Himmee himmeli
Olen kuullut jonkun joskus aamun kähmässä miettivän kaiken olevaisuutta.
Tänään tässä ja nyt makaan sängyllä ja katson yläpuolellani olevaa himmeliä. Katson sitä, kuten jokaisena aamuna, ja joka aamu sen olemus on jonkinlainen yllätys.
Heti heräämisen jälkeen näyttää siltä, että himmeli on täysin liikkumaton, mutta kun viipyy katseellaan siinä hetken, voi nähdä pienen pientä liikettä. Ensin myötäpäivään. Se on lähes maailman hitain liike. Kaikki osat kulkevat samassa myötäisessä, mutta jokaisella himmelin yksittäisellä solulla on oma liikkeensä. Sitä voisi katsella loputtomiin. Osien vaeltamista yhdessä. Yksityiskohtien nyanssisuutta ja hiljaisuutta. Hiljaisen liikkeen kauneus on kuin musiikkia, jota ei ole musiikkina olemassa.
Olen kuullut jonkun jossain aamun kähmässä miettineen myös, mitä tänään pitäisi tehdä ja saada aikaiseksi, ja mihin mennessä. Himmeli vaihtaa suuntaa. Vastapäivään. Muut osat seuraavat perässä, mutta omassa rytmissään. Erityisen kiehtovaa on se, että suunnanvaihtuminen tapahtuu pysähtymisen kautta. Ensin suurimman himmelielementin liike lakkaa kokonaan. Jonkin aikaa sen jälkeen pienet osat liikkuvat vielä vähän, kunnes nekin seisahtuvat. Koittaa kutkuttavan täysi pysähtyneisyys, jonka jälkeen liike alkaa toiseen suuntaan. Se on yksityisten osien ja kokonaisuuden yhteinen tanssi.
Himmeli on pappani tekemä. Himmeliä katsoessa näen hänen kätensä, jotka katkovat himmelin osia ja pujottelevat niitä lankaan.
Talven jäämaja rytivainiolla.
Materiaali haettiin luonnosta. Yhä näen hänet keräämässä merenrannalta rytiä loppuvuoden hämärtyvässä päivässä, vaikkakin hänen olomuotonsa tänäpäivänä on lähempänä tuonpuoleisia himmelinkentajia. Rytinippu vietiin hänen kotiinsa ja sahalaitaisella puukon terällä hän pätki pitkät varret sopivan pituisiksi. Latvaosat pääsivät pieniin himmelin osiin ja paksusta tyvestä koottiin koko taivasrakennelman runko. Ryteiköstä himmeliksi. Siinäkö evoluution ydin, ihmisen ja heinän?
Olen katsonut himmeliä surullisena, iloisena, unohtuneena, levottomana ja nyt tässä uuden päivän alussa voin huomata, että näyttipä mielenmaisema miltä tahansa, se on vain mieleni maisema. Mikä keskeneräisyys tai asioiden riento ajatusteni laukkaajaa tai tunteitteni oikukasta siiliä riivaakaan, kaikki on koko ajan omalla paikallaan. Kaikella on oma rytminsä, kaikki liikkuu yhtä kauniisti, hitaasti ja luonnollisesti tietyssä syklissään kokonaisuuden vaihtaessa välillä suuntaa ja yksityiskohtien seuratessa perässä samalla herkkyydellä, mutta uniikilla viiveellään ja vireellään.
Himmeli tulee germaanisten kielten sanasta himmel ja tarkoittaa taivasta. Siinä se on. Papan kokoama taivas, pienistä kuunvaaleista paloista koostuva universaali alttari, jonka yksittäiset osat linkittyvät kuin planeetat tai solut toisiinsa. Siinä voi kuulla meren ja tuulen sekä hiljaisuuden, ajan ja ajattomuuden. Myös minä olen siinä.
Ainut mitä ihmisheinälle syntymässä luvataan, on kuolema. Tämän minä löydän himmelistä joka aamu, se on kirjoitettu noihin vivahteikkaisiin merenrantaheiniin, pujotettu talteen tuohon luunvalkeuteen kuin soma pieni tarina tai kuin lempeä päähän silitys. Eikä se oli raastinrautakokemus eikä hiekkapaperihetki, ei edes riehakas tuulta purjeisiin hönkivä tuulenonnenkantamoinen. Se vain on. Mitään muuta meille ei ole luvattu, ei edes kuoleman jälkeistä osaa suuressa himmeleiden himmelissä, sillä himmeli on tässä ja nyt eikä missään muualla. Kuulun siihen. Olen kuulunut aina. Tulen aina kuulumaan.
Ja jälleen juuri nyt huomatessani himmelin muuttavan suuntaa, muistan eilisiltaisia revontulia, jotka keskellä pimeyttä syttyivät loistoonsa ja lainehtivat kuin eloisa tuuli. Vihreä tasainen viivamainen valoilmiö halkesi ensin kaksihaaraiseksi, kunnes sen yksittäiset osat alkoivat liikkua vuoroin hitaasti kiertyen ja suoristuen, välillä nopeasti välkkyen ja välähdellen kaikkea olevaisuutta varioiden. Oli viivaa, suoraa, kaarteita, spiraalia, ympyrää, jopa kolmio. Vihreä muuttui välillä punaiseksi ja violetiksi sekä valkeaksi. Universaali näytös oli kuin ajan ajaton tuuli.
Muistan myös sitä hetkeä, kun kevättuuli ravisteli minua minun ravistaessani äitini vaaleita jäännemuruja mereen uurnan uumenista. Monia menneisyyden nimilappua kantavia asioita tulee mieleen hitaan tanssivan liikkeen ja himmelin seesteisen luovuuden äärellä. Elämäntarinoidemme veikeät tuulessa heiluvat tupsupäiset rytielementit lomittuvat toisiinsa.
Jokin minussa heijautuu myös kohti tulevaa.
Paras hetki on nyt. Tunnistaa, että tietyt ajatukset ja tunteet ovat osa minua, menneet ja tulevat ovat osa minua. Kaikki on osa minua ja minä olen kaiken osa. En etsi mitään, en pyydä mitään, mutta kiitän. En pyri symmetriaan, eheyteen, samuuteen tai iäisyyteen, mutta ihmettelen. Ainut mitä ihmisheinälle luvataan, on tuuli ja kuolema. Kaikella on oma liikkeensä, joka on yksityisten osien ja kokonaisuuksien yhteinen tanssi; maailman eleganssein, äärettömin ja sensuellein universaali vaellus.
Onnellisuus on jäistään vapautunut siili.
Sari Maanhalla
Auringonkukkapelto
Tarina levottomuudesta ja kärsivällisyyden puutteesta sekä kasvusta ja hyväksymisestä.
Mago käveli hiekkaista tietä pitkin ja antoi jalkojensa tuntea mahdollisimman paljon tietä. Maatuntemus lohdutti ja rauhoitti. Mago oli ajatustensa häiritsemä ja kaikki aika, jokainen sekunti, jolloin hän kykeni unohtamaan menneisyyden varjot ja tulevaisuuden haamut, olivat hänelle tilaisuus elpyä solu solulta. Maa jalkojen alla oli hänelle jonkinlainen luottamuslupaus siitä, että elämässä voi käydä hyvin. Samalla se loi hänelle tuntemuksen siitä, että hän on olemassa ja merkillisellä tavalla hän koki olevansa yhtä tuon hiljaisen tien kanssa.
Mago antoi katseensa kulkea kesäisissä puissa. Tammet seisoivat jykevinä ja arvokkaina kuin ikuisina paaluina. Lehtien värisävy oli jo taittunut keväisestä heleän vihreästä tummempaan loppukesän vihreään. Ei vielä, mutta hieman myöhemmin koittaisi aika, jolloin puu alkaisi imeä lehtivihreän talteen ja lehdet alkaisivat kellastumisensa. Magon katse viivähti myös kiihkeimmästä kiivaudestaan luopuneissa linnuissa. Kukaan ei enää laulanut ja puolustanut reviiriään kiivaasti, vaan kaikki oli odottavaa.
Mutta vielä ei ollut syksyn aika ja kun Mago saapui tien kaarteeseen, koki hänen väsynyt ruumiinsa ja uupunut mielensä melkoisen yllätyksen, kun hänen eteensä avautui silmänkantamattomiin jatkuva kukkapelto. Hänen askeleensa seisahtuivat ja hän vain tuijotti sitä kuin epätodellista näkyä. Keltaisia suuria ihmeellisiä kukkia silmänkantamattomiin.
Siitä lähtien hän saapui joka päivä tuolle pellolle. Hän alkoi palvoa noita kukkia eläen niiden keskellä ja viimein hän nukkui jopa yönsä niiden luona.
Mutta eräänä päivänä hänet kohtasi karmiva näky. Kaikki kukat olivat kadonneet. Jäljellä oli vain sekavan näköinen pelto, jossa törrötti vankkojen kukkavarsien torsot. Kukkaosat eli näiden jumalallisten kasvien päät olivat kaikki kadonneet. Jok’ikinen pieni aurinko oli poissa. Maassa oli siellä täällä jäänteitä noista auringoista, puolikkaita palasia tai hädin tuskin niitäkään. Murusia kuin kylvettynä sinne tänne.
Näky oli lohduton. Kylmyys astui Magon sisikuntaan. Hän ei voinut ymmärtää mitä oli tapahtunut.
Koko talven hän piti kiinni tuosta kauneuden näystä, joka oli muuttunut kauheuden tantereeksi. Hän ripustautui olleeseen ihanuuteen, yritti vaalia tuota keltaista ihmeellistä näkyä, mutta vajosi aina mietteissään sitä seuranneeseen kamaluuteen. Muisto oli synkeän lohduton. Katkenneiden kukkakaulojen pelto.
Kun luonnonkiertoinen pimeäkausi alkoi taittua valoisaan ja maa luopua lumipeitteestään, Mago sai vaivoin itsensä irti routaisesta mielentolastaan, hyhmäisten ajatusten luomasta omatoimisesta kurjuudesta. Hän halusi vaalia kurjuuttaan ja synkeytensä syvimpiä aaltoja, mutta pieni aavistuksen omainen muisto keltaisesta kukkamerestä sai hänet kuitenkin lähtemään liikkeelle. Jähmeänä hän kulki pellon laitaan yrittäen nähdä uudelleen kaiken sen lumouksen, mutta lumousta ei ollut, ei ollut, vaikka hän kuinka pinnisti ja toivoi.
Päivä päivältä Mago vaali muistoaan, ohuen ohutta haituvaista aivokuvaansa ja saapui yhä uudelleen tammikujaa pitkin kohdatakseen jälleen sen suloisan keltaisen näyn. Joka ikisenä keväisenä päivänkiertona hän saapui hermostuneena aukiolle tarkistamaan ovatko jumalalliset auringot palanneet, mutta eivät ne olleet.
Eräänä päivänä jotain kuitenkin tapahtuikin. Keltaisten kukkien hautausmaa oli elpynyt kuohkeaksi mullaksi, josta pilkisti esiin pienen pieniä vihreitä juttuja. Mikä yllätys. Ei se entisen veroista ollut, pienet olemattomat ja hintelät vihreät rääpäleet olivat kaukana keltaisten jättikukkien kuninkaallisuudesta, mutta saivat ne uteliaaksi.
Mago mietti noita vihreitä maasta pilkistäviä juttuja. Yönsäkin hän kieriskeli miettien asianlaitaa ja sitten hän sen keksi. Seuraavana aamuna hän riensi pellolle ja alkoi toteuttaa ideaansa. Tietysti kukkien kuninkaat ja kuningattaret tuli kiskoa esiin. Nehän olivat maan uumenissa piilossa. Vain vihreä alku pilkotti mullasta. Se oli vihje, kuin narunpää; vedä tästä. Miten hän ei sitä heti tajunnut. Ja niin Mago tarttui toimeen. Oli hänen tehtävänsä vapauttaa kukat mullan vankilasta ja palvella luontoa juuri siten.
Kaikissa vihreissä jutuissa eli taimissa oli kaksi pyöreänsoikeaa pientä lehteä vastakkain toisiinsa nähden. Hän tarttui ensimmäisen taimen toiseen lehteen ja veti, mutta lehti katkesi irti hänen käteensä. Hän tarttui saman taimen toiseen lehteen ja kiskoi, mutta sekin katkesi ja multaan jäi sojottamaan silkka vihreä pieni tikku. Näin hän jatkoi. Tarttui kaikkien taimien lehtiin ja toisti samaa, mutta aina tapahtui vain niin, että sirkkalehdet katkesivat irti.
Hän ei saanut kiskottua kukkia esiin, vaikka hän veti molemmista lehdistä yhtä aikaa aivan erityisen nerokkaalla taktiikalla; hän sijoitti lehden huolella peukalon ja etusormen väliin ja nosti suoraan ylöspäin. Mutta ei. Aina lehdet jäivät vetäjän käteen.
Ehkä hän teki sen väärin, Mago ajatteli. Hän keskitti kaikki ajatuksensa, otti käyttöönsä kaikki meditatiiviset kykynsä ja taitonsa. Hän ammensi energiaa maasta ja maailmankaikkeudesta, avasi ruumiinsa energiapisteet ja tarttui yhä uusiin ja uusiin taimiin voidakseen vetää esiin niitä jumalaisia suuria kukkia, joita hän oli nähnyt edellisenä vuonna.
Viidensadan taimen jälkeen Mago keksi, että kasviin täytyy tarttua varresta lehtien alapuolelta ja siten, että vihreä juttu ikään kuin ujutetaan hellästi esiin. Näin hän jatkoi, mutta ei saanut kauniita suuria keltaisia kukkia esiin. Hän kiskoi ja kiskoi, jopa lehdettömäksi kynityt vihreät varret hän ronkki esiin. Ja aina jokainen taimi ikään kuin loppui kesken. Vartta tuli vain lyhyen matkaa ja sen päässä oli ohut ruma olematon juuri. Yksikään ei työntynyt vedettäessä esiin kauniina suurena auringonkukkana.
Lopen uupuneena kaikki taimet esiin revittyään Mago vaipui maahan. Hän ei saisi kauniita ihmeellisiä kukkiaan. Hän ei saisi iloaan ja toivoaan. Vaikka hän istui ja meditoi, rukoili ja vaali harrasta kiitollista mieltä vääntäytyen erikoisiin joogasolmuihin, hän ei saanut kukkia esiin. Hänen kätensä olivat hellät ja arat, selkä oli kipeä, niskaan ja päähän sattui. Hän oli antanut ja tehnyt kaikkensa saadakseen kukkansa. Saadakseen tuon ihmeellisen kauniin tuokion elämässään toistumaan.
Voimattomana Mago kadotti kaiken elämisen halunsa. Hänellä ei ollut enää sädehtivän kaunista kukkamerta, itse asiassa pellolla vallitsi aika sekavannäköinen lohduton maa. Mago samastui siihen. Kuin hänetkin olisi loppuun kynitty. Hänellä ei ollut mitään. Hän oli elämässä yrittänyt, hän oli ollut ahkera ja toimelias, aina valmis tarttumaan puuhaan kuin puuhaan. Ideoita oli noussut, kuten taimia, mutta miksi mikään ei onnistunut, miksi hän ei saanut palkintoaan; kosmos pilaili hänen kanssaan. Epäreilu itseriittoinen typerä kosmos. Kostoksi hän hakkasi nyrkeillään maata ja lausui kaikki tietämänsä maailman rumimmat sanat osoittaakseen mieltään.
Pienenä vihaisena maasykkyränä Mago vajosi sumuisten ajatustensa äärelle ja koki voimiensa heikkenevän. Lopulta hänellä ei ollut enää voimia pitää käsiään nyrkissä saati kiduttaa äänihuuliaan lohduttomalla parulla. Hän vain vaipui hiljaiseen hiljaisuuteen. Kevyt tuuli sipaisi hiuksia. Pienet pilven lonkareet purjehtivat taivaalla sopivan matkan päässä toisistaan saaden taivaansinen näyttämään entistä sinisemmältä. Mutta ei Mago sitä nähnyt. Siellä täällä lenteli perhosia, kärpäsiä ja kimalaisia. Elämä jatkui. Kaikki tapahtui. Jokunen lintu kierteli hänen yllään, mutta Mago makasi maassa pienellä kerällä kasvot multaista maata vasten eikä nähnyt mitään.
Mutta ei kai kukaan jaksa kauaa mököttää ja murjottaa. Pitää yllä vihansa muuria. Ja niin Magon mieleen saapui herättävä sade. Hän havahtui siihen, että itkee. Kuuma kasvoja polttava vesi valui hänen silmistään. Kun ne hetket olivat useammat ja pidempiaikaisemmat, jolloin hänen silmänsä olivat enemmän auki kuin kiinni, alkoi hän nähdä jotain keltaista ja erityistä. Kyyneleiden läpi maailma näytti sumuiselta ja kun enin itkuvesi oli haihtunut pois, alkoi hän nähdä sen selvemmin. Suoraan hänen edessään pienen matkan päässä kasvoi yksittäinen auringonkukka.
Mago nousi istumaan ja katseli kukkaa. Todellakin, nyt siinä oli hänen odottamansa kukka. Mitä siitä, että se oli vain ainut, mutta siinä se oli. Hän nousi ylös ja käveli kukan luokse, tanssi sen ympärillä, lauloi sille ja katseli sitä. Ja vietettyään aikaa vain ja ainoastaan siinä hetkessä katsellen kukkaa, oppi hän näkemään, että sen ruskeaan keskustaan muodostui tummakuorisia siemeniä. Se oli hänestä riemastuttavaa ja kun hän seuraavana keväänä tuli samalle paikalle ja näki maassa ne vihreät somat pienet taimet, ymmärsi hän, että siemenillä olikin merkitys ja nyt ne kasvoivat uusia taimia.
