Särkyminen on kaunista, osa 1

Teksti pohjautuu niihin kohtaamisiin, joissa olen ollut näkemässä mitä ihmisessä tapahtuu, kun mieli menee rikki, ja millainen mielen prosessi rikkoutumisesta parhaimmillaan seuraa, kun prosessi saa tapahtua.

Kun kone lakkaa toimimasta, sanomme sen menneen rikki. Myös ihmisen mieli voi rikkoutua. Samaa ilmiötä voi kutsua masennukseksi, ahdistukseksi, särkymiseksi tai itsensä menettämiseksi. Sillä on monta nimeä ja se pitää sisällään erilaisia oireita. Itse asiassa meillä on läjäpäin nimikkeitä mielen ongelmien kuvaamiseksi sekä valtavat määrät käsityksiä, jotka kuvaavat mielenterveysongelmien luonnetta. Näitä yleisiä käsityksiä ei pidä ottaa liian kirjaimellisesti, ne ovat lääketieteen näkemyksiä mielenongelmista. Niiden lisäksi mieleltään särkyneen on nähtävä mielen oirehdinnan syvemmät syyt.

Yleinen mielipide mielenongelmista on se, että mielen oireilu on sairautta. Tämä on harhaanjohtava käsitys mielen epätasapainosta. Olen saanut nähdä mielenrikkoutumisesta toisenlaisen maiseman. Hyvin monessa mielenoireilutapauksessa oireilu onkin ollut terveyttä. Tästä näkökulmasta käsin mielenterveysongelmat muuttuvat asioiksi, jotka voidaan kohdata, ja joiden läpi voidaan kulkea ja kasvaa. Mielen oireet ovatkin terve oire ihmisessä vallitsevasta epätasapainosta.

Kun mieli särkyy

Mielen oireilussa on kyse mielen epätasapainotilasta, jonka alkujuuret voivat olla lapsuudessa saakka. Epätasapainotila on siis ihmisessä aiheutuneena jostain jo elämässä olleesta ja tapahtuneesta. Näin ollen mielen oireet eivät ole sairautta, joka tulee sattumalta omalle kohdalle, vaan tulosta elämässä toteutuneista olosuhteista. Taustalla voi olla vuosia kestänyt prosessi. Ihminen saattaa elää ihan kelpo elämää, mutta lopulta vuosien kuluessa oireet kärjistyvät. Useimmiten oireilu tiivistyy akuuttiin hätään, jolloin mieli näyttää rikkoutuvan. Se hetki on pelottava, suoranainen kauhun ja kaaoksen paikka, mutta tarpeen.

Koska rikkoutumisella voi olla pitkä taustatarina, on päivän selvää, että mielen rikkoutuminen on kutsu itsensä äärelle. Se pysäyttää ja hätkäyttää tekemään asioille jotain. Tällä tavoin katsottuna ihmismielen rikkoutuminen onkin kaunis ja tarpeellinen tapahtuma.

Nähtyäni mielen rikkoutumista ja siihen liittyvää oivaltamista, olen tullut huomaamaan rikkimenemisen kauneuden, ja sen, etteivät täydellisyys ja eheys ole hyveitä. Mittaamme vahvuutta ihmisen pärjäämisellä, mutta mitä jos vahvin onkin hän, joka on mennyt rikki.

Myös se, että puhutaan eheytymisestä fanaattisesti, on arveluttavaa. Tai, että ihmisiä jaotellaan terveiksi tai heiksi, jotka ovat menneet mieleltään rikki, ja niiksi, jotka ovat toipuneet. Kaikenlaiset yksipuoliset diagnoosijaottelut ja oireluetteloihin tuijottamiset johtavat vain enemmän harhaan. Kaikki nämä vetävät epäaitoja rajoja ihmisyyteen.

Se, että ihmisiä määritellään näin, määritellään samalla rikkimeneminen heikkouden tilaksi, josta pitää päästä pois. Tästä aiheutuu tuhoisa kierre, jossa ihminen ei koskaan todellisesti kohtaa sisäistä haastettaan vaan jää siihen ikään kuin kiinni.

Mielen rikkoutuminen on täysin kohdattavissa oleva ihmisyyden ongelma, joka on vain yksi etappi ihmisen elämässä. Se tuntuu umpikujalta, päätepysäkiltä, mutta itse asiassa se on ovi.

Rikkimeneminen antaa mahdollisuuden

Olen tavannut pääasiassa kahdenlaisia rikkimenneitä ihmisiä. Niitä, jotka pitävät rikkimenemistään elämänsä suurimpana epäonnistumisena, ja niitä, joille rikkoutuminen on ollut parasta mitä heille on tapahtunut.

Jälkimmäiset näistä ovat kulkeneet rikkimenemistä seuranneen prosessin läpi ja löytäneet merkittäviä oivalluksia. Tällaisten oivallusten löytäminen on tärkeää. Ne paljastavat, että mielen rikkoutuminen ei ole huonoutta eikä edes sairautta, vaan että rikkimeneminen on mahdollisuus löytää syvempi elämän tarkoitus. Sellainen todellakin on olemassa.

Mielen rikkoutumisessa on aina kyse laajemmasta kokonaisuudesta kuin mitä yleisesti ajatellaan tai miltä se rikkoutuneesta itsestään tuntuu.

Mielen rikkoutuminen tarjoaa löytämisen mahdollisuuden jokaiselle, mutta joidenkin kohdalla rikkimeneminen johtaa epäonnistumisen ja huonommuuden tunteisiin. Tämä liittyy siihen, että mieli lukkiutuu epätasapainotilaansa. Tähän vaikuttaa mm. se, että onko keskuudessamme mahdollista kohdata mielenprosessinsa yksilöllisesti. Jos mielen oireita ajatellaan sairautena, on lähtökohta jo ihan väärä, ja tämä edistää mielen tasapainottomuuden pitkittymistä.

Myös erilaiset yleiset käsitykset vaikuttavat: millaiseksi miellämme mielen rikkoutumisen ja miten siihen suhtaudumme. Esimerkiksi jos oireita ajatellaan sairautena, niitä aletaan hoitaa sen mukaisesti, ja hoito voi jopa piilottaa alleen alkuperäisen oireilun syyn pahentaen mielentilaa.

Tärkeä kysymys on myös, se että voiko mieli olla sairas. Eikö mielenongelmissa pohjimmiltaan ole kyse tunne-elämän lukoista ja turvallisuuden tunteen haavoista eikä sen omituisemmasta.

Mielenoireilu on terveyttä

Ihminen saa olla rikki eikä siinä ole mitään pahaa tai väärää. Olen tavannut onnellisia ihmisiä, jotka ovat mieluummin rikki, sillä se mitä rikkoutuminen yhteiskunnan kannalta merkitsee, saattaa merkitä yksilön kannalta terveyttä.

Esimerkiksi hyvin herkät ihmiset eivät kykene toimimaan nykytyöelämän pyörityksessä ilman mielen näkyvää oirehdintaa. Tästä seuraa tulkinta ihmisen yliherkkyydestä ja siitä, että ihminen on ongelmallinen, kun ei pärjää. Mutta ei kai ole tervettä selvitä oireitta epäinhimillisissä olosuhteissa, eikö silloin juuri ole tervettä mennä rikki.

Useimmiten rikkimeneminen on luonnollista. Meillä sitä kutsutaan sairaudeksi eri diagnoosinimillä. Se hämää ajattelemaan, että ihmisessä on jotain vikaa, ja että rikkimeneminen on heikkous. On myös otettava huomioon, että yksittäinen ihminen on osa suurta kokonaisuutta. Kun yksilö oireilee, on se myös oiretta laajemman kokonaisuuden epätasapainosta. Mielen rikkoutumisessa on henkilökohtaisen ulottuvuuden lisäksi aina kyse myös aikaisemman sukupolven antamasta henkisestä perinnöstä, meneillään olevan ajan vaatimuksista sekä yleisestä ilmapiiristä mikä ihmisyhteisöjen keskellä vallitsee.

