Sininen pöytä
Tarina henkisestä etsinnästä, oivaltamisesta ja mielen taipumuksesta laiskotella.
Jokainen ihminen on jokaisen päivänsä alussa kaiken alussa.
Olipa kerran tyttö, jolla oli sininen pöytä. Se oli ollut hänellä aina, ja hän oli tottunut elämään sen kanssa elämäänsä, mutta pöydässä oli yksi vika, nimittäin mikään ei pysynyt sen päällä, vaan kaikki mitä pöydälle asetti, kaatui tai keikahti pois. Se oli siis kaunis pöytä, mutta sitä ei oikein voinut käyttää tai ainakin sen käyttö aiheutti epätasapainollaan mielipahaa ja ylimääräistä työtä.
Tuli hetkiä, jolloin tyttöä harmitti vesilasin kaatuminen tai muun tavaran tippuminen pois pöydältä, mutta hän oppi elämään asian kanssa. Todellakin vallitsevasta asiaintilasta huolimatta hän asetti yhä uudelleen vesilasin pöydälle ja harmistui, kun tuli sotkua ja siivoamista. Näin hän eli elämäänsä.
Tuli aikoja, jolloin harmitus oli suurempi ja silloin hän ajautui pohtimaan, että eihän elämä sinisen pöydän kanssa tällaista voi olla. Pian tyttö saikin ihanan seesteisesti kirjoitetusta Buddhan pöytäopuksesta selville, että pöydän jalat olivat erimittaiset. Oivalluksen ilo täytti tytön, hänelle selvisi mistä epäonniset hetket pöydän kanssa johtuivat.
Pitkään tyttö oli tyytyväinen, jopa onnellinen saamaansa tietoon ja jatkoi pöydänerijalkaisuudesta lukemista. Elämä jatkui tasaisen samanlaisena pöydän epätasapainosta huolimatta, mutta harmituspa palasi eikä sen oivaltaminen, että pöydän jalat olivat epäsuhtaiset ja että siksi vesilasi yhä uudelleen joka aamu kaatui lattialle, ei enää auttanut häntä. Häntä alkoi harmittaa enemmän. Hän googletti pöytäongelmaa ja löysi erään nikkaroijalogin eli PöytäGurun, jolta kysyä neuvoa ongelmaansa.
- Jos haluat toimivan tasapintaisen pöydän, sinun pitää korjata pöydän jalat samanmittaisiksi, sanoi PöytäGuru. Pöytäpinnan tasapuolisuus ja tasapaino muodostuvat pöydän jalkojen tasasuhtaisesta olemuspuolesta toisiinsa nähden.
Niinpä tietysti, miten tyttö ei heti ollut sitä tajunnut. Hän palasi kotiin ja vietti pöytänsä äärellä tämän uuden oivalluksensa kanssa monen tovin ajan jälleen helpottuneena. Jalkojen pitää olla siis samanmittaiset. Vapauttava ahaaelämys voiteli hänen kurjistunutta henkistä kumaraansa kirkkaammaksi, kunnes uusi harmistus nousi mieleen. Vesilasi ei edelleenkään pysynyt pöydällä.
Mitä hänen tulisi tehdä. Ottaisiko yhteyttä pöydänjalka- vaiko jalkapöytäspesialistiin. Ja niin hän päätyi saman PöytäGurun ja pöydänjalkoihin erikoistuneen puuseppämestarin luokse kysymään neuvoa mitä tehdä eripituisten pöydän jalkojen ongelmatiikan kanssa.
- Otat esimerkiksi kaikki jalat irti, asetat ne vierekkäin ja sahaat yhtä mittaiseksi ja kiinnität jalat takaisin.
Nyt tieto alkoi lisätä tuskaa. En minä jaksa, enkä halua, enkä edes osaa. Mikä se oli tämä yhtäkkiä eteen avautunut tuskainen asioiden tila. Ennen tytöllä oli sentään muutakin elämää. Joo vesilasi kaatui toki joka päivä monta kertaa lattialle, mutta siihen oli jo tottunut, se oli aina ollut niin, mutta nyt olisi pitänyt tehdä jotain uutta ja se sai hänet suunniltaan. Ei tullut kuulonkaan, että nyt hän antaisi pöydälle enemmänkin resursseja kallisarvoisesta jalona olemisen ajastaan.
Järjetön hullu pöytä, annanko sen muka hallita elämääni, tyttö ajatteli ja päätti ettei alkanut pöydänjaloille orjaksi. Hän ei niitä sahaisi. Tyttö oli sitä mieltä, että sahaamista ei tarvittu, sanoi pappi, lukkari, talonpoika tai kuppari mitä hyvänsä. Ja näennäinen mielenrauha säilyi. Näin hän vietti elämäänsä pöytänsä ääressä luullen itseään jaloksi mielentyyneyspersoonaksi, joka osasi näyttää pöydälle ja pöytäajatuksille kaapin paikan. Itse asiassa hän sulki kiehuvat aatteensa mielenkammioon ja siellä ne tanssivat villeinä kuin puolihullut luurangot.
Näennäinen mielentyyneys pysyi. Vesilasi toisensa jälkeen keikahti nurin. Mitäs siitä, hän ajatteli ja rallatteli, kunnes hänen mittansa, ei kun siis siivousrättinsä tuli täyteen. Se ei ollut ehtinyt kuivua entisen pyyhkimisen jälkeen. Hän ei kestänyt sitä eikä enää yhtäkään kuppi nurin tilannetta, joten hänen mielenmaljaan nousi myrsky ja sisäisen harmituksen tyrskyt aiheuttivat hänelle jonkinlaista mentaalista merisairautta.
Jälleen hän otti yhteyttä PöytäGuruun ja esitti hänelle saman harmituksensa uudelleen ja sai saman vastauksen, että pöydän jalat ovat erimittaiset ja jos hän haluaa tasapintaisen pöydän, on jalat nikkaroitava samanmittaiseksi.
Sitten tyttö hokasi kysyä miten se tehdään.
- Otat mitan ja sahan, mittaat ja sahaat, kuului vastaus. Ja tyttö hymähti, että mistä ja miten. Eihän hän tiennyt miltä saha näyttää ja miten sitä käytetään saati mistä sellaisia saa.
PöytäGuru kertoi mielellään lisää. Hän kuvaili tarkkaan mitä saha ja sahaaminen ovat kaikkia yksityiskohtia myöten. Ja tyttö palasi kotiin pöytänsä luo uuden tiedon avartamana. Ja teki kuten guru oli kuvaillut. Päivä toisensa jälkeen tyttö istui sinisen pöytänsä ääressä ja ajatuksissaan ajatteli sahaa, mittaa ja sahaamista jokaista yksityiskohtaa myöten. Hän toisti ja toisti ajatteluaan, mutta ei tapahtunut mitään, pöytä ei oiennut. Pöydän jalat pysyivät itsepintaisesti samanlaisina, vaikka hän kuinka teki kaiken täydellisesti oikein. Hänen jokainen vartalonsa karvakin oli täydelliseen meditaatioläsnäoloasentoon suuntautuneena.
Tyttö oli sinnikäs. Neljä vuotta myöhemmin hän päätti jälleen palata PöytäGurun luokse esittääkseen uuden kysymysten kierroksen. Hän oli tehnyt, kuten PöytäGuru oli sanonut, joten hän esitti kysymyksensä hieman tuohtuneena ja pettyneenä. PöytäGuru halusi tietää, millä tyttö oli sahannut, häneltä saadulla ajatuksella vai omalla oikealla sahalla.
Siinä samalla tyttö huomasi erehtyneensä. Kyse ei ollutkaan ajattelusta tai terapeuttisesta analyyttisyydestä saati hyvistä istumalihaksista. Jokaisen oli itse etsittävä työkalunsa ja omaksuttava sen ominaisuudet ja alettava toimiin.
Tämän kuultuaan tyttö täyttyi kaikista selityksistä. Hänenkö tulisi tehdä jotain. En minä osaa, enkä voi, en voi lähteä pöytäni luota mihinkään, sehän on vino, en voi jättää sitä. Minun pitää joka päivä jäädä kuivaamaan kaatunutta vettä, ei minulla ole mahdollisuutta eikä aikaa etsiä työkalua, saati käyttää sitä.
Toiset neljä vuotta kului. Nyt olikin käynyt niin, että tyttö oli uskaltanut avata oven etsiäkseen sahaa. Kun hän viimein löysi sen ja omaksui sen olemuksen, hän luuli löytäneensä pysyvän mielentyyneyden, mutta kävikin juuri päinvastoin. Hänen maailmansa mullistui jälleen, sillä hän tuli ymmärtämään, että pöytä ei ollutkaan pöytä. Hänen pöydäksi luulemansa materiaalinen kohde olikin maalausteline eikä se kyllä ollut sininenkään.
Sari Maanhalla
Blue table
Story of spiritual exploration, insight and the mind tendency to laze around.
Every human being is at the beginning of each day for all at the beginning.
Once upon a time a girl, who had a blue table. It has always been her, and she was accustomed to live with it in her own life, but the table had one fault, namely, nothing remained on the table, everything she put on the table, crashed, or a swipe away. So it was a lovely table, but it could not be used, or at least its use caused by an imbalance of evil mind and extra work.
Came moments when the girl annoyed by a glass of water falling down or dropping other items off the table, but she learned to live with it. Indeed, despite the prevailing state of affairs she set again and again the water glass on the table and was annoyed when it became the clutter and cleaning. Here’s how she lived her life.
There comes a time when the fly in the ointment was higher and he drifted to consider that how life on earth with a blue table like this can be. She began to read and soon, the girl got out with serenity written in the Buddha’s tablemanualbook that the tablelegs were of varying duration. Insight joy filled the girl, she realized the unfortunate moments with the table due to.
For a long time she was satisfied with the information and continued reading about the table legs various lenght. Life continued in a similar asymmetry of table legs all the way down, but the fly in the ointment came back and the realization that the legs were disproportionate, and that is why a glass of water over and over again every morning fell on the floor, does not longer helped her. She was started more annoying. She Googled the problem and found a table-carpenterlogist, some kind of TableGuru from whom to seek advice from her problem.
– If you want an effective and balanced ridge on the table, you will need to fix the table legs the same length, said the TableGuru. Table surface smoothness and the balance of the table consist of table-leg equal proportions, on behalf of the essence with respect to each other.
So, of course, how the girl did not immediately had it figured out. She returned home and She spent time at the table with a new insight wide for a while again, relieved. Tablelegs must be the same length. Releasing aha-experience lubricate and anointed her miserable mental status brighter, until the new water glass grief rose to mind. The water glass did not stay still on the table.
What she should do: Contact in the table-leg-specialist whether or instep of the foot-leg specialist? And so she ended up the same TableGuru who was in the table legs specializing master carpenter to inquire of how to act with very different lengths table legs.
– You take, for example, all the legs off, you put them side by side and cut from the same length and attach the legs back.
Now, the data began to increase the pain. I am not, and I do not want to, and I do not even know how to. What was this anguished state of affairs. Before there was more serenity in her life, after all. Yeah, of course, a glass of water crashed every day, many times on the floor, but it was already accustomed to, it had always been so, but now she should have done something else, and it made her distraught. Hearing did not come at all, that he would give more resources to the table the precious time of being noble.
A lunatic crazy table, do I let it control my life, thought the girl and decided that did not start to be a slave on the table. She did not saw through anything. Girl thought sawing was not needed, said whatever the priest, sacristan, peasant or cupper. And the apparent ease of mind remained. Thus she spent her life at her table, thinking herself a noble equanimity persona who knew how to show place on the table of the cabinet. (How contradictory!) In fact, she closed the boiling chamber of the principle of the mind, and there they danced like a wild half-crazy skeletons.
The apparent equanimity remained. Waterglass after another swipe down the drain. What about it, she thought, and hummed until her body length was filled, sorry, when her cleaning rag was full. It had not had time to dry after wiping the former. She could not bear it, and no longer a single cup bust situation, so in her mindbowl rose to the storm and an internal grievance storm waves caused her mental seasickness.
Again, she contacted an table-expert-Guru and presented him with the same grievance review and got the same answer, that the table legs are in various lengths, and if she wants which commands the table, the legs are the same length corrected.
Then the girl noticed to ask how to do it.
– You take the measure of the sawmill and, measuring and sawing, comes the answer. And the girl smirked where and how. After all, she did not know what it saw looks like and how it is used, let alone where to get any.
TableGuru liked to tell more. He described exactly what saw and sawing are all the smallest detail. And the girl returned home at the table with a new data sanitization. And she did as the guru had described. Day after day, the girl sat at her table and in her thoughts she thought sawmills, measuring and sawing in every detail. She reiterated and reaffirmed her thinking, but nothing happened, the table was not straightened. The feet remained stubbornly similar, even though she did everything perfectly. Even each body hair was in perfect meditation position oriented presence, nothing happened on the table.
The girl was persistent. Four years later, she decided to once again to return to the tableGuru and submit a new round of questions. She had done before, as the guru had said, so she asked a question a little upset and disappointed. Guru wanted to know with which girl was sawn; with the thought that she had received from him or with real saw of her own.
In the process, she discovered her error. It was not thinking at all, or therapeutic analytical, nor good seating muscles. Everyone must themselves find their own tool and using it to embrace and begin the implementation. Thinking was only thinking.
Hearing this girl was filled with all the explanations. Should she do something. I’m not able to, and I can not, I can not leave my table out of the trust, I can not leave it. I need every day to stay dry the spilled water, I do not have the opportunity nor the time to look for a tool, let alone use it and fix the table.
Another four years passed. Now it was gone, so that girl was afraid to open the door and start searching for saw. When she finally found it and adopts its essence, she thought she had found a permanent tranquility of mind, but it turned out just the opposite; her world turned upside down once again, as she came to understand that the table was not a table. Her rest in convenient table material object was an easel and yes it was even not blue.
Sari Maanhalla
Muodonmuuttaja – tarina itsensä kadottamisesta
Hemmo oli sininen mies. Hän rakasti sinistä taivasta, kävi taivashyppykurssit ja hankki jopa lentolupakirjan voidakseen hetken lentää ja olla osa sinisyyttä. Hän hakeutui pohjoisnavalle asumaan, jotta saattoi kokea talvisin ainaisen sinisen hetken, jossa hyräillä tekemiään blues-kappaleita. Jopa ruusuilleen hän juotti sinistä vettä nähdäkseen niiden ihmeenomaiset upeat taivasväriterälehdet. Ja olisittepa nähneet hänen hiuksensa, sinisenä lainehtivat, kun hän kiisi taivaalla.
Sininen oli selvästi hänen juttunsa, siinä hän oli omimmillaan. Hän oli sininen mies.
Mutta tapahtuipa sellaista, että Hemmo tapasi Kiran, joka oli harmaa. Kira oli erilainen. Jotenkin levollisen väritön. Hemmo rakastui, luopui minästään ja sulautui huumassaan toiseen ihmiseen unohtaen täysin itsensä. Ja hän muutti itsensä harmaaksi. Hauska uusi väri tämä väritön väri, Hemmo ajatteli innoissaan. Hän alkoi varoa kirkkaita ilmoja ja meni ulos vain pilvisenä mitään sanomattamana ilmana, sillä nyt hän oli muuttunut mies, hän oli harmaa Hemmo eikä halunnut muistella menneitä sinisyyksiä.
Hän perusti harmaan Kiran kanssa harmaan perheen. He saivat kaksi lasta, aikaisen Aamuharmaan ja Valaan. Lekaharkoista rakennettu kaunis koti antoi suojaa. Lapsia hoidettiin, töitä tehtiin, ja veroja maksettiin, jos muistettiin. Kaikki oli silkkaa suloista harmautta, joka tuntui oikealta. Aluksi lievänä tuntuneet Hemmon kaukokaihot entistä sinisyyttä kohtaan katosivat harmaan upeuteen. Arki rullasi käytännöllisesti kuin soma vaateharja nukkaa kutistetun universumin orvaskedeltä kerien.
Kunnes kauniisti tuhkanharmaalla lasitettuun perheidylliin tuli särö, kun tuntemattomassa levottomuudessaan Hemmo tuli kerran kiivenneeksi utuisella kelillä vahingossa vuorelle: hän rakasti niin pilvien harmautta, että halusi syleillä pilviä. Se oli silkkaa pilvirakkautta, harmaan palvontaa. Hän lähti kulkemaan vuorenrinnettä pitkin tavoittaakseen pilven, mutta varomattomuudessaan hän tuli vaeltaneeksi liian ylös pilven läpi ylös vuorenhuipulle saakka ja siellähän paistoi aurinko! Ja siellä hän näki sinisen taivaan.
Se muutti hänen mielialaansa niin, että alkoi erikoinen sisäinen kaiherrus. Tuntematon kaipaus. Se raaputti. Kiehnäsi. Hiersi eikä jättänyt rauhaan. Ja Hemmo tiesi, ettei hänen vaimonsa kestäisi sitä, että Hemmo halusi edes vähän olla myös sininen. Yhä kiihtyvä oli sen rummutuksen tahti, että Hemmo alkoi kokea tuntemattomana levottomuutena lainehtivaa ahdistusta. Yhä useammin hänen täytyi salaa hakeutua sinisen ääreen pois harmaudesta, koska harmaus ei ollut hänen juttunsa. Ilman salaisia viuhahduksia siniseen hän ei olisi selvinnyt. Kotonakin alkoivat epäilykset herätä lisääntyvien poissaolokohtausten takia.
Lopulta henkisen paineen pakottamana Hemmo sai sanotuksi mielenvängästään kotona. Sillä tavoin lempeästi hän sen sanoi, että hän kaipasi sinistä, että ei se olisi mikään ongelma, eikä uhka yhteiselle harmaudelle, sillä sininen ja harmaahan muodostivat hyvän yhtälön. Hemmon sininen alkuperäisluonto oli vaimolle hieman yllätyksellinen, olihan Hemmo itse nimenomaan vakuuttanut olevansa luontojaan juuri harmaa. Harmaus oli juuri sitä mitä Kira halusi ja juuri se sopi hänen naisen yhtälöönsä, joten sininen oli silkkaa pelleilyä kipakan Kiran mielestä. Kaikki oli rakennettu harmauden varaan, eihän sitä nyt voinut mennä muuttamaan. Petturi. Näin Kira sen ilmaisi.
Hemmon oli valittava harmaa Kira tai oma sinisyys. Eikä Hemmo vaan voinut antaa sinikaipuunsa olla. Hän lähti harmaasta elämästä, jätti sen taakseen ja palasi jälleen siniseksi käytyään toki ensin mustana, sillä ero oli raavaalle Hemmollekin sentään haaste. Mutta hän löysi sinisyytensä ja alkoi elää jälleen sinisenä. Hän kohtasi erään sinisen neidon, mutta ei siitä tullut mitään. Yhdessä kaksi juuri saman sinistä. Siinä hommassa kävi niin, että he katosivat toisiinsa.
Hemmo jatkoi itsekseen elämistä ja sinisenä olemista. Seesteistä ja avointa itsellistä vaellusta. Jopa niin ansiokkaasti, että aivanpa pohjoiselta pallonpuoliskolta löytyy jopa vuori, joka on nimetty hänen mukaansa: Blåmannen – Sininen mies.
Mutta eipä aikaakaan, kun Hemmon sisikunnassa rymähti. Jälleen. Hän tapasi nimittäin Rirrin. Rirri oli nainen. Rirri oli kuningatar. Rirri oli punainen. Ja niin ihana.
Hemmo rakastui päätä pahkaa, kaapi sinisyytensä ja harmautensa rippeet yltään. Hinkkasi rievuilla ja räteillä, tärpäteillä ja muilla aineilla. Ja muuttui punaiseksi. Ihana Rirri kehräsi ja se oli musiikkia Hemmon korville. Hemmo luopui kaikesta muusta, aivan täysin. Hän oli totaalimyöntyjä ja muuntuja. Jäntevillä käsillään hän katkoi sinisen kukkatarhansa, räjäytti nimikkovuorensa ja käytti päivittäin silmälaseja, joilla taivas ei näyttänyt ollenkaan siniseltä, vaan aina punaiselta.
Hän muutti Rirrin luokse toiselle puolelle maapalloa, luopui identiteetistään, ihostaan ja aivoistaan ja antoi jälleen kaikkensa ja perusti Rirrin kanssa perheen. He saivat ihanan lapsen, joka oli syntyessään hieman sinipunainen, mutta se asia saatiin peiteltyä. Onneksi, sillä koko perheen piti olla punainen. Oli niin ihanaa olla yhdessä punainen.
Hemmo unohti kokonaan sinisen ja harmaan menneisyytensä ja alkoi itsekin elää ja uskoa, että oli pohjimmiltaan punainen maalilaikku. Ruma sininen poikanen, joka vain oli joutunut vääränväristen joukkoon ja nyt vihdoin löysi punaisten olioiden planeettansa ja todellisen itsensä.
Elämä jatkui hyvin jopa erinomaisesti täydet panostukset ja latingit piipuissa, mutta yhteiseloon tuli särö. Yhtäkkiä Rirri vain ilmoitti tylsistyneensä Hemmoon ja löytäneensä nyt jotain oikeasti punaista ja jätti siis Hemmon. Hemmo oli ymmällään. Hän oli tehnyt kaikkensa ollakseen juuri sitä mikä hänen mielestään Rirrille sopi juuri täydellisesti. Miksi muka hänen punaisensa ei voinut kelvata.
Jälleen Hemmo joutui lähtemään ja vaipui hetkeksi mustaan. Kunnes hän tapasi Inan, joka oli vihreä. Ja tiedättehän miten se tästä eteenpäin meni. Kun täydellinen vihreiden kasvien laakso ja viherpiipertäjyys oli saavutettu, tapahtui jotain, jota seurasi violettikausi. Violettina oleminen oli sentään jotain.
Viola oli jonkin aikaa ihana. Ja sitten tuli se oranssi Kaita-Liina. Valkoisen Vinjanettan kanssa oli haastetta, ja vaikka Hemmo lillui aivottomassa täydellisessä itsensä kadottamisen kloriittitilassa viikko kaupalla, ei hän millään saanut valkaistua itseään tuon ihanaisen valkoisen olennon mukaiseksi. Ja sekin oli sillä selvä se.
Keuhkojensa kolmanneksi viimeisellä vedollaan vanhuudessaan Hemmo tajusi identiteettihuijariutensa, miellyttäjäkompleksisuutensa ja itsensähylkäämistaipumuksensa, joita oli harjoittanut läpi elämänsä vahingoittaen itseään ja muita. Miksi hän ei vain ollut ollut oma itsensä…
Rollaattorisisko samalta dementiaa kohti kiihdyttävien osastolta totesi myös minuusnyrjähdyksensä eräänlaisena vanhuuden lopputilinpitonaan. Hän oli taistellut kaikkia muita minuusvärejä vastaan pitäen omaansa ainoana oikeana vaatien muita muuttumaan itsensä kaltaisiksi.
Ja jossain joku Näsäviisas parhaillaan tiesi, että se kolmaskin vaihtoehto oli ollut koko ajan olemassa.
Sari Maanhalla
”Minä, joka olin sokea, nyt näen”
Tarina kyynisestä Nicholas Van Ortonista on kiehtovan koukuttava jopa siinä määrin, että olen antanut sen vaikuttaa räikeän suoraan omaan arkipäiväiseen elonkulkuuni ja ajattelumaailmaani. Kummallisten tapahtumien muodossa talousnero ja multimiljonääri Nicholas löytää mm. erikoisen näköisen veivin, jonka hän ottaa talteen ja jota hän yllättäen tarvitseekin myöhemmin pelastautuakseen veteen uppoavasta taksista. Kyse on tietenkin fiktiivisestä tarinasta; Michael Douglasin tähdittämästä ja David Fincherin ohjaamasta elokuvasta nimeltä Game.
Elokuvan myötävaikutuksella vähitellen vuosien varrella minuun on muotoutunut Game-refleksi.
Muutamia viikkoja sitten pyykinpesukoneeni alkoi päästää epätavallisia ja epäterveitä ääniä. Suhtauduin pesukoneen osoittamaan mahdolliseen vian olemassa oloon samalla tavoin kuin aina vastaavanlaisiin asioihin, kuten keittiöhanan juoksuputken falskaavaan tiivisteeseen tai lonksuvaan pyörän keskiöön, eli yritin olla ajattelematta mahdollista vikaa ja toivoin, että ajattelemattomuuteni aikana asia jotenkin ratkeaisi itsestään.
Ensin pesukone raklatti omituisesti vain vähän. Sitten vähän enemmän. Välillä teeskentelin, etten huomannut, kunnes se erään kerran jurrasi ja ulvoi niin sydäntä raastavasti, etten voinut enää olla myöntämättä, että jotain oli vialla ja että tarttis tehdä jotain. Asian hyväksymiseen meni tämän jälkeen vielä useampi päivä, kunnes aloin toimia rakkaan palvelijani diagnoosin selvittämiseksi. Kun diagnoosi oli tiedossa, meni vielä monta päivää ennen kuin sain tunnustettua itselleni, että universaalisti ajateltuna olisi älytön vaihtoehto ostaa kokonaan uusi kone. Että voin ostaa rikkoutuneen osan tilalle uuden. Toisaalta pelkän uuden osan ostaminen ei korjaisi konetta, vaikka olisikin edullista, ja ammattilaiskorjaajan kanssa hinta olisi enemmän kuin uusi kone.
Jokin minussa yllätti itseni tehden vain yhden selkeän päätelmän. Tilaan osan ja asennan sen itse. Ja sillä selvä. Käsittämätön hölmö utopia. Kävin väittelyyn itseni kanssa. Enhän tiennyt pesukoneista, kodinkoneista saati niiden osista ja asentamisesta yhtään mitään. Mutta henkisesti päätös oli jo tehty. Me tilaamme osan ja vaihdamme sen itse. Minun piti vain vikistä ennakkoluulottoman hölmöyteni mukana ja tehdä mitä tarvittiin, että asia hoituisi niin.
Oli selvitettävä mikä osa, mistä ja sitten vaan tilattava se. Onneksi poistopumpun toimituspäivä oli viisi arkipäivää, joten minulla oli aikaa henkisesti valmistaa itseäni koitokseen. Tosi asiassa yritin edelleen kieltää tosiasiat yrittäen elää kuin mitään pesukonehaastetta ei olisikaan. Kun sitten tieto pumpun saapumisesta tuli, en uskaltanut hakea sitä postista heti, vaan vasta seuraavana päivänä. Ja kun viimein vihdoin tulin laatikko kainalossa kotiin ja tohdin avata laatikon, piti minun ensin pitää koko päivä pumppua keittiönpöydällä ja tutustua siihen vähitellen vilkuillen, kunnes olin sinut sen kanssa.
Seuraavana päivänä olin henkisesti valmis ja koitti se hetki, kun kokosin työkalut, pelit ja pensselit kylpyhuoneeseen. Irrotin johdot ja letkut. Siirsin koneen nurkasta keskilattialle ja irrotin pesukoneen takakannen ja katselin sitä tovin ja mietin, että mitähän teen ja miten. Sitten se vain yhtäkkiä selvisi minulle ja aloin toimia.
Suhteellisen pian vanha pumppu oli jo muuten irti koneesta, mutta se yllätys yllätys olikin vielä kiinni jossain. Käsikopelo koneen alapuolelle osoitti, että pari pulttia pohjan puolella piti sitä vielä otteessaan. Ei auttanut kuin hirvittävänmoisen ähräämisen kanssa pyylätä raskas rakas pesukone siten kyljelleen seinää vasten, että varalta pidin konetta toisella kädellä, ettei se kaadu päälleni ja toisella yritin etsiä itselleni työkalupakin virkaa toimittavasta pahvilaatikosta sopivaa työkalua ja siinä sen sitten tajusin, että ei minulla ole sellaista. Siis sopivaa avainta. Olinpa pöljä.
Olin toki muistanut varmistaa, että minulla on takalevyn ruuveihin sopiva tähtiavain ja putkien avaamiseen pihdit, mutta niitä kahta merkittävää pulttia en ollut ollenkaan huomioinut. Ja mikä olikaan minulla tunnelma, pienenä ihmismyttynä solmussa otsalamppu päässä siinä kylpyhuoneen lattialla ruumillani raskasta pesukonetta kyljelleen seinää vasten pyyläten. Olisi ollut niin ihanteellista ottaa vain sopiva työkalu ja hoitaa homma loppuun saakka.
Ajatus kerkesi jo haastatella naapureita läpi, että kuka olisi kotona ja keneltä voisi pyytää, mutta rehellisyyden nimissä en tiennyt työkalujen oikeita nimiä, en tiennyt mitä kysyä lainaan ja minkä kokoista. Vaivuin entistä pienemmäksi mytyksi kylpyhuoneen lattialle pesukonetta syleillen ja elimensiirto-operaation viivästymistä pahoitellen. Olisin niin halunnut, että minulla olisi se avain nyt. NYT, kun olin tässä täydellisessä pesukoneenkorjausmyttyasennossa tässä näin. Ja sitten muistin sen.
Kesän 2014. Kuuma Jyväskyläntie, helteinen ilmanala ja railakas kuudenkymmenenkilometrin mittainen pyöräilymatka hoitamaan mehiläisiä. Olin muutama päivä sitten katsonut seitsemättä kertaa jo mainitun Game elokuvan. Ja viehättynyt jälleen kerran sen koukuttavasta ja älykkäästä tarinasta. Kuinka Nicholas joutui keskelle peliä ja miten hän löysi aina etukäteen jotakin, jota hän myöhemmin tarvitsi kiperästi. Siinä minä pyöräilin ja sitten minä näin, että ajokaistalla kiilteli jotain. Olin ajaa ohi, vauhtia oli myötätuulessa ainakin 33 km/h. Harmitti pelkkä ajatuskin hiljentää upea vauhdin rullaus mokoman tuntemattoman esineen vuoksi, mutta aloin jarruttaa, sillä tajusin, että se oli työkalu, se oli avain joka lojui tiellä. En voisi antaa itselleni ikinä anteeksi, kun tulevaisuudessa elämässäni koittaisi hetki, jolloin tarvitsisin juuri tuollaista työkalua enkä olisi poiminut sitä talteen.
Näin ajattelin ja saman tien Game-refleksini toimi täydellisen tehokkaasti. Hypähdin pyörän päältä lievää yli-innokkuutta potien pientareelle, varmistin avaimen poimimisen turvallisuuden ja nappasin sen talteen alkaen kehrätä mielessäni sen mysteeriota, että missähän tulen sitä tarvitsemaan. Jo samaisena iltana mehiläispesät hoideltuani, kun oli tarkoitus lähteä pyörittämään sama 60 km takaisin päin ja kun pyöräni hajosi, luulin, että pääsen jotenkin hyödyntämään työkalua, mutta ei sentään, avainarvoitus pysyi mysteeriona kaiken kaikkiaan viisitoista ja puoli kuukautta selviten tuona hetkenä, kun olin myttynä kylpyhuoneeni lattialla kiinteässä kontaktissa pesukoneeseeni.
Voisiko se sopia, annoin itseni ajatella. Viehkeä mysteerinen ilmapiiri levisi kaikkialle. Tosin en ollut edes tietoisesti ajatellut mihin olin avaimen silloin joskus viime vuonna laittanut. Se olisi voinut olla missä tahansa, sillä olin mm. muuttanut tässä välissä, mutta avain hymyili kuin hymyilikin työkalupakin virkaa pitävässä pahvilaatikossa ihan siinä vieressäni ja minun ei tarvinnut kuin vain ojentaa pienoinen kätöseni (hieman jännittyneenä) sitä kohti, tarttua siihen, (hieman jännittyneenä) ja kuin elokuvassa hidastettuna kiintolenkkiavainta pitelevä käteni liukui pesukoneen alle kohti pultteja ja ne sopivat täydellisesti toisilleen. Halleluja ja aamen. Ja mitä muuta vielä kaikkea.
En nyt sentään yltänyt mystinen kiintolenkkiavain & pyykinpesukoneseikkaluissani aivan Gamen-kaltaisiin yltiöjännittäviin läheltäpititilanteisiin, joista mystiset avaimet tavalla tai toisella pelastavat henkeni, mutta koin kuitenkin pientä henkistä havahtumista, sillä tuo pitkälliseksi henkiseksi prosessiksi osoittautunut anatominen puuttumiseni pesukoneen elämänkaareen ja elinsiirrollinen toimenpide, jonka sille tein, muuttivat minun ja pesukoneen välistä suhdetta sekä koko maailmankuvaani.
Etukäteen olin ajatellut myös, että moisesta toimenpiteestä selviytyminen siten, ettei ole telonut itseään tai tuhonnut pesukoneen toimintamahdollisuuksia lopullisesti, saisi aikaan suurta voitonriemua ja ilontunnetta onnistumisesta, mutta minä koin lähinnä syvää kummallista haikeutta, jopa pelkoa. Olin menettänyt entisen elämänkatsomukseni. Sen, että kaikki toimii kyllä itsestään, kun vaan uskoo siihen ja kun jotain hajoaa, on tärkeää olla ajattelematta sitä, ja sysätä vain hajonnut vehje pois silmistä. Jokseenkin koko korjausepisodi pyykkärini kanssa paljasti kokonaisen sarjan välinpitämättömyyttäni.
Nyt kun olen avannut koneeni selkäpuolelta ja nähnyt sen sisäelimet, olen sekä kauhuissani että helpottunut. Kauhuissani siksi, että kaikki on vain ihmisen tekemää ja voi hajota minä hetkenä hyvänsä; tieto lisää kirjaimellisesti tuskaa. Kun näkee kuinka hauras ja tavallinen kone kuoriensa sisältä periaatteessa kuitenkin on, joutuu käsittämättömän ohuuden tunteen valtaan. Ja helpottunut lähinnä siksi, että kuinka selkeää ja yksinkertaisesta ainakin pyykinpesukoneen anatomia on. Tunsin myös äärimmäistä tyhmyyttä, kun olin edes yrittänyt hoitaa asiaa toisella tavalla. Niin simppeli koko juttu oli ollut. Tietenkin se piti korjata itse.
Yhtäkkiä olin vastuussa. Yhtäkkiä aloin ajatella koneita. Huonekaluja. Vaatteita. Yhtäkkiä aloin välittää niistä enemmän kuin ennen ja potea tuskaa siitä kuinka kaikkea vaan heitettiin pois, jopa sellaista mikä ei ollut rikki. En ollut väittämässä, että koneella tai pöydällä oli sielu, mutta eivätkö ne kuitenkin palvelleet meitä hyvin. Eikö niitä kohtaan voisi osoittaa vähän enemmän jos ei kunnioitusta niin ainakin kiitollisuutta.
Suunnannäyttäjinä korjaamisessa ja tavaroiden kunnioittamisessa ovat olleet mm. omat vanhempani, jotka ovat tehneet paljon käsillään ja korjanneet myös itse. Jos jotain osaa johonkin vempeleeseen ei ole ollut saatavilla, jopa sekin on itse valmistettu. Innoittajani on ollut myös pariisilainen laulunopettajani, ympäri maailmaa konsertoinut antiikin taiteen professori ja akustisen arkeologian taitaja, joka viime kesänä Suomeen saavuttuaan kohtasi tilanteen, jossa hänen musta nahkakenkänsä hajosi. Ensin saatavilla oli vain harmaata jeesusteippiä, jolla kenkä saatiin häthätää paikattua kasaan, mutta koska hänellä oli konsertti illalla kirkossa, nähtiin parhaaksi toimia niin, että hankittiin harmaan teipin tilalle vastaavaa mustaa. Olen nähnyt myös virsikirjoja paikattavan jeesusteipillä ja mikäs siinä, sehän on moisessa viitekehyksessä suorastaan teemateippi.
Onko sinulla mielenkiintoa tai aikaa korjata rikkoontunutta villasukkaa, kuluneita housun polvia tai vaihtaa hajonnutta vetoketjua. Niinpä niin. Emme viitsi. Emme osaa. Ei kannata. Ei kiinnosta eikä ole aikaakaan. Juuri tämä paljastaa paljon elämänkatsomuksestamme ja asenteestamme. Toki on olemassa ammattikorjaajat, mutta kovin moni meistä valittaa korjaajasta aiheutuvia kuluja jopa sellaisissa hommissa, jotka voisi aivan hyvin tehdä itse. Olen kuullut myös välinpitämättömyydestä, jonka filosofia menee niin, että jotain heitetään pois vain, koska se ei miellytä enää silmää ja tilalle hankitaan vastaavaa uutta.
Game-elokuvan päähenkilö Nicholas joutuu räikeästi kasvotusten elämänrikkoutumisen eli kuoleman kanssa oman välinpitämättömyytensä kautta. Jos emme välitä mistään ympärillämme tai välitämme vain rajoittuneesti ja osittain vain jostain, emmekö juuri siten saa aikaiseksi myös henkistä välinpitämättömyyttä, joka on kuin syöpä vapauden ja onnellisuuden kannalta.
Sari Maanhalla
Siili – Kurkistus sanataiteilijan mielenmaisemaan
Siili
Mies käveli tiellä. Hän oli vapaa ja onnellinen. Varpaat painautuvat tien lempeään hiekkaan, tuulenviri oli juuri sopiva tuulettaakseen pois auringon luomaa korostunutta lämpöä, kaikki oli juuri sopivasti paikoillaan, ei ollut kylmä eikä kuuma. Ei keveyttä tai painavuutta. Kaikki oli silkkaa parasta parhautta. Ja aivan tuo kaihoisankin oloinen auvo sai hänet hetkeksi tuudittautumaan maailmankaikkeuden kehtoon kuin pieni viaton lapsi.
Hän ei ollut mies, jolle ei koskaan tapahtunut mitään, vaikka villit lupiinit kohosivatkin keinuvina pylväinä tien varsilla. Ja sitten se tapahtui. Hän näki jotain lentävän itseään kohti ja ennen kuin hän ehti edes tajuta, hän oli vetänyt sen jonkin nenäänsä. Ja se jokin ei kulkeutunut vain sierainten laaksoon vaan ajautui aina aivopoluille saakka.
Ensimmäisen vuorokauden aikana mies ei huomannut mitään muuta erikoista kuin oudon tuntemuksen nenäonteloissaan, sillä se jokin oli kyntänyt itsepäisellä karheudellaan jättäen jalan jälkensä nenänvärekarvojen sisustamalle anatomiakujalle. Se oli ollut kuin viheliäästi pyörivä kaktus vallatessaan miehen luisen kaikukammion.
Toisen vuorokautisen vaelluksen aikana mies koki ajatuksen jotenkin himmenevän. Suttaavan, menevän sylttyyn. Tähän asti hän oli ollut vapaa olento, jonka väkevä luovuuden virta oli tempaissut aina yhä uudelleen jokaisena uutena aamuna liikkeelle. Nyt jokin laittoi kapuloita rattaisiin, aivan kuin hän olisi kadottanut yhteyden itseensä. Se oli se möykky, se kummajainen, joka oli lentänyt hänen klyyvariinsa.
Tästä epäelämän idusta huolimatta, joka himmensi hänen todellisen minänsä kirkasta lähdettä, mies eleli päiväänsä, mutta hänen elämänkulkunsa luonnollinen komppi koki pienoisia nyrjähdyksiä pitkin arkiaskareita. Puolen yön aikaan kiittäessään olleesta päivästä ja loitsuja karhunkallopuun äärellä lausuessaan, hän huomasi puistattavan pahan olon tsunamin kulkevan itseään pitkin. Hänen olemuksensa tuntui olevan kauttaaltaan ristiriitamadon vallassa. Lähes mitään ei ollut enää jäljellä hänen luontaisesta vapauden tunnostaan.
Kolmantena vuorokausioravanpyöränä hän ei enää muistanut mitään alkuperäisestä itsestään, vaan hän noudatti ruokavaliota, jonka Me tiedämme miten sinun tulee syödä – yhdistys oli laatinut hienolle julisteelle, jossa ruokalautasmalliympyrä levisi näytille litteänä maailmankatsomuskiekkona sisältäen kaikkia oleellisia ruoka-aineita. Näin hän koetti saavuttaa edes jonkinlaisen näennäisen hyvänolon tunteen.
Neljäs vuorokauden luonnoton soolo toi tullessaan sen olemisen sävyn, että hän alkoi säikyksi ja varovaiseksi eikä uskaltanut enää sytyttää pihalle nuotiota, jonka äärellä hänellä oli tapana laulaa ja tehdä luonnontaikoja. Massiivisen globaalin valtiontason yhteistyöryhmittymästä oli tullut ensin sääntö siitä, että tuli piti sytyttää päältä eikä tuohenpalalla koivuhalkojen alta, kunnes tuli säännös, ettei elävää tulta saanut enää ollenkaan käyttää.
Viidentenä avaruudellisena planeetan kierrähdyksenä hän ei enää uskaltanut syödä tai juoda mitään, sillä kaikki oli jonkin mukaan epäterveellistä tai epäpuhdasta. Erilaisten ohjeiden viisauksia ulkoisena tietotankkauksena hankalan olonsa ratkaisemiseksi itseensä sullottuaan hän oli tullut oppimaan, että todella tasapainoiset, älykkäät universaalit nerot eivät tarvinneet ruokaa, nestettä tahi unta. Niinpä hän vannoi itsekurin ja asketismin nimiin. Kaikille ruumiintoiminnoille, jopa erittäminen mukaan lukien, oli hienoja ohjeita ja säännöstöjä kuinka ne tuli hoitaa, jotta sai itselleen täydellisen älykkyyden ja vartalon, ryppyyntymättömän kasvojen ja dekolteen alueen ihon sekä täydelliset vuorovaikutustaidot rakastumisen kohteen valloittamiseksi.
Aika kului loistavasti, turhankin ripeään erinäisessä ulkoisen sanelemassa ravissa. Piti tavoitella titteleitä, korkeampaa palkkaa ja maksimaalista nautintoa. Hän alkoi menettää itsetuntemuksensa, muotonsa ja hän ei enää osannut käyttää itseään ilman, että olisi käyttänyt jotain laitetta tai ohjenuoraa. Hän muuttui torsoksi.
Kuudentena planeetan poskenkäännöksenä hän sai omituisen ajatuksen alkaa lukea psykologian opuksia ja selvittää mistä oma kaiherrus ja paha olo johtuivat, sillä ahdistus oli mittava möykky. Se ei ollut vain kottikärryllinen tuskaisia teräväreunaisia kiviä herkän aivolihan ja ihon päällä vaan koko universumin rekkakuormallinen tuskan pläjäys. Kaikilla oli tuskallinen menneisyys, hänen vaan olisi muistettava se.
Kun kuudes vuorokausi taittui illaksi, hän löysi mittavan megaoivalluksen menneisyyden haamuista ja sen vaikutuksesta ihmisen minään. Hän antoi lukemansa psykologian vihertävän kukertava siitepölyn hedelmöittää hänen itseyttään: pyhä sylvi sentään, hän ei ollut saanut kokea tarpeeksi rakkautta, kukaan ei ollut todella nähnyt häntä. Hänen vanhempansa, opettajansa ja se kyläkaupan ponteva Elli, olivat viljelleet hänen taimivuosinaan silkkaa epähyväksyntää. Näin sen täytyi olla, kun itse pyhä ja suuri psykologian kirja niin julisti.
