Särkyminen on kaunista, osa 3.
Jonain päivänä, kun on haikeus-olo, hiljaisuus-olo, umpisolmu-olo, kun tajunnassa sarastaa jokin kytevä kiehnäys-olo tai kun on oloton olo tai mitä tahansa muuta sellaista tai ei-mitään näistä, mutta on kuitenkin aikaa asettua hiljaisesti ja vain kuunnella, ja kun korvasi kaipaa sanakehräystä; ehdotan, että sulje silmäsi, käperry kieppiin ja kuuntele vaikkapa tämä:
Kuunnelmallisia sanoja, jotka puhuvat sisäisestä matkasta, tajunnanmaiseman tuntemattomasta kaiherruksesta ja sen kohtaamisesta sekä vapautumisesta ja omasta tiestä.
Jyväskylän kaupunginteatterin kanssa yhteistyössä toteutettu kuunnelma.
Tekstit: Sari Maanhalla
Lukija: Markus Virtanen
Nokkahuiluvallankumous
Ala-asteella Maskun Kurittulan koululla musiikkituntien oleellinen sisältö oli nokkahuilun soitto. Vihasinko sitä. No en todellakaan, vaan rakastin sydämeni kyllyydestä. Rakkauteni oli jopa niin mittavaa, että kun musiikinopettajamme päätti perustaa innokkaimmille pillin puhaltajille nokkahuilukerhon, joka kokoontui maanantaisin varsinaisen kouluajan jälkeen, liityin minä oitis joukkoon mukaan.
Olin niin innokas, että olin vain kerran pois. Silloin oli niin paljon kuumetta, että ei olisi tainnut huilun puhaltamisesta tulla yhtään mitään, joten pakkorako, vaikka tuskaa se tuotti olla osallistumatta. Yhdestä poissaolokerrasta huolimatta olin kuitenkin koko puhaltajasakin ahkerin ja muistaakseni opettaja palkitsi minut karkkipussilla.
Olin ilmeisen hyvä ja taitava. Kun koko syys- ja kevätlukukausi oli luritettu tuota luunvalkoista mielipiteet jakavaa täyteläistä soitinta, koitti kevätkonsertin aika. Eikä se ollut mikään myötähäpeällisen sympaattinen koulukonsertti vaan jokin oikeampi tapahtuma nuorisoseurantalolla. Opettaja halusi minulle jonkin merkittävän osan esityksessä. Olisin saanut soitettavaksi sellaisen isomman huilun, samalla logiikalla se olisi kuulemma toiminut, kuten nokkahuilukin, mutta sen sijaan, että olisin ollut onneni kukkuloilla päästäkseni parrasvaloihin vetämään kenties ihan oikean soolon, otinkin oikein kunnolla takapakkia.
En nimittäin suostunut harjoituksissa enkä varsinaisessa esityksessäkään soittamaan huilua ollenkaan. Itse asiassa sain puhuttua käsiini palikat. Aivan oikein. Sellaiset pähkinäpuunruskeat puupalikat. Oma roolini koko esityksessä oli lyödä kaikki kuninkaalliset neljä kertaa tietyssä kohdassa kahta palikkaa toisiinsa tietyssä rytmissä. Ensin kaksi lyöntiä, ja välissä yhden rytmin mittainen tauko ja sitten toiset kaksi lyöntiä.
Ja kuinka kävi. Löin kyllä neljä lyöntiä, hurraa, mutta löin juuri siihen väliin mihin ei pitänyt, ja jätin hämmennyksessä seuraavan lyönnin lyömättä ja hätäisesti jotenkin kolautin sen neljännen. Siinä oli nokkahuiluvirtuoosin nokkahuilukerhon huipennus. Totaalinen tyrintä palikoiden kanssa.
Ilmeisesti olin sielultani huilisti, mutta esiintymisjännitys teki minusta epätahtisen palikkakerholaisen. Rintaan pisti, ahisti ja hirvitti, ennen esitystä, sen aikana ja jälkeen.
Perusnokkahuilunsoitto oli koulun arkea. Kaikki oppilaat soittivat musiikkitunnilla nokkahuilua. Huiluja kukaan ei ostanut itse, vaan ne tuli koulun puolesta. Huilun kotelo oli sellaista vaaleansinistä muovia, jonka sisään huilu suojautettiin. Kotelon päässä oleva läppä suljettiin nepparilla kiinni ja arvon huilu oli suojassa ja turvassa. Sattuipa kuitenkin olemaan niin, että tuo kotelo oli sellaista kovaa muovia ja muistaakseni joko se läppä murtui taitekohdasta irti tai nepparin kohta jotenkin hajosi, tai molemmat. Tämä oli niiden koteloiden tyyppivika.
Yrittäjäperheen kasvattina käsityötaitoisten vanhempien luomassa kodissamme oli lukuisia neulekoneita, ompelukoneita, saumureita, lankoja ja kankaita. Se, että minun ja veljeni nokkahuilukotelot hajosivat yhdistettynä sen tosiasian kanssa, että sekä äitini että isäni olivat käsityötaitoisia luovia henkilöitä, tapahtuikin niin, että isäni ompeli minulle ja veljelleni sellaisesta tekokarvaisesta valkoharmaasta kankaasta uudet nokkahuilukotelot. Tai pikemminkin pussukat.
Minä nokkahuilukerhon kömpelö priimus suhtauduin karvaiseen huilun suojukseen kaikista pätevistä häpeätaidoistani käsin ja menin huilu karvaturrikaan käärittynä hieman empien ja madellen kouluun. Mutta aivan turhaan podin karvapussukkahäpeää, sillä koska kaikki ikätoverit olivat samassa nokkahuilun oppimisvelvollisuuden otteessa hajonneiden koteloiden draamassa, hekin halusivat juuri sellaisen kotelon. Karvakotelo olikin kuuminta hottia.
Pikkuveljeni oli tilannetajuisempi ja näin ollen ajan tasalla asian suhteen ja hän ryhtyi kauppamieheksi. Hän otti tilaukset ja rahat vastaan, ja meni kotiin ja kertoi isälle kuinka monta nokkahuilukarvapussukkaa tällä kertaa hän saisi ommella. Ja isä oli ajan tasalla ja ompeli. Pikkupojan bisnesvainu oli aikuisestakin inspiroivaa. Ja ottaen huomioon, että niin monissa kouluissa tuota samaista huilua puhallettiin, olisihan siinä ollut uraa laajemmastikin nokkahuilunyssykkämestariksi.
