Havaintoja Vaeltajan Tieltä

Viimeisimmät

Blue table

Se kuitenkin liikkuu Sari Maanhalla

Story of spiritual exploration, insight and the mind tendency to laze around.

Every human being is at the beginning of each day for all at the beginning.

Once upon a time a girl, who had a blue table. It has always been her, and she was accustomed to live with it in her own life, but the table had one fault, namely, nothing remained on the table, everything she put on the table, crashed, or a swipe away. So it was a lovely table, but it could not be used, or at least its use caused by an imbalance of evil mind and extra work.

Came moments when the girl annoyed by a glass of water falling down or dropping other items off the table, but she learned to live with it. Indeed, despite the prevailing state of affairs she set again and again the water glass on the table and was annoyed when it became the clutter and cleaning. Here’s how she lived her life.

There comes a time when the fly in the ointment was higher and he drifted to consider that how life on earth with a blue table like this can be. She began to read and soon, the girl got out with serenity written in the Buddha’s tablemanualbook that the tablelegs were of varying duration. Insight joy filled the girl, she realized the unfortunate moments with the table due to.

For a long time she was satisfied with the information and continued reading about the table legs various lenght. Life continued in a similar asymmetry of table legs all the way down, but the fly in the ointment came back and the realization that the legs were disproportionate, and that is why a glass of water over and over again every morning fell on the floor, does not longer helped her. She was started more annoying. She Googled the problem and found a table-carpenterlogist, some kind of TableGuru from whom to seek advice from her problem.

– If you want an effective and balanced ridge on the table, you will need to fix the table legs the same length, said the TableGuru. Table surface smoothness and the balance of the table consist of table-leg equal proportions, on behalf of the essence with respect to each other.

So, of course, how the girl did not immediately had it figured out. She returned home and She spent time at the table with a new insight wide for a while again, relieved. Tablelegs must be the same length. Releasing aha-experience lubricate and anointed her miserable mental status brighter, until the new water glass grief rose to mind. The water glass did not stay still on the table.

What she should do: Contact in the table-leg-specialist whether or instep of the foot-leg specialist? And so she ended up the same TableGuru who was in the table legs specializing master carpenter to inquire of how to act with very different lengths table legs.

– You take, for example, all the legs off, you put them side by side and cut from the same length and attach the legs back.

Sininen Sari MaanhallaNow, the data began to increase the pain. I am not, and I do not want to, and I do not even know how to. What was this anguished state of affairs. Before there was more serenity in her life, after all. Yeah, of course, a glass of water crashed every day, many times on the floor, but it was already accustomed to, it had always been so, but now she should have done something else, and it made her distraught. Hearing did not come at all, that he would give more resources to the table the precious time of being noble.

A lunatic crazy table, do I let it control my life, thought the girl and decided that did not start to be a slave on the table. She did not saw through anything. Girl thought sawing was not needed, said whatever the priest, sacristan, peasant or cupper. And the apparent ease of mind remained. Thus she spent her life at her table, thinking herself a noble equanimity persona who knew how to show place on the table of the cabinet. (How contradictory!) In fact, she closed the boiling chamber of the principle of the mind, and there they danced like a wild half-crazy skeletons.

The apparent equanimity remained. Waterglass after another swipe down the drain. What about it, she thought, and hummed until her body length was filled, sorry, when her cleaning rag was full. It had not had time to dry after wiping the former. She could not bear it, and no longer a single cup bust situation, so in her mindbowl rose to the storm and an internal grievance storm waves caused her mental seasickness.

Again, she contacted an table-expert-Guru and presented him with the same grievance review and got the same answer, that the table legs are in various lengths, and if she wants which commands the table, the legs are the same length corrected.

Then the girl noticed to ask how to do it.

– You take the measure of the sawmill and, measuring and sawing, comes the answer. And the girl smirked where and how. After all, she did not know what it saw looks like and how it is used, let alone where to get any.

TableGuru liked to tell more. He described exactly what saw and sawing are all the smallest detail. And the girl returned home at the table with a new data sanitization. And she did as the guru had described. Day after day, the girl sat at her table and in her thoughts she thought sawmills, measuring and sawing in every detail. She reiterated and reaffirmed her thinking, but nothing happened, the table was not straightened. The feet remained stubbornly similar, even though she did everything perfectly. Even each body hair was in perfect meditation position oriented presence, nothing happened on the table.

Sininen pöytä Sari MaanhallaThe girl was persistent. Four years later, she decided to once again to return to the tableGuru and submit a new round of questions. She had done before, as the guru had said, so she asked a question a little upset and disappointed. Guru wanted to know with which girl was sawn; with the thought that she had received from him or with real saw of her own.

In the process, she discovered her error. It was not thinking at all, or therapeutic analytical, nor good seating muscles. Everyone must themselves find their own tool and using it to embrace and begin the implementation. Thinking was only thinking.

Hearing this girl was filled with all the explanations. Should she do something. I’m not able to, and I can not, I can not leave my table out of the trust, I can not leave it. I need every day to stay dry the spilled water, I do not have the opportunity nor the time to look for a tool, let alone use it and fix the table.

Another four years passed. Now it was gone, so that girl was afraid to open the door and start searching for saw. When she finally found it and adopts its essence, she thought she had found a permanent tranquility of mind, but it turned out just the opposite; her world turned upside down once again, as she came to understand that the table was not a table. Her rest in convenient table material object was an easel and yes it was even not blue.

Sari Maanhalla

Laulun alkulähteillä

Vapauden patsas Sari MaanhallaAloitin laulun opiskelun yli kymmenen vuotta sitten. Tietyistä syistä salaa. Kuin vaivihkaa livahdin musiikkikoulun aulaan, joka erehdyttävästi muistutti terveyskeskuksen aulaa fyysisiltä elementeiltään. Sitä se oli minulle myös henkisesti; piinaavaa odotusta, että oma nimi huudetaan ja että voin livahtaa puolinolona sisään, aivan kuin olisin sairastanut jotain todella noloa, jonka kaikki saavat tietää.

Niin sairastinkin. Lapsesta saakka minulla oli ollut aivan erityinen mieltymys laulamiseen. Joo tiedän, se on muodissa nykyään, että kaikki pyrkivät laulamisessa eteenpäin ja tilittävät sitä kuinka ovat syntyneet mikkikädessä ja lauluja tapaillen. Minäkin olen rakastanut laulamista aina, mutta tosi asiassa ei siinä ole mitään ihmeellistä, sillä laulaminen on kaikille luonnollista, yhtä luonnollista kuin hengittäminen.

Voisi luulla, että rakkaus ja intohimo laulamista kohtaan sekä jonkinlainen ansioituminen tällä saralla, toisivat elämään selvät sävelet, mutta tosi asiassa jo kouluaikojen musiikkitunnit olivat lähinnä hämmennystä aiheuttavaa piinaa. Tunsin, että ilmaisuani rajoitettiin ja aikuisiän laulutunnitkin sujahtivat lopulta tähän samaan sarjaan.

Olin toki musiikki- ja laulutunneilla rakkaimman toiminnan parissa, mutta aloin vihata laulamista, mitä enemmän vietin aikaa laulutunneilla. Pianosäestyksen kanssa kaveeraaminen, jatkuva hengittämisen kontrollointi ja nuotteihin sekä sanoihin tuijottaminen eivät vain olleet minun juttuni. Tuntui siltä kuin jokin luova ilmaisija minussa olisi kouluaikojen toisintona saanut osakseen sisäisen kuoliniskun. Siinä siis sairauteni nimi, jokin tuntematon hiertämys luovan ilmaisun äärellä.

Usean vuoden yrittämisen jälkeen lopetin laulutunneilla käymisen, sillä en päässyt niiden ristiriitojen yli, joita minussa heräsi. En vain osannut, en iloinnut, vaan menin enemmän lukkoon. Mutta laulamista kohtaan tuntemani intohimoinen kutsumus ei suinkaan kadonnut vaan oli edelleen olemassa eikä jättänyt minua rauhaan. Tunsin sen kutkan ja palon. Etsin, pohdin ja ihmettelin, mistä kiikastaa. Mikä on tämä vimmainen tila, kuin sairaus. Jopa vihastuin moiselle omituiselle kieroutuneelle intohimolleni, kun olemassa olevista laulusuuntauksista ei näyttänyt löytyvän mitään itselleni sopivaa. Miten muka jatkaa laulamisen parissa, kun joka puolella oli seinä vastassa.

Mutta en lakannut etsimästä. Itse asiassa en tuolloin edes tiennyt mitään etsiväni, minulla oli vain outo aavistus, että laulamiseen liittyy enemmän kuin se miten tänä päivänä laulua viljellään, ja että en tyydy siihen, mitä siihen asti laulamiseen liittyen oli minulle kerrottu. Se olisi aivan liian lattea totuus niinkin jalosta olemassa olon muodosta! Satuin pohtimaan asiaa ääneen lauluopiskelutoverini Pia OrellLiukkusen kuullen, ja hänellä oli minulle ehdotus ja näkökulma. Ja niin minä linnunpoika erinäisten erikoisten polkujen myötä ajauduinkin hänen vinkkaamaan lauluryhmään, jossa käytössä oli niin sanottu luonnollisempi lähestymistapa laulamiseen.

Kyseinen Marja-Liisa Mustosen luotsaama harmonisen laulun ryhmä kokoontui kerran viikossa, ja kuljin tapaamisissa ahkeraan. Löysin laulamisen alkukotiin. Samalla sain ymmärtää mistä ristiriitani aiemmilla laulutunneilla olivat johtuneet; vallitseva laulunopetuksemme ja sen pedagoginen viitekehys eivät vain sopineet minulle. Se oli vain niin suorittamista, niin ulkopuolista, niin mekaanista. Toisin sanoen joku käski käyttämään sahaa ja sirkkeliä palikan pilkkomiseen, kun idea nimenomaan oli säilyttää palikka ehjänä ja tutustua siihen.

Kiinnostuin toden teolla äänen harmoniasta ja syvästä ymmärtämisestä ja pian aivan uudenlainen laulun maailma avautui. Sain tietää, että kyseisen harmonisen laulutavan opetustraditio pohjautuu pariisilaisen professori Iégor Reznikoffin tekemään opetus- ja tutkimustyöhön, joka puolestaan pohjaa syvälle äänen käytön perusjuuriin. Jo 80-luvulla Reznikoff on käynyt ensimmäisen kerran opettamassa Suomessa ja hän käy täällä edelleen. Lukuisat suomalaiset laulusta innostuneet ovat olleet hänen oppilainaan ja ohjaavat nyt itse eri puolilla Suomea harmonisen laulun kursseja ja ryhmiä.

Naantalin luostarikirkko Sari MaanhallaJatkettuani äänen syväymmärtämisen parissa olen saanut huomata, että tuo kaikki laulutieto on meissä jokaisessa jo, mutta meidät on pahimmassa tapauksessa jo lapsesta saakka opetettu pois luonnollisen laulullisuuden piiristä. Onhan mm. koulujärjestelmämme hyvin pitkälle, ollut ainakin, melkoinen ulkoapäin ohjattavien kansalaisten kerho. Jopa luovat aineet ovat järjestelmän kontrollin vallassa.

Nyt olen useamman vuoden opiskellut luonnollisemman äänenkäytön menetelmän äärellä, jossa tulokulma ääneen on eri. Ja oivallukset ovat olleet riemastuttavan avaavia. Kuinka hämmentävää on löytää oma todellinen ääni. Ja kun koko kehomielen järjestelmä on luonnollisessa eheässä symmetriassa ja kun olen soitin, kun soin. Kun laulamisesta puuttuu se fokus, että nyt olen laulaja ja nyt esitän ja viihdytän, kun tilalla onkin avoin avaruus ja laulamisen mahdollisuudet. Kokonaisvaltaisuus. Laulun kanssa yhtä oleminen. Millaisia yllättäviä polkuja ja sävyjä ääni voikaan löytää. Nykyään laulaessa olen itsekin enemmän kuulija ja yleisönä, että ahaa tänään soi näin.

Joku on kritisoinut kyseistä laulutapaa liian hartaaksi ja hengelliseksi. Olenpa kuullut vihjattavan myös siihen suuntaan, että miten tuollainen vanha laulutraditio on tuotavissa tähän päivään, toisin sanoen mitä hyötyä sellaisesta opettelusta ja tutkimusmatkasta ääneen muka on? Tähän voisi vastata, että parasta mitä laulaja ja luova ilmaisija voi löytää, on yhteys omaan sisäiseen itseen ja parasta mitä hänelle voi tapahtua, on tuon yhteyden sisältämän eheyden ja onnellisuuden välittäminen muille hiljaisen rukouslaulun, riehakkaan rokkikappaleen tai maalailevan poptarinalaulun muodossa. Olennaista on löytää äänen alkulähteelle, sillä sen kautta avautuu kaikki muu eikä laulaminen ole enää tiettyä osaamista vaan äänen sointia. Kaikki alkaa soittimeen tutustumisella ja laulaminen onkin enemmän itsetuntemusta, kuuntelemista, läsnäoloa ja hengittämistä kuin niin kutsuttua laulutaitoa.

Laulaminen on ihmiselle luontainen tapa olla olemassa ja ilmaista itseä. Laulava ihminen on kirjaimellisesti soitin. Äänen syvä ymmärtäminen on keskeinen osa laulamista. Kesäkuussa professori Iégor Reznikoff Pariisista saapuu jälleen Suomeen opettamaan. Valamon luostarissa kesäkuussa toteutuva kurssi on tarkoitettu kaikille luonnollisesta äänestä ja sen tutkimisesta kiinnostuneille.

Kurssilla lauletaan selkeitä vokaaliharjoituksia ja yksinkertaisia syvähenkisiä lauluja. Nuottien lukutaitoa ei tarvita, sillä opetus perustuu suulliseen perinteeseen, joka on ollut valloilla ennenvanhaan. Eli opettaja laulattaa ryhmää ja ohjaa äänenkäytössä, ja ryhmä toistaa kuulemansa. Äänen kuuntelemisen ja laulamisen lisäksi olennaisessa osassa on äänen värähtelyn kuunteleminen ja tunnistaminen omassa kehossa.

iegor-reznikoffIégor Reznikoff

Iégor Reznikoff (s. 1938) toimii antiikin taiteen professorina Pariisin X Nanterre Yliopistossa. Hänellä on takanaan pitkä opettajan ja tutkijan ura. Tutkijana hän on perehtynyt antiikin traditioihin, gregoriaaniseen lauluun ja pyhään taiteeseen. Kalevala ja vanha suomalainen, suullinen traditio kiinnostavat häntä myös. Hän on opettanut äänen luonnollista käyttöä, harmonista laulua ja ääniterapiaa kohta 30 vuotta. Suomessa hän aloitti opetuksen vuonna 1984 ja on sen jälkeen vieraillut maassamme vuosittain. Lisää: (http://www.harmoninenlaulu.org/kirjasto/iegor.htm)

Harmoninen laulutapa

Harmoninen laulu on yläotsikko äänenkäyttö- ja laulutavalle, jota on kutsuttu mm. seuraavin termein: Hiljaisuuden ääni, Äänen syvä ymmärtäminen ja kokeminen, Hoitava ääni, Hiljainen rukouslaulu, Johdatus varhaisgregoriaanisen lauluun, Antiikin kontemplatiivinen laulu, Äänimeditaatio, Ääniharmonia, Ääni ihmisen voimavarana, Hiljaisuuden syvä ääni, Meditatiivinen laulu, Harmonic voice, Harmonious singing, Healing voice, Therapy of pure sound.

Suomessa kokoontuvat harmonisen laulun ryhmät ovat avoimia, joihin voi tulla tutustumaan ja kuuntelemaan. Lisätietoja laulutavasta ja kokoontuvista ryhmistä sekä kursseista: www.harmoninenlaulu.org

Sari Maanhalla

Piilosta – erilainen Maailman ihanin tyttö kirja

Piilosta Sini YrjänäValokuvataiteilija Sini Yrjänä otti minuun yhteyttä ja kertoi työn alla olevasta Piilosta – Kuuden naisen matka minuuteen –kirjaprojektista. Hän ehdotti minulle runomuotokuvien kirjoittamista projektissa mukana olevista naisista. Idea oli innostava ja lähdin mielenkiinnolla mukaan.

Piilosta on valokuvataiteilija Sini Yrjänän voimauttavaan valokuvaan perustuva projekti, jonka puitteissa Yrjänä on julkaissut mm. Piilosta -nimisen kirjan sekä koonnut samannimisen näyttelyn.

Helmikuussa  2016 ilmestynyt Piilosta -niminen valokuvateos kertoo kuvin ja sanoin häpeästä ja pelosta vapautumisesta. Kirjassa on kuuden naisen puhuttelevat selviytymistarinat, joita yhdistää seksuaalinen hyväksikäyttökokemus ja sen vaikutuksista vapautuminen. Samanniminen valokuvanäyttely kiertää huhti-, touko- ja kesäkuussa Oulun seudulla ja heinäkuussa Jyväskylässä.

Voimauttava valokuva, johon Sini Yrjänän Piilosta teos perustuu, on Miina Savolaisen kehittämä menetelmä, jossa oleellista on se, että kuvattava on aktiivisessa osassa luomassa kuvan tarinaa ja päättämässä siitä mitä, missä ja miten haluaa itsestään näyttää. Savolainen on tunnettu Maailman ihanin tyttö kirjasta.

Piilosta teos Sini YrjänäYrjänän Piilosta – teos on erilainen Maailman ihanin tyttö kirja, joka näyttää valokuvien ja henkilökohtaisten tekstien muodossa henkisen kivun kasvot sekä kertoo häpäisyyn liittyvästä toipumisen prosessista, jossa pääosassa ovat sisäisen lapsen voimautuminen ja kivun kautta kasvaminen.

Lapsi elää luonnostaan avoimen rakkauden ja kuulumisen tunteen ilmapiirissä. Se on hänen ihmemaansa, hänen luonnollinen turvallisuuden tunteensa kuin lempeä alkukoti. Tämä alkuperäinen rakkausminämme voi haavoittua, jos emme saa avointa rakkauden kokemusta niinä lapsuuden hetkinä, jolloin me tutkimme herkkinä olentoina maailmaa. Tämä rikkoutuneen turvallisuuden tunteen tila voi jäädä päälle, ja sen seurauksena moni aikuinen vaeltaa tuntemattoman kaiherruksen kanssa kietoutuen ainoastaan arkiseen ja suorittavaan, hieman hätäiseen ja levottomaankin minäänsä.

Jokainen on uniikki ja kantaa todella kaunista ja maagista henkeä itsessään. Aina meillä itsellämme ei ole kykyä tuntea tätä itsemme voimaa, mutta se ei tarkoita, ettei sitä olisi meissä. Se on olemassa aina. Ainoastaan yhteys siihen rikkoutuu. Niin runomuotokuva kuin voimauttava valokuvakin voivat toimia välineenä löytää yhteys omaan ainutlaatuiseen itseen. Tämä yhteyden löytäminen luo eheyttä ja onnellisuutta. Juuri tästä sisäisestä löytöretkestä Piilosta -teos kertoo.

Minulla oli ilo tutustua kirjan naisiin runomuotokuvien kirjoittamisen muodossa. Yhteisten kohtaamisten kautta syntyi kuusi voimauttavaa runomuotokuvaa. Nämä ensikohtaamisessa kirjoitetut runomuotokuvat löytyvät Piilosta teoksesta. Lisäksi sain kirjoittaa teokseen artikkelin Minä näen Sinut ja antaa yhdelle Piilosta kirjassa olevalle Sini Yrjänän runolle sävelen, josta voi kuulla osan Sinikka Tuomelan tekemältä esittelyvideolta. Video löytyy täältä: https://m.youtube.com/watch?v=An7OX6Rmby4

Sini Yrjänän Piilosta -hanke on nostanut esiin tärkeän aiheen. Seksuaalisen hyväksikäytön ympärillä kuohuu yleensä hyvin latautunut keskusteluilmapiiri, mutta Yrjänä on nimenomaan halunnut huomion pois kauhistelusta, syyttelystä ja syyllisten etsimisestä painottaakseen, että voimautuminen ja vapautuminen ovat mahdollista henkisen ja sisäisen matkan myötä. Jokainen on vastuussa siitä, että lähtee toipumismatkalle hoitamaan sisäistä haavaansa tuoden juuri siten rakentavan panoksen yhteiseen, ettei rikkoutuneen perheilmapiirin perintö siirry enää eteenpäin.

Vastuunottaminen minuutensa pelko- ja häpeäjäljistä ei tarkoita pärjäämistä, sinnittelyä ja keinotekoisesti rakennettua elämänhallintaa ja vahvuutta, vaan pikemminkin kipuunsa ja varjoonsa katsomista ja suostumista niiden kysymyksiin, tarinoihin ja tunteisiin. Piilosta teos antaa luvan hellittää ja hoivata itsessä olevaa haavoitettua puolta. Ja juuri heikkoutensa myöntäminen ja haavoihinsa katsominen elvyttää henkiin.

Piilosta -hanke on yhdistänyt monia ihmisiä ja taiteilijoita. Mm. Piilosta teoksen kuva- ja tekstitarinaa sävyttävät taiteilija Arja Bymanin herkät maalaukset ja kirjantaitto on Idea Illuusian käsialaa.

Lisää Sini Yrjänän projektista:
https://m.facebook.com/piilosta/
http://www.sinisatu.net/

Sari Maanhalla

Kaipaus – Äiti Maa – Elämänpuuemo

Kaipaus

Joskus iltaisin
kun istun pimeää vasten
ja nuotion valotanssi
sivuaa mustan rajoja,

kuulen ohuita haikuja,
jotka liukuvat minuun päin.

Silloin kietoudun tiukemmin vilttiin,
suljen silmäni
tunnen pimeän ja valon aallot
haikut ja itseni.

Alhaalta syvältä maan juurista saakka
alkaa nousta itku,
itku joka pursuaa kiven sisältä
ja vavahduttelee kehoa rytmiin,
rytmiin joka sysää esiin kehon liikkeet,

liikkeet, jotka nostavat ylös kyyneleet,
ja minuun päin kulkevat sanat
saavat kasteensa.

Yö elää rytmissään
elän sen rytmin keskiössä
hengitän kaikkea sisuksiini,
ja olen sylissä, tanssissa.

Istun yöhuoneessa,
lasken tähtiä omakseni
ja tunneryppäät nousevat irti minusta kipinöinä
ne laskeutuvat ohuena yön hartioille.

Ja niin minä katselen pieniä pisaroita
kivien päällä
ja viritän ääntäni
hiljaisille taajuuksille

ja kysyn

oletteko nähneet ne kivien maljat
joihin vesi on tanssinut
vesi on tanssinut kivien päällä.

Äiti Maa

Yö on harmaa laulu vaitelias runo
mustien rantojen punoksissa
soitettu hiljainen ontto luritus

pyhät linnut ovat öissä lentäneet
pyhät luolien linnut ovat
öiden ylle kohonneet
ja tietäneet tarinansa

ja jossain kaukana
maailman ulottumattomissa
ovat toiset maailmat
kutsuneet toisia maailmoita.

Kädet ovat haparoineet
ja yötä tunnustaneet.

Kaikessa sama avaruus
jonka vain yö paljastaa
kaikessa sama
äärettömyyden vuo
kuin ikuinen hiljaisuus.

Oletko sinä ollut
tänään hän, joka hyräilee
planeettamme puolesta,
joka yötä vasten kuulee
pienuutensa värähtelyt
ja jolle maailma on koti,
jonka nimi on
kaikille yksi ja sama.

Elämänpuuemo

Me olemme alkaneet
viimeisen tanssin,
joka on ensimmäinen

mennään tammilaaksoon
keräämään terhoja ja terhonlakkeja

punotaan ne elämänlankaan

ilta on hämärä,
mutta näethän valonkajon
kultaisen himmerryksen
meitä odotetaan alkukotiin.

Yö on kuolemamme
aamu syntymämme
meidät otetaan vastaan.

Aika on punonut kultalankaa
kuninkaallinen pyhä korkea
on kutonut ja meidät laulanut

ja me tanssimme tanssin.

Sari Maanhalla

Muotitietoinen

Poetry Slam Pariisi avajaiset (9) Sari Maanhalla

Muotitietoinen sanataiteilija Sari Maanhalla Pariisissa Lavarunouden MM-kisojen avajaisissa komeasti urheiluhenkisesti urheilupaidassa.

Madagaskarilainen runoilija Tsiky kysyi minulta Pariisin esikaupungin sykkeessä sijaitsevan auditorion pihalla, että mitä paitani teksti röhnisch oikein tarkoittaa vai tarkoittaako mitään. Oli kevät, lämmintä, koivut puskivat vihreitä pursuavia törsöjään esiin vanhasta tottumuksesta. Pariisi sykki mustarastaan taukoamatonta laulutaikaa, alkukesän suloisuutta, kun samaan aikaan Suomessa potkittiin vielä loskapalleroita.

Tsiky oli pieni, pienempi kuin minä, mikä sinänsä on harvinaista, että sain katsoa jotakuta alaviistoon. Alkuun tuntui takeltelevalta, osaanko muodostaa englanninkielisiä sanoja ollenkaan siinä asetelmassa. Hänen kysymyksensä hämmensi ja minä vietin kiusallisen, mutta lyhyen hetken hiljaa ja annoin hölmön ja kömpelöllä englanninkielellä tökkivän vastauksen, että en minä tiedä, ei kai se mitään tarkoita. Tunsin noloutta sekä omasta puolestani että hänen puolestaan. Eikö hän tiennyt, että se on vain vaatemerkki ja mitä ne muka tarkoittivat. Mitä siinä kyselet.

Viisi vuotta myöhemmin paukkupakkasten kiristäessä viiman kompilla joulukiireisten ihmisten ohimoita aamun ollessa vasta syntymässä sain ahaa elämyksen sängyssä ryttääntyneiden lakanoiden katveessa. Yhtäkkiä tajusin tyhmyyteni ja ymmärsin, että röhnisch oli saksaa ja tarkoitti puhdasta. Niin tietysti, miten en ollut sitä tajunnut.

Aina minussa oli ilmennyt taipumus lievälle hidasjättöisyydelle, joka ilmeni siten, että hienojen vieraskielisten kommunikointitilanteiden aikana muistutin lähinnä muumiota ja tilanteiden jälkeen sai mieleen kaikki ne nerokkaat sutkautuksensa. Kuinka englanninkieli luistikaan nokkelasti itsekseen asioita pohtiessa.

Viisi vuotta oli aika pitkä aika. Tajuta, että paidan teksti tarkoitti puhdasta. Sitähän silloinen paitani ei ollut. Ja oivallukseni tuona hämyisenä pakkasaamuna arkisessa asunnossani kaukana lyyrisestä Pariisista, sai minut nauramaan hervottomasti. Vai puhdas. Olin tuona keväänä matkustanut Ranskaan ja ontuva lentoyhtiö oli hukannut matkatavarani ja jouduin olemaan samassa valkoisessa paidassa aivan liian pitkään. Ja paidan teksti oli kuuluttanut kaikkialle tietämättäni koko ajan puhtauttani, jota Tsiky ei ollut ymmärtänyt tai, jos hän olikin ymmärtänyt ja nimenomaan halunnut alleviivata minussa vallitsevan paradoksin.

Tsiky oli yksi kilpakumppaneistani. Osallistuin tuolloin Pariisissa Suomen edustajana lavarunouden maailmanmestaruuskisaan. Meitä oli siellä hyvin monesta maasta kukin runoilemassa omalla kielellään. Lisäksi reissuun kuului muutamia muita esiintymisiä. Kaikki hienot etukäteen maalailemani esiintymisvaatesuunnitelmat olivat menneet mönkään, kun vaatteeni vaelsivat lentoyhtiön myötävaikutuksesta väärässä kaupungissa väärällä liukuhihnalla. Esiinnyin muun muassa lavarunouden maailmanmestaruuskisojen avajaisissa jokilaivassa Seinen sivuhaaralla virttyneessä ja likaisessa t-paidassa, jonka rintamuksilla teksti puhtaudesta parkui irvokkaana suorana lähetyksenä Ranskan televisiossa muotitietoisille ja täydellisille ranskalaisille.

En tuonut kunniakasta runovoittoa koto-Suomeen. Ehkä siksi, että lentoyhtiö pilasi hyvin alkaneen taiteilijan mahdollisuuteni ja pakotti minut esiintymään epätyylillisesti tyylikkäässä Pariisissa tai juurikin päinvastoin. En muuten koskaan ole esiintynyt enää siinä paidassa, kuten en sitäkään ennen, sehän oli urheilupaita, mutta ehkä olisi pitänyt esiintyä. Tai sitten ei.

Samainen paita sai joskus myöhemmin myös erään akateemisesti korkeakoulutetun korostuneen huomion Suomessa. Hänen vaatemerkkitietoisuutensa ja erityisen vahva iloisuutensa paitani tekstistä hämmensi ja aloin ymmärtää, että olin vahingossa ollut muoti- jopa trenditietoinen. Olin vahingossa ostanut itselleni merkkipaidan, mikä sinänsä oli aika erikoista, sillä olin aina enemmänkin samaistunut Göstan lauluun muotitietoisuudesta, jossa ollaan käsittääkseni vähemmän muotitietoisia.

Emäntä vuorella Sari Maanhalla

Ehkä pukeutumiseni on vähän tilannetajutonta tai siinä kategoriassa vähintäänkin outoa. Kerran vuorelle kiivettyäni minun piti saada pukeutua tähän valkoiseen mekkoon.

Olin maalta lähtöisin enkä koskaan ollut oikein oppinut Pukeutumaan. Puolestaan pukeutuminen oli onnistunut, sehän oli yleisesti suositeltavaa pukea vaatteet päällensä ihmisten ilmoilla ollessaan ja minulle oli tullut tavaksi pukea vain jotain päälle täyttääkseni yleisen vaatimuksen siitä, että alasti ei ollut sopivaa kulkea. Vaikka olen esteetikko monessa mielessä, ja valitsen tietoisesti vaatteeni, mitään pakkomiellettä tietyllä tavalla pukeutumiseen ei minulla ole koskaan ollut. Vaatteet, nuo kankaasta erinäisten käsityövaiheiden kautta muotoillut systeemit merkitsevät minulle lähinnä käytännöllisyyttä, lämpöä ja itsensä verhoilemista sulojensa peittämiseksi.

Kerran osoitin vahinkomuotitietoisuuttani ostaessani aurinkolasit. Ne olivat siis vain aurinkolasit ja kuka tahansa uv-säteilytietoinen tietää, mihin niitä käytetään ja miksi, mutta erään tuttavan reaktio osoitti niiden olevan Jumalan varvastossuista seuraavat, kun hän huudahti ja alkoi lähes palvovasti hiplata aurinkolasejani kai nuollakseen niitä. Sillä G-salamanlyömällä hetkellä tulin tietoiseksi, että lasini olivat sentään Guccit ja ne olivat (silloin) kuulemma so hot, ellei jopa ekstra spaissit. Minulle ne olivat edelleenkin vain aurinkolasit, joilla suojasin silmäni innokkaalta emotähtemme valolta.

Halusin välttää isäni kokeman kohtalon. Eräänä kirkuvan kirkkaana keväänä pilkkijäillä hän tajusi olevansa sokea ja palasi kotiin käsikopelolla pitkin vanhan Naantalin mutkaisia ja omituisia katuja. Isässä oli annos taistelijaa ja selviytyjää. Siellä niitä oli ukkoja rivissä jääaukkoja tuijottamassa, mutta vahingossakaan isä ei sanonut kenellekään mitään näkökykynsä menetyksestä saati pyytänyt keneltäkään apua kilometrin matkalleen päästäkseen kotiin. Hän vain lähti toimintakykyistä teeskennellen kaikessa hiljaisuudessa. Ensin hän oli hoiperrellut jäältä kohti jyrkän kallion katveeseen pykätyille puuportaille. En edes tiedä mitä kautta hän oli onnistunut nousemaan sieltä ja puolestaan laskeutumaan alamäkeä pitkin sokkeloisten vanhojen talojen lomasta vetäen perässään pulkkaa, jossa kaira ja pilkkireppu saaliineen lekottivat.

Kotiin päästyään hänellä ei mennyt sormi suuhun. Hän oli toiminnan mies. Oli tiedossa, että vävy oli tulossa kylään, jolle hän oli aikonut ennen sokeutumistaan keittää kalapotut. Ja eihän lumisokeus estä keittämästä kalapottuja. Mitä siitä vaikka ei nähnytkään mitään. Ehtihän sitä murehtia sitten myöhemmin. Hän oli sokea reilun viikon ja ei tarvinnut kokemuksen omenan kauaa pudottuaan maassa märehtiä, että jälkikasvu tajusi ostaa itselleen kunnon silmiensuojelijat. Ja täysin vahingossa täyttä muotitietoisuutta noudattaen olin tullut ostaneeksi juuri ne Aurinkolasien aurinkolasit.

Toki sekin loistelias merkkiuskottavuus loppui aikanaan, nimittäin tulin liukastuneeksi eräällä piskuisella sillalla niin, että Quccit koteloineen lensivät kauniilla kaarella Oulujokeen. Plumpsis. Siinä sitten ihailin kuinka kauniisti merkkikotelot kuljettivat merkkilasejani kohti merta. Ja olin aivan liian maallinen, jotta olisin voinut vaan ottaa jalat alleni ja juosta vettä pitkin lasieni perään.

Hankin toiset aurinkolasit, joiden suhteen olin tarkoituksella merkkitietoinen ja vältin ostamasta äänekkäästi nimeään parkuvia laseja. Suhtauduin uusiin arskakakkuloihin naiivin naurettavalla varmistamisella ja lähes sidoin ne kiinni päähän. En halunnut enää heitellä laseja jokeen, koska siitä ei saanut tyylipisteitä ja tyhmyyssaldo oli jo täynnä.

Metsänneito Annikki Sari Maanhalla Kuvaaja Sari Koopman

Joskus on käynyt niinkin oudosti, että minua on pyydetty valokuvamalliksi – en siis ole aivan toivoton tapaus. Ja metsässä kasvaneena, mikä olisikaan sopivampi asu kuin Metsänneidon Annikin puku, johon sain pukeutua Koitelissa eräänä kevättalvisena päivänä. Oikeaan tunnelmaan pääsemiseksi päätin poseerata hangessa paljain jaloin. Kuvaaja Sari Koopman. Asu on Kaarina Kailon ja Eija Keräsen taiteellista käsialaa.

Olen myöskin kerran ajattelemattomuuttani onkireissun lomassa hairahtunut kaupunkikahvilaan kaakaolle saappaissa, maastohousuissa ja pappani vanhassa jussipaidassa, jossa roikkui risuja, havuja ja naavanriekaleita. En tullut ajatelleeksi. Kerran teinivuosina puolestaan häpäisin ikätovereiden Levisfarkku-uskonnollisuutta. Olin mennyt ostamaan paikallisesta halpaliikkestä Leviskopiot ja ilmestyin ne jalassa kouluun. Metelihän siitä syntyi. Tuohon mennessä olin kyllä jo oppinut sen, että päälläni oli usein jotain kommentoimisen aihetta. Äitini oli taitava kutoja ja ompelija, joka oli ommellut minulle jopa ne siniset farkut ja paljon muita uniikkeja vaatteita, joita ei tusinakaupoista löytynyt. Äiti oli taiteellinen yrittäjä, hänellä oli oma vaatemallisto ja myymälä Turussa.

Sari Maanhalla the Muotitietoinen

PS. On hyvinkin mahdollista, että röhnisch ei tarkoita yhtikäs mitään. En tiedä mistä sain runoilijan päähäni, että se on saksaa ja tarkoittaa puhdasta…

Talven mystiikkaa – Mystique of winter

The January midday sun Tammikuun keskipäivän Aurinko

The midday sun of January – Tammikuun keskipäivän aurinko. Pateniemi Oulu 2016.

Tammikuussa 2016 Pateniemen rannassa aurinko näyttää tältä. Pakkanen yli -20 C astetta. Valo unenomaista ja hiljaisuus käsittämättömän mykistävä. Ketään ei liiku missään. Tuntuu hirvittävältä kävellä jäällä ja lumella, kun omat askeleet luovat järkyttävää meteliä. Tuntuu, että säikytän ujona killuvan ja mönkivän auringon.

Yön aikana mereltä puhaltanut myrskyinen tuuli on kuorruttanut kaiken erikoiseen marenkimaiseen jääkuorrutukseen. Köyden jääpurje. Laiturin hienot jäähetulat. Naantali. Helmikuu 2015.

Track of the Car tyre Hearts Autonrenkaan sydänjäljet Sari Maanhalla

Track of the car tyre Hearts – Autonrenkaanjälkisydämet

Ystävänpäiväkävelyn arkinen yllätys. Kohtaan hauskan näyn, kun pyörätiellä kääntymässä käynyt auto on renkaillaan piirtänyt hentoon lumikerrokseen kaksi sydäntä. Helmikuu 2015.

Icewalking Jääkävely Sari Maanhalla

Ice walking;  Girl and boymallard on thin ice – Jääkävely; tyttö ja poikasorsa heikoilla jäillä. Naantali 2015.

Muutamaa päivää aiemmin Naantalin Merisalin edustalla vesi oli vielä sulana, mutta pakkanen tekee tehtävänsä ja jäädyttää meren ohueen jäähän. Tässä sorsapoika ja tyttö heikoilla jäillä. Helmikuu 2015.

Explosion of ice and ice swans Jään räjähdys ja jääjoutsenet Sari Maanhalla

Explosion of ice and ice swans – Jään räjähdys ja jääjoutsenet. Naantali 2015.

Pakkasen vierailu saa aikaan taideteoksia. Aavistin tämän ja lähdin kiertelemään merenrantoja tutkiakseni millaisia luomuksia on syntynyt. Kävelin Kailonsaareen ja aivan Muumimaailman kupeeseen. Tämä pienoisjäävuoren kärki on kuin jään räjähdys. Sopivan epätodellista tunnelmaa tulee myös noista vaaleista jään hahmoista, jotka ovat kuin jäähän ikuistuneita joutsenia. Naantali. Helmikuu 2015.

Aurinko, lumen ja jään kuuraama mattolaituri sekä Oulujoesta nouseva huuru jaksavat aina innoittaa yhtä paljon valokuvaavaa mieltä. Talvinen jokiranta on kaikkinensa kiehtova kohde näiden sulien läheisyydessä, kun kaikenlainen kuuran ja jään sekä lumen muoto pääsevät luomaan yksityiskohtiaan. Oulu. Helmikuu 2012.

Dune of snow Lumidyynit Sari Maanhalla

Dune of snow – Lumidyyni. 2015.

Pohjois-Pohjanmaan peltolakeuksilla kevään kestohankien päällä rientää edellisen yön tuoretta hötylunta, joka muodostuu dyyneiksi. Maaliskuu 2015.

Maid of the nord land Pohjolan neito Sari Maanhalla

Maid of the Nord land – Pohjolan neito. Oulu 2012.

Kesämekkokuvaukset ovat hauskaa, mutta on siinä myös haasteensa. Varsinkin kun on talvi, lunta ja pakkasta – 30 astetta. Neito tähyilee Oulun klassista kohdetta Rautasiltaa. Helmikuu 2012.

Jokaisella kuvaajalla on ne hetkensä, kun hurahtaa totaalisesti johonkin paikkaan tai kuvausaiheeseen. Mystisempää ja erikoisempaa kuvauspaikkaa en ole aikoihin löytänyt kuin mitä on Pateniemen ranta ja entinen saha-alue.

Siellä kulkiessaan saa vastaansa erikoiset jättiläisen lyijykyniltä näyttävät puuröykkiöt ja rautahässäkkämöykyt, joita voisi tutkia osana talvista maisemaa loputtomiin.

Sieltä täältä maasta tai rantakivikosta törröttää erikoisen näköisiä rautakyhäelmiä enemmän tai vähemmän talven otteessa. Joulukuu 2015.

Eniten runoilijan sisintäni muljauttavat Pateniemen rannassa tämä näky ja tunnelma. Tämä todellisuus hiekan ja lumen sekoittumisesta toisiinsa. Tunnelma on kuin eri planeetalta. Pakkasta on yli 20 astetta ja tuuli kuljettaa sekä hiekkaa että lunta. Hiekkalumimyrsky vai lumihiekkamyrsky? Oulu. Tammikuu 2016.

Muodonmuuttaja – tarina itsensä kadottamisesta

Nunnalahden pelastuslautta Sari MaanhallaHemmo oli sininen mies. Hän rakasti sinistä taivasta, kävi taivashyppykurssit ja hankki jopa lentolupakirjan voidakseen hetken lentää ja olla osa sinisyyttä. Hän hakeutui pohjoisnavalle asumaan, jotta saattoi kokea talvisin ainaisen sinisen hetken, jossa hyräillä tekemiään blues-kappaleita. Jopa ruusuilleen hän juotti sinistä vettä nähdäkseen niiden ihmeenomaiset upeat taivasväriterälehdet. Ja olisittepa nähneet hänen hiuksensa, sinisenä lainehtivat, kun hän kiisi taivaalla.

Sininen oli selvästi hänen juttunsa, siinä hän oli omimmillaan. Hän oli sininen mies.

Mutta tapahtuipa sellaista, että Hemmo tapasi Kiran, joka oli harmaa. Kira oli erilainen. Jotenkin levollisen väritön. Hemmo rakastui, luopui minästään ja sulautui huumassaan toiseen ihmiseen unohtaen täysin itsensä. Ja hän muutti itsensä harmaaksi. Hauska uusi väri tämä väritön väri, Hemmo ajatteli innoissaan. Hän alkoi varoa kirkkaita ilmoja ja meni ulos vain pilvisenä mitään sanomattamana ilmana, sillä nyt hän oli muuttunut mies, hän oli harmaa Hemmo eikä halunnut muistella menneitä sinisyyksiä.

Hän perusti harmaan Kiran kanssa harmaan perheen. He saivat kaksi lasta, aikaisen Aamuharmaan ja Valaan. Lekaharkoista rakennettu kaunis koti antoi suojaa. Lapsia hoidettiin, töitä tehtiin, ja veroja maksettiin, jos muistettiin. Kaikki oli silkkaa suloista harmautta, joka tuntui oikealta. Aluksi lievänä tuntuneet Hemmon kaukokaihot entistä sinisyyttä kohtaan katosivat harmaan upeuteen. Arki rullasi käytännöllisesti kuin soma vaateharja nukkaa kutistetun universumin orvaskedeltä kerien.

Kunnes kauniisti tuhkanharmaalla lasitettuun perheidylliin tuli särö, kun tuntemattomassa levottomuudessaan Hemmo tuli kerran kiivenneeksi utuisella kelillä vahingossa vuorelle: hän rakasti niin pilvien harmautta, että halusi syleillä pilviä. Se oli silkkaa pilvirakkautta, harmaan palvontaa. Hän lähti kulkemaan vuorenrinnettä pitkin tavoittaakseen pilven, mutta varomattomuudessaan hän tuli vaeltaneeksi liian ylös pilven läpi ylös vuorenhuipulle saakka ja siellähän paistoi aurinko! Ja siellä hän näki sinisen taivaan.

Se muutti hänen mielialaansa niin, että alkoi erikoinen sisäinen kaiherrus. Tuntematon kaipaus. Se raaputti. Kiehnäsi. Hiersi eikä jättänyt rauhaan. Ja Hemmo tiesi, ettei hänen vaimonsa kestäisi sitä, että Hemmo halusi edes vähän olla myös sininen. Yhä kiihtyvä oli sen rummutuksen tahti, että Hemmo alkoi kokea tuntemattomana levottomuutena lainehtivaa ahdistusta. Yhä useammin hänen täytyi salaa hakeutua sinisen ääreen pois harmaudesta, koska harmaus ei ollut hänen juttunsa. Ilman salaisia viuhahduksia siniseen hän ei olisi selvinnyt. Kotonakin alkoivat epäilykset herätä lisääntyvien poissaolokohtausten takia.

Lopulta henkisen paineen pakottamana Hemmo sai sanotuksi mielenvängästään kotona. Sillä tavoin lempeästi hän sen sanoi, että hän kaipasi sinistä, että ei se olisi mikään ongelma, eikä uhka yhteiselle harmaudelle, sillä sininen ja harmaahan muodostivat hyvän yhtälön. Hemmon sininen alkuperäisluonto oli vaimolle hieman yllätyksellinen, olihan Hemmo itse nimenomaan vakuuttanut olevansa luontojaan juuri harmaa. Harmaus oli juuri sitä mitä Kira halusi ja juuri se sopi hänen naisen yhtälöönsä, joten sininen oli silkkaa pelleilyä kipakan Kiran mielestä. Kaikki oli rakennettu harmauden varaan, eihän sitä nyt voinut mennä muuttamaan. Petturi. Näin Kira sen ilmaisi.

Hemmon oli valittava harmaa Kira tai oma sinisyys. Eikä Hemmo vaan voinut antaa sinikaipuunsa olla. Hän lähti harmaasta elämästä, jätti sen taakseen ja palasi jälleen siniseksi käytyään toki ensin mustana, sillä ero oli raavaalle Hemmollekin sentään haaste. Mutta hän löysi sinisyytensä ja alkoi elää jälleen sinisenä. Hän kohtasi erään sinisen neidon, mutta ei siitä tullut mitään. Yhdessä kaksi juuri saman sinistä. Siinä hommassa kävi niin, että he katosivat toisiinsa.

Hemmo jatkoi itsekseen elämistä ja sinisenä olemista. Seesteistä ja avointa itsellistä vaellusta. Jopa niin ansiokkaasti, että aivanpa pohjoiselta pallonpuoliskolta löytyy jopa vuori, joka on nimetty hänen mukaansa: Blåmannen – Sininen mies.

Mutta eipä aikaakaan, kun Hemmon sisikunnassa rymähti. Jälleen. Hän tapasi nimittäin Rirrin. Rirri oli nainen. Rirri oli kuningatar. Rirri oli punainen. Ja niin ihana.

Suutele kurpitsaa Sari MaanhallaHemmo rakastui päätä pahkaa, kaapi sinisyytensä ja harmautensa rippeet yltään. Hinkkasi rievuilla ja räteillä, tärpäteillä ja muilla aineilla. Ja muuttui punaiseksi. Ihana Rirri kehräsi ja se oli musiikkia Hemmon korville. Hemmo luopui kaikesta muusta, aivan täysin. Hän oli totaalimyöntyjä ja muuntuja. Jäntevillä käsillään hän katkoi sinisen kukkatarhansa, räjäytti nimikkovuorensa ja käytti päivittäin silmälaseja, joilla taivas ei näyttänyt ollenkaan siniseltä, vaan aina punaiselta.

Hän muutti Rirrin luokse toiselle puolelle maapalloa, luopui identiteetistään, ihostaan ja aivoistaan ja antoi jälleen kaikkensa ja perusti Rirrin kanssa perheen. He saivat ihanan lapsen, joka oli syntyessään hieman sinipunainen, mutta se asia saatiin peiteltyä. Onneksi, sillä koko perheen piti olla punainen. Oli niin ihanaa olla yhdessä punainen.

Hemmo unohti kokonaan sinisen ja harmaan menneisyytensä ja alkoi itsekin elää ja uskoa, että oli pohjimmiltaan punainen maalilaikku. Ruma sininen poikanen, joka vain oli joutunut vääränväristen joukkoon ja nyt vihdoin löysi punaisten olioiden planeettansa ja todellisen itsensä.

Elämä jatkui hyvin jopa erinomaisesti täydet panostukset ja latingit piipuissa, mutta yhteiseloon tuli särö. Yhtäkkiä Rirri vain ilmoitti tylsistyneensä Hemmoon ja löytäneensä nyt jotain oikeasti punaista ja jätti siis Hemmon. Hemmo oli ymmällään. Hän oli tehnyt kaikkensa ollakseen juuri sitä mikä hänen mielestään Rirrille sopi juuri täydellisesti. Miksi muka hänen punaisensa ei voinut kelvata.

Jälleen Hemmo joutui lähtemään ja vaipui hetkeksi mustaan. Kunnes hän tapasi Inan, joka oli vihreä. Ja tiedättehän miten se tästä eteenpäin meni. Kun täydellinen vihreiden kasvien laakso ja viherpiipertäjyys oli saavutettu, tapahtui jotain, jota seurasi violettikausi. Violettina oleminen oli sentään jotain.

Valkoinen mysteerio Sari MaanhallaViola oli jonkin aikaa ihana. Ja sitten tuli se oranssi Kaita-Liina. Valkoisen Vinjanettan kanssa oli haastetta, ja vaikka Hemmo lillui aivottomassa täydellisessä itsensä kadottamisen kloriittitilassa viikko kaupalla, ei hän millään saanut valkaistua itseään tuon ihanaisen valkoisen olennon mukaiseksi. Ja sekin oli sillä selvä se.

Keuhkojensa kolmanneksi viimeisellä vedollaan vanhuudessaan Hemmo tajusi identiteettihuijariutensa, miellyttäjäkompleksisuutensa ja itsensähylkäämistaipumuksensa, joita oli harjoittanut läpi elämänsä vahingoittaen itseään ja muita. Miksi hän ei vain ollut ollut oma itsensä…

Rollaattorisisko samalta dementiaa kohti kiihdyttävien osastolta totesi myös minuusnyrjähdyksensä eräänlaisena vanhuuden lopputilinpitonaan. Hän oli taistellut kaikkia muita minuusvärejä vastaan pitäen omaansa ainoana oikeana vaatien muita muuttumaan itsensä kaltaisiksi.

Ja jossain joku Näsäviisas parhaillaan tiesi, että se kolmaskin vaihtoehto oli ollut koko ajan olemassa.

Sari Maanhalla

Matka

Luminen vanha auto Sari MaanhallaRakastan matkalla oloa enkä tarkoita tällä painokkaalla sanamuodostelmalla vain ja ainoastaan sitä suurta hullaantumistani siihen ajatukseen, että planeettamme on kuin pienen pieni avaruusalus valtavassa kaikkeudessa, joka on koko ajan matkalla johonkin, vaan myös sitä suurta huumaavaa tunnetta, kun olen itse menossa jonnekin.

Rakastan mm. työmatkoja. Sitä, kun nousen polkupyörän satulaan pakattuani sen laukkuihin kaiken tarpeellisen aina kameroista ja paperinipuista kyniin sekä eväisiin. Sitä, kun olen vapaa liikkumaan ja liikuttamaan itseäni, ja kuinka tunnen sääolosuhteet ja niiden vaihtelut itsessäni. Paras hetki on silloin, kun olen täysin irti lähtöpaikastani, ja kun en ole ajatuksinenikaan vielä suuntautunut oletettuun määränpäähän. Kun vain olen. Matkalla.

Yksi tällainen työmatka suuntautui metsään. Pari vuotta aiemmin olin löytänyt akustiikaltaan täydellisen metsäisen aukion.  Kun sävellystyöni Esiäitien elämänvoiman juurilla näyttelyyn Suomen Metsämuseoon oli siinä vaiheessa, että yhdeksän laulun sanat ja sävelet olivat päässäni valmiina ja tallessa, oli aika suuntautua niiden äänitystyöhön. Ison osan lauluista äänitin lähes satavuotiaan mökkivanhuksen kamarissa, jonne pyöräilin useampia reissuja koko studio mukanani, mutta sekä Luulauluni (Suojeluslaulu) että Metsänneidon Annikin laulu tuntuivat luonnollisemmalta taltioida äänitteelle ja videolle juuri tuolla metsäaukiolla.

Kameran ja sen jalustan sekä mikrofonitelineen lisäksi mukana pyörän päällä olivat myös tietokone, jonkinlainen äänitysmikseri ja sekalainen kasa piuhoja ja vara-akkuja. Mikrofoniteline ja kameran jalusta eivät millään tahtoneet pysyä kyydissä kuoppaisella hiekkatiellä, vaan irtosivat laahaamaan pitkin tietä. Oli omanlaisensa tunnelma yön hämärässä keskellä mystisenä vellovaa sumua pysähtyä kiinnittämään tavaroita paremmin. Kaikkialla vallitsi sumuinen lähes hiljaisuus. Sammakot kurnuttivat. Juuri ollut jykevä ukkoskuuro oli laantunut ja vain sammakoiden tasainen hyrinä kantautui peltoja ja tien laitaa reunustavista ojista. Metsänneidon Annikin lauluun tarvitsin linnunlaulua taustalle. Sammakon kurnutuksessa olisi toki ollut oivallista äänitaustaa, mutta käytännössä tehtävä oli mahdoton. Vaikka tekniikkani olisi ollut vähemmän amatöörimaista ja siepannut sekä lauluni että kurnutuksen talteen, pieleen idea sakutaustasta meni joka tapauksessa, sillä sammakot hiljenivät heti kun aloin laulamisen.

Muutamaa päivää myöhemmin eräällä aikaisen aamuyön pyöräilyreissulla sain Annikin laulun taltioitua. Vaikka aurinko oli vielä suhteellisen matalalla ja sitä peitti pilviharso ja lämpöasteita oli kaikki kolme kappaletta, laulusisareni julistivat seutunsa omistajuutta mahtipontisesti ja onnistuin saamaan äänitteelle peipon, lehtokertun ja pajulinnun säkeen oman luritukseni lisäksi.

Olen tehnyt myös joitakin keikkamatkoja pyöräillen. Olen ollut sitä mieltä, että auto on kyllä kätevä kaveri, mutta joidenkin asioiden suhteen se jouduttaa perille pääsyä aivan turhaan. Matkustaminen eli siirtymä paikasta toiseen on tervetullut silta asioiden välillä. Varsinkin keikoille mennessä energiansa saa kävellen tai pyöräillen viritettyä juuri sopivaksi, kun osallistuu omalla kehollaan mahdollisimman paljon matkaan. Niinpä pisin keikkamatka, jonka olen taittanut pyörällä, on ollut kuusikymmentä kilometriä. Se tapahtui eräänä pääsiäisenä, jolloin olin menossa pääsiäisyöksi laulamaan. Reitti kulki peltojen keskellä, joita jatkui silmän kantamattomiin. Matkalla ei oikeasti ollut mitään muuta kuin peltoja, peltoja ja taas peltoja. Aina välillä maisemaa halkoi tulviva jääpatoinen joki, joka jylisi, suhisi, kahisi ja lirisi ihan omassa kompissaan. Jossain vaiheessa matkaa saavuin kaupunkiin, ja se oli aika aavemainen. Oli pääsiäinen ja kaikki olivat jossain piilossa ilmeisesti syömässä mämmiä ja maalaamassa pääsiäismunia.

Mehiläistarhurina puolestaan erityisesti yksi matka on jäänyt mieleen. Olin hunajan linkoamisen ja ämpäreihin laskemisen jälkeen jäänyt nostalgiahuumassa kuuntelemaan Puhelinlangat laulaa ohjelmaa niin, että pimeä yllätti ja jouduin pyöräilemään kotiin reilun kymmenen kilometrin taipaleelle ilman valoja. Käytännössä siis ajoin pilkkopimeässä yrittäen väistellä hiekkatien pahimpia kuoppia, ettei hunajaämpäri tipahda tarakalta. Kuoppien väistely ja pimeässä suunnistaminen onnistuikin erinomaisesti, mutta jostakin syvästä pimeydestä singahti yhtäkkiä tielle järkyttävällä volyymilla räyhäävä jättiläiskoira, joka ei näyttänyt tykkäävän minusta laisinkaan. Täydellisestä vauhtipyrähdyksestäni huolimatta hunajaämpäri pysyi tipahtamatta kyydissä, vaikka melkoista ropeltamista se kyllä oli.

Jostain kumman syystä onnistuin olemaan pyörän päällä myös Valio -myrskyn aikoihin. Itse asiassa minulla oli täyteläinen oikeus nauttia sen järisyttävästä ytimestä täysin taivas alla. Tuuli kiskoo toisinaan mehiläispesien kattoja irti ja koska koko päivän oli tuullut railakkaasti, päädyin pyörän selkään tarkistaakseni kattojen tilanteen. Vaikka kotoa lähtiessä sähköt olivat olleet poikki jo pari tuntia, ei minulla ollut lainkaan tietoa siitä, että oli annettu varoitus jopa vaarallisen voimakkaasta myrskystä.

Menomatkalla myötätuulessa pyörä rullasi ennätysrailakkaasti. Kun pääsin perille, tuuli alkoi yltyä entisestään ja valtaisa sadekuuro rynnysti kaikkialle täyttäen kaiken hetkessä vedellä. Pienen katoksen alla sateen ja tuulen vihmoessa viihdytin jälleen itseäni Puhelinlangoilla ja kuuntelin kuinka joku nerokas soittaja toivoi Myrskyluodon Maijaa. Siinä hetkessä siinä myrskyn keskiössä oli tunnelma kohdallaan, samoin kuin siinä, kun pilkkopimeässä rankkasateessa ja vastatuulessa hieman myöhemmin risujen ja kaiken muun lennellessä poljin ikuisuudelta tuntuvan ajan silkassa tuntemattomuudessa. En nähnyt tietä, en nähnyt oikeastaan mitään ja jossain mutkaisessa kohdassa ajoinkin tieltä suoraan pellolle.

Sittemmin olen rakastanut myös linja-autolla matkustamista. Jo sinänsä yhdentoista ja puolen tunnin matkassa on mahtava tunnelma, kun voi unohtua täysipainoisesti matkalle ollen irti kaikesta. Kyydissä istumisessa on jotain huumaavaa, kun joku muu vie perille ja itsellä on mahdollisuus viettää aikaa lukien, musiikkia kuunnellen tai maisemiin unohtuen. Joskus innostun kun näen kauriiden ketterät liikkeiden kaaret illan hämärtyessä, tai aamun aikaiset teeret puiden latvoissa tai joutsenien valtavat joukot laakeilla pelloilla.

Tuntemattomilla paikkakunnilla on kaikenlaisia yksityiskohtia, joita voi bongailla tohkeissaan. Esimerkiksi jokaisella kaupungilla ja kunnalla on hyvin omaleimainen tapa sisustaa liikenneympyröiden keskustoja. Niistä löytyy kaikkea tavanomaisista istutuksista taideteoksiin. Liikenneympyrät ovatkin monessa mielessä jonkinlainen mieleen taltioituva käyntikortti.

Linja-autokuskit muodostavat omia mielenkiintoisia ja erilaisia laji-ilmentymiä eri puolilla Suomea. Siinä missä toinen kuljettaja kesken matkan käy kysymässä tarkenenko, toinen kiireisempi lajiedustaja ei huomaa edes päästää ulos linja-autosta, vaikka näkee ja tietää, että olen jäämässä pois.

Pidempien arkimatkojen hauskuus liittyy mm. siihen, että lähden pienestä kylästä peltojen ja metsän keskeltä, jossa aamun ainoa ja ensimmäinen kohtaamani ihminen on juurikin se hymyilevä tyyppi linja-auton ratissa ja satojen kilometrien jälkeen saavun kaupunkiin, jonka kirjamessuilla vilisee ihmisiä 112 kertaa enemmän kuin koko kotikylässäni on asukkaita. Helsingin messukeskuksessa kirjojen ja ihmisten vilskeessä tunnen oloni kotoisaksi. Olenhan tutkimusmatkalla.

Helsingin lisäksi lähihistoriassa olen vieraillut mm. Turussa, Naantalissa, Maskussa, Rymättylässä, Jyväskylässä, Kempeleessä, Oulussa, Yli-Iissä, Limingassa, Ruukissa, Ylivieskassa ja Alavieskassa. Olen kulkenut linja-autolla, junalla, metrolla, henkilöautolla, raitiovaunulla, pyörällä, kävellen, juosten, kelkkaillen, laulaen. Olen itkenyt, nauranut, kaivannut, odottanut, kysynyt, vastannut, ollut hiljaa. Vesisateessa. Auringonpaisteessa. Vastatuulessa. Räntäsateessa. Saappaissa. Lenkkareissa. Vaelluskengissä. Paljain jaloin. Tossuissa. Lukkopoljin ajokengissä.

Pienet tavalliset arkiset matkat ovat ehdottomasti hauskimpia. Se, kun periaatteessa ei mene erityisemmin minnekään. Yksi tällainen pieni matka on jäänyt mieleeni erityisesti. Se tapahtui lähes vuosi sitten joulun aikaan. Oli jouluaatoksi nimitetty päivä. Kello oli kaksi iltapäivällä, kun pakkasin pyörän päälle vaatteita, ruokaa ja vettä. Ajoin 13 kilometriä hämärtyvässä iltapäivässä lumista ja möykkyistä tietä Hakoperälle päin niin pitkästi kuin tietä riitti. Kun tie loppui, jätin pyörän hankeen ja kokosin tavarat tarakalta selkäreppuun ja aloin kävellä.

  Kauas on pitkä matka Sari Maanhalla Parin kilometrin lumessa kahlaamisen jälkeen saavuin metsäiselle nuotiopaikalle, jonne sytytin tulet. Kuuntelin syvää hiljaisuutta ja pimeyttä. Lämmittelin eväitä nuotiolla sekä join kauniiksi hileiksi jäätynyttä vettä. -18 asteen pakkanen teki tehtävänsä. Katselin tulta ja välillä hyräilin niitä lauluja, tai lähinnä niiden aihioita, laulujen, jotka olivat vasta muotoutumassa päässäni, jotka myöhemmin ilmojen lämmetessä tulisin äänittämään metsässä talteen.

Sari Maanhalla

”Minä, joka olin sokea, nyt näen”

Minä, joka olin sokea, nyt näen - Rikkoutunut Pinokkio Sari Maanhalla (1) copy

Tarina kyynisestä Nicholas Van Ortonista on kiehtovan koukuttava jopa siinä määrin, että olen antanut sen vaikuttaa räikeän suoraan omaan arkipäiväiseen elonkulkuuni ja ajattelumaailmaani. Kummallisten tapahtumien muodossa talousnero ja multimiljonääri Nicholas löytää mm. erikoisen näköisen veivin, jonka hän ottaa talteen ja jota hän yllättäen tarvitseekin myöhemmin pelastautuakseen veteen uppoavasta taksista. Kyse on tietenkin fiktiivisestä tarinasta; Michael Douglasin tähdittämästä ja David Fincherin ohjaamasta elokuvasta nimeltä Game.

Elokuvan myötävaikutuksella vähitellen vuosien varrella minuun on muotoutunut Game-refleksi.

Muutamia viikkoja sitten pyykinpesukoneeni alkoi päästää epätavallisia ja epäterveitä ääniä. Suhtauduin pesukoneen osoittamaan mahdolliseen vian olemassa oloon samalla tavoin kuin aina vastaavanlaisiin asioihin, kuten keittiöhanan juoksuputken falskaavaan tiivisteeseen tai lonksuvaan pyörän keskiöön, eli yritin olla ajattelematta mahdollista vikaa ja toivoin, että ajattelemattomuuteni aikana asia jotenkin ratkeaisi itsestään.

Ensin pesukone raklatti omituisesti vain vähän. Sitten vähän enemmän. Välillä teeskentelin, etten huomannut, kunnes se erään kerran jurrasi ja ulvoi niin sydäntä raastavasti, etten voinut enää olla myöntämättä, että jotain oli vialla ja että tarttis tehdä jotain. Asian hyväksymiseen meni tämän jälkeen vielä useampi päivä, kunnes aloin toimia rakkaan palvelijani diagnoosin selvittämiseksi. Kun diagnoosi oli tiedossa, meni vielä monta päivää ennen kuin sain tunnustettua itselleni, että universaalisti ajateltuna olisi älytön vaihtoehto ostaa kokonaan uusi kone. Että voin ostaa rikkoutuneen osan tilalle uuden. Toisaalta pelkän uuden osan ostaminen ei korjaisi konetta, vaikka olisikin edullista, ja ammattilaiskorjaajan kanssa hinta olisi enemmän kuin uusi kone.

Jokin minussa yllätti itseni tehden vain yhden selkeän päätelmän. Tilaan osan ja asennan sen itse. Ja sillä selvä. Käsittämätön hölmö utopia. Kävin väittelyyn itseni kanssa. Enhän tiennyt pesukoneista, kodinkoneista saati niiden osista ja asentamisesta yhtään mitään. Mutta henkisesti päätös oli jo tehty. Me tilaamme osan ja vaihdamme sen itse. Minun piti vain vikistä ennakkoluulottoman hölmöyteni mukana ja tehdä mitä tarvittiin, että asia hoituisi niin.

Oli selvitettävä mikä osa, mistä ja sitten vaan tilattava se. Onneksi poistopumpun toimituspäivä oli viisi arkipäivää, joten minulla oli aikaa henkisesti valmistaa itseäni koitokseen. Tosi asiassa yritin edelleen kieltää tosiasiat yrittäen elää kuin mitään pesukonehaastetta ei olisikaan. Kun sitten tieto pumpun saapumisesta tuli, en uskaltanut hakea sitä postista heti, vaan vasta seuraavana päivänä. Ja kun viimein vihdoin tulin laatikko kainalossa kotiin ja tohdin avata laatikon, piti minun ensin pitää koko päivä pumppua keittiönpöydällä ja tutustua siihen vähitellen vilkuillen, kunnes olin sinut sen kanssa.

Seuraavana päivänä olin henkisesti valmis ja koitti se hetki, kun kokosin työkalut, pelit ja pensselit kylpyhuoneeseen. Irrotin johdot ja letkut. Siirsin koneen nurkasta keskilattialle ja irrotin pesukoneen takakannen ja katselin sitä tovin ja mietin, että mitähän teen ja miten. Sitten se vain yhtäkkiä selvisi minulle ja aloin toimia.

Suhteellisen pian vanha pumppu oli jo muuten irti koneesta, mutta se yllätys yllätys olikin vielä kiinni jossain. Käsikopelo koneen alapuolelle osoitti, että pari pulttia pohjan puolella piti sitä vielä otteessaan. Ei auttanut kuin hirvittävänmoisen ähräämisen kanssa pyylätä raskas rakas pesukone siten kyljelleen seinää vasten, että varalta pidin konetta toisella kädellä, ettei se kaadu päälleni ja toisella yritin etsiä itselleni työkalupakin virkaa toimittavasta pahvilaatikosta sopivaa työkalua ja siinä sen sitten tajusin, että ei minulla ole sellaista. Siis sopivaa avainta. Olinpa pöljä.

Game-refleksi Sari Maanhalla (1)

Olin toki muistanut varmistaa, että minulla on takalevyn ruuveihin sopiva tähtiavain ja putkien avaamiseen pihdit, mutta niitä kahta merkittävää pulttia en ollut ollenkaan huomioinut. Ja mikä olikaan minulla tunnelma, pienenä ihmismyttynä solmussa otsalamppu päässä siinä kylpyhuoneen lattialla ruumillani raskasta pesukonetta kyljelleen seinää vasten pyyläten. Olisi ollut niin ihanteellista ottaa vain sopiva työkalu ja hoitaa homma loppuun saakka.

Ajatus kerkesi jo haastatella naapureita läpi, että kuka olisi kotona ja keneltä voisi pyytää, mutta rehellisyyden nimissä en tiennyt työkalujen oikeita nimiä, en tiennyt mitä kysyä lainaan ja minkä kokoista. Vaivuin entistä pienemmäksi mytyksi kylpyhuoneen lattialle pesukonetta syleillen ja elimensiirto-operaation viivästymistä pahoitellen. Olisin niin halunnut, että minulla olisi se avain nyt. NYT, kun olin tässä täydellisessä pesukoneenkorjausmyttyasennossa tässä näin. Ja sitten muistin sen.

Kesän 2014. Kuuma Jyväskyläntie, helteinen ilmanala ja railakas kuudenkymmenenkilometrin mittainen pyöräilymatka hoitamaan mehiläisiä. Olin muutama päivä sitten katsonut seitsemättä kertaa jo mainitun Game elokuvan. Ja viehättynyt jälleen kerran sen koukuttavasta ja älykkäästä tarinasta. Kuinka Nicholas joutui keskelle peliä ja miten hän löysi aina etukäteen jotakin, jota hän myöhemmin tarvitsi kiperästi. Siinä minä pyöräilin ja sitten minä näin, että ajokaistalla kiilteli jotain. Olin ajaa ohi, vauhtia oli myötätuulessa ainakin 33 km/h. Harmitti pelkkä ajatuskin hiljentää upea vauhdin rullaus mokoman tuntemattoman esineen vuoksi, mutta aloin jarruttaa, sillä tajusin, että se oli työkalu, se oli avain joka lojui tiellä. En voisi antaa itselleni ikinä anteeksi, kun tulevaisuudessa elämässäni koittaisi hetki, jolloin tarvitsisin juuri tuollaista työkalua enkä olisi poiminut sitä talteen.

Näin ajattelin ja saman tien Game-refleksini toimi täydellisen tehokkaasti. Hypähdin pyörän päältä lievää yli-innokkuutta potien pientareelle, varmistin avaimen poimimisen turvallisuuden ja nappasin sen talteen alkaen kehrätä mielessäni sen mysteeriota, että missähän tulen sitä tarvitsemaan. Jo samaisena iltana mehiläispesät hoideltuani, kun oli tarkoitus lähteä pyörittämään sama 60 km takaisin päin ja kun pyöräni hajosi, luulin, että pääsen jotenkin hyödyntämään työkalua, mutta ei sentään, avainarvoitus pysyi mysteeriona kaiken kaikkiaan viisitoista ja puoli kuukautta selviten tuona hetkenä, kun olin myttynä kylpyhuoneeni lattialla kiinteässä kontaktissa pesukoneeseeni.

Game-refleksi Sari Maanhalla (2)

Voisiko se sopia, annoin itseni ajatella. Viehkeä mysteerinen ilmapiiri levisi kaikkialle. Tosin en ollut edes tietoisesti ajatellut mihin olin avaimen silloin joskus viime vuonna laittanut. Se olisi voinut olla missä tahansa, sillä olin mm. muuttanut tässä välissä, mutta avain hymyili kuin hymyilikin työkalupakin virkaa pitävässä pahvilaatikossa ihan siinä vieressäni ja minun ei tarvinnut kuin vain ojentaa pienoinen kätöseni (hieman jännittyneenä) sitä kohti, tarttua siihen, (hieman jännittyneenä) ja kuin elokuvassa hidastettuna kiintolenkkiavainta pitelevä käteni liukui pesukoneen alle kohti pultteja ja ne sopivat täydellisesti toisilleen. Halleluja ja aamen. Ja mitä muuta vielä kaikkea.

En nyt sentään yltänyt mystinen kiintolenkkiavain & pyykinpesukoneseikkaluissani aivan Gamen-kaltaisiin yltiöjännittäviin läheltäpititilanteisiin, joista mystiset avaimet tavalla tai toisella pelastavat henkeni, mutta koin kuitenkin pientä henkistä havahtumista, sillä tuo pitkälliseksi henkiseksi prosessiksi osoittautunut anatominen puuttumiseni pesukoneen elämänkaareen ja elinsiirrollinen toimenpide, jonka sille tein, muuttivat minun ja pesukoneen välistä suhdetta sekä koko maailmankuvaani.

Etukäteen olin ajatellut myös, että moisesta toimenpiteestä selviytyminen siten, ettei ole telonut itseään tai tuhonnut pesukoneen toimintamahdollisuuksia lopullisesti, saisi aikaan suurta voitonriemua ja ilontunnetta onnistumisesta, mutta minä koin lähinnä syvää kummallista haikeutta, jopa pelkoa. Olin menettänyt entisen elämänkatsomukseni. Sen, että kaikki toimii kyllä itsestään, kun vaan uskoo siihen ja kun jotain hajoaa, on tärkeää olla ajattelematta sitä, ja sysätä vain hajonnut vehje pois silmistä. Jokseenkin koko korjausepisodi pyykkärini kanssa paljasti kokonaisen sarjan välinpitämättömyyttäni.

Kosminen masiina Sari Maanhalla (1)

Nyt kun olen avannut koneeni selkäpuolelta ja nähnyt sen sisäelimet, olen sekä kauhuissani että helpottunut. Kauhuissani siksi, että kaikki on vain ihmisen tekemää ja voi hajota minä hetkenä hyvänsä; tieto lisää kirjaimellisesti tuskaa. Kun näkee kuinka hauras ja tavallinen kone kuoriensa sisältä periaatteessa kuitenkin on, joutuu käsittämättömän ohuuden tunteen valtaan. Ja helpottunut lähinnä siksi, että kuinka selkeää ja yksinkertaisesta ainakin pyykinpesukoneen anatomia on. Tunsin myös äärimmäistä tyhmyyttä, kun olin edes yrittänyt hoitaa asiaa toisella tavalla. Niin simppeli koko juttu oli ollut. Tietenkin se piti korjata itse.

Yhtäkkiä olin vastuussa. Yhtäkkiä aloin ajatella koneita. Huonekaluja. Vaatteita. Yhtäkkiä aloin välittää niistä enemmän kuin ennen ja potea tuskaa siitä kuinka kaikkea vaan heitettiin pois, jopa sellaista mikä ei ollut rikki. En ollut väittämässä, että koneella tai pöydällä oli sielu, mutta eivätkö ne kuitenkin palvelleet meitä hyvin. Eikö niitä kohtaan voisi osoittaa vähän enemmän jos ei kunnioitusta niin ainakin kiitollisuutta.

Suunnannäyttäjinä korjaamisessa ja tavaroiden kunnioittamisessa ovat olleet mm. omat vanhempani, jotka ovat tehneet paljon käsillään ja korjanneet myös itse. Jos jotain osaa johonkin vempeleeseen ei ole ollut saatavilla, jopa sekin on itse valmistettu. Innoittajani on ollut myös pariisilainen laulunopettajani, ympäri maailmaa konsertoinut antiikin taiteen professori ja akustisen arkeologian taitaja, joka viime kesänä Suomeen saavuttuaan kohtasi tilanteen, jossa hänen musta nahkakenkänsä hajosi. Ensin saatavilla oli vain harmaata jeesusteippiä, jolla kenkä saatiin häthätää paikattua kasaan, mutta koska hänellä oli konsertti illalla kirkossa, nähtiin parhaaksi toimia niin, että hankittiin harmaan teipin tilalle vastaavaa mustaa. Olen nähnyt myös virsikirjoja paikattavan jeesusteipillä ja mikäs siinä, sehän on moisessa viitekehyksessä suorastaan teemateippi.

Onko sinulla mielenkiintoa tai aikaa korjata rikkoontunutta villasukkaa, kuluneita housun polvia tai vaihtaa hajonnutta vetoketjua. Niinpä niin. Emme viitsi. Emme osaa. Ei kannata. Ei kiinnosta eikä ole aikaakaan. Juuri tämä paljastaa paljon elämänkatsomuksestamme ja asenteestamme. Toki on olemassa ammattikorjaajat, mutta kovin moni meistä valittaa korjaajasta aiheutuvia kuluja jopa sellaisissa hommissa, jotka voisi aivan hyvin tehdä itse. Olen kuullut myös välinpitämättömyydestä, jonka filosofia menee niin, että jotain heitetään pois vain, koska se ei miellytä enää silmää ja tilalle hankitaan vastaavaa uutta.

Game-elokuvan päähenkilö Nicholas joutuu räikeästi kasvotusten elämänrikkoutumisen eli kuoleman kanssa oman välinpitämättömyytensä kautta. Jos emme välitä mistään ympärillämme tai välitämme vain rajoittuneesti ja osittain vain jostain, emmekö juuri siten saa aikaiseksi myös henkistä välinpitämättömyyttä, joka on kuin syöpä vapauden ja onnellisuuden kannalta.

Sari Maanhalla

Siili – Kurkistus sanataiteilijan mielenmaisemaan

Totuus kaikesta eli merisiili väärinpäin Sari Maanhalla

Siili

Mies käveli tiellä. Hän oli vapaa ja onnellinen. Varpaat painautuvat tien lempeään hiekkaan, tuulenviri oli juuri sopiva tuulettaakseen pois auringon luomaa korostunutta lämpöä, kaikki oli juuri sopivasti paikoillaan, ei ollut kylmä eikä kuuma. Ei keveyttä tai painavuutta. Kaikki oli silkkaa parasta parhautta. Ja aivan tuo kaihoisankin oloinen auvo sai hänet hetkeksi tuudittautumaan maailmankaikkeuden kehtoon kuin pieni viaton lapsi.

Hän ei ollut mies, jolle ei koskaan tapahtunut mitään, vaikka villit lupiinit kohosivatkin keinuvina pylväinä tien varsilla. Ja sitten se tapahtui. Hän näki jotain lentävän itseään kohti ja ennen kuin hän ehti edes tajuta, hän oli vetänyt sen jonkin nenäänsä. Ja se jokin ei kulkeutunut vain sierainten laaksoon vaan ajautui aina aivopoluille saakka.

Ensimmäisen vuorokauden aikana mies ei huomannut mitään muuta erikoista kuin oudon tuntemuksen nenäonteloissaan, sillä se jokin oli kyntänyt itsepäisellä karheudellaan jättäen jalan jälkensä nenänvärekarvojen sisustamalle anatomiakujalle. Se oli ollut kuin viheliäästi pyörivä kaktus vallatessaan miehen luisen kaikukammion.

Toisen vuorokautisen vaelluksen aikana mies koki ajatuksen jotenkin himmenevän. Suttaavan, menevän sylttyyn. Tähän asti hän oli ollut vapaa olento, jonka väkevä luovuuden virta oli tempaissut aina yhä uudelleen jokaisena uutena aamuna liikkeelle. Nyt jokin laittoi kapuloita rattaisiin, aivan kuin hän olisi kadottanut yhteyden itseensä. Se oli se möykky, se kummajainen, joka oli lentänyt hänen klyyvariinsa.

Tästä epäelämän idusta huolimatta, joka himmensi hänen todellisen minänsä kirkasta lähdettä, mies eleli päiväänsä, mutta hänen elämänkulkunsa luonnollinen komppi koki pienoisia nyrjähdyksiä pitkin arkiaskareita. Puolen yön aikaan kiittäessään olleesta päivästä ja loitsuja karhunkallopuun äärellä lausuessaan, hän huomasi puistattavan pahan olon tsunamin kulkevan itseään pitkin. Hänen olemuksensa tuntui olevan kauttaaltaan ristiriitamadon vallassa. Lähes mitään ei ollut enää jäljellä hänen luontaisesta vapauden tunnostaan.

Kolmantena vuorokausioravanpyöränä hän ei enää muistanut mitään alkuperäisestä itsestään, vaan hän noudatti ruokavaliota, jonka Me tiedämme miten sinun tulee syödä – yhdistys oli laatinut hienolle julisteelle, jossa ruokalautasmalliympyrä levisi näytille litteänä maailmankatsomuskiekkona sisältäen kaikkia oleellisia ruoka-aineita. Näin hän koetti saavuttaa edes jonkinlaisen näennäisen hyvänolon tunteen.

Neljäs vuorokauden luonnoton soolo toi tullessaan sen olemisen sävyn, että hän alkoi säikyksi ja varovaiseksi eikä uskaltanut enää sytyttää pihalle nuotiota, jonka äärellä hänellä oli tapana laulaa ja tehdä luonnontaikoja. Massiivisen globaalin valtiontason yhteistyöryhmittymästä oli tullut ensin sääntö siitä, että tuli piti sytyttää päältä eikä tuohenpalalla koivuhalkojen alta, kunnes tuli säännös, ettei elävää tulta saanut enää ollenkaan käyttää.

Viidentenä avaruudellisena planeetan kierrähdyksenä hän ei enää uskaltanut syödä tai juoda mitään, sillä kaikki oli jonkin mukaan epäterveellistä tai epäpuhdasta. Erilaisten ohjeiden viisauksia ulkoisena tietotankkauksena hankalan olonsa ratkaisemiseksi itseensä sullottuaan hän oli tullut oppimaan, että todella tasapainoiset, älykkäät universaalit nerot eivät tarvinneet ruokaa, nestettä tahi unta. Niinpä hän vannoi itsekurin ja asketismin nimiin. Kaikille ruumiintoiminnoille, jopa erittäminen mukaan lukien, oli hienoja ohjeita ja säännöstöjä kuinka ne tuli hoitaa, jotta sai itselleen täydellisen älykkyyden ja vartalon, ryppyyntymättömän kasvojen ja dekolteen alueen ihon sekä täydelliset vuorovaikutustaidot rakastumisen kohteen valloittamiseksi.

Aika kului loistavasti, turhankin ripeään erinäisessä ulkoisen sanelemassa ravissa. Piti tavoitella titteleitä, korkeampaa palkkaa ja maksimaalista nautintoa. Hän alkoi menettää itsetuntemuksensa, muotonsa ja hän ei enää osannut käyttää itseään ilman, että olisi käyttänyt jotain laitetta tai ohjenuoraa. Hän muuttui torsoksi.

Kuudentena planeetan poskenkäännöksenä hän sai omituisen ajatuksen alkaa lukea psykologian opuksia ja selvittää mistä oma kaiherrus ja paha olo johtuivat, sillä ahdistus oli mittava möykky. Se ei ollut vain kottikärryllinen tuskaisia teräväreunaisia kiviä herkän aivolihan ja ihon päällä vaan koko universumin rekkakuormallinen tuskan pläjäys. Kaikilla oli tuskallinen menneisyys, hänen vaan olisi muistettava se.

Kun kuudes vuorokausi taittui illaksi, hän löysi mittavan megaoivalluksen menneisyyden haamuista ja sen vaikutuksesta ihmisen minään. Hän antoi lukemansa psykologian vihertävän kukertava siitepölyn hedelmöittää hänen itseyttään: pyhä sylvi sentään, hän ei ollut saanut kokea tarpeeksi rakkautta, kukaan ei ollut todella nähnyt häntä. Hänen vanhempansa, opettajansa ja se kyläkaupan ponteva Elli, olivat viljelleet hänen taimivuosinaan silkkaa epähyväksyntää. Näin sen täytyi olla, kun itse pyhä ja suuri psykologian kirja niin julisti.

Koko seitsemännen vuorokauden kajon mies käytti oivalluksensa menneisyyden tarinan jankkaamisen innoittamaan askarteluun: hän teki valtavia vanerisia kylttejä, joissa hän kuulutti tukahtunutta tarinaansa tai kerjäsi rakkautta. Minulla on ollut tällaista. Huomatkaa minut. Ymmärtäkää minua. Kaikki seitsemän seuraavaa vuotta hän käytti näihin mielenosoituksiin, jossa hän kaipasi jota kuta piirtämään itselle muodon ja rajat. Aina kun hän löysi jotain, tunsi hän löytäneensä hukassa olevan sen, kunnes se mureni ja hän joutui huutamaan ja etsimään sitä uudestaan.

Mutta psykologian aatteenpalo saati terapeuttinen itsehyväily eivät miestä pelastaneet ja sitten mies ei enää jaksanut, ja hän päätyi kävelemään sille samaiselle villien lupiinien hiekkakujalle, jossa hän oli kävellyt joskus menneisyydessään oltuaan vapaa ja onnellinen.

Hän ajautui istumaan soman pikku ladon seinustalle, johon aurinko paistoi leveästi koko paneelillaan. Hän istui väsyneenä, hellittäneenä ja vaipui hiljaisuuteen kuin taistelun hävinnyt sotilas pää painuksissa. Hän oli yrittänyt osata, täydellinen kuntokuuri ja ravintopyramidi, eikä edes terapeuttinen retriittivaellus tule paremmaksi ihmiseksi kurssilla täydellisen ihmisyyden vuorilla ollut auttanut häntä.

Mikä voisi enää auttaa. Laulumeditaatio erityishevosen selässä silmät sidottuina. Täydellinen joogasolmu kuun ja auringon täydellisessä liitossa. Aistideprivaatiokammiojooga yötuiman neitseellisessä hetkessä.

Ei mikään enää auttaisi, hän oli epäonnistunut, hän ei osannut elämää.

Ja sitten hän koki sen. Ei mitään suurta leimahdusta tai valaistumista, vaan myyttinen siili lyllersi hänen viereensä. Mies kavahti, sillä yhtäkkiä hän muisti tuon vuosien takaisen karmivan todellisuuden hänen anatomiaansa puuttumisesta, kun jokin tukoksia aiheuttava piikkizombie oli lentänyt sisälle häneen ja kääntänyt kaiken mullin mallin.

– Älä minua pelkää, sanoi myyttinen piikkikasa. Minä olen universumin viisaus ja henki.

– En minä sinua pelkää, pyh.

– Mutta säikähdit kuitenkin, viisasteli siili.

– Tottahan toki, eiköhän se ollut teikäläisiä se takiaispallohirvitys, joka tunkeutui itseyteeni vapauteni autuaana hetkenä, jona olin herkkä, luottavainen ja avoin.

Myytti hymyili lempeästi. Miestä puklautti hieman.

– En se minä ollut, mutta joku ismi joka oli naamioitunut minuksi.

– Mikä muka. Huijareita olette kaikki.

Seurasi pitkä kirkas hiljaisuus, jonka aikana kiivaat kärpäset alkoivat pöristä leikaten pieniksi palasiksi juuri vallinneen autuaan hiljaisuuden.

– En se minä ollut, se oli ulkoisen tiedon takiaispallo. Minä, minä olen sinun arkkityyppisi, ja ilmestyin kertomaan sinulle, mitä sinulle on tapahtunut.

Miestä otti päähän, kismitti, risoi. Että kehtasi tulla selittämään, kaveri oli juuri saman näköinen petollinen piikkipallo kuin se toinenkin, että oli pokkaa. Olihan näitä helppoheikkejä nähty, kauppasivat ismejään ohimot väristen.

– En osta sinua, sanoi mies määrätietoisesti.

– En ole myytävänä, minä olen jo sinussa. Se takiaispallo vain syrjäytti minut. Minä, minä olen se oikea tieto ja viisaus.

– En osta mitään, tajuatko, mies huusi . Etova kaiherrus hänen sisällään yltyi.

– Minä en ole myytävänä, kimitti siili.

– No mitä siinä sitten vielä tuhiset. Tämä maailma on jo näyttänyt prostituoidut kasvonsa saaden minut itsenikin myymään itseni, olen ostanut siitä kaiken, repinyt planeetasta irti mitä olen kourillani irti saanut ja olen tyhjennyt ja täynnä, en osta enää mitään, painu helvettiin.

Siili lähti lyllertämään, mutta ei helvettiin. Mies jäi aloilleen istumaan ja kun veikeä piikkipallo oli kadonnut horisonttiin yhdessä oranssin auringon, maailmankaikkeuden jojon kanssa, mies alkoi oksentaa. Nöyhtäinen ulkoisen tiedon katkera pallero raapiutui ulos hänestä.

Hetken aikaa hänellä oli olo kuin juuri kuoriutuneella untuvikolla: hän tiesi olevansa sekä lintu että eläin, mutta hän ei osannut lentää edes unissaan ja hän tiesi myös maan olevan kotinsa.

Mies asteli keventyneenä kotiinsa, yön hämärässä. Hän muisti sisäisen viisautensa ja näkijä-äidiltään ja mystikkoisältään oppimansa hiljaisen tiedon. Niin, niin sehän se oli ollut se hukassa oleva tietoisuus. Miten hän saattoikin muuttua ulkoisen palvojaksi, elottomaksi patsaaksi turhuuksien torilla. Se oli se yksi itseriittoinen ja laiska itsestäänselvyyden hetki, jona hän altistui.

Mutta nyt, nyt hän oli onnistunut irrottamaan itsestään kylmän ulkoisen tiedon syövän, keuhkoahtaumaliman ja reuman liiman. Hän oli onnistunut saamaan takaisin raajansa, jotka ulkoa ohjautuva passiivinen elämänkulku oli hänestä amputoinut.

Ja nyt hän tiesi, että jossain tepasteli hänen maailmansa luonut siili, että tuo sama siili, vuosimiljoonia mönkinyt otus, asui luontaisesti hänessä, tuo sama itseyssiili, elävä fossiili tahtoi elää luonnollisesti luovuuden alkulimaisesta ytimestä käsin. Sitä tietoa hänen oli noudatettava, itsessään olevaa siilin henkeä ja siihen sai tulla mikä tahansa ulkoinen ismipallero kuuluttamaan totuuksiaan ja hänen oli noudatettava vain sitä yhtä, piikikästä, tuhisevaa olentoa.

Elämä ei ollutkaan ulkoisen takiaispallon tai iilimatoismin mukaan marssimista, vaan vapaata tepastelutanssia sisäisen eläimensä luonnonasteikon sävellajin mukaan. Kuka oli merisiili, kuka karhu, kuka luhtahuittinen tai viiksitimali. Kenties kenen tahansa olennon luovuus, vapaus, rakkaus, läsnäolo, ovat jatkuvaa tasapainoilua kosmosen siilin kanssa. Sen pituinen siilinpiikki se.

Sari Maanhalla

Jälkisanat

Vapaudessa ja luovuudessa on kyse kyvystä heittäytyä ja omistaa oma terve hulluus. Näin tulemme immuuneiksi meitä hallitseville ulkopuolisille mielipiteille, ismeille ja muille pöpöille.

Monien elokuvien yhteydessä esitellään sitä prosessia, miten elokuva on tehty. Nämä jälkisanat kertovat siitä, miten Siilitarina on syntynyt yhdeltä istumalta mitään suunnittelematta.

Siili-niminen tarina syntyi kirjoittajayhdistys Huutomerkki ry:n 24 tuntia kestävässä työpajassa, jonka tarkoituksena oli yhden vuorokauden aikana koota Hallaus sanataidelehden seuraava numero teksteineen ja kuvineen. Mitään ei ollut valmiina. Koviin laajoihin arpajaisiin siitä, että mitä kirjoitan ja en kirjoita, ei siis ollut aikaa. Oli vain toimittava.

Pajassa työskenneltiin kirjaimellisesti 24 tuntia putkeen. Työstettävän lehden teema oli myytit. Sekä teema että oma rooli lehden teossa tulivat tietoon vasta paikan päällä, kun olimme kaikki koolla. Kirjoittajana minulle oli selvää, että mm. kirjoitan ja hieman haastaen itseäni eli en tarttunut hienoihin opuksiin tarkistaen mitä ne sanoivat myyteistä, vaan päätin antaa mieleni myyttisen tason suoltaa sanottavansa.

Lehden myyttiteema toi sanana ensimmäisenä mieleen piikkisen salamyhkäisen palleron. Tämä mielikuva tempaisi minut valtaansa ja sitten vaan aloin kirjoittaa. Mies kävelee tiellä…. Kirjoitin heittäytymisen tekniikalla eli hyppäsin teeman kyytiin ja annoin sen viedä, joten Siilitarina on kirjoitettu yhdeltä istumalta taukoja pitämättä. Teksti syntyi sitä kirjoittaessa ja vain kirjoitusvirheet ja yksittäiset ylimääräiset sanat tai sanamuodot on muokkausvaiheessa käsitelty. Samaisessa työpajassa kirjoitin myös muita tekstejä, valokuvasin, oikoluin toisten kirjoittajien tekstejä, haastattelin ihmisiä sekä kävin mittavaa taistelua väsymystä vastaan, 24 tuntia valveilla oloa raukeiden tekstirivien äärillä oli paikoin unettavaa puuhaa.

Heittäytymiseen perustuva kirjoitustekniikka on vapauttava ja riemastuttava kokemus, sillä siinä teksti todellakin luo itse itsensä. Jopa kirjoittajana itsekin kirjoittaessaan yllättyy ja viihtyy, että ahaa tällaista tulee nyt, kuin seuraten itsekin sivusta tekstin syntymistä. Tuntui käsittämättömän hölmöltä välillä, kun teksti halusi mennä ihan omiin suuntiin. Päätin mennä mukana ja katsoa, että voiko tällainen vapaa tekniikka tuottaa kokonaisen tarinan, jossa olisi edes joku tolkku. Yllättäen edessäni olikin Siiliniminen tarina, joka kertoo ihmisestä, joka kyllä osaa meditaatioharjoitteensa, terapeuttiset voimarituaalinsa ja psykologiset itseyslauseensa, mutta joka menettää vapautensa ja läsnäolonsa, kun jotain hänen ulkopuolisesta maailmasta tunkeutuu voimallisesti häneen. Kai jonkinlainen alkuajatukseni oli, että myytit, valmiit ajatusmallit ja ismit pitävät sisällään syvää todellisuutta, mutta väärin nautittuna niistä seuraa ongelmia.

En millään tavalla miettinyt tekstiin noussutta teemaa tietoisesti kirjoittamaan ryhtyessäni. Kaikki Siilitekstiin liittyvät jalot ihanat analyysit ovat nyt jälkikäteen mässäiltyä, mutta toki olin pohtinut vapausteemaa paljonkin siltä kannalta, että minkälainen kulttuuri kulttuurissamme vallitsee tällä hetkellä henkiseen vapautumiseen liittyen. Moni aikamme ihminen tarttuu terapeuttisiin itsehoito-oppaisiinsa länsimaalaisella tehokkuudella ja on sanallisesti taidokas puhuessaan läsnäolosta ja onnellisuudesta. On ollut jo vuosia muodissa, että kaikki puhuvat menneisyyden traumoistaan ja yksi jos toinen taitaa psykologisen sana- ja ajatuskikkailun, mutta onni jää oudon ohueksi tässä henkisen nerokkuuden ajattelukikkailussa. Ja tietysti jää, sillä onnellisuus, rakkaus, vapaus, läsnäolo, todellisuus, ne eivät ole ajatuksia ja sanahelinää. Siellä missä on ajattelu, asuu myös järki ja ajatus ja järki eivät luo onnellisuutta, rakkautta, vapautta eivätkä läsnäoloa. Tämä teema oli ollut pohdinnoissani intensiivisemmin lähi viikkoina ja siinä se sitten purkautui tarinaan.

Jokainen joskus jotain kirjoittanut tietää millaista se on. Aloittaminen. Aiheen päättäminen. Joskus sitä pähkäilee aivan liikaa. Siksi tuo rajoitettu aika ja vieras toimintaympäristö vieraine ihmisineen olikin loistava kirjoittamisviitekehys. Se toikin vapautta kirjoittamiseen eikä suinkaan rajoitteita. Ei ollut aikaa ja mahdollisuutta ajatella. Siilitarina onkin kirjoitettu täydessä kirjoittajan vapaudessa ja ehkäpä sen pääteemaksi näyttää (juuri siksi?) muotoutuneen mielen vapaus.

Heittäytymisen kautta syntyneessä tarinassa ajatuksen käänteet ovat paikoin tiiviitä ja sanavalinnat monimutkaisia, ja koska teemakaan ei ole helppo, tarinan joutuu lukemaan kenties pariinkin kertaan, että se avautuu. Jotkin Siilitarinan kohdat ovat jopa kömpelöitä, mutta ideana on ollut luoda teksti ilman ennakkosuunnitelmia ja antaa tajunnan rakenteiden näkyä. Muokkausvaiheessa tekstinhän voisi muovata lähes mihin muotoon tahansa, mutta silloin myös katoaa jotain. Suuri menetys tämän päivän (sana)taiteessa onkin se, että me taiteilijat emme ammenna myyttisistä aivo- ja perslihaksistamme käsin, vaan järkeilemme liikaa. Tällöin tekstissä näkyy vain järjen prosessit eikä luovuuden vallattomuus, mikä tarttuu persoonallisena äänenä tekstiin yleensä juuri niistä myyttisistä lihaksista.

Toisinaan kirjoittaessamme olemme huolimattomia ja suurpiirteisiä tai sitten äärimmäisiä kontrollifriikkejä, ja viilaamme kaiken järjellisesti liian kohdalleen. Nämä kaksi ääripäätä vallitsevat kaikessa olemisessamme, tasapainoilemme niiden välillä. Ehkä Siilitarina on tarina enemmänkin aivojen toiminnasta kuin sinänsä sanataiteilijan työstä tai vapaudesta. Niin kirjoittaa kuin elää voi myös niin, ettei järki hallitse kaikkea eli vähän järjettömästi täydessä vapaudessa terveen toimijuutensa kuitenkin säilyttäen ja Siiliteksti on (tyyli)näyte siitä.

Kiehtovinta oli huomata tarinan valmistuttua miten aivot yhdistelivät eri asioita läheltä ja kaukaa. Vastaavanlaista tapahtuu unimaailmassa, esimerkiksi kun olen päivän aikana sytyttänyt tulen sekä uunin pesään että käynyt mehiläispesällä, unessa tuli onkin mehiläispesän alla. Siilitarinassa yhdistyivät hiljattain näkemäni dokumentti, jossa mainittiin deprivaatiokammio ja selaamani lintukirja. Olin myös hiljattain tullut tehneeksi laulutekstin, jossa laulun päähenkilö nukkuu yönsä siilin päällä ja seuraavana päivänä valittaa, kun selkään koskee. Villit lupiinit ja tie puskivat tarinaan yksinkertaisesti siksi, että olin edellisenä päivän versioinut kitaran kanssa J.Karjalaista. Tie, joka tarinan alussa on, on muuten lapsuuteni tie Rajakorvesta. Siis mielikuvissani käväisin kirjoittaessa jostain syystä siellä. Muu tarinassa oleva materiaali näyttää puhtaasti imitoivan niin omia kuin kanssaeläjien ominaisuuksia.

Tunnustettakoon, että näillä sivustoilla oleva Auringonkukkapelto, Posliinivati sekä Totuus todellisesta ihmisluonnosta, on myös kirjoitettu samalla heittäytymistekniikalla.

Sari Maanhalla

%d bloggaajaa tykkää tästä: