Millaiselta Sinä näytät runona?
RUNONNÄKIJÄN TELTTA – runomuotokuvia
Kalevalainen Metsänneito Annikki kutsuu sinua selvittämään Millaiselta Sinä näytät runona? Runomuotokuvien kirjoitusprosessi perustuu hiljaisuuteen ja yhdessä olemiseen. Runoilija katselee runomuotokuvattavaa ja hänessä vallitsevaa ilmapiiriä, ja erilaisten olemispuolien sävyt työstyvät tunnustelevan intuition kautta sanoiksi.
Runomuotokuvan tarkoitus ei ole arvioida toista ihmistä, vaan katsoa avoimesti ja pukea poeettinen tuntuma ja olemus sanoiksi. Sanaton vuorovaikutus ja nähdyksi tuleminen ovat runomuotokuvan keskeiset teemat. Runomuotokuvassa ihminen saa mahdollisuuden olla muusa, runoilijan innoittaja.
Tervetuloa selvittämään, miltä sinä näyttäisit runona!
Lauantaina 14.9.2019 klo 19.00 –>
Metsänneito Annikin asu perustuu filosofian tohtori Kaarina Kailon tutkimustyöhön. Asu on Kailon ja Asta Räsäsen toteuttama. (Kailo, K. 2018. Finnish Goddes mythology and the golden woman-climate change, earth-based indigenous knowledge and the gift. Lore & Loom 2018.)
Runonnäkijän teltta = Ekopsykologi Irma Heiskasen toteuttama Veden emon teltta, joka ilmentää alkuperäiskansojen perinnetietoa. Veen emo on ollut keskeinen hahmo mm. suomalaisessa mytologiassa ja kansanrunoudessa. (Heiskanen, I. 2017. Esiäitien kädenjäljillä – perinne-ekologista viisautta ja ornamenttikieltä. Lore & Loom.)
Runonnäkijänteltta – runomuotokuvat ovat osa Kesän jatkot -tapahtumaa.
KESÄN JATKOT VILLA VIENASSA
Kesän jatkot on poikkitaiteellinen kulttuuri-ilta, jossa juhlistetaan kesän vaihtumista syksyyn tunnelmallisissa merkeissä. Ulkoilmatapahtuma järjestetään Hietasaaren Villa Viena -karjalaiskylän pihapiirissä kalevalaisessa idyllissä, Oulun Hietasaaressa Vaaskiventie 12 .
OHJELMA:
19.30 Runolautakunta
20.00 Nisun Himo!
20.15 Olutjooga
20.45 Director’c Kat
21.00 Tulishow
21.30 Hentilä, Laikari & Salmela
22.00 Kari Tykylevitz Tykkyläinen
22.30 Esa Eloranta
23.15 Maya & Frozen Hippies
Sari Maanhallan runomuotokuvapiste avoinna koko illan.
Pihapiirissä on mahdollisuus omatoimiseen makkaranpaistoon. Omat makkarat siis mukaan!
Liput: 12 € ovelta, ennakkoon 11 €.
Järjestäjät: Huutomerkki ry ja Huvila ry
Tervetuloa!
Muotitietoinen
Muotitietoinen sanataiteilija Sari Maanhalla Pariisissa Lavarunouden MM-kisojen avajaisissa komeasti urheiluhenkisesti urheilupaidassa.
Madagaskarilainen runoilija Tsiky kysyi minulta Pariisin esikaupungin sykkeessä sijaitsevan auditorion pihalla, että mitä paitani teksti röhnisch oikein tarkoittaa vai tarkoittaako mitään. Oli kevät, lämmintä, koivut puskivat vihreitä pursuavia törsöjään esiin vanhasta tottumuksesta. Pariisi sykki mustarastaan taukoamatonta laulutaikaa, alkukesän suloisuutta, kun samaan aikaan Suomessa potkittiin vielä loskapalleroita.
Tsiky oli pieni, pienempi kuin minä, mikä sinänsä on harvinaista, että sain katsoa jotakuta alaviistoon. Alkuun tuntui takeltelevalta, osaanko muodostaa englanninkielisiä sanoja ollenkaan siinä asetelmassa. Hänen kysymyksensä hämmensi ja minä vietin kiusallisen, mutta lyhyen hetken hiljaa ja annoin hölmön ja kömpelöllä englanninkielellä tökkivän vastauksen, että en minä tiedä, ei kai se mitään tarkoita. Tunsin noloutta sekä omasta puolestani että hänen puolestaan. Eikö hän tiennyt, että se on vain vaatemerkki ja mitä ne muka tarkoittivat. Mitä siinä kyselet.
Viisi vuotta myöhemmin paukkupakkasten kiristäessä viiman kompilla joulukiireisten ihmisten ohimoita aamun ollessa vasta syntymässä sain ahaa elämyksen sängyssä ryttääntyneiden lakanoiden katveessa. Yhtäkkiä tajusin tyhmyyteni ja ymmärsin, että röhnisch oli saksaa ja tarkoitti puhdasta. Niin tietysti, miten en ollut sitä tajunnut.
Aina minussa oli ilmennyt taipumus lievälle hidasjättöisyydelle, joka ilmeni siten, että hienojen vieraskielisten kommunikointitilanteiden aikana muistutin lähinnä muumiota ja tilanteiden jälkeen sai mieleen kaikki ne nerokkaat sutkautuksensa. Kuinka englanninkieli luistikaan nokkelasti itsekseen asioita pohtiessa.
Viisi vuotta oli aika pitkä aika. Tajuta, että paidan teksti tarkoitti puhdasta. Sitähän silloinen paitani ei ollut. Ja oivallukseni tuona hämyisenä pakkasaamuna arkisessa asunnossani kaukana lyyrisestä Pariisista, sai minut nauramaan hervottomasti. Vai puhdas. Olin tuona keväänä matkustanut Ranskaan ja ontuva lentoyhtiö oli hukannut matkatavarani ja jouduin olemaan samassa valkoisessa paidassa aivan liian pitkään. Ja paidan teksti oli kuuluttanut kaikkialle tietämättäni koko ajan puhtauttani, jota Tsiky ei ollut ymmärtänyt tai, jos hän olikin ymmärtänyt ja nimenomaan halunnut alleviivata minussa vallitsevan paradoksin.
Tsiky oli yksi kilpakumppaneistani. Osallistuin tuolloin Pariisissa Suomen edustajana lavarunouden maailmanmestaruuskisaan. Meitä oli siellä hyvin monesta maasta kukin runoilemassa omalla kielellään. Lisäksi reissuun kuului muutamia muita esiintymisiä. Kaikki hienot etukäteen maalailemani esiintymisvaatesuunnitelmat olivat menneet mönkään, kun vaatteeni vaelsivat lentoyhtiön myötävaikutuksesta väärässä kaupungissa väärällä liukuhihnalla. Esiinnyin muun muassa lavarunouden maailmanmestaruuskisojen avajaisissa jokilaivassa Seinen sivuhaaralla virttyneessä ja likaisessa t-paidassa, jonka rintamuksilla teksti puhtaudesta parkui irvokkaana suorana lähetyksenä Ranskan televisiossa muotitietoisille ja täydellisille ranskalaisille.
En tuonut kunniakasta runovoittoa koto-Suomeen. Ehkä siksi, että lentoyhtiö pilasi hyvin alkaneen taiteilijan mahdollisuuteni ja pakotti minut esiintymään epätyylillisesti tyylikkäässä Pariisissa tai juurikin päinvastoin. En muuten koskaan ole esiintynyt enää siinä paidassa, kuten en sitäkään ennen, sehän oli urheilupaita, mutta ehkä olisi pitänyt esiintyä. Tai sitten ei.
Samainen paita sai joskus myöhemmin myös erään akateemisesti korkeakoulutetun korostuneen huomion Suomessa. Hänen vaatemerkkitietoisuutensa ja erityisen vahva iloisuutensa paitani tekstistä hämmensi ja aloin ymmärtää, että olin vahingossa ollut muoti- jopa trenditietoinen. Olin vahingossa ostanut itselleni merkkipaidan, mikä sinänsä oli aika erikoista, sillä olin aina enemmänkin samaistunut Göstan lauluun muotitietoisuudesta, jossa ollaan käsittääkseni vähemmän muotitietoisia.
Ehkä pukeutumiseni on vähän tilannetajutonta tai siinä kategoriassa vähintäänkin outoa. Kerran vuorelle kiivettyäni minun piti saada pukeutua tähän valkoiseen mekkoon.
Olin maalta lähtöisin enkä koskaan ollut oikein oppinut Pukeutumaan. Puolestaan pukeutuminen oli onnistunut, sehän oli yleisesti suositeltavaa pukea vaatteet päällensä ihmisten ilmoilla ollessaan ja minulle oli tullut tavaksi pukea vain jotain päälle täyttääkseni yleisen vaatimuksen siitä, että alasti ei ollut sopivaa kulkea. Vaikka olen esteetikko monessa mielessä, ja valitsen tietoisesti vaatteeni, mitään pakkomiellettä tietyllä tavalla pukeutumiseen ei minulla ole koskaan ollut. Vaatteet, nuo kankaasta erinäisten käsityövaiheiden kautta muotoillut systeemit merkitsevät minulle lähinnä käytännöllisyyttä, lämpöä ja itsensä verhoilemista sulojensa peittämiseksi.
Kerran osoitin vahinkomuotitietoisuuttani ostaessani aurinkolasit. Ne olivat siis vain aurinkolasit ja kuka tahansa uv-säteilytietoinen tietää, mihin niitä käytetään ja miksi, mutta erään tuttavan reaktio osoitti niiden olevan Jumalan varvastossuista seuraavat, kun hän huudahti ja alkoi lähes palvovasti hiplata aurinkolasejani kai nuollakseen niitä. Sillä G-salamanlyömällä hetkellä tulin tietoiseksi, että lasini olivat sentään Guccit ja ne olivat (silloin) kuulemma so hot, ellei jopa ekstra spaissit. Minulle ne olivat edelleenkin vain aurinkolasit, joilla suojasin silmäni innokkaalta emotähtemme valolta.
Halusin välttää isäni kokeman kohtalon. Eräänä kirkuvan kirkkaana keväänä pilkkijäillä hän tajusi olevansa sokea ja palasi kotiin käsikopelolla pitkin vanhan Naantalin mutkaisia ja omituisia katuja. Isässä oli annos taistelijaa ja selviytyjää. Siellä niitä oli ukkoja rivissä jääaukkoja tuijottamassa, mutta vahingossakaan isä ei sanonut kenellekään mitään näkökykynsä menetyksestä saati pyytänyt keneltäkään apua kilometrin matkalleen päästäkseen kotiin. Hän vain lähti toimintakykyistä teeskennellen kaikessa hiljaisuudessa. Ensin hän oli hoiperrellut jäältä kohti jyrkän kallion katveeseen pykätyille puuportaille. En edes tiedä mitä kautta hän oli onnistunut nousemaan sieltä ja puolestaan laskeutumaan alamäkeä pitkin sokkeloisten vanhojen talojen lomasta vetäen perässään pulkkaa, jossa kaira ja pilkkireppu saaliineen lekottivat.
Kotiin päästyään hänellä ei mennyt sormi suuhun. Hän oli toiminnan mies. Oli tiedossa, että vävy oli tulossa kylään, jolle hän oli aikonut ennen sokeutumistaan keittää kalapotut. Ja eihän lumisokeus estä keittämästä kalapottuja. Mitä siitä vaikka ei nähnytkään mitään. Ehtihän sitä murehtia sitten myöhemmin. Hän oli sokea reilun viikon ja ei tarvinnut kokemuksen omenan kauaa pudottuaan maassa märehtiä, että jälkikasvu tajusi ostaa itselleen kunnon silmiensuojelijat. Ja täysin vahingossa täyttä muotitietoisuutta noudattaen olin tullut ostaneeksi juuri ne Aurinkolasien aurinkolasit.
Toki sekin loistelias merkkiuskottavuus loppui aikanaan, nimittäin tulin liukastuneeksi eräällä piskuisella sillalla niin, että Quccit koteloineen lensivät kauniilla kaarella Oulujokeen. Plumpsis. Siinä sitten ihailin kuinka kauniisti merkkikotelot kuljettivat merkkilasejani kohti merta. Ja olin aivan liian maallinen, jotta olisin voinut vaan ottaa jalat alleni ja juosta vettä pitkin lasieni perään.
Hankin toiset aurinkolasit, joiden suhteen olin tarkoituksella merkkitietoinen ja vältin ostamasta äänekkäästi nimeään parkuvia laseja. Suhtauduin uusiin arskakakkuloihin naiivin naurettavalla varmistamisella ja lähes sidoin ne kiinni päähän. En halunnut enää heitellä laseja jokeen, koska siitä ei saanut tyylipisteitä ja tyhmyyssaldo oli jo täynnä.
Joskus on käynyt niinkin oudosti, että minua on pyydetty valokuvamalliksi – en siis ole aivan toivoton tapaus. Ja metsässä kasvaneena, mikä olisikaan sopivampi asu kuin Metsänneidon Annikin puku, johon sain pukeutua Koitelissa eräänä kevättalvisena päivänä. Oikeaan tunnelmaan pääsemiseksi päätin poseerata hangessa paljain jaloin. Kuvaaja Sari Koopman. Asu on Kaarina Kailon ja Eija Keräsen taiteellista käsialaa.
Olen myöskin kerran ajattelemattomuuttani onkireissun lomassa hairahtunut kaupunkikahvilaan kaakaolle saappaissa, maastohousuissa ja pappani vanhassa jussipaidassa, jossa roikkui risuja, havuja ja naavanriekaleita. En tullut ajatelleeksi. Kerran teinivuosina puolestaan häpäisin ikätovereiden Levisfarkku-uskonnollisuutta. Olin mennyt ostamaan paikallisesta halpaliikkestä Leviskopiot ja ilmestyin ne jalassa kouluun. Metelihän siitä syntyi. Tuohon mennessä olin kyllä jo oppinut sen, että päälläni oli usein jotain kommentoimisen aihetta. Äitini oli taitava kutoja ja ompelija, joka oli ommellut minulle jopa ne siniset farkut ja paljon muita uniikkeja vaatteita, joita ei tusinakaupoista löytynyt. Äiti oli taiteellinen yrittäjä, hänellä oli oma vaatemallisto ja myymälä Turussa.
Sari Maanhalla the Muotitietoinen
PS. On hyvinkin mahdollista, että röhnisch ei tarkoita yhtikäs mitään. En tiedä mistä sain runoilijan päähäni, että se on saksaa ja tarkoittaa puhdasta…
Matka
Rakastan matkalla oloa enkä tarkoita tällä painokkaalla sanamuodostelmalla vain ja ainoastaan sitä suurta hullaantumistani siihen ajatukseen, että planeettamme on kuin pienen pieni avaruusalus valtavassa kaikkeudessa, joka on koko ajan matkalla johonkin, vaan myös sitä suurta huumaavaa tunnetta, kun olen itse menossa jonnekin.
Rakastan mm. työmatkoja. Sitä, kun nousen polkupyörän satulaan pakattuani sen laukkuihin kaiken tarpeellisen aina kameroista ja paperinipuista kyniin sekä eväisiin. Sitä, kun olen vapaa liikkumaan ja liikuttamaan itseäni, ja kuinka tunnen sääolosuhteet ja niiden vaihtelut itsessäni. Paras hetki on silloin, kun olen täysin irti lähtöpaikastani, ja kun en ole ajatuksinenikaan vielä suuntautunut oletettuun määränpäähän. Kun vain olen. Matkalla.
Yksi tällainen työmatka suuntautui metsään. Pari vuotta aiemmin olin löytänyt akustiikaltaan täydellisen metsäisen aukion. Kun sävellystyöni Esiäitien elämänvoiman juurilla näyttelyyn Suomen Metsämuseoon oli siinä vaiheessa, että yhdeksän laulun sanat ja sävelet olivat päässäni valmiina ja tallessa, oli aika suuntautua niiden äänitystyöhön. Ison osan lauluista äänitin lähes satavuotiaan mökkivanhuksen kamarissa, jonne pyöräilin useampia reissuja koko studio mukanani, mutta sekä Luulauluni (Suojeluslaulu) että Metsänneidon Annikin laulu tuntuivat luonnollisemmalta taltioida äänitteelle ja videolle juuri tuolla metsäaukiolla.
Kameran ja sen jalustan sekä mikrofonitelineen lisäksi mukana pyörän päällä olivat myös tietokone, jonkinlainen äänitysmikseri ja sekalainen kasa piuhoja ja vara-akkuja. Mikrofoniteline ja kameran jalusta eivät millään tahtoneet pysyä kyydissä kuoppaisella hiekkatiellä, vaan irtosivat laahaamaan pitkin tietä. Oli omanlaisensa tunnelma yön hämärässä keskellä mystisenä vellovaa sumua pysähtyä kiinnittämään tavaroita paremmin. Kaikkialla vallitsi sumuinen lähes hiljaisuus. Sammakot kurnuttivat. Juuri ollut jykevä ukkoskuuro oli laantunut ja vain sammakoiden tasainen hyrinä kantautui peltoja ja tien laitaa reunustavista ojista. Metsänneidon Annikin lauluun tarvitsin linnunlaulua taustalle. Sammakon kurnutuksessa olisi toki ollut oivallista äänitaustaa, mutta käytännössä tehtävä oli mahdoton. Vaikka tekniikkani olisi ollut vähemmän amatöörimaista ja siepannut sekä lauluni että kurnutuksen talteen, pieleen idea sakutaustasta meni joka tapauksessa, sillä sammakot hiljenivät heti kun aloin laulamisen.
Muutamaa päivää myöhemmin eräällä aikaisen aamuyön pyöräilyreissulla sain Annikin laulun taltioitua. Vaikka aurinko oli vielä suhteellisen matalalla ja sitä peitti pilviharso ja lämpöasteita oli kaikki kolme kappaletta, laulusisareni julistivat seutunsa omistajuutta mahtipontisesti ja onnistuin saamaan äänitteelle peipon, lehtokertun ja pajulinnun säkeen oman luritukseni lisäksi.
Olen tehnyt myös joitakin keikkamatkoja pyöräillen. Olen ollut sitä mieltä, että auto on kyllä kätevä kaveri, mutta joidenkin asioiden suhteen se jouduttaa perille pääsyä aivan turhaan. Matkustaminen eli siirtymä paikasta toiseen on tervetullut silta asioiden välillä. Varsinkin keikoille mennessä energiansa saa kävellen tai pyöräillen viritettyä juuri sopivaksi, kun osallistuu omalla kehollaan mahdollisimman paljon matkaan. Niinpä pisin keikkamatka, jonka olen taittanut pyörällä, on ollut kuusikymmentä kilometriä. Se tapahtui eräänä pääsiäisenä, jolloin olin menossa pääsiäisyöksi laulamaan. Reitti kulki peltojen keskellä, joita jatkui silmän kantamattomiin. Matkalla ei oikeasti ollut mitään muuta kuin peltoja, peltoja ja taas peltoja. Aina välillä maisemaa halkoi tulviva jääpatoinen joki, joka jylisi, suhisi, kahisi ja lirisi ihan omassa kompissaan. Jossain vaiheessa matkaa saavuin kaupunkiin, ja se oli aika aavemainen. Oli pääsiäinen ja kaikki olivat jossain piilossa ilmeisesti syömässä mämmiä ja maalaamassa pääsiäismunia.
Mehiläistarhurina puolestaan erityisesti yksi matka on jäänyt mieleen. Olin hunajan linkoamisen ja ämpäreihin laskemisen jälkeen jäänyt nostalgiahuumassa kuuntelemaan Puhelinlangat laulaa ohjelmaa niin, että pimeä yllätti ja jouduin pyöräilemään kotiin reilun kymmenen kilometrin taipaleelle ilman valoja. Käytännössä siis ajoin pilkkopimeässä yrittäen väistellä hiekkatien pahimpia kuoppia, ettei hunajaämpäri tipahda tarakalta. Kuoppien väistely ja pimeässä suunnistaminen onnistuikin erinomaisesti, mutta jostakin syvästä pimeydestä singahti yhtäkkiä tielle järkyttävällä volyymilla räyhäävä jättiläiskoira, joka ei näyttänyt tykkäävän minusta laisinkaan. Täydellisestä vauhtipyrähdyksestäni huolimatta hunajaämpäri pysyi tipahtamatta kyydissä, vaikka melkoista ropeltamista se kyllä oli.
Jostain kumman syystä onnistuin olemaan pyörän päällä myös Valio -myrskyn aikoihin. Itse asiassa minulla oli täyteläinen oikeus nauttia sen järisyttävästä ytimestä täysin taivas alla. Tuuli kiskoo toisinaan mehiläispesien kattoja irti ja koska koko päivän oli tuullut railakkaasti, päädyin pyörän selkään tarkistaakseni kattojen tilanteen. Vaikka kotoa lähtiessä sähköt olivat olleet poikki jo pari tuntia, ei minulla ollut lainkaan tietoa siitä, että oli annettu varoitus jopa vaarallisen voimakkaasta myrskystä.