Minulle jäi takavasemmalle vetäytyvän nokkahuiluinsoiton opiskelijan osa. Ostakaa makkaraa, markalla ja kahdella jo paljon saa. Aika moni lienee tämän kyseisen jankkaavan pätkän äärellä huiluaan tavistunnilla peruspuhallellut. Nokkahuilukerhossa sen sijaan olikin sitten erilaiset kappaleet. Makkaran markkinointi ei ollutkaan siellä keskiössä, vaan banaanien. Siellä nimittäin harjoiteltiin tätä säveltä; banaanimestarilla kaikki on, kaikki on, banaanimestarilla kaikki banaanit on, ei näy siellä makkaraa, eikä juustoja,…
Kun perheemme muutti Turun seudulta Oulun seudulle, nokkahuilu vaihtui viisikieliseen kanteleeseen. Ja tiedättehän miten se sitten eteni. Minun piti päästä varsinaisen kouluajan jälkeen kokoontuvaan kantelekerhoon. Syksy ja kevätkausi ansioitunutta rämpyttelyä ja sitten oli se kevätjuhla, johon opettaja halusi minut soittamaan. Tällä kertaa en kuitenkaan puhunut itselleni palikoita kouraan, vaan halusinkin viisikielisen kanteleen sijasta soittaa 36 kielistä. Ja niin sitten soitin. Tästä ruhtinaallisesta hetkestä on aikaa 27 vuotta.
Niin nokkahuilu kuin kanteleet ovat saaneet olla rauhassa. Toisinaan kokeilen niitä, mutta koska olen sittemmin muuttunut itse huiluksi eli kaikista maailman toiminnoista mieluiten hyräilen, vihellän tai laulan, on ainakin nokkahuilu joutunut toistaiseksi hyllytetyksi karvakääröineen vaatehuoneen pimeään nurkkaan.
Yksi laulettavista lempikappaleistani on tietenkin Oskar Merikannon säveltämä ja Larin-Kyöstin sanoittama Itkevä huilu. Sen tarinassa on koko elämä. Oikeastaan kaikki olennainen. Yrittäessämme liikaa tai pelätessämme epäonnistumista huilu ei yksinkertaisesti soi, vaikka se olisi kuinka hieno. Ja ne hedelmällisimmät hetket elämässä ovat juuri ne, kun heitämme huilun maahan, luovumme pyrkimyksistämme ja suhtaudumme elämiseen vaatimuksista hellittäneenä.
Elämä onkin ilmiselvä nokkahuilukerho, jossa kukin soittelee tyylillään. Joko elämämme on se kaunis lurittava viipyilevä sävelpunos tai sitten se turhautumisen aallossa puhallettu kirkkaan kirkuva yksiääninen soolo, joka rikkoo kaikkien liian lähellä olevien tärykalvot. Tai jotain näiden väliltä. Ainakaan ei kannata unohtaa huiluaan sinne elämättömän elämän hyllylle.
Ex-rumpalin tyttärenä haluan myös muistuttaa, että palikoiden paukuttelu on toki kelpo elämänkulku, mutta jos rakastaa huilua, ei auta valittaa, jos vaihtaa huilunsa palikoihin, vaikka olisi halunnut juurikin huilun kanssa vaeltamisen.
Ja vielä kaihoisan surumielisyyden sekainen huokaus, sillä ikävä kyllä nokkahuiluus on uhanalainen laji. Jos ei vielä, niin ainakin kohta. Juuri luin uutisen, että paikoin koulujen nokkahuilut ovat vaihtuneet ukuleleen. Ukulele, tuttavallisemmin uke on siis syrjäyttämässä nokkahuilun. Kai sitä sitten semmoisia ukulelekerhojakin nykyään järjestetään. Kai jossain sentään joku aikuinen lapsensa agitoimana duunaa ja tuunaa modernilla singerillä ukulelelle karvaista somaa laukkua.
Ja kenties sittenkin pitäisi järjestää mielenosoitus nokkahuilun puolesta.
Lopuksi vielä todettakoon, että meikäläisen eli tämän erityishölmön alias amatööripuuhastelijan huiluton luomulauluversio Itkevä huilu nimisestä kappaleesta löytyy täältä.
Laulu on laulettu ja video tehty koulun nokkahuilutuntien sekä muiden elämän puhallinorkesterikokemusten muistolle. Palkeitakin on tullut pumpattua tukkoisen tulipesän äärellä. Kaikessa on kyse hengittämisestä ja hengityksen liikkeestä. Jos huilu ei nappaa, on meillä kaikilla kuitenkin nokka. Samassa kerhossa kuitenkin ollaan.
Minkälaisiahan muistoja sinulla liittyy nokkahuiluun. Vai kuulutko kenties kantele- tai ukulelekerholaisiin, vai soitettiinko koulussasi käpylehmäharpulla. Entä mikä soitin sinun elämäsi on. Pajupilli on oma valintani. Ja yksinkertaisesti siitä syystä, että kävi tässä elämässä kuinka köpelösti tahansa, aina on mahdollisuus ojaan langettuaan kurottautua sen verran, että taittaa pusikosta oksan ja veistelee siitä itselleen pillin.
Sari Maanhalla
Laulun alkulähteillä
Aloitin laulun opiskelun yli kymmenen vuotta sitten. Tietyistä syistä salaa. Kuin vaivihkaa livahdin musiikkikoulun aulaan, joka erehdyttävästi muistutti terveyskeskuksen aulaa fyysisiltä elementeiltään. Sitä se oli minulle myös henkisesti; piinaavaa odotusta, että oma nimi huudetaan ja että voin livahtaa puolinolona sisään, aivan kuin olisin sairastanut jotain todella noloa, jonka kaikki saavat tietää.
Niin sairastinkin. Lapsesta saakka minulla oli ollut aivan erityinen mieltymys laulamiseen. Joo tiedän, se on muodissa nykyään, että kaikki pyrkivät laulamisessa eteenpäin ja tilittävät sitä kuinka ovat syntyneet mikkikädessä ja lauluja tapaillen. Minäkin olen rakastanut laulamista aina, mutta tosi asiassa ei siinä ole mitään ihmeellistä, sillä laulaminen on kaikille luonnollista, yhtä luonnollista kuin hengittäminen.