Koko seitsemännen vuorokauden kajon mies käytti oivalluksensa menneisyyden tarinan jankkaamisen innoittamaan askarteluun: hän teki valtavia vanerisia kylttejä, joissa hän kuulutti tukahtunutta tarinaansa tai kerjäsi rakkautta. Minulla on ollut tällaista. Huomatkaa minut. Ymmärtäkää minua. Kaikki seitsemän seuraavaa vuotta hän käytti näihin mielenosoituksiin, jossa hän kaipasi jota kuta piirtämään itselle muodon ja rajat. Aina kun hän löysi jotain, tunsi hän löytäneensä hukassa olevan sen, kunnes se mureni ja hän joutui huutamaan ja etsimään sitä uudestaan.
Mutta psykologian aatteenpalo saati terapeuttinen itsehyväily eivät miestä pelastaneet ja sitten mies ei enää jaksanut, ja hän päätyi kävelemään sille samaiselle villien lupiinien hiekkakujalle, jossa hän oli kävellyt joskus menneisyydessään oltuaan vapaa ja onnellinen.
Hän ajautui istumaan soman pikku ladon seinustalle, johon aurinko paistoi leveästi koko paneelillaan. Hän istui väsyneenä, hellittäneenä ja vaipui hiljaisuuteen kuin taistelun hävinnyt sotilas pää painuksissa. Hän oli yrittänyt osata, täydellinen kuntokuuri ja ravintopyramidi, eikä edes terapeuttinen retriittivaellus tule paremmaksi ihmiseksi kurssilla täydellisen ihmisyyden vuorilla ollut auttanut häntä.
Mikä voisi enää auttaa. Laulumeditaatio erityishevosen selässä silmät sidottuina. Täydellinen joogasolmu kuun ja auringon täydellisessä liitossa. Aistideprivaatiokammiojooga yötuiman neitseellisessä hetkessä.
Ei mikään enää auttaisi, hän oli epäonnistunut, hän ei osannut elämää.
Ja sitten hän koki sen. Ei mitään suurta leimahdusta tai valaistumista, vaan myyttinen siili lyllersi hänen viereensä. Mies kavahti, sillä yhtäkkiä hän muisti tuon vuosien takaisen karmivan todellisuuden hänen anatomiaansa puuttumisesta, kun jokin tukoksia aiheuttava piikkizombie oli lentänyt sisälle häneen ja kääntänyt kaiken mullin mallin.
– Älä minua pelkää, sanoi myyttinen piikkikasa. Minä olen universumin viisaus ja henki.
– En minä sinua pelkää, pyh.
– Mutta säikähdit kuitenkin, viisasteli siili.
– Tottahan toki, eiköhän se ollut teikäläisiä se takiaispallohirvitys, joka tunkeutui itseyteeni vapauteni autuaana hetkenä, jona olin herkkä, luottavainen ja avoin.
Myytti hymyili lempeästi. Miestä puklautti hieman.
– En se minä ollut, mutta joku ismi joka oli naamioitunut minuksi.
– Mikä muka. Huijareita olette kaikki.
Seurasi pitkä kirkas hiljaisuus, jonka aikana kiivaat kärpäset alkoivat pöristä leikaten pieniksi palasiksi juuri vallinneen autuaan hiljaisuuden.
– En se minä ollut, se oli ulkoisen tiedon takiaispallo. Minä, minä olen sinun arkkityyppisi, ja ilmestyin kertomaan sinulle, mitä sinulle on tapahtunut.
Miestä otti päähän, kismitti, risoi. Että kehtasi tulla selittämään, kaveri oli juuri saman näköinen petollinen piikkipallo kuin se toinenkin, että oli pokkaa. Olihan näitä helppoheikkejä nähty, kauppasivat ismejään ohimot väristen.
– En osta sinua, sanoi mies määrätietoisesti.
– En ole myytävänä, minä olen jo sinussa. Se takiaispallo vain syrjäytti minut. Minä, minä olen se oikea tieto ja viisaus.
– En osta mitään, tajuatko, mies huusi . Etova kaiherrus hänen sisällään yltyi.
– Minä en ole myytävänä, kimitti siili.
– No mitä siinä sitten vielä tuhiset. Tämä maailma on jo näyttänyt prostituoidut kasvonsa saaden minut itsenikin myymään itseni, olen ostanut siitä kaiken, repinyt planeetasta irti mitä olen kourillani irti saanut ja olen tyhjennyt ja täynnä, en osta enää mitään, painu helvettiin.
Siili lähti lyllertämään, mutta ei helvettiin. Mies jäi aloilleen istumaan ja kun veikeä piikkipallo oli kadonnut horisonttiin yhdessä oranssin auringon, maailmankaikkeuden jojon kanssa, mies alkoi oksentaa. Nöyhtäinen ulkoisen tiedon katkera pallero raapiutui ulos hänestä.
Hetken aikaa hänellä oli olo kuin juuri kuoriutuneella untuvikolla: hän tiesi olevansa sekä lintu että eläin, mutta hän ei osannut lentää edes unissaan ja hän tiesi myös maan olevan kotinsa.
Mies asteli keventyneenä kotiinsa, yön hämärässä. Hän muisti sisäisen viisautensa ja näkijä-äidiltään ja mystikkoisältään oppimansa hiljaisen tiedon. Niin, niin sehän se oli ollut se hukassa oleva tietoisuus. Miten hän saattoikin muuttua ulkoisen palvojaksi, elottomaksi patsaaksi turhuuksien torilla. Se oli se yksi itseriittoinen ja laiska itsestäänselvyyden hetki, jona hän altistui.
Mutta nyt, nyt hän oli onnistunut irrottamaan itsestään kylmän ulkoisen tiedon syövän, keuhkoahtaumaliman ja reuman liiman. Hän oli onnistunut saamaan takaisin raajansa, jotka ulkoa ohjautuva passiivinen elämänkulku oli hänestä amputoinut.
Ja nyt hän tiesi, että jossain tepasteli hänen maailmansa luonut siili, että tuo sama siili, vuosimiljoonia mönkinyt otus, asui luontaisesti hänessä, tuo sama itseyssiili, elävä fossiili tahtoi elää luonnollisesti luovuuden alkulimaisesta ytimestä käsin. Sitä tietoa hänen oli noudatettava, itsessään olevaa siilin henkeä ja siihen sai tulla mikä tahansa ulkoinen ismipallero kuuluttamaan totuuksiaan ja hänen oli noudatettava vain sitä yhtä, piikikästä, tuhisevaa olentoa.
Elämä ei ollutkaan ulkoisen takiaispallon tai iilimatoismin mukaan marssimista, vaan vapaata tepastelutanssia sisäisen eläimensä luonnonasteikon sävellajin mukaan. Kuka oli merisiili, kuka karhu, kuka luhtahuittinen tai viiksitimali. Kenties kenen tahansa olennon luovuus, vapaus, rakkaus, läsnäolo, ovat jatkuvaa tasapainoilua kosmosen siilin kanssa. Sen pituinen siilinpiikki se.
Sari Maanhalla
Jälkisanat
Vapaudessa ja luovuudessa on kyse kyvystä heittäytyä ja omistaa oma terve hulluus. Näin tulemme immuuneiksi meitä hallitseville ulkopuolisille mielipiteille, ismeille ja muille pöpöille.
Monien elokuvien yhteydessä esitellään sitä prosessia, miten elokuva on tehty. Nämä jälkisanat kertovat siitä, miten Siilitarina on syntynyt yhdeltä istumalta mitään suunnittelematta.
Siili-niminen tarina syntyi kirjoittajayhdistys Huutomerkki ry:n 24 tuntia kestävässä työpajassa, jonka tarkoituksena oli yhden vuorokauden aikana koota Hallaus sanataidelehden seuraava numero teksteineen ja kuvineen. Mitään ei ollut valmiina. Koviin laajoihin arpajaisiin siitä, että mitä kirjoitan ja en kirjoita, ei siis ollut aikaa. Oli vain toimittava.
Pajassa työskenneltiin kirjaimellisesti 24 tuntia putkeen. Työstettävän lehden teema oli myytit. Sekä teema että oma rooli lehden teossa tulivat tietoon vasta paikan päällä, kun olimme kaikki koolla. Kirjoittajana minulle oli selvää, että mm. kirjoitan ja hieman haastaen itseäni eli en tarttunut hienoihin opuksiin tarkistaen mitä ne sanoivat myyteistä, vaan päätin antaa mieleni myyttisen tason suoltaa sanottavansa.
Lehden myyttiteema toi sanana ensimmäisenä mieleen piikkisen salamyhkäisen palleron. Tämä mielikuva tempaisi minut valtaansa ja sitten vaan aloin kirjoittaa. Mies kävelee tiellä…. Kirjoitin heittäytymisen tekniikalla eli hyppäsin teeman kyytiin ja annoin sen viedä, joten Siilitarina on kirjoitettu yhdeltä istumalta taukoja pitämättä. Teksti syntyi sitä kirjoittaessa ja vain kirjoitusvirheet ja yksittäiset ylimääräiset sanat tai sanamuodot on muokkausvaiheessa käsitelty. Samaisessa työpajassa kirjoitin myös muita tekstejä, valokuvasin, oikoluin toisten kirjoittajien tekstejä, haastattelin ihmisiä sekä kävin mittavaa taistelua väsymystä vastaan, 24 tuntia valveilla oloa raukeiden tekstirivien äärillä oli paikoin unettavaa puuhaa.
Heittäytymiseen perustuva kirjoitustekniikka on vapauttava ja riemastuttava kokemus, sillä siinä teksti todellakin luo itse itsensä. Jopa kirjoittajana itsekin kirjoittaessaan yllättyy ja viihtyy, että ahaa tällaista tulee nyt, kuin seuraten itsekin sivusta tekstin syntymistä. Tuntui käsittämättömän hölmöltä välillä, kun teksti halusi mennä ihan omiin suuntiin. Päätin mennä mukana ja katsoa, että voiko tällainen vapaa tekniikka tuottaa kokonaisen tarinan, jossa olisi edes joku tolkku. Yllättäen edessäni olikin Siiliniminen tarina, joka kertoo ihmisestä, joka kyllä osaa meditaatioharjoitteensa, terapeuttiset voimarituaalinsa ja psykologiset itseyslauseensa, mutta joka menettää vapautensa ja läsnäolonsa, kun jotain hänen ulkopuolisesta maailmasta tunkeutuu voimallisesti häneen. Kai jonkinlainen alkuajatukseni oli, että myytit, valmiit ajatusmallit ja ismit pitävät sisällään syvää todellisuutta, mutta väärin nautittuna niistä seuraa ongelmia.
En millään tavalla miettinyt tekstiin noussutta teemaa tietoisesti kirjoittamaan ryhtyessäni. Kaikki Siilitekstiin liittyvät jalot ihanat analyysit ovat nyt jälkikäteen mässäiltyä, mutta toki olin pohtinut vapausteemaa paljonkin siltä kannalta, että minkälainen kulttuuri kulttuurissamme vallitsee tällä hetkellä henkiseen vapautumiseen liittyen. Moni aikamme ihminen tarttuu terapeuttisiin itsehoito-oppaisiinsa länsimaalaisella tehokkuudella ja on sanallisesti taidokas puhuessaan läsnäolosta ja onnellisuudesta. On ollut jo vuosia muodissa, että kaikki puhuvat menneisyyden traumoistaan ja yksi jos toinen taitaa psykologisen sana- ja ajatuskikkailun, mutta onni jää oudon ohueksi tässä henkisen nerokkuuden ajattelukikkailussa. Ja tietysti jää, sillä onnellisuus, rakkaus, vapaus, läsnäolo, todellisuus, ne eivät ole ajatuksia ja sanahelinää. Siellä missä on ajattelu, asuu myös järki ja ajatus ja järki eivät luo onnellisuutta, rakkautta, vapautta eivätkä läsnäoloa. Tämä teema oli ollut pohdinnoissani intensiivisemmin lähi viikkoina ja siinä se sitten purkautui tarinaan.
Jokainen joskus jotain kirjoittanut tietää millaista se on. Aloittaminen. Aiheen päättäminen. Joskus sitä pähkäilee aivan liikaa. Siksi tuo rajoitettu aika ja vieras toimintaympäristö vieraine ihmisineen olikin loistava kirjoittamisviitekehys. Se toikin vapautta kirjoittamiseen eikä suinkaan rajoitteita. Ei ollut aikaa ja mahdollisuutta ajatella. Siilitarina onkin kirjoitettu täydessä kirjoittajan vapaudessa ja ehkäpä sen pääteemaksi näyttää (juuri siksi?) muotoutuneen mielen vapaus.
Heittäytymisen kautta syntyneessä tarinassa ajatuksen käänteet ovat paikoin tiiviitä ja sanavalinnat monimutkaisia, ja koska teemakaan ei ole helppo, tarinan joutuu lukemaan kenties pariinkin kertaan, että se avautuu. Jotkin Siilitarinan kohdat ovat jopa kömpelöitä, mutta ideana on ollut luoda teksti ilman ennakkosuunnitelmia ja antaa tajunnan rakenteiden näkyä. Muokkausvaiheessa tekstinhän voisi muovata lähes mihin muotoon tahansa, mutta silloin myös katoaa jotain. Suuri menetys tämän päivän (sana)taiteessa onkin se, että me taiteilijat emme ammenna myyttisistä aivo- ja perslihaksistamme käsin, vaan järkeilemme liikaa. Tällöin tekstissä näkyy vain järjen prosessit eikä luovuuden vallattomuus, mikä tarttuu persoonallisena äänenä tekstiin yleensä juuri niistä myyttisistä lihaksista.
Toisinaan kirjoittaessamme olemme huolimattomia ja suurpiirteisiä tai sitten äärimmäisiä kontrollifriikkejä, ja viilaamme kaiken järjellisesti liian kohdalleen. Nämä kaksi ääripäätä vallitsevat kaikessa olemisessamme, tasapainoilemme niiden välillä. Ehkä Siilitarina on tarina enemmänkin aivojen toiminnasta kuin sinänsä sanataiteilijan työstä tai vapaudesta. Niin kirjoittaa kuin elää voi myös niin, ettei järki hallitse kaikkea eli vähän järjettömästi täydessä vapaudessa terveen toimijuutensa kuitenkin säilyttäen ja Siiliteksti on (tyyli)näyte siitä.
Kiehtovinta oli huomata tarinan valmistuttua miten aivot yhdistelivät eri asioita läheltä ja kaukaa. Vastaavanlaista tapahtuu unimaailmassa, esimerkiksi kun olen päivän aikana sytyttänyt tulen sekä uunin pesään että käynyt mehiläispesällä, unessa tuli onkin mehiläispesän alla. Siilitarinassa yhdistyivät hiljattain näkemäni dokumentti, jossa mainittiin deprivaatiokammio ja selaamani lintukirja. Olin myös hiljattain tullut tehneeksi laulutekstin, jossa laulun päähenkilö nukkuu yönsä siilin päällä ja seuraavana päivänä valittaa, kun selkään koskee. Villit lupiinit ja tie puskivat tarinaan yksinkertaisesti siksi, että olin edellisenä päivän versioinut kitaran kanssa J.Karjalaista. Tie, joka tarinan alussa on, on muuten lapsuuteni tie Rajakorvesta. Siis mielikuvissani käväisin kirjoittaessa jostain syystä siellä. Muu tarinassa oleva materiaali näyttää puhtaasti imitoivan niin omia kuin kanssaeläjien ominaisuuksia.
Tunnustettakoon, että näillä sivustoilla oleva Auringonkukkapelto, Posliinivati sekä Totuus todellisesta ihmisluonnosta, on myös kirjoitettu samalla heittäytymistekniikalla.
Sari Maanhalla
Itsetunto on itsetuntemusta
Puhumme usein itsetunnosta kuin se olisi jokin ominaisuus, joka vain annetaan meille ja jolle emme voi itse mitään. Tosi asiassa itsetunto on sitä, että itse tuntee itsensä ja itsetuntoaan voi vahvistaa tutustumalla itseen.
Sari Maanhalla
Heräilevän valon aika
Ihmisen ajatus voi liikkua valoa nopeammin ja sen tähden päänupissa voi tuntua synkkyydeltä.
Olen pohtinut aikaa. Onko todella niin, että kelloksi nimitetty kaveri on tuomionkaltainen elämänkumppani, jonka kanssa pitää tulla toimeen ja yleensä juuri siten, että se tulee selättää ja voittaa. Onko todella niin, että elämisen ydin on aina ehtimisessä. On sitten kyse pikajuoksijasta, puusepästä, muusikosta tai papittaresta, aina kaikessa kiertää sama kaava, pitää ehtiä jotain ennen jotakin. Kuin ihmisen takaraivoon olisi väärällä tavalla tatuoitunut ikuinen kello, joka rienaa olemassaolollaan.
Vastapainona tälle on muodostunut muoti-ilmiöksi saarnata suorittamisesta ja alleviivata tarvettaan rentoutua ja elää hitaammin. Tällöinkin vaikuttaa hyvin vahvasti aikaan liittyvä orjuussuhde, jolloin aikaa pyritään selättämään naamioiden se ajattomuudeksi. Siinä on jälleen yksi professoritasoinen nerokkaan typerä tutkielma luonnottomuudesta.
Olla kahlittu vapaudessa ja olla vapaa vankeudessa on helpompaa kuin olla vapaa vapaudessa.
Ilmeisesti merkittävin menetyksemme toteutuu juuri ajanmittaamisessa: luopuessaan aktiivisesta osallistumisesta ajanmittaamiseen, ihminen on menettänyt paljon. Siinä luonnottomuuden kehässä katoaa tunne ikuisuudesta. Tämän tragedian kohteeksi kukin joutuu lapsesta aikuisen kasvamisen prosessissa, jolloin aikakäsitys keskeisesti muuttuu. Hyvin tyypillinen piirre tästä on väite, että aika alkaa vanhemmiten kulkea nopeampaan. Sitä huokaillaan ja päivitellään. Tosiasiassa aika on samaa, mutta on mahdollista, että kun kokija on ajanorja eli osaton ajannoudattaja eikä aktiivinen osallistuja, seuraa kokemus ajan nopeutumisesta. Tällöin ihminen ei elä luonnonlakien hienovaraisen rytmin sykkeessä vaan hitaammin tai nopeammin kuin se tai kokonaan pysähtyneenä suhteessa siihen.
Eriskummallisella tavalla vempeleet, jotka mittaavat aikaa puolestamme eivät suinkaan luo elämäämme puitteita, että aikaa olisi enemmän, vaan käy päinvastoin, kujanjuoksu ajanmittaajien valtaväylällä on tihenevä pikamarssi, jonka tiimellyksessä mitään ei ehdi. Luonnollisen maailmankaikkeuden sykleihin linkittymisen menetyksen ja ajanmittaamisen omatoimisuuden loppumisen myötä ihminen ei suinkaan ole saanut ajattomuutta saati lisäaikaa vaan juurikin ajan pallona jalkaansa ja jatkuvan ajanpuutteen ja kiireen tunnun.
Tarkkaan mitattavaa aikaa käytetään systeemissämme luomaan rajoja ja mahdollistamaan asioiden sujumista. Yksilön on kuitenkin mahdollista asettaa itsensä ajattomuuden asetukseen, jolloin kello-orjuus päättyy ja ajasta tulee täydempää, eräällä tavalla pyöreämpää. Tänä päivänä naureskelemme entisaikojen ihmiselle, joka luuli maapalloa litteäksi ja pelkäsi tipahtamista sen reunalta. Kaikista hienoista keksinnöistämme huolimatta aikakäsityksemme on kuitenkin edelleen litteää, vaikka tosiasiassa universaalin tietoisuuden tasolla aika on pyöreää ja laajenevaa.
Melankolia tekee ihmisestä luomualkemistin.
Loppuvuoden pimeät virittävät ihailtavalla tavalla jotain sisäistä kaipauksellista ohuutta esiin. Se on ainutlaatuisinta mitä tiedän. Voi vetäytyä luvan kanssa pimeän kieppiin, olla rauhallisemmin, syleillä ajattomuutta. Aivan kuin poissaoleva aurinko sallisi unohtaa kiivaimman kellolaukan Ja näinhän se onkin: aikana jolloin ihminen eli luonnossa osana sen syklejä, tämä aika ei suinkaan ollut suorittavan ja kuluttavan työn aikaa.
Pimeys myös haastaa. Pimeä vuodenaika on karski peili. Kiivaana valon ja kasvun aikana kuka tahansa pystyy pelaamaan itsensä syvää levottomuutta herättävistä sisäisistä kysymyksistä pois erinäisten verukeherkkujen kera. Oma sisäinen pimeä yö ajoitettuna tähän planetaariseen vuodenaikaan, jolloin planeettamme on toinen poski poiskäännettynä valosta enimmän aikaa, luo melkoisen yhtälön: On tultava täydesti tuta kaikkinensa se, mikä on todellista ja totta, vaikka juurikaan se ei tunnu hyvältä.
Onnellisuuden kaavaan liittyy keskeisesti levottomuus, joka tekee levolliseksi ja levollisuus, joka tekee levottomaksi.
Sisäinen levottomuus pakottaa palaamaan kaikkeen siihen mikä on oleellista. Pimeä havahduttaa pysähtymään, mikä aiheuttaa sen, että kiertorata pyrkii muuttumaan ja kierretty ajanjuoksun kehä avautuu spiraaliksi, joka alkaa viedä uuteen suuntaan. Se on myös lohdullinen ajatus, vaikka kiertäisit kehää, ei se koskaan ole kehä, siitä avaruus pitää huolen. Millään planeetalla eikä olennolla ole vakituista samaa kiertorataa. Kaikki on ikuista spiraalia, joka kietoo sisäänsä paljon salaisuuksia.