Menomatkalla myötätuulessa pyörä rullasi ennätysrailakkaasti. Kun pääsin perille, tuuli alkoi yltyä entisestään ja valtaisa sadekuuro rynnysti kaikkialle täyttäen kaiken hetkessä vedellä. Pienen katoksen alla sateen ja tuulen vihmoessa viihdytin jälleen itseäni Puhelinlangoilla ja kuuntelin kuinka joku nerokas soittaja toivoi Myrskyluodon Maijaa. Siinä hetkessä siinä myrskyn keskiössä oli tunnelma kohdallaan, samoin kuin siinä, kun pilkkopimeässä rankkasateessa ja vastatuulessa hieman myöhemmin risujen ja kaiken muun lennellessä poljin ikuisuudelta tuntuvan ajan silkassa tuntemattomuudessa. En nähnyt tietä, en nähnyt oikeastaan mitään ja jossain mutkaisessa kohdassa ajoinkin tieltä suoraan pellolle.
Sittemmin olen rakastanut myös linja-autolla matkustamista. Jo sinänsä yhdentoista ja puolen tunnin matkassa on mahtava tunnelma, kun voi unohtua täysipainoisesti matkalle ollen irti kaikesta. Kyydissä istumisessa on jotain huumaavaa, kun joku muu vie perille ja itsellä on mahdollisuus viettää aikaa lukien, musiikkia kuunnellen tai maisemiin unohtuen. Joskus innostun kun näen kauriiden ketterät liikkeiden kaaret illan hämärtyessä, tai aamun aikaiset teeret puiden latvoissa tai joutsenien valtavat joukot laakeilla pelloilla.
Tuntemattomilla paikkakunnilla on kaikenlaisia yksityiskohtia, joita voi bongailla tohkeissaan. Esimerkiksi jokaisella kaupungilla ja kunnalla on hyvin omaleimainen tapa sisustaa liikenneympyröiden keskustoja. Niistä löytyy kaikkea tavanomaisista istutuksista taideteoksiin. Liikenneympyrät ovatkin monessa mielessä jonkinlainen mieleen taltioituva käyntikortti.
Linja-autokuskit muodostavat omia mielenkiintoisia ja erilaisia laji-ilmentymiä eri puolilla Suomea. Siinä missä toinen kuljettaja kesken matkan käy kysymässä tarkenenko, toinen kiireisempi lajiedustaja ei huomaa edes päästää ulos linja-autosta, vaikka näkee ja tietää, että olen jäämässä pois.
Pidempien arkimatkojen hauskuus liittyy mm. siihen, että lähden pienestä kylästä peltojen ja metsän keskeltä, jossa aamun ainoa ja ensimmäinen kohtaamani ihminen on juurikin se hymyilevä tyyppi linja-auton ratissa ja satojen kilometrien jälkeen saavun kaupunkiin, jonka kirjamessuilla vilisee ihmisiä 112 kertaa enemmän kuin koko kotikylässäni on asukkaita. Helsingin messukeskuksessa kirjojen ja ihmisten vilskeessä tunnen oloni kotoisaksi. Olenhan tutkimusmatkalla.
Helsingin lisäksi lähihistoriassa olen vieraillut mm. Turussa, Naantalissa, Maskussa, Rymättylässä, Jyväskylässä, Kempeleessä, Oulussa, Yli-Iissä, Limingassa, Ruukissa, Ylivieskassa ja Alavieskassa. Olen kulkenut linja-autolla, junalla, metrolla, henkilöautolla, raitiovaunulla, pyörällä, kävellen, juosten, kelkkaillen, laulaen. Olen itkenyt, nauranut, kaivannut, odottanut, kysynyt, vastannut, ollut hiljaa. Vesisateessa. Auringonpaisteessa. Vastatuulessa. Räntäsateessa. Saappaissa. Lenkkareissa. Vaelluskengissä. Paljain jaloin. Tossuissa. Lukkopoljin ajokengissä.
Pienet tavalliset arkiset matkat ovat ehdottomasti hauskimpia. Se, kun periaatteessa ei mene erityisemmin minnekään. Yksi tällainen pieni matka on jäänyt mieleeni erityisesti. Se tapahtui lähes vuosi sitten joulun aikaan. Oli jouluaatoksi nimitetty päivä. Kello oli kaksi iltapäivällä, kun pakkasin pyörän päälle vaatteita, ruokaa ja vettä. Ajoin 13 kilometriä hämärtyvässä iltapäivässä lumista ja möykkyistä tietä Hakoperälle päin niin pitkästi kuin tietä riitti. Kun tie loppui, jätin pyörän hankeen ja kokosin tavarat tarakalta selkäreppuun ja aloin kävellä.
Parin kilometrin lumessa kahlaamisen jälkeen saavuin metsäiselle nuotiopaikalle, jonne sytytin tulet. Kuuntelin syvää hiljaisuutta ja pimeyttä. Lämmittelin eväitä nuotiolla sekä join kauniiksi hileiksi jäätynyttä vettä. -18 asteen pakkanen teki tehtävänsä. Katselin tulta ja välillä hyräilin niitä lauluja, tai lähinnä niiden aihioita, laulujen, jotka olivat vasta muotoutumassa päässäni, jotka myöhemmin ilmojen lämmetessä tulisin äänittämään metsässä talteen.
Sari Maanhalla
Lemmenrunous – K.A. Gottlund runopalkinto
K.A.Gottlund runopalkinto Sari Maanhallalle
Kaarle Aksel Gottlund (1796 – 1875) oli kirjailija ja suomen kielen lehtori. Hän oli ansioitunut kansanrunouden kerääjä ja kirjoittaja, mutta joutui kirjailijana Elias Lönnrotin varjoon, sillä kun Kalevala ilmestyi, se syrjäytti Gottlundin Otava julkaisun. Gottlund ei saanut tarvitsemaansa tunnustusta kansanrunouden kerääjänä ja kansaneeposidean esittäjänä ja tämä hänen ylleen langennut varjo on kantautunut näihin päiviin saakka.
Onneksi tätä jo runouden vankilaksikin muodostunutta varjoa on alettu purkaa Kaarlen yltä. Juvalaiset ovat kunnostautuneet asiassa ja merkittävä runouden ja kulttuurin hahmo Kaarle Aksel Gottlund on saanut oman tapahtumaviikon. Yksi osa tapahtumaviikkoa oli runokilpailu, joka huipentui Juvalla Partalan Kuninkaankartanossa 2.7.2014 runokilpailutulosten julkistamiseen.
Gottlund runokilpailun 2014 teemana olivat lemmenlaulut ja eroottiset runot mukaillen sitä Gottlundin vireää piirrettä, jonka innoittamana hän keräsi mm. seksuaalisia kansanrunoja. Tämä oli Gottlundin eittämättä kiintoisin ja rohkein piirre, sillä hänen aikanaan hyvin monet runonkerääjät välttivät eroottisia teemoja muutellen ja mukaillen kirjaustyössään eloisien ja villien suomalaisten tosiluontoa. Gottlund kunnostautui seksuaalissävytteisten runojen ja kertomusten osalta kirjoittaen niitä myös itse.
K.A. Gottlund runopalkinto ”Luomupörrölle”
Inspiroivaa aihetta kantavan K.A.Gottlund runokilpailun voitti sanataiteilija Sari Maanhalla, joka runoili nimimerkillä Luomupörrö. Kilpailun tuomaristo aisti Maanhallan runosta kaikuja Gottlundin tuntemuksista ja mielenmaisemasta. Puolestaan Länsi-Savon Sanomissa voittajarunoa luonnehditaan loitsumaiseksi luontorunoksi.
Laulu kasteen ja madon nostattamiseksi onkin loitsuruno vahvojen lemmentuntojen nostattamiseksi eli teksti on kirjaimellisesti ihmisen eroottista mielentuntoa kuvaava LUONTOruno.
Runokilpailun tulostenjulkistamistilaisuudessa lausuja Marja-Liisa Happonen esitti Maanhallan runon; – Lausuntaesitys oli oikealla tavalla herkkä ja aistillinen, tekstiä lähestyttiin kauneudella ja läsnäololla ja juuri tämä sopii runooni, joka kertoo erotiikan kauneudesta kehollisena ja hengellisenä ilmiönä, kuvailee Sari Maanhalla.
”…Tule villi metsän prinssi, tule himoinen olento
neito sulle mettä keittää, kiimauumenkammiossa
halulumpareen kolossa…
…Tule poikamieli, tule miehen varsi
likka sulle järven laittaa
kuulaan pyyntiapajan, melamiehen pimppilammen
soman lutakon vetisen, jonka viertä lipsutella…” (Sari Maanhalla)
Leena Orro (vas), Gottlund-runokilpailun emo, pitelee käsissään taiteilija Kari Kärkkäisen tekemää kultaisilla maalauksilla koristeltua kuksaa. Vieressä Kärkkäinen itse (keskellä) veistämänsä Gottlund piäpalkinto patsaan kanssa.