Uudet taimet saivat hänet toiveikkaaksi ja touhukkaaksi. Aijai, se on paha. Kuka tahansa jaksaa kantaa masennuksensa taakan tai vetää tuskansa rekeä, mutta ilo ja riemu ovat vaikeita. Innostuneisuus. Onnesta humaltuminen. Ne saavat holtittomaksi.
Pari tainta Mago repi edelleen maasta odottaen saavansa kukan esiin, mutta nyt hän jo tiesi ettei se niin mennyt. Lopulta hän antoi taimien olla. Kyllä hän kokeili kaikkia tietoisuustaitojaan ja piehtaroi tekoitkua puskien maassa saadakseen aikaiseksi edes yhden kyyneleen, jonka draamalla luoda edes yksi kukka, mutta eihän se mitään auttanut.
Lopulta hän tajusi, että hänen tuli vain elää menemään ja kaikki tapahtuisi siinä samalla. Kukka tulisi esiin mullasta ajallaan. Tai ei tulisi. Niin yksinkertaista, mutta vaikeaa.
Eräänä päivänä pelto olikin juuri samanlaisena kuin mitä hän oli sen ensimmäisen kerran nähnyt. Täydessä loistossaan. Hän riensi vapaana ja innokkaana kukkien sekaan, viipyi kauan, lauloi, runoili ollen täynnä onnea, kunnes eräänä aamuna hän joutui jälleen yllättymään. Hän näki puolet pellosta tuhoutuneena. Hän tuijotti kauhuissaan käynyttä tuhoa, jälleen ilmennyttä kukkien kaulojen katkeamista, kunnes hän erotti jonkun leikkaavan kukkia.
Mago oli jo rientämässä estämään Leikkaajaa, mutta sitten suurien tammien lomasta astui Eihwaz hänen luokseen hymyä virkkoen. Tämä ehdotti Magoa jäämään vierelleen katselemaan. Mago koki moisen ehdotuksen suurena hulluutena, mutta tunsi merkillisellä tavalla, että hänen oli kuunneltava tuota viisautta. Ja niinä hän jäi Eihwazin vierelle katsomaan kuinka joku leikkasi auringonkukkien kaulat poikki. Ei hän tuota näkyä tyynenä voinut hyväksyä, vaan Magoa ahdisti, miten Eihwaz saattoikin katsoa kaikkea niin rauhallisesti!
– Hän on hieman erilainen kuin sinä, Eihwaz sanoi yllättäen ja hymyili ystävällisesti: – Hän haluaa omistaa tuon kauneuden niin palavasti, että leikkaa kaikki kukat irti ja vie ne kotiinsa ja sitten yllättyy, kun ne kuolevat ja kuihtuvat. Hän ei ole vielä oppinut, hän tekee tämän jo kolmannen kerran. Sinä olet erilainen. Sinä annoit kauneuden olla, tulit katsomaan sitä etkä yrittänyt omistaa. Tosin sidoit kaikkesi siihen sokeutuen kaikelle muulle ja kun kukat olivat kadonneet, koit tuhoutuvasi, menettäneesi kaiken. Olit sen verran pakkomielteinen, että tulit tänne uudelleen.
Mago nyökkäsi. Niin juuri hän oli tehnyt, kunnes oli saanut opetuksen, että nämä jumalalliset maa-auringot kasvavat ilman ihmisen tekoja. Tämä ajatus sai Magon kiihtymään ja rientämään kukkia katkovan luokse. Hän tajusi, että kukat myös tuhoutuvat ihmisen levottomista ja pakkomielteisistä teoista.
– Anna hänen olla. Hänen on itse opittava, Eihwaz ehdotti. – Mutta hän tuhoaa kaiken, Mago voihkaisi. – Ei kukilla ole vaaraa, Eihwaz viljeli lohdun sanoja. Voimattomana Mago istui tammipuuta vasten. Hän katsoi pellolla riehuvaa ihmistä ja nimitti tätä raivohulluksi. – Suurta hulluutta ja me annamme sen tapahtua, Mago jankkasi. Mago kärsi, mutta ilmeisesti hänen oli katsottava tämä näytelmä läpi, katsottava kuinka hullu ihminen tuhoaa kaiken hänen silmiensä edessä.
– Sinä olit aivan samanlainen, ehkä jopa pahempi kiskoessasi kaikki pienet taimet irti, sanoi Eihwaz lempeästi. Niin niinhän se oli ollut.
Seuraavana keväänä Mago saapui jälleen pellolle ja näki jonkun kiskovan kukkataimia mustasta mullasta. Tämä ei voi olla totta, Mago ajatteli ja oli rientää kiskojan luokse, mutta päätti jäädä katsomaan. Ja kun se aika koittaisi, että pellon pitäisi olla täysissä auringonkukinnoissaan, pelto ammottaisikin tyhjänä. Pellon tyhjyys ei enää sattunut häneen niin kipeästi ja kun hän paljon myöhemmin näki Kukkienleikkaajan saapuvan, sai hän nähdä jotain aivan erityisen mielenkiintoista. Leikkaaja vaipui raivon vallassa maahan, hakkasi maata nyrkeillään ja potki sitä jaloillaan.
Samassa Mago näki kuinka Eihwaz ilmestyi tammikujalta kaunis puuastia käsissään. Siitä hän kylvi maahan suuren määrän auringonkukan siemeniä. Kun virvoittava taivainen vesi ja auringonvalo jälleen loisivat sopivat olosuhteet, alkaisivat siemenet itää.
Ja aina tulisi malttamattomia Kiskojia, omistushaluisia Leikkaajia ja ahkeria Istuttajia ja aina olisi niitä, jotka lempeästi katselisivat ja antaisivat toisten käydä sotaansa kasvaen ja etsien suurempaa tietoisuutta ja viisautta.
Teksti: Sari Maanhalla
Heräilevän valon aika
Ihmisen ajatus voi liikkua valoa nopeammin ja sen tähden päänupissa voi tuntua synkkyydeltä.
Olen pohtinut aikaa. Onko todella niin, että kelloksi nimitetty kaveri on tuomionkaltainen elämänkumppani, jonka kanssa pitää tulla toimeen ja yleensä juuri siten, että se tulee selättää ja voittaa. Onko todella niin, että elämisen ydin on aina ehtimisessä. On sitten kyse pikajuoksijasta, puusepästä, muusikosta tai papittaresta, aina kaikessa kiertää sama kaava, pitää ehtiä jotain ennen jotakin. Kuin ihmisen takaraivoon olisi väärällä tavalla tatuoitunut ikuinen kello, joka rienaa olemassaolollaan.
Vastapainona tälle on muodostunut muoti-ilmiöksi saarnata suorittamisesta ja alleviivata tarvettaan rentoutua ja elää hitaammin. Tällöinkin vaikuttaa hyvin vahvasti aikaan liittyvä orjuussuhde, jolloin aikaa pyritään selättämään naamioiden se ajattomuudeksi. Siinä on jälleen yksi professoritasoinen nerokkaan typerä tutkielma luonnottomuudesta.
Olla kahlittu vapaudessa ja olla vapaa vankeudessa on helpompaa kuin olla vapaa vapaudessa.
Ilmeisesti merkittävin menetyksemme toteutuu juuri ajanmittaamisessa: luopuessaan aktiivisesta osallistumisesta ajanmittaamiseen, ihminen on menettänyt paljon. Siinä luonnottomuuden kehässä katoaa tunne ikuisuudesta. Tämän tragedian kohteeksi kukin joutuu lapsesta aikuisen kasvamisen prosessissa, jolloin aikakäsitys keskeisesti muuttuu. Hyvin tyypillinen piirre tästä on väite, että aika alkaa vanhemmiten kulkea nopeampaan. Sitä huokaillaan ja päivitellään. Tosiasiassa aika on samaa, mutta on mahdollista, että kun kokija on ajanorja eli osaton ajannoudattaja eikä aktiivinen osallistuja, seuraa kokemus ajan nopeutumisesta. Tällöin ihminen ei elä luonnonlakien hienovaraisen rytmin sykkeessä vaan hitaammin tai nopeammin kuin se tai kokonaan pysähtyneenä suhteessa siihen.
Eriskummallisella tavalla vempeleet, jotka mittaavat aikaa puolestamme eivät suinkaan luo elämäämme puitteita, että aikaa olisi enemmän, vaan käy päinvastoin, kujanjuoksu ajanmittaajien valtaväylällä on tihenevä pikamarssi, jonka tiimellyksessä mitään ei ehdi. Luonnollisen maailmankaikkeuden sykleihin linkittymisen menetyksen ja ajanmittaamisen omatoimisuuden loppumisen myötä ihminen ei suinkaan ole saanut ajattomuutta saati lisäaikaa vaan juurikin ajan pallona jalkaansa ja jatkuvan ajanpuutteen ja kiireen tunnun.
Tarkkaan mitattavaa aikaa käytetään systeemissämme luomaan rajoja ja mahdollistamaan asioiden sujumista. Yksilön on kuitenkin mahdollista asettaa itsensä ajattomuuden asetukseen, jolloin kello-orjuus päättyy ja ajasta tulee täydempää, eräällä tavalla pyöreämpää. Tänä päivänä naureskelemme entisaikojen ihmiselle, joka luuli maapalloa litteäksi ja pelkäsi tipahtamista sen reunalta. Kaikista hienoista keksinnöistämme huolimatta aikakäsityksemme on kuitenkin edelleen litteää, vaikka tosiasiassa universaalin tietoisuuden tasolla aika on pyöreää ja laajenevaa.
Melankolia tekee ihmisestä luomualkemistin.
Loppuvuoden pimeät virittävät ihailtavalla tavalla jotain sisäistä kaipauksellista ohuutta esiin. Se on ainutlaatuisinta mitä tiedän. Voi vetäytyä luvan kanssa pimeän kieppiin, olla rauhallisemmin, syleillä ajattomuutta. Aivan kuin poissaoleva aurinko sallisi unohtaa kiivaimman kellolaukan Ja näinhän se onkin: aikana jolloin ihminen eli luonnossa osana sen syklejä, tämä aika ei suinkaan ollut suorittavan ja kuluttavan työn aikaa.
Pimeys myös haastaa. Pimeä vuodenaika on karski peili. Kiivaana valon ja kasvun aikana kuka tahansa pystyy pelaamaan itsensä syvää levottomuutta herättävistä sisäisistä kysymyksistä pois erinäisten verukeherkkujen kera. Oma sisäinen pimeä yö ajoitettuna tähän planetaariseen vuodenaikaan, jolloin planeettamme on toinen poski poiskäännettynä valosta enimmän aikaa, luo melkoisen yhtälön: On tultava täydesti tuta kaikkinensa se, mikä on todellista ja totta, vaikka juurikaan se ei tunnu hyvältä.
Onnellisuuden kaavaan liittyy keskeisesti levottomuus, joka tekee levolliseksi ja levollisuus, joka tekee levottomaksi.
Sisäinen levottomuus pakottaa palaamaan kaikkeen siihen mikä on oleellista. Pimeä havahduttaa pysähtymään, mikä aiheuttaa sen, että kiertorata pyrkii muuttumaan ja kierretty ajanjuoksun kehä avautuu spiraaliksi, joka alkaa viedä uuteen suuntaan. Se on myös lohdullinen ajatus, vaikka kiertäisit kehää, ei se koskaan ole kehä, siitä avaruus pitää huolen. Millään planeetalla eikä olennolla ole vakituista samaa kiertorataa. Kaikki on ikuista spiraalia, joka kietoo sisäänsä paljon salaisuuksia.
Pimeys riisuu kaiken turhan pois. Täydessä eimitääntömyydessä karu maa räjähtää eloon. Silloin aika vapauttaa kaulamme lineaarisesta ja hiertävästä hirttoköydestä ja sen yksiulotteisesta silmukasta ikuiseksi liikkeeksi ja spiraaliksi, jonka kiitävässä seinättömässä kehdossa voi kehrätä olemisensa mahlaa. Minän värisevästä alkulimallisesta kerroksesta puklahtaa esiin oivallus: oman sisimmän haastavaa jodlausta on kuunneltava. Ei ole mitään muuta kuin se, ei ole ollutkaan eikä tule olemaan.
Päivä on saavuttanut lyhimmän teränsä, pimeän vakuuttava monologi on ollut vahvimmillaan, aurinko on syvimmillään kuopassaan ja aloittaa nyt paluunsa.
Hyvää heräilevän valon aikaa.
Sari Maanhalla
Tiimalasivuori
Tiimalasivuorella oli nousemassa myrsky. Päivä oli ollut harvinaisen kuuma ja tuuleton, jopa vuorenlaella vallitsi täysi hiljaisuus, kun ilmavirrat olivat olleet pysähtyneinä. Aurinko oli kiertänyt vuoren jyrkän seinämän puolitse ja kuumentanut tummakivisen vuoren lämpöä hohkaavaksi.
Kuun liikkeistä valpastuneena vesi oli alkanut työntyä takaisin avomereltä vuonoon tuoden mukanaan myös sakeat pilvimassat. Pilvet vyöryivät yhtä matkaa veden kanssa määrätietoisen vahvoina kuin tunnelia pitkin. Ensin ilmavirta heilutteli vain vähän karua vuorikasvillisuutta, kunnes tuulet yltyivät leveäharteisiksi. Pilvimassat turposivat, täyttyivät ja painautuivat vuorta vasten kuin raskaat laahukset.
Salamat värähtelivät ja yltyvä jylinä laittoi liikkeelle kiviä. Kivivyöryn alle saattoi peittyä kokonaisia polkuja ja ne mursivat vuoresta irti jotain ikuisesti paikoillaan ollutta.
Vaikka vielä ei varsinaisesti satanut, kaikki oli kauttaaltaan märkää, sillä raskaat pilvet olivat massaa, joka tukahdutti kaiken muun omaan kosteaan olomuotoonsa. Pienet norot valuivat tärisevien kivien näkymättömissä väliköissä ja kun pilvi vihdoin päästi irti saderepertuaarinsa, vuorenrinteellä virtasi satoja puroja, jotka alempana yhtyivät valtavaksi pauhaavaksi kuohuksi. Taivas pesi ajattoman vuorensa.
Miniatyr oli useat kerrat pohtinut aikaa. Oliko todella niin, että kelloksi nimitetty kaveri oli tuomionkaltainen elämänkumppani, jonka kanssa piti tulla toimeen ja yleensä juuri siten, että se piti selättää ja voittaa. Oliko todella niin, että elämisen ydin oli aina ehtimisessä. Oli sitten kyse pikajuoksijasta, puusepästä, muusikosta tai papittaresta, aina kaikessa kiersi sama kaava, piti ehtiä jotain ennen jotakin. Ajallinen marssi oli viritetty huippuunsa. Kehäänsä kiertävä kello ja sen kompin noudattaminen ei suinkaan ollut ainoa hirttosilmukka. Lisäksi olivat kalenterit, joiden numeroituihin laatikkoihin kirjattiin asioita, jotka piti tehdä. Ja useimmiten oli kyse juuri ehtimisestä.
Oli myös muodostunut muoti-ilmiöksi saarnata suorittamisesta ja alleviivata tarvettaan rentoutua ja elää hitaammin. Silloinkin vaikutti hyvin vahvasti aikaan liittyvä orjuussuhde, jolloin aikaa pyrittiin selättämään jollain tavalla naamioiden se ajattomuudeksi. Siinä oli jälleen yksi professoritasoinen tutkielma luonnottomuudesta. Kuin ihmisen takaraivoon olisi väärällä tavalla tatuoitunut ikuinen kello, joka rienasi olemassaolollaan. Kuin nuo välineet, kellot ja kalenterit, olisivat tehneet suurta väkivaltaa ihmisyyttä kohtaan mitatessaan aikaa ihmisen puolesta.
Miniatyr ei ollut suostunut ottamaan kelloa majaansa. Hänellä oli vain isoisoisän tähtikartta sekä tiedot kuun ja auringonvaiheista. Kalenterissa oli merkattuna lähinnä aurinkoon liittyvät tasauspäivät sekä muut luonnonkierrollisesti oleelliset päivät. Hänen isoisoisänsä oli elänyt kuun ja auringonkierron mukaan. Isoisoisä oli tunnistanut tähdet ja osannut suunnistaa niiden avulla. Hän oli osannut lukea tuulta ja valoa sekä ylipäätään luonnosta ja eläimistä tietoa ja juuri tämä luontainen osallistuva ajantaju toi isoisoisälle hänen ajattomuutensa ja vapautensa.
Surukseen Miniatyr itse oli syntynyt keskelle ajallista kautta, joka mittasi aikaa ulkoisin automaattisin välinein. Siinä luonnottomuuden kehässä ihminen menetti ikuisuuden tunteensa. Hyvin tyypillinen piirre tästä oli aikuisolentojen väite, että aika alkoi vanhemmiten kulkea nopeampaan. Sitä huokailtiin ja päiviteltiin. Tosiasiassa aika oli samaa, mutta kun kokija oli ajanorja eli osaton ajannoudattaja eikä aktiivinen osallistuja, seurasi kokemus ajan nopeutumisesta. Tällöin ihminen ei elänyt luonnonlakien hienovaraisen rytmin sykkeessä vaan hitaammin tai nopeammin kuin se tai kokonaan pysähtyneenä suhteessa siihen.
Luonnollisen maailmankaikkeuden sykleihin linkittymisen menetyksen ja ajanmittaamisen omatoimisuuden loppumisen myötä ihminen ei suinkaan saanut ajattomuutta saati lisäaikaa vaan juurikin ajan pallona jalkaansa ja jatkuvan ajanpuutteen ja kiireen tunnun. Jopa lapset valjastettiin aivan liian pieninä avoimina olentoina ajan orjuuteen.
Miniatyr muisti lapsuutensa vuodet, jotka oli saanut viettää täysin luonnollisessa ympäristössä. Hän oli elänyt suurimman osan lapsuuttaan ulkona puiden, kivien, lintujen sekä eläinten katveessa. Hän oli kokenut voimakasta yhteyttä luonnon kanssa ja vaikka elämä oli haastanut häntä jo tuolloin, koki hän aina merkillisellä tavalla olevansa turvassa: joka kevät samat valkoiset kukat nousivat kaivolle. Pimeitä syksyniltoja kohden hiipuneet linnunlaulut räjähtivät soittoonsa uudelleen keväästä toiseen. Pieni oja muuttui joeksi, jonka pinnalla vesikirput juoksivat. Aurinko oli koivumaan puolella aamuisin ja illalla se putosi lehmuspuistikon takana olevan jylhän kallioisen metsän taakse. Ne olivat olleet hyviä ajattomia ajallisia vuosia, jotka vahvistivat sitä mitä hän oli, eivätkä sitä mitä hänen olisi pitänyt olla tai tehdä.
Miniatyr, kuten monet muut lapset, ohjattiin opinahjoon. Se oli ajanluonne. Kaikkien tuli ottaa vastaan jäsenneltyä, suunniteltua ja järjestettyä mekaanista opetusta. Sitä kutsuttiin sivistykseksi. Koskaan Miniatyr ei täysin sopeutunut kouluun. Hän oli aina jotenkin irti. Muu tuntui olevan oleellisempaa, mutta hän oppi myös koulukaavan. Piti tehdä jotain jollain tavalla, josta opettajaksi nimetty henkilö antoi mielipiteensä eli numeronsa. Sen suuruuden tai pienuuden perusteella sai tietää, oliko tehnyt toivotusti vai ei toivotusti.
Kahden maailman kansalaisena Miniatyr varttui ihmetteleväksi aikuisolennoksi, joka kirjaimellisesti tunsi elävänsä kahden maailman välissä. Ja kun hän oli elänyt aikuisvuosinaan aikataulujakson, jossa hän teki työtä kahlittuna kellon ja kalenterin nieluun, asuen laatikon muotoisessa talossa pinnoitetun kuolleen nurmen laaksossa, valpastui hän tunteeseen, että jotain meni väärin ja oli pielessä.
Vähitellen tämä hiertävä tunne herätti hänet sakeasta unesta, nuutuneen ihmisen taipaleettomasta vaelluksesta. Hän huomasi, että hänen hiertävä levottomuutensa oli kuolleen maan lauluja, katkottujen puiden haikuja ja saasteisiin tukahtuneiden lintujen ontuvien jalkojen painamia jälkiä tietoisuuden lihassa, todellisuuden rannalla.
Oli hapuiltava muutosta. Oli murrettava vankila ja illuusio elämästä. Lähinnä se tarkoitti kulkemista metsissä ja meren äärellä. Hän irtaantui orjuuttavasta työn otteesta ja ajautui toiseen äärilaitaan tutkimaan ajattomuutta. Hän antoi olemiselleen ja toiminnalleen rauhailmapiirin. Hän tutkaili sisimmästään nousevia kysymyksiä ja pyrki linkittämään itseään maailmankaikkeuteen laadittujen aikataulujen sijasta.
Ja sitten se tapahtui. Hän oli jokisuiston sydämessä olevalla saarella mittaamassa sykkivän pelkonsa juurevaa mittaa. Hän joi pelkonsa väkevyyttä ja suostui siihen ja sitten se tapahtui. Kaikki muuttui. Aika katosi hänen ympäriltään. Kaikki huolet, pelot, toiveet, unelmat, kaikki kaikkosivat ja hän näki ensi kertaa maiseman, jota ei koskaan ollut nähnyt. Maisema oli sama, mutta se oli syvä, väreilevä, kokonainen ja hän oli sen sisässä. Hän oli se. Puut virtasivat, kevyt tuuli harppoi oksistoissa. Auringonvalo matkusti puiden lomitse ja siinä hän linkittyi maailmankaikkeuteen. Se oli kaunis virta ja sen keskellä hän tunsi sanattoman vihjeen elämän suunnasta.
Tapahtui paljon muutoksia ulkoisesti ja sisäisesti. Miniatyr alkoi laulaa ja viljellä maata. Ja sen jälkeen niitä alkoi tulla, väkeviä ikuisuuden läikähdyksiä, energeettisten virtojen tiivistymisiä, kaikkeuden läsnäoloa. Jotain murtui auki ja irti. Läsnäolo kasvoi oivallukseksi ja havahtumiseksi. Illuusio illuusion jälkeen mursi kuorensa. Kaikkia näitä väkeviä kokemuksia yhdisti valtavan suuri ilo ja vapaus sekä tulevaisuusvihjeet, joita Miniatyr päätti noudattaa.
Miniatyr alkoi kokea ajan aivan uudella tavalla. Suorasta viivasta ja lokeroiduista ruudukkokäsityksestä aika muuttui pyöreäksi. Hokema ihmisen iästä vain numerona muuttui todeksi eikä hän enää mitenkään voinut entisenlailla käsittää ikänsä ilmaisemaa numeroa. Hän hämmästeli vuosien määrää ja olleiden ikuisuuksien ulottuvuuksia. Hän oli ollut aina olemassa. Maailmankaikkeus laajeni kaiken aikaa ja jopa tiedemaailman tutkijoille se oli edelleen mysteerio. Hämmentävää oli, että myös ihminen pystyi laajenemaan ajallisesti ajattomuuteen, josta muotoutui kaunis väkevä ikuisuus. Ehkä juuri se hidastutti ”aikaa, ikää ja vanhenemista” ja oli reitti ikuisen nuoruuden lähteelle.
Mutta ei kaikki aivan niin aivoista ja suloista ollut. Isoisoisän tähtikartat ja tietoisuus kuun vaiheista ja universumin luonteesta olivat kaunis ja väkevä todellisuus, mutta jokin planeetta ei ollut kohdallaan. Oltuaan ensin ajanorja ja nähtyään sittemmin vapauden eli ikuisuuden kasvot, Miniatyr tuli oudon levottomaksi. Ajanorjana hän ei ollut löytänyt paikkaansa ja tehtäväänsä, vaikka oli lahjakas ja osasi hoitaa työnsä kiitettävän hyvin. Pyöreän ajan universumissa hän tiesi vaeltavansa oikeaan suuntaan, mutta koska kaikki oli niin laajenevaa ja merkillistä, hänen levottomuutensa kasvoi. Täytyihän elämällä olla jokin tarkoitus. Pelkkä vapaus ei voinut olla tarkoitus.
Tarkoituksen miettiminen sai hänet miettimään elämää ja kuolemaa. Kuolema sai miettimään aikaa ja aika ajattomuutta. Syklinen spiraalinomainen todellisuus kietoi sisäänsä paljon salaisuuksia. Ja silloin hän muisti sen. Hänen tuli vaeltaa vuorelle. Hän oli kuullut jykevästä Tiimalasivuoresta, jonka taival oli raskas, mutta joka tarjosi kulkijalleen pienenkin taipaleen jälkeen huikean elämyksen. Tuolle vuorelle hän tiesi, että hänen kuuluu matkustaa. Ja kun hän juuri nyt oli nähnyt myrskyn nousevan ja vellovan vuorenrinteen seinillä, oli hän alkanut epäröidä, mutta hän tiesi, ettei voinut enää perääntyä.
Myrsky laantui ja hän päätti lähteä matkaan. Laskuveden myötä pilvet olivat alkaneet liukumäkimäisen matkansa veden mukana vuonoa pitkin avomerelle. Kevyt tuuli kuivasi rinteet ja kivillä oli turvallinen kulkea. Jostain kivikon seasta lehahti lentoon kimeästi vinkuva lintu. Purovesi solisi etäällä. Vasta huomattavasti ylempänä hän alkoi kuulla merenäänen, kun se suolaisina nuoluina kävi rinteelle ja nousi jylynä vuoren kaikupintaa ylös saakka. Vuori oli saanut ilmeisesti nimensä siitä, että meriveden karhea kuohu oli vuosituhansien aikana syövyttänyt vuorta siten, että sen keskivaiheilla jyrkällä rannanpuoleisella sivulla oli tiimalasimainen uuma. Vuoroveden aikana vesi kiipesi tiimalasivuoren juuresta ylös kohti keskikohtaa kuin aikaa mitaten. Milloinkaan Miniatyr ei ollut nähnyt elementtien niin voimakkaasti käyvän toisiaan vasten. Jumalatar rakasteli Jumalan kanssa.
Vuorenhuipulle lähdettiin nousemaan tiimalasin keskikohdasta ja laskuveden aikana onnekas pääsi halutessaan käymään sen muulloin merenpeitossa olevan tyven äärellä. Miniatyr oli päättänyt nousta ylös, se tuntui oikealta ja kolmen tiiman jälkeen hän tavoitti jo ohuen pilvikaistaleen. Siitä hän jatkoi vielä yhden eli neljännen tiiman, kunnes saapui laakealle huipulle.
Maisema avartui sinisenä ja avarana joka suuntaan. Siellä missä oli pilviä, valkean massan seasta törröttivät lukuisat vuorenhuiput. Jäämeri jatkui loputtomiin ja sekoittui etäämpänä taivaaseen.
Miniatyr painoi paljaat jalkansa vuorenhuipun kuumaa kivimassaa vasten ja lauloi. Hän katseli kaikkeutta laulullaan, silmillään ja jaloillaan, ja huomasi ympärillään käyvän hiekan tanssin.
Laakean huipun keskellä oli suuri reikä, johon tuuli kuljetti irti hiomaansa hiekkaa. Siinä Miniatyr muisti kaikki elämässään kääntämänsä tiimalasit ja niiden valkeat hiekat sekä kuuli kaikkien seuraamiensa kellojen tikitykset. Vuori oli kenties sittenkin saanut nimensä sisäänsä virtaavan hiekan perusteella.
Tiimalasin toiminta perustui siihen, että tietyssä ajassa hiekka valui tiimalasin yläosasta alaosaan, jonka jälkeen lasi käännettiin ja jälleen sama aika meni hiekan valumiseen. Vuorta ei voinut kääntää, mutta ainakin se mittasi koko ajan maailmanaikaa siinä prosessissa, missä tuuli nuoli sen lakea ja sai liikkeelle hienoa hiekkaa, joka kulkeutui aukkoon keskellä vuorta. Mutta mihin hiekka oikein valui ja voisiko aika loppua. Jos tuuli loppuisi, loppuisiko maailmakin. Ajan ajatteleminen turhautti. Miksi aika korostui kaikessa. Ehkä aika loppui vasta sitten, kun vuori kului täysin maan tasalle. Meri söi sitä toiselta laidalta ja tuuli toiselta. Laki oli nyt tasainen, arvatenkin se oli joskus ollut terävä ja jyrkkä. Jos ei ollut olemassa maailmanpuuta, joka kannatteli taivasta, vaan maailmanvuori.
Miniatyr uskaltautui aivan aukon äärelle ja tunsi siinä vienon imun. Jokin imi hiekkaa vuoren sisään. Ja koska hän oli tullut tänne asti, ei hän voinut malttaa mieltään ja hän päätti laskeutua aukkoon. Hän laskeutui yhä syvemmälle, kunnes saavutti luolan ja näki sen pohjalla hiekkakasoja.
Hän antoi katseensa kiertää luolassa ja sitten hän kohtasi kauniin näyn: siniseen pukuun sonnustautunut hahmo keräsi hiekkaa kouraansa suoraan hiekkaputouksista. Hahmo lausui sanoja, joita Miniatyr ei ymmärtänyt, mutta jotka olivat kauniita sanoja kuin lauluja. Annettuaan kouransa täyttyä hiekasta hän lausui nuo laululliset sanansa puristaen hiekkaa hennosti nyrkkiin, jonka jälkeen hän valutti hiekat jonkinlaiseen astiaan.
Siinä kohti hahmo havahtui siihen, ettei ollut yksin. Kirkas ilme ja hymyn kare juoksivat noille vahvoille kasvoille. Miniatyr katsoi hahmoa ja katsoi sitten maahan, kunnes hahmo ennätti vapauttamaan Miniatyrin kiusaantumisen tunteesta toivottamalla hänet tervetulleeksi Tiimalasivuoren sisään. Hahmo vinkkasi tulemaan lähemmäs, sillä Miniatyria näytti hyvinkin kiinnostavan, mitä vuoren sisässä tapahtui.
Hahmo täytti jälleen nyrkkinsä hiekalla, loitsusi sen ja laski hitaasti vaalean putkilon sisään. Maailman ohuimmasta luusta valmistetut tiimalasit seisoivat päättymättömänä ketjuna vuoren ulokkeiden uumenissa odottaen hiekkatäyttöä. Tiimalasiluita oli pystyssä, kumossa, päällekkäin, riveittäin. Niitä oli mahdottoman paljon. Hahmo tarttui aina yhteen niistä ja otti hiekkaa putouksesta nyrkkiinsä, lausui sanansa ja laski hiekan keskittyneesti syvässä lempeyden tilassa onttoon luumaljaan.
Toimitus näytti kauniilta ja pyhältä, mutta mitä hahmo oikein kuvitteli tekevänsä. Hän toisti tuota samaa koko ajan ja aina kun yksi tiimalasiluu oli täytetty, hän sulki sen ja laittoi suurelle laakealle kivelle. Siinä niitä oli valtavat määrät hiekasta täytettyjä tiimaluulaseja sikin sokin toisiinsa nähden.
Yllättäen hahmo lopetti työskentelynsä. Hän sanoi kuusi kuun askelta tulevan kohta täyteen. Aikataulut vuorenkin sisässä, Miniatyr hymähti sisäänpäin tuskastuneena, mutta suostui kuitenkin kuuntelemaan, sillä hahmo viittasi häntä kuuntelemaan. Tuulenviri teki täyskäännöksen ja sitten Miniatyrkin kuuli sen. Vesi oli oudon lähellä.
Hahmo nousi ylemmälle tasanteelle ja viittoi Miniatyria tekemään samoin. Seurasi jännittynyt hiljaisuus, jota kurlaava vedenääni säesti. Sitten alkoi tapahtua. Tiimaluukeko alkoi elää ja liikkua. Osa niistä pyörähti keon päältä ja särkyi vasten kiveä. Suurin osa tiimalasiluista vain liikkui ja kasa ikään kuin alkoi levitä. Pian Miniatyrille selvisi mistä oli kysymys. Oli nousuveden aika ja vesi levisi laakealle luolan lattialle alhaalta päin. Ensin pienenä norona, suuremmaksi kasvaen. Vesi nousi ja sai tiimalasit liikkeelle ja kun vesi oli työntynyt vuoren sisään täydesti, avautui heidän edessään pienoismeri, jossa seilasi satojen tiimalasiluiden joukko.
Vuoren sisään työntynyt vesi piti erikoista ääntä liikuttaen tiimaluita. Aikansa ne kiersivät rytmisesti ja verkkaisesti kehää, etsien suuntaansa, törmäten toisiinsa, kunnes kuun suuntaansa muuttavat askeleet lauloivat merelle ja se alkoi vetäytyä vieden luut mukanaan, kunnes jäljellä ei ollut enää kuin tyhjä laakea kivi. Vesi oli puhdistanut luolan ja vienyt mennessään myös kaiken irtonaisen ajanhiekan. Ja heti siinä vaiheessa hahmo nousi ylös ja alkoi täyttää tuulen tuomalla hiekalla lisää tiimalasiluumaljoja.
Jokainen tiimalasiluu vastasi yhtä ihmiselämää. Hahmon tehtävä oli täyttää kaikki samalla hiekkamäärällä ja lähettää veden vietäväksi. Osa särkyi jo heti alussa. Iso osa tavoitti meren, järven tai joen ja alkoi siitä matkansa. Useat seilasivat pitkiä matkoja. Myrskytuulten ja tyynten jaksojen vuorottelut käänsivät tiimalasiluuta sopivasti eikä hiekanvirta koskaan pysähtynyt. Oli elämiä, jotka jäivät paikoilleen, jolloin aika alkoi juosta menettäessään luonnollisen virtansa. Hahmo kutsui sellaista elämää turvallisuusmiinaksi. Vaikka virrassa oli paljon voimaa, virtaamattomuus tuhosi kantajansa olemattomiin paljon todennäköisemmin.
Kaikenlaiset maailmankaikkeuden lait vuosituhansista toiseen olivat kuljettaneet ihmiselämän tiimaluita. Virtaaminen, liikkeessä oleminen ja kaikkeuden todellisuuksien mukaan eläminen oli ollut hallitseva osa olentojen elämää, kunnes oli koettanut tämä rantaan kahliutuneiden ihmisten aikakausi. Kääntyessään ylösalaisin tiimalasi teki puolikkaan ympyrän ja kääntyessään jälleen, ympyrästä tuli täysi. Sama hiekka ja aika virtasi, mutta se edellytti muutosta ja käännöstä tiettyjen sisäisten syklien välein.
Mutta ihminen ei ollut enää jaksanutkaan olla osallistuja vaan hän oli päättänyt ankkuroitua pois virroista elämään helposti ja turvallisesti, minkä seurauksena hiekka ei enää liikkunut. Kyllä Miniatyr sen ymmärsi, olihan hän itsekin elänyt niin ja kokenut sen passivoivalla tavalla ihanteellisen turvalliseksi. Ei ollut vaaraa, että hiekka loppuisi tai malja särkyisi. Liike oli tuolloin pysähdyksissä. Siitä sai hallinnan tunteen ja juurikin kaikki tämä oli opetettu sivistyksen nimissä; minän todellinen suu oli pesty aivopesusaippualla.
– Missä ajattelet tiimaluumaljasi nyt olevan? kysyi hahmo yllättäen. Miniatyr mietti hetken ja arveli sen olevan rannasta irrottautumista seuranneen hämmennyksen vallassa jossain virran ytimessä vapaassa riennossa. Hahmo hymyili lempeästi. Miniatyrille tuli palava tarve tietää, mitä tulisi tapahtumaan, päättyisikö hänen aikansa nyt, alkaisiko kaikki vai loppuisiko, kun hän nyt viimein oli vapauttanut itsensä ja uskaltautunut virtaan mukaan.
Hahmo oli hetken aikaa mietteliäs ja hymyili jälleen. – Et ole alussa etkä lopussa. Kaikki ikään kuin odottaa, hahmo vastasi. Miniatyr halusi tietää, mitä kaikki tarkoitti ja mitä se odotti, mutta ei saanut suoraa vastausta. – Eheys on ihan mukavaa ja varmuus kivaa, mutta maailma alkaa murtumisesta, hahmo sanoi ja jatkoi maljojen täyttämistä ja kertoi Miniatyrille toisen reitin vuorelta alas. Miniatyr ehtisi tuolla reitillään nähdä kuinka uusi nousuvesi kohoaa pitkin vuorta ja kulkea yhdessä alas asti sen mukana. – Seuraa virtaa, oli hahmo sanonut.
Matkalla Miniatyr havahtui voimakkaaseen kohinaan, joka ei tullut merestä vaan hän löysi vuorenrinnettä laskeutuvan leveän vuoristopuron. Siellä täällä harvakseltaan puron virrassa kulki yksittäisiä luisia tiimalaseja. Hän lähti seuraamaan puroa, joka tasaisella maalla kesyyntyi lauhkeaksi joeksi. Osa tiimalasiluista jäi kiinni rannan juurakkoihin ja kiviin. Hän viehättyi näkemästään. Osa elämistä vaelsi merille, osa nousi metsiin. Ja kaikilla oli sama todellisuus, aika, muutos, kierros, kehä, spiraali. Ilma, maa, tuli, vesi ja henki.
Joen varsi oli vehmas. Suuret saniaiset vankoilla varsillaan kasvoivat tiheänä mattona. Puut olivat vanhoja ja jylhiä. Sammal oli peittänyt kivikon, siitä oli aikaa, kun ukonilmat olivat saaneet kiviä liikkeelle vuorenrinteeltä tänne asti. Virta leveni välillä suureksi ja verkkaiseksi, kunnes sen syke alkoi käydä kiihkeämmäksi.
Miniatyr kiihdytti askeleitaan. Hänen katseensa kiinnittyi yhteen erityiseen luiseen tiimalasiin. Hän rauhoitteli itseään, eihän hän mitenkään kaikkien tiimalasiluiden joukosta voinut löytää juuri omaansa. Ajatus tuntui typerältä, mutta se vain itsepintaisesti vahvistui hänen mielessään, kunnes hän oli ihan varma, että luumalja, jota hänen katseensa oli alkanut määrätietoisesti seurata, oli hänen oma elämänsä.
Mitä hänen tuli tehdä. Siinä se meni, virrassa, vapaana, huolettomana. Tuliko hänen pyydystää se, sitäkö koko reissu tarkoitti, sitäkö hahmo oli tarkoittanut. Aivan niin, sitä se varmasti oli, sillä hahmohan kertoi joidenkin ihmisten löytäneen maljansa ja palaavan vuorelle täyttämään sitä, että saisi lisäaikaa, että elämä jatkuisi. Siinäkö oli ikuisen elämän salaisuus. Nousta ajanportaita ajan vuorelle, täyttää yhä uudelleen maljansa, varmistaa sen kestävyys, vuodesta toiseen, tunnista ja sekunnista toiseen. Hän ajatteli kaikkia niitä guruja, maageja ja mystikkoja, jotka olivat puhuneet vuorelle nousemisesta, niin tietysti, sitä kaikki oli!
Intonsa kiihottamana Miniatyr yritti pyydystää luista ajanmittariaan. Hänen oli saatava se kiinni, sillä hänen aikansa oli vaarassa päättyä. Hän ponnisti kaiken tahdonvoimansa ja taitonsa tulen saadakseen kiinni tiimansa ja kantaakseen sen takaisin vuorelle tiimalasiluuntäyttäjän korjattavaksi.
Pian hän saikin oksan kärjellä kiinni siitä ja näki sen kurjan tilan: luu oli lohkeillut ja oli pian särkymässä. Sitä oli toki paikkailtu, olihan hän yrittänyt hakea etsinnöilleen apua, ratkaisua levottomuuteensa. Hänen mielensä oli pitänyt häntä hereillä rauhattomana ja hän oli tehnyt kaikkensa, opiskellut psykologiset mantransa ollakseen ehyt, järkevä ja osaava hiljentääkseen sisäisen puhujansa.
Kateellisena hän katseli joenrantasammalikkoon asettuneita toverielämiä. Ei naarmuja, ei kolhuja. Ja siinä epähuomionsa tolassa hän horjahti ja kepin nokassa ollut tiimalasiluu tipahti takaisin virtaan. Hän alkoi juosta tavoittaakseen tiimalasiluunsa uudelleen, mutta kompastui törröttävään sammaleiseen kiveen. Maan iskun kamppaamana hän makasi sammaleiden ja saniaisten seassa nöyryytettynä ja vihaisena. Kaikki menee pieleen, enkö vieläkään osaa!
Kyynärpäät säkenöivinä ja sykkivinä hän päätti nousta, yrittää vielä kerran juosta ajan kanssa kilpaa, mutta joki muuttui valtavaksi kuohuksi, jota seurasi järkyttävä putous. Siinä hän seisoi ja kuunteli kosken mylvivää kuohua kuin manaavaa rukousta ja näki tiimalasiluunsa helähtävän kiveen. Sirpaleet räjähtivät ja mursivat hänen hiekkansa vapaaksi. Vedenääni voimistui ja alkoi kiertää sakeana hänen kuuloluillaan. Vuori nauroi. Vereslihalle auennut kyynärpääiho paloi ja sykki sydämen tulta. Virta kuljetti luusirut ja hiekan ties minne.
Miniatyr luhistui maahan ja hänen silmänsä täyttyivät suolaisesta vedestä, nousuvesi. Hänen kurkkuaan kuristi, käsiä ja jalkoja pisteli. Ne olivat veltot ja hervottomat. Hän kirosi, valitti, vaikersi ja huusi kuin eläin, kunnes ravistellut kauhu vaimeni ohueksi ja kalpeaksi viiruksi hänen väsyneeseen nieluunsa. Äänihuulet värähtelivät enää vain vähän. Sieraimissa vaelsi sammalen syvä tuoksu. Maailmankaikkeus sai tunkea auringon, kuun ja tähtikarttansa omaan mustaan aukkoonsa.
Sisäinen sota oli päättynyt. Raunioilla makasi luhistunut olento. Kaikki mikä oli ollut merkityksellistä, räjähti merkityksettömyyteensä. Miniatyr menetti käytännössä kaiken, mitä ihminen voi menettää, mutta hänen aikansa tai elämänsä ei suinkaan päättynyt. Hiekan, liikkeen ja aikaluun muodostama liitto oli kyllä symboli fyysiselle elämälle ja sen ehdoille, mutta omaksi itseksi tuleminen ja oman sisäisen muodon paljastuminen tapahtuivat vasta murtumisen kautta, kun hiekka vapautti itsensä kahleistaan.
Miniatyr oli nähnyt kuinka osa maljoista särkyi jo tiimalasiluuluolassa, osa murtui matkalla ja osa ei koskaan. Ehkä eheys ja tieto, osaaminen ja hallinta eivät olleet tarkoituskaan. Ehkä juuri niiden ansiosta ihmisolento koki suurimman tragediansa.
Oltiin jo kaukana aikakaudesta, jolloin ihmisolento viimein suostui uskomaan, että maapallo on pyöreä, mutta useimpien olentojen aikakäsitys oli edelleen litteä. Haudan uumeniin saateltiin täydellisissä kuorissa joukko epäperhosia ja antikorentoja, jotka oli saateltu vaimentamaan sisäinen kaiherruksensa ja välttelemään rikkoutumista saaden aikaiseksi yhden vahvimmista elämänvastaisista hallintaan pyrkivistä yhtälöistä ollen koskaan murtautumatta vapaaksi kotelomakuupussinsa uumenista.
Sari Maanhalla
Särkyminen on kaunista, osa II
Särkyminen ja mielen rikkoutuminen ovat yhtä kuin kärjistynyt mielen kaaostila, joka tapahtuu ihmisessä vallitsevan luovuuden energian tukahtumisen vuoksi ja juuri herkkyyden kautta. Tosi asiassa mieli ei mene rikki vaan ihmisen lahjakkuus, herkkyys, luovuus ja osallisuus saavat kolhuja ja alkavat toteutua epäterveellä tai tukahtuneella tavalla. Tästä seuraa monia epätasapainoisia mielenprosesseja, joita kutsutaan erilaisilla nimityksillä.
Masentuneen mielen haaste ovat tunteet ja tunnetaidottomuus. Kaikki tunteet ja herkkyys niihin liittyen kuuluvat kaikkien ihmisten sisäisen maiseman repertuaariin. Masennusnimiseen mielen kaaostilaan päätyneellä ihmisellä on ongelmia niissä taidoissa, jotka edistävät sitä, että mielen päälle ei pääse kertymään elämättömiä tunteita. Masennus on useimmiten mielen lamatila, jossa mielen terve energiavirta lukittuu kerääntyneistä tunteista. Kaikki tunteet ovat energiaa ja kun niiden energiaa ei tunneta, syntyy masennusniminen mielenlukko eli lamaannustila. Masennus syntyy siis tunnetaidottomuuden seurauksena ja tunnetaidottomuus on luonnollinen seuraus siitä, ettei kukaan ole opettanut tarvittavia tunnetaitoja. Masentunut mielenkuva syntyy äärimmäisen hienovaraisen luovan herkkyyden tukahtuneista ja vääristyneistä prosesseista. Masennus on päätepiste pitkään jatkuneelle tukahtuneelle mielenprosessille, jonka jäljet voidaan havaita jopa aivoista ja kehosta.
Skitsofrenia on lahjakkaan ihmisen tragedia: järkijään kaikki ihmiset, joiden mielentilasta on tehty skitsofrenianiminen johtopäätös, ovat hyvin lahjakkaita. Lahjakkuus ei sinänsä ole ongelma vaan se, että kukaan ei ole opettanut miten käyttää lahjakkuutta ja kuinka yhdistää samaan elämään luovuuden syvä vuo ja järkevä velvollisuuksien elämä. Skitsofrenia on kyvyttömyyttä laittaa sisäisesti rajoja erilaisten mielenprosessien välille. Kaikki ihmiset ovat lahjakkaita ja luovia, järkeviä ja osaavia, mutta skitsofreenisen mielentilan omaavan ihmisen olemusta kuvaa erityinen sensitiivinen älykkyys, jossa tarvitaan erityisen vahvoja sisäisiä suunnistustaitoja, jotta luova kuvittelu ja todellisuus voidaan erottaa toisistaan. Kyse ei ole sairaudesta vaan tietyn sisäisen taidon puutteesta.
Maanisdepressiivinen mielenasetelma puolestaan syntyy siitä, kun ihmisellä on ongelmia suunnata energiaansa terveellä tavalla tasapainoisesti itseen sekä ulkopuoliseen maailmaan. Säilyttääkseen energiatasapainonsa ihminen tarvitsee tietoisia energiansuuntaamistaitoja, jotka useimmilta modernin ajan ihmiseltä puuttuvat. Tästä aiheutuu mielen kärjistyneet tolat. Mielen depressiivinen tila muodostuu siten, että valtava määrä energiaa pakkautuu vähitellen mieleen, joka on omiaan lukittamaan kehoa ja mieltä saaden erilaiset kielteiset tunnetilat korostumaan. Arkipäiväisessä elämässä vallitsevaa energiaa ei osata käyttää vaan se tiivistyy ihmiseen lamaannustilaksi. Maanisuus on sama energiansuuntaamisongelma, mutta siinä sisälle pakkautunut energiamäärä räjähtää ympäristöön vilkkaana ja epäterveenä toimintana.
Kaksisuuntaisessa mielialahäiriössä on siis kyse sellaisten sisäisten taitojen puutteesta, joilla suunata jokapäiväisessä elämässä energiansa oikein: ongelman alkujuuri on yleensä siinä, että omaa elinvoimaa ei edes tiedosteta, omaa sisäistä luovaa toimijan energiaa, jolloin se jää käyttämättä tai suuntautuu vääriin kohteisiin. Näin rakentuu epätasapainoisia mielialojen häiriötiloja. Myös erilaiset addiktiot, kuten alkoholismi ja muut päihdeongelmat tai läheisriippuvuus, ilmentävät samoja kyvyttömyyksiä omistaa oma sisäinen herkkyyden ilmentämä elämänenergia, josta seuraavat vaikeudet suunnata luovuuttaan ja lahjakkuuttaan sisäisestä itsestä ulkopuoliseen maailmaan. Ylipäätään terveysongelmien ydin on juuri tässä.
Useat kärjistyneet mieliruumiin kaaostilat johtuvat siitä, että ihmistä ei ole opetettu lahjakkaaksi toimijaksi, joka tunnistaa omat ainutlaatuiset voimavaransa ja energiansa ja joka suuntaa nämä voimavaransa maailmaan rakentavalla tavalla vaan ennemminkin ihminen on opetettu mekaanisiksi suorittajaksi, joka yrittää arvata, mitä itsestä halutaan toimien sen mukaan. Elämää ei ole tarkoitettu ulkoapäin meihin tulevaksi vaatimusten näyttämöksi, jonka mittarit meidän tulee täyttää vaan meidän on tutustuttava itseemme ja erityislahjakkuuteemme ja tuotava se uniikki lahjakkuuden energia maailmaan omalla tavallamme. Tästä muodostuu onnellisen ja rikkaan elämän yhtälö. Siinä yhtälössä herkkyys on olennainen.
Nykyelämä on täynnä hienoa tekniikkaa ja ulkoista osaamista, mutta kaiken kiivaassa melskeessä syvemmät henkisemmät arvot kokevat kaltoinkohtelun. Se on yhteinen teema kaiken ikäisten ihmisten joukossa elintasosta ja toimeentulosta, koulutuksesta tai muusta ulkoisesta tilasta huolimatta. Tätä yhteistä asioiden ilmapiiriä ja tolaa herkimmät oireilevat eikä se ole ollenkaan ongelma vaan meidän kaikkien mahdollisuus alkaa syventää elämässä olemisen tapaa pintatason puuhastelijasta syväksi kokijaksi ja uniikin lahjakkuutensa toteuttajaksi. Herkkyys on voimavara ja suunnannäyttäjä niin yksilön henkilökohtaisessa elämänimisessä matkassa kuin ylipäätään ihmisen matkassa evoluutioprosessiin kuuluvana oliona.
Herkkyys liittyy keskeisesti luovuuteen ja luovuus puolestaan on olennainen energeettinen tekijä, jotta ihminen voi nivoutua osaksi elämää eli osallistua elämään. Tukahtuneissa mielentiloissa kuten masennuksessa, ahdistuksessa tai piinaavassa levottomuudessa on kyse luovan sisäisen energiansa ongelmista. Joko tämä voima ei ole käytössä tai se suuntautuu väärin. Kun oman luovan herkkyysvoiman saa valjastettua käyttöön, on se valtava luonnollinen voimavara.
Herkkyydestä käsin eläminen ja toimiminen ovat oman syvimmän itsen ja sen ainutlaatuisen lahjakkuuden käyttämistä elämän hyväksi. Tällaista elämisentapaa tarvitsevat kaikki, mutta useimmat meistä on opetettu luopumaan herkkyyden kuuntelemisesta ja elämään suorittamisesta, pätemisestä ja korostuneesta hallinnasta ja järkevyydestä käsin. Näin saa rakennettua itselle ulkoisesti hyvän elämän, mutta se voi olla oudon tyhjä ja mekaaninen ja ajaa kärjistyneisiin kaaostiloihin, jotka voivat ilmetä erilaisina terveysongelmina mieliruumiissa.
Onnellisuuden, hyvinvoinnin ja harmonian yhtälö saadaan aikaan sellaisessa elämänkulussa, jossa oma herkkyys on valjastettu elämää palvelevaan käyttöön. Tämä merkitsee luovuutensa ja lahjakkuutensa tunnistamista ja suuntaamista sellaiseen toimintaan, mikä itselle on ominta. Toiselle se on suuntautuminen auttamistyöhön hoiva-alalle, toiselle taiteellinen työ tai kolmas voi palvella korjaten toisten terveyttä, autoja tai taloja.
