päässään kasvoi ohuesti hiuksia. Päälaki oli paljas. Siinä vaiheessa minä nousin eisomaan ja ilmoitin gurulle, että olen selvännäkijä, ja että minä näen, mikä hänen ongelmansa on. Guru ei sanonut mitään. Kerroin hänelle, että hän päästi aivan mielivaltaisesti vain tietynlaisia ihmisiä lähelleen. Että hän päästi lähelleen ihmisiä, jotka olivat myyneet sielunsa muualle, ja jotka hakivat hänestä vain hetken helpotusta, ja että guru kerta toisensa jälkeen lankesi samaan vanhaan. Että hän halusi ympärilleen vaan itseään palvovia ihmisiä.
Sanoin hänelle, että olisi hyvä päästää lähelleen erilaisia ihmisiä, kaikenlaisia ihmisiä, suuria ihmisiä, pieniä ihmisiä eikä vain heitä, jotka hän on itselleen valinnut, ja jotka ovat tehneet jo päätöksensä oman itsensä ja paikkansa suhteen. Kaikenlaisten ihmisten kautta saatoimme löytää sen jonkin. Toiset ihmiset ovat peili. Ja vielä ihmisiäkin tärkeämpää oli kosketus omaan itseen. Se oli itsetuntoa, tuntea itsensä. Olennaisinta oli se oliko ihmisellä tajuisuutta itsestään; ymmärrystä kaikissa elämäntilanteissa näkevien ja kuulevien korvien ja silmien kautta yhtenä maailmankaikkeuden jäsenenä. Ei ihmisyhteisön jäsenenä. Täällä vallitsi vain yksi yhteisö, ja se oli universumin yhteisö.
Olin tyytyväinen oivallukseeni. Joskin se ei ollut aivan viaton ja puhdas. Huonommuuden tunne sävytti sitä, sillä minusta tuntui pahalta ettei minulle oltu annettu edes mahdollisuutta, että hän sillä tavalla mielivaltaisesti hylkäsi minut ja jätti minut ilman.
Guru jatkoi makaamistaan. Hänen silmänsä pyöristyivät sanojeni osumasta hieman, mutta hän ei liikahtanutkaan. Hän mietti sanojani, mutta hän ei noussut ylös. Hän ei katsonut minuun. Hän katsoi jonnekin ylöspäin, ja makasi selällään kädet pään takana. Tajusin, että minä en enää tule heittämään kiviä. Mahdollisuuteni oli mennyt, tai sitä ei edes ollut.
Mutta en enää surrut kiviäni ja sitä etten päässyt heittämään, sillä siinä samassa, kun guru käytti valtaansa minua vastaan ja päätti olla vastaanottamatta kiviäni, tajusin ettei minun tarvitse heittää, ettei elämäni ole riippuvainen gurusta tai kivien heittämisestä. Että olen vapaa. Tajusin etten tarvitse posliinivatia ettei minun ole pakko päästä toiselle puolelle.
Käännyin kulkeakseni pois ja yhtäkkiä ymmärsin siinä, kun taivas alkoi aueta harmaasta tunnostaan, että miehen päätös ei ollutkaan mielivaltaa minua vastaan, vaan minua myöten. Ymmärsin, että olin löytänyt peilini, ja että tieni oli käyvä jonnekin muualle. Hän oli tiennyt mitä teki, hän oli antanut minulle enemmän kuin vadin, hän oli antanut minulle oivalluksen, jolla liukua toiselle puolelle.
Pujotin kivet taskuun talteen pahemman päivän varalle, ja viritin elämän uteliaisuuteen heränneet jalkani taipaleelleen. Sumu hälveni huipun yltä ja alhaalta laaksosta, ja siellä missä kivien raja sekoittui meren rajaan, tiesin olevan suuntani. Maisema avautui avarana ja lukuisten vuorien ketjut täyttivät maisemaa, universumi jatkui loputtomiin saakka.
Jatkoin kiitollisin mielin.
Sari Maanhalla
Maailmankaikkeuden lähteillä 