Sanataiteilija Sari Maanhalla (oikealla) valmistautuu vastaanottamaan (hieman malttamattomana) puuGottlundin ottaakseen sen asuintoverikseen vuoden ajaksi, sillä kyseessä on Gottlund runokilpailun kiertopalkinto.
<– Kuva: Johanna Seppäläinen.
Saatte suudella sulhasta. Gottlundin saa kuulemma viedä kanssaan vaikkapa saunaan, näin lupailee veistoksen loihtinut Gottlundina paikan päällä luontevasti toiminut taiteilija Kari Kärkkäinen. Kuva: Miina Hakala.–>
Moni on kysellyt Maanhallalta hänen nimimerkistään, että mikä ihmeen Luomupörrö? Runossa itsessään mainitaan mm. luomupörrölovi. Sari Maanhalla avaa viehkeää sanamuodostelmaa hieman: Muutamia vuosia sitten uimahallissa havahduin järkyttävään todellisuuteen, että yhä useammat ihmiset (naiset?) eivät tyydy trimmaamaan vain yläpääkarvoitustaan, vaan myös alapään karvapinta-ala on erilaisten leikkaus, muotoilu- ja värjäystoimenpiteiden kohteena. Gottlund runokilpailussa käytetty nimimerkki Luomupörrö onkin oodi luonnonmukaisuudelle. Liekö alapääluomupörröt peräti jo uhanalainen ihmiselämänmuoto?
Näiden runoilijoiden lemmen/erotiikan status on kohdallaan: Markku Huhta Helsingistä, sanataiteilija Sari Maanhalla ja Reijo Cederlöf Vaasasta palkittiin Gottlund runokilpailussa. Kuva Miina Hakala.
Kirjailija ja kansanrunoustaiteilija K.A. Gottlund matkusti turvallisesti Sari Maanhallan mukana linja-auton ikkunapaikalla 2.7.2014 Etelä-Savosta Pohjois-Pohjanmaalle.
Kun pitkä, reilun seitsemän tunnin bussimatka oli ohi, tarjosi Maanhalla Gottlundille kyytiä Gottlundin tyyliin: loppumatka 4,5 kilometriä taitettiin jalan. Matkalla kesäöisessä hiljenneessä kaupungissa pysähdyttiin tietysti tunnelmoimaan Oulujoen rantaan.
Suomen parasta lavarunoutta
Lauantaina 6.4.2013 kello 19.00 Pub Merikulmassa
Oulun Tuirassa pääset kuulemaan Suomen parasta lavarunoutta.
Jouko Saksio, Poetry Slamin Suomen mestari vuosilta 2006 ja 2007 ja lajin loppukilpailun 2. sijalle vuonna 2007 edennyt Sari Maanhalla esittävät puhuttelevimpia tekstejään.
Sanataiteilija Maanhalla maalaa sanoilla sekä lausumalla että laulamalla. Ohjelmassa ovat esimerkiksi runot Sinä, ihminen, Satutettu ihmisyys, Siipirikkovirus, Aamu on sinun lintusi, Olet tullut huomaamaan, Hiili piirtää ihoon viivan, Hiekkatien hauta, Rakastellaaanko aikaa sormenpäillä ja Joku sellainen. Luvassa on matkaa ihmisen mielen maisemassa. ”Viilto selän ihossanne vasten rauhatonta rankaluutanne on sekä vapautenne että vankilanne ovi.” Erityisesti Maanhallan runoissa kuullaan vapauden mahdollisuudesta ihmismielen maisemana.
Saksion ohjelmassa ovat Vappuaatto, Kaukovainio, Herrat, Aivot, Viipalekoulun määräaikaisopettajan puolivallaton kesäloma ilman leikattua konjakkia, Lisääntymisterveys, Astianpesukone, Ystävä, Nuket, Kynä, Peto, Törmäyskurssi, Dysvisio, Mestarin laulu, Runoilija, Totaalikieltäytyjä, Vapaa-ajattelija, Ovet, Niilo, Ikääntyminen ja Loppurääkki.
Vapaa pääsy.
Tervetuloa elävän runouden pariin!
Maailmankaikkeuden lähteillä 