Pimeys riisuu kaiken turhan pois. Täydessä eimitääntömyydessä karu maa räjähtää eloon. Silloin aika vapauttaa kaulamme lineaarisesta ja hiertävästä hirttoköydestä ja sen yksiulotteisesta silmukasta ikuiseksi liikkeeksi ja spiraaliksi, jonka kiitävässä seinättömässä kehdossa voi kehrätä olemisensa mahlaa. Minän värisevästä alkulimallisesta kerroksesta puklahtaa esiin oivallus: oman sisimmän haastavaa jodlausta on kuunneltava. Ei ole mitään muuta kuin se, ei ole ollutkaan eikä tule olemaan.
Päivä on saavuttanut lyhimmän teränsä, pimeän vakuuttava monologi on ollut vahvimmillaan, aurinko on syvimmillään kuopassaan ja aloittaa nyt paluunsa.
Hyvää heräilevän valon aikaa.
Sari Maanhalla
Saarna
Otteita Sari Maanhallan Saarnasta. (Kaltio 2/14)
Universumi on elävä olento, joka on sekä mies että nainen, Jumala että Jumalatar.
52 kilometrin kohdalla Pohjanmaan lakeuksia palvovaa pyöräilyäni pysähdyn kyläkauppaan ostaakseni juotavaa. Käteeni valikoituu pieneen nestekartonkilaatikkoon huljutettu metsämarjamehu. Seivästettyäni tylsällä pillin kärjellä folioaukon ja asetellessani onttomuovisen putkilon huulteni väliin harjoittaakseni nesteen imentää janoiseen ruumiiseeni kohtaan pettymysten täyteisen oivalluksen: litkussa on lähinnä jäänteitä metsämarjoista eli käytännössä se on yhden puolukan pesuvettä.
Juurikin tuona laimeana hetkenä tulen ynnänneeksi ihmisyyden evoluutioprosessin valloillaan olevan vaiheen syvän todellisuuden; kaikki on luonnotonta ja laimennettua. Ihmisyyden eri puolet, luonnon kanssa väkevästi komppaavat karskeuden ja herkkyyden liitot ovat muuttuneet haaleiksi haamukuviksi jostakin olleesta väkevyydestä. Ihminen on karsinut itsensä, kuten on karsinut metsänsä, karvansa sekä pyhyytensä.
Uskonto ja psykologia ovat saattaneet ihmisen sekoittamaan kaksi asiaa: naisena ja miehenä olemisen sekä feminiinisyyden ja maskuliinisuuden. Kautta ihmisveren rantain ihmisestä on tullut laimean kliininen kuvaelma, josta on erinäisin karvan, liman, veren, lihan ja luunpoistomenetelmin poistettu kaikki oleellinen.
Miehissä ihaillaan tiettyä munattomuutta eli naisten projektien mukaan elämistä, hempeilyä ja oman identiteetin kadottamista. Naiset ovat nousseet esiin ja porskuttavat johtotehtävissä, mutta millaisin eväin, lähinnä pyrkien olemaan sitä mitä miehet ehkä olivat kivikaudella. Näin ollen naisistakin on tullut täysin värkittömiä ja tuloksena on väkevyytensä ja herkkyytensä menettäneiden ihmisten kalpea populaatio.
Naisolennot ottavat miesolentoja projekteikseen kesyttääkseen heidät, kuten myös toisin päin. Mies antaa aivonsa ja pallinsa naiselle ja nainen ruhjoo ne tai unohtaa jonnekin ja ne katoavat. Nainen antaa sydämensä ja mies epähuomiossa syö sen.
Aiheutuu väkivaltaisia fallisia pyörremyrskyjä ja vulvaanisia tulivuorenpurkauksia, joiden pistävässä miekkatuulessa keskitytään murisemaan siitä, mikä on naisten ja miestentyötä, täyttääkö jokin tasa-arvokriteerit, miten kenenkin tulee pukeutua ja onko homous saatanasta, vaikka seksuaalivaltavirrasta poikkeavissa elämänkuluissa virtaa usein enemmän jumaluutta eli rakkautta kuin jumalattomissa heterosodissa.
Jossakin vaiheessa omenapuunkolo ja osmankäämitanko ovat menneet sekaisin. Vapaasta, villistä virtaavasta maskuliinisesta ja feminiinisestä olennosta on kasvanut karsinansa eltaantumisprosessiin ahtautunut olento nimeltään liiskaantunut mies/naisjäärä.
Kaupunkien asfalttiviidakoissa, riviin zoomatuissa täydellisissä taloissa katulamppujen kuiden ja tähtien loisteessa lymyää monta villiä luonnon lasta, jotka ovat ulkoisella pätevyydellään valjastaneet itsensä palvomaan valtakuntaa, joka samalla tuhoaa luontaista. Luonnollisesti juurikin näin luonnollisuus eli jumala kokee kuoleman eli luonnottomuuden.
Se, että mies on mies ja nainen on nainen, tarkoittaa lähinnä sitä, että tietty kalusto, ruumiillinen varustelu on tietynlainen. Muusta ei sitten olekaan olemassa mitään säännönmukaisuuksia. Nainen, naisena oleminen tai naiseus eivät ole yhtä kuin feminiinisyys eikä liioin samat sfäärit miesversioina tarkoita maskuliinisuutta.
Maskuliinisuus ja feminiinisyys ovat energiasanoja, jotka liittyvät ihmisen kokonaisvaltaiseen olemisen piiriin. Ne ovat sitä jumalallista muovailuvahaa, josta meidät on muotoiltu. Elämässä on kyse näiden kahden energian liitosta, kietoutumisesta yhteen yksilössä. Molemmissa ruumiillisesti määriteltävissä mies/nainen olennoissa vallitsee molemmat energiaulottuvuudet.
Kun yksittäisessä ihmisessä toteutuvat vain jommankumman väkevän energian karsitut kapea-alaiset muodot, saadaan aikaan moneen kertaan laimennettu mehu, alkulimansa ja -peräisyytensä kadottanut amebamainen harsomössö, josta ei ole edes hölmöläisen valonkantoon säkiksi.
Kun ihminen virittyy tasapainoiseen olemisentilaan luopuen ulkoisen maailman liian loogisesta otteesta eli luopuu väärinkäsityksistään, hänessä elpyy luonnollinen sisäinen universaali tieto, joka pohjaa maailmankaikkeuden lakeihin, joiden mukaan sekä maskuliininen että feminiininen olemassa olon voima eli jumaluus tunnustetaan. Maailmankaikkeus on luova prosessi, joka pyrkii toteutumaan näiden molempien energialatausten tasoilla.
Jumala ja Jumalatar eli jumaluus eli rakkaus on alkemian eli luovan prosessin kemiallinen kaava. Jokainen elävä olento on osa tätä kaavaa. Jokainen on jumaluuden, rakkauden sekä kosmisen alkemian persoonallinen, mutta yhtenäiset energialait omaava koktaili.
Kirjoittaja:
Sanataiteilija Sari Maanhalla
Sari Maanhallan Saarna kokonaisuudessaan Kulttuurilehti Kaltio 2/2014: lue sieltä loput
(<– kuva: Kaltio 2/14 kansi kuvataiteilija Tuuli Mukka: ”Saint”
Lemmenrunous – K.A. Gottlund runopalkinto
K.A.Gottlund runopalkinto Sari Maanhallalle
Kaarle Aksel Gottlund (1796 – 1875) oli kirjailija ja suomen kielen lehtori. Hän oli ansioitunut kansanrunouden kerääjä ja kirjoittaja, mutta joutui kirjailijana Elias Lönnrotin varjoon, sillä kun Kalevala ilmestyi, se syrjäytti Gottlundin Otava julkaisun. Gottlund ei saanut tarvitsemaansa tunnustusta kansanrunouden kerääjänä ja kansaneeposidean esittäjänä ja tämä hänen ylleen langennut varjo on kantautunut näihin päiviin saakka.
Onneksi tätä jo runouden vankilaksikin muodostunutta varjoa on alettu purkaa Kaarlen yltä. Juvalaiset ovat kunnostautuneet asiassa ja merkittävä runouden ja kulttuurin hahmo Kaarle Aksel Gottlund on saanut oman tapahtumaviikon. Yksi osa tapahtumaviikkoa oli runokilpailu, joka huipentui Juvalla Partalan Kuninkaankartanossa 2.7.2014 runokilpailutulosten julkistamiseen.
Gottlund runokilpailun 2014 teemana olivat lemmenlaulut ja eroottiset runot mukaillen sitä Gottlundin vireää piirrettä, jonka innoittamana hän keräsi mm. seksuaalisia kansanrunoja. Tämä oli Gottlundin eittämättä kiintoisin ja rohkein piirre, sillä hänen aikanaan hyvin monet runonkerääjät välttivät eroottisia teemoja muutellen ja mukaillen kirjaustyössään eloisien ja villien suomalaisten tosiluontoa. Gottlund kunnostautui seksuaalissävytteisten runojen ja kertomusten osalta kirjoittaen niitä myös itse.
K.A. Gottlund runopalkinto ”Luomupörrölle”
Inspiroivaa aihetta kantavan K.A.Gottlund runokilpailun voitti sanataiteilija Sari Maanhalla, joka runoili nimimerkillä Luomupörrö. Kilpailun tuomaristo aisti Maanhallan runosta kaikuja Gottlundin tuntemuksista ja mielenmaisemasta. Puolestaan Länsi-Savon Sanomissa voittajarunoa luonnehditaan loitsumaiseksi luontorunoksi.
Laulu kasteen ja madon nostattamiseksi onkin loitsuruno vahvojen lemmentuntojen nostattamiseksi eli teksti on kirjaimellisesti ihmisen eroottista mielentuntoa kuvaava LUONTOruno.
Runokilpailun tulostenjulkistamistilaisuudessa lausuja Marja-Liisa Happonen esitti Maanhallan runon; – Lausuntaesitys oli oikealla tavalla herkkä ja aistillinen, tekstiä lähestyttiin kauneudella ja läsnäololla ja juuri tämä sopii runooni, joka kertoo erotiikan kauneudesta kehollisena ja hengellisenä ilmiönä, kuvailee Sari Maanhalla.
”…Tule villi metsän prinssi, tule himoinen olento
neito sulle mettä keittää, kiimauumenkammiossa
halulumpareen kolossa…
…Tule poikamieli, tule miehen varsi
likka sulle järven laittaa
kuulaan pyyntiapajan, melamiehen pimppilammen
soman lutakon vetisen, jonka viertä lipsutella…” (Sari Maanhalla)
Leena Orro (vas), Gottlund-runokilpailun emo, pitelee käsissään taiteilija Kari Kärkkäisen tekemää kultaisilla maalauksilla koristeltua kuksaa. Vieressä Kärkkäinen itse (keskellä) veistämänsä Gottlund piäpalkinto patsaan kanssa.
Sanataiteilija Sari Maanhalla (oikealla) valmistautuu vastaanottamaan (hieman malttamattomana) puuGottlundin ottaakseen sen asuintoverikseen vuoden ajaksi, sillä kyseessä on Gottlund runokilpailun kiertopalkinto.
<– Kuva: Johanna Seppäläinen.
Saatte suudella sulhasta. Gottlundin saa kuulemma viedä kanssaan vaikkapa saunaan, näin lupailee veistoksen loihtinut Gottlundina paikan päällä luontevasti toiminut taiteilija Kari Kärkkäinen. Kuva: Miina Hakala.–>
Moni on kysellyt Maanhallalta hänen nimimerkistään, että mikä ihmeen Luomupörrö? Runossa itsessään mainitaan mm. luomupörrölovi. Sari Maanhalla avaa viehkeää sanamuodostelmaa hieman: Muutamia vuosia sitten uimahallissa havahduin järkyttävään todellisuuteen, että yhä useammat ihmiset (naiset?) eivät tyydy trimmaamaan vain yläpääkarvoitustaan, vaan myös alapään karvapinta-ala on erilaisten leikkaus, muotoilu- ja värjäystoimenpiteiden kohteena. Gottlund runokilpailussa käytetty nimimerkki Luomupörrö onkin oodi luonnonmukaisuudelle. Liekö alapääluomupörröt peräti jo uhanalainen ihmiselämänmuoto?
Näiden runoilijoiden lemmen/erotiikan status on kohdallaan: Markku Huhta Helsingistä, sanataiteilija Sari Maanhalla ja Reijo Cederlöf Vaasasta palkittiin Gottlund runokilpailussa. Kuva Miina Hakala.
Kirjailija ja kansanrunoustaiteilija K.A. Gottlund matkusti turvallisesti Sari Maanhallan mukana linja-auton ikkunapaikalla 2.7.2014 Etelä-Savosta Pohjois-Pohjanmaalle.
Kun pitkä, reilun seitsemän tunnin bussimatka oli ohi, tarjosi Maanhalla Gottlundille kyytiä Gottlundin tyyliin: loppumatka 4,5 kilometriä taitettiin jalan. Matkalla kesäöisessä hiljenneessä kaupungissa pysähdyttiin tietysti tunnelmoimaan Oulujoen rantaan.
Mehiläistarhaus
Kaikkeen mielenterveystietouteeni pohjautuen olen tullut tässä parin kesän aikana oivaltaneeksi, että lääketieteellisestä diagnoosiluokituksesta puuttuu yksi diagnoosi, johon itse olen sairastunut ja joka itse asiassa on jo hyvin vanha mielenhäiriö.
Aloitin uuden harrastuksen noin kolme vuotta sitten ja päänuppini on surissut tuosta lähtien enemmän kuin kaikki universumissa vallitsevat ötökät yhteensä. Tätä nupissa surisemista voi luonnehtia jonkin sortin hulluudeksi, mutta kyllähän suutarin lapsilla on kengät vai mitä.
Kyseessä on mielenhäiriö nimeltään mehiläistarhaus.
Ensimmäiset oireet ovat mitättömiä ja voivat toteutua kenen tahansa päiväunelmissa, joita ääneen ohi mennen puoli huolimattomasti huokaistaan. Siksi kattavaa kuvausta ensioireista on vaikea antaa, mutta esimerkiksi hunajapurkin hypistely haahuilevan katseen kanssa suoritettuna, kertoo jo tarkkasilmäisimmälle, ettei kyse ole tavallisesta hunajan ottamisesta purkista.
Yksi merkittävä alkuoire on, kun ihminen alkaa käydä mehiläisiä ja hunajaa koskevilla nettisivustoilla. Tällainen on vierestä katsojan näkökulmasta helposti todettava oire siinä tapauksessa, jos hurahtaneen henkilön tietokoneen nettiselaimen sivuhistoria säilyy eikä pyyhkiydy pois ohjelmaa suljettaessa. Merkittävä seikka diagnoosin tekemisessä heti alkuvaiheessa on myös se, että henkilö tekee tutustumislennonkaltaisen käynnin kirjastossa mehiläishoitokirjojen äärelle, mutta harvoin kukaan olennainen ulkopuolinen on tätä tutustumislentoa näkemässä.
Selkeä ensioire on tietenkin asiasta puhuminen ääneen perheenjäsenille, kavereille tai muille ihmisille. Muuten ensioireet ovat hieman piileviä, eivätkä välttämättä paljasta todellisen tartunnan saanutta. Yleisesti ottaen kaikenlainen energian käyttäminen sen selvittämiseen mistä saada mehiläisiin liittyvä tietoa, on selvää oiretta siitä mitä ihmisessä on tapahtumassa. Yksi tartunnasta kertova oire onkin opistojen kurssitietojen selaaminen, mehiläiskurssin etsiminen ja sille ilmoittautuminen.
Tartuntatapakin vaihtelee. Joku saattaa kiihottua kyseiseen mielenhäiriöön maisteltuaan hunajaa suukanavan kautta. Toinen saattaa näköaistimusreittiä saada hullun päähän pistoksen vierailemalla hunajatilalla. Elämän vaiheet, joissa on tilaa ajatella, ovat erittäin pahoja itämisalustoja tälle mielenhäiriölle. Tällöin mieli saa vapaana vaeltaa ideoiden kennoissa, ja juuri hunajaan ja mehiläisiin liittyvä aivojen kennosto alkaakin täyttyä mehiläistenhoitoon tähtäävästä tietoisesta oivalluksesta.
On heitäkin, jotka kaiholla muistelevat Nalle Puhin tarinoita ja luonnonkullan keräämistä, tai Aku Ankan edesottamuksia mehiläispönttöjen kanssa. Itu sairauteen on siis saattanut itää jo lapsuudessa, jolloin henkilö on tullut jonkin materiaalin tai kokemuksen kautta suuntautuneeksi myöhemmän iän mehiläismielenhäiriöön. Toisille on riittänyt lapsuuden kontakti sukulaiseen, jolla oli tämä mielenhäiriö ja tauti on selkeä sukuvika.
Mehiläisilläkin on verenkierto ja omissa mehiläisissäni virtaa italialainen veri. Kuuman kesäpäivän tiimellyksessä, kun avaa mehiläispesän, saattaa törmätä ei niin hämmentävään näkyyn: siellä niitä on valtava monen kilon massa laiskottelemassa ollen tekemättä mitään.
Yleisimmät nykyään Suomessa tarhattavat mehiläiset ovat italialainen, krainilainen ja Buckfast. Kaikilla lajeilla on laiskuus- ja temperamenttieronsa. Buckfastin loi Lounais-Englannissa Buckfastin luostarin munkki Veli Adam teesinsä mukaisesti: mahdollisimman paljon hunajaa mahdollisimman vähällä työllä.
Mehiläistarhausmielenhäiriön ensimmäistä vaihetta kutsutaan nimellä haksahtaminen. Kyseessä on eräänlainen ajatusnyrjähtäminen, jossa ihminen saa idean alkaa hoitamaan mehiläisiä. Ensimmäisessä vaiheessa sairaus on ns. munavaiheessaan. Mehiläistarhurin peruskurssille hakeutumista voidaan pitää jo varmana merkkinä haksahtamisesta. Tällaisia kursseja todellakin järjestetään taudin kiihottamiseksi ja etenemiseksi. Näiden kurssien opettajat ovat mehiläishoitoyhdyskunnan eräänlaisia tiedottajia, jotka saattavat ihmistä syvemmälle mielenhäiriöön tarjoamalla tietynlaista tietotanssia.
On kuitenkin otettava huomioon, että kaikki tällaisille kursseille osallistuneet eivät välttämättä koskaan ala mehiläistenhoitajiksi eli he paranevat kurssilla. Tätä kutsutaan myös kuhnuri-ilmiöksi, mikä tarkoittaa sitä, että mehiläishoitoon liittyvä innostuksen munanen on hedelmöittymätön hengailija. Mutta enemmistöllä kursseilla olleista tauti etenee seuraavaan vaiheeseen hyvin rajuna ja nopeana heti ensimmäisen satokauden koittaessa tai viimeistään seuraavana.
Taudin ensimmäinen vaihe on tiedon hankintaa mehiläisistä, mehiläisten hoidosta ja hunajan tuottamisesta. Ensimmäisen ja toisen vaiheen rajat eivät ole selkeät, mutta toisen vaiheen selvin merkki on mehiläisten hankkiminen. Haksahtamisvaiheessa munituksi tullut ideamunanen kypsyy toukaksi, jota suuri tietosiitepölyn määrä ruokkii. Tähän asti oireet ovat voineet kyteä vain ihmisen pään sisällä ja kaikista läheisimmätkään ihmiset eivät välttämättä ole huomanneet mitään – kenties epähuomiossa paperinkulmiin piirrellyt kennojen muotoiset kuviot olisivat voineet paljastaa, mutta harva läheinen kiinnittää tällaiseen huomiota.
Useat sairastuneet puhuvat jo ensioireiden ilmaannuttua asiasta läheisimmilleen, mutta on myös olemassa ihmisiä, jotka eivät niin avoimesti jaa päänsä sisältöä, jolloin ensioireet ovat täysin huomaamattomat, ellei mielenhäiriön saanut henkilö satu unissaan surisemaan poikkeuksellisen paljon kuten mehiläinen. Mutta yleensä viimeistään taudin toinen vaihe alkaa näkyä ulospäin: mehiläispesän kuljettaminen tontille on jo aika näkyvä projekti ja näin ollen selvä merkki mielenhäiriöstä nimeltä mehiläistenhoito. Sitä ennen on ilmaantunut epämääräisiä messinkilankakeriä ja laatikoita, vahaläpysköitä ja puukehikoita akkuviritelmineen. Varsinkin akkuviritelmä saattaa herättää läheisissä suurta huolta. Myös mehiläishoitajan haalarit ovat yksi varma merkki, tosin kaikki eivät käytä niitä, joten tämän ei kannata antaa hämätä.
Se epämääräinen suriseva laatikko tontin kulmalla, se on jo niin selvä merkki, että se ei voi kanssaihmisiltä jäädä huomaamatta. Tämän näkyvän oireen perusteella on siis jo lähes sata prosenttisen varmaa, että mikä mielenhäiriö on kyseessä. Useimmiten ihminen itse jo tässä vaiheessa tietää missä on itsensä ja mielentilansa kanssa menossa, mutta läheisille asia saattaa konkretisoitua vasta nyt.
Mehiläistarhaajilla on oma yhdistyksensä, johon he voivat liittyä potemaan mielentilaansa ja saada tukea ja tietoa toisiltaan oireittensa hoitoon eli ylläpitämiseen ja mahdollisimman suuren hulluuteen. Mehiläistarhureiden omaisten yhdistystä tai edes vertaisryhmää ei tiettävästi ainakaan kovin virallisena ole vielä perustettu. Tällainen pitäisi ehdottomasti olla ja sen jäsenmaksuun tulisi kuulua terapiaetu, joka kattaisi sekä henkisten että ruumiillisten vaivojen hoidattamisen, jota mehiläistarhurin mielenhäiriö hänen omaisilleen aiheuttaa. Aina puhutaan vaan mehiläisistä, satokasveista tai hunajan hinnoista; tästä aiheutuu merkittävää psyykkistä rasitetta lähipiirille. Lisäksi tulee selkäsärkyä laatikoista, joita on pitänyt nostella kaverina, rannevamma hunajan linkoamisesta tai sydämentykytyksiä sisälle kulkeutuneista mehiläisistä.
