Havaintoja Vaeltajan Tieltä

Posts tagged “esiintyminen

Nokkahuiluvallankumous

Ala-asteella Maskun Kurittulan koululla musiikkituntien oleellinen sisältö oli nokkahuilun soitto. Vihasinko sitä. No en todellakaan, vaan rakastin sydämeni kyllyydestä. Rakkauteni oli jopa niin mittavaa, että kun musiikinopettajamme päätti perustaa innokkaimmille pillin puhaltajille nokkahuilukerhon, joka kokoontui maanantaisin varsinaisen kouluajan jälkeen, liityin minä oitis joukkoon mukaan.

Olin niin innokas, että olin vain kerran pois. Silloin oli niin paljon kuumetta, että ei olisi tainnut huilun puhaltamisesta tulla yhtään mitään, joten pakkorako, vaikka tuskaa se tuotti olla osallistumatta. Yhdestä poissaolokerrasta huolimatta olin kuitenkin koko puhaltajasakin ahkerin ja muistaakseni opettaja palkitsi minut karkkipussilla.

Olin ilmeisen hyvä ja taitava. Kun koko syys- ja kevätlukukausi oli luritettu tuota luunvalkoista mielipiteet jakavaa täyteläistä soitinta, koitti kevätkonsertin aika. Eikä se ollut mikään myötähäpeällisen sympaattinen koulukonsertti vaan jokin oikeampi tapahtuma nuorisoseurantalolla. Opettaja halusi minulle jonkin merkittävän osan esityksessä. Olisin saanut soitettavaksi sellaisen isomman huilun, samalla logiikalla se olisi kuulemma toiminut, kuten nokkahuilukin, mutta sen sijaan, että olisin ollut onneni kukkuloilla päästäkseni parrasvaloihin vetämään kenties ihan oikean soolon, otinkin oikein kunnolla takapakkia.

En nimittäin suostunut harjoituksissa enkä varsinaisessa esityksessäkään soittamaan huilua ollenkaan. Itse asiassa sain puhuttua käsiini palikat. Aivan oikein. Sellaiset pähkinäpuunruskeat puupalikat. Oma roolini koko esityksessä oli lyödä kaikki kuninkaalliset neljä kertaa tietyssä kohdassa kahta palikkaa toisiinsa tietyssä rytmissä. Ensin kaksi lyöntiä, ja välissä yhden rytmin mittainen tauko ja sitten toiset kaksi lyöntiä.

Ja kuinka kävi. Löin kyllä neljä lyöntiä, hurraa, mutta löin juuri siihen väliin mihin ei pitänyt, ja jätin hämmennyksessä seuraavan lyönnin lyömättä ja hätäisesti jotenkin kolautin sen neljännen. Siinä oli nokkahuiluvirtuoosin nokkahuilukerhon huipennus. Totaalinen tyrintä palikoiden kanssa.

Ilmeisesti olin sielultani huilisti, mutta esiintymisjännitys teki minusta epätahtisen palikkakerholaisen. Rintaan pisti, ahisti ja hirvitti, ennen esitystä, sen aikana ja jälkeen.

Perusnokkahuilunsoitto oli koulun arkea. Kaikki oppilaat soittivat musiikkitunnilla nokkahuilua. Huiluja kukaan ei ostanut itse, vaan ne tuli koulun puolesta. Huilun kotelo oli sellaista vaaleansinistä muovia, jonka sisään huilu suojautettiin. Kotelon päässä oleva läppä suljettiin nepparilla kiinni ja arvon huilu oli suojassa ja turvassa. Sattuipa kuitenkin olemaan niin, että tuo kotelo oli sellaista kovaa muovia ja muistaakseni joko se läppä murtui taitekohdasta irti tai nepparin kohta jotenkin hajosi, tai molemmat. Tämä oli niiden koteloiden tyyppivika.

Yrittäjäperheen kasvattina käsityötaitoisten vanhempien luomassa kodissamme oli lukuisia neulekoneita, ompelukoneita, saumureita, lankoja ja kankaita. Se, että minun ja veljeni nokkahuilukotelot hajosivat yhdistettynä sen tosiasian kanssa, että sekä äitini että isäni olivat käsityötaitoisia luovia henkilöitä, tapahtuikin niin, että isäni ompeli minulle ja veljelleni sellaisesta tekokarvaisesta valkoharmaasta kankaasta uudet nokkahuilukotelot. Tai pikemminkin pussukat.