Herkkyyden virittämä lahjakkuus ja lahjakkuuden sisältämä herkkyys ovat jokaisessa ihmisessä henkilökohtaisesti tapahtuva prosessi, jonka energia voidaan suunnata mihin tahansa toimintaan. Jos näin ei tapahdu, terveysongelmat ilmenevät väistämättä. Suuri nykyelämänmenon haava aiheutuu siitä, että luovuutta ja herkkyyttä pidetään taiteilijoiden ominaisuutena, jolloin herkkyys kokee väkivallan tekoja, joissa ihminen pakotetaan mekaaniseksi toimijaksi ”vähemmän luovalle alalle” vaikka virtaavaa avointa luovuuden ilmapiiriä tarvitaan kaikessa toiminnassa.
Nykyihmisen yksi suurimmista tragedioista on kadottaa yhteys herkkyyteensä. Sen kautta ihminen menettää luovuutensa ja osallisuutensa, sillä herkkyys on kirjaimellisesti ihmisen henkinen iho, kuudes aisti.
Niin sanottuja yliherkkiä ihmisiä ei ole olemassakaan, vaan mielenterveyteen liittyvät ongelmat johtuvat yksinkertaisesti siitä, että kukaan ei ole opettanut elämään herkkyyden kanssa. Tämä ei tarkoita sitä, että ihminen ei osaa jotakin vaan, että hän on elämässään saanut enemmän toistoa sen puolesta, että herkkyys ja luovuus pitää sivuuttaa ja niiden sijasta on ohjattu tarttumaan, saavutukseen, suoritukseen ja palkintoon. Tähän ilmapiiriinhän yleinen päivittäinen elämä perustuu. Tämä on omiaan muuttamaan ihmisen sisäisen käsikirjoituksen ulkoiseksi, jossa juuri herkkyys vahingoittuu. Toisin sanoen kukaan ei ole antanut ihmiselle lupaa herkkyyteen, jolloin siihen liittyviä sisäisiä taitojakaan ei pääse syntymään ja herkkyys jää ominaisuudeksi, joka lähinnä haavoittaa. Kun herkkyys ei ole käytössä, ihminen ajautuu elämään itseään kuormittavasti ja näin tie terveysongelmille on pedattu. Mielen särkyminen on hyvä esimerkki herkkyyden voimasta: se saa ihmisen tuntemaan sisäistä kipua, jotta ihminen ikään kuin särkyisi vapaaksi itsensä kaltoinkohtelusta.
Vastaavasti ihminen voi kovettaa itsensä, mutta yleensä herkkyys on sen verran elinvoimaista, että se onnistuu erinäisin oirein huutamaan ihmisen tekemän muurin yli saadakseen huomion, saadakseen ihmisen palaamaan elämään herkkyydestään käsin. Kovettuminen ei ole mikään ihanneratkaisu, mutta moni valitsee sen ratkaistakseen herkkyyden pitämän sisäisen metelin. Herkkyys metelöi tietysti aiheesta, mutta sen terve huomiontarve voi pohjimmiltaan tuntua syvänä sisäisenä kauhuna. Näin voi tulla helpommaksi vaihtoehdoksi kovettaa itsensä. Jotta herkkyys voi olla ihmiselle voimavara, tarvitsee ihminen sisäisiä taitoja vetääkseen rajoja itsen ja maailman välille, mutta tämä on tervettä ja täysin eri asia kuin itsensä kovettaminen.
Rikkoutuminen eli tasapainon menetys ja oireiden ilmaantuminen ovat mahdollisuus, sillä rikkoutuminen murtaa ihmisessä vallitsevan epäterveen pintamuurin ja paljastaa esiin uniikin hauraan ja aidon minuuden, joka yleensä on muurin tai naamion alla joutunut elämään tukahtuneena eli laiminlyötynä. Tällainen elämäntapa on tiedottomuuteen perustuvaa ja tietoisuus puolestaan on keskeistä onnellisuuden ja terveyden kannalta.
Kaikki ihmiset ovat herkkiä ja herkkyys on jokaisen ihmisen aidon minän ohut ja kaunis erikoislaatuinen olomuoto. Tämä ihmisen minuus, syvin olemus ja olomuoto, ei sinänsä voi koskaan mennä rikki, vaan itse asiassa sen edessä oleva muuri, joka on rakennettu suorittamisesta, osaamisesta ja pärjäämisestä ja mielen pintatason elämänhallinta-ajatuksista, jotka ovat kauniit, mutta karheat tiilet. Murtuminen tuntuu usein kivuliaalta, ahdistavalta, kaoottiselta kauhulta, lähinnä siltä kuin ihminen olisi tulossa sairaaksi ja hulluksi menettäessään hallinnan tunteen.
Oli kyseessä fyysinen tai henkinen murtuminen, ne ovat tarpeen ja kuuluvat yhtenä vaiheena elämänimiseen prosessiin, jonka tarkoituksena on saatella ihminen eteenpäin kohti aidoimman minän toteuttamista henkilökohtaisessa yhteiseen ja yleiseen nivoutuvassa elämänkulussa.
Kauhulta tuntuva kärjistynyt mielentilarikko on useimmiten kärjistynyttä ja käsittelemätöntä sisäistä pelkoa. Tämä pelkokokemus on ihmisessä olemassa yleensä vallitsevan lapsiominaisuuden kautta. Tällaisessa tilassa ihminen tarvitsee ensisijaisesti läheisyyttä, rakkautta, kuulluksi tulemista ja täysin kaikesta vapaan täydellisen huomion ilman toipumistavoitteita. Mielen oireet ovat yleensä oireita siitä, että ihminen on tavalla tai toisella joutunut menettämään todellisen itseensä eli kadottanut kosketuksen herkkyyteensä. Tällainen minähaava on niin suuri ja liittyy usein jo lapsuusvuosiin, mutta lapsuuden ei ole tarvinnut olla traumaattinen, jotta herkkyys vaurioituu. Itse asiassa hyvin usein juuri kliinisen kunnollinen elämä vahingoittaa jopa enemmän herkkyyttä ja ihmisen luovuutta kuin traumaattinen säröinen elämä. Ailahtelevaisen alkoholistin lapsella on voinut olla runsaasti tilaa luovuuteen ja kekseliäisyyteen kun taas täydellisen järjestelmällisellä lastentarhanopettajan jälkikasvulla on ollut tilaa kasvaa intuitiivisesti vähemmän. Mielen rikkoutumiseen eli sen kärjistyneeseen kaaostilaan tarvitaan luovuuden ja herkkyyden haava ja se voi syntyä millaisessa tahansa elämänyhtälössä.
Hyvin useat nykyelämän aikuiset opettavat järkijään lapsensa yksipuoliseen ulkoiseen elämäasetukseen. Tässä jalossa sivistämisen, kasvattamisen ja opettamisen tiimellyksessä juuri herkkyys, herkkyyden käyttäminen ja niihin liittyvä luovuus saavat vahvoja iskuja eli saavat ihmisen vaipumaan jäähän. Rikkimeneminen ja/tai herkkyydellä muutoin reagoiminen kehomielitasolla, ovat loogisen toistoprosessin tulos eivätkä näin ollen voi olla sairautta, vaan terve oire siitä, kun on opetettu elämään syvimmän ihmisluonnon vastaisesti. Ihminen itse ei ole syyllinen, mutta hän on toimija joka voi aloittaa muutoksen. Hänen on itse tehtävä asioille jotakin ja alettava sisäiseen prosessiin, johon oireilu saattelee.
Mielen kärjistyneinä ongelmina ilmenevä sisäinen kauhun tunne on syvä jälki ihmisen herkkyydessä, jonka kielteiset vaikutukset raukeavat vain siinä äärimmäisen kauhuun suostumisen prosessissa eli rikkimenemiseen suostumisessa. Tämä kärjistynyt hätä ja kauhu mielletään virallisen hoidon piirissä usein hulluudeksi ja poistettavaksi oireeksi, kun se onkin oikeasti tie ja mahdollisuus virittää elämässä henkiin se elämisen voima, joka tukahtuneena uinuessaan aiheuttaa juurikin kaikki hankalat oireensa. Jollakin tapaa ihmisen on tunnettava syvä tuhoutumisen kauhunsa vapautuakseen. Kokemus on sen verran vahva ja väkevä, että yleensä siihen tarvitaan toista ihmistä tueksi. Kyse voi olla terapiasta tai terapeuttisesta keskustelusta ja toiminnasta.
Oireilu on mahdollisuus päästä kosketuksiin omien uniikkien voimavarojen lähteelle. Onnekkaita ovat he, vaikka eivät he todellakaan helpolla pääse, joiden sisäinen muurivarustus on herkempi murtumaan, sillä herkkyys ei voi koskaan olla väärässä. Se voi pelastaa ihmisen elämään syvempää elämää täällä kaiken keskellä missä elämä tapahtuu.
Kun rikkimeneminen, jonkinlainen terveydellinen, kehollinen tai mielellinen haaste tai kaaos, kohtaa ihmisen elämän, voi ihminen itse valita mille tielle siitä lähtee. Tärkeintä on kuitenkin muistaa, että pohjimmiltaan rikkimenemisessä on kyse kadotetusta henkilökohtaisesta voimasta. Siksi kehomielen ongelmien ilmetessä kyse tulee olla enemmän siitä, että ihminen antaa nuolen murtaa mielensä ja sydämensä. Ne eivät mene rikki vaan murtuvat auki, jolloin henkilökohtainen onnellisuuden löytäminen tulee mahdolliseksi. Rikkimeneminen sysää ihmistä virittämään itsensä virtaavan elämänvoiman ilmentymäksi, jonka yhtälössä kehomieli ja henki ovat yhtä ja jossa sisäinen luova herkkyys saa luvan kokemuksilleen ja seikkailuilleen järkevän tiedollisen minäpuolensa tuella.
– Sari Maanhalla –
Sillan alla
Vaali unelmaasi, vaikka karhein käsin. Vaali matkaasi, valitsemaasi tietä, vaikka luut esiin kantapäistä. – Sari Maanhalla –
Särkyminen on kaunista, osa 1
Teksti pohjautuu niihin kohtaamisiin, joissa olen ollut näkemässä mitä ihmisessä tapahtuu, kun mieli menee rikki, ja millainen mielen prosessi rikkoutumisesta parhaimmillaan seuraa, kun prosessi saa tapahtua.
Kun kone lakkaa toimimasta, sanomme sen menneen rikki. Myös ihmisen mieli voi rikkoutua. Samaa ilmiötä voi kutsua masennukseksi, ahdistukseksi, särkymiseksi tai itsensä menettämiseksi. Sillä on monta nimeä ja se pitää sisällään erilaisia oireita. Itse asiassa meillä on läjäpäin nimikkeitä mielen ongelmien kuvaamiseksi sekä valtavat määrät käsityksiä, jotka kuvaavat mielenterveysongelmien luonnetta. Näitä yleisiä käsityksiä ei pidä ottaa liian kirjaimellisesti, ne ovat lääketieteen näkemyksiä mielenongelmista. Niiden lisäksi mieleltään särkyneen on nähtävä mielen oirehdinnan syvemmät syyt.
Yleinen mielipide mielenongelmista on se, että mielen oireilu on sairautta. Tämä on harhaanjohtava käsitys mielen epätasapainosta. Olen saanut nähdä mielenrikkoutumisesta toisenlaisen maiseman. Hyvin monessa mielenoireilutapauksessa oireilu onkin ollut terveyttä. Tästä näkökulmasta käsin mielenterveysongelmat muuttuvat asioiksi, jotka voidaan kohdata, ja joiden läpi voidaan kulkea ja kasvaa. Mielen oireet ovatkin terve oire ihmisessä vallitsevasta epätasapainosta.
Kun mieli särkyy
Mielen oireilussa on kyse mielen epätasapainotilasta, jonka alkujuuret voivat olla lapsuudessa saakka. Epätasapainotila on siis ihmisessä aiheutuneena jostain jo elämässä olleesta ja tapahtuneesta. Näin ollen mielen oireet eivät ole sairautta, joka tulee sattumalta omalle kohdalle, vaan tulosta elämässä toteutuneista olosuhteista. Taustalla voi olla vuosia kestänyt prosessi. Ihminen saattaa elää ihan kelpo elämää, mutta lopulta vuosien kuluessa oireet kärjistyvät. Useimmiten oireilu tiivistyy akuuttiin hätään, jolloin mieli näyttää rikkoutuvan. Se hetki on pelottava, suoranainen kauhun ja kaaoksen paikka, mutta tarpeen.
Koska rikkoutumisella voi olla pitkä taustatarina, on päivän selvää, että mielen rikkoutuminen on kutsu itsensä äärelle. Se pysäyttää ja hätkäyttää tekemään asioille jotain. Tällä tavoin katsottuna ihmismielen rikkoutuminen onkin kaunis ja tarpeellinen tapahtuma.
Nähtyäni mielen rikkoutumista ja siihen liittyvää oivaltamista, olen tullut huomaamaan rikkimenemisen kauneuden, ja sen, etteivät täydellisyys ja eheys ole hyveitä. Mittaamme vahvuutta ihmisen pärjäämisellä, mutta mitä jos vahvin onkin hän, joka on mennyt rikki.
Myös se, että puhutaan eheytymisestä fanaattisesti, on arveluttavaa. Tai, että ihmisiä jaotellaan terveiksi tai heiksi, jotka ovat menneet mieleltään rikki, ja niiksi, jotka ovat toipuneet. Kaikenlaiset yksipuoliset diagnoosijaottelut ja oireluetteloihin tuijottamiset johtavat vain enemmän harhaan. Kaikki nämä vetävät epäaitoja rajoja ihmisyyteen.
Se, että ihmisiä määritellään näin, määritellään samalla rikkimeneminen heikkouden tilaksi, josta pitää päästä pois. Tästä aiheutuu tuhoisa kierre, jossa ihminen ei koskaan todellisesti kohtaa sisäistä haastettaan vaan jää siihen ikään kuin kiinni.
Mielen rikkoutuminen on täysin kohdattavissa oleva ihmisyyden ongelma, joka on vain yksi etappi ihmisen elämässä. Se tuntuu umpikujalta, päätepysäkiltä, mutta itse asiassa se on ovi.
Rikkimeneminen antaa mahdollisuuden
Olen tavannut pääasiassa kahdenlaisia rikkimenneitä ihmisiä. Niitä, jotka pitävät rikkimenemistään elämänsä suurimpana epäonnistumisena, ja niitä, joille rikkoutuminen on ollut parasta mitä heille on tapahtunut.
Jälkimmäiset näistä ovat kulkeneet rikkimenemistä seuranneen prosessin läpi ja löytäneet merkittäviä oivalluksia. Tällaisten oivallusten löytäminen on tärkeää. Ne paljastavat, että mielen rikkoutuminen ei ole huonoutta eikä edes sairautta, vaan että rikkimeneminen on mahdollisuus löytää syvempi elämän tarkoitus. Sellainen todellakin on olemassa.
Mielen rikkoutumisessa on aina kyse laajemmasta kokonaisuudesta kuin mitä yleisesti ajatellaan tai miltä se rikkoutuneesta itsestään tuntuu.
Mielen rikkoutuminen tarjoaa löytämisen mahdollisuuden jokaiselle, mutta joidenkin kohdalla rikkimeneminen johtaa epäonnistumisen ja huonommuuden tunteisiin. Tämä liittyy siihen, että mieli lukkiutuu epätasapainotilaansa. Tähän vaikuttaa mm. se, että onko keskuudessamme mahdollista kohdata mielenprosessinsa yksilöllisesti. Jos mielen oireita ajatellaan sairautena, on lähtökohta jo ihan väärä, ja tämä edistää mielen tasapainottomuuden pitkittymistä.
Myös erilaiset yleiset käsitykset vaikuttavat: millaiseksi miellämme mielen rikkoutumisen ja miten siihen suhtaudumme. Esimerkiksi jos oireita ajatellaan sairautena, niitä aletaan hoitaa sen mukaisesti, ja hoito voi jopa piilottaa alleen alkuperäisen oireilun syyn pahentaen mielentilaa.
Tärkeä kysymys on myös, se että voiko mieli olla sairas. Eikö mielenongelmissa pohjimmiltaan ole kyse tunne-elämän lukoista ja turvallisuuden tunteen haavoista eikä sen omituisemmasta.
Mielenoireilu on terveyttä
Ihminen saa olla rikki eikä siinä ole mitään pahaa tai väärää. Olen tavannut onnellisia ihmisiä, jotka ovat mieluummin rikki, sillä se mitä rikkoutuminen yhteiskunnan kannalta merkitsee, saattaa merkitä yksilön kannalta terveyttä.
Esimerkiksi hyvin herkät ihmiset eivät kykene toimimaan nykytyöelämän pyörityksessä ilman mielen näkyvää oirehdintaa. Tästä seuraa tulkinta ihmisen yliherkkyydestä ja siitä, että ihminen on ongelmallinen, kun ei pärjää. Mutta ei kai ole tervettä selvitä oireitta epäinhimillisissä olosuhteissa, eikö silloin juuri ole tervettä mennä rikki.
Useimmiten rikkimeneminen on luonnollista. Meillä sitä kutsutaan sairaudeksi eri diagnoosinimillä. Se hämää ajattelemaan, että ihmisessä on jotain vikaa, ja että rikkimeneminen on heikkous. On myös otettava huomioon, että yksittäinen ihminen on osa suurta kokonaisuutta. Kun yksilö oireilee, on se myös oiretta laajemman kokonaisuuden epätasapainosta. Mielen rikkoutumisessa on henkilökohtaisen ulottuvuuden lisäksi aina kyse myös aikaisemman sukupolven antamasta henkisestä perinnöstä, meneillään olevan ajan vaatimuksista sekä yleisestä ilmapiiristä mikä ihmisyhteisöjen keskellä vallitsee.