Kun mehiläispesä tai useampi on saapunut, sairaus etenee vähitellen ns. kotelovaiheeseen. Tämän vaiheen keskeinen piirre on se, että sairastunut on kovin kiinnostunut noiden koteloiden eli pesälaatikoiden sisällöstä. Hän varjelee laatikoita muurahaisilta ja käy säännöllisesti avaamassa laatikoita ja toteamassa omituiset varusteet päällään mehiläispesän tolaa. Tämä on mielenhäiriön aktiiviaikaa, jossa kaikenlaisia oireita tulee ja menee kuin mehiläisiä edestakaisin.
Yhtäkkinen vahva kiinnostus siitepölyistä ja kasvien kukinta-ajoista, oman pihapiirin ja tontin kasvustosta, ovat tautiin kuuluvaa. Olennaista ja huomattavaa on myös ihmisessä tapahtuva selvä persoonan muutos. Edellisenä kesänä pajukoita varten hankittu pelastus nimeltä raivaussaha saakin yhtäkkiä pölyttyä varastossa hämähäkin seittien sekaan. Aiempien vuosien kirotut pajukot ovatkin nyt yhtäkkiä kultaa. Sairastunut käy jopa useaan kertaan päivän aikana pajunkissoja silittämässä, josko ne alkaisivat kehräämään eli kukkimaan. Pihaa ei enää niitetä tai ajella ruohonleikkurilla, vaan annetaan siellä täällä rehottaa luonnon omaa kukkasatoa. Ihminen alkaa toden teolla vaalia jopa rentunruusuja.
Äärimmäisyyksiin menevissä tämän vaiheen oireissa on mm. kipeää havahtumista jokaiseen tallattuun kukkaan, syvää tietoisuutta naapurustojen marjapensaiden ym. kasvien tilasta, ärsyttävä tapa todeta joka kerta kesävieraille tietyn taajuuden omaavan surinan saapuessa lähelle: katsokaa minun mehiläinen, pakkomielteenomainen tapa luetella sitä minkä värisiä siitepölypalleroita pesään lentäneillä mehiläisillä oli tällä kertaa jaloissaan, jne. Eli siis henkilöllä pörisee kaikin puolin erikoisesti ja uusi elämän ulottuvuus on nielaissut hänet mukaansa jokaista sielun kehäkakkua myöten.
Jokaisella kasvilla luonnossa on oman värisensä siitepöly ja periaatteessa kesän etenemisen pystyy päättelemään pelkästään seuraamalla mehiläispesään lentävien mehiläisten jaloissa roikkuvia siitepölypalleroita. Alkukesän pajun vaalean keltainen sekä tuomen harmaanvihertävänkukertava eroavat merkittävästi loppukesällä pesään kulkevista tummanruskeista palleroista. Voikukasta saatava siitepöly on oranssia. Ja ne pallerot mehiläisen jalassa ovat todellakin siitepölyä eivätkä hunajaämpäri, kuten monessa fiktiivisessä animaatiossa esitetään. Meden mehiläinen kerää mesimahaansa.
Ja mielenhäiriö sen kuin etenee. On vaikea tarkkaan tulkita mitä häiriön saaneen pääkotelossa tapahtuu mehiläispesän aktivoimana, mutta kun tullaan mielenhäiriön neljänteen vaiheeseen, on luvassa lisää erilaisia oireita. Keskeisesti ilmenee parvihysteriaa, jaokejappasua ja laatikoiden pinoamista torniksi: puupalikoita päällekkäin kuin lapsena konsanaan.
Lisäksi esiintyy säätiedotusten tiheää katsomista ja sateen sekä kylmän sadattelua, sokerin kilohintatietoisuutta, emopohdintoja, muurahaisvihaa, ampiais- ja kimalaistietoisuutta, yleistä hermostuneisuutta, turvonneita silmäkulmia, kennojen kyttäämistä, savuttimella tupsuttelua, punkkien laskemista, pesälaatikoiden nostelua pois ja paikoilleen, sikiöpuheita, pesäkakuston tiirailua, jne. Näitä esiintyy erittäin todennäköisesti kaikissa täyteen terään ja satokauteen ehtineissä taudin kuluissa.
Olennaista tässä vaiheessa on myös se, että kaikenlainen epätavallisen suuri surina yms. äänet saavat sairastuneen ihan sevoksi. Yleistä on pelko, että mehiläiset ottavat ja lähtevät parveilun nimissä ja jättävät tarhurin nuolemaan hunajattomia näppejään. Näyttääkin aivan kuin mehiläisparven levoton surinaenergia tarttuisi suoraan hoitajaansa. Mikäli haluat tässä taudin vaiheessa leikkiä hieman psykolookia ja varmistaa sairastaako läheisesi kyseistä mehiläisten hoivaamiseen liittyvää mielenhäiriötä, huudahda hänen vierellään sana parvi. Jos oire-epäilty säntää hermostuneeseen juoksuun ja alkaa silmämunat levottomasti keikkuen huutaa jopa paniikinomaisesti, voidaan varmuudella sanoa; sitä se on.
Jaokeoire on huomattava oire taudinkulussa, sillä se liittyy haluun lisätä mehiläispesien määrää, johon liittyy jälleen liuta omanlaisia kirjavia oireita, jotka ovat jonottamassa ihmisen käytökseen ja mielenjuoksuun. Esimerkkinä mainittakoon valmius ajaa autolla pitkäkin matka hakeakseen emomehiläinen tai vaihtoehtoisesti pikkuruisten emokennonyyttien kerääminen pesästä ja niiden helliminen lämmöllä odottaen yliaktiivisena kuningattaren syntymää. Siitä puolestaan seuraa häälentoarvailut ja tussikynällä mehiläiseen piirtäminen.
Sanotaan, että varsinainen sisäinen mehiläishoitajuusmielenhäiriö täydentyy siinä kohdassa, kun sairaus on kiertänyt koko kierroksen eli sen, mikä myötäilee mehiläisenkin muodonmuutoksen vaiheita. Tämän jälkeenkin mehiläistarhaukseen sairastunut henkilö on vielä pitkään haparoiva ja epävarma pesästä poistumaton untuvikko, jonka elinpiiri laajenee myöhemmin varsinaisen työläismehiläisen tasoiseksi.
Mielenhäiriön eräänlaisen täyttymysvaiheen loppupuolta voidaan kutsua mesimasu-vaiheeksi, sillä se huipentuu siihen kun kyseiseen diagnoosiin sairastuneen ihmisen kodista alkaa löytyä kultaista hunajanimistä ainetta, jota on lingottu ja sekoitettu, ja joka loppujaan on pakattuna pienehköihin purnukoihin, joista henkilö on autuaan jopa naiivin ylpeä ja onnellinen. Tämä taudin vaihe päättyy purnukoiden vaalimiseen ja niiden oikeassa lämpötilassa säilyttämiseen ja myymiseen/lahjoittamiseen lähipiirille. Jotkut laajemman taudinkuvan omaavat istuvat jopa messuilla ja toreilla myymässä purnukoitaan, keltaista kultaansa. Erityisen huomattavaa on se, että hunajat menevät hyvin kaupaksi, joten mielenhäiriö ikään kuin mahdollistuu näin, kun lopputuote on arvostettu hyödyke.
Heinäkuussa pesässä voi olla jopa satatuhatta mehiläistä. Talvella määrän ollessa noin 20 000.
Pesässä on yksi kuningatar, muutama sata kuhnuria ja tuhansia työläisiä. Työläiset ovat tyttöjä ja nimensä mukaisesti tekevät kaikki työt; mm. keräävät mettä ja siitepölyä, tiedottavat, ruokkivat toukkia ja juuri kuoriutuneita mehiläisvauvoja. Kuhnurit ovat miehiä ja niiden olennaisin tehtävä on lentää tyynenä lämpimänä kesäiltana useiden kilometrien päähän vartomaan, josko seudulla olisi nuori kuningatar.
Pitkälle edenneen mielenhäiriön kuvaan kuuluu vielä myös hirvittävän sokerimäärän kanssa läträäminen loppukesällä sekä tymoltyynyily mehiläisten punkkien häätämiseksi. Huomattavaa helpotusta ainakin kanssaihmisille on siinä, että tauti menee syksyn koittaessa ikään kuin talviunille, tosin loppuvuodesta käy sellainen oksaalihappomainen piikki taudinkulkua kuvaavassa käyrässä, kun jälleen punkit ei toivottuina vuokralaisina häädetään mehiläisten valtakunnasta.
Useiden tartunnan saaneiden kohdalla sama luonnonkiertoon liittyvä rundi käynnistyy uudelleen heti seuraavana keväänä. Oireet ovat joka vuosi samat, mutta sairauden ensimmäinen vuosi on yleensä hyvin kaoottinen. Taudin edetessä kokemus kouluttaa ihmisen tähän tautiin, jolloin tauti käy kaikki vaiheensa kaikkine oireineen mehiläisvuoden mukaisesti läpi joka vuosi, mutta pahimmat suuret heilahtelut eli hysteeriset oirepiikit jäävät pois.
On myös tärkeää huomata, että oireiden suhteen on persoonallisia vivahde-eroja ja oireita löytyy vielä läjäpäin muita, mitä tässä ei mainita. Haluan myös muistuttaa, että tässä kuvattu mielenhäiriönkuva on ns. tavallisen mehiläistarhurin oireisto, jonka jokainen kyseiseen häiriöön sairastunut jossain määrin käy läpi häiriön alkuvuosina. Tauti voi edetä ja erikoistua vuosia jatkuessaan vielä eriskummallisempana jos minkälaisiin suuntiin.
Ilmeisesti hunaja on riippuvuutta aiheuttavaa, ja se edistää taudin jatkumista vuosikymmeniä, jopa niin, että useiden tartunnan saaneiden on vuodesta toiseen tuotettava enemmän hunajaa useammilla ja taas useammilla pesillä. Joidenkin kohdalla tauti paranee henkilön elinaikana. Toisten kohdalla toteutuu taudin niin sanottu viimeinen vaihe eli se kun testamentissa, tai muuten yleisesti kerrottuna mehiläistenhoitoon hurahtanut on ilmoittanut viimeisenä tahtonaan, että hautajaisissa laulatte sitten sitä Maija Mehiläistä. Myös klassinen kappale Kimalaisen lento on toivomusten joukossa, vaikkakin välisoitollisen oopperaviisun päähenkilö onkin väärän lajin edustaja eikä ollenkaan mehiläinen.
Ja toivoa sopii, – suutarin lapsilla ei ole kuulemma kenkiä, että mehiläistarhurin ipanoilla on hunajaa – muutakin kuin sitä vahasakkaista siitepölyistä roskaista jäännettä, joka linkoamisessa jää jäljelle, kun varsinainen upea hunaja menee muille.
Mehiläistenhoito on maatalouden runoutta, kuten Alfred Mäkinen on Mehiläishoitajain liiton ensimmäisessä perustamiskokouksessa todennut. Mielestäni hulluus on elämisen runoutta.
Mehiläistarhurilla surisee kaikin puolin erikoisesti, mutta onneksi asu on kohdallaan ja asianmukainen.
Nähdessäni ensimmäisen ilmoituksen mehiläistarhurien illanvietosta, häkellyin. Ilmoituksen jälkihuomautuksena luki, että illan aikana halukkaat voivat vaihtaa keskenään emokennoja.
Käytännössä tämä merkitsee sitä, että tapahtumaan osallistuva tuo mukanaan jossakin lämpimässä paikassa, kuten rintaliiveissään (miesten tapaa en tiedä) mehiläiskuningatarkennon – pienen mehiläisvahaisen pötkylän, jonka sisässä odottaa kuoriutumisensa hoohetkeä ehta mehiläiskuningatar.
Kirjoittaja/Kuvaaja: Sanataiteileva mehiläistarhuri Sari Maanhalla
Pimeä vuodenaika on karskikaunis peili
Keskellä laakeaa Pohjanmaata, väkevän tasaisuuden ytimessä, sen erityisesti tuntee. Mitään sanomattomuuden, harmauden, mustan maan. Suora kalpea maantie halkoo karuja maisemia. Likaisen puhdasta paljautta, tanner makaa ilkosillaan. Äkkiseltään näyttäisi, että kaikki mököttää tai öllöttää paikallaan, mutta jotenkin maa tuntuu nauravan. Lumeton maa on karun kaunis ja sitä on silmänkantamattomiin. Taivas roikkuu niin alhaalla, että etäällä taivaanrannassa olevaisuudet ja elementit sekoittuvat toisiinsa luoden häikäilemättömän olemattomuuden.
Siinä keskellä mykkää aavaa alastonta maata, jota on kaikkeuden joka suuntiin, pääsee suustani kömpelö horrostava sammakko: kunpa ei sataisi lunta ollenkaan. Samaan syssyyn yritän unohtaa ihmisyydessä parhaillaan kukoistavan perihokeman, jolla itseä lohdutetaan selviämään pimeän yli: päivä on jo alkanut pidentyä. Kauhistun ajatusta, sillä olen rakastunut hämärään ja sen sallimaan hitauteen ja mönkimiseen. Vallinnut ikuinen yö päivien kirkkaimpienkin hetkien yllä on tuonut ainutlaatuisen mahdollisuuden kähertyä kieppiin kynttilän valoon ja runouden aallon nousuun. Pimeys hellii, sallii, lupaa olla irti.
Siellä missä pakkanen on päässyt tekemään liiton maan kanssa, syntyy kokonainen maatähtien universumi.
Taimi
Pikkutien metsäisimmät kohdat ovat silkkaa jäätä. Synkän liikkumattomuuden ja mykkyyden keskellä näen kuinka liukkaalla hiekkatiellä luistelee oma idolini. Kipitän perään kengillä hiihtäen, sillä tavalla metelöivästi hiissaten. Edelläni pöllöpipo harmaalla ja valkoisella kirkkaudellaan on maiseman liikkuva keskipiste. Kaikki muu on rusehtavan keltaista. Sanon päänmuotoiselle pöllökommuunille päivää ja pipo liikahtaa ja esiin kääntyy kasvot. Polvien huono tola on vuoden sisällä olleista leikkauksista huolimatta edelleen kehno, jonka vuoksi komea varteva nainen on painunut kumaraan.
Fanitan hänen elinvoimaansa. Taimin silmät ovat uskomattomat. Säikähdän myönteisesti joka kerta nähdessäni ne ihmeellisen kirkkaat avoimet planeetat. Verevä kahdeksaakymmentä kohti kömpivä rouva vain on, virtaava ja auki. Se ei ole sellaista pinnallista touhuenergiaa tai myönteisillä mantroilla ja fyysistä olomuotoa kohentavilla ehostuksilla olevaa ponnekkuutta ja koreutta, vaan sellaista pyhää ja karua avoimuutta. Vuosia sitten tapahtuneen ensituttavuutemme aikana yritin kömpelösti selvittää hänen salaisuuttaan, mutta sittemmin olen tullut ymmärtämään sen hiljaisesti.
Kävelemme hiekkatieltä peltojen unikodon poikki mäntymetsään. Maa on polun reunoilta varvikkoinen ja pehmeä. Metsäaukealla syyssienet sojottavat valmiiksi pakastettuina. Mistään ei kuulu mitään. Syvemmällä metsässä on säilynyt pari lumisaareketta. Välillä puhumme ja sanat leijailevat kadoten hiljaisuuteen. Joka ainoa muu olento on ainakin nukkuvinaan. Joki on vedenpaisumuksen tilassa ja suunnittelee jääpatojen takia yllätyskeikkaa pelloille. Joki on kuin keväällä, mutta ei ole kevät. Kaikki painuu yhä syvemmälle pimeyteen ja uneen. Joella on hyvä huumori, kuten Taimilla. Taimi on suomea ja tarkoittaa nuorta kasvia. Englanninkielen sana time, tarkoittaa aikaa ja lausuttaessa se kuulostaa ihan taimilta.
Palaamme takaisin ja huomaan toivomuskaivoon heittämäni ajatuksen toteutumattomuuden: taivas alkaa ripotella pilvijauhoja. Toive lumettomuudesta tuntuu naurettavalta. Siltikään en haluaisi lunta. Se vie pimeän pois. Pimeä on jotenkin lempeä ja oikea.
Jäisen tieosuuden kohdalla tiemme erkanevat. Minä jatkan heinikkoiselle koivukujalle ja idolini jatkaa hitaasti planeettojensa laulua varovaisin askelin kaltevalla jäällä.
Ilman jääpeitteen kattoa lumi yhtyy veteen. Taivas pesee lakanoitaan virran tulvivassa kuohussa, joka on omituisesti samaan aikaan kuin painottomuudessa vaeltava planeettojen räjähtävä tuli.
Elinvoima
Mehiläispesätarkistus osoittaa silmämääräisesti kaiken olevan ainakin ulkoisesti kunnossa. Myrsky ei ole moukaroinut ja tikka ei ole porannut itseään läpi täydellisen aterian pariin, mutta vielä on kesää jäljellä, sillä yksi mehiläinen lentää vastaan. Otan sen kämmenelle, sillä nollassa oleva lämpötila ei ole mehiläiselle optimaalinen, vaan sen verenkierto seisahtuu muutamassa sekunnissa.
Olen niin liikuttunut sekä keltaisen ystäväni tervehdyseleestä että sen tulevasta väistämättömästä kohtalosta, että päätän pitää sitä käsissäni niin kauan kuin se haluaa olla. Käytännössä haen nuotiopuut, asettelen ne ja paperisytyt paikoilleen yhdellä kädellä mehiläisen ollessa toisella kädellä.
Lumisade ympärillä sakenee. Saan pidettyä ystäväni kuivana, mutta siitä huolimatta pian raitapaita käpertyy periksi antaen siipien ja jalkojen muodostamaksi kimpuksi kämmenelleni. Lasken sen nuotioon palamattoman haapahalon päälle odottamaan. Tuli tulee hitaasti. Mietin miksi se ylipäätään oli lennossa ja liikkeellä. Mittaan omaa tyhmyyttäni pitkittää sen väistämättä tulossa olevaa kohtaloa.
Kaukaisuuteen vaeltanut katseeni tarkentuu takaisin nuotioon ja juuri sillä hetkellä kuulen siipien riemullisen äänen. Mehiläinen virkoaa ja kuulen kuinka se lentää tiehensä. Jossain muutaman hetken, lähinnä parin sekunnin takana, se vaipuu kohmeisena alas, josta lintu sen nappaa. Kaikki muuttuu hetkessä syvemmäksi hiljaisuudeksi.
Yksittäisen mehiläisen sekunneissa mitattava talvi on lyhyt, mutta koko yhdyskunta on loppumaton olentojen ketju.
Ympyrä
Taivas on määrätietoinen. Pienessä tovissa valtavan risukasan palaessa kaikki ympärillä muuttuu valkoiseksi. Nuotio leimaa miljööseen valtavan tumman kraatterin, jonka yli valkea hyökyy päälle. Tulen kädet ulottuvat korkealle saakka. Tunnen kliseisen klassisesti olevani risteyksessä. Pappani vuosikymmeniä vanha auringonkeltainen toppatakki päällä ruttaan vanhoja papereita tuleen. Yksi papereista ei suostu palamaan vaan leijuu nuotiosta virtaavan lämpöenergia tuulahduksesta kauemmas. Poimin sen käsiini ja luen kirkkaalla turkoosilla kirjoittamiani kolmen ja puolen vuoden takaisia pohdintojani. Olenko jo silloin kopitellut itseni kanssa tätä samaa. Olenko siitä asti odottanut oikeaa hetkeä tehdä tietyt valinnat, joita en ole uskaltanut loppuun asti edes ajatella saati katsoa.
Virta on virrannut. Luovuus on kuohunut. Sisäinen avaruus on näyttänyt aurinkotuulensa ja tulensa. Mysteerionsa. Päivien ketjun muodostanut muutaman vuoden mittainen taival on ollut verevän väkevä, karski, kaunis ja herkkä, mutta jotain kuitenkin tuntuu menneen pieleen. Kuin olisin jäänyt liikenneympyrään pyörimään ollen valitsematta niin sanottujen oikeiden asioiden puolesta mitään, kuin odottaen. Nyt olisi tehtävä valinta. Suuri valinta.
Pimeä vuodenaika on karski peili. Kiivaana valon ja kasvun aikana kuka tahansa pystyy pelaamaan itsensä syvää levottomuutta herättävistä sisäisistä kysymyksistä pois erinäisten verukeherkkujen kera. Oma sisäinen pimeä yö, muutosten aikaa paukkuva rumpusoolo ajoitettuna tähän planetaariseen vuodenaikaan, jolloin planeettamme on toinen poski poiskäännettynä valosta enimmän aikaa, luo melkoisen yhtälön: On tultava täydesti tuta kaikkinensa se, mikä on todellista ja totta, vaikka juurikaan se ei ollenkaan tunnu hyvältä.
Pysähtyminen ja jonkinlainen irrottautuminen aiheuttavat sen, että kiertorata pyrkii muuttumaan ja toivottu kehä avautuu spiraaliksi, joka alkaa viedä uuteen suuntaan. Se on myös lohdullinen ajatus, vaikka kiertäisit kehää, ei se koskaan ole kehä, siitä avaruus pitää huolen. Millään planeetalla eikä olennolla ole vakituista samaa kiertorataa. Kaikki on ikuista spiraalia.