Minä nokkahuilukerhon kömpelö priimus suhtauduin karvaiseen huilun suojukseen kaikista pätevistä häpeätaidoistani käsin ja menin huilu karvaturrikaan käärittynä hieman empien ja madellen kouluun. Mutta aivan turhaan podin karvapussukkahäpeää, sillä koska kaikki ikätoverit olivat samassa nokkahuilun oppimisvelvollisuuden otteessa hajonneiden koteloiden draamassa, hekin halusivat juuri sellaisen kotelon. Karvakotelo olikin kuuminta hottia.

Pikkuveljeni oli tilannetajuisempi ja näin ollen ajan tasalla asian suhteen ja hän ryhtyi kauppamieheksi. Hän otti tilaukset ja rahat vastaan, ja meni kotiin ja kertoi isälle kuinka monta nokkahuilukarvapussukkaa tällä kertaa hän saisi ommella. Ja isä oli ajan tasalla ja ompeli. Pikkupojan bisnesvainu oli aikuisestakin inspiroivaa. Ja ottaen huomioon, että niin monissa kouluissa tuota samaista huilua puhallettiin, olisihan siinä ollut uraa laajemmastikin nokkahuilunyssykkämestariksi.

Minulle jäi takavasemmalle vetäytyvän nokkahuiluinsoiton opiskelijan osa. Ostakaa makkaraa, markalla ja kahdella jo paljon saa. Aika moni lienee tämän kyseisen jankkaavan pätkän äärellä huiluaan tavistunnilla peruspuhallellut. Nokkahuilukerhossa sen sijaan olikin sitten erilaiset kappaleet. Makkaran markkinointi ei ollutkaan siellä keskiössä, vaan banaanien. Siellä nimittäin harjoiteltiin tätä säveltä; banaanimestarilla kaikki on, kaikki on, banaanimestarilla kaikki banaanit on, ei näy siellä makkaraa, eikä juustoja,…

Kun perheemme muutti Turun seudulta Oulun seudulle, nokkahuilu vaihtui viisikieliseen kanteleeseen. Ja tiedättehän miten se sitten eteni. Minun piti päästä varsinaisen kouluajan jälkeen kokoontuvaan kantelekerhoon. Syksy ja kevätkausi ansioitunutta rämpyttelyä ja sitten oli se kevätjuhla, johon opettaja halusi minut soittamaan. Tällä kertaa en kuitenkaan puhunut itselleni palikoita kouraan, vaan halusinkin viisikielisen kanteleen sijasta soittaa 36 kielistä. Ja niin sitten soitin. Tästä ruhtinaallisesta hetkestä on aikaa 27 vuotta.

Niin nokkahuilu kuin kanteleet ovat saaneet olla rauhassa. Toisinaan kokeilen niitä, mutta koska olen sittemmin muuttunut itse huiluksi eli kaikista maailman toiminnoista mieluiten hyräilen, vihellän tai laulan, on ainakin nokkahuilu joutunut toistaiseksi hyllytetyksi karvakääröineen vaatehuoneen pimeään nurkkaan.

Yksi laulettavista lempikappaleistani on tietenkin Oskar Merikannon säveltämä ja Larin-Kyöstin sanoittama Itkevä huilu. Sen tarinassa on koko elämä. Oikeastaan kaikki olennainen. Yrittäessämme liikaa tai pelätessämme epäonnistumista huilu ei yksinkertaisesti soi, vaikka se olisi kuinka hieno. Ja ne hedelmällisimmät hetket elämässä ovat juuri ne, kun heitämme huilun maahan, luovumme pyrkimyksistämme ja suhtaudumme elämiseen vaatimuksista hellittäneenä.

Elämä onkin ilmiselvä nokkahuilukerho, jossa kukin soittelee tyylillään. Joko elämämme on se kaunis lurittava viipyilevä sävelpunos tai sitten se turhautumisen aallossa puhallettu kirkkaan kirkuva yksiääninen soolo, joka rikkoo kaikkien liian lähellä olevien tärykalvot. Tai jotain näiden väliltä. Ainakaan ei kannata unohtaa huiluaan sinne elämättömän elämän hyllylle.

Ex-rumpalin tyttärenä haluan myös muistuttaa, että palikoiden paukuttelu on toki kelpo elämänkulku, mutta jos rakastaa huilua, ei auta valittaa, jos vaihtaa huilunsa palikoihin, vaikka olisi halunnut juurikin huilun kanssa vaeltamisen.

Ja vielä kaihoisan surumielisyyden sekainen huokaus, sillä ikävä kyllä nokkahuiluus on uhanalainen laji. Jos ei vielä, niin ainakin kohta. Juuri luin uutisen, että paikoin koulujen nokkahuilut ovat vaihtuneet ukuleleen. Ukulele, tuttavallisemmin uke on siis syrjäyttämässä nokkahuilun. Kai sitä sitten semmoisia ukulelekerhojakin nykyään järjestetään. Kai jossain sentään joku aikuinen lapsensa agitoimana duunaa ja tuunaa modernilla singerillä ukulelelle karvaista somaa laukkua.

Ja kenties sittenkin pitäisi järjestää mielenosoitus nokkahuilun puolesta.

Lopuksi vielä todettakoon, että meikäläisen eli tämän erityishölmön alias amatööripuuhastelijan huiluton luomulauluversio Itkevä huilu nimisestä kappaleesta löytyy täältä.

Laulu on laulettu ja video tehty koulun nokkahuilutuntien sekä muiden elämän puhallinorkesterikokemusten muistolle. Palkeitakin on tullut pumpattua tukkoisen tulipesän äärellä. Kaikessa on kyse hengittämisestä ja hengityksen liikkeestä. Jos huilu ei nappaa, on meillä kaikilla kuitenkin nokka. Samassa kerhossa kuitenkin ollaan.

Minkälaisiahan muistoja sinulla liittyy nokkahuiluun. Vai kuulutko kenties kantele- tai ukulelekerholaisiin, vai soitettiinko koulussasi käpylehmäharpulla. Entä mikä soitin sinun elämäsi on. Pajupilli on oma valintani. Ja yksinkertaisesti siitä syystä, että kävi tässä elämässä kuinka köpelösti tahansa, aina on mahdollisuus ojaan langettuaan kurottautua sen verran, että taittaa pusikosta oksan ja veistelee siitä itselleen pillin.

Sari Maanhalla

Mainokset

Muotitietoinen

Poetry Slam Pariisi avajaiset (9) Sari Maanhalla

Muotitietoinen sanataiteilija Sari Maanhalla Pariisissa Lavarunouden MM-kisojen avajaisissa komeasti urheiluhenkisesti urheilupaidassa.

Madagaskarilainen runoilija Tsiky kysyi minulta Pariisin esikaupungin sykkeessä sijaitsevan auditorion pihalla, että mitä paitani teksti röhnisch oikein tarkoittaa vai tarkoittaako mitään. Oli kevät, lämmintä, koivut puskivat vihreitä pursuavia törsöjään esiin vanhasta tottumuksesta. Pariisi sykki mustarastaan taukoamatonta laulutaikaa, alkukesän suloisuutta, kun samaan aikaan Suomessa potkittiin vielä loskapalleroita.

Tsiky oli pieni, pienempi kuin minä, mikä sinänsä on harvinaista, että sain katsoa jotakuta alaviistoon. Alkuun tuntui takeltelevalta, osaanko muodostaa englanninkielisiä sanoja ollenkaan siinä asetelmassa. Hänen kysymyksensä hämmensi ja minä vietin kiusallisen, mutta lyhyen hetken hiljaa ja annoin hölmön ja kömpelöllä englanninkielellä tökkivän vastauksen, että en minä tiedä, ei kai se mitään tarkoita. Tunsin noloutta sekä omasta puolestani että hänen puolestaan. Eikö hän tiennyt, että se on vain vaatemerkki ja mitä ne muka tarkoittivat. Mitä siinä kyselet.

Viisi vuotta myöhemmin paukkupakkasten kiristäessä viiman kompilla joulukiireisten ihmisten ohimoita aamun ollessa vasta syntymässä sain ahaa elämyksen sängyssä ryttääntyneiden lakanoiden katveessa. Yhtäkkiä tajusin tyhmyyteni ja ymmärsin, että röhnisch oli saksaa ja tarkoitti puhdasta. Niin tietysti, miten en ollut sitä tajunnut.

Aina minussa oli ilmennyt taipumus lievälle hidasjättöisyydelle, joka ilmeni siten, että hienojen vieraskielisten kommunikointitilanteiden aikana muistutin lähinnä muumiota ja tilanteiden jälkeen sai mieleen kaikki ne nerokkaat sutkautuksensa. Kuinka englanninkieli luistikaan nokkelasti itsekseen asioita pohtiessa.

Viisi vuotta oli aika pitkä aika. Tajuta, että paidan teksti tarkoitti puhdasta. Sitähän silloinen paitani ei ollut. Ja oivallukseni tuona hämyisenä pakkasaamuna arkisessa asunnossani kaukana lyyrisestä Pariisista, sai minut nauramaan hervottomasti. Vai puhdas. Olin tuona keväänä matkustanut Ranskaan ja ontuva lentoyhtiö oli hukannut matkatavarani ja jouduin olemaan samassa valkoisessa paidassa aivan liian pitkään. Ja paidan teksti oli kuuluttanut kaikkialle tietämättäni koko ajan puhtauttani, jota Tsiky ei ollut ymmärtänyt tai, jos hän olikin ymmärtänyt ja nimenomaan halunnut alleviivata minussa vallitsevan paradoksin.