Itse asiassa ihmisen mekanismi toimii loistavasti rikkoutumalla. Tämä voi näkyä mm. masennuksena tai ahdistuksena. Tämä on terveyttä ja oireita ei tule saada pois, vaan löytää niiden kautta mielen rikkoutumisen syvempi maisema. Kaikenlaiset mielen oireet kutsuvat pysähtymään ja katsomaan mitä itsessä ja omassa elämässä on meneillään.
Hyväksyntä on avainsana
Ihmismielen rikkoutumiseen suhtaudutaan tuottoisan yhteiskunta-ajattelun näkökulmasta jopa niiden toimijoiden joukossa, jotka ovat mieleltään särkyneiden asialla. Puhutaan toipumisesta ja eheytymisestä. Tarkoitus on hyvä ja aikaan saadaan hyvää, mutta taustalla on ajatus, että kaikkien kuuluu saada toipua. Tämä puolestaan tarkoittaa sitä, että toipumista pidetään tavoiteltavana ja suotavana. Tämä voi olla tietyssä mielessä rikkimenneen syyllistämistä.
Näyttääkin siltä, että mieleltään oirehtiminen nimetään kulttuurissamme epäelämäksi, joka täytyy suorittaa nopeasti läpi kohti toipumista, että voi taas alkaa elää. Tämä ei pidä paikkaansa. Jokainen elämän hetki ja tapahtuma kuuluu elämäotsikon alle. Se, että ihminen särkyy, on yhtä paljon elämää kuin kaikki muukin.
Toimiva ensilääke mielen rikkoontumiseen on ehdoton hyväksyntä, mutta jos mielen rikkoutumisen yhteydessä ajatellaan aina eheytymistä, kalskahtaa se siltä, että rikkimeneminen ei ole hyväksyttävää. Rikkimenemisen hyväksyntä tarkoittaa täydellistä hyväksymistä ja katsomista siihen mistä mielen oireilu kertoo. Oireet ovat terve signaali, joita seuraamalla löydetään oman aidon itsen äärelle.
Hyväksyntä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että mielen oireisiin jäädään passiivisesti. Hyväksyntä on sillä tavalla aktiivista, että ihminen alkaa toimia mielen yhtälönsä ratkaisemiseksi.
Oireileva mieli tarvitsee pysähtymistä, oireiden äärelle seisahtumista, omaan itseen tutustumista. Itsetutkiskelu ja elämän arvojen uudelleen sovittaminen onkin keskeinen piirre mielen solmujen avaamisessa. Kun mielen rikkoutumiseen suhtaudutaan terveenä oireena, joka kutsuu omaan sisäiseen itseen kohdistuvalle tutkimusmatkalle, johtaa se väistämättä aina tietynlaiseen eheytymiseen ja uusien mahdollisuuksien avautumiseen.
Mielen solmujen avautuminen voi tapahtua hyvin yksinkertaisesti ja nopeastikin, kun taustalla on aito hyväksyntä mielen epätasapainoa kohtaan. Juuri silloin tarvitaan ne hetket, jolloin ihmisellä on lupa olla rikki.
Herkkyys on vahvuutta
Mielen oirehtiminen on ihmismielen herkkyyden kautta tapahtuva ”hälytys:” jotain pielessä.
Herkkyys on keskeistä ihmisyydessä, mutta herkkyyttä ajatellaan usein heikkoutena. Ihmisten suusta tulee lauseita, joissa he määrittelevät itsensä herkiksi pitäen tätä huonona ominaisuutenaan.
Yleisesti ajatellaan, että herkkyys on syyllinen mielen särkymiseen, vaikka mieli oireilee juuri herkkyyden ansiosta. Herkkyys suojaa ihmistä.
Fyysinen iho ja tuntoaisti suojaavat ihmistä satuttamasta itseään. Tuntiessamme sormen päässä kuumaa vedämme käden vaistomaisesti pois. Ilman ihon herkkyyttä poltamme kätemme vahingollisesti ja menetämme osan toimintakyvystämme.
Herkkyys luonteenpiirteenä on mielen ihomme. Se suojaa meitä tilanteissa, joissa voimme vahingoittaa itseämme. Herkkyyden kautta voimme kuunnella omaa itseämme ja vetäytyä, kun olemme tulossa satutetuiksi.
Lapsena koettu liian voimakas ja turvallisen aikuisen huomiota vaille jäänyt pelko- tai häpeäkokemus sairastuttaa herkkyyden. Ihmisestä tulee säikky tai tukahtunut eikä herkkyys enää toimi suojaavana. Myös myöhemmän elämänvaiheen voimakkaat kokematta jääneet vahvat tunnekokemukset vaikuttavat ihmiseen juuri herkkyyden kautta, ja kun tarpeelliset henkiset tunne- ja vuorovaikutustaidot puuttuvat, joutuu ihminen epätasapainoon. Tällöin yhteys sisäiseen herkkyyteen, joka toimi oppaana elämässä, katkeaa.
Tukahtunut herkkyys vie ihmisen toistuvasti tilanteisiin, jossa hän tavalla tai toisella satuttaa itsensä. Pelko puolestaan ylivirittää herkkyyden, jolloin elämä muuttuu varomistaisteluksi. Syy ei ole herkkyydessä vaan käsittelemättömässä pelossa. Pelot ja tukahdutetut tunteet pääsevät kertymään ja aiheuttavan vuosien saatossa sen, että jossakin vaiheessa mieli alkaa näkyvästi oireille eli menee ns. rikki.
Herkkyys auttaa ihmistä olemaan läsnä elämässään tässä ja nyt. Tämä herkkyyteen liittyvä elämäntaito muodostaa ihmisen henkisen toimintailmapiirin. Sen tukahtuminen johtaa mielenterveysongelmiin. Mielen epätasapainotilan purkaminen puolestaan on ihmisen ”hengen” elpymistä.
Kutsu elämään
Tunne-elämä liittyy olennaisesti herkkyyteen. Rikkimenemisessä on kyse mm. siitä, että herkkyys ja tunteet ovat tulleet kaltoin kohdelluksi. Ihmisen mieli on kuin lasinen astia, johon kokematta jääneet tunteet kertyvät. Kun astia täyttyy, se helähtää rikki, mutta juuri tässä on se mahdollisuus korjata vuosiakin jatkunut tukahtunut elämän kierre.
Mielen rikkoutuminen on pysäyttänyt useat ihmiset herkkyyteen. Eikö se ole äärimmäisen kaunista; tulla sillä tavoin herätetyksi. Se on sitä, että elämä kutsuu olemaan läsnä ja tuntemaan.
Pahin ihmismielen menetys on ehdottomasti kovettuminen ja herkkyytensä menettäminen, ei niinkään osaamisen tai tasapainoisuuden menetys. Mielen oireilu on kutsu elvyttämään omaa itsessä vallitsevaa luovuutta ja persoonallista herkkyyttä. Yleensä mielen oireet kertovat juuri siitä, että ihminen on menettänyt kosketuksen itseensä ja herkkyyteensä.
Mielen oireita ei tule ajatella sairautena, sillä rikkimeneminen avaa mahdollisuuden löytää voimavaraisuutensa ja itsensä uudelleen.
Me olemme ihmisiä ja mielellämme on alati vaihtuva maisema. Maisema muuttaa muotoaan ja on erilainen eri aikoina. Olennaista on hyväksymmekö erilaisuutemme ja elämän syklien vaihtelut, jopa mielen särkymisen, elämään kuuluvina. Mielen oirehtimista ei kuulu ajatella sairautena vaan kutsuna syvemmän elämän lähteille.
Sari Maanhalla
sari.maanhalla(at)gmail.com
Posliinivati
Maasto oli kallioista. Vasemmalla se vietti alaspäin loivasti ja vaatimattomasti, ja oikealla puolella tarjosi huikeita korkeuseroja jyrkkyydellään ja mahdottomuudellaan. Alhaalla oli lisää kiviä ja kalliota niin kauas kuin jaksoi katsoa, samoin ylhäällä, mutta silloin ei jaksanut katsoa kovin kauas. Ja jos olisi jaksanut, katse olisi löytänyt lisää kiviä ja kalliota kivien ja kallioiden jälkeen. Se oli kulkemista kivien ja kallioiden maassa, ei siinä maassa muuta ollutkaan. Oli teräväreunaisia kiviä, tylppäreunaisia kiviä, irtonaisia kiviä, kiviä, jotka olivat kiinni tukevasti alustassaan, kiviä, jotka lähtivät vierimään ja yrittivät viedä kulkijan matkassaan. Kiviä, jotka olivat tummia, kiviä jotka olivat raidallisia. Ja kaiken alla makasi vakavana ja vaativana äitikallio.
Ylhäällä oli jotain. Kaikkialla oli jotain, mutta en tiennyt mitä. En uskaltanut katsoa ylhäälle kunnolla. Taivasta ei juurikaan näkynyt, sillä se ei ollut minkään värinen. Pilvet roikkuivat raskaina laahuksina vuoren rinteen päällä. Ikään kuin taivas ja maa olisivat yhtyneet yhdeksi, ja että sillä ei ollut väliä missä raja kulki.
Oli sellainen ajaton vuodenaika, mutta sisälläni oli pakenemisen vuodenaika.
Minulla oli pakottava tarve jatkaa matkaa ja paeta. Oli tunne, että pian jokin ottaa minut kiinni, että on mentävä eteenpäin. Se jokin mikä ajoi takaa, oli epämääräistä, mutta sanomattakin oli selvää, että se oli vihollinen, jokin jonka ei kuulunut saada minua kiinni. Ei ollut talvi, mutta ei kesäkään, eikä kevät eikä syksy. Lähinnä vuodenaika oli se kuuluisa väliaika kahden vuoden ajan välissä, kevään ja kesän väli, kun kaikki makasi talven jälkeen kuolleena, mutta mistään ei annettu valoa ja lämpöä niin paljoa, että uusi kasvu olisi voinut alkaa.
Kaikki oli tasaisen harmaata, jotain sellaista mitä ei voinut määritellä tai millä ei ollut mitään väliä. Oli vain sisäinen vuodenaikani, pitkä kivinen polku, ja tunne, joka pakotti kulkemaan kivi kiveltä pakoon. Oli liikuttava eteenpäin. Joskus se oli sellaista. Ensin epäröit matkalle lähtemistä ja kun sitten lähdet, epäröit, mutta tiedät on mentävä.
En ollut yksin matkallani. Kuinka olisin voinutkaan olla. Tämä oli ensimmäinen vuoreni, olisi ollut silkkaa hulluutta lähteä yksin. Vuoret olivat arvaamattomia. Jokaisella askeleella kohosit lähemmäs taivasta ja taivas oli oikukas. Tuulet olivat julmia ja pilvillä oli viiltävä reuna. Ne kylmettivät hetkessä, jos alle jäit. Oli kuljettava sellaisten kanssa, jotka olivat olleet täällä aikaisemminkin.
Reitti ei ollut selvä heillekään, sitä piti hieman etsiä. Siellä täällä oli edellisten kulkijoiden kokoamia kivikasoja merkkeinä, mutta kulkijoita ei ollut ollut niin paljoa, että olisi erottunut jokin selkeä polku. Kaiken aikaa piti tähytä, ja luotta askeliinsa. Se kuljetti eteenpäin. On merkillinen tunne miten sitä voi tuntea hiljaisesti reitin olevan oikea, vaikka ei ole varma. Tai tiesimme sen olevan reitti, jota voimme kulkea, ja että oli kuljettava. Sellaista se oli elämässä ja vuorilla.
Matka oli pitkä. Välillä ilma täyttyi pimeydestä, joka oli täynnä aavistuksia uhasta. Sudet ulvoivat yöllä ja piiskasivat mielikuvitusta. Nahassaan saattoi tuntea kuinka meitä tuijotettiin. Yön pimeys oli täynnä silmiä ja ne silmät vahtivat meitä. Välillä jyrkkiä rinteitä ylemmäs kavutessa olin luovuttaa. Tuntui, että otteeni pettää ja ettei kulkemisessa ollut mitään järkeä. Että olisi ollut paljon parempi päättää kaikki heti nyt jollakin tapaa, kuin elää epävarmuudessa ja jatkaa matkaa tietämättä yhtään minne oli menossa.
Pitkän kulkemisen ja erään päivän jälkeen tulimme suuren rotkon äärelle. Koska reitti oli määritellyt itsensä meille, olimme varmoja siitä, että tästä kuului jatkaa mahdollisimman pian. Oli mentävä yli, sillä emme voineet pysähtyäkään ja jäädä odottamaan. Takana perässämme tuntui liikkuvan jokin uhka. Jokin tuntematon. Se saattoi aivan hyvin olla vihollisemme tai ystävämme. Se saattoi yhtä hyvin tulla heti tai pitkän ajan päästä ja ottaa meidät. Mutta meidän oli jatkettava.
Olimme korkealla olevan kapean kalliokielekkeen päällä. Kallion kieleke, johon meidän tuli jatkaa, oli huomattavan etäällä meistä ja välissä oli syvä rotko. Meidän tuli siis kulkea yli, mutta emme tienneet miten.
Toisella kielekkeellä oli vanha viisas mies. Me aloimme kutsua häntä guruksi. Hän oli pukeutunut vaaleaan kaapuun ja hänellä ei ollut hiuksia ollenkaan. Hän katsoi meihin ja hänellä oli meille asiaa. Hän puhui meille.
Hänen ohjeensa olivat selkeät. Meidän tuli jokaisen yksitellen henkilökohtaisesti heittää hänelle kivi, ja se oli jokaisen henkilökohtainen mahdollisuus jatkaa matkaa. Huolestuin. Kallio oli isoa kalliota läpeensä saakka, mistä me nyt heittokiviä tähän hätään. Mutta kun tarkemmin maahan katsoi, saikin nähdä, että se oli täynnä pieniä kiviä.
Kukaan ei epäillyt kivien heittämisajatusta, vaan jokainen meistä tiesi, että siinä on mahdollisuus.
Jokainen sai kahden kiven mahdollisuuden, ja jokainen oli vastuussa omasta suorituksestaan. Tilannetta hankaloitti lähenevä ja meitä vaaniva uhka sekä se, että saimme itse päättää kuka heittää ja milloin. En kehdannut heittää ensimmäisenä. Teeskentelin etten pelkää, ja että voin odottaa. Hätäisimmät heittivät ensin. Mutta oli tuskallista odottaa ja katsoa vierestä. Oikeasti en olisi halunnut odottaa.
Homma meni niin, että kun gurulle heitti kiven, hän heitti takaisin sinivalkoisen posliinivadin, jonka kivenheittäjä otti vastaan ja istui siihen, ja vati lennätti hänet turvallisesti toiselle puolelle. Ajatus tuntui kahjolta, mutta loogiselta.
Mies joka heitti ensimmäiseksi, heitti laiskasti. Hän ei välittänyt mahdollisuudestaan ja ajatteli tämän olevan lastenleikkiä. Hänen kivensä ei lentänyt koskaan gurun luokse asti. Guru tarttui posliinivatiin ja heitti sen samalla laiskuudella kohti äsken kiven heittänyttä miestä. Vati ei yltänyt perille vaan tippui suoraan rotkon kitaan ja räsähti siellä sadoiksi pikkupalasiksi. Miehellä oli toinen mahdollisuutensa, mutta hän ei ymmärtänyt käyttää sitä. Hän jäi ilman vatia.
Seurasin toisten heittämistä ja aloin päästä yhä enemmän jyvälle siitä, miten kivi tuli heittää. Pian olin täysin varma siitä, että miten kivi heitetään, siten palautuu myös posliinivati. Kiveä ei saanut heittää liian lujaa, eikä liian hitaasti. Sitä ei saanut heittää itsevarmana, mutta ei nöyristellenkään. Se tuli heittää vapaudella ja rakkaudella, ilolla ja kiitollisuudella, ja mitä pidemmälle seurasin toisten heittämistä, oma pakkomielteeni päästä heittämään väheni. Se väheni jokaisella kivenlennolla.
Jokaisen kiven jälkeen pelkäsin vähemmän vihollistani ja sitä ettei vuoroni ehdi tulla koskaan. Jokaisen kiven jälkeen pelkäsin vähemmän etten saa ikinä heitettyä kiveä ja etten saa vatiani. Opin tietämään miten kivi heitetään ja aloin olla turvassa ja onnellinen itsessäni. Pakkomielle ja pelko hellittivät otettaan.
Kun tuli minun vuoroni heittää, guru heittäytyi pitkälleen makaamaan. Oli hänen lepohetkensä ja sen hän oli päättänyt nauttia. Kesken heittämisen ja juuri ennen minun vuoroani. Epäreilua! Juuri nyt hän halusi levätä eikä vastaanottaa yhtään kiveä.
En voinut ymmärtää, että miten guru saattoikin yhtäkkiä päättää niin. Miten hän saattoi alkaa lepäämään, kun matkamme oli kesken ja minä vielä toisella puolella. Miten hän ei voinut haluta minua. Olin ajatellut, että pääsen heittämään ja sitten vain heitän ja saan vatini, pääsen yli ja ratkaisu on siinä, mutta tapahtui toisin.
Jäin toiselle puolelle. Olin kerännyt kaksi tietynlaista kiveä, mutta laitoin ne pois enkä heittänyt. Odotin. Istuin alas ja odotin, että guru olisi levähtänyt, mutta sen sijaan, että hän olisi levähtänyt, hän meni makaamaan luoksensa tulleen henkilön viereen.
Guru makasi ja alkoi valittaa. Hän valitti kuinka onneton ja yksinäinen hän oli, ja kuinka hän ei ollut koskaan saanut mahdollisuutta kokea aitoa rakkautta. Katsoin ihmeissäni häneen. Eihän guru voinut olla tosissaan. Oliko hän todella sitä mieltä. Eiväthän gurut puhu tuollaisia. Miten hän saattoi valittaa. Eikö hän nähnyt kaikkia noita vastauksia mitä leijui hänen ympärillään, vaikka hän oli tietäjä. Hän makasi ja valitti eikä hän nähnyt vastauksia, jotka suorastaan olivat hänen ulottuvillaan. Minä näin ne. Minä näin mikä oli hänen ongelmansa.
Huomasin ettei hän ollutkaan kaljupäinen, vaan että hänen päässään kasvoi ohuesti hiuksia. Päälaki oli paljas. Siinä vaiheessa minä nousin eisomaan ja ilmoitin gurulle, että olen selvännäkijä, ja että minä näen, mikä hänen ongelmansa on. Guru ei sanonut mitään. Kerroin hänelle, että hän päästi aivan mielivaltaisesti vain tietynlaisia ihmisiä lähelleen. Että hän päästi lähelleen ihmisiä, jotka olivat myyneet sielunsa muualle, ja jotka hakivat hänestä vain hetken helpotusta, ja että guru kerta toisensa jälkeen lankesi samaan vanhaan. Että hän halusi ympärilleen vaan itseään palvovia ihmisiä.
Sanoin hänelle, että olisi hyvä päästää lähelleen erilaisia ihmisiä, kaikenlaisia ihmisiä, suuria ihmisiä, pieniä ihmisiä eikä vain heitä, jotka hän on itselleen valinnut, ja jotka ovat tehneet jo päätöksensä oman itsensä ja paikkansa suhteen. Kaikenlaisten ihmisten kautta saatoimme löytää sen jonkin. Toiset ihmiset ovat peili. Ja vielä ihmisiäkin tärkeämpää oli kosketus omaan itseen. Se oli itsetuntoa, tuntea itsensä. Olennaisinta oli se oliko ihmisellä tajuisuutta itsestään; ymmärrystä kaikissa elämäntilanteissa näkevien ja kuulevien korvien ja silmien kautta yhtenä maailmankaikkeuden jäsenenä. Ei ihmisyhteisön jäsenenä. Täällä vallitsi vain yksi yhteisö, ja se oli universumin yhteisö.
Olin tyytyväinen oivallukseeni. Joskin se ei ollut aivan viaton ja puhdas. Huonommuuden tunne sävytti sitä, sillä minusta tuntui pahalta ettei minulle oltu annettu edes mahdollisuutta, että hän sillä tavalla mielivaltaisesti hylkäsi minut ja jätti minut ilman.
Guru jatkoi makaamistaan. Hänen silmänsä pyöristyivät sanojeni osumasta hieman, mutta hän ei liikahtanutkaan. Hän mietti sanojani, mutta hän ei noussut ylös. Hän ei katsonut minuun. Hän katsoi jonnekin ylöspäin, ja makasi selällään kädet pään takana. Tajusin, että minä en enää tule heittämään kiviä. Mahdollisuuteni oli mennyt, tai sitä ei edes ollut.
Mutta en enää surrut kiviäni ja sitä etten päässyt heittämään, sillä siinä samassa, kun guru käytti valtaansa minua vastaan ja päätti olla vastaanottamatta kiviäni, tajusin ettei minun tarvitse heittää, ettei elämäni ole riippuvainen gurusta tai kivien heittämisestä. Että olen vapaa. Tajusin etten tarvitse posliinivatia ettei minun ole pakko päästä toiselle puolelle.
Käännyin kulkeakseni pois ja yhtäkkiä ymmärsin siinä, kun taivas alkoi aueta harmaasta tunnostaan, että miehen päätös ei ollutkaan mielivaltaa minua vastaan, vaan minua myöten. Ymmärsin, että olin löytänyt peilini, ja että tieni oli käyvä jonnekin muualle. Hän oli tiennyt mitä teki, hän oli antanut minulle enemmän kuin vadin, hän oli antanut minulle oivalluksen, jolla liukua toiselle puolelle.
Pujotin kivet taskuun talteen pahemman päivän varalle, ja viritin elämän uteliaisuuteen heränneet jalkani taipaleelleen. Sumu hälveni huipun yltä ja alhaalta laaksosta, ja siellä missä kivien raja sekoittui meren rajaan, tiesin olevan suuntani. Maisema avautui avarana ja lukuisten vuorien ketjut täyttivät maisemaa, universumi jatkui loputtomiin saakka.
Jatkoin kiitollisin mielin.
Sari Maanhalla
Tanssi
Kellutaan aamussa
oi siskojen siskot
kellutaan aamussa
Jumalan tyttäret ja pojat
tulkaa kaikki veljeni
näettekö elämästä on
tehty pirun kaunis
tulkaa juostaan noille vuorille
siskot ja veljet
juostaan ylös asti
juostaan vuorelle
pilviin saakka
noustaan kohotaan
nähdään valo
niiden yläpuolella oleva
ja lintujen kiihkeät siiven iskut
siiven iskut
tullaan alas kukkalaaksoon
puiden runkojen vahvaan syliin
äitimaahan
tulkaa siskot ja veljet
tanssitaan kuin heiluvat hullut järkensä menettäneet
heilutaan niin että hiukset liehuvat irti
kastetaan itsemme jääkylmään veteen
jääntuoksuiseen kirpeään
herätään elämään oi veljet oi siskot.
Sari Maanhalla
Julkaistu Sanomalehti Kaleva 2009; runo tanssin muusalle
Maailman henki
Hiljaisuudet puhuvat luvattuja tarinoita
siellä äänettömyyksien vuorenrinteillä
lauletaan meidän puolestamme
siellä kaiken takana maailman henki
selällään makaa kuin kevyt nauru,
laulaa ja tanssii puolestamme
luvattuja tarinoita
tuolla puolen.
Sari Maanhalla
Liikkuminen hoitaa kehoa ja mieltä
”Kaiken aikaa keho puhuu meille, mutta me olemme lopettaneet kuuntelemisen.”
Jokainen ihminen on saanut käyttöönsä oman kehon. Kehollisuuden myötä meillä on liikkumisen lahja, joka on kautta aikojen ollut ihmiselle tärkeä ominaisuus.
Me tarvitsemme liikkumista. Emme ainoastaan siksi, että se on fyysisesti hyväksi vaan se on olennaista myös mielen hyvinvoinnin kannalta.
– Mieli ja keho ovat yhtenäisiä. Jos keho on jumissa, mieli ei voi liihotella eloisana. Sama on toisin päin, kuvailee oululainen terapeutti ja kouluttaja Pia Orell-Liukkunen. – Kun kehoa saadaan joustavaksi ja auki lukoista, saadaan myös mieli joustavaksi ja aukeamaan.
Ihmisen keho on instrumentti, joka kaipaa monipuolista huoltoa. Kehon kautta löytyy monenlaisia yhteyksiä mieleen. Itseään voi hoitaa kehollisuuden avulla. – Tämä on kuin oven avaus omaan itseemme. Kun olemme omassa itsessämme läsnä, olemme hyvinvoivempia ja luottavaisempia.
Pian näkemykset ihmisen kehollisuudesta nivoutuvat luonnolliseksi osaksi kaikkea ihmisen olemassaoloa.
Liikkuminen on luontaista
Ihmisellä on luontainen tarve ja osaaminen liikkumiseen. Ihmiset ovat vain keskittyneet liikkumisessa suorittamiseen ja liikunnan tekniikkaan. – Liikkumisen suorituskeskeisyys nujertaa liikkumisen ilon. Olennaista ei ole pelkkä ulkoinen tekniikka ja tapahtuma vaan keskeisessä asemassa on juuri liikkujan oma sisäinen kokemus ja kehon sisäisen liikkeen maailma, Pia painottaa.
Pia on huolissaan siitä, jos lasten liikunnan opetus tähtää tekniseen osaamiseen ja suorittamiseen ja liikkumisen toinen puoli luonnollisuus, luovuus ja riemu unohtuvat.
– Liikkumisen ilo ja siihen liittyvä innokkuus voidaan nujertaa jo lapsuudessa. Ulkoisen pakon tunne lisää liikkumisen vastenmielisyyttä ja kynnys lähteä liikkeelle kasvaa.
Pian omaan liikuntahistoriaan kuuluu vahva suorituskeskeisyys. Opettaessaan lapsia hän näki heidän ilonsa, kun he saivat liikkua vapaasti. Näin hänessä avautui ovet suorituspaineettomalle liikkumiselle.
– Lasten spontaanius toi minulle kokemuksen liikkumisen riemusta. Lapsena on luontaista, että ilmaisu on kokonaisvaltaista ja iloista, mutta sitten meille tapahtuu jotain ja alamme käpertyä ja elää pääkeskeisesti, kertoo Pia.
Itseään voi hoitaa liikkumalla
Ihminen kohtaa elämässään monenlaisia vastoinkäymisiä, jotka voivat aiheuttaa erilaisia kehon ja mielen lukkoja. Itseään voi myös tietoisesti hoitaa liikkumalla.
Pia kuvailee, että ihmisen elämää voi verrata kukkaan. – Vauvoina olemme nuppuja, joilla on kaikki mahdollisuudet lähteä kasvamaan ja elämään. Mutta nuppumme auetessa ympäristö alkaa muokata kukkaa mieleisekseen, ole sellainen ja tällainen, älä tuollainen.
Ihminen oppii elämään kieltämisen kautta ja kaikki mitä ihminen joutuu kieltämään jää häneen kuin tiiviiseen kammioon.
– Tukahdutettuna eläminen pakkaa kehoon sekä energiaa että tunteita. Myös kulttuuriin kuuluva hillitty olemisen tapamme sekä kasvatus, joka ohjaa ihmistä olemaan kiltti, saa aikaan monenlaisia lukkoja.
– Kaikki sanomattomat sanat ja tuntematta jääneet tunteet kerääntyvät ihmiseen aiheuttaen höyrykattilailmiön. Pihisemme täytenä kansi tiukasti kiinni. Verenpaine nousee, pahoinvointi lisääntyy, kuvailee Pia ja lisää, että ohittamalla kehon luontaiset tarpeet aiheutamme itse oman pahoinvointimme. – Kaiken aikaa keho puhuu meille, mutta me olemme lopettaneet kuuntelemisen.
Liikkumisen kautta ihminen hoitaa itseään sekä fyysisesti että henkisesti. Kehon luontainen tarve liikunnalle tulee tällöin kuuluville: keho kutsuu liikkumaan ja ihminen voi vastata sen kutsuun.
Luova liike antaa ruokaa keholle ja mielelle
Luova liike tai tanssi voi olla yksi tapa lähteä etsimään suhdetta omaan kehoon ja mieleen sekä löytämään mieluisia tapoja liikkua ja olla olemassa.
Osallistuttuaan tanssiterapian kurssille, Pia sai henkilökohtaisen oivalluksen vapaasta liikeilmaisusta. – Sain huomata miten luova liike avaa kehoa ja mieltä. Ymmärsin, että juuri sitä me aikuiset tarvitsemme. Aloin tarjota luovan liikkeen palveluita aikuisille, sillä huomasin, että me olemme unohtaneet oman kehomme olemassa olon.
Vapaa liikeilmaisu perustuu luovuuteen sekä ihmisen oman kehon kuuntelemiseen ja luontaiseen liikkumiseen, johon sisältyy itsetuntemuksen elementtejä. – Liike lähtee ihmisestä itsestään käsin. Luovassa liikkeessä voi liikkua miten tahansa, mikä tuntuu itsestä luonnolliselta. Tämän kautta voi löytää itsestä lapsenkaltaisen ilon, kuvailee Pia.
Pia hoitaa itseään arkisessa elämässä hengitys- ja liikeharjoitusten keinoin. – Saatan olla makuulla ja antaa jonkin pienen liikkeen levitä luonnollisesti ja aaltomaisesti koko kehoon. Liikun sen aikaa kun keholla on tarve liikkua, jonka jälkeen pidän avoimen huomioinnin vaiheen ja kuulostelen onko keholla vielä jotakin sanottavaa.
Myös omien tunteiden kohdalla Pia kehottaa kiinnittämään huomiota omaan kehoon. – Saatamme sanoa, että meitä jännittää tai raivostuttaa, mutta itse tunteen kohtaaminen unohtuu. Voimme kuulostella missä kohti kehoa tunne on ja miltä se tuntuu.
Musiikin mukaan liikkuminen tai äänteleminen on myös hyvä tapa etsiä yhteyttä itseensä ja tuntumaa kehoonsa. Aina ei tarvita musiikkia. – Persuuksista asti huutaminen ja kaikenlainen äänen tuottaminen voivat olla äärimmäisen terapeuttista, kertoo Pia.
Yhteys sisäiseen lapseen löytyy
Liikkumalla ihminen voi luoda yhteyden omaan itseensä. – Kehossa tapahtuva luonnollinen liike tai ääntely palauttavat tähän hetkeen, Pia sanoo. – Voimme olla läsnä elämässä ja kuulla kehon antamia viestejä. Nämä viestit puolestaan ohjaavat meitä hyvinvointiin ja onnellisuuteen.
Usein yhteys omaan itseen on kateissa. – Ihmisen keho on kaikessa mukana, mutta emme huomioi sitä vasta kun siinä on jotain vikaa. Menemme lääkäriin ja odotamme, että hän tekee asialle jotakin emmekä ole vieläkään itse valmiit ottamaan vastuuta kehostamme.
Ihmisen hyvinvoinnin kannalta olennaista on löytää jotain josta saada kiinni. – Olisi tärkeä saada ydin esiin kukoistamaan suojauksen alta, sanoo Pia.
– Kun liikumme itsestämme käsin, se saa sisällämme jotain elpymään ja liikkumaan. Yhteys, jonka luontainen liike saa aikaiseksi sisäiseen lapseemme, tulee elämäämme sisäiseksi oppaaksi, kuvailee Pia.
Tuota yhteyttä on tärkeää elvyttää ja pitää yllä. – Kaikista yksinkertaisin ja selkein ohjaus mitä elämässämme voimme saada, on oman kehon ja sisäisen lapsen ääni meissä. Kun kuuntelemme kehoamme enemmän, olemme terveempiä, toteaa Pia.
Pia tuo esille myös sen, että elämme pääkeskeisesti: – Ihmiset käyvät vuosia psykoterapiassa ratkomassa mielen ongelmia päänsä sisässä. Kehollisuuden huomioiminen ja liikkuminen voivat avata sellaisia teitä ihmisen sisäiseen maailmaan, joita pelkästään puhumalla ja analysoimalla ei tavoiteta.
Liikkumalla löytöretki itseen
Luovaan liikkeeseen liittyviä henkilökohtaisia oivalluksen hetkiä Pialla on ollut lukuisia.
Usein luovan liikkeen harjoitusten jälkeen tunteet purkautuvat itkuna, mutta yhtenä kertana Pia kertoo, että hänestä tuli niin paljon ulos naurua, että se oli ihan uskomatonta.
– Yhden ohjatun harjoituksen kautta löysin myös omaan olemassa oloon liittyvän häpeän kokemuksen.
Luovan liikkeen harjoittamiseen liittyy myös ajatusten suuntaaminen toisella tavalla. – Esimerkiksi ihminen, jolla on kipuja saattaa olla niin kipuunsa keskittynyt, että kipu vain vahvistuu, Pia kertoo. – Luovan liikkeen kautta voi suunnata huomion pois kivusta samoin kuin huolesta ja stressistä. Luova liikkuminen on Pialle eheyttävä itsetuntemusmatka.
”Liikkumisen tulisi lähteä ihmisestä sisältä päin omaa kehoa kuuntelemalla, sanoo terapeutti ja kouluttaja Pia Orell-Liukkunen.”
”Liikkuminen voi laittaa liikkeelle jotain sellaista mikä on meissä kokonaisvaltaisesti lukossa.”
” Kehossa tapahtuva luonnollinen liike palauttaa tähän hetkeen.”
”Kun kuuntelemme kehoamme enemmän, olemme terveempiä.”
Julkaistu Käsi kädessä lehdessä 3/2009
Kuvat ja teksti: Sari Maanhalla
Uusi näkökulma elämään uupumisen jälkeen – Vauhtikierteestä tasapainoon
Uupuminen on mahdollisuus, joka avaa uusia näkymiä elämään.
Ylivastuullisuus ja epäonnistumisen pelko voivat saada aikaan tuhoisan kierteen, jonka lopputuloksena on uupuminen.
Kaarina sai huomata, että uupuminen voi olla myös lahja. Siitä toivuttuaan voi nähdä elämän toisesta näkökulmasta, rikkaampana ja onnellisempana.
Kaarina, 37, nimittää itseään uupujaksi. Sellainen on hänen mielestään ihminen, jonka tyypillinen olemassa olemisen tapa on levoton puuhasteleminen ja rauhaton mieli.
Ihminen tarvitsee mielekästä tekemistä, mutta uupujan asenne tekemiseen on vääristynyt, Kaarina sanoo kokemuksen äänellä. Hänen elämäänsä uupumus tuli täydellä painollaan laittaen koko elämän uusiksi.
Uupujalle on tyypillistä, että kun yksi velvollisuus on hoidettu, on jonossa odottamassa uusia. Flunssat ja vatsapöpöt yrittävät hidastaa vauhtia. Myös muita selittämättömiä fyysisiä oireita löytyy ja henkilö on altis pienille onnettomuuksille. Nyrjäytetty nilkka hidastaa hetkeksi menemistä. Pakollinen lepo auttaa akuuttiin fyysiseen ja henkiseen uupumiseen. Mutta kun sairaudesta on toivuttu, vauhti jatkuu taas.
Pakko pysähtyä
Uupuja pakotetaan pysähtymään. Silloin kaikki se minkä tähden on ponnistellut ja pitänyt kierroksia yllä, menettää merkityksensä. Ei ole enää väliä sillä tekeekö työnsä hyvin ja saako siitä hyväk-syntää, kun tulee toisenlaiset tosiasiat tarkasteltavaksi.
Vauhtikierre päättyy siinä vaiheessa, kun voimat loppuvat kokonaan. Uupujan rehkiminen voi päättyä masennukseen tai hän voi sairastua johonkin vakavaan fyysiseen sairauteen. Kaarinan kohdalla kävi niin, että uupumus valahti päälle täydellisenä. Hän ei jaksanut enää nousta sängystä ylös ja jopa suihkuun meneminen oli suuri saavutus, jos sen jaksoi tehdä.
Uupumisen jälkeen on mahdollista nähdä asiat toisin. Mieli saa mahdollisuuden levätä jo yksinkertaisesti siitä syystä, että ei ole enää jäljellä voimia, joilla ponnistella. Se on samanaikaisesti valtaisa helpotus, mutta myös järkyttävä kauhun tila, Kaarina kuvaa.
Ylitunnollinen uupuu
Ylikorostunut tunnollisuus ja epäonnistumisen pelko ovat uupujan ominaispiirteitä. Tekemisiä sävyttää täydellisyyden tavoittelu ja kauhu asioiden pieleen menemisestä. Tällöin on vaara ponnistella enemmän kuin jaksaisi. Levottomuus astuu kuvioihin ja saa aikaan ”touhuamista.”
Kaarina kertoo, että touhuaminen saattaa tuntua jopa mahtavalta; olla niin monessa täysillä mukana. Ongelma on siinä, että kierrokset jäävät päälle. Silloin kun on aikaa hengähtää, on mielen päällä edelleen jatkuva kestojännitys ja huoli tekemättömistä asioista, kuvailee Kaarina.
Keskeiseksi uupumiseen johtavaksi tekijäksi Kaarina nimeääkin pakkomielteisen suhtautumisensa tekemiseen. Asiat on ollut pakko tehdä mahdollisimman pian valmiiksi.
Pakkomielteisen ihmisen ongelma on siinä, että ajatukset ovat niin kiinni tekemättömissä asioissa, että vapaa-aikanakaan ei pääse palautumaan. Kaarina kertookin, että lepääminen on taito, joka häneltä on puuttunut. Vaikka hän osaa fyysisesti laiskotella, lepo ei auta mieltä, koska mieli työstää jatkuvasti jotakin. Puuttuu taito osata päästää irti. Mieli tarvitsee omat hengähdystaukonsa.
Suorittajan elämäntapa
Usein ajatellaan, että työ aiheuttaa uupumisen. Kaarina kuitenkin painottaa, että uupumisen taustalla voi olla vuosien, jopa vuosikymmenten tuhoisa elämäntapa. Suorittamiseen taipuvainen luonne on suorittaja jo yleensä kouluaikana ja huolehtii koko ajan jostain. Tällainen ihminen ajautuu tekemisen kierteeseen, jossa juoksee itsensä näännyksiin.
Uupuminen on se lopullinen äänekäs oire, jonka ihminen kuulee ja silloin hän pysähtyy.
Kaarina vertaa uupumista päihteiden käyttöön. Päihdeongelmainen ratkaisee mielen tuskansa juomalla pullosta.
Uupuja käyttää tekemistä, se on ollut minun päihteeni, Kaarina kuvailee.
Koska Kaarina pitää uupumusta syvempien ongelmien oireena, on hän sitä mieltä, että onnekkaita ovat he, jotka uupuvat. Hän ei toivo uupumista kenellekään ja toteaa, etteivät sellaiset ihmiset uuvukaan, joilla on ”palikat kohdallaan.”
Meillä, jotka uuvumme, on itsetunto-ongelmia tai muuta vastaavaa. On onni uupua, koska sitten on mahdollisuus alkaa käsitellä asioita.
Kohti elpymistä
Uupumisen voittaminen on vaatinut paljon psyykkistä ponnistelua. Kaarina kertoo, että on olennaista tietää minkä keskellä elää, mutta tieto ei riitä.
Elpymisen avain on siinä, että kerii vuosien aikana muodostuneen tuhoisan vyyhdin pois itsestään.
Kaarinalle tuli tarve tarkistaa elämänsä. Hän haki ja sai keskusteluapua. Hän kertoo puhuneensa ensin uupumisestaan ja alakulostaan, mutta myöhemmin uupumisen alta löytyi muita ongelmia. Erityisenä löytönä Kaarina pitää taipumustaan ylivastuullisuuteen.
Jatkuva huolehtiminen on ollut tapani olla olemassa. Se puolestaan liittyy sisäisiin pelkoihini, Kaarina tietää.
Kaarina alkoi opetella toisenlaista tapaa olla olemassa. Uupumiseen liittyi myös pettymystä ja itsesyytöksiä, paljon sisäistä kipua. Mutta minun elämäänihän tämä on, uupumisen syvimpiä hetkiä myöten, hän tiivistää.
Kaarina kertoo, että asioiden jakamisen lisäksi mielen lepo on ollut osa elpymistä. Nykyihminen käyttää työssään enemmän mieltään kuin kehoaan ja ihmisen mielenkin pitää palautua. Pelkkä lepo uupumuksen hoitona on Kaarinan mielestä kyseenalaista. Levon jälkeen uupuja on taipuvainen solahtamaan tuhoisaan kierteeseen takaisin.
Sisäisesti onnellinen
Kaarina kertoo välillä yhä havahtuvansa tekemisen kierteen keskeltä ja kuulee itsensä sanomassa itselleen: se tekee sitä taas. Nykyään hän saa kierrokset poikki suhteellisen pian. Tässä auttaa uupumuksen mukanaan tuoma keskeinen oppi: vaikka ravaa maailman ääriin mitä tahansa saavuttamassa ja saa sen, niin ei kuitenkaan voi olla sisäisesti onnellinen.
Auttaa, kun tietää ettei mitään aarretta tai suurta palkintoa ole olemassa. Minulla on jo kaikki edellytykset olla onnellinen tässä juuri nyt, Kaarina kiteyttää uuden filosofiansa.
Elpymisessä Kaarinaa auttaa tunnemaalaaminen. Hän harrastaa myös mietiskelyä ja musiikkia.
Ihmisen mieli tarvitsee myönteistä elvyttävää toimintaa joka päivä.
Kaarina etsii tasapainoista suhtautumista elämään: lepoa tai toiminta sopivassa suhteessa. Toisille uupujille Kaarina haluaa sanoa, että olennaista on ymmärtää, että levon lisäksi tarvitsee oman elämänsä henkistä työstämistä, sillä uupumisen juuret ovat syvemmällä.
Kaarina tunnustaa, että uupumisen jälkeen häntä pelotti alkaa taas toimivaksi ihmiseksi. Olisi ollut houkuttelevampaa jäädä passiiviseksi. Ei olisi ollut sitä riskiä, että menee pieleen taas.
Lopulta itsetutkiskelu, johon uupuminen minut pakotti, sai minusta esiin sellaisia piirteitä, joita en tiennyt olevan olemassakaan. Se herätti elämänhaluni ja uteliaisuuteni. Yhdessä nämä ovat kutsuneet minut takaisin elämään.
Kuva ja teksti: Sari Maanhalla
Julkaistu Käsi kädessä lehti 2/2011
Oman rytmin löytäminen tuo levollisen olon
Jokaisella ihmisellä on jokaisena päivänä luontainen rytminsä. Oululainen kriisityöntekijä Marjo Männistö pohdiskelee, että ihmisessä olevaa hyväntuntuista rytmiä voisi verrata terveeseen sydämeen.
– Se lyö vahvasti, mutta ei jäykästi. Se on joustava. Välillä pulssi saattaa kiihtyä tai hiljentyä luontevasti.
Elämässä on tilanteita, joissa tarvitaan toimintaa ja rytmi voi olla nopeampi.
– Idea on siinä, ettei jää nopeuden tai hitauden vangiksi, vaan pystyy palaamaan. Oman rytmin voi myös kadottaa. Elämässä voi jäädä rytmistä jälkeen, kun elää hitaalla vaihteella tai toisaalta voi vauhdilla pyrkiä koko ajan asioiden edelle. Rytminsä löytäminen tai sen päivittäminen on joskus vaikeaa, mutta ei mahdotonta, Marjo Männistö sanoo.
Oman rytmin noudattamisesta seuraa levollinen mieli. Se lisää ihmisen kokonaisvaltaista hyvinvointia kaikilla elämän alueilla.
” Elämämme muodostuu tässä ja nyt.”
Kiire on tapa selviytyä
Nykyaikana on paljon puhetta kiireestä. Marjo on miettinyt mitä kiire hänelle sanana merkitsee.
– Minulla on harvoin kiire. On eri asia, että kiire on kokonaisvaltaisesti ihmisessä kuin, että käsillä on työntäyteinen päivä monine tehtävineen, mutta sisällä vallitsee levollisuus.
Kiirettä Marjo kuvaa ihmisessä olevaksi hätätilaksi. Sen tulisi viestittää henkilölle itselleen, että minussa on nyt meneillään jotain, jota kannattaisi tutkailla. Jatkuvassa hätätilassa ihminen ei ehdi palautua henkisesti tai fyysisesti. Kiihtyneet kierrokset ovatkin merkki oman rytmin ja olemassaolon raiteiltaan menosta.
Mitä ihmettä kiire sitten oikein tarkoittaa? – Mieli on taipuvainen luomaan kiireen kaltaisen ahtaan tilan, johon se yrittää sopia. Tämä alkaa ahdistaa ja pahentaa kiireen tunnetta. Marjo puhuu kiireestä tiedostamattomasti ylläpidettynä tilana.
– Se voi olla turvallinen syy olla tekemättä valintoja, olla sanomatta ei tai kyllä elämän tärkeiden asioiden kohdalla. Kiireeseen vetoamalla ei tarvitse sanoa mielipiteitä tai olla läsnä – ainahan voi vedota kiireeseen. Sitä voi elää turvallisesti jossain muualla. Touhukkuus ja se, että elämässä on paljon toimintaa, on eri asia kuin kiire. Kiire on elämän melskeessä omaksuttu tapa selviytyä.
Nopeus ja hitaus
Kiireen rinnalle on noussut vastakkaisia käsitteitä, kuten hitaus ja elämän rytmin leppoisuus. Oman rytmin ottaminen huomioon ei kuitenkaan tarkoita hitautta ja passiivisuutta.
Marjo onkin pohdiskellut, että tarkemmin katsottuna äärimmäinen hitaus ja kiireeseen perustuvat ylikierrokset ovatkin saman asian kaksi erilaista puolta. Ne ovat ihmisen rytmin ääripäät.
– On olemassa ihmisiä, joiden rytmi on niin hidas, ettei se pidä yllä elämää. Samoin on nopeilla: on niin kiire, ettei ehdi elää. Molempien ääripäiden ihmisiä kuvaa sama ilmiö kuin he olisivat automaattiohjauksella ulkoapäin tulevien ohjeiden ja rytmien armoilla.
Omaa elämisen tapaa ja rytmiä voi opetella. Hitaus ja passiivisuus sekä nopeus ja kiire voivat olla keinoja olla olemassa ja välttää asioita. Siellä jossakin välimaastossa on omannäköinen kultainen keskitie. – On tärkeää elää tässä hetkessä, sillä tässä hetkessä teemme valintamme. Elämämme muodostuu tässä ja nyt.
Elämme aikaa, jolloin ympärillämme on monenlaisia mahdollisuuksia, joihin tarttua.
– Valinnat ja elämässä läsnäolo ovat minulle tärkeitä omassa rytmissä pysymisen kannalta. Olen valmis pysähtymään, muuttumaan, kuuntelemaan, tuntemaan.
Marjo puhuukin mielellään hereillä olosta ja tietoisuudesta arkielämäntilanteissa.
– Laitan merkille mitä milloinkin teen, kyseenalaistan rutiinejani. Valintojen tekeminen valpastuttaa. Siitä seuraa se, että voi elää itselle suotuisan rytmin mukaisesti.
Työ – luonteva osa elämää
Rytmittääkö työ arkea vai arki työtä? – Ennen katsoin elämää jotenkin sillä tavalla, että on työelämä ja sitten muu elämä. Nyt ajattelen, että minulla on ELÄMÄ, jossa eri asiat ovat omalla paikallaan, Marjo kertoo.
Marjo kertoo tämän tarkoittavan sitä, että kun hän on työssä hän on sataprosenttisesti läsnä, tekee hommansa sekä huolehtii omista rajoistaan ja jaksamisestaan. – Kun olen muilla elämäni alueilla, se on silloin sitä. Työn tekeminen on muuttunut luontevaksi osaksi elämää.
– Työssä on tärkeää se, että siitä löytyy jokin mielenkiinnon kohde. Sillä ei ole väliä, tekeekö vapaaehtoistyötä vai palkkatyötä, juttu on siinä, että työssä on jokin oma juttu, Marjo pohdiskelee.
– Koen, että omaa tämän hetkistä työtäni kohtaan liittyy tietynlainen intohimo. Elämän palaset ovat loksahtaneet kohdalleen niin, että tällä hetkellä juuri tämä työ on se juttu. Sen kautta koenkin, että elämässä vallitsevat rytmit ovat kohdallaan.
Marjo tekee työtä Oulun kriisikeskuksessa kriisityöntekijänä. Käytännössä hänen työnsä on keskustelutilanteita asiakkaiden kanssa.
– Työ täällä kriisikeskuksessa on sitä, että ihmiset tulevat tänne hakemaan tukea elämän ja mielen kaaokseen selvitäkseen eteenpäin. Hienoa työssäni on nähdä kuinka ihminen voimaantuu ja pääsee elämässä eteenpäin.
Oma rytmi auttaa työssä
Keskusteluun perustuvan työn tekemisessä työntekijän oma persoona on työkalu. Marjo pitääkin tärkeänä oman sisäisen rytminsä huomioon ottamista.
– Ei ole mielekästä, että asiakkaalla on vastassa ihminen, jolla on kaaos omassa päässään. Kun itse on työntekijänä tietoinen itsestään, on myös kykenevä olemaan läsnä. Näin asiakkaan oma tarina ja henkilökohtainen rytmi saavat tulla esille, kertoo Marjo.
Hiljattain Marjo osallistui koulutukseen, josta hänelle jäivät mieleen sanat:
– Ihminen, joka saa työssään ottaa huomioon omaa rytmiään, on yritykselle kuin timantti. Kun ihmisen oma rytmi on väärässä vireessä suhteessa työhön, ihmisen henkilökohtaiset vahvuudet eivät ehkä koskaan pääse esiin.
Nykyään puhutaan töiden paljoudesta suhteessa käytettävissä olevaan työaikaan.
– Tällä hetkellä koen olevani hyvin onnekas, kun olen työpaikassa, jonka esimies on ymmärtänyt jokaisen työntekijän tarpeen löytää oma työskentelyrytminsä ja että itsekin saan mahdollisuuden toimia sen mukaan, kertoo Marjo ja vinkkaa kiitokset esimiehen suuntaan.
Oman rytmin ottaminen huomioon tuokin työhön mielekkyyttä, sillä se edesauttaa omien vahvuuksien käyttöönottoa.
– Olemme jokainen tavallamme taitavia ja pystyviä toimimaan. Itseään kuuntelemalla saamme nämä taidot parhaiten esiin ja työkäyttöön, kertoo Marjo. Oman työtavan ottaminen huomioon vahvistaa myös työhön sitoutumista.
– Se vahvistaa sitä, että haluan tehdä työni hyvin. Se mahdollistaa myös vaativan kriisityön tekemisen niin, ettei itse uuvu vaan työtä tekemällä uusintaa samalla voimiaan.
On muodikasta puhua myös työn kehittämisestä. Oman työtavan ja rytmin kautta sekin tulee työhön luonnostaan. – Olen kiinnostunut kokeilemaan uusia menetelmiä ja uusia ideoita. Työote säilyy avoimena. Työhön tulee luonnostaan työn kehittämisen ja työssä oppimisen ote, Marjo kertoo.
Marjo tuo esiin sen, että ihmisen rytmi muuttuu eri elämänvaiheissa ja jopa päivittäin. On tärkeää, ettei jää kiinni joihinkin jäykkiin käsityksiin itsestä.
– Pidin aikaisemmin kiinni siitä käsityksestä, että olen aamu-uninen, mutta olenkin huomannut ettei se enää pidä paikkaansa. Oma olemassaolo ei ole rutiininomaista vakiota, vaan rytmi muuttuu. Ihminen ei ole vain jotain ja jotain toista ei.
– Elämä on mielenkiintoista. Tietynlainen uteliaisuuden säilyttäminen elämää kohtaan on tärkeää, Marjo sanoo pilke silmäkulmassa.
” Omaa elämisen tapaa ja rytmiä voi opetella.”
– Tunteet ovat osa elämän virtaa, Marjo Männistö sanoo. – Jos tunteet eivät saa olla olemassa, ihmisen rytmi häiriintyy. Ihmiselle on tyypillistä ajatella tunteen ilmaantuessa, että sille pitää tehdä jotain. Ei sille täydy tehdä mitään. Tunteet tulevat ja menevät eikä niiden vangiksi tarvitse jäädä.
Teksti ja kuvat: Sari Maanhalla
Julkaistu Käsi kädessä 2/2009
Maailmankaikkeuden lähteillä 