Luonnollinen liike
Nuotio palaa ja tekee tehtävänsä. Vapautuu valtavasti energiaa. Parhaassa tolassaan ihminen virtaa yhtä elinvoimaisena kuin tuli tai meri. Olennaista on liike. Itsekuri on kiva kaveri, jonka miekalla muutoksiin usein pyritään, mutta lopputulos on karun valju, jossa ummehtunut sankari tai sankaritar lähinnä kiillottaa kahleitaan ja nuolee muuriaan. Se on tulettoman nuotion kaihoisa laulu. Kaikessa on kyse sisäisestä avaruudesta. Muutos on murtumista, alkuräjähdystä, vaipumista ja syntymistä eräänlaiseen hiljaisuuteen ja tyhjyyteen. Suostumista pimeään. Suomeksi ja suoraan sanottuna se on sitä, että tuntuu tukalalta ja hankalalta ja juurikin tuo olo pusertaa sankarin tai sankarittaren matkaan.
Sisäinen levottomuus pakottaa palaamaan kaikkeen siihen mikä on oleellista. Turha riisuutuu pois. Täydessä eimitääntömyydessä karu maa räjähtää eloon. Silloin on aika vapauttaa kaulamme lineaarisesta ja hiertävästä hirttoköydestä ja sen yksiulotteisesta silmukasta ikuiseksi liikkeeksi ja spiraaliksi, jonka kiitävässä seinättömässä kehdossa voi kehrätä olemisensa mahlaa. Minähahmotelman värisevästä alkulima-kerroksesta puklahtaa esiin oivallus: oman sisimmän haastavaakin jodlausta on vain kuunneltava. Ei ole mitään muuta kuin se, ei ole ollutkaan eikä tule olemaan.
Tulen universumissa jotain palaa, mutta ei lopu, vaan muuttuu energiaksi. Pimeän aiheuttama karski sisäinen hankaus polttaa ihmisestä kaiken turhan pois.
Oleellista elämässä on luonnollisuus. Idolini on asunut koko elämänsä keskellä luontoa luonnollisesti. Siinä hänen salaisuutensa. Jo vuosia hän on asunut yksin mörön perällä eli keskellä metsää kaiken luonnottoman ulottumattomissa. Joka kerta kaupungista palatessani ja hänet nähdessäni saan värähtää niiden silmien edessä.
Elämässä tulee usein toveja, jolloin monet asiat niittävät olemista ja niiden keskellä miettii, mihin uskoa, mistä tietää mikä teko tai valinta on oikein. Mikä on oleellista. Idolini syvänsinisiä planeettoja katsoessa ja hänen sanoessa ihan vain ohimennen, että kaupunki ei ole ihmisen paikka, koen hetken aikaa kuulevani todellisuuden kuun spiraalimaisen kiertoradan kehräyksen. Taimilla on hyvä taiming, ajoitus. Näitä kysymyksiähän juurikin olen uittanut olemassaoloni virrassa. Mene ja tiedä. Omat valinnat, ovat ne mitä hyvänsä, on vain tehtävä, itse. Vallinnaton ajelehtivuus on toivottomin tila ja luonnoton elämänkulku kuuluu samaan kurjuussarjaan.
Nimetön sisäinen kaipaus on sormeillut todellisuutta. Sen laulua on kuunneltava ja niin sankaritar lähtee pimeän saattelemana matkaan,….
Luulaulu
Onnellisuuden yhtälöön kuuluu osallisuus: se, että ihollaan, verellään, luullaan, luovuudellaan, seksuaalisuudellaan ja ajattelullaan osallistuu elämään ollen osa kokonaisuutta. Osattomuus ja osallistumattomuus ovat läsnäolottomuutta, tiedottomuutta ja kyvyttömyyttä päästää asioista irti ja fokusoitua siihen mikä avautuu kulloinkin edessä. Osallistumista ei mitata tekojen määrällä tai aikaansaannoksilla, vaan sillä kuinka paljon uskallamme antaa elämän tuntua ja kuinka olemme kokemuksissa läsnä. Läsnäolo on ytimensä ja olemuksensa täyttä tunnustamista.
Läsnäolo ja tietoisuus ovat näkökykyä, jolla nähdään sisään ja ulos. Lopulta ne ovat yksi ja sama elementti, jonka kokija on harmiton, huoleton vapaa luidensa levotonta hymni- ja oodivaihteluita komppaava läsnäolio.
Ehkä juuri nyt on hyvä aika juhlia täydellä läsnäololla alkuperäämme; elementtejä, jotka muodostavat sen mitä kutsumme elämäksi.
Noustessani eräälle vuorelle, toisellekin ja kolmannelle, sitten en ole enää laskenut, tulin huomaamaan, että, ihmisen suurin arkipäivän ansa on osallisuuden kadottaminen. Osallistumme näennäisesti paljonkin, mutta kaikki ihmisenä olemisen kannalta oleellinen osallistuminen eli osallisuus on kuolemassa sukupuuttoon.
Kuka osaa suunnistaa metsässä tai merellä luonnonmerkkien, auringon, universumin sykkeen ja tähtien avulla. Kuka osaa lukea säätä ja ilmanalaa. Kuka osaa määritellä ajankulun itse ilman, että mikään laite kertoo sitä. Nykymetsästäjä menee metsään ja kalastaja vesille osallistuen mahdollisimman vähän: laitteet paljastavat ja kertovat saaliin olinpaikan. Kuinka moni edes uskaltaa mennä metsään, asettua olosuhteisiin, joissa päästää kaikesta irti ja altistua luonnonlaeille. Juuri tämä ulottuvuus antaa osallisuuden.
Olemme keksineet hienoja vempeleitä ja sehän on hieno asia, mutta toisaalta menetämme siten myös luonnollista osallisuuttamme. Olemme jo pitkään eläneet aikaa, jossa aikaa, suuntaa ja olemistamme mitataan automaattisesti meidän tarvitsematta olla tietoisia maailmankaikkeuden peruslaeista. Tämän rinnalle ovat tulleet liikunta, virikkeet ja toiminta, joita runnotaan aikatauluihimme elämästä erillisinä toimintoina ja jos oma toimintakyky on alentunut, toiset järjestävät osallistumista. Liian monet lapset ja vanhukset elävät luonnollisista elämänympäristöistä erillään kaiken ollessa aivan liian valmiiksi mietittyä aiheuttaen totaalisen osattomuuden. Sitten ovat tämän ikähaitarin väliin jäävät muun ikäiset, jotka luulevat osallistuvansa.
Valaistus, lämpö, raikas vesi tulevat useimmille itsestään. Ei tarvitsisi elämännälkää kaivella sisimpänsä kuilun syvyyksistä erikoismenetelmillä, jos kaikki ei olisi niin valmista; yön aikana 14 asteeseen tippunut huoneenlämpö takuulla nappaa jalasta kiinni ja kiskoo ylös. Hakemaan puita, sytyttämään tulen eli osallistumaan. Koska luonnolliseen osallistumiseen ei ole mahdollisuutta, joudumme keksimään mielekkään elämän laskukaavan ja käyttämään psykologiseen jumiutumiseen asti vieviä terapia- ja meditaatioresursseja sen ratkaisemiseksi.
Menneeseen ei tule pakittaa, mutta kai menneillä viisauksilla ja luonnollisella osallisuudella on meille jotain opetettavaa; emmekö voisi nykyteknologian ja helpotusten avulla luoda kaunista luonnollista ja osallistavaa elämää mekaanisen ja elämästä eristävän kehityssuunnan sijaan. Läsnäolo ja tietoisuus, herkkyys ja luovuus, osallistuminen ja osallisuus, ne ovat kaiken aikaa mahdollista, mutta oleminen nimeltään eläminen näyttää pääasiassa perustuvan hyvin pitkälle pikamielihyvätavoittelun ohjaamaan tiedottoman tien kulkemiseen.
Osallistuminen on jotain, mitä ihminen tekee omasta luovuudestaan käsin eikä jotain, mitä joku toinen ihminen tai yhteiskunta järjestää. Luovuus ei ole karkkia, jonka joku jakaa joillekin elämän alkumetreillä ja toisille ei, vaan luovuus on meissä ja maailmankaikkeudessa vallitsevaa alkulimaa, energiaa, jonka elämää palvelevaan käyttöön kaikki elämä perustuu. Onnellisuuden yhtälöön kuuluu osallisuus, että voi verellään, luullaan, hengityksellään, luovuudellaan, seksuaalisuudellaan ja ajattelullaan osallistua ja olla toimiva osa kokonaisuutta. Elämä on ainetta ja energiaa, jonka lakeja ei pidemmän päälle ilman seurauksia voi ohittaa. Osattomuuden ja osallistumattomuuden syntyjuuret lienevät elämänkuluissa, joissa kaikki pyritään ulkoisesti rakentamaan pelottomaksi ja kliiniseksi. Pelotonta ihmistä ei ole. Kaikki olemme samoille elämänlaeille alaisia; kaikki synnymme, elämme, kuolemme. Maan uumeniin ja tulen nieluun saatellaan ihmisiä, jotka elivät, mutta eivät osallistuneet. Osallistuminen ei ole sitä, että tekee paljon, vaan että Osallistuu.
Noustessani viime kesänä eräälle vuorelle näin ontuvan peuran. Päivää myöhemmin samalla maaulokkeella kohtasin peuran, joka oli vahvalla intensiteetillä luopunut hengestään. Kyseessä ei ollut sama ontuva peura, vaan se asteli edelleen verkkaisesti lähistöllä, mutta hänen toveristaan oli jäljellä kuumalla rinteellä pelkät hiljaiset luut. Jäämereltä kävi raikas tuulenviuhka. Alhaalla mainingit meuhkasivat suuria kiviä vasten. Merikotka kaarteli yllä aterian toivossa, mutta kuolleesta peurasta oli jäljellä vain luut, jotka olivat häkellyttävän valkoisia ja puhtaita. Peura oli aikansa osallistunut omalla panoksellaan ja osallistui yhä. Jokin elementti siitä oli jäänyt kaiken jälkeen elämän päätyttyä.
Aikanamme kuolema on siivottu etäiseksi epämääräisyydeksi tämänpäiväisyydestä. Vaikka uutisten muodossa luoksemme saapuu päivittäin kirjava joukko tietoa erilaisista kuolemista, on kuolema kaukana omasta tietoisesta todellisuudestamme. Kavahdamme jopa luuta. Lihansyöjät haluavat ostaa kaupasta lihansa tuotteina, josta ei millään tavalla enää tavoita tuotteen alkuperää; sitä että se on ollut eläin, joka on kuollut tullakseen ateriaksi. Ihminen on leijona, joka sekä kuvittelee olevansa että haluaa olla luuton ja vaatii tuota samaa selkärangattomuutta itsensä lisäksi myös muilta. Veltto eläin.
Luu ja pelko ovat siitä yhtäläiset, että ne tuovat molemmat mieleen kuoleman. Jokainen pelkää, mutta ongelma on hänellä joka pelkää pelkoaan. Lopulta pelon juonnetta seuratessaan, kaikki saapuvat yhden ja saman pelon lähteelle, nimittäin kuoleman pelon. Se on kaikkea hallitseva epämääräinen ydin, jonka kohtaamista koetamme eri konstein vältellä.
Vuorella ollessa kaikki ylimääräinen murtuu ihmisestä pois. Jokaisen askeleen on oltava tietoinen. Koko keho osallistuu ja mieli komppaa mukana ilman vaeltavia turhia ajatuksia. Kaikki tiivistyy yhdeksi tietoisuudeksi. Se tuntuu kokemukselta, joka kuorii ihon pois päältä. Ydinkokemusluu. Sitä kutsutaan mm. tietoisuudeksi ja läsnäoloksi. Se tuntuu usein murtumiselta ja kuolemiselta. Se on kaunein tunne mitä tiedän, sillä sen ytimessä virtaa kuolematon onnellisuus eli ikuisuus.
Luu on äärimmäisen kaunis elementti. Se on jotenkin pyhä, kaunis ja erityinen. Taivaallisia tikapuita muistuttava rankamme jo sinänsä on taideteos, pääkallosta puhumattakaan. Tämän runollisen materiaalin ansiosta olen ihastunut suomalaiseen sanaan luu. Lisäksi luu muistuttaa oleellisesta. Luusta tulee mieleen maa ja maasta ylipäätään elämässä vallitsevat elementit.
Sogyal Rinpoche kirjoittaa teoksessa Tiibetiläinen kirja elämästä ja kuolemasta: Koko olemassaoloamme määräävät elementit: maa, vesi, tuli, ilma ja tila… Tunnemme ulkoiset elementit, jotka ehdollistavat tapaamme elää, mutta kiinnostavaa on se, millä tavoin ulkoiset elementit toimivat yhdessä fyysisen ruumiimme sisäisten elementtien kanssa. Näiden viiden elementin potentiaali ja ominaisuudet ovat olemassa myös omassa mielessämme. Mielen kyky toimia kaikkien kokemusten perustana on maan ominaisuus; sen jatkuvuus ja mukautumiskyky veden; sen kirkkaus ja havainnointikyky tulen; sen jatkuva liike on ilman ominaisuus: ja sen rajaton tyhjyys tilan ominaisuus.
Pohjana tälle kokonaiskäsitykselle elementeistä ihmisen moniulotteiset ulottuvuudet mukaan lukien on ikivanha tiibetiläisen lääketieteen näkemys asiasta. Sen mukaan: Aistien tajuisuus nousee omasta mielestä. Liha, luut aistielin, joka tuntee hajut ja tuoksut sekä itse hajut tulevat maaelementistä. Veri, makuaistin, maut ja ruumiin nesteet muodostuvat vesielementistä. Lämpö, selkeä väri, näköaistimet ja muodot muodostuvat tulielementistä. Hengitys, tuntoaistin ja ruumiin tuntemukset muodostuvat ilmaelementistä. Ruumiin ontelot, kuuloaistin ja äänet muodostuvat tilaelementistä.
Sogyal Rinpoche esittelee elementtiviisikon ja kytkee sen osaksi ihmistä. Yleensähän elementit ajatellaan vain ulkoisina materiaaleina ja aineen olomuotoina, jotka voimme kokea ulkopuolisesta maailmasta. Tosi asiassa nämä elementit ovat osa anatomiaamme, osa jopa mielen anatomiaa. Tulemalla tietoiseksi elementeistä vahvistamme läsnäoloa, osallisuutta ja osallistumista. Tietoisuus löytyy ulos ja sisään katsomalla. Konkreettisesti tämä kaikki juurikin on sitä, että menemme ”luu paljaana” merelle, kylään, kauppaan, sisään, metsään, vuorille, ulos ollen alttiina maailmankaikkeudelle.
Uloskatsominen on maailmankaikkeuden lakien ja elementtien tunnistamista ja tunnustamista, sisään katsominen tutustumista noihin samoihin elementteihin oman mielemme muotoina. Tänä aikana psykologialla katsotaan paljonkin ihmiseen sisälle ja paljolla suorittamisella työnnytään ulkoiseen maailmaan, mutta nämä ovat haparoivia yrityksiä oikeaan suuntaan. On eri asia katsoa kuin nähdä. Läsnäolo ja tietoisuus ovat näkökykyä, jolla nähdään sisään ja ulos. Lopulta ne ovat yksi ja sama elementti, jonka kokija on harmiton, huoleton vapaa luidensa levotonta hymni- ja oodivaihteluita komppaava läsnäolio.
Luu ja maaelementti ovat yhtä, kuten ovat myös veri ja vesielementti. Maa jalkojen alla on perusta. Ei ole muuta pysyvää kuin maa laulavat Seminaarimäen mieslaulajat kappaleessa Aika maalata naama. Moni raivoisan meren tai järven nielusta kotiutunut ihminen on kokenut helpotuksen tunteen, kun vihdoin on maata jalkojen alla. Toisaalta moni ihminen on kotonaan vasta vesillä ja koko maailmankuva muodostuu merestä. He kokevat jonkinlaista maasairautta joutuessaan kerran pari vuodessa tulemaan maihin. Mutta luusta heidätkin on tehty. Ajatus turvallisesta maasta jalkojen alla onkin eräänlainen illuusio. Tosi asiassa sama elementti, kiihkeä suuri laivamme Tellusplaneetta on yksi ja sama, joka on aina allamme, lilluimme sitten veden veressä tai painoimme varpaita mullan lihaan. Eli jossain mielessä maa on meri ja meri on maa, yksi ja sama planeetta eri olomuodoissa.
Luu muistuttaa alkuperästä ja todellisuudesta. Jossain vaiheessa käytiin jopa julkista keskustelua siitä, että onko aivan paikallaan, että lasten vaatteissa on pääkallojen ja luurankojen kuvia. Tämä on oiva kuva siitä kuinka olemme unohtaneet sen, mitä todella olemme ja haluamme myös pysyä unohduksissa. Todellisuus on todellisuutta, äkkiseltään se näyttää rumalta ja onkin rumaa, mutta ruma on kaunista. Kaunis on rumaa, tiedän ja helppo on halpaa, lauletaan CMX:n levyllä Rautakantele, kappaleessa Pelasta maailma. Herkkyyskään ei ole vain tiukujen suloista sointia ja luovuuden kesyä värinää, vaan useimmiten karheaa, karskia ja vavisuttavaa.
Toin peuran luita vuorenrinteeltä alas mökkirantaan aivan Jäämeren vesirajaan ja aloin kirjoittaa niillä sanoja. Todellakin ne olivat kuin kirjaimia. Tajusin, että runoilija kirjoittaa luidensa laulusta käsin. Se on sama laulu kuin koko maailmankaikkeudella.
Maan voima
Pimeä sukeltaa minuun suuni kautta
minä nauran sille ja katson kuinka sen perässä juoksevat
mattamustat peurat, pelon lähettiläät.
Minä en pelkää.
Minä vakuutan ja tunnen kuinka luissani asti
kulkee pelon kalvakka varjo.
Katson maata jota nuo peurat tallaavat
en näe tomua minkä ne sorkillaan
nostattavat, mutta haistan sen.
Tuo haju tunkeutuu minuun joka puolelta
ihoni on vuotava seula.
Ehkä juuri tämä maa on sitä maata mihin meitä on kuopattu
maata jossa ovat maanneet esi-isiemme lihat,
kunnes ovat jääneet enää luut,
kunnes on jäänyt enää tomu,
kunnes on jäänyt enää maa.
Ei ole sitä pysyvämpää.
– Sari Maanhalla –
Sinä, ihminen
Olen tullut tähän
kuulemaan teidän tarinaanne,
kantamaan ihonne raskaita arpia
taivaskivestä koverretussa astiassa
olkaa hyvä ja laulakaa kipunne tähän
voitte istua siinä ja
sanoilla maalata kaikki mustan ulottuvuudet
eikä teidän tarvitse pelätä,
että jotain särkyy
taivas eheytyy jokaisesta kipeästä sanasta
jonka jaatte pois
jokaisesta jaetusta lauseesta
ritariperhonen sahaa auki haarniskaansa
mitään ei mene koskaan rikki tässä näin
kun olemme lähteellänne
paikkaamassa ajan haavaa
te ette ole hullu
te ette ole edes mielisairas
teidän harmonianne on rikkoutunut
ja siitä kaikki kivun juonteet sisäisyytenne ulapalla
teidän mielen maljanne on täynnä
te olette kapaloineet minuutenne
pelkokankaaseen
ja pakottaneet kasvonne
imitoimaan kivivenettä
ja olette hävenneet intohimoanne
lentää ja olla taivaskauris.
Te olette terve mieli kaaoksessa,
jonka tuulia voimme opetella lukemaan
ja saada teidät kulkemaan pystypäin
vaikka vastatuulen lehdossa.
Te nauroitte paljon
niinä aiempina aikoina
ja minä teen mitä vain antaakseni teille
takaisin tämän naurunne idun,
jonka löysin kipurannalta
sormenjälkienne keväästä.
– Sari Maanhalla –
Metsä on muusa
Äiti opetti minulle, että vie ihminen metsään, siellä näet hänen luonteensa.
Eräs tuttavani karsii puita ääneen puhumalla sieltä ja täältä. Yksi arvailee koko ajan onko jossakin karhu, joka hyökkää päälle. Joku ei lähde metsään koskaan. On sellainenkin joka ei näytä huomaavan metsässä ollessaan metsää ollenkaan tai joka kaiken aikaa suree niitä toisia metsiä siellä jossain, joita vain kaadetaan. Yksi etsii pakurikääpää ja innostuu kaikesta löytämästään. Toinen käyttää koko metsäisen taipaleen jollekin monologille, kuten sille, että kuinka hirveitä ovatkaan hirvikärpäset. Sitten on heitä, jotka katselevat ja kuuntelevat. Tai niitä, jotka juoksevat, hiihtävät ja touhuavat. On heitäkin, jotka ovat vain hiljaa kuin jonkin pyhän ja maagisen äärelle asettuen.
Riemastuttavinta on lapsen sanallinen hämmennys: oho katso sininen käpy tai täällähän on vaikka kuinka paljon ruokaa, kun juolukat ja mustikat nuokkuvat varvuissa. Tai vanhuksen into, kun viikkojen sisälläolon jälkeen pääsee oikeasti ulos oikeaan tuuleen ja paisteeseen.
Usein nämä metsän virittämät eri maisemat toistuvat meissä jokaisessa. Metsä paljastaa kunkin hetkisen todellisen mielen luontomme eli sen hetkisen tilamme.
Alle kouluikäisenä metsä oli leikkikenttäni. Valtavat itseäni korkeammat saniaiset olivat pienelle pellavapäälle sadun taikaa. Muistan vaahterat, joiden siemenet tuulessa lentäessään olivat kuin helikoptereita tai kuinka voimakkaasti syreeni tuoksui. Koivujen luona vanhalla kaivolla valkovuokkomeren keskellä leikittiin työnjohtajaa. Lehmuspuiden katveessa juostiin puuhippaa. Joskus tuulisina päivinä pelotti, että puut kaatuvat päälle. Elokuussa horsmasta kerättiin niitä vaaleanpunaisia tikkuja, jotka eivät vielä olleet auenneet vapauttaen hahtuviaan. Nuo tikut pinottiin muinaiselle pöydältä näyttävälle kivelle. Idea oli se, että kukin otti vuorollaan yhden tikun siten, etteivät muut tikut liikahda. Se voitti, joka nosti eniten tikkuja.