Tsiky oli yksi kilpakumppaneistani. Osallistuin tuolloin Pariisissa Suomen edustajana lavarunouden maailmanmestaruuskisaan. Meitä oli siellä hyvin monesta maasta kukin runoilemassa omalla kielellään. Lisäksi reissuun kuului muutamia muita esiintymisiä. Kaikki hienot etukäteen maalailemani esiintymisvaatesuunnitelmat olivat menneet mönkään, kun vaatteeni vaelsivat lentoyhtiön myötävaikutuksesta väärässä kaupungissa väärällä liukuhihnalla. Esiinnyin muun muassa lavarunouden maailmanmestaruuskisojen avajaisissa jokilaivassa Seinen sivuhaaralla virttyneessä ja likaisessa t-paidassa, jonka rintamuksilla teksti puhtaudesta parkui irvokkaana suorana lähetyksenä Ranskan televisiossa muotitietoisille ja täydellisille ranskalaisille.

En tuonut kunniakasta runovoittoa koto-Suomeen. Ehkä siksi, että lentoyhtiö pilasi hyvin alkaneen taiteilijan mahdollisuuteni ja pakotti minut esiintymään epätyylillisesti tyylikkäässä Pariisissa tai juurikin päinvastoin. En muuten koskaan ole esiintynyt enää siinä paidassa, kuten en sitäkään ennen, sehän oli urheilupaita, mutta ehkä olisi pitänyt esiintyä. Tai sitten ei.

Samainen paita sai joskus myöhemmin myös erään akateemisesti korkeakoulutetun korostuneen huomion Suomessa. Hänen vaatemerkkitietoisuutensa ja erityisen vahva iloisuutensa paitani tekstistä hämmensi ja aloin ymmärtää, että olin vahingossa ollut muoti- jopa trenditietoinen. Olin vahingossa ostanut itselleni merkkipaidan, mikä sinänsä oli aika erikoista, sillä olin aina enemmänkin samaistunut Göstan lauluun muotitietoisuudesta, jossa ollaan käsittääkseni vähemmän muotitietoisia.

Emäntä vuorella Sari Maanhalla

Ehkä pukeutumiseni on vähän tilannetajutonta tai siinä kategoriassa vähintäänkin outoa. Kerran vuorelle kiivettyäni minun piti saada pukeutua tähän valkoiseen mekkoon.

Olin maalta lähtöisin enkä koskaan ollut oikein oppinut Pukeutumaan. Puolestaan pukeutuminen oli onnistunut, sehän oli yleisesti suositeltavaa pukea vaatteet päällensä ihmisten ilmoilla ollessaan ja minulle oli tullut tavaksi pukea vain jotain päälle täyttääkseni yleisen vaatimuksen siitä, että alasti ei ollut sopivaa kulkea. Vaikka olen esteetikko monessa mielessä, ja valitsen tietoisesti vaatteeni, mitään pakkomiellettä tietyllä tavalla pukeutumiseen ei minulla ole koskaan ollut. Vaatteet, nuo kankaasta erinäisten käsityövaiheiden kautta muotoillut systeemit merkitsevät minulle lähinnä käytännöllisyyttä, lämpöä ja itsensä verhoilemista sulojensa peittämiseksi.

Kerran osoitin vahinkomuotitietoisuuttani ostaessani aurinkolasit. Ne olivat siis vain aurinkolasit ja kuka tahansa uv-säteilytietoinen tietää, mihin niitä käytetään ja miksi, mutta erään tuttavan reaktio osoitti niiden olevan Jumalan varvastossuista seuraavat, kun hän huudahti ja alkoi lähes palvovasti hiplata aurinkolasejani kai nuollakseen niitä. Sillä G-salamanlyömällä hetkellä tulin tietoiseksi, että lasini olivat sentään Guccit ja ne olivat (silloin) kuulemma so hot, ellei jopa ekstra spaissit. Minulle ne olivat edelleenkin vain aurinkolasit, joilla suojasin silmäni innokkaalta emotähtemme valolta.