Voisi luulla, että rakkaus ja intohimo laulamista kohtaan sekä jonkinlainen ansioituminen tällä saralla, toisivat elämään selvät sävelet, mutta tosi asiassa jo kouluaikojen musiikkitunnit olivat lähinnä hämmennystä aiheuttavaa piinaa. Tunsin, että ilmaisuani rajoitettiin ja aikuisiän laulutunnitkin sujahtivat lopulta tähän samaan sarjaan.
Olin toki musiikki- ja laulutunneilla rakkaimman toiminnan parissa, mutta aloin vihata laulamista, mitä enemmän vietin aikaa laulutunneilla. Pianosäestyksen kanssa kaveeraaminen, jatkuva hengittämisen kontrollointi ja nuotteihin sekä sanoihin tuijottaminen eivät vain olleet minun juttuni. Tuntui siltä kuin jokin luova ilmaisija minussa olisi kouluaikojen toisintona saanut osakseen sisäisen kuoliniskun. Siinä siis sairauteni nimi, jokin tuntematon hiertämys luovan ilmaisun äärellä.
Usean vuoden yrittämisen jälkeen lopetin laulutunneilla käymisen, sillä en päässyt niiden ristiriitojen yli, joita minussa heräsi. En vain osannut, en iloinnut, vaan menin enemmän lukkoon. Mutta laulamista kohtaan tuntemani intohimoinen kutsumus ei suinkaan kadonnut vaan oli edelleen olemassa eikä jättänyt minua rauhaan. Tunsin sen kutkan ja palon. Etsin, pohdin ja ihmettelin, mistä kiikastaa. Mikä on tämä vimmainen tila, kuin sairaus. Jopa vihastuin moiselle omituiselle kieroutuneelle intohimolleni, kun olemassa olevista laulusuuntauksista ei näyttänyt löytyvän mitään itselleni sopivaa. Miten muka jatkaa laulamisen parissa, kun joka puolella oli seinä vastassa.
Mutta en lakannut etsimästä. Itse asiassa en tuolloin edes tiennyt mitään etsiväni, minulla oli vain outo aavistus, että laulamiseen liittyy enemmän kuin se miten tänä päivänä laulua viljellään, ja että en tyydy siihen, mitä siihen asti laulamiseen liittyen oli minulle kerrottu. Se olisi aivan liian lattea totuus niinkin jalosta olemassa olon muodosta! Satuin pohtimaan asiaa ääneen lauluopiskelutoverini Pia Orell–Liukkusen kuullen, ja hänellä oli minulle ehdotus ja näkökulma. Ja niin minä linnunpoika erinäisten erikoisten polkujen myötä ajauduinkin hänen vinkkaamaan lauluryhmään, jossa käytössä oli niin sanottu luonnollisempi lähestymistapa laulamiseen.
Kyseinen Marja-Liisa Mustosen luotsaama harmonisen laulun ryhmä kokoontui kerran viikossa, ja kuljin tapaamisissa ahkeraan. Löysin laulamisen alkukotiin. Samalla sain ymmärtää mistä ristiriitani aiemmilla laulutunneilla olivat johtuneet; vallitseva laulunopetuksemme ja sen pedagoginen viitekehys eivät vain sopineet minulle. Se oli vain niin suorittamista, niin ulkopuolista, niin mekaanista. Toisin sanoen joku käski käyttämään sahaa ja sirkkeliä palikan pilkkomiseen, kun idea nimenomaan oli säilyttää palikka ehjänä ja tutustua siihen.
Kiinnostuin toden teolla äänen harmoniasta ja syvästä ymmärtämisestä ja pian aivan uudenlainen laulun maailma avautui. Sain tietää, että kyseisen harmonisen laulutavan opetustraditio pohjautuu pariisilaisen professori Iégor Reznikoffin tekemään opetus- ja tutkimustyöhön, joka puolestaan pohjaa syvälle äänen käytön perusjuuriin. Jo 80-luvulla Reznikoff on käynyt ensimmäisen kerran opettamassa Suomessa ja hän käy täällä edelleen. Lukuisat suomalaiset laulusta innostuneet ovat olleet hänen oppilainaan ja ohjaavat nyt itse eri puolilla Suomea harmonisen laulun kursseja ja ryhmiä.
Jatkettuani äänen syväymmärtämisen parissa olen saanut huomata, että tuo kaikki laulutieto on meissä jokaisessa jo, mutta meidät on pahimmassa tapauksessa jo lapsesta saakka opetettu pois luonnollisen laulullisuuden piiristä. Onhan mm. koulujärjestelmämme hyvin pitkälle, ollut ainakin, melkoinen ulkoapäin ohjattavien kansalaisten kerho. Jopa luovat aineet ovat järjestelmän kontrollin vallassa.
Nyt olen useamman vuoden opiskellut luonnollisemman äänenkäytön menetelmän äärellä, jossa tulokulma ääneen on eri. Ja oivallukset ovat olleet riemastuttavan avaavia. Kuinka hämmentävää on löytää oma todellinen ääni. Ja kun koko kehomielen järjestelmä on luonnollisessa eheässä symmetriassa ja kun olen soitin, kun soin. Kun laulamisesta puuttuu se fokus, että nyt olen laulaja ja nyt esitän ja viihdytän, kun tilalla onkin avoin avaruus ja laulamisen mahdollisuudet. Kokonaisvaltaisuus. Laulun kanssa yhtä oleminen. Millaisia yllättäviä polkuja ja sävyjä ääni voikaan löytää. Nykyään laulaessa olen itsekin enemmän kuulija ja yleisönä, että ahaa tänään soi näin.
Joku on kritisoinut kyseistä laulutapaa liian hartaaksi ja hengelliseksi. Olenpa kuullut vihjattavan myös siihen suuntaan, että miten tuollainen vanha laulutraditio on tuotavissa tähän päivään, toisin sanoen mitä hyötyä sellaisesta opettelusta ja tutkimusmatkasta ääneen muka on? Tähän voisi vastata, että parasta mitä laulaja ja luova ilmaisija voi löytää, on yhteys omaan sisäiseen itseen ja parasta mitä hänelle voi tapahtua, on tuon yhteyden sisältämän eheyden ja onnellisuuden välittäminen muille hiljaisen rukouslaulun, riehakkaan rokkikappaleen tai maalailevan poptarinalaulun muodossa. Olennaista on löytää äänen alkulähteelle, sillä sen kautta avautuu kaikki muu eikä laulaminen ole enää tiettyä osaamista vaan äänen sointia. Kaikki alkaa soittimeen tutustumisella ja laulaminen onkin enemmän itsetuntemusta, kuuntelemista, läsnäoloa ja hengittämistä kuin niin kutsuttua laulutaitoa.
Laulaminen on ihmiselle luontainen tapa olla olemassa ja ilmaista itseä. Laulava ihminen on kirjaimellisesti soitin. Äänen syvä ymmärtäminen on keskeinen osa laulamista. Kesäkuussa professori Iégor Reznikoff Pariisista saapuu jälleen Suomeen opettamaan. Valamon luostarissa kesäkuussa toteutuva kurssi on tarkoitettu kaikille luonnollisesta äänestä ja sen tutkimisesta kiinnostuneille.
Kurssilla lauletaan selkeitä vokaaliharjoituksia ja yksinkertaisia syvähenkisiä lauluja. Nuottien lukutaitoa ei tarvita, sillä opetus perustuu suulliseen perinteeseen, joka on ollut valloilla ennenvanhaan. Eli opettaja laulattaa ryhmää ja ohjaa äänenkäytössä, ja ryhmä toistaa kuulemansa. Äänen kuuntelemisen ja laulamisen lisäksi olennaisessa osassa on äänen värähtelyn kuunteleminen ja tunnistaminen omassa kehossa.
Iégor Reznikoff
Iégor Reznikoff (s. 1938) toimii antiikin taiteen professorina Pariisin X Nanterre Yliopistossa. Hänellä on takanaan pitkä opettajan ja tutkijan ura. Tutkijana hän on perehtynyt antiikin traditioihin, gregoriaaniseen lauluun ja pyhään taiteeseen. Kalevala ja vanha suomalainen, suullinen traditio kiinnostavat häntä myös. Hän on opettanut äänen luonnollista käyttöä, harmonista laulua ja ääniterapiaa kohta 30 vuotta. Suomessa hän aloitti opetuksen vuonna 1984 ja on sen jälkeen vieraillut maassamme vuosittain. Lisää: (http://www.harmoninenlaulu.org/kirjasto/iegor.htm)
Harmoninen laulutapa
Harmoninen laulu on yläotsikko äänenkäyttö- ja laulutavalle, jota on kutsuttu mm. seuraavin termein: Hiljaisuuden ääni, Äänen syvä ymmärtäminen ja kokeminen, Hoitava ääni, Hiljainen rukouslaulu, Johdatus varhaisgregoriaanisen lauluun, Antiikin kontemplatiivinen laulu, Äänimeditaatio, Ääniharmonia, Ääni ihmisen voimavarana, Hiljaisuuden syvä ääni, Meditatiivinen laulu, Harmonic voice, Harmonious singing, Healing voice, Therapy of pure sound.
Suomessa kokoontuvat harmonisen laulun ryhmät ovat avoimia, joihin voi tulla tutustumaan ja kuuntelemaan. Lisätietoja laulutavasta ja kokoontuvista ryhmistä sekä kursseista: www.harmoninenlaulu.org
Sari Maanhalla
Itsetunto on itsetuntemusta
Puhumme usein itsetunnosta kuin se olisi jokin ominaisuus, joka vain annetaan meille ja jolle emme voi itse mitään. Tosi asiassa itsetunto on sitä, että itse tuntee itsensä ja itsetuntoaan voi vahvistaa tutustumalla itseen.
Sari Maanhalla
Kun myyrä teki sänkyyn reiän
Viihdytän itseäni toisinaan istumalla nuotion ääressä kuunnellen vanhasta paristokäyttöisestä radiosta Radio Suomen Puhelinlangat laulaa ohjelmaa. Kyseinen ohjelma on älykkään naiivi ja simppeli ja juuri sellaisenaan rentouttavaa hyvää viihdettä. Toisinaan joidenkin soittajien jutut jäävät pidempään mieleen, kuten erään vanhan rouvan, joka toivoi Jari Sillanpään Kuuleeko Eero –kappaletta, koska joku Eero joskus jossain oli ollut hänelle suuri rakastumisen kohde ja tuo tomppeli Eero ei koskaan ollut myöntynyt.
Viimeisin mieltäni askarruttamaan jäänyt soittaja kävi turhautunutta taistelua voikukkia vastaan. Ajattelin kuvailtua taistelua ensin huumoriksi, mutta soittaja olikin tosissaan. Seuraavana päivänä eli tänään lintujen laulaessa, perhosten lentäessä ja makoillessani nurmikolla voikukkien ympäröimänä pohdin yhä uudelleen tuota radiossa esille tullutta voikukkataistelua ihmetellen sitä. Ymmärrän toki erinomaisesti tämän taistelunäkökulman, jos ihanteena on tasainen ainoastaan tiettyä sallittua lajia kasvava täydelliseksi mielletty viheriö. Kyllähän voikukka rikkoo juuri sen idyllin.
Mutta. Kun taas katselen kimalaisia ja mehiläisiä keräämässä siitepölyä somiksi pikkupalleroiksi jalkoihinsa ja mettä mesimasuunsa noiden keltaisten ja kauniiden maa-aurinkojen tarjottimelta, en voi ollenkaan käsittää miten kyseinen kasvi voisi olla riesa tai edes minkäänlainen esteettinen haitta.
Taistelu voikukkia vastaan kuulostaa sekä hölmöläismäiseltä hölmöläisyydeltä että hyvin paljon akuankkamaiselta mahdottomuudelta. Aku taisteli myyriä vastaan tavoitteenaan sama tasaisen täydellinen pihanurmikko. Kun keväällä lumen väistyessä katselin pihamaata, näin valtavia myyrien möyrintöjä ja käytäviä ja paikoin maa oli romahtanut laakeiksi kuopiksi, mutta en käynyt siinä kohden taisteluun myyriä vastaan, sillä myyrät kuuluvat luontoon ja kääntäkööt sekä möyhikööt maata niin paljon kuin sielu sietää, sillä se on niiden työ aivan kuin voikukkien hommaa on kasvaminen ja kukintonsa esille kattaminen.
Myönnettäköön, että jonkinmoisen myyrätaistelun olen kuitenkin käynyt.
Kaikki alkoi siitä kun kerran heräsin yöllä ja haistoin mielestäni eläimen hajun. Lopulta pidin moista aistikokemusta unen luomana harhana ja jatkoin nukkumista, mutta kun aamulla heräsin, vieressäni sängyllä oli muutamana papana. Tässä vaiheessa pidin rohkean röyhkeää yöllistä tunkeutujaa hiirenä. Lienen sen verran haaveillut biologian tunnilla, että pienen paskakikkareen tunnistaminen aamusilmin ei onnistunut laisinkaan.
Seuraavana yönä heräsin järkyttävään meteliin ja löysin yllätysvieraan lattialla olevan pyörälaukun taskusta rouskuttamasta siellä olevan myslipatukan käärettä auki. Luulin kohtaavani hiiren hipsiessäni kaikella oveluudella kohti laukkua työhanskat kädessä pyydystääkseni sen, mutta vierailija olikin metsämyyrä. Huomattavasti hitaampi ja kömpelömpi kuin hiiri, mutta hämmennyksestäni johtuen hilpeän hurmaava ruskea nappisilmä sai liian hyvän etumatkan ja ehti kadota jonnekin ulottumattomiin.
Seuraavana yönä se teki tuttavuutta tietokonelaukkuni kanssa. Silloin lähestyin missiota määrätietoisemmin. Tartuin laukkuun empimättä ja viiletin sen kanssa suoraa päätä pihalle paljain jaloin lumeen ja pakkaseen. Liekö täysikuu tai 15 asteen pakkanen saanut toimintakykyni jotenkin suttaamaan, sillä vaikka vain muutama sekunti sitten siinä pihalla näin myyrän laukussa piuhojen ja tietokoneen ulkoisen aseman seassa, en laukun muusta roinasta tyhjennettyäni löytänyt veijaria enää mistään.
Syksyllä neljä kuukautta aiemmin yöpaidan laskoksiin ilmestyneestä kukansiemenkasasta olisi pitänyt osata jo tulkita alivuokralaisen olemassa olo, mutta tämä tietoisuus kirkastui minulle vasta noina kevättalven öinä, joista muut myöhemmät yöt olivat voitokkaampia, sillä sain myyrän pyydettyä käsiini, mutta huomasin yöllistä vierailijaa pihalle vapauttaessani harrastavani hölmöläisten säkkivalonkantonerokkuuden myyräversiota.
Sittemmin yöllisen veijarin kujeet laajenivat ja se sai temperamenttini kiehahtamaan kunnolla. Tähän liittyen todettakoon, että jos elämä jotain on minulle opettanut, niin sen, että niin kauan kun myyrä tekee reikiä pihamaahan, ovat asiat hyvin ja oikealla tolalla ja minua jopa naurattaa, mutta kun myyrä tekee reiän sänkyyn ja virtsaa maustehyllyyn, on aika Tehdä asioille jotain. Reikä patjassa oli toki komea ja huolella laadittu, mutta mielestäni se oli jo liikaa. Tai reikä yksinkertaisesti oli minun mielestäni väärässä paikassa. Ja eri mausteitten joukosta taatusti puuttui tuo kissan virtsamaisuuden kauheutta lähentelevä myyränkusen katku, mutta silti koin olevani onnellisempi ilman tuota aromia.
Luonto opettaa. Pitäkööt myyrät pihamaa-aukkonsa. Samaa luonnollisuutta myötäilevää oppia voinee soveltaa voikukkiin. Pihamaalla totisesti saavat kukoistaa rauhassa, mutta eivät nurkissa. Salaattikulhooni nämä viheriäiset lehdykäiset ovat erittäin tervetulleita, sillä ne sisältävät kolminkertaisen määrän ravinteita muihin salaattikasveihin verrattuina. Tästä keltaista kukkakruunua kantavasta ruoanilmaisjakelumuodosta eli voikukasta voi käyttää myös kukinnon ja juurakon. Ja nyt kun myös horsman versot ja nokkoset ovat parhaimmillaan, hortoilua (eli villivihannesten/yrttien keräämistä) harrastavan olennon sydän kehrää tyytyväisyydestä. Työntykää pihamaalleni, kasvakaa, rehottakaa.
Sari Maanhalla
Auringonkukkapelto
Tarina levottomuudesta ja kärsivällisyyden puutteesta sekä kasvusta ja hyväksymisestä.
Mago käveli hiekkaista tietä pitkin ja antoi jalkojensa tuntea mahdollisimman paljon tietä. Maatuntemus lohdutti ja rauhoitti. Mago oli ajatustensa häiritsemä ja kaikki aika, jokainen sekunti, jolloin hän kykeni unohtamaan menneisyyden varjot ja tulevaisuuden haamut, olivat hänelle tilaisuus elpyä solu solulta. Maa jalkojen alla oli hänelle jonkinlainen luottamuslupaus siitä, että elämässä voi käydä hyvin. Samalla se loi hänelle tuntemuksen siitä, että hän on olemassa ja merkillisellä tavalla hän koki olevansa yhtä tuon hiljaisen tien kanssa.
Mago antoi katseensa kulkea kesäisissä puissa. Tammet seisoivat jykevinä ja arvokkaina kuin ikuisina paaluina. Lehtien värisävy oli jo taittunut keväisestä heleän vihreästä tummempaan loppukesän vihreään. Ei vielä, mutta hieman myöhemmin koittaisi aika, jolloin puu alkaisi imeä lehtivihreän talteen ja lehdet alkaisivat kellastumisensa. Magon katse viivähti myös kiihkeimmästä kiivaudestaan luopuneissa linnuissa. Kukaan ei enää laulanut ja puolustanut reviiriään kiivaasti, vaan kaikki oli odottavaa.
Mutta vielä ei ollut syksyn aika ja kun Mago saapui tien kaarteeseen, koki hänen väsynyt ruumiinsa ja uupunut mielensä melkoisen yllätyksen, kun hänen eteensä avautui silmänkantamattomiin jatkuva kukkapelto. Hänen askeleensa seisahtuivat ja hän vain tuijotti sitä kuin epätodellista näkyä. Keltaisia suuria ihmeellisiä kukkia silmänkantamattomiin.
Siitä lähtien hän saapui joka päivä tuolle pellolle. Hän alkoi palvoa noita kukkia eläen niiden keskellä ja viimein hän nukkui jopa yönsä niiden luona.
Mutta eräänä päivänä hänet kohtasi karmiva näky. Kaikki kukat olivat kadonneet. Jäljellä oli vain sekavan näköinen pelto, jossa törrötti vankkojen kukkavarsien torsot. Kukkaosat eli näiden jumalallisten kasvien päät olivat kaikki kadonneet. Jok’ikinen pieni aurinko oli poissa. Maassa oli siellä täällä jäänteitä noista auringoista, puolikkaita palasia tai hädin tuskin niitäkään. Murusia kuin kylvettynä sinne tänne.
Näky oli lohduton. Kylmyys astui Magon sisikuntaan. Hän ei voinut ymmärtää mitä oli tapahtunut.
Koko talven hän piti kiinni tuosta kauneuden näystä, joka oli muuttunut kauheuden tantereeksi. Hän ripustautui olleeseen ihanuuteen, yritti vaalia tuota keltaista ihmeellistä näkyä, mutta vajosi aina mietteissään sitä seuranneeseen kamaluuteen. Muisto oli synkeän lohduton. Katkenneiden kukkakaulojen pelto.
Kun luonnonkiertoinen pimeäkausi alkoi taittua valoisaan ja maa luopua lumipeitteestään, Mago sai vaivoin itsensä irti routaisesta mielentolastaan, hyhmäisten ajatusten luomasta omatoimisesta kurjuudesta. Hän halusi vaalia kurjuuttaan ja synkeytensä syvimpiä aaltoja, mutta pieni aavistuksen omainen muisto keltaisesta kukkamerestä sai hänet kuitenkin lähtemään liikkeelle. Jähmeänä hän kulki pellon laitaan yrittäen nähdä uudelleen kaiken sen lumouksen, mutta lumousta ei ollut, ei ollut, vaikka hän kuinka pinnisti ja toivoi.
Päivä päivältä Mago vaali muistoaan, ohuen ohutta haituvaista aivokuvaansa ja saapui yhä uudelleen tammikujaa pitkin kohdatakseen jälleen sen suloisan keltaisen näyn. Joka ikisenä keväisenä päivänkiertona hän saapui hermostuneena aukiolle tarkistamaan ovatko jumalalliset auringot palanneet, mutta eivät ne olleet.
Eräänä päivänä jotain kuitenkin tapahtuikin. Keltaisten kukkien hautausmaa oli elpynyt kuohkeaksi mullaksi, josta pilkisti esiin pienen pieniä vihreitä juttuja. Mikä yllätys. Ei se entisen veroista ollut, pienet olemattomat ja hintelät vihreät rääpäleet olivat kaukana keltaisten jättikukkien kuninkaallisuudesta, mutta saivat ne uteliaaksi.
Mago mietti noita vihreitä maasta pilkistäviä juttuja. Yönsäkin hän kieriskeli miettien asianlaitaa ja sitten hän sen keksi. Seuraavana aamuna hän riensi pellolle ja alkoi toteuttaa ideaansa. Tietysti kukkien kuninkaat ja kuningattaret tuli kiskoa esiin. Nehän olivat maan uumenissa piilossa. Vain vihreä alku pilkotti mullasta. Se oli vihje, kuin narunpää; vedä tästä. Miten hän ei sitä heti tajunnut. Ja niin Mago tarttui toimeen. Oli hänen tehtävänsä vapauttaa kukat mullan vankilasta ja palvella luontoa juuri siten.
Kaikissa vihreissä jutuissa eli taimissa oli kaksi pyöreänsoikeaa pientä lehteä vastakkain toisiinsa nähden. Hän tarttui ensimmäisen taimen toiseen lehteen ja veti, mutta lehti katkesi irti hänen käteensä. Hän tarttui saman taimen toiseen lehteen ja kiskoi, mutta sekin katkesi ja multaan jäi sojottamaan silkka vihreä pieni tikku. Näin hän jatkoi. Tarttui kaikkien taimien lehtiin ja toisti samaa, mutta aina tapahtui vain niin, että sirkkalehdet katkesivat irti.
Hän ei saanut kiskottua kukkia esiin, vaikka hän veti molemmista lehdistä yhtä aikaa aivan erityisen nerokkaalla taktiikalla; hän sijoitti lehden huolella peukalon ja etusormen väliin ja nosti suoraan ylöspäin. Mutta ei. Aina lehdet jäivät vetäjän käteen.
Ehkä hän teki sen väärin, Mago ajatteli. Hän keskitti kaikki ajatuksensa, otti käyttöönsä kaikki meditatiiviset kykynsä ja taitonsa. Hän ammensi energiaa maasta ja maailmankaikkeudesta, avasi ruumiinsa energiapisteet ja tarttui yhä uusiin ja uusiin taimiin voidakseen vetää esiin niitä jumalaisia suuria kukkia, joita hän oli nähnyt edellisenä vuonna.
Viidensadan taimen jälkeen Mago keksi, että kasviin täytyy tarttua varresta lehtien alapuolelta ja siten, että vihreä juttu ikään kuin ujutetaan hellästi esiin. Näin hän jatkoi, mutta ei saanut kauniita suuria keltaisia kukkia esiin. Hän kiskoi ja kiskoi, jopa lehdettömäksi kynityt vihreät varret hän ronkki esiin. Ja aina jokainen taimi ikään kuin loppui kesken. Vartta tuli vain lyhyen matkaa ja sen päässä oli ohut ruma olematon juuri. Yksikään ei työntynyt vedettäessä esiin kauniina suurena auringonkukkana.
Lopen uupuneena kaikki taimet esiin revittyään Mago vaipui maahan. Hän ei saisi kauniita ihmeellisiä kukkiaan. Hän ei saisi iloaan ja toivoaan. Vaikka hän istui ja meditoi, rukoili ja vaali harrasta kiitollista mieltä vääntäytyen erikoisiin joogasolmuihin, hän ei saanut kukkia esiin. Hänen kätensä olivat hellät ja arat, selkä oli kipeä, niskaan ja päähän sattui. Hän oli antanut ja tehnyt kaikkensa saadakseen kukkansa. Saadakseen tuon ihmeellisen kauniin tuokion elämässään toistumaan.
Voimattomana Mago kadotti kaiken elämisen halunsa. Hänellä ei ollut enää sädehtivän kaunista kukkamerta, itse asiassa pellolla vallitsi aika sekavannäköinen lohduton maa. Mago samastui siihen. Kuin hänetkin olisi loppuun kynitty. Hänellä ei ollut mitään. Hän oli elämässä yrittänyt, hän oli ollut ahkera ja toimelias, aina valmis tarttumaan puuhaan kuin puuhaan. Ideoita oli noussut, kuten taimia, mutta miksi mikään ei onnistunut, miksi hän ei saanut palkintoaan; kosmos pilaili hänen kanssaan. Epäreilu itseriittoinen typerä kosmos. Kostoksi hän hakkasi nyrkeillään maata ja lausui kaikki tietämänsä maailman rumimmat sanat osoittaakseen mieltään.
Pienenä vihaisena maasykkyränä Mago vajosi sumuisten ajatustensa äärelle ja koki voimiensa heikkenevän. Lopulta hänellä ei ollut enää voimia pitää käsiään nyrkissä saati kiduttaa äänihuuliaan lohduttomalla parulla. Hän vain vaipui hiljaiseen hiljaisuuteen. Kevyt tuuli sipaisi hiuksia. Pienet pilven lonkareet purjehtivat taivaalla sopivan matkan päässä toisistaan saaden taivaansinen näyttämään entistä sinisemmältä. Mutta ei Mago sitä nähnyt. Siellä täällä lenteli perhosia, kärpäsiä ja kimalaisia. Elämä jatkui. Kaikki tapahtui. Jokunen lintu kierteli hänen yllään, mutta Mago makasi maassa pienellä kerällä kasvot multaista maata vasten eikä nähnyt mitään.
Mutta ei kai kukaan jaksa kauaa mököttää ja murjottaa. Pitää yllä vihansa muuria. Ja niin Magon mieleen saapui herättävä sade. Hän havahtui siihen, että itkee. Kuuma kasvoja polttava vesi valui hänen silmistään. Kun ne hetket olivat useammat ja pidempiaikaisemmat, jolloin hänen silmänsä olivat enemmän auki kuin kiinni, alkoi hän nähdä jotain keltaista ja erityistä. Kyyneleiden läpi maailma näytti sumuiselta ja kun enin itkuvesi oli haihtunut pois, alkoi hän nähdä sen selvemmin. Suoraan hänen edessään pienen matkan päässä kasvoi yksittäinen auringonkukka.
Mago nousi istumaan ja katseli kukkaa. Todellakin, nyt siinä oli hänen odottamansa kukka. Mitä siitä, että se oli vain ainut, mutta siinä se oli. Hän nousi ylös ja käveli kukan luokse, tanssi sen ympärillä, lauloi sille ja katseli sitä. Ja vietettyään aikaa vain ja ainoastaan siinä hetkessä katsellen kukkaa, oppi hän näkemään, että sen ruskeaan keskustaan muodostui tummakuorisia siemeniä. Se oli hänestä riemastuttavaa ja kun hän seuraavana keväänä tuli samalle paikalle ja näki maassa ne vihreät somat pienet taimet, ymmärsi hän, että siemenillä olikin merkitys ja nyt ne kasvoivat uusia taimia.
Uudet taimet saivat hänet toiveikkaaksi ja touhukkaaksi. Aijai, se on paha. Kuka tahansa jaksaa kantaa masennuksensa taakan tai vetää tuskansa rekeä, mutta ilo ja riemu ovat vaikeita. Innostuneisuus. Onnesta humaltuminen. Ne saavat holtittomaksi.
Pari tainta Mago repi edelleen maasta odottaen saavansa kukan esiin, mutta nyt hän jo tiesi ettei se niin mennyt. Lopulta hän antoi taimien olla. Kyllä hän kokeili kaikkia tietoisuustaitojaan ja piehtaroi tekoitkua puskien maassa saadakseen aikaiseksi edes yhden kyyneleen, jonka draamalla luoda edes yksi kukka, mutta eihän se mitään auttanut.
Lopulta hän tajusi, että hänen tuli vain elää menemään ja kaikki tapahtuisi siinä samalla. Kukka tulisi esiin mullasta ajallaan. Tai ei tulisi. Niin yksinkertaista, mutta vaikeaa.
Eräänä päivänä pelto olikin juuri samanlaisena kuin mitä hän oli sen ensimmäisen kerran nähnyt. Täydessä loistossaan. Hän riensi vapaana ja innokkaana kukkien sekaan, viipyi kauan, lauloi, runoili ollen täynnä onnea, kunnes eräänä aamuna hän joutui jälleen yllättymään. Hän näki puolet pellosta tuhoutuneena. Hän tuijotti kauhuissaan käynyttä tuhoa, jälleen ilmennyttä kukkien kaulojen katkeamista, kunnes hän erotti jonkun leikkaavan kukkia.
Mago oli jo rientämässä estämään Leikkaajaa, mutta sitten suurien tammien lomasta astui Eihwaz hänen luokseen hymyä virkkoen. Tämä ehdotti Magoa jäämään vierelleen katselemaan. Mago koki moisen ehdotuksen suurena hulluutena, mutta tunsi merkillisellä tavalla, että hänen oli kuunneltava tuota viisautta. Ja niinä hän jäi Eihwazin vierelle katsomaan kuinka joku leikkasi auringonkukkien kaulat poikki. Ei hän tuota näkyä tyynenä voinut hyväksyä, vaan Magoa ahdisti, miten Eihwaz saattoikin katsoa kaikkea niin rauhallisesti!