Punaisen tuvan vieressä keskellä pihaa seistä pöjötti valtava mänty, jota vasten kirkonrotan laskennat laskettiin toisten juostessa piiloon. Yhä vieläkin palaan tuonne lapsuuden maille tarkistamaan onko mäntyni vielä tallella. Mänty on, mutta koti on purettu. Myös omenapuut ovat tallella sekä syvälle koivun ihoon painunut palanen sinistä keinun narua.
Useat muistoni liittyvät juuri puihin ja metsiin. Koti sijaitsi Kankaisten kartanossa Varsinais-Suomessa Maskun kunnassa. Kartanon tie oli kapea hiekkatie, jota reunustivat paksut muhkuraiset tammet ja vaahterat. Kartanon linnan kohdalle ei koskaan pysähdytty pitkäksi aikaa, koska linnassa asui paroni ja paronille piti niiata enkä ollut varma mitä niiaaminen tarkoittaa. Tien jatkuessa halki kartanon rakennusten, saavuttiin metsäiselle taipaleelle, jonka keskellä entisestään pienenevä tie eteni, vieden kohti kotia. Sadunomainen metsäinen lapsuusympäristö tarjosi oivallisen paikan kasvaa ja löytää asioita.
Keväinen metsä oli kotini. Joka päivä saapui uusia tulokkaita, jotka kilpaa laulullaan julistivat olevansa koko seudun kuninkaita. Se oli äärimmäisen riemastuttavaa. Opin tunnistamaan lukuisat linnut juuri laulun perusteella. Kaikenlaiset kasvit ja niiden yksityiskohdat, puiden kolot, juonteet ja kallioiden maljat ja kivet painuivat mieleen vuodenaikojen ketjussa ja painuvat yhä. Kuuloaistin lisäksi tuntoaisti on yksi keskeisimmistä kokemuksista luonnossa. Toki käytän silmiäkin, eri vihreän sävyjen aistiminen, tumma tähtitaivas tai valon taianomainen leikki puiden läpi, on kuin katselisi soittoa, joka on universumin prosesseja.
Muistan edelleen kuinka lapsena en luottanut enkä uskonut mihinkään muuhun kuin luontoon ja vuodenaikoihin. Kaikki muut asiat muuttivat muotoaan kotona ja koulussa, ja olivat epämääräisiä tai eivät toteutuneet, mutta samat sinivuokot saman kivikon laidalla tulivat keväästä toiseen. Muistan jopa tietoisesti ajatelleeni, etten luota ihmisiin, että ihmiset olivat olemukseltaan epämääräisiä ja holtittomia, kun taas luonto saattoi olla ankara ja kaaottinen, mutta kuitenkin aina looginen. Tänä päivänä elämänkatsomukseni on samansuuntainen. Luotan luontoon ja sen prosesseihin, maailmankaikkeudessa vallitsevaan luonnolliseen luovuuteen, joka olemme me. Luonto ja ihminen eivät ole erilliset, vaikka usein ovatkin erillään. Meissä pätee edelleen samat luonnonlait kuten aina, vaikka luonnollinen luonto ympärillämme onkin muuttunut hienoksi rakennelmiksi ja tekniikaksi.
Metsä on minulle paikka, jossa voi rytmittää sisimpänsä kohdalleen. Arkisessa aherruksessa rytmi kiivastuu ja sisin jää fyysisestä rientäjästä jälkeen. Metsä on paikka, jossa voi ankkuroida itsensä itseen. Lempipuuhaani on kävely. Kutsun sitä metsämeditaatioksi: kävelen ja katselen kaikkea tarkasti. Kuuntelen, tunnustelen, haistelen ja maistelen. Jokaisella päivällä on metsässä oma maailmansa. Rakastan kallioita, puita ja puiden juuria. Tai vettä joka lirisee kallionhalkeamassa. Kaamos aika suomalaisessa metsässä on häkellyttävä: valon myötä viikoiksi katoaa myös kaikki äänet, mistään ei kuulu mitään.
Useimmiten lähden metsään löytöretkelle. Luontoon linkittyminen virittää jotain alkukantaista esiin. Aina en tiedä mitä etsin. Ehkä kyse onkin enemmän muistamisesta kuin löytämisestä ja löytöretkestä, tosin muistaminen on eräänlaista unohdetun löytämistä. Juuri metsässä ja luonnossa ihminen alkaa muistaa sitä mitä hän todella on. Että olen osa sitä, mikä muodostaa kalliot, puut, metsät ja järvet. Ne ovatkin ihmisen ainut ja alkuperäinen koti.
Sanataiteilijana metsä on minulle kirjoituspöytä, meditaatiotyyny ja laulualttari sekä valokuvamalli. Runouden kirjoittaminen on minulle usein dialogia luonnon ja kaiken olevaisen kanssa. Minä menen ja olen läsnä metsässä, se on minun vuoropuheluni ja metsä vastaa. Luonnossa kaikki elämän prosessit ovat nähtävissä, kaikki ne lait, jotka vaikuttavat kaikkialla muuallakin. Metsään katsomalla voi katsoa kuin peiliin. Sanataiteilijana tuon katselmuksen tulos tai ainakin siitä virinnyt oivallus on usein konkreettisen tekstin kirjoittamisen pohjana. Useimmiten kirjoitan päässäni sisällä, mutta metsässä pyrin myös tästä eroon, jolloin pääsee jotain muuta tilalle, jokin tiedostamaton pääsee puhumaan.
Varsinaisesti en kirjoita metsässä mitään paperille enkä kovinkaan paljon kirjoita erityistä luontorunouttakaan, mutta luonto on runouden koti ja osa tekstejäni, eräänlainen alkulähde. Runous on luonnon äidinkieli. Suomalaista runoperinnettä katsoessa voi nähdä pyhän kolminaisuuden: luonto, kokija ja runo. Nämä ovat mielestäni yksi ja sama universumi, toisistaan erottamattomat. Luonto ei olekaan jotain, mikä on olemassa erikseen sitten kun menen luontoon tai josta olen poissa. Luonto on kaikki ja kaikkialla aina olemassa minusta riippumatta. Aina ihmisellä ei vain ole mahdollisuutta olla läsnä luontokokemuksessa ja luonnossa, kun on jotain muka parempaa tekemistä.
Valokuviini luonto päätyy usein, mutta kamera on mukana vain harkitusti ja erityisesti, kun haluan zoomaamalla metsästää talteen jonkin tunnelman. Valokuvatessa maailmankatsomus muuttuu tietynlaiseksi jatkumoksi ja näkökyky tietynlaiseksi. Isot laajat kokonaisuudet ja maisemat, tai pienet yksityiskohdat, ne kertovat ihmisestä ja ovat hänen anatomiaansa. Erityisesti puut ovat sisariamme, jotka symboloivat eri asioita elämässä. Myös maalla on suuri merkitys. Luonto kasvaa maasta ja luonnossa ihminen voi maadoittaa itsensä takaisin olevaiseksi olennaiseen. Näiden poimiminen kuvaan suo mahdollisuuden muistuttaa itselle ja muille luonnosta, kun välitöntä kontaktia aitoon luontoon ei ole saatavissa. Erinomaisen valokuvaajan ja hyvän valokuvaajan välinen ero on vain se, että erinomainen kuvaaja osaa liikkua kuvattavissa ympäristöissä myös ilman kameraa unohtaen ainaisen fokusoitumisen kuvaamiseen. Keskeinen osa valokuvaamista tapahtuukin monesti juuri niinä aikoina, jolloin ei kuvaa. Sama on tekstien kirjoittamisen kanssa.
Olen myös laulanut luonnossa. Tuulettomana päivänä jotkut metsät omaavat aivan ainutlaatuisen akustiikan. Eri puolilta Suomea löytyy kallioisia ja kivikkoisia metsiä, joissa on täydellinen lauluakustiikka. Myös järvet ovat lumovoimainen kaikukammio. Olen opiskellut pyhiä antiikin aikaisia lauluja, joita pääasiassa laulettiin keskiajalla luostareissa ja kirkoissa. Myös suomalainen runonlauluperinne on tullut tutuksi. Nämä laulutavat soivat hyvin metsässä ja sopivat juuri luontoon ja sen maagisiin temppeileihin. Ei siihen ihmisen rakentamia huoneita tarvita.
Ensimmäinen laulukokeiluni luonnossa tapahtui ihan tavanomaisella niityllä Suomen suven yössä. Tuulettomana iltana luonnossa on hämmentävä määrä luonnollista akustiikkaa. Toinen merkittävä luontolauluni tapahtui vuoren huipulla, jolle nousin heinäkuussa 2013. Kalliot ja kivet ovat loistava temppeli laululle. Vuoren huiput, jotka ovat olleet iäisyyksiä olemassa, ovat kiehtova kohde.
Kolmas luontolaulukokeilu toteutui Oulun seudulla Linnamaan muinaisjäännöksellä. Kyseessä on laaja kiviröykkiökokoelma, jota kutsutaan jätinkirkoksi. Jätinkirkot ovat Suomen kivikauden suurimpia monumentteja. Niitä tehtiin noin vuodesta 3000 vuoteen 1800 ennen ajanlaskun alkua Pohjanlahden rantojen korkeimmille kohoumille. Jättikirkkojen rakentajat suuntasivat ne aurinkoon samalla tavoin kuin Stonehengen luojat omat suuret kivensä.
Näillä muinaisilla paikoilla on oma erityinen tunnelmansa. Ensimmäinen nouseva luontainen miete on aina hiljentyminen, mutta pian sen jälkeen näillä paikoilla ollessa, istuessa ja ihmetellessä, herää luontainen tarve laulaa. Huomattuani näiden paikkojen akustiikan, olen tietoisesti hakeutunut niiden äärelle juuri laulamaan eikä tuo tapa heitä ollenkaan kauas siitä, miten noita paikkoja kenties on muinaisina aikoina käytetty.
Monet luonnon erityiset paikat ja kivet ovat olleet uhrauspaikkoja, joissa on luettu loitsuja tiettyjen asioiden puolesta. Laulu sinänsä on jo oiva uhraus; henkiolentojen puhuttelutapa. Sittemmin olen laulannut monenlaisissa luontoympäristöissä. Olennaista ei ole itse laulu, vaan kuunteleminen ja asettuminen alttiiksi tunnelmalle ja äänelle. Metsässä laulaessa en koe olevani laulaja, vaan instrumentti ja itsekin olen kokijana ja kuulijana, että mitä tällä kertaa tulee kuuluville.
Hämmentävintä esimerkiksi Linnamaan jätinkirkolla oli tietysti se, että antautuessani ääneen ja lauluun siten, että itse asettuu instrumentiksi, ääni vain tulee ja jopa laulu. Siis ne tulevat kuin itsestään sanoineen ja sävelineen. Paikka ikään kuin luo äänen ja laulun.
Varsinkin tämä tapahtuu luontoympäristöissä, joissa on jotain joka kantaa aikaa eli jotain, mikä on ollut koskemattomana pitkään. Näissä paikoissa tulee erityinen olo, että niissä kuuluukin laulaa. Kallioiset paikat ja erilaiset kiviröykkiöt varsinkin ovat tällaisia. Näillä paikoilla on erityinen voima ja energia, jotka auttavat ihmistä muistamaan alkuperänsä. Hiljentyminen, kuten luonnossa laulaminenkin ovat virittymistä kuuntelemaan ja olemaan osa luontoa.
Metsä on lähinnä metsä. Luonto on luonto. Yhä uudelleen nykypäivän ihminen keksii metsän ja luonnon uudelleen, vaikka metsä on ollut olemassa ennen meitä. Metsä on koko ajan, me vain olemme välillä metsästä poissa. Lähinnä olemme amputoituja irti luonnosta, mikä on ehkä väkevin ihmisen tragedia, josta useat pahoinvointimme muodot ovat peräisin. Muinainen ihminen esimerkiksi tällä maaperällä, jota nyt Suomeksi kutsutaan, oli osa metsää, hänen elämänarvonsa ja uskonsa perustuivat luontoon ja sen kiertokulkuun. Ravinto hankittiin itse suoraan luonnosta ja maasta. Erilaiset juhlat linkittyivät planeettojen liikkeisiin ja vuodenkierron kulkuun. Luonto oli koti ja huone, jossa elettiin ja joka määritteli olemisen.
Nykyihmisen rytmi on enemmän itse rakennettua ja hyvin kiivastempoinen ja kaavamainen. Juuri tämä satuttaa ihmistä eniten. Esimerkiksi kaamoksen aikana ei ole tervettä paahtaa yhtä tehokkaasti kuin mitä valoisa kevään ja kesän aika tuovat luonnostaan. Syksyllä ihminen saa hidastua, se on luonnollista. Lisääntynyt väsymys on osin oiretta siitä, että kiivas valon ja touhuamisen aika on takana ja nyt on aika levätä sekä siitä, että ihmist eivät osaa hiljentää tahtiaan syksyä kohden vaan jatkavat samalla vauhdilla. Väsymyksen tunne ja tunne siitä, että on tarve hieman vetäytyä, kuuluvat luontoon ja ovat siksi tervettä. Kirkasvalolamput toimivat taatusti, mutta sillä on terveysvaikutuksensa, että lietsotaan itseä luonnon olosuhteista piittaamatta toteuttamaan jotain luonnotonta aikataulua; että pitäisi olla muka aina jaksava ja pirteä. Luonto ei ole koskaan aikatauluissaan kaavamainen vaan jatkuvaa variaatiota rytmissä tapahtuu koko ajan. Luonto onkin oiva kohde oppia ja muistuttaa itsellemme, että keitä oikein olemme.
Metsä, kuten järvi, niitty tai mikä tahansa luonnonvarainen paikka, on muusa, joka auttaa ihmistä muistamaan oman itsensä. Luonnon terapeuttisuus ei perustu siihen, että luonto olisi rauhallinen paikka, johon rauhaton ihminen vie itsensä, vaan se perustuu erityisesti siihen, että me olemme osa luontoa ja luontoon mennessämme menemme kotiin. Ihmisolennon historiassa se aika, jona olemme asuneet modernin sivistyksen parissa rakennetuissa ympäristöissämme, on verrattain lyhyt. Me olemmekin syvimmältä luonnoltamme edelleen enemmän metsänolentoja, luonnon kasvatteja kuin mitään muuta. Luontoon mennessään ihminen menee kotiin ja muistaa siellä todellisen itsensä. Olemme kuin puita, jotka on aikonaan sivistyksen nimissä kiskaistu irti kasvualustaltamme ja jotka nyt hieman hämillään kävelemme juuret kipeinä rakennetun ympäristön haavassa. Luontoon palatessa jalkamme, juuremme ja energiamme alkavat kehrätä. Sisäinen metsäolento meissä haluaa loputtomasti seikkailla kotikonnuillaan. Se etsii jatkuvasti keinoja kokea aito ja alkuperäinen koti.
Sari Maanhalla
Kiireen alkujuurilla
Olipa kerran Suon Akka, joka eli Metsäjärven laitamilla mökissään suon sydämessä suurten puiden katveessa. Päivät kuluivat rattoisasti suurempia murehtimatta tai kiirehtimättä. Toisinaan Akka lauleskeli ja kulki metsämailla, joissa ääni kaikui hiljaisuudessa kuin aamun raikas runo. Toisinaan hän kalasti tai keräsi marjoja metsästä. Hän nautti luonnosta ja sen kauneudesta eläessään tasapainoista elämäänsä.
Jos aurinko ennätti joskus laskea kesken puiden hakkuun, Akka ei ottanut siitä itselleen huolta, vaan painui pehkuihin hyvillä mielin. Luontoäidin ihmeellisessä maailmassa oli hänellä turvallinen sija maata.
Eräänä päivänä Akka lähti kalaan, sillä aurinko kimalteli veikeänä taivaaltaan ja oli mukavan lämmin. Metsän syli oli kuin satumaailma. Hallan timantit koruttivat varpuja. Silmiään aukova aurinko sai kiteet sulamaan kyyneleiksi, jotka hitain pisaroin valuivat lehdeltä lehdelle, kunnes saavuttivat untuvaisen sammalikon. Kaikkialla kimalteli niin kirkkaasti, että melkein kuuli pisaroiden helisevän. Riemumielin Akka kulki eteenpäin astellen metsänpohjaa. Hän katseli hämähäkin uurastuksia, aamulla ne näkyivät parhaiten. Kaste kirjoi nuo kauniit taideteokset ja aurinko teki niihin pensselillään loppusilauksen. Yön kyyneleet kimaltelivat langalla kuin helmet pujotettuina silkkilankaan.
Järven rantaan päästyään Akka äimistyi, sillä järvi oli kummallisen tasainen. Koskaan ennen hän ei ollut nähnyt moista. Sumu lepäsi rannan tuntumassa, aivan veden päällä ja hiljaisuus maalasi kaiken rauhan värein. Mistään ei kuulunut mitään. Järvi oli kuin suuri valtaisa heijastava peili. Koko ympäröivä luonto näytti olevan paljastettuna tuon suuren avaran totuuden edessä. Ei voinut piilotella pihlajapoika punertuvia lehtiään. Taisipa peilata itseään, hieman ihaillakin.
Punastelevan puolukkamättään kuvajainen heijastui myös veden pintaan. Liekö se odotti aurinkoa osakseen, että kypsyisi loppuun asti, vai kuuliko Akan askeleet, pelästyi. Luuli, että joutuu poimituksi ennen aikojaan. Mitäs Akka raakoja marjoja poimimaan. Punastelkoot viimeisiinsä saakka ihan kaikessa rauhassa. Metsä ja järvi soivat marjoille oivallisen kodin.
Akka katseli ja äimisteli. Aamun virkut linnut virittelivät siipiään tuon kuultavan peilin yllä. Ne kiitivät kuin kilpaillen syttyvän päivän lähteillä. Ne peilasivat höyheniään nukutun yön jälkeen suurta kuvajaista vasten. Sipaisivat veden pintaa kuin nimeään veteen kirjoittaen. Samalla ne joivat itseensä aamun raikkautta, että jaksoivat elää elämää ylistäen kokonaisen päivän. Sitten linnut katosivat puiden syliin. Aamulento oli ohi. Hiljaisesti sumu liikkui ja lainehti, kunnes oli poissa. Lämpö pyyhki peiton pois peilin päältä.
Sitä katseltuaan Akan mielialaa alkoi vallata suuri säikähdys, kuin sisäinen ajatusten värähdys, sillä järvi oli hänestä sangen omituinen. Hän heräsi tiitterästi pohtimaan syytä järven heijastukselle. Ensin hän ajatteli, että järvessä oli joku vika, ja se oli mennyt rikki. Tokkopa siinä enää edes kaloja oli. Ennen olivat laineet ja aallot hipsineet järven selältä rantaan, mutta nyt ne olivat poissa. Järvi oli hajonnut, kadottanut kaiken elämänsä.
Miettiessään näitä tuntojaan Akka sattui huokaisemaan oikein syvään. Huokaus osui järveen ja siitä syntyi pieni vire. Silloin Akka oivalsi, että tuuli oli poissa ja siksi järvi heijasteli taivaansineä ja rannan puita. Oli tyyni ilma. Tuuleton päivä oli Akan mielestä veikeä ja hassu. Hän viehtyi siitä niin kovin, että päätti kellahtaa selälleen ennen onkimaan alkamista. Rauha luonnossa, rauha Akan mielessä. Akka makasi ja kuunteli luontoa, eikä hän kuullut minkäänlaista ääntä. Yleensä tuuli kuiski ainakin vähän puiden oksilla. Toisinaan tuuli oli ollut pahallakin päällä ja oikein huutanut mahtiaan metsässä, järvellä ja Akan kotimökin kulmilla. Nyt mistään ei kuulunut mitään.
Hetken siinä maattuaan Akalle tuli haikea mieli. Tuuli oli ollut hyvä kaveri hänelle. Akasta alkoi tuntua siltä, että hän oli aivan yksin suuressa luonnossa. Ja kun hän aivan tarkkaan mittasi sisäisiä tuntojaan, huomasi hän, että täysi hiljaisuus puistatti häntä. Hän ei enää viitsinytkään maata paikallaan mokomana hassuna päivänä, vaan päätti ruokkia sisäistä hankaluuden tunnettaan kalastuksella. Mieluisa puuha se mieltä hoitaa, hän ajatteli ja nousi ylös ja kulki lähemmäs järveä ja kurottautui heittämään ongen kohon veteen.
Ja sitten hän tosissaan säikähti.
Hän näki itsensä vedessä. Itsensä seisoa tönöttämässä siinä omana itsenään. Akka kosketteli päätään ja pelästyi. Olenko minä näin pieni ja olematon, olenko minä tuommoinen, Akka tuumi ja tuijotti omaa kuvaansa. Hän näki pienen kehonsa heijastuvan veteen ja hän kauhistui. Kauhistus kouraisi hänen sisintään ja hän hätääntyi. Merkillinen levottomuus valtasi hänen mielen ja hän heitti ongenvavan pois ja alkoi juosta. Hän juoksi suopursujen ohi ja tallasi huomaamattaan kypsymässä olevia marjoja. Hän rikkoi hämähäkin seittiluomuksen ja potkaisi juoksuaskelillaan riekkoa.