Halusin välttää isäni kokeman kohtalon. Eräänä kirkuvan kirkkaana keväänä pilkkijäillä hän tajusi olevansa sokea ja palasi kotiin käsikopelolla pitkin vanhan Naantalin mutkaisia ja omituisia katuja. Isässä oli annos taistelijaa ja selviytyjää. Siellä niitä oli ukkoja rivissä jääaukkoja tuijottamassa, mutta vahingossakaan isä ei sanonut kenellekään mitään näkökykynsä menetyksestä saati pyytänyt keneltäkään apua kilometrin matkalleen päästäkseen kotiin. Hän vain lähti toimintakykyistä teeskennellen kaikessa hiljaisuudessa. Ensin hän oli hoiperrellut jäältä kohti jyrkän kallion katveeseen pykätyille puuportaille. En edes tiedä mitä kautta hän oli onnistunut nousemaan sieltä ja puolestaan laskeutumaan alamäkeä pitkin sokkeloisten vanhojen talojen lomasta vetäen perässään pulkkaa, jossa kaira ja pilkkireppu saaliineen lekottivat.

Kotiin päästyään hänellä ei mennyt sormi suuhun. Hän oli toiminnan mies. Oli tiedossa, että vävy oli tulossa kylään, jolle hän oli aikonut ennen sokeutumistaan keittää kalapotut. Ja eihän lumisokeus estä keittämästä kalapottuja. Mitä siitä vaikka ei nähnytkään mitään. Ehtihän sitä murehtia sitten myöhemmin. Hän oli sokea reilun viikon ja ei tarvinnut kokemuksen omenan kauaa pudottuaan maassa märehtiä, että jälkikasvu tajusi ostaa itselleen kunnon silmiensuojelijat. Ja täysin vahingossa täyttä muotitietoisuutta noudattaen olin tullut ostaneeksi juuri ne Aurinkolasien aurinkolasit.

Toki sekin loistelias merkkiuskottavuus loppui aikanaan, nimittäin tulin liukastuneeksi eräällä piskuisella sillalla niin, että Quccit koteloineen lensivät kauniilla kaarella Oulujokeen. Plumpsis. Siinä sitten ihailin kuinka kauniisti merkkikotelot kuljettivat merkkilasejani kohti merta. Ja olin aivan liian maallinen, jotta olisin voinut vaan ottaa jalat alleni ja juosta vettä pitkin lasieni perään.

Hankin toiset aurinkolasit, joiden suhteen olin tarkoituksella merkkitietoinen ja vältin ostamasta äänekkäästi nimeään parkuvia laseja. Suhtauduin uusiin arskakakkuloihin naiivin naurettavalla varmistamisella ja lähes sidoin ne kiinni päähän. En halunnut enää heitellä laseja jokeen, koska siitä ei saanut tyylipisteitä ja tyhmyyssaldo oli jo täynnä.

Metsänneito Annikki Sari Maanhalla Kuvaaja Sari Koopman

Joskus on käynyt niinkin oudosti, että minua on pyydetty valokuvamalliksi – en siis ole aivan toivoton tapaus. Ja metsässä kasvaneena, mikä olisikaan sopivampi asu kuin Metsänneidon Annikin puku, johon sain pukeutua Koitelissa eräänä kevättalvisena päivänä. Oikeaan tunnelmaan pääsemiseksi päätin poseerata hangessa paljain jaloin. Kuvaaja Sari Koopman. Asu on Kaarina Kailon ja Eija Keräsen taiteellista käsialaa.

Olen myöskin kerran ajattelemattomuuttani onkireissun lomassa hairahtunut kaupunkikahvilaan kaakaolle saappaissa, maastohousuissa ja pappani vanhassa jussipaidassa, jossa roikkui risuja, havuja ja naavanriekaleita. En tullut ajatelleeksi. Kerran teinivuosina puolestaan häpäisin ikätovereiden Levisfarkku-uskonnollisuutta. Olin mennyt ostamaan paikallisesta halpaliikkestä Leviskopiot ja ilmestyin ne jalassa kouluun. Metelihän siitä syntyi. Tuohon mennessä olin kyllä jo oppinut sen, että päälläni oli usein jotain kommentoimisen aihetta. Äitini oli taitava kutoja ja ompelija, joka oli ommellut minulle jopa ne siniset farkut ja paljon muita uniikkeja vaatteita, joita ei tusinakaupoista löytynyt. Äiti oli taiteellinen yrittäjä, hänellä oli oma vaatemallisto ja myymälä Turussa.

Sari Maanhalla the Muotitietoinen

PS. On hyvinkin mahdollista, että röhnisch ei tarkoita yhtikäs mitään. En tiedä mistä sain runoilijan päähäni, että se on saksaa ja tarkoittaa puhdasta…