– Hän on hieman erilainen kuin sinä, Eihwaz sanoi yllättäen ja hymyili ystävällisesti: – Hän haluaa omistaa tuon kauneuden niin palavasti, että leikkaa kaikki kukat irti ja vie ne kotiinsa ja sitten yllättyy, kun ne kuolevat ja kuihtuvat. Hän ei ole vielä oppinut, hän tekee tämän jo kolmannen kerran. Sinä olet erilainen. Sinä annoit kauneuden olla, tulit katsomaan sitä etkä yrittänyt omistaa. Tosin sidoit kaikkesi siihen sokeutuen kaikelle muulle ja kun kukat olivat kadonneet, koit tuhoutuvasi, menettäneesi kaiken. Olit sen verran pakkomielteinen, että tulit tänne uudelleen.
Mago nyökkäsi. Niin juuri hän oli tehnyt, kunnes oli saanut opetuksen, että nämä jumalalliset maa-auringot kasvavat ilman ihmisen tekoja. Tämä ajatus sai Magon kiihtymään ja rientämään kukkia katkovan luokse. Hän tajusi, että kukat myös tuhoutuvat ihmisen levottomista ja pakkomielteisistä teoista.
– Anna hänen olla. Hänen on itse opittava, Eihwaz ehdotti. – Mutta hän tuhoaa kaiken, Mago voihkaisi. – Ei kukilla ole vaaraa, Eihwaz viljeli lohdun sanoja. Voimattomana Mago istui tammipuuta vasten. Hän katsoi pellolla riehuvaa ihmistä ja nimitti tätä raivohulluksi. – Suurta hulluutta ja me annamme sen tapahtua, Mago jankkasi. Mago kärsi, mutta ilmeisesti hänen oli katsottava tämä näytelmä läpi, katsottava kuinka hullu ihminen tuhoaa kaiken hänen silmiensä edessä.
– Sinä olit aivan samanlainen, ehkä jopa pahempi kiskoessasi kaikki pienet taimet irti, sanoi Eihwaz lempeästi. Niin niinhän se oli ollut.
Seuraavana keväänä Mago saapui jälleen pellolle ja näki jonkun kiskovan kukkataimia mustasta mullasta. Tämä ei voi olla totta, Mago ajatteli ja oli rientää kiskojan luokse, mutta päätti jäädä katsomaan. Ja kun se aika koittaisi, että pellon pitäisi olla täysissä auringonkukinnoissaan, pelto ammottaisikin tyhjänä. Pellon tyhjyys ei enää sattunut häneen niin kipeästi ja kun hän paljon myöhemmin näki Kukkienleikkaajan saapuvan, sai hän nähdä jotain aivan erityisen mielenkiintoista. Leikkaaja vaipui raivon vallassa maahan, hakkasi maata nyrkeillään ja potki sitä jaloillaan.
Samassa Mago näki kuinka Eihwaz ilmestyi tammikujalta kaunis puuastia käsissään. Siitä hän kylvi maahan suuren määrän auringonkukan siemeniä. Kun virvoittava taivainen vesi ja auringonvalo jälleen loisivat sopivat olosuhteet, alkaisivat siemenet itää.
Ja aina tulisi malttamattomia Kiskojia, omistushaluisia Leikkaajia ja ahkeria Istuttajia ja aina olisi niitä, jotka lempeästi katselisivat ja antaisivat toisten käydä sotaansa kasvaen ja etsien suurempaa tietoisuutta ja viisautta.
Teksti: Sari Maanhalla
Mieskin voi sairastua rintasyöpään
Naiset on opetettu tutkimaan rintansa säännöllisesti sekä heille on seulontoja, joissa tätä tautia seurataan, mutta harva tietää, että tämä sairaus voi koskettaa myös miessukupuolta.
Miesten rintasyöpää kutsutaan haasteelliseksi harvinaisuudeksi. Vuosittain Suomessa todetaan yli 3500 rintasyöpätapausta ja tuosta määrästä noin 15 on miehiä. Haasteellista miesten rintasyövässä on se, että koska se on harvinainen, sen havaitseminen viivästyy ja näin ollen syöpä voi ennättää kasvaa suureksikin.
Kuten naisilla, myös miehillä tyypillisin oire on kyhmy ja ihomuutokset rinnan alueella. Hoitona ovat usein leikkaus sekä lääke- ja sädehoito.
25 km vaellus miehen rintasyövän puolesta
Sanataiteilija Sari Maanhalla kävelee lauantaina 25.10. Naantalissa miehen rintasyövän puolesta. – Kävelen paljon, yleensä eri asioiden puolesta. Miehen rintasyöpä aiheena tuli lähelle ja päätin nostaa sen teemaksi, kun osallistun Armonlaakson vaeltajien järjestämään Jaakobin vaellukseen.
Viimeisen vuoden aikana Maanhallalle on kertynyt kävelykilometrejä 2300, eikä tähän ole laskettu arkisia kauppaan, kirjastoon tai bussipysäkeille tapahtuvia kävelymatkoja, joten laskuista on poissa lukuisia yksittäisiä 2 -5 kilometrin tassutteluja.
– Kaksi kertaa kuussa teen 21 kilometrin lenkin. Muina päivinä kävelen 5 – 7 kilometriä. Suosin täyden tai uuden kuun öitä, niissä on syksyisin ja talvisin erityistä taikaa. Mitä hankalampi sää tai omituisemmat olosuhteet muuten, sitä mieluummin kävelen.
Kenkiä ei kulu ihan niin paljon kuin voisi luulla, sillä Maanhalla kävelee näistä reissuista paljain jaloin niin paljon kuin mahdollista . Syyskaudella on jo pakko alkaa opettaa jalat tottumaan kenkiin.
25. päivä ja 25 kilometriä
Naantalissa toteutuva Jaakobin kävely tapahtuu siis kengät jalassa. 25 kilometrin vaellus starttaa Naantalin eli Armonlaakson luostarikirkolta lauantaiaamuna ja päättyy Rymättylän kirkkoon.
– En halua, että Suomen maassa tai missään muuallakaan on olemassa yhtään miestä, joka ei tiedä rintasyövän mahdollisuudesta.
Kaikkihan me kuolemme lopulta jossain vaiheessa jollain tavalla, mutta eikös se olisi toivottavaa jokaisen kohdalla , että joku syövän kaltainen vihulainen tulisi ajoissa löydetyksi.
Siispä mies, tutki rintasi!
Maailmankaikkeuden lähteillä 