Hän juoksi ympäri kotimetsäänsä eikä olisi halunnut pysähtyä, sillä juostessaan hän unohti oman pienuutensa ja huolensa siitä. Hän juoksi ja juoksi. On selvää ettei yhdenkään Akan voimat riitä sellaiseen ryntäämiseen ja pian hänen täytyi pysähtyä mättäälle levähtämään. Kauhistuksen paikka. Heti hän muisti näkemänsä, joten hän laittoi tietoisesti huolen aiheensa jemmaan aivojen perimmäiseen nurkkaan. Hän ei tahtonut muistaa
Ratkaistakseen minuutensa ongelman hän alkoi suunnitella elämäänsä huomiseen nähden. Itse asiassa hänen oli elettävä koko ajan muualla kuin tässä ja nyt, ettei hän vain muistaisi mitättömyyttään. Hän hylkäsi läsnäolemisen ja ryhtyi elämään elämää, jossa hän jatkuvasti oli siirtänyt mielensä tulevaisuuteen ja suorittamiseen.
Akka suunnitteli itse asiassa päivätolkulla elämäänsä eteenpäin. Kun suunnitelmat oli tehty, hän alkoi kiireisen touhuamisen. Akka pesi vaatteita, siivosi, pilkkoi puita, keräsi sieniä ja kuivasi ne ja teki kaiken useaan kertaan päivässä ellei muuta hommaa itselleen keksinyt. Tai ainakin hän murehti tekemisiään, jos kaikki oli jo tehty. Jotain täytettä oli oltava.
Ihan sama miten aikansa käytti, kunhan sen ahtoi täyteen. Kalassa hän kävi tiheään, mutta varoi tuuletonta päivää. Hän ei kaivannut enää muistuttajaa omasta mitättömyydestään. Hän ei tahtonut enää ikinä katsoa itseään ja samalla tunnustaa elämän tosiasioita. Akka keksi jokaiseen sekunnin rakoseen jotakin eikä hän enää koskaan rentoutunut. Hän väsyi, mutta lisäsi kierroksiaan. Hän nukkui huonosti ja kaipasi uniensa pienissä syvissä hetkissä kipeästi jotain elvyttävää ja eheyttävää, jotain minkä hän oli unohtanut ja kadottanut. Hän eli elämänsä rauhattomuuden vankina.
Näin sai alkunsa kiireinen elämänmuoto, jossa ihmiset ryntäävät sinne tänne suurempia ajattelematta. Suon Akka tuli tietämättään luoneeksi elämäntavan, joka siirtyi jälkipolville aiheuttaen suurta rauhattomuutta ja luonnosta vieraantumista. Suon Akkaan perustuu myös nykyihmisten tarve hakeutua luontoon metsien ja järvien äärelle. Jossakin syvällä ihmisen sisimmässä on kaipuu rauhaan. Se mitä suuri esiäitimme mystinen Suon Akka koki aikoinaan, halutaan tavoittaa uudestaan.
Ihminen on osa luontoa, ja tarve kokea kuuluvansa luontaisiin miljöisiin, on meihin sisäänkirjoitettua. Hakeudumme elämyksellisten luontomaisemien äärelle saadaksemme sisäiset kierroksemme lakkaamaan. Luonto koetaan meditatiivisena kokemuksena. Haluamme tavoittaa juuri tuon alkuperäisen Suon akan kokemuksen luonnon moninaisuudesta ja läsnäolosta.
Me rauhoitumme saadessamme olla osa jotain suurta. Luontoon liittyvä kauneuden kokemus eheyttää meitä sisältäpäin. Hengen ravinnon lisäksi voimme kerätä fyysisen kehomme hyväksi moninaisia metsän antimia. Näinhän Akkakin eli ennen suurta säikähdystään.
Kuljen Valkiaisjärven rantaan. Näen sumun järven yllä, joka kuin varkain hiipii pitkin peiliä, kunnes pakenee rannoilta joen suuntaan lämmittävän auringon ottaessa päivästä kiinni. Luonto on suuri ja ihmeellinen peili. Sen kauneutta vasten voin katsoa omiin sisäisiin maailmoihini.
Luonto katsoo peiliinsä avoimen rehellisenä, ihmettelevänä. Mieleeni tulee kysymys, uskallanko itse katsoa suuresta peilistä, minä Suon Akan jälkeläinen. Uskallanko katsoa rauhan ja avoimuuden peiliin, olla läsnä, olla minä. Olla osa luontoa, minä Valkiaisjärven neito.
Sari Maanhalla
Sillan alla
Vaali unelmaasi, vaikka karhein käsin. Vaali matkaasi, valitsemaasi tietä, vaikka luut esiin kantapäistä. – Sari Maanhalla –
Totuus todellisesta ihmisluonnosta
Kaksi lauttaa purjehtii avovedellä. Molemmissa lautoissa istuu nainen. Toisessa istuu lempeä Natali ja siinä toisessa äkäinen Nasti. Nasti omistaa veden ja vahtii sitä. Natali puolestaan haluaisi juoda, koska hänellä on valtavan kova jano.
Lautat purjehtivat vapaana aivan lähellä toisiaan. Kesäpäivä on heleä ja valoisa, se antaa parastaan. Natali tähyilee kimaltelevaan veteen yrittäen edes vähän nauttia kesäpäivän auvosta janosta huolimatta.
Puolestaan Nasti laiha kuivakka akka istuu omalla lautallaan ja tuijottaa varuillaan Nataliin silmääkään räväyttämättä. Hänelle tämä järvi on helvetti, kipeiden tuskien jumalaton temppeli. Nasti ei ennätä veden vahtimiseltaan nauttia kesäpäivästä, koska tuo verenimijä Natali vainoaa ja himoaa hänen vettään.
Natali huomaa Nastin lautan olevan aivan likellä. Kuin lempeästi uhmaten Natali koskettaa vettä tehden kämmenestään kupin. Vettä jää kämmenelle pieneksi maljaksi. Jospa Nasti ei näe tai välitä, Natali ajattelee ja liikuttaa kättä juodakseen veden, mutta Nasti tulistuu ja tönäisee veden pois. – Mitä se tuollaisia! Piru sinut perikööt.
Natali maiskuttaa näivettyvää suutaan. Hän lipoo kieltään ja huuliaan, joiden hän tuntee koko ajan olevan enemmän kuivat. Hän niin haluaisi juoda. Kunpa hän saisi vettä. Vettä, vettä, vettä. Antakaa hyvänen aika vettä. Mikään ei juuri nyt kruunaisi elämää sen koreammin kuin vesitilkkanen. Siinä on kesäpäivän heleyskin saamassa tummat sävynsä, sillä janoisena oleminen kuin vainottuna olemista.
Natali yrittää onneaan toisen mokoman kerran. Laittaa kätensä kupiksi, vilkaisee pikaisesti äkäiseen kumppaniinsa, mutta Nasti tönäisee ja Natalin on luovuttava vesiaikeista. Itse asiassa Nasti osoittaa todellisia kiivastumisen merkkejä. Veteeni et koske. Siihen ei koske kukaan eikä varsinkaan Natali.
Nasti on päättänyt voittaa tämän taistelun, vaikka henki menisi. Hänen eleensä ja ilmeensä ilmoittavat karun ja tylyn tuomion. Hänen sanansa on tämän seudun laki ja sitä on parempi Natalinkin totella. Ei tipu vettä, ei edes yhtä tippaa ja taivaaltakin sitä saa odottaa ison tovin, sillä taivas on repinyt itsensä ihan ilkosilleen.
Pian luontoäiti puuttuu peliin ja Nastin lautta lipuu kauemmas. Natali aavistaa hetkensä tulleen. Hän kumartuu vettä kohti, laittaa kätensä kupiksi ja painaa sen hitaasti veteen.
Hän tuntee kädessään veden hehkeän viileyden, maistaa suussaan jo etukäteen veden vilvoittavan rukouksen kuivassa kitalaessaan ja ikenissään. Mutta Nastipa ottaa käsiinsä pitkän kepin, jolla tökkää Natalia, ettei tämä vaan onnistu aikeessaan. Natali horjahtaa ja vesi roiskahtaa hänen kädestään pois. Ja kun silmä välttää Natali nuolee himokkaasti kosteaksi jääneen kätensä.
Siitä seuraa se, että Nasti tuijottaa taukoamatta Nataliin. Siinä ei naamakarvakaan heilahda, mikä on sinänsä ihme, sillä aivanpa tuota on Nastilla partaakin ruvennut naamaan pukkaamaan. Se on aikuisen naisen merkki se, että on karvaa vähän siellä täällä. Harvan parran keskeltä erottuu viivana Nastin suu ja tuota ilkikurista naamaa täydentää hänen viiltävän epäilevä ja pistävä ilmeensä. Hän on päättänyt vahtia tuota pirulaisen akkaa, joka janoaa hänen omaisuuttaan.
Natali puolestaan päättää ottaa rennommin. Suu on kyllä kuiva kuin maailman ehtynein kaivo, joka on maatunut hiekkaerämaan sydämeen kuivuuden ikuiseksi symboliksi. Natali on toiveikas, kyllä se lempo pian periksi antaa.
Natali oikoo hamettaan ja nostelee lihojaan, tuulettaa läskipoimujen alle kertynyttä hikeä ja asettaa kehonsa mukavasti olevaksi. Ah on se ihanaa kun osaa nauttia elämästä niin, että näkyy, että on ihan lihaa luiden ympärillä. Mahtaa elämä olla kurjaa pelkän löysän nahan ja luun kanssa, Natali ajattelee ja arvostelee lempeän katseen varjosta kuivakkaa luisevaa Nasti parkaa.
Mutta kaikki tuo nautinto ja rentous ovat vain hämäysliikkeitä, sillä samalla Natali kärkkyy uutta tilaisuutta tarttua veteen, uutta tilaisuutta, jolloin voisi ottaa vettä kämmenkuppiinsa ja juoda antaumuksella. Juoda, juoda ja juoda. Olla yhtä veden kanssa. Tuntea suussa veden rukous. Yhtyä veteen, joka kirvottaisi hänet ja hänen lihansa. Veteen, joka siunaisi hänet ja kuivuuden hänessä.
Vesi kimaltelee ja liplattaa lauttoja vasten. Ja niinhän siinä käy, että lautat erkaantuvat lisää ja Natali tajuaa hetkensä tulleen. Hän laittaa kädet toisiaan vasten ja aikoo ottaa kaksin käsin. Nyt on kauhottava, juotava maailman edestä, Nasti on sen verran kaukana, eipä se nyt estele, ajattelee Natali ja painaa kädet veteen. Ja sehän on kuin veden henget hänelle soittaisivat harpuillaan ja viuluillaan temppeleistään käsin.
Mutta Nastipa huomaa pahan itse teossa ja lyö soittajille luun kurkkuun. Nämä vesipidot loppuvat nyt. Mitäs tuosta vaikka lautta on kaukana. Luuleeko tuo kurjimus ettei hän ole varautunut kaikkeen. Nasti pujottaa käden helmoihinsa ja ottaa taskun uumenista litteän kiven ja heittää lasauttaa sillä suoraan Natalia takaraivoon.
Natali tuntee kolahduksen päänupissaan. Kipu viiltää kuin myrkkynuoli. Orkesterin soitto lakkaa, päivän kaunis kimmellys haipuu pois. Janon sammuttaminen seisahtuu. Vesi ei ole kangastusta, vaan jotain vieläkin kamalampaa; vesi hänen ulottuvillaan on todellista, mutta vettä vartioi myrkkyäkin väkevämpi kuningatar.
Natali säikähtää kiven osumista ja vihlaisevaa kipua niin kovasti, että nousee lautalla polviensa varaan pidellen takaraivoaan hieman holtittomassa asennossa ja sitten se tapahtuu. Nimittäin hänen tasapainonsa pettää. Lautta keikahtaa ja hän tippuu veteen. Nasti kokee helpotusta, jopa nauraa mustien hampaiden tynkiensä lävitse. Siinä menee emäntä yli laidan. Miten läski suu nyt pannaan.
Nasti on vahingoniloinen sisimpänsä juuria myöten, sillä nyt hän pääsee pahan tekijästä, veden varastajasta. Kierosta akasta, joka vonkaa alituiseen hänen omaansa. Huku moinen akka! Painu pahanen kalojen nokittavaksi, tehkööt ruutanat ja raatanat ahteriin pesänsä! Nasti kiljuu ja tanssii voitonmerkiksi. Siinä muka ollaan niin janoisia, ja keho on pinkeä ja turpea kuin mikäkin maailman leili. Ja tuleehan se tämäkin hetki, kun paha saa palkkansa ja hien polttama liha pääsee likoamaan. Sihinä siinä kuuluu kun pekonikankut ja löllökyynärpäät sulahtavat viileään täydelliseen veteen jäähtymään.
Natali kamppailee vedessä viimeisten voimiensa tunnossa, yrittää hapuilla lautalleen, mutta ei pääse. Hän alkaa painua. Hän räpiköi vedessä. Haukkoo henkeään. Vettä menee hänen suuhunsa. Hän arvailee mielessään, että mikä onkaan hänen viimeinen hengen vetonsa ja yllättyy, kun niitä tulee vielä kuitenkin lisää.
Nastin nauru repii lastuja Natalin pulleasta naamasta. Voisipa hän poimia nuo silmät ja laittaa ne peltimukiin lillumaan muistaakseen tuon katseen, tuon pelokkaan hukkuvan katseen. Tämä on Nastille voiton hetki, riemullinen korkea soitto.
Natali kamppailee tuskissaan, kunnes tajuaa saavansa kerrankin juodakseen.
Jano helpottaa. Kamppailu lakkaa. Suu ei ole enää kuiva, vettä on yllin kyllin juotavaksi asti. Veteen joutuminen on jopa nautinnollista pitkän paahteessa istumisen jälkeen. Ja siihen sitä sitten Nastin nauru hyytyykin, kun hän näkee, että Natalin kasvoille leviää kauhun sijasta iloinen ilme. Nyt Natali saa vettä. Nastin omaa vettä. Nyt Natali voi vetää keuhkonsakin täyteen vaikkapa vain kostoksi. Nyt tämä voi saattaa pernansa, maksansa ja kaikkensa juomaan hänen vettä. Juoda oikein kylläiseksi asti, mitä siitä, vaikka kuolisi, kunhan saa vettä. Nastin vettä.
Nasti mittailee onnellista voittajahymyä Natalin kasvoilla. Liian leveä. Ei, ei hän voi antaa sellaisen tapahtua. Että antaa nyt Natalin vetää pidemmän korren ja nauraa viimeiseksi kaikkein makeimmin. Vihan määrä kasvaa. Estettävä se on. On estettävä mokomaa juomasta.
Koettaa päämäärätietoisen toiminnan aika. Nasti kauhoo lauttansa Natalin luo. Hän on päättänyt kiskoa Natalin ylös vedestä, ettei tämä voi juoda hänen vettään, kuolla hänen veteensä ja mädännyttää sitä lopullisesti.
Ja kun Natali vihdoin makaa lautan päällä mahallaan, alkaa Nasti hakata tätä selkään. Nasti työntää jopa sormensa Natalin kurkkuun, että tämä oksentaisi aivan kaikki viimeisetkin vedet rippeet ulos sisuksistaan. Näin on homma hoidettu ja vesi sillä kenelle se kuuluukin.
Jälleen ollaan tilanteessa, jossa Nasti vahtii Natalia, ettei tämä vaan juo hänen vettään. Että Natali vaan nyt pysyisi kurissa. Tajuaisiko tuo. Olisihan se kaikkien edun mukaista, ajattelee Nasti ja tuijottaa Natalia kuin partahaukka.
Jottei tuo pulska elämänkuva, isokokoinen nainen yrittäisi enää päihittää Nastia, kaivaa tämä esiin kankaaseen kääritystä nyytistä haulikon. Näin hän alleviivaa valtaansa. Haulikko olalla hän alkaa vahtia vettään.
Haulikon piippu kiiltelee kuin unelma auringon ja toivon tuulien suudellessa sitä. Nasti tietää, että valta oli hänellä äskenkin hyppysissään ja tämä jalkoväli täällä on koko seudun valtias, mutta haulikko on ikään kuin symboli siitä, että tälle akalle ei kannata ruveta ellei sitten väen vängällä halua saada ruutia häpynsä täytteeksi.
Aika kuluu. Natalissa nousee levottomuuden kipuileva tila. Takaraivossa jomottaa vielä kivenosuma. Paholaisen leima. Kehossa tuntuu nihkeältä ja tunkkaiselta oksentamisen jälkeen. On kaikin puolin kauhun olotila. Vettä on saatava, ajattelee Natali, mutta on otettava huomioon, että haulikko luo entistä kireämpää ilmapiiriä, ja etäännyttää veden saamisen mahdollisuuden kauemmaksi.
Natali hermostuu. Virottuaan ja pelastuttuaan hukkumakuolemalta hän päättää uhmata Nastia ja juoda vaikka henki menisi. Vaikka tämä ampuisi. Vaikka tulisi kuulaa takaraivoon, hän on päättänyt juoda, sillä mikä loppu se sellainen olisi, että antaa periksi tuollaiselle tikulle. Mikä näky se olisikaan, hän kuivuneena ruotona lautallaan, olisi se nyt ainakin kunniakkaampi loppu kuolla haulit takaraivossa.
Natali katsoo Nastiin uhmaten ja polvistuu veden äärelle ja kerää vettä kämmenkuppiinsa. Nasti ottaa aseen, painaa sitä poskea vasten ja tähtää Natalin käteen, jossa on vettä. Natali katsoo syrjäsilmällä Nastiin ja aseeseen. Antaa silmiensä haaleanharmaiden pallukoiden vaihtaa kohdetta edestakaisin.
Nasti ottaa aseesta tiukemman otteen. Hän on ampumassa oikeasti. Se on ampumassa oikeasti ja käteen, tajuaa Natali ja miettii voisiko sitä pyytää ampumaan suoraan päähän.
Mustaviiruinen pupu pujahtaa Natalin pöksyihin ja sitoo karvat umpisolmuun. Olkoon tällä kertaa. Hänhän jäisi kitumaan ilman kättä. Verinen tynkä heilumassa hänen mielikuvituksensa aavalla aavikolla saa aikaan puistatusta. Natali antaa periksi ja kaataa veden kämmeneltään pois. Istuu lautalle ja alkaa miettiä.
Kuluu tovi. Lautat lipuvat jälleen lähellä toisiaan. Nasti tarkkailee Natalia. Natali katselee muka aavalle, mutta tarkkailee samalla ympäristöä. Yhtäkkiä Natali huomaa vedessä kelluvan kuolleen sorsan. Jos siihen tarttuisi ja löisi akalta tajun kankaalle, ja sitten joisi sielunsa kyllyydestä toisen maatessa tajuttomana ja ollessa kyvytön vahtimaan vettään. Siinäpä vastan suunnitelmien suunnitelma.
Hetken hän on ihan varma toimistaan, mutta hänpä ei tartukaan sorsaan, sillä Nastihan heräisi pian tokkurastaan ja Natali saisi palkkansa. Ehkä Nasti sitten ampuisi ja tappaisi hänet, ja söisi hänen lihansa. Ei kai hän sellaista riskiä ottaisi.
Aikaa kuuluu ja Natali ei tee elettäkään, tunnelma tiivistyy. Tajunnan rummut ja pillit soittavat fanfaarimusiikkia. Natalin jano kovenee ja janoinen orkesteri soittaa entistä kovempaa. Aivosolujen ne itsekurillisimmatkin ja harkitsevimmat komppaniat alkavat marssia janon puolesta, ja pitää mielenosoitusta sen puolesta, että vettä ja äkkiä.
Viekoittelevana ja komeana vesi uhkuu kuin nuori prinssi ilojensa pariin. Kun vaan saisi juoda. Kun vaan saisi. Vähitellen Natali vaipuu puolittain lautalle huonovointisena makaamaan. Hieman teatteria peliin mukaan ja maailma on kohta hänen.
Kun sitten Nasti itse kurottautuu vettä kohti ja ottaa sitä peltiseen mukiinsa ryystäen äänekkäästi, ei Natali enää voi pidätellä itseään. Jostakin takaraivosta käsin alkaa toimia sisäinen koodi, joka suorastaan käskee juomaan, vaikka tappamaan ja juomaan.
Lempeä kiltti kukkaleninkinen Natali, joka tahtoo kaikille vain pelkkää hyvää, tarttuu salaman nopeasti sorsan raatoa kaulasta ja täräyttää sillä Nastia niskaan. Nasti kuukahtaa sievästi norjahtaen alas ja ote aseesta irtoaa. Peltimuki kierähtää rämähtäen lautalle. Natali kurottautuu aseeseen ja ampuu sillä laukauksen voiton merkiksi.
Ammuttuaan ja haisteltuaan ruudin runollista tuoksua Natali venyttää kätensä kohti Nastin peltimukia ja omii sen täysin oikeuksin itselleen. Sitten Natali nousee lautalleen ja huutaa ja tanssii, ja sitten polvistuu juomaan. Kurlaa ja juo pitkään ja hartaasti ahmien vettä Nastin peltimukista. Aijai tätä iloa ja kesäpäivää ja veden riemua.
Nasti makaa lautallaan tajuttomana. Nyt Natali on veden kuningatar. Nyt Natali määrää, sillä hänellä on ase, peltimuki ja kuollut sorsa, josta hän voi repiä lihakkaita palasia syödäkseen.
Nyt Natali ei voi silmäänsä räpäyttää, hänen täytyy olla varuillaan. Hänellä on vettä yllin kyllin juoda janoonsa, mutta hän ei tiedä minä hetkenä hyvänsä Nasti saattaa yllättää hänet, ja tilanne olisi taas toisin päin.
Hänen on siis oltava varuillaan. Asettakin hän on valmis käyttämään. Hän on valmis vaikka ampumaan tuon röyhkeän kuivakan akan, jos se vain häntä uhkaisi ja hänen vettään. Eihän tuossa syötävää ole, mutta lonkkaluista saisi ihan hyvät melat, joilla voisi soutaa.
Sari Maanhalla
Maailmankaikkeuden lähteillä 