Itse asiassa ihmisen mekanismi toimii loistavasti rikkoutumalla. Tämä voi näkyä mm. masennuksena tai ahdistuksena. Tämä on terveyttä ja oireita ei tule saada pois, vaan löytää niiden kautta mielen rikkoutumisen syvempi maisema. Kaikenlaiset mielen oireet kutsuvat pysähtymään ja katsomaan mitä itsessä ja omassa elämässä on meneillään.

Hyväksyntä on avainsana

Ihmismielen rikkoutumiseen suhtaudutaan tuottoisan yhteiskunta-ajattelun näkökulmasta jopa niiden toimijoiden joukossa, jotka ovat mieleltään särkyneiden asialla. Puhutaan toipumisesta ja eheytymisestä. Tarkoitus on hyvä ja aikaan saadaan hyvää, mutta taustalla on ajatus, että kaikkien kuuluu saada toipua. Tämä puolestaan tarkoittaa sitä, että toipumista pidetään tavoiteltavana ja suotavana. Tämä voi olla tietyssä mielessä rikkimenneen syyllistämistä.

Näyttääkin siltä, että mieleltään oirehtiminen nimetään kulttuurissamme epäelämäksi, joka täytyy suorittaa nopeasti läpi kohti toipumista, että voi taas alkaa elää. Tämä ei pidä paikkaansa. Jokainen elämän hetki ja tapahtuma kuuluu elämäotsikon alle. Se, että ihminen särkyy, on yhtä paljon elämää kuin kaikki muukin.

Toimiva ensilääke mielen rikkoontumiseen on ehdoton hyväksyntä, mutta jos mielen rikkoutumisen yhteydessä ajatellaan aina eheytymistä, kalskahtaa se siltä, että rikkimeneminen ei ole hyväksyttävää. Rikkimenemisen hyväksyntä tarkoittaa täydellistä hyväksymistä ja katsomista siihen mistä mielen oireilu kertoo. Oireet ovat terve signaali, joita seuraamalla löydetään oman aidon itsen äärelle.

Hyväksyntä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että mielen oireisiin jäädään passiivisesti. Hyväksyntä on sillä tavalla aktiivista, että ihminen alkaa toimia mielen yhtälönsä ratkaisemiseksi.

Oireileva mieli tarvitsee pysähtymistä, oireiden äärelle seisahtumista, omaan itseen tutustumista. Itsetutkiskelu ja elämän arvojen uudelleen sovittaminen onkin keskeinen piirre mielen solmujen avaamisessa. Kun mielen rikkoutumiseen suhtaudutaan terveenä oireena, joka kutsuu omaan sisäiseen itseen kohdistuvalle tutkimusmatkalle, johtaa se väistämättä aina tietynlaiseen eheytymiseen ja uusien mahdollisuuksien avautumiseen.

Mielen solmujen avautuminen voi tapahtua hyvin yksinkertaisesti ja nopeastikin, kun taustalla on aito hyväksyntä mielen epätasapainoa kohtaan. Juuri silloin tarvitaan ne hetket, jolloin ihmisellä on lupa olla rikki.

Herkkyys on vahvuutta

Mielen oirehtiminen on ihmismielen herkkyyden kautta tapahtuva ”hälytys:” jotain pielessä.

Herkkyys on keskeistä ihmisyydessä, mutta herkkyyttä ajatellaan usein heikkoutena. Ihmisten suusta tulee lauseita, joissa he määrittelevät itsensä herkiksi pitäen tätä huonona ominaisuutenaan.

Yleisesti ajatellaan, että herkkyys on syyllinen mielen särkymiseen, vaikka mieli oireilee juuri herkkyyden ansiosta. Herkkyys suojaa ihmistä.

Fyysinen iho ja tuntoaisti suojaavat ihmistä satuttamasta itseään. Tuntiessamme sormen päässä kuumaa vedämme käden vaistomaisesti pois. Ilman ihon herkkyyttä poltamme kätemme vahingollisesti ja menetämme osan toimintakyvystämme.

Herkkyys luonteenpiirteenä on mielen ihomme. Se suojaa meitä tilanteissa, joissa voimme vahingoittaa itseämme. Herkkyyden kautta voimme kuunnella omaa itseämme ja vetäytyä, kun olemme tulossa satutetuiksi.

Lapsena koettu liian voimakas ja turvallisen aikuisen huomiota vaille jäänyt pelko- tai häpeäkokemus sairastuttaa herkkyyden. Ihmisestä tulee säikky tai tukahtunut eikä herkkyys enää toimi suojaavana. Myös myöhemmän elämänvaiheen voimakkaat kokematta jääneet vahvat tunnekokemukset vaikuttavat ihmiseen juuri herkkyyden kautta, ja kun tarpeelliset henkiset tunne- ja vuorovaikutustaidot puuttuvat, joutuu ihminen epätasapainoon. Tällöin yhteys sisäiseen herkkyyteen, joka toimi oppaana elämässä, katkeaa.

Tukahtunut herkkyys vie ihmisen toistuvasti tilanteisiin, jossa hän tavalla tai toisella satuttaa itsensä. Pelko puolestaan ylivirittää herkkyyden, jolloin elämä muuttuu varomistaisteluksi. Syy ei ole herkkyydessä vaan käsittelemättömässä pelossa. Pelot ja tukahdutetut tunteet pääsevät kertymään ja aiheuttavan vuosien saatossa sen, että jossakin vaiheessa mieli alkaa näkyvästi oireille eli menee ns. rikki.

Herkkyys auttaa ihmistä olemaan läsnä elämässään tässä ja nyt. Tämä  herkkyyteen liittyvä elämäntaito muodostaa ihmisen henkisen toimintailmapiirin. Sen tukahtuminen johtaa mielenterveysongelmiin. Mielen epätasapainotilan purkaminen puolestaan on ihmisen ”hengen” elpymistä.

Kutsu elämään

Tunne-elämä liittyy olennaisesti herkkyyteen. Rikkimenemisessä on kyse mm. siitä, että herkkyys ja tunteet ovat tulleet kaltoin kohdelluksi. Ihmisen mieli on kuin lasinen astia, johon kokematta jääneet tunteet kertyvät. Kun astia täyttyy, se helähtää rikki, mutta juuri tässä on se mahdollisuus korjata vuosiakin jatkunut tukahtunut elämän kierre.

Mielen rikkoutuminen on pysäyttänyt useat ihmiset herkkyyteen. Eikö se ole äärimmäisen kaunista; tulla sillä tavoin herätetyksi. Se on sitä, että elämä kutsuu olemaan läsnä ja tuntemaan.

Pahin ihmismielen menetys on ehdottomasti kovettuminen ja herkkyytensä menettäminen, ei niinkään osaamisen tai tasapainoisuuden menetys. Mielen oireilu on kutsu elvyttämään omaa itsessä vallitsevaa luovuutta ja persoonallista herkkyyttä. Yleensä mielen oireet kertovat juuri siitä, että ihminen on menettänyt kosketuksen itseensä ja herkkyyteensä.

Mielen oireita ei tule ajatella sairautena, sillä rikkimeneminen avaa mahdollisuuden löytää voimavaraisuutensa ja itsensä uudelleen.

Me olemme ihmisiä ja mielellämme on alati vaihtuva maisema. Maisema muuttaa muotoaan ja on erilainen eri aikoina. Olennaista on hyväksymmekö erilaisuutemme ja elämän syklien vaihtelut, jopa mielen särkymisen, elämään kuuluvina. Mielen oirehtimista ei kuulu ajatella sairautena vaan kutsuna syvemmän elämän lähteille.

Sari Maanhalla

sari.maanhalla(at